18. maaliskuuta 2020

COVID-19 on vain biouhkien torjuntaharjoitus – Mitä kriisinhallinta on?

Kulkiessani tänään Helsingin autioituneilla kaduilla saatoin todeta, että suomalaiset ovat varmaakin maailman kuuliaisinta ja tottelevaisinta kansaa. Ihmisten valtaenemmistö on noudattanut poikkeustilan ja valmiuslain määräyksiä jo ennen kuin niitä on ehditty saattaa voimaan. Noudatamme viranomaisohjeita itse itseämme käskien, mikä viittaa epäilykseen, että jokaisessa meissä piilee viranomainen.

Kriisien hallintaa ajatellen tämä on ihan hyväkin juttu. Poliitikkojen vaikutusvalta loppuu nimittäin lyhyeen. Poliitikot voivat muokata lakeja ja viranomaiset valvoa niiden noudattamista. Terveydenhuolto voi antaa ohjeita ja hoitaa potilaita. Suuria joukkoja koskevien koettelemusten keskellä suurin osa kaikesta vastuusta, vallasta ja mahdollisesta syyllisyydestä lankeaa kuitenkin kansanjoukoille.

Kansanjoukoissa puolestaan vastuu jakautuu ja katoaa. Siksi väitän, että tärkein vastuu SARS-CoV2-viruksen hallintaan saamisesta kuuluu yksilöille, sinulle ja minulle. Tässä valossa ”me ollaan lääkäreitä kaikki, kun oikein silmin katsotaan, me ollaan lääkäreitä kaikki”.

Toiseksi väitän, että koronaviruksen aiheuttama kriisi – niin monitahoinen kuin se onkin – on harjoitus, jossa punnitaan kansalaisten kyky hallita omaa egoismiaan ja toisaalta halu osoittaa toisiaan kohtaan solidaarisuutta, eli harjoittaa altruismia.

Pelissä punnitaan ihmisten kyky yhteistyöhön ja halu puhaltaa yhteen hiileen. Suomalaisten kesken se on ollut perinteisesti korkea, ja nyt se yhä uudelleen punnitaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että viruksen leviämisen hillitsemiseksi ja ilmiön haltuun saamiseksi on yleisterveiden ja hyväkuntoisten ihmisten tingittävä mukavuuksistaan ja hyvinvoinnistaan, jotta vaarassa olevien ihmisryhmien henkiä voidaan pelastaa.

Pienillä teoilla ja luopumisilla voidaan saada aikaan suuria myönteisiä vaikutuksia. Ja kääntäen: kenenkään ei nyt pitäisi harkita käyttäytymistään vain henkilökohtaisen tartuntariskinsä kannalta, vaan yksilöiden pitäisi ajatella yhteiskunnallisesti, tai muutoin omaan selviytymiskykyynsä luottajat voivat olla vastuussa toisten ihmisten kuolemasta.

Itse arvelen, että sosiaalinen pääomamme riittää toisistamme huolehtimiseen. Myönteistä näyttöä siitä on saatu jo nyt.


Biologisten uhkien alkusoittoa

Myönteisesti ajatellen koronapandemia on hyvä harjoitus myös vaarallisemman viruksen varalta. Korona ei ole sentään mikään ebola, joka tappaa verenvuotokuumeeseen nopeassa tahdissa noin kaksi kolmasosaa sairastuneista.

Uhka on kuitenkin todellinen. Kuten näistä vuoden 2018 loppupuolen uutisista voitte lukea, esimerkiksi Ruotsin terveysviranomaiset ovat kaikessa hiljaisuudessa valmistautuneet ebolan puhkeamiseen Afrikasta saapuneen maahanmuuton vuoksi.

Gatestone-instituutin tutkija Soeren Kern paljasti jo pari vuotta sitten saksalaisen Robert Koch -insitituutin tutkimuksiin viitaten, miten helposti ja nopeasti tappavat tartuntataudit leviävät laittomasti maahantulleiden mukana. Maltalla, Italiassa ja Saksassa B-hepatiitti- ja tuhkarokkotartunnat ovat lisääntyneet noin 300 prosenttia, ja malaria- ja syfilis-tapauksissa kasvua on noin 200 prosenttia. Ympäri Eurooppaa on tuntematonta alkuperää olevien sairauksien esiintymistiheys kasvanut 14 prosentista 26 prosenttiin vuodesta 2015 lähtien.

Väestöjen laajasta liikkuvuudesta, esteettömästä rajojen ylittämisestä ja massaturismista johtuvat riskit ovat olleet hirvittäviä, mutta ne ovat olleet (vastoin mediassa annettua kuvaa) koko ajan tiedossa. Kyse ei ole siitä, puhkeaako jokin uusi epidemia, vaan siitä, milloin se puhkeaa, totesi Skånen yliopistollisen sairaalan toiminnanjohtaja Maria Josephson.

Kuten sanottua, viranomaisten vaikutusvalta ja voimavarat ovat vähäiset biologisten uhkien edessä. Loppu jää poliitikoille, jotka voivat säätää lakeja. Mediassa ja politiikassa kuultu pulina ilmaisee pahimmillaan vain vaikeutta reagoida nopeasti järjellisellä tavalla. Ensin täytyy säätää tai kiertää hieman lakeja, jotta rationaalinen toiminta tulisi mahdolliseksi.


Mitä kriisinhallinta on?

Miten sitten tätä nyt käsillä olevaa kriisiä pitäisi hoitaa? Väitän, että pahimpaan skenaarioon verrattuna nyt meneillään kriisi jää pieneksi ja koettelee lähinnä enemmistöjen mukavuudenhalua tuottaen lievää kärsimystä. Riskiryhmille kyseessä on vaaran paikka. Heitä omilla käyttäytymismuutoksillamme suojelkaamme. Vastuu on viime kädessä sinun ja minun, ei viranomaisten tai poliitikkojen.

Kriisinhallinta ei ole sitä, että oppositio antaa täyden tukensa tai valtuutuksensa hallitukselle. Kriisinhallinta ei ole myöskään sitä, että kiitetään hallitusta ”erinomaisista päätöksistä”, jotka ovat välttämättömiä ja jotka jokaisen pitää ymmärtää tehdä. Kriisinhallinta on sitä, että kaikki aiotut asiat – niin välikysymykset kuin kuulemisetkin – viedään läpi siitä huolimatta, että on poikkeustila ja kriisi päällä.

Kriisinhallinta ei ole sitäkään, että poikkeusoloihin ja valmiuslakiin vedoten puututaan ihmisten oikeuksiin ja vapauksiin enemmän kuin on tarpeen. Kriisinhallinta on sitä, että tilanteista selvitään ilman turhia pakkotoimia.

Nyt jos koskaan on varottava aiheuttamasta poikkeusoloilla suurempaa tuhoa kuin tauti itse. Siksi suosittelen kaikille oman kulutuskäyttäytymisensä jatkamista mahdollisimman samalla tavalla kuin aiemminkin, tietyt varotoimet muistaen. Kaatuneita tässä sodassa ikävä kyllä tulee muitakin kuin konkurssin partaalla hoippuvia yrityksiä.

Eräänä ratkaisuna näen yritysten toiminnan jäädyttämisen, keskeyttämisen ja velvoitteiden siirtämisen tulevaisuuteen. Tuotantokoneistomme ja infrastruktuurimme ovat onneksi tämänkin kriisin jälkeen ehjiä, joten vaikutukset liittyvät vain imaginääriseen rahatalouteen. Osakeromahduksista huolestuneita eläkekassoja ja muitakin helpottaa Herakleitoksen viisaus, jonka mukaan ”tie ylös ja tie alas ovat yksi ja sama”.

Yrittäkäämme kaikesta huolimatta myös nauttia keväästä, vaikka kaikki kiva onkin kielletty. Ehkä ulkoisten huvitusten kiinni meno ohjaa etsimään onnea paljon paremmista asioista.

17. maaliskuuta 2020

Korona on joukkotiedotuksen henkinen AIDS


Joulu ja juhannus tulivat koronaviruksen mukana Suomeen yhtä aikaa, sillä julkiset tilat ovat kuin neutronipommin jäljiltä – ainakin täällä pääkaupunkiseudulla. Ihmiset käyttäytyvät diskreetisti. Nyt on mukavaa käydä vaikkapa uimahallissa, kun voi pulikoida peilityynessä vedessä ilman, että vastaan tulisi ketään, paitsi joku verkkainen sunnuntaiuimari kaukaisella viereisellä radalla. Ratikoissa ei ole ruuhkaa. Kanariansaarille pääsee parin sadan euron äkkilähdöillä ainakin niiden kyydissä, jotka vielä matkoja järjestävät.

Koronavirukseen reagoimisessa on myös joukkohysterian makua. Sosiaalipsykologiassa usein viitattu massapanikoimisen esimerkkitapaus on H. G. Wellsin romaaniin Maailmojen sota (1898) tehty radiokuunnelma, jonka ohjaajana ja kertojana oli Orson Welles ja joka esitettiin CBS:n radioverkon kautta vuonna 1938. Lähetyksen uskottavuutta lisäsi se, että suurin osa ohjelmasta koostui uutistiedotteista, mikä sai monet uskomaan, että marsilaiset olivat todella hyökänneet maahan. Otollisen maaperän kuunnelmalle muodosti esitysajankohta halloween, jolloin monien antennit olivat herkässä tilassa, ja lähetys laittoikin yhteiskunnan hetkellisesti sekaisin.

Koronasta puhuminen alkaa olla samanlaista. Tapaus osoittaa median suurta valtaa joukkoilmiöiden luomisessa. Nykyisen efektiteollisuuden aikakaudella ihmiset lienevät niin tottuneita dramaattisiin TV-performansseihin, että suurikaan mullistus – esimerkiksi ydinsodan alkaminen – tuskin aiheuttaisi ihmisten arkirutiineihin muutosta. Yleistä hälytysmerkkiä luultaisiin vahingoksi, ja viranomaiskehotusta hakeutua väestösuojiin pidettäisiin valtamedian tuottamana parodiahorisontin ylityksenä tai vaihtoehtomedian aikaansaannoksena.

Vähäeleiseen ja näkymättömään virukseen sen sijaan näyttää liittyvän sen verran arkirealismia, että tauti riittää pelottamaan ihmisiä sairastumisen konkretialla. Ehkä biologisista uhista ei ole vielä puhuttu tarpeeksi, siis kyllästymiseen asti.


Joukkohysterian piirteitä

Joukkohysteriaan liittyy yleensä myös joukkosuggestio, joka voi perustua myös itsesuggestioon. Siitä on kyse viimeistään silloin, kun luulosairaita alkaa hakeutua hoitoon. Tätäkin on jo nähty. Itsesuggestiolla, hypokondrialla ja korostuneella introspektiolla tuotettuun paranoiaan täytyy pian saada lumelääkitystä, ennen kuin massakäyttäytymisen yhteiskunnalliset vahingot ylittävät pelkästä sairastamisesta koituvat haitat.

Yksi joukkosuggeroitumisen muoto ilmenee hamstrauksena. Joukkosuggestiolle on tyypillistä jäljittely, joka nojaa vahvistusharhaan: kun yksi hamstraa, niin kaikki hamstraavat, ettei jäisi ilman sitten, kun tonnikala kaupoista loppuu. Tällä toimintamallilla marketit tietenkin myös tyhjenevät, ja maailmanloppu lähenee. On hyvä olla bunkkerissa, niin elintarviketoimituksetkaan eivät jatku, kun kysyntää ei enää ole.

Vastoin yleistä käsitystä ei koronaviruksen puhkeaminen epidemiaksi tai pandemiaksi ole mikään yllätys. Päinvastoin: se on looginen lopputulos ylirajaisesta massaturismista. Siten se olisi ollut myös helposti ennustettavissa ja ehkä hillittävissäkin, kuten totesin jo täällä.

Ihmisten irrationaalinen käytös muistuttaa 1980-luvun HIV-paniikista, joka levisi hysteriaksi, vaikka viruksen heikko tarttuvuus tiedettiin aika pian, ja tauti levisi lähinnä seksuaalisessa kanssakäymisessä. COVID-19 puolestaan leviää helposti, joten paniikkiin voi olla syytäkin. Influenssa ei kuitenkaan vain tapa, vaan useimpia se vahvistaa, kun sairastuneet saavat immuniteetin. No, oli HIV-paniikista jotain hyötyäkin; se kun ohjasi ihmisiä ajattelemaan muutakin kuin pelkkää seksiä.

Kartesiolaisen rationalismin ”on syytä epäillä” -argumentti jättää aina tilaa varautuneisuudelle.

Kaasunaamarit ovat taas katukuvassa, saippuaa jaetaan kuin keskitysleireillä, ja ovelimmat korjaavat viruksesta myös rikoshyödyn.


Malliesimerkki mediajulkisuuden viestintädekadenssista

Viittasin jo otsikossani siihen, että virukseen suhtautuminen on pitkälti median luoma ilmiö. Biologisesta viruksesta on tullut meemin kaltainen kulttuuri-ilmiö, joka leviää viraalisesti: ihan oikean viruksen tavoin.

Viruksesta puhuminen vinksahtaa helposti myös sivuraiteelle. Aivan niin kuin ylilääkäri Kaikkonen kertoo puhelintunnillaan mielellään velipoikansa Angliasta, voidaan puhe kääntää koronasta Coronaan. (Sivumennen sanottuna perheessämme olivat 1960- ja 1970-luvulla molemmat autot, joista Toyota Corona oli ylivoimaisen luotettava ja luja auto, ja faija ajoi sillä uudesta asti yli satatuhatta kilometriä, ennen kuin myi sen.)

Viruksesta puhuminen on nyt sosiaalisen kanssakäymisen, osallistumisen ja oman olemassaolon todistelun muoto, jolla tavoitellaan yhteiskunnallisen tietoisuuden osoittamista, ilmaistaan moraalista vastuullisuutta ja tavoitellaan poliittista kannatusta.

Saksalainen filosofi Martin Heidegger käytti sillä tavoin vääristyneestä viestinnästä nimitystä das Gerede, joka voidaan kääntää lörpöttelyksi tai ”epäpuheeksi”. Sen kaltaisella jutustelulla on tarkoitus ilmaista jotain muuta kuin asiasisältöjä. Myönteisessä muodossa se pitää yllä kontaktia tai ilmaisee omaa läsnäoloa. Mutta Gerede voi olla myös kielteistä: juoruilua, halpahintaista julkisuuden (die Publizität) kosiskelua ja pötypuhetta.

Koronasta puhumisesta on tullut samantyylistä. Sen kautta pyritään osoittamaan joukkoon kuulumista, pelkojen ja uhkien alaisuuteen asettumista, massakulttuuriin sopeutumista ja sopeuttamista, oman eksistenssin häivyttämistä uhattuna olemisesta johtuvaan itsensä kieltämiseen sekä tietysti ”vastuuta”, joka sisältää aina myös syyllisyyttä. Jos ei puhu viruksesta ja tunnusta pieksevänsä sitä kärpäslätkällä, ei voi olla hyvä ihminen.

Mediajulkisuudessa mikä tahansa asia voi kääntyä moraaliseksi poseeraukseksi. Tosiasiassa kyse on moralismista, joka tekee ihmisistä hiiriä. Parasta siis on taaskin vain tyytyä keskiverto-olemiseen, sulkea ikkunat, käyttää kuonokoppaa ja noudattaa viranomaisten määräyksiä. Turha yksilösankaruus ja oma ajattelu pois, paitsi tietysti hallitukselta, jonka pitää antaa ”johtaa”.

Mediajulkisuuden tulos on myös se, että sosiaalinen kommunikaatiokyky ja arvostus laskevat, jos ei ota kantaa virukseen kahviloissa. Ilmiö tunnetaan televisiosarja Dallasia koskevista tutkimuksista. Tylsämielistä, vellovaa, käsikirjoitukseltaan hoipertelevaa, juonenkäänteiltään joko täysin ennustettavaa tai mielivaltaista saippuasarja Dallasia katsottiin, sillä ilman käsitystä Sue Ellenin, Pamelan ja JR:n juonitteluista ei voinut osallistua keskusteluihin työpaikoilla, ja työyhteisön jäsenestä itsestään tuli pian persona non grata. Tämä osoittaa, miten mediavälitteisyys banalisoi.

Banalisoituminen uhkaa myös terveystiedotusta. Hyveellisyys on häikäisevää jopa irtopisteitä metsästäviltä poliitikoilta. Terveysviranomaiset ovat olleet hiljaisempia, koska heitä ei valita vaaleilla.

Yksi asiallisimpia medioita on ollut – ehkä yllättävästi – Tekniikan Maailma, joka teki viruksesta nopealla tahdilla 13.3.2020 erikoisliitteen. Tavallaan tulos on ymmärrettävä, sillä julkaisulla on epäpoliittinen ja rationalistinen historia.


Altruismi ja egoismi punnitaan

Liittyy asiaan toki moraalifilosofinenkin näkökulma, mutta se on kiinnostava vain ilmiötä ulkopuolelta tarkastellen. Kaikkihan tietävät, että ongelmallisessa tilanteessa itsessään ei ole kuin yksi moraalinen toimintamalli: välttää tautia ja auttaa muita ihmisiä, mikäli omat resurssit sallivat. Tämä viesti ei tule sen kummemmaksi, vaikka se sanottaisiin monta kertaa tai entistä kovemmalla äänellä.

Sen sijaan ilmiön ulkopuolelle asettuen siitä erottuu peli, joka on altruismin ja egoismin välinen. Egoismi voittanee, sillä ihminen on yksilörationaalinen olento, joka toimii omaksi edukseen ilman tarkoituksellista pahaa tahtoa.

Filosofian näkökulmasta ihminen ei olisi paha, vaikka hän olisi itsekäs, sillä pahuus edellyttää pahan tahdon tai tarkoitusperän. Pelkkä oman edun tavoittelu tai ongelmien välttely ei vielä merkitse, että ihminen olisi paha vain sillä perusteella, ettei hän ole muille hyvä, sillä hyvyys ja pahuus eivät ole kontradiktorisia vastakohtia vaan kontraarisia.

Kontradiktorisuus (poissulkevuus) tarkoittaisi, että jos ihminen ei osoita hyvyyttä, hän väistämättä on paha ja kääntäen. Kontraarisuus (rinnakkaisuus) taas merkitsee, että toisen asiapuolen puuttuminen ei vielä riitä tekemään toisesta välttämätöntä. Hyvyyden puuttuminen ei siis tee ihmisestä pahaa, sillä voimme ajatella niiden välille myös neutraaliuden tai sen, että molemmat esiintyvät rinnatusten ihmisessä. Ihminen tuleekin olleeksi aina sekä hyvä että paha, ja ne jotka luulevat olevansa vain hyviä, ovat yleensä pahimpia kaikista, sillä he eivät tunnista itsessään olevaa pahuutta eivätkä siten ymmärrä vastustaa omaa ahneuttaan ja egoistisuuttaan lainkaan.

Mikäli jaksoitte seurata tähän asti, onnittelen teitä kärsivällisyydestänne. Myös valtavirtapoliitikkojen halu osoittaa hyveellisyyttään on toki ihailtavaa, he kun pyrkivät nyt rakentamaan siltoja viruskriisin yli. Pelkään kuitenkin pahoin, että he tekevät, niin kuin Nikita Hruštšov aikoinaan totesi, eli rakentavat sillan myös sinne, missä ei ole jokea.

Tarkoitan vain, että ratkaisevassa asemassa ovat nyt yksilötoimijat eikä julkinen valta. Vakavasti puhuen: kenenkään ei nyt pitäisi harkita käyttäytymistään vain henkilökohtaisen tartuntariskin kannalta, vaan yksilöiden pitäisi ajatella yhteiskunnallisesti, tai muutoin omaan selviytymiskykyynsä luottajat voivat olla vastuussa toisten ihmisten kuolemasta.


Pitkän päälle et voi muuta kuin sairastaa ja tervehtyä

Koronaviruksen ajantasaisen levinnäisyyden voi tarkistaa tästä. Virus laantuu ajan myötä itsestään, eivätkä poliitikot voi parantaa maailmaa mitenkään. Jos 80 prosentin sairastuvuusennuste toteutuu, meidän yleisterveiden ei auta kuin kärsiä pari viikkoa influenssaa ja antaa valkosoluille syötävää. Sen jälkeen pääsee taas leffaan ja voi nauttia halvoista ulkomaanmatkoista.

Vaarassa olevia ryhmiä, kuten lapsia, vanhuksia ja sairaita on tuettava ja suojeltava, mutta siihenhän näyttää löytyvän kansalaisilta jo nyt vertaistukea. Ilahduttavaa onkin, että kansalaisista kaivautuu jälleen esiin talvisodan henki. Vaikka kriisitilanteissa syntyvät ihmissuhteet eivät olekaan tutkimusten mukaan pysyviä, ne voivat kuitenkin ohjata ihmisiä ennennäkemättömään solidaarisuuteen ainakin omien viiteryhmiensä sisällä ja läheisten kesken. Viranomaisilta puolestaan odotetaan lähinnä konkreettisia kotihoito-ohjeita ja tartunnan tunnistamista helpottavia tunnusmerkkejä.

Lääkärit kehittelevät aikanaan rokotteen, mihin voi mennä vuosi. Koko yhteiskuntaa ei voida täksi ajaksi laittaa vikasietotilaan. Joukkoliikennettä harjoittavia firmoja, matkatoimistoja, teattereita ja tapahtumia voidaan toki laittaa tilapäisesti lautoihin ja työntekijöitä lomauttaa. Mutta kauppakeskuksia ja varuskuntia ei voida sulkea eikä koulunkäyntiä keskeyttää.

Formula-ajot ja olympialaiset voidaan järjestää tyhjin katsomoin, pelkkinä TV-tapahtumina. Etätyöskentelyn käyttökelpoisuus punnitaan nyt muuallakin kuin ammattikouluissa, kun kaikki saavat näyttöä lähiopetuksen supistamisesta.

Muutakin etua voi olla. Käsienpesuneurootikkojen pakkotoiminnoista voi olla lopultakin jotain hyötyä.

Koronaan suhtautumisesta tulee moraalitonta siinä vaiheessa, kun firmat alkavat rahastaa koronalla. Ongelmana on haittojen ja hyötyjen epätasainen jakautuminen, kun yhdet laittavat rahoiksi ja pulssinsa kadottaneet kaatuvat konkurssiin tai hautaan. Hyötynä on, että eläkekassat ja kyyniset perilliset voivat iloita, työmarkkinaosapuolet löytävät toisensa, ilmakehä kiittää ja ”älä osta mitään” -päivän järjestäjien mieli on hyvä.

Niin sanottu vihapuhe vaimenee, kun ihmiset löytävät yhteisen vihollisen. Ihmisissä saattaa olla myös patoutunutta yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden kokemisen tarvetta, joka näin pääsee purkautumaan.

Taudista me selviytynemme, mutta pahinta suomalaisten kannalta on, mitä tapahtuu muualla. Virus saattaa käynnistää hallitsemattoman väestövyöryn Suomeen esimerkiksi Venäjältä, jos ihmiset lähtevät paremman hoidon perään. Korona saattaa kaataa Italian, Kreikan, Espanjan ja Portugalin talouden. Siitä euro ja Euroopan unioni eivät selviä. On mielenkiintoista havaita ja todistaa, voisiko koko EU romahtaa kulkutautiin, niin kuin hallitsijat sortuivat aikoinaan ruttoon ja koleraan. Nihil sub sole novum.

14. maaliskuuta 2020

Cuck-miehiä vai incel-miehiä?


Ilta-Sanomat uutisoi jokin aika sitten Yleisradion Logged in -televisiosarjasta, jossa märehdittiin viiden syrjäytyneeksi sanotun nuoren miehen elämäntarinaa ”rujon kaunilla tavalla”. Performanssi tuo etsimättä mieleen Aki Kaurismäen ”suoraan kadulta alkavat kertomukset”.

Ilta-Sanomien jutussa haastateltu vasemmistoliittolainen sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekonen tietenkin ilahtui nähdessään aitoa kurjuutta, joka perinteisesti lisää vasemmiston kannatusta. Miesten valittelu kelpaa feministeille siksikin, että kverulatorinen purnaus on alistumisen muoto ja siirtää valtaa naisille. Ministerin mielestä asiasta ”täytyy puhua”.

Miesten työttömyys, toimettomuus ja alakulo ovat muodostuneet niin yleisiksi, että sen voisi kuvitella johtuvan vesijohtovedestä. Olen kuitenkin itse vakuuttunut siitä, että nuorten miesten rappiolle meno johtuu olennaisesti feminismistä.

Kun naiset pihtaavat heteromiehiltä seksiä omaa arvoaan parantaakseen, miehet deprivoituvat, ja heistä tulee seksiä kerjääviä mekkoeinareita, joita sanotaan cuck-miehiksi (englannin kielen sanasta cuckold = käki). Nämä miehet suostuvat nuolemaan mehiläiskuningattariksi laittautuneiden naisvaltiattarten varpaita saadakseen heiltä sääliseksiä.

Toinen kurjuuden tunkiolla eksistoiva miesryhmä ovat niin sanotut incel-miehet. Nimitys on lyhenne englannin kielen sanoista involuntary celibacy, joilla viitataan tahdonvastaiseen selibaattiin. Tämän sanotaan ilmenevän kyvyttömyytenä perustaa seksisuhteita.

Wikipedia-artikkeli valaisee asiaa niin, että incel-miesten jäsenkunta muodostuu ”enimmäkseen nuorista, valkoisista heteromiehistä” ja että ”keskustelu on usein täynnä itsesääliä ja vihaa muita ihmisiä kohtaan”, mihin on vaikuttanut ”äärioikeiston ja valkoisen ylivallan nousu”.

Nettitietosanakirjan kannanotot eivät tulleet yllätyksinä, sillä sitäkin sivustoa hallitsevat vihrevasemmiston nörtit. Voidaan taaskin toistaa kysymys, mikä onkaan syy ja mikä seuraus. Vaikuttavaa syytä ei ole antauduttu etsimään seksuaalisten suhteiden toisesta osapuolesta, heteromiesten tapauksessa siis naisista.

Kun naiset avaavat lompsansa ulkomaalaisille maahan lompsijoille ihan vain protestiksi ”valkoisille heteromiehille”, näyttääkseen keskisormea patriarkaaliselle länsimaiselle yhteiskuntajärjestelmälle ja lisätäkseen miesten kilpailua naisista seksuaalisen tasehäiriön kautta, ei ole tietenkään ihme, miksi kantaväestön mieskunta vetää pipon silmilleen baareissa. Katkeroituneet kommunisti-feministit kuvaavat miesten pakoa ja perääntymistä sitten ”äärioikeiston ja valkoisen ylivallan nousuksi”.

Sekä cuck- että incel-miehille tyypitellyt mieskuvat sopivat mieskurjuutta valittelevan Ylen TV-sarjan henkilöihin. Itse näkisin, että juurisyy mieskurjuuteen on feminismin lietsoma seksin panttaus, jota naiset harjoittavat kiristääkseen miehiltä rahaa tai pidättääkseen itselleen valtaa.

Seksuaalisuuskielteinen politiikka on levinnyt feminismin kautta myös seksuaalivähemmistökulttuuriin, jossa valtaa käyttävät nykyisin Tomin miesten sijasta aseksuaalit ja kaksiarvoista biologista sukupuolieroa raivokkaasti vastustavat transsukupuoliset. He ovat pakottaneet oikeita miehiä ja naisia selittelemään olevansa ”cis-miehiä” tai ”cis-naisia”, eli he ovat vaikuttaneet hyökkäyksillään myös muiden kuin itsensä näkemyksiin itsestään.

Kurjinta mieskurjuuden valittelussa on sen taipuminen väitteiksi ”miestapaisuudesta”. Kyse on niin sanotusta kertomustaloudesta. Muutamiin subjektiivisiin ja ”tapaustutkimuksina” esitettyihin kertomuksiin tai tarinoihin (narratiivisuuteen!) vetoamalla edetään väitteeseen, että miehet yleensäkin ovat hyljeksittäviä luopioita ja vähintäänkin syyllisiä asemaansa. Ja sehän vasta sopii militanttifeminismin agendaan.

Tuloksena on myös selvää naiskurjuutta: raiskattuja diskojen seksipommeja tai prässihousuihin laittautuneita koppavia ja kosmonautinkovia akateemisia virkanaisia, jotka kulkevat kaduilla kopein askelin ja hapan ilme naamallaan ja joiden täytyy tarkistaa sanakirjasta, mitä hauskanpito tarkoittaa.

Ohjeeksi sanoisin, että antakaa nyt nuoret neidot reppanamiehille pillua, ettei käy niin kuin Timo Hännikäisen kirjassa Ilman, jossa kuvataan vuodesta toiseen jatkunutta selibaattia monillekin ihmisille todeksi käyneeseen tapaan. Näin siis siitä huolimatta, vaikka nyt onkin vain kansainvälinen pihvi- ja suihinottopäivä.

Joskus joutuu kysymään, mikä tätä kansaa oikein vaivaa, kun pissikset kitisevät nykyisin kaikesta, eikä kenestään ole enää mihinkään. Selitykseni on, että elintason jatkuva nousu on totuttanut ihmiset valittamaan kaikesta ja näkemään elämään sisältyvät mikroskooppisen pienet tasa-arvo- ja muut ongelmat järkyttävän suurina. Hyvinvoinnin malja on noussut kukkuralle ja valahtanut yli. Tuloksena on ollut kasa syrjään tietoisesti hakeutuvia nuoria, joiden yliherkkyys kaikelle havaitaan lopulta yhteiskuntakelvottomuutena.

Myöhäiset kansainvälisen naisten päivän (8.3.) onnittelut ja ennakoivat Minna Canthin kunniaksi vietettävän tasa-armon päivän (19.3.) toivotukset kaikille.

13. maaliskuuta 2020

Tilanne vakavampi kuin kuvitellaan – Mitä koronakriisistä voi oppia?


Koronaviruksen alkaessa levitä eksponentiaalisesti ja sairastuneisuuskäyrien kiitäessä kohti koillista ovat suomalaiset terveysviranomaiset ja julkisen vallan edustajat tyynnytelleet kansalaisia korostamalla, että mitään hätää ei ole, sillä asummehan Suomessa. Asennoituminen on samanlaista kuin ydinvoimalan räjähtäessä lähialueella, hirmumyrskyn lähestyessä tai vankikarkurien hiippaillessa pihapiirissä: panikointi pois, sillä vaaraa ei ole nimenomaan Suomessa.

Pikaisena ohjeena sanoisinkin, että kansalaisten kannattaa turvautua omatoimisuuteen ja laittaa tarvittaessa itse itsensä karanteeniin sekä rajoittaa liikkumistaan kauppakeskuksissa, julkisissa liikennevälineissä ja yleisötilaisuuksissa. Viranomaiset ovat pakonomaisiin toimenpiteisiin liian arkoja ja sinisilmäisiä. He antavat korkeintaan suosituksia. Tosiasia kuitenkin on, että juuri nyt viruksen monistuminen on logaritmisen lisääntymiskäyränsä juurella, ja taudin leviämiseen voitaisiin tehokkaimmin vaikuttaa myös viranomaisten ohjeilla.

Silti he eivät niin tee. – Miksi? On vaikea sanoa, mistä suomalaisten hyväuskoisuus ja luottavaisuus johtuvat. Viranomaiset saattavat pelätä auktoriteeteiksi asettumista tasa-arvoiseksi höylätyssä yhteiskunnassamme. Kainostellaan ja hienostellaan. Ei saa esittää Besserwisseriä. Mukana voi olla ripaus sodissa voittamattoman mainetta: ei meille kukaan mitään voi, kun natsit, liittoutuneet, Iso-Antti ja Rannanjärvi eivät yhdessäkään voineet. Tappiokin oli voitto. Mitä yhdestä pöpöläisestä?

Koronavirus on mestari opettamaan meille suomalaisille, että väärä itseymmärrys on johtanut virheelliseen omaankuvaan, jonka seurauksena Suomen viranomaiset toimivat Pölhö-Kustaan tavoin niin tässä kuin tuossakin asiassa. Ja sitten ollaan koivuhalolla päähän lyödyn näköisiä. Toiset Euroopan maat ovat menneet huomattavasti pitemmälle havaittuaan, että muutamat perusoikeuksien rajoitukset ovat melko vähäpätöisiä toimenpiteitä verrattuina taudin leviämisestä johtuviin tappioihin ja kuolemantapauksiin.


Perussuomalaiset esittävät valmiuslain käyttöönottoa

Tilanne on oikeasti paljon vakavampi kuin kuvitellaan; esimerkiksi Italiassa on kuollut jo yli 1000 ihmistä koronavirukseen. Muita vaikutuksia voi tarkistella tästä. Perussuomalaiset on ehdottanut valmiuslain pikaista käyttöönottoa taudin leviämisen hillitsemiseksi, mutta ainakaan torstaina Marinin hallitus ei saanut aikaan minkäänlaista päätöstä, vaikka puolueilla on asiasta yhteisymmärrys.

Viranomaisten ja hallituksen toiminta on huvittavan analogista niin sanotun valtamedian kanssa. Molemmat tyynnyttelevät, liennyttelevät ja laannuttelevat, koska seurausharkinta ohjaa pahimpia reaktioita ennakolta eliminoivaan viestintään: seuraukset taloudelle voivat olla kielteisemmät, jos ihmiset lukittautuvat neljän seinän sisään eivätkä mahdollisesti mene töihinkään.

Tässäkin asiassa olisi viisasta kuunnella myös dissidenttejä ja kontroverssejä kapinallislääkäreitä eikä ainoastaan THL:ää – aivan niin kuin tiedonnälkäinen lukee valtamedian sijasta tai vähintään sen ohella aina myös vaihtoehtoista mediaa. Viranomaislääkärien kannanotot muistuttavat nyt ylilääkäri Irvi Kaikkosen virallista vastaanottoa, kun taas todellista tietoa tihkuu ”yksityishenkilöinä” annetuista asiantuntijakommenteista, esimerkiksi täältä. Kannanottoni ei tarkoita, että pitäisin viranomaisia epäpätevinä, vaan sitä, että heidän kannattaisi nyt osoittaa pätevyytensä.



Ylilääkäri Kaikkonen kehottaa olemaan panikoimatta ja pidättämään hengitystä pari viikkoa.

Entä opettaako koronavirus mitään muuta kuin sen, että pitää laittaa käsi suun eteen, kun aivastaa. Itse neuvoisin olemaan laittamatta, aivan niin kuin kehottaisin myös kauppojen kassoja olemaan kaivamatta nenää, kun siirtelee asiakkaiden ostoksia liukuhihnalta koodinlukijan kautta kaukaloon. Sama sopii tietenkin myös asiakkaille.

Muutakin viisautta koronaviruksessa pesii. On tottakai totta, että kerrannaisvaikutukset talouteen voivat olla drastisia, kun virus tuolla tavalla on lähdössä laukkaamaan. Pörssit sukeltavat pahiten sitten vuoden 2008, yritykset antavat tulosvaroituksia, öljyntuottajamaat käyvät hintasotaan ja vienti sekä tuonti sakkaavat. Mahtaa viruksella olla hauskaa, kun se tällä tavalla laittaa maailmankirjat sekaisin, melkein kuin meneillään olisi monikulttuurinen vallankumous.


Koronakriisi osoittaa globaalin ja monikulttuurisen ajattelumallin haavoittuvuuden

Koronan tärkein poliittinen opetus on, että monikulttuuriseen ja globaaliin talouteen perustuva yhteiskuntamalli on perin haavoittuva. Toimitusvaikeudet maailmanlaajuisten tuotantoketjujen alkupäässä tai matkalla voivat viedä kokonaisia teollisuudenaloja juntturalle ja laittaa kapuloita kansantalouksien rattaisiin.

Esimerkkejä? Kirjoitin jo vuonna 2013 kansallisen lentoyhtiömme Finnairin haavoittuvuudesta yhtiön laitettua kaikki munat samaan koriin. Firman pätäkkä tulee pitkälti Kaukoidän lennoista, joiden matkustajamäärät ovat mahdollistaneet myös tiheän Euroopan-verkoston.

Hyötyä suomalaisille? – Kyllä. Mutta vain siihen asti, kun asiat sujuvat ennustettavasti. Myös jokin poliittinen häiriötila olisi voinut tämän ketjun katkaista, tai vika yhden konetyypin varaan rakennetussa laivueessa. Nyt lennot laittoi jäihin yksi pieni virus, jolla saattaa olla suuria ja kuolemanvakavia seurauksia.

Tärkeä opetus on, että yhteiskunnan keskeiset toiminnot kannattaa rakentaa pitkälti omavaraisuuden perustalle. Riskit pitäisi puskuroida paremmin. Myös ilmastopolitiikka vaatisi teollisuuden säilyttämistä länsimaissa. Näin estettäisiin hiilivuotoa mutta myös riippuvaiseksi tuloa poliittisesti epävakaista maista, jollaiseksi Kiinakin voi osoittautua. Parasta on, että automaation lisääntyminen parantaa mahdollisuuksiamme pitää myös raskas teollisuus länsimaissa, joissa teollisuuden ympäristösuhde on paljon parempi kuin kehitysmaissa.

Viime vuosituhannen vaihteessa Eurooppaa riivasi hullun lehmän taudiksi sanottu Creutzfeldt-Jacobin oireyhtymä, ja liivatetuotteet Isosta-Britanniasta sekä Benelux-maista laitettiin pannaan. Myös elintarviketurvallisuuden kannalta on tärkeää, että maamme olisi maatalouspolitiikassaan omavarainen.

Riippuvuus luo epävapautta, ja epävapaus on epäarvo – ei siis mikään eurooppalainen arvo, vaikka ”arvojen” tuella EU on meille liittovaltiotäkyjä kaupitellutkin. Universaali, globalistinen ja internationalistinen liittovaltiopolitiikka on syötetty suomalaisille Digestive-kekseinä.


Ihminen on ainoa luonnonolento, joka tietää voivansa joutua luonnon nujertamaksi

Tieteenfilosofisesti katsoen virukset, kuten SARS ja ebola, muistuttavat myös ihmisten voimattomuudesta biologisten uhkien edessä. Vulgaarinaturalistisesti voidaan spekuloida ajatuksella, että virukset ovat luonnon puolustautumiskeinoja tuhoisaksi osoittautunutta ihmiskuntaa vastaan. Toisella tavalla sanoen: luonnon ei pidä olla ihmiskunnan palvonnan kohde, sillä luonto viruksineen, bakteereineen, petoeläimineen ja maanjäristyksineen on myös ihmisen ikuinen vihollinen.

Sauli Niinistö lausahti toivovansa, että ihmiset alkaisivat ”vaikeissa olosuhteissa nähdä oman napansa ulkopuolelle”. Toivomista riittääkin, sillä vaikeissa oloissa ihmiset eivät yleensä toimi kovin altruistisesti vaan entistä egoistisemmin.

Ylirajaiset uhat valaisevat ihmisille luontoriippuvuuden lisäksi myös taloudellisen ja poliittisen riippuvuuden merkitystä ja sitä, kuinka onnetonta on joutua kaikenlaisiin henkisiin henkseleihin. Koronavirus antaa meille yhden oppitunnin siitä, että universalistinen, globaali ja internationalistinen politiikka ei ole se kaikkein paras toimintamalli. Vaikka solidaarisuutta luonnonilmiöiden hallitsemisessa tarvitaankin, on myös valtioiden rajoilla oma tärkeä tehtävänsä sekä taloutemme että väestömme suojelemisessa.

11. maaliskuuta 2020

Perussuomalaisten välikysymys: Kepulle tilaisuus irtautua hallituksesta kasvojaan menettämättä


Perussuomalaisten ohella myös Kokoomuksessa on ihmetelty, miksi Keskusta on hallituksessa, joka on tehnyt kelvotonta talouspolitiikkaa, ilmastopolitiikkaa sekä tietenkin myös maahanmuuttopolitiikkaa. Tämä kävi ilmi Iltalehden järjestämässä Jussi Halla-ahon (ps.) ja Petteri Orpon (kok.) keskustelussa tuntia ennen välikysymyksen jättämistä eduskunnassa.

Iltalehden alkuperäinen juttu oli otsikoitu sanoin ”Halla-aho ja Orpo iskevät yhteen”, mutta kameroiden edessä puheenjohtajat päätyivät harmoniaa havisevaan keskusteluun. Taustamusiikiksi olisin valinnut katkelman Ludwig van Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta.

Keskustelun yleisvaikutelmaksi jäi, että Kokoomus on tullut perussuomalaisille linjoille vuoden 2015 pakolaiskriisistä viisastuttuaan. Kokoomuksessa on huomattu myös Perussuomalaisten talousinstrumenttien tehokkuus, joka on kirjattu muun muassa viime eduskuntavaalien ohjelmiimme. Oli mukava havaita, että yhteistyön edellytykset näyttävät olevan olemassa tulevaa hallitusta ajatellen.

Se, että Kokoomus ei lähtenyt Perussuomalaisten välikysymykseen ”talouspoliittisista syistä”, on poliittista teatteria, jonka tehtävä on uskotella, että Turkin ja Kreikan väliseen rajakriisiin liittyvät rajoitustoimet muka syventäisivät Suomen taloudellista taantumaa.

Tämänpäiväinen välikysymys on paikka, jossa Keskustan kannattaisi jättää hallitus, sillä puolue voisi tehdä sen kasvojaan menettämättä. Kepu on joutunut vasemmiston pahoin vedättämäksi, ja puolueen jäsenkunnalla on eri näkemys Keskustan puoluejohdon kanssa melkein kaikesta.

Pahiten hallituksen sisällä hiertää nyt vihreän sisäministerin Maria Ohisalon kannanotto, jonka mukaan Suomi ”tukee Kreikkaa”. Toisesta suupielestään Ohisalo on ilmaissut, että Suomi tukee Kreikkaa ainoastaan pitämään kiinni kansainvälisistä pakolaisten vastaanottamiseen liittyvistä sopimuksista muttei Kreikan omasta päätöksestä olla ottamatta vastaan turvapaikkahakemuksia ainakaan kuukauteen. Tämän mukaan Ohisalo tukee Kreikkaa kuin köysi hirtettyä (tilanteen ongelmallisuudesta täällä).

Perussuomalaiset on pitkään vaatinut muutoksia kansainvälisiin sopimuksiin, niiden tulkintaan ja omaan lainsäädäntöömme niin, että massamuuttoliikkeen ja elintasopakolaisuuden rajoittaminen tulisi paremmin mahdolliseksi. Asiassa pitäisi löytää ensin poliittinen yksimielisyys puolueiden kesken ja laittaa sitten virkamieskunta lainvalmistelutyöhön.

Tavoitteena on, ettei pakolaisuutta ja turvapaikkakäytäntöjä voitaisi jatkossa käyttää sen enempää poliittiseen painostukseen, hybridisodankäyntiin kuin myöskään sellaiseen elintasosiirtolaisuuteen, joka nyt kilpailuttaa EU-maiden sosiaaliturvajärjestelmää turvapaikkashoppailun muodossa.

Myös nykyisten sopimuskäytäntöjen tiukempi soveltaminen auttaisi. Se, että Suomen rajoille ei ole tullut entiseen tapaan turvapaikanhakijoita, johtuu Itä-Euroopan maiden sekä Tanskan ja Ruotsin viisastumisesta. Kun läpikulkumaat ovat ottaneet Dublin II -asetuksen mukaisen sisärajavalvonnan käyttöön ja tiukentaneet otteitaan, tämä on antanut lähtömaihin viestin, ettei kannata pyrkiä siihen ensimmäiseenkään turvalliseen maahan.

Juuri tämän ketjuuntumisvaikutuksen vuoksi parasta tukea Kreikalle onkin ilmoittaa, että otamme sisärajavalvonnan käyttöön täällä. Tämä ehkäisee turvapaikanhakijoiden pyrkimistä myös Kreikkaan, joka ei ole heidän varsinainen tavoitteensa. Monet turvapaikanhakijat ovat halunneet jättää hakemuksensa hyvästä sosiaaliturvastaan tunnettuihin pohjoismaihin, joten keskeistä Kreikan auttamiselle on, että me ilmoitamme torjuvamme perusteettoman maahanmuuton omilla rajoillamme.

Myös paljon muuta olisi tehtävissä. Vaikka Suomi ei voikaan periaatteessa kieltäytyä ottamasta vastaan turvapaikkahakemuksia, on väärin, että maahantulo on merkinnyt mahdollisuutta asettua Suomeen pysyvästi asumaan myös niissä tapauksissa, joissa turvapaikkahakemus on hylätty, jopa useita kertoja ja toistuvasti. Tähän lainsäädäntöön tarvitaan nopeasti muutos. Toisaalta myöskään nykyisen lainsäädännön valossa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden oikeudet eivät aja kansallisen turvallisuuden edelle.

On epäloogista, että turvapaikkapolitiikassa tuijotetaan yksinomaan pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden oikeusasemaan, eikä kantaväestön asemasta ja veronmaksajille langetettavasta kuormituksesta piitata mitään. Kansallisen suvereniteetin ja itsemäärämisoikeuden valossa etusijalle pitäisi aina asettaa oman kansakunnan hyvinvointi, turvallisuus ja kansallinen etu. Se on nimittäin valtioiden tehtävä. Toivon, että näitä arvoja myös Kokoomuksessa ja Keskustassa haluttaisiin edistää.

8. maaliskuuta 2020

Onko väestön vaihtuminen luonnonlaki?


Kysymys maahanmuuton oikeutuksesta ja vääryyksistä on jälleen kiihtymässä, kun pakolaisten invaasio pahentaa hybridivaikuttamista Balkanilla. Tavan takaa puhutaan myös kantaväestömme heikosta lisääntymisestä sekä maahanmuuttajien suuresta syntyvyydestä Suomessa.

Tilanne on ehkä vielä huonompi kuin ensimmäiset merkit Kreikan ja Turkin rajalla antavat aiheen olettaa. Helsingin Sanomat ennusti jo vuoden alussa, että Välimeren yli saattaa olla yrittämässä kevään kuluessa jopa miljoonia Eurooppaan pyrkijöitä.

Tässä valossa nuorison huoli kansakuntamme olemassaolosta on ymmärrettävää silloinkin, kun se on kanavoitunut keskusteluksi etnonationalismista, toisin sanoen kysymykseksi kantaväestön yksinomaisesta oikeudesta ajaa etujaan ja asioitaan kansallisvaltiomme kautta.

Tavasta, jolla pakolaisia käytetään hybridisodankäynnin aseina kirjoitin jo täällä, täällä ja täällä. Helsingin Uutiset raportoi jokin aika sitten, että synnytyksissäkin ”tarvitaan entistä enemmän tulkkeja”. Tämä kertoo väestöjenvaihdon kiihtyvän. Ja mihin suuntaan? ”Arabiaa osaavia tulkkeja tarvittaisiin enemmän”, kertoi jutun alaotsikko.

Kun elämä alkaa tavalla, jolla jo maailmaan tuleminen ilmentää täällä olevien maahanmuuttajien vaatelisuutta sekä pyrkimystä taivutella suomalaisia ihmisiä heidän oman kulttuurinsa mukaiseen käytökseen, on se merkki maahanmuuttopolitiikan ajautumisesta kataklysmiseen koko väestöpohjamme bastardisointiin.

Pääkaupunkiseudun väestöennuste on vieraiden hyväksi etnonationalistinen.

On väärin, että myös toisen polven maahanmuuttajia saatetaan maailmaan maahanmuuttajien itsensä asettamin kielellisin ja kulttuurisin ehdoin. Lopputulokseltaan kyseisen ”sisältäpäin” tapahtuvan maahanmuuton tukeminen on samanlaista kuin laittomien rajanylitysten tukeminen. Väestö yhtä kaikki vaihtuu.

Tilastoennusteen valossa käsitys, että väestö ei nykyisellä maahanmuuttopolitiikalla vaihtuisi, on se todellinen salaliittoteoria. Helsingin kaupungin tietokeskuksen laatiman väestöennusteen mukaan vieraskielisen väestön osuus kasvaa vuoteen 2030 mennessä Helsingissä noin 23 prosenttiin, Espoossa 26 prosenttiin ja Vantaalla 28 prosenttiin. Vieraskielisyys taas tarkoittaa yleensä samaa kuin maahanmuuttajataustaisuus.

Välinpitämättömyydestä suomalaista kulttuuria kohtaan kertoo se, että täällä lisääntyvä maahanmuuttajaväestö pitää oman kielensä ja kulttuurinsa eikä integroidu osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Tämän seurauksena menetämme oman kielemme ja kulttuurimme, ja meitä pakotetaan viestimään vierailla kielillä ja maksamaan kielikonflikteista koituvia kuluja.

Aggressiivisella lisääntymisellään muhamettilainen kulttuuri alistaa naiset lapsitehtaiksi. Väestömme osaksi pyritään asettumaan piittaamatta täällä asuvien ihmisten omasta kulttuurista sekä meidän halustamme itse päättää siitä, keitä ja minkä kansakunnan edustajia Suomessa asuu.

 

Mitä maahanmuutto maksaa ja kuka sen maksaa?

Verkkokeskusteluissa kohtaa silloin tällöin kannanottoja, joissa maahanmuuttoa puolustetaan ja maahanmuuton vastustamista vastustetaan mitä eriskummallisin argumentein. Kun kansalaisten pää on sekoitettu harhaanjohtavalla ”tiedolla”, ei ole ihme, miksi suuri osa kansalaisista äänestää edelleen vihervasemmiston edustaman tuhoisan maahanmuuttopolitiikan puolesta.

Esimerkiksi sopii Facebookista satunnaisesti poimimani mielipide, jossa muuan kirjoittaja perustelee maahanmuuton tarpeellisuutta väestön vähenemisellä. Hänen mukaansa ”[j]okaisen tulisi pysähtyä hetkeksi miettimään, onko Suomella enää varaa maahanmuuttokriittisyyteen. Jos maahanmuuttaja 1) perustaa perheen tai 2) työllistyy omatoimisesti, maahanmuuttaja tulisi toivottaa enemmän kuin tervetulleeksi.”

Tämän mukaan maahanmuuttoa oikeuttaisivat lisääntyminen ja työllistyminen. Tosiasiassa maahanmuutto on heikentänyt huoltosuhdetta silloinkin, kun joku tulijoista on työllistynyt, sillä perheenjäsenet ovat laajalti asettuneet yhteiskunnan elätettäviksi ja koulutettaviksi.

”Työperäiseksi” sanottu maahanmuutto on ollut tukityöllistämien muoto, jonka kulut on maksanut nettoveronmaksaja sosiaali- ja asumiskuluina. ”Työperäisyys”on vaihtunut hetkessä työttömyydeksi, ja siitä on tullut käytännössä perheidenyhdistämisen muoto.

Maahanmuuttajien ylisukupolvinen syrjään asettuminen on vahvasti periytyvää, ja elinkaarikustannukset julkiselle taloudelle ovat valtavat. Työllisyysaste ei ole maahanmuutolla kohentunut vaan heikentynyt, eikä työn tuottavuuttakaan ole voitu parantaa tuomalla maahan lisää holhottavia entisten lisäksi.

On kaameaa, kuinka virheellisen tiedon varassa monet kansalaiset muodostavat näkemyksiään maahanmuutosta. He kannattavat vihervasemmistolaista maahanmuuttopolitiikkaa harhaan johdettuina ja virheellisen informaation varassa. Ehkä Samuli Salmisen ja Suomen Perustan tutkimukset maahanmuuton taloudellisista vaikutuksista pitäisi jakaa opetusministeriön toimesta suoraan jokaiseen kotiin, ja Yleisradion pitäisi pyörittää televisiossa ohjelmasarjaa maahanmuuton haitoista non-stoppina.

Myöskään väestön väheneminen sinänsä ei uhkaa ketään eikä mitään. Tilastokeskus julkaisi toista vuotta sitten moniakin ihmisiä harhaan johtaneen sekä hysteriaa ja paniikkia lietsoneen tiedotteen ”Nuorten määrä uhkaa vähentyä huomattavasti syntyvyyden laskusta johtuen”. Huomiotta jäi kokonaan se, että työ- ja tuotantoelämämme ei välttämättä kaipaa lisää väkeä. Automaatio on tehnyt perinteisistä teollisuusammateista miehittämättömiä kuin droonilennokeista, ja palveluammateissakaan ei tarvita enempää väkeä, kun ovi käy niin hallinnosta kuin pankkikonttoreistakin ulospäin.

Suomessa on yli 2000 insinööriä työttömänä. Suomessa ei tarvita korkeakoulutettua työvoimaa, ja pulaa onkin vain halvasta työvoimasta, ei sen määrästä eikä laadusta. Ruotsissa on työvoimapula, vaikka sinne on satanut maahanmuuttajia ovista ja ikkunoista. Se kertoo, että työvoiman tarve ja maahanmuutto eivät kohtaa. Suomessa on noin 300 000 ihmistä työttömänä, ja pulaa työvoimasta on lähinnä hoiva-ammateissa, mikä kertoo väestön ikärakenteen ylimenokaudesta.

Eläkkeellä olevat suuret sukupolvet eivät myöskään kuluta entiseen tapaan ostovoiman vähennyttyä, joten tuotannossa ei tarvita enempää työvoimaa. Lisää työvoimaa valitetaan tarvittavan lähinnä yhteiskunnan tukitoiminnoissa, jotka eivät kuitenkaan tuota markkinoille vaihtokelpoisia arvoja eivätkä kasvata bruttokansantuotetta. Näin ollen huoltavassa verkostossa toimivien määrää ei pidä eikä voida lisätä. Verokertymä toki pienenee työssä olevan väestön suhteellisen osuuden pienentyessä, mutta vajetta ei voida kattaa tuomalla tänne lisää huollettavia.

Ratkaisevaa yhteiskuntamme suoriutumiskyvyn kannalta ei olekaan lisätä väestön määrää vaan taata se, että mahdollisimman suuri osuus täällä olevista tekisi jotakin tuottavaa, joka kasvattaisi jaettavaa kakkua.

Nyt kun humanitaaristakin maahanmuuttoa pyritään puolustelemaan vetoamalla jälleen ”työvoimapulaan” ja ”väestön vähenemiseen”, on ilmaistava pettymys ja vastalause sen johdosta, että taloudesta ja politiikasta mitään ymmärtämättömille on annettu oikeus päättää politiikan suunnasta ja ylipäänsä osallistua poliittiseen päätöksentekoon. Nähdäkseni vaaleihin osallistujilta ja ehdokkailta pitäisi vaatia tietyt perustiedot, jotka pitäisi osoittaa hyväksytysti kokeessa ennen vaalikelpoisuuden myöntämistä. 

 

Maahanmuutto uhkaa rahaakin tärkeämpiä arvoja

Kapealla kauppiaan järjellä tapahtuvan kalkyloinnin yläpuolella on kysymys kansallisesta itsemääräämisoikeudesta ja kansakuntamme sekä kulttuurimme eloonjäämisestä. Suomi lakkaa olemasta valtiona, jos siltä katoaa kansa. Valtio voi olla olemassa vain kansallisen edunvalvonnan kautta, ja hallinta edellyttää subjektin. Jos tuo subjekti katoaa tai sitä suuresti muokataan, myös valtio kuolee.

Ihan samanlainen tilanne kohdattaisiin, jos Suomi liitettäisiin Venäjään. Nähdäkseni valtion tehtävä olisi pitää tunkeilijat poissa. Hullunkurista onkin, että maahanmuuttoa suosiva vihervasemmisto ja huvitteluliberaali porvaristo pitävät maahanmuuttoa vastustavia ihmisiä joinakin Venäjän myötäilijöinä, vaikka asiat ovat aivan toisin päin. Maahanmuuttohan edistää yhteiskunnallista eripuraa ja sekasortoa, jolloin maahanmuuton edistäjät toimivat Venäjän ja muidenkin maamme heikentymistä mahdollisesti toivovien hyväksi.

Usein sanotaan, että maahanmuutto ja väestön muodostuminen eivät ole mitään luonnonlakeja, vaan niihin voi poliittisesti vaikuttaa. On kuitenkin vaikutettava ajoissa. Ruotsissa asioihin ei voida enää vaikuttaa, sillä siellä väestö vaihtuu erilaista etnistä alkuperää oleven kansanryhmien toimesta ja kantaväestön heikon syntyvyyden sekä maahanmuuttajataustaisten räjähdysmäisen syntyvyyden vuoksi.

Vuonna 2002 Ruotsissa 73 prosenttia 15–44-vuotiaista oli syntynyt kahdelle ruotsalaiselle vanhemmalle, kun vuonna 2018 tuo osuus oli enää 60 prosenttia. Ekonomisti Joakim Ruistin vuonna 2018 julkaisema tutkimus vuosien 1985 ja 2015 väliltä osoitti, että yksittäisen maahanmuutajan elinkaarikustannukset Ruotsille ovat keskimäärin jopa kolme miljoonaa kruunua, eikä tutkija pitänyt asiaa mitenkään yllättävänä.

Sen sijaan Ruotsin maahanmuuttajavaltaisten kaupunginosien muuttumisesta lähi-itäläisten ja heidän jälkeläistensä toimesta väkivaltaisiksi on esitetty ihmettelyä. Ongelmaa on pyritty selittelemään sossutieteellisesti: kantaväestön epäonnistumisella integroimaan tulijoita. Tosiasiassa Ruotsin valtio on käyttänyt 2015 alkaen 6 miljardia euroa vuodessa kotouttamiseen, joten kantaväestön hyvistä aikeista ja taloudellisista uhrauksista ei ole ollut pulaa.

Tilanne ei lopputulokseltaan poikkea sotilaallisen miehityksen aikaansaamasta tuloksesta. Ennen vanhaan vieraat kansat ja kansakunnat pidettiin rajan toisella puolella aseellisesti, ja maa-alueiden hallinnasta käytiin avointa sotaa. Kaikki ymmärsivät, että valtion tehtävä on rajoittaa kansakuntien konfliktit rajoille ja pysäyttää tulijat sinne eikä päästää laajoja kansanjoukkoja vaeltelemaan toisiin maihin kilpailuttamaan niiden sosiaaliturvaa ”kansainvälisiin sopimuksiin” vedoten. Käsittääkseni tämä on edelleenkin meidän suomalaisten maa ja kuuluu meille eikä muille.

Nykyisin sotaa näkee lähinnä televisiosta, jossa kansainväliset kanavat levittävät toisesta maailmansodasta kertovia ja voittajien kirjoittamaa historiaa toistelevia näennäisdokumentteja. Natsitraumoja elättelemällä on tarkoitus tukahduttaa kaikki kansallismielinen oman maan puolustaminen sekä avata mielet väestöjen vaihdokselle ja Euroopan maiden valloitukselle Afrikan ja Lähi-idän suunnilta.

Tämän sijasta tulisi alleviivata kansojen ja kansakuntien keskinäisiä eroja. Olisi painotettava, että Suomi voi olla nykyisenkaltaisena olemassa vain, jos Suomen alueella asuu Suomen kansa. Mikäli kansamme häviää tai joutuu alakynteen, valtioltamme poistuu sen subjektiviteetti, eli poliittista vapautta ja suverniteettia tietoisesti ja pidäkkeettömästi toteuttava ylin valtias. Silloin Suomea ei ole.


Rinnakkaisyhteiskunnissa on sodan siemen

Valtiota ei ole olemassa, mikäli sen kantaväestöä painostetaan ja ajetaan omassa maassaan nurkkaan. Niin on käymässä Hollannissa ja Belgiassa sekä Ruotsissa, jossa on jo syntynyt maahanmuuttajaslummeja ja alueita, eräänlaisia ”rinnakkaisyhteiskuntia” ja jopa islamilaisia mikrovaltioita.

Euroopan maita on turha verrata suuriin liittovaltioihin, sillä Euroopan kansat eivät yleensä sano asuvansa Euroopassa vaan omassa isänmaassaan, kuten Isossa-Britanniassa, Norjassa, Sveitsissä, Italiassa, Ranskassa, Puolassa tai Suomessa. Emme ole niinkään eurooppalaisia kuin suomalaisia. Sen sijaan yhdysvaltalaiset sanovat yleensä asuvansa Amerikassa ja samastavat kansallisuutensa maanosaan. He eivät sano useinkaan olevansa yhdysvaltalaisia (citizen of United States) vaan amerikkalaisia (American). Tämä on Yhdysvaltain väestölle helppoa, koska siellä väestö ei identifioidu osavaltioihin.

Älkää siis verratko maatamme Yhdysvaltoihin, joka perustuu maahanmuuttoon. Sielläkään maahanmuutolla ei ole ollut mitään erityisen hyvää kerrottavaa kansojen kohtaamisesta. Tuloksena monikulttuurisesta toimintamallista on ollut lähes pelkästään konflikteja: verenvuodatukseen ja rotusortoon perustuvaa historiaa, juuri sitä, mihin monikulttuurisuus ja maahanmuutto johtavat. Yhdysvallat ei kelpaa myöskään ”Euroopan Yhdysvaltojen” esimerkiksi, sillä liittovaltiona toimiessaan se on ollut Euroopalle monessa suhteessa epäesimerkillinen.

Joskus kuulee väitettävän, että eivät myöskään suomalaiset ole erityisen esimerkillistä kansaa tavoiltaan ja tottumuksiltaan vaan ”kyllä suomalaisetkin raiskaavat ja murhaavat”. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että niin kauan kuin yhdenkin suomalaisen toiminnassa on moittimista, meidän olisi hyväksyttävä siirtolaisten virta ulkomailta ja katsella sivusta, mitä se maallemme tekee.

Viihdekirjailija Jari Tervon nimittelemää ”valkoista roskaväkeä” emme voi poistaa Suomesta, mutta voimme ja meidän tulisi estää sellaisten koukkunokkien päätymistä maahamme, jotka tilastollisesti tekevät tällä moninkertaisen määrän rikoksia kantaväestöön verrattuna. Vähintäänkin meidän tulisi karkottaa vakavia rikoksia tehneet ja ottaa kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet säilöön, josta avautuisi tie vain yhteen suuntaan: takaisin kotikonnuilleen mitä pikimmin.

Jatkossa tulisi menetellä Kreikan ja EU:n käyttöön ottamalla tavalla ja kieltäytyä ottamasta vastaan yhtään turvapaikkahakemuksia ulkorajoilla sekä käännyttää sisärajoilta maahan pyrkijät takaisin ensimmäiseen turvalliseen maahan. Mikäli tulijat eivät pysähdy käskystä, olisi maahantulo estettävä voima- ja pakkotoimilla, fyysisillä esteillä ja NLW-aseilla (non-lethal weapons). Tarvittaessa olisi ammuttava varoituslaukauksia pään yli. Mikäli hyökkääjät eivät pysähdy niihin, pitäisi tuli avata kohti.

7. maaliskuuta 2020

Mitä on etnonationalismi? – Filosofinen katsaus

Etnonationalismi nousi jälleen puheenaiheeksi, kun Perussuomalaisten nuorisojärjestössä toiminut Toni Jalonen lausahti Viron-matkallaan olevansa etnonationalisti. Media tarttui asiaan sillä seurauksella, että puolue alkoi ripittää Perussuomalaisia Nuoria sääntömuutosvaatimuksella. Kun järjestö ei asiasta äänestäessään siihen taipunut, järjestön mahdollisuudet jatkaa puolueen nuoriso-organisaationa kuihtuivat, ja kansanedustaja Jenna Simulan vetämänä perustettiin uusi yhdistys, Perussuomalainen Nuoriso ry.

Suhtautuminen etnonationalismiin näyttää olevan herkkää. On ymmärrettävää, että puolue torppaa sen tapaisen politikoinnin, joka olennaisesti poikkeaa puolueen ohjelmasta ideologisella tai aatteellisella tasolla. Sellaisia ovat fasismin lisäksi tietysti myös kommunismi, sosialismi ja muu totalitarismi, joiden vääryyksistä soisi puhuttavan enemmänkin.

Mutta samalla on epäiltävä, olisiko perussuomalaisella puolueella ollut aihetta tarttua asiaan, mikäli valtamedia ja muut puolueet eivät olisi nähneet etnonationalismin käsitteessä kuivaa ruutia omiin tarkoituksiinsa. Sanaa ”etnonationalismi” käytetään poliittisessa retoriikassa warranttina (perusteena tai vakuutena) kansallismielisen politiikan puolesta, mutta useimmiten sitä vastaan. Puolesta puhuminen on ollut varsin heikkoa ja hiljaista. Sen sijaan vastaan hangoittelu on ollut kovaäänistä ja laajaa, ja syy siihen löytyy mediasta.

Media näkee etnonationalismin käsitteessä aseen, jota se pitää eräänlaisena ässäkortin lyömisenä pöytään: ”Ahaa, mikäli olet etnonationalisti, puheesi on tuomittava, ihmisarvosi riistettävä ja sananvapautesi pantava kahleisiin!” Media reagoi sähköiskumaisesti ja ilmeisesti odottaa sähköiskumaisia reaktioita kansalaisilta.

Vikana on, että tällöin ei lainkaan ajatella, mitä etnonationalismi oikeastaan on. Juuri tämä onkin pelkällä reagoimaan pakottamisella tarkoitus peittää.

Koetan seuraavassa vastata kysymykseen, miksi kansallismielisyyden tulee olla etnonationalistista, eli perustua etnografiseen näkemykseen kansoista ja kansakunnista. Miksi niitä on syytä pitää valtiomuodostelmien ontologisina edellytyksinä? Lähestymistapani on filosofinen ja teoreettinen toisin kuin muutamien arkipäivän pragmaatikkojen, joiden näkemykset on voitu yhdistää suorasukaisesti ja epäanalyyttisesti ”rasismiin”. Mainittakoon, että myös rotuajattelu, rotuerottelu ja rotusorto ovat kaikki täysin eri asioita, eikä rotujen ja niiden välisten erojen myöntämisestä seuraa väistämättä rotusortoa, jolla tarkoitetaan näkemystä, että jokin ihmisrotu olisi ihmisarvoltaan toisia parempi. Sitä kysymystä olen analysoinyt aiemmin täällä.


Etnonationalismin käsitehistoriaa

Nationalismin käsitteen otti nykymerkityksessään käyttöön 1770-luvulla weimarilainen kirjailija, filosofi ja Immanuel Kantin oppilas Johann Gottfried von Herder (1744–1803), joka oli näkemyksiltään lähinnä isänmaanystävä ja kulttuurinen nationalisti. Herderin näkemyksen mukaan ihminen hukatessaan isänmaallisuutensa kadottaa myös itsensä ja maailman ympäriltään. Ajatus tuntuu ymmärrettävältä, kun katsoo, kuinka huonossa huudossa kaikki isänmaallisuus nykyisin on – ja millaisessa tilassa ovat maailma ja kansallisvaltiot Euroopassa, osittain juuri kansallisten etujen laiminlyömisen vuoksi.

Herderin ajatuksista innostui myöhemmin Berliinissä yliopiston rehtorina toiminut idealistinen filosofi Johann Gottlieb Fichte (1762–1814), joka vuosina 1807–1808 piti yliopistolla kuuluisat puheensa Reden an die deutsche Nation. Sekä Herderiä että Fichteä on ymmärretty myöhemmin laajalti väärin pidettäessä heitä saksalaisen nationalismin ja antisemitismin perustajina. Esimerkiksi Fichten puheet olivat suunnatut Napoleonin ratsuväkeä vastaan, jota liikkui tuohon aikaan sankoin joukoin Berliinin kaduilla. Samaan tapaan monia nykyfilosofeja väärinymmärretään irroittelemalla heidän ajatuksiaan konteksteistaan.

Herderin ja Fichten ajattelu viritteli saksalaista kansallismielisyyttä ja etenkin kansallisvaltioajatusta, joka puhkesi kukkaan G. W. F. Hegelin (1770–1831) käsityksessä, että kansallisvaltio on inhimillisen Järjen korkein ja kirkkain luomus. Yhteistä heille kaikille oli idealismi, jota Immanuel Kantin (1724–1804) teoria tietoisuuden ja havaintokyvyn rakenteesta täydensi. Käsitykset ihmisen minuudesta ja persoonasta yhdistyivät yhteiskunta- ja valtioteoriaan muiden muassa J. V. Snellmanin (1806–1881) filosofiassa ja yhdysvaltalaisen G. H. Meadin (1863–1931) pragmatismissa, josta olen kirjoittanut toisen väitöskirjani.


Kansallisvaltio vaatii kansakunnan ja kansallinen etu subjektin: kansan

Näkemykset subjektiviteetin yhdistymisestä valtiofilosofiaan tulivat erityisen tärkeiksi hegeliläis-snellmanilaisessa filosofiassa ja näkemyksessä persoonasta. Snellmanin mukaan kansakunta on kuin perheen laajennus ja muodostaa kansakunnan subjektin tai – henkevämmin sanoen – sen sielun. Kulttuurinen kansallismielisyys on tätä kautta laajennettu myös poliittiseksi nationalismiksi ja etniseksi nationalismiksi. Ne ovat loogisia seurauksia ajattelusta, jossa kytketään yhteen kansa sekä sen poliittisesti hallinnoima alue, ja molemmat liitetään yhteen ekvivalentisti, eli toisiaan vastaavasti.

Näiden eri kansallismielisyyksien (kulttuurinen, poliittinen, etninen) välillä ei ole todellisuudessa suurta eroa, sillä niiden kaikkien taustalla täytyy olla etnografinen näkemys jokseenkin yhtenäisestä kansasta. Sille vastakkainen monikulttuuri-ideologia puolestaan sisältää yleensä monietnisyyden vaatimuksen.

Kansallismielisyyden tulee olla loogisesti ajatellen etnonationalistista, kun taas sille vastakkainen monikulttuurisuuden julistaminen puolestaan on monietnisyyden ja maahanmuuton lietsontaa ”kulttuuripolitiikan” paketissa. EU:n kautta levitetty universalismi ja paneurooppalaisuus ovatkin jyrkässä ristiriidassa klassisen eurooppalaisen valtiofilosofian ja sen arvojen kanssa.

Hegeliläis-snellmanilainen valtiofilosofia muodosti perustan kansallisvaltioajattelulle Euroopassa ja oli omiaan luomaan aatteellisen perustan kansallisvaltioiden synnylle. Vielä uudella ajalla Keski-Euroopassa elettiin pitkälti ruhtinaskuntien tilkkutäkissä – niin myös Saksassa, jonka Bismarck sittemmin yhdisti. Garibaldi puolestaan yhdisti Italian. Asiassa voidaan nähdä myös romanttisia vivahteita, sillä kirjoittihan myös J. W. von Goethe (1749–1832) eräässä runoelmassaan, että ”työn suuren täyttöön tähdätyksi saa tuhat kättä, henki yksi”.

Ennen kansallisvaltioiden aikaa säädyt riitelivät keskenään, ja oli erikseen aatelisto, papisto, porvaristo, työväestö sekä talonpojat ja torpparit, jopa maaorjuus tunnettiin. Vasta kansallisvaltioajattelu teki mahdolliseksi sen, että säädyt saattoivat voittaa kiistansa ja puhaltaa yhteen hiileen oman ja yhteisen etunsa edistämiseksi.

Kansallisvaltiota on pidetty noista ajoista asti välttämättömänä hyvinvointivaltion muodostamiselle. Käsitykseni mukaan kansallisvaltio on edelleenkin hyvinvointivaltion edellytys. Pelkästään paikallisella tasolla toimiessaan ihmiset ovat voimattomia, ja universaali tai Euroopan laajuinen toimintataso on liian etäinen ja mittasuhteiltaan tavoittamaton.

Sana ”etnonationalismi” viittaa tässä konstellaatiossa ajatukseen, että tietyllä alueella asuva kansa muodostaa luonnonoikeudellisesti itsejärjestyessään yhteiskunnan. Kun yhteiskunta alkaa organisoitua poliittisesti, se muodostaa kansakunnan ja sittemmin valtion, joka puolestaan voi myöntää kansalaisuuksia.

Kansalaisuus on juridinen käsite, kun taas kansa on etninen käsite, yhteiskunta sosiologinen käsite ja kansakunta sekä valtio asian poliittisia tematisaatiota. Kun kaikki nämä vastaavat ekvivalentisti toisiaan, muodostuu kansallisvaltio, joka on hyvinvointiyhteiskunnan instrumentti. Tällöin tietyllä alueella asuu tietty kansa, joka käyttää poliittista valtaa suvereenisti.

Näkemys on hyväksytty valtion määritelmäksi Max Weberin (1864–1920) ajoilta asti. Hänen mukaansa valtio on organisaatio, jolla on legitiimi väkivaltamonopoli tietyllä alueella. Etnonationalismiin liitetty väkivaltamonopolin idea ei siis ole merkki mistään nationalismin raakalaismaisuudesta, vaan se on valtion julkisoikeudelliseen määritelmään analyyttis-apriorisesti per definitionem sisältyvä asia. Ei ole valtiota ilman alaltaan rajattua vallan käyttöä. Sen takana täytyy olla myös väkivaltapotentiaali, eli yksinomainen kyky käyttää pakkokeinoja.

Pahimman virheen nationalismin moittijat tekevät nähdäkseni siinä, kun he yhdistävät nationalismiin imperialismia ja kolonialismia, eli pyrkimystä maailmanvaltaan ja toisten maiden siirtomaapoliittiseen hallintaan. Sitten antinationalistit syyllistävät yleistyksellään muita. Tosiasiassa kansallismielisyys voi olla ja usein onkin vähemmistönationalismia, kuten Suomen itsenäistyessä, ja useasti se on myös pasifistista.

Myöskään enemmistönationalismiin ei välttämättä liity valloituspyrkimyksiä, vaan pelkästään identiteettipoliittista pyrkimystä etnografisesti jokseenkin yksimielisiin yhteenliittymiin. Nationalismin hyveestä on kirjoittanut etevästi israelilainen nykyfilosofi Yoram Hazony teoksessaan The Virtue of Nationalism (2018).

Nationalismi ei välttämättä ole militaristista eikä imperialistista. Tämän osoittaa esimerkiksi entisen Jugoslavian valtioiden itsenäistyminen. Tuollekin alueelle saatin rauhantila vasta, kun jokaisella kansakunnalla oli oma etnografisin ja kulttuurisin perustein jäsentynyt kansallisvaltionsa.

Rajat luovat rauhaa, kun taas monikulttuurisuudella ja monietnisyydellä on taipumus johtaa konflikteihin. Tämän puolestaan osoitti tunnettu yhdysvaltalainen politiikan tutkija ja monen presidentin neuvonantajana toiminut Samuel P. Huntington nyt jo klassikoksi muodostuneessa teoksessaan The Clash of Civilizations – Remaking the World Order (1996). Teoksen mukaan sotia ja konflikteja esiintyy eniten kulttuurien kohtaamisvyöhykkeillä, joissa eripuraa syntyy paljon, ja useimmissa konflikteissa osapuolena on islam.


Kansallismielisyys on etnografista – ja syystä

Käsitehistoriallisesti tarkasteltuna ’etnonationalismi’ on tautologia. Sana perustuu kahteen juureen. Kreikan kielen sana etnos on tarkoittanut alun perin ’kansaa’. Latinan kielen sana natio puolestaan on merkinnyt ’syntymistä’, ’kansakuntaa’ ja ’heimoa’. Etnonationalismi on siis ’kansallista kansallismielisyyttä’. – Ja miten muutoin voisi ollakaan? Totta kai kaikki nationalismi on etnistä, eli kansan olemassaoloon tukeutuvaa, sillä on vaikea ajatella kansallismielisyyttä ilman viittauskohdetta: kansaa. Myös Ludwig Wittgensteinin mukaan jokainen totuus on tautologia, siis eräänlainen analyyttinen totuus.

Etnonationalismin käsitteen itsemäärittelevyys ei ole toisaalta vain käsitteellistä vaan myös empiiristä ja ontologista. Se nojaa kansan olemassaoloon orgaanisena entiteettinä. Tämä on siis pohjimmiltaan realismia, niin kuin idealismi aina on silloin, kun ihanteellisuus perustetaan faktoille, eli kokemuksellisesti havaittaville empiirisille ja ontologisille tosiasioille.

Sen sijaan myöhempi postmoderni lähestymistapa on osoittautunut perinteiseen valtion käsitteeseen verrattuna vieraaksi, huteraksi ja honteloksi. Esimerkiksi äärivasemmistolaiset historioitsijat Benedict Anderson ja Eric Hobsbawm ovat väittäneet, että kansakunnat ja valtiot ovat pelkkiä kuvitteellisia luomuksia; Anderson teoksessaan Kuvitellut yhteisöt (alkut. Imagined Communities, 1983) ja Hobsbawm sekä kanssakirjoittajansa Terrence Ranger teoksessaan ”Keksityt perinteet” (The Invention of Tradition, 1983). Kommunisti Hobsbawm tunnetaan myös hänen antamastaan tuesta Neuvostoliiton hyökkäykselle Suomeen talvisodan aikana.

Edellä mainitut ja historioitsijoina esiintyvät vasemmiston sissit ovat olleet täysin harhateillä näkemyksissään, aivan niin kuin myös heidän omiin kuvitelmiinsa tukeutuneet myöhemmät vasemmiston etäispäätteet yliopistoissa (arvioin asiaa muun muassa täällä).

Silti Andersonin ja Hobsbawmin konstruktionistisia harhakuvia paukutetaan opiskelijoiden päähän pitäen heidän opuksiaan tenttikirjoina. Heidän ajattelunsa antaa lohduttoman kuvan tilasta, jossa postmodernistien, jälkistrukturalistien ja sosiaalisten konstruktionistien hallitsemassa yliopistolaitoksessa nykyäänkin eletään. He ovat sivuuttaneet ontologiset tosiasiat kokonaan ja yrittäneet siirtää todistelutaakan meille, jotka nojaamme argumentaatiossamme empiirisiin ja ontologisiin tosiasioihin, kuten juuri kansakuntien olemassaoloon. Itse he eivät ole todistaneet mitään, eivät etenkään väitettään, että kansat ja valtiot ovat ”pelkkiä sosiaalisia konstruktioita”.

Ei ole olemassa ihmisiä vai? Ei yksilöitä eikä kansoja? Mitä dehumanismia, epäinhimillisyyttä ja yliyksilöllistä ihmisyyden kieltoa kyseinen nihilismi edustaakaan!

Heidän kannanottonsa ovat toisaalta ymmärrettäviä, sillä jos jokin asia määritellään pelkäksi käsitteelliseksi luomukseksi, sitä ei voida kokeellisesti todistaa. He kuitenkin unohtavat, että ei-todistuvuus ei ole argumentti itse väitteen puolesta.

Entä miten asiat ovat todellisuudessa? Mikäli Suomen kansa katoaa tai väestömme koostumusta suuresti muokataan, katoaa samalla myös Suomen valtio, sillä siltä häviää hallitseva subjekti, eli juuri tuo Snellmanin valtiofilosofiassaan painottama suuri persoona, josta George Herbert Mead puolestaan käytti hegeliläiseen filosofiaan tukeutuen nimitystä the generalized other (”yleistynyt toinen”). Asiaa voitaisiin kuvata myös kansallistunteeksi tai kansansieluksi, kuten von Herder käsitteissään Volksgeist ja Volksseele. Ajatusta lähellä oli klassinen sosiaalipsykologi Gustave Le Bon (1841–1931) teoksessaan Joukkosielu (alkut. La psychologie des foules, 1895).

Tässä valossa myös kansallisfilosofimme J. V. Snellman vanhempi oli eräänlainen ”etnonationalisti”, sillä hänenkin ajattelunsa perusaineksia olivat kieli, kulttuuri ja – kansakunta. Siis kansakunta, joka viime kädessä nojaa kansan etniseen rakentumiseen ja jäsentymiseen. Kansan ja kansakunnan ero puolestaan on hiuksenhieno.


Fennofiilien ja svekomaanien kielisota ei ollut vain kielipoliittista vaan etnistä

Ennen Aleksanteri II:lta vuonna 1863 saatua kielireskriptiä ja vielä sen jälkeenkin Suomessa käytiin fennomaanien ja svekomaanien kesken tuimaa kiistaa siitä, voisiko Suomessa saada asiansa hoidetuksi viranomaisten kanssa enemmistön käytössä olevalla suomen kielellä. Niin sanotussa kielisodassa 1800-luvulla ei ollut kuitenkaan kyse vain siitä, pitäisikö tai saisiko Suomessa käyttää suomea vai ruotsia vai molempia.

Kiihkoruotsalaiset svekomaanit menivät nimittäin niin pitkälle, että he katsoivat suomalaisten olevan ruotsalaisiin nähden alempaa ja huonompaa rotua, jolle ei pitäisi antaa oikeutta korkeampiin opintoihin. Helsingin yliopiston ruotsinkielen professorin Axel Olof Freudenthalin (1836–1911) johdolla ruotsalaisuusliike puolusti ruotsinkielisten elitistisiä erityisoikeuksia, vastusti säätykiertoa ja yleistä asevelvollisuutta sekä kannatti ”kaksi kieltä, kaksi kansaa” -politiikkaa vastavoimana Snellmanin ajamalle ”yksi kieli, yksi mieli” -suomalaissuuntaukselle.

Freudenthalin ajattelussa kansakunta (nationalitet) nähtiin kieleen pohjautuvana entiteettinä, joka tosin samalla viittasi myös rodulliseen alkuperään, sillä ajan katsomuksen mukaan kieli ilmaisi kuulumista etniseen ja rodulliseen viiteryhmään.

Kansa (folk) oli puolestaan hallinnollinen ja kulttuurinen käsite. Näin ollen suomenkieliset ja ruotsinkieliset muodostivat yhden ”Suomen kansakunnan” (finländska folket) hallinnollisessa merkityksessä mutta eivät kuuluneet samaan kansaan (nationalitet). Freudenthalin ajatuksia voidaan luonnehtia etnonationalistisiksi, sillä niissä tehtiin tiukka ero kansojen välille.

Ruotsalaisuusliikkeen pohjalle 1870 perustettu Ruotsalainen puolue toimi vuoteen 1906 asti nykyisen Svenska Folkapartietin edeltäjänä, ja hyvä on muistaa sekin, että kielipuolueeksi usein mainittu SFP (RKP) säilytti aina 1950-luvulle asti ohjelmassaan maininnan puolueen tavoitteesta edistää ruotsalaisen rodun asemaa Suomessa. Kyseessä on ollut salonkikelpoisena pidetty light-versio etnonationalistisesta rasismista. Kirjoitin aiheesta muun muassa täällä.

En tietenkään tarkoita, että rotujen olemassaolon tunnustamisessakaan mitään vikaa olisi. Rodullisen erilaisuuden myöntämistä sinänsä voidaan pitää eettisenä, mikäli asiaan ei liity rotusortoa. Biologisten ja ontologisten tosiasioiden tunnustaminenhan suo jokaiselle mahdollisuuden olla oma itsensä (lisää aiheesta täällä).

Rotuajattelu sinänsä voi perustua tuohon sosiaalisten konstruktionistien itsensä painottamaan ”käsitteelliseen kategorisointiin”, sillä jokainen käsite määrittää sekä konnotaatioltaan että denotaatioltaan ominaisuusluokan. Sekä merkitys että viittauskohde edellyttävät rajanvetoa, ja siksi käsitteiden käyttäminen ylipäänsä johtaa väistämättä olemusajatteluun. Jokainen käsite kun piirtää ympärilleen kategorian.

Ristiriitaista sosiaalisten konstruktionistien näkemyksissä on seuraava. Yhtäältä he vetoavat mielipiteeseensä, että rodun käsite on ”vain käsitteellinen kategoria” ja huomauttavat, että ”ei saa kategorisoida!” Mutta toisaalta he yrittävät perustaa koko oman teoreettisen lähestymistapansa oletukseen, että yhteiskunnallinen todellisuus koostuu nimenomaan käsitteellisistä kategorioista ja konstruktioista!

Tosiasiassa ihmisten ominaisuudet eivät ole vain käsitteellisiä vaan empiirisen todellisuuden ontologisia ominaisuuksia. Aivan niin kuin ei voi olla irvistystä ilman kissaa (vrt. Liisa Ihmemaassa), ei voi olla myöskään ihmistä, jolla ei olisi rodullisia tai sukupuoliominaisuuksia. Vaatimus käsitteellisen kategorisoinnin kieltämisestä ja nimittelyn poistamisesta ”rasistisena” on vaatimus luopua rationaalisesta ajattelusta kokonaan, ja sen mukaisesti vihervasemmisto on laajalti toiminutkin.


Oikeuttaako identiteettipoliittinen vähemmistönationalismi kaiken?

Etnonationalismin moraalisen aseman arvioimiselle on usein pidetty ratkaisevana sitä, onko kyse vähemmistönationalismista vai enemmistönationalismista. Freudenthalin näkemyksiä on myöhempinä aikoina pyritty oikeuttamaan ja ymmärtämään siitä näkökulmasta, että ruotsinkieliset ovat olleet Suomessa vähemmistönä. Tämä noudattelee niin sanotun identiteettipoliittisen ja intersektionaalisen ajattelun nuottiviivastoja.

Kyse on ollut pitkälti kuitenkin vähemmistödespotiasta, sillä ruotsinkieliset olivat vähemmistöasemastaan huolimatta valta-asemissa, joihin suomenkielisiltä oli pääsy kielletty. Vähemmistöön kuuluminen ei sinänsä oikeuta nationalismia, kuten usein ajatellaan. Ovathan diktaattoritkin maailmassa vähemmistönä ja käyttävät raakaa valtaa. Vähemmistönationalismilla on taipumusta elitisoitua omia etujaan suojellessaan, kuten aatelistolla Suomessa.

Ruotsinkielisiä J. V. Snellmania ja J. L. Runebergia voidaan kiittää heidän avarakatseisuudestaan ja suvaitsevuudestaan, joten kyllä molemmat ovat patsaansa ansainneet. Mutta kuka muu kuin Paavo Lipponen (sd.) kehtaisi edelleen ottaa vastaan Freudenthal-mitalin?

Snellmanin ja Runebergin kautta valottuu myös se, että isänmaallisuus sen enempää kuin etnonationalismikaan eivät välttämättä ole konservatiivisia vaan edistyksellisiä ja liberaaleja katsomuksia. Olihan suomalaismielisyyden tavoitteena nimenomaan orgaaninen yhteiskuntakäsitys, jossa lähtökohtana oli kansa ja sen ominaisluonteen kehittäminen, vapauden merkityksen korostaminen kielen ja kulttuurin vaalimisessa sekä valtiollisen osallistumisen lisääminen. Hienoja moderneja ja demokraattisia kehitysaskelia siis!

Itse tulkitsen rkp:läisten ja perussuomalaisten välillä edelleenkin jatkuvaa kiistelyä tuon vanhan kielisodan ja etnistä hallintaa koskevan kähinän merkiksi nykyaikana. Ruotsinkielisillä on edelleenkin tiettyjä erityisoikeuksia, kuten suhteellisesti enemmän aloituspaikkoja yliopistoissa, joissa ruotsinkielisille on myös omat kielipoliittisesti läänitetyt työpaikkansa. En tiedä sellaista olevan minkään muun valtion yliopistolaitoksessa, en myöskään Kanadassa tai Sveitsissä, joissa puhutaan useita virallisia kieliä.

Vähemmistönationalismin on usein nähty oikeuttavan kaiken, jopa drakonisen vallankäytön. Se näkyy nykyisin tasa-arvon filosofisen määritelmän vastaisessa ”positiivisessa erityiskohtelussa”, joka on vähemmistöpoliittisen etnonationalismin hapan hedelmä. Etiikan, moraalifilosofian ja arvofilosofian päämääränä ei kuitenkaan tule olla tasa-arvo vaan oikeudenmukaisuus. Tasa-arvo voi olla moraalitonta ja oikeuttamatonta silloin, kun siihen pyritään keinotekoisesti, etuoikeuttamalla tai ihmisten ansioita polkien. Ainoa oikeudenmukainen menettelytapa onkin niin sanottu meritokraattisuus, eli yhteiskunnallisen hyvän jakaminen ansioihin perustuen.


Vähemmistöjen etnonationalismi voi olla vähemmistödespotiaa

Kansallista etua puolustettaessa voidaan meritokraattisen oikeudenmukaisuusteorian ohella tukeutua myös poliittisen vallan perillisyyteen, jolla tarkoitetaan osallisuutta yhteiskuntaan ja valtiovaltaan jälkeläisyyden, kantaväestöön kuulumisen ja syntyperäisyyden kautta. Tällöin poliittisen vallan katsotaan periytyvän kantaväestöltä ja kansalaisilta heidän jälkeläisilleen, kuten perintöoikeudellisessa ajattelussa yleensäkin.

Tämän vasemmisto on halunnut aina kumota, kuten perillisyyden muutoinkin. Sen sijaan he ovat kaupitelleet universaalia ja internationalistista väitettään, että Suomi kuuluu kaikille. Perheiden ylirajaisen yhdistämisen he esittävät subjektiivisena oikeutena, johon kaikilla tulisi olla oikeus. Todellisuudessa valtiofilosofiaa ei voida tehdä avioliittoneuvojien logiikalla, eikä makrotason väestöpolitiikkaa pidä johdella henkilökohtaisista mikrotason toimijoiden etupyrkimyksistä. Ylirajaisen pariutumisen ei pidä tuottaa kansalaisuutta.

Suomen nykyinen ja EU-päivitetty perustuslaki onkin jyrkässä ristiriidassa kansallisvaltioajatuksen ja valtiollisen suvereniteetin kanssa, sillä siinä perusoikeudet ulotettiin koskemaan (eräitä poikkeuksia lukuunottamatta) kaikkia maassa oleskelevia. Sen vuoksi perustuslakimme vaatisi pikaista palauttamista tältä osin ennalleen. Itsemääräämisoikeutta ja suverenieettia rikkoo myös se, että lain tasoiset EU-direktiivit asetetaan perustuslakiemme edelle normien joutuessa ristiriitaan. Tämä on kääntänyt normihierarkian kumoon, ja perustuslait on röyhkeästi sivuutettu.

Isossa-Britanniassa, joka erosi EU:sta, tämä asia ei ollut aktualisoitunut, sillä maassa ei ole kirjoitettua perustuslakia ollenkaan vaan pelkkä tapaoikeus. Siihen nähden EU-asetusten ja -direktiivien konfliktit muodostivat kylläkin suuren ja sekavan ongelman juuri siksi, että kansallinen vertailukohta oli ylös kirjaamaton. Siksi brittien aivot sanoivat no, mutta suu mutrusi yes Brysselin suuntaan, kunnes ongelma ratkaistiin periaatteellisesti ja pysyvästi erolla EU:sta.

Mutta maahanmuutto jatkuu sielläkin, sillä sillä on juurensa ja vakiintuneet käytäntönsä Brittiläisessä kansainyhteisössä, joka muodostaa eräänlaisen oman unioninsa. Siinä missä britit makselevat suurvalta-aikaisia moraalivelkojaan, suomalaisia ei voida syytellä imperialismista eikä kolonialismista, sillä meillä ei ole siirtomaapoliittista historiaa muutoin, paitsi uhreina.

Samasta syystä suomalaiset ovat olleet ajatuksellisesti valmistautumattomia torjumaan vieraiden kansakuntien tänne suuntaamia entonationalistisia hyökkäyksiä, joista käytetään hienostuneempaa diasporan nimeä. Suomeen saapuneet etniset vähemmistöt ja heidän paikalliset tukijansa ovat itse tehneet voimakasta identiteettipolitiikkaa, eli klusteroituneet viiteryhmiensä mukaisesti peräämään erilaisia etuja kantaväestöön kuuluvien kansalaistemme laskuun.

Kieroa tässä eturyhmäpolitiikassa on ollut se, että he ovat itse järjestyneet etnonationalistisesti, piilottaneet oman etnonatsisminsa loputtomiin vaatimuksiinsa, paheksuneet kantaväestön pyrkimystä pitää asemastaan kiinni sekä taivutelleet kantaväestöä selittelemään, että me suomalaiset ja kansallisen etumme puolustajat emme ole natseja. 

Vähemmistöjen identiteettipoliittisen etnonationalismin suosinta on viety vihervasemmiston, etnisten vähemmistöjen itsensä sekä valtamedian propagandatyöllä niin pitkälle, että etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen toivotaan mielihyvin käyttävän omia viiteryhmäpoliittisia tunnuksiaan kaikkialla. Sen sijaan Suomi-paidan tai leijonakorujen käyttämistä paheksutaan ”rasismina”, ”fasismina” ja vähintäänkin kansallisten tunnusten omimisena. Kansallisten tunnusten käyttöä pidetään jopa loukkauksena ja suomalaisuuden häpäisynä. – Se jos mikä on hullua.

Peruslähtökohta, joka jokaisen maahan pyrkijän ja täällä olevan olisi pitänyt ymmärtää, on se, että Suomi on suomalaisten kansallisvaltio ja maa, jonka me ja edeltäjämme olemme luoneet. Tänne pyrkijöiden itsensä pitäisi perustella tarkoin väitteensä, miksi juuri heidän pitäisi oleskella täällä, päästä tänne asumaan tai saada jopa kansalaisuus.

Sen sijaan he ovat pyrkineet kääntämään todistelutaakan nurin vaatiessaan selityksiä maahanmuuton vastustajilta. Tosiasiassa heidän itsensä pitäisi pystyä todistamaan olettamuksensa, jonka mukaan heidän edustamansa monikulttuurinen ja monietninen toimintamalli on mukamas kansallisvaltioista koostuvaa toimintamallia parempi. Kantaväestöjä ovat muualta tulleet vaatineet vastaamaan oikeuksiin, mikä on vääryyksien vääryys.


Monikulttuuri-ideologialta puuttuu myönteinen näyttö

Kansallisvaltioajattelun voitokkuus on sen kokemusperäisyydessä. Sen sijaan monikulttuurisen ja monietnisen ajattelun paremmuudesta puuttuu näyttö. Silloin kun näyttöä on saatu, se on ollut yleensä huonoa.

Kuten jo totesin, hajonneen Jugoslavian liittovaltion alueelle saatiin rauha vasta, kun jokaisella alueen kansakunnalla oli oma etnisesti jäsentynyt kansallisvaltionsa. Nykyisin vallitseva EU:n sisäinen eripura heijastelee kansallisvaltioajattelun ylenkatsomista. Liittovaltiopolitiikalla poljetaan kansallista itsemääräämisoikeutta, jota kuuluisi pitää valtiofilosofian itseisarvona.

Rajat luovat rauhaa, ja siksi on parempi, että myös kansanryhmien konfliktit kohdataan, käsitellään ja torjutaan rajoilla, kuin että niiden annetaan siirtyä keskelle kansalaisyhteiskuntia: kaduille, kujille, turuille ja toreille, joissa ihmiset joutuvat riitelemään työpaikoista, asunnoista, sosiaalietuuksista ja kaikesta.

Sitten ei tarvitse ihmetellä, mistä kumpuavat myös ne paljon paheksutut rasismi ja fasismi, ne kun ovat suoria seurauksia löysästä raja- ja väestöpolitiikasta sekä ajattelemattomasta monikulttuurisuuden ja monietnisyyden ihanteesta. Moniarvoisuutta kannatan itsekin, mutta sepä onkin mahdollinen nimenomaan tässä länsimaisiin arvoihin perustuvassa yhteiskunnassamme, jota ei johdeta saarnaajien opeilla (monikulttuurisuuden, moniarvoisuuden ja monietnisyyden eroista täällä).

Edellä esittämässäni valossa etnonationalismi ei ole moraalisen paheksumisen vaan ymmärtämisen arvoinen asia. Piirteet, joita siihen on liitetty julkisessa sanassa, kuten rasismi, ovat erillisilmiöitä eivätkä mitenkään elimellisesti tai määritelmällisesti sisälly etnonationalismiin. On olemassa oikeutettua kansallisen edun puolustamista, jonka lähtökohtana on kansa.

Neuvoisin yleensäkin pidättäytymään voimakkaista kannanotoista asioissa, joiden olemusta mielipiteiden esittäjät eivät tunne. Tässä mielessä etnonationalismin käsite kuuluu samaan poliittisen vasemmiston repertuaariin kuin ’vihapuhe’, jonka sisältöä ei ole pystytty määrittelemään.

Se onkin pelkkä puheen muotopiirteisiin liittyvä termi, joka kuvaa pikemminkin vastaanottajan omaa vihaa tai muuta tunnetilaa kuin lähettäjän aikomuksia. Intentiot ja niihin liittyvät merkitykset ovat kuitenkin lähettäjien – eivät vastaanottajien – päätettävissä olevia asioita. Viestinnän idea on se, että viestien merkityksestä päättää lähettäjä, ei vastaanottaja tai välittäjä. Näin ollen jokainen ”vääristä sanoista” nostettu syyte on jo pelkästään sillä perusteella filosofisesti katsoen absurdi.


Nuorten innostusta pitäisi ymmärtää eikä tuomita

Entä mitä ajatella nuorison innostuksesta etnonationalismiin? Nuorisossa on kansakuntamme tulevaisuus, ja siksi nuorison toimet ovat aina symbolisia. Juuri tuosta vertauskuvallisuudesta johtuu, että nuorten tekoja olisi ensisijaisesti ymmärrettävä eikä tuomittava.

Pitää paikkaansa, että nuorten perussuomalaisten piirissä on paljon suoraviivaista ajattelua ja toimintaa, mikä kuvastaa nuorison huolta tulevaisuudesta. Mielestäni huoleen on oikeus ja jopa velvollisuus.

Siksi suhtautuisin maltillisesti nuorten kannanottoihin, joissa ei ole ehkä vielä oivallettu poliittista pragmatiikkaa, toisin sanoen sitä, että edistääkseen myös omia tärkeitä päämääriään on omaksuttava toisinaan relativistinen eli suhteellisuudentajuinen asennoituminen toisiin puolueisiin ja politiikkaan yleensä. Politiikka on sovittelua ja yhteistoimintaa; se on politiikan olemus.

Kaikkea ei siis kannata tuoda etulinjaan, ja monien voi olla vaikea hyväksyä myös sitä, että aivan kaikkea ei voida myöskään edistää eikä ajaa. Toivon edelleenkin yhteistyöhalukkuutta kaikilta, myös keskenään eri tavoin ajattelevilta nuorilta.

Eripura ei tuo kannatusta eikä vaikutusvaltaa, vaan se vie molempia. Muuten meillä on jokaisella yhden miehen armeija.

6. maaliskuuta 2020

Invaasio pysäytettävä – Vihreää hybridivaikuttamista Suomen tappioksi


Eduskunnan eilinen kyselytunti oli hallitukselle nolo paikka. Vihreä sisäministeri Maria Ohisalo joutui käytännössä myöntämään, että Suomen vihreillä on koko Euroopan unionin Kreikka-politiikasta poikkeava linja, joka on kaiken lisäksi hallituskumppani Keskustan kanssa ristiriidassa.

Mitä sitten on tuo hybridivaikuttaminen? Kreikka on joutunut Turkin taholta hybridisodankäynnillisen operaation kohteeksi Turkin rikottua EU:n kanssa annetun julkilausuman, jonka mukaan Turkki sitoutuu pitämään turvapaikanhakijat omalla alueellaan taloudellisen avun vastineeksi. Juuri tämä on tehnyt Turkin puolella olevista turvapaikanhakijoista hybridivaikuttamisen välineitä ja pelinappuloita, kun Turkki on rahdannut bussikuljetuksilla ihmisiä rajalle. Kyydissä on ollut etupäässä aikuisia miehiä myös Syyrian ja Irakin ulkopuolelta, kuten Afganistanista ja Pakistanista.

Suomen vihreät ovat menneet tähän vaikuttamiseen täysin palkein mukaan. Euroopan unioni on nimittäin antanut täyden tukensa Kreikan päätökselle olla ottamatta vastaan turvapaikkahakemuksia kuukauteen. Perussuomalaisten, kokoomuslaisten ja krisujen tivatessa Ohisalolta, mikä Suomen linja asiassa on, Ohisalo toisti useaan kertaan vastauksen, jonka mukaan Suomi noudattaa ”kansainvälisiä säädöksiä” ja saattaa rajanylittäjät ”prosessiin”. – Tämä on väärä vastaus.

Kreikka on nimenomaan luvannut olla saattamatta turvapaikanhakijoita mihinkään prosessiin, ja EU on antanut tälle politiikalle tukensa. Ohisalo ei näytä ymmärtäneen sitä, että hän ei voi siirtää asiaa operatiiviselle hallinnolliselle tasolle, kysymykseksi rajavalvonnan pragmatiikasta, koska päätös on poliittinen. Turkki on rikkonut EU:n kanssa tekemänsä lupauksen, joten EU-mailla on oikeus toimia vastavuoroisesti ja kieltäytyä ottamasta vastaan turvapaikkahakemuksia.

Ohisalon vastaus tarkoittaa, että Suomi ei noudata Kreikan ja EU:n päätöstä olla ottamatta turvapaikkahakemuksia kuukauteen. Hänen vastauksensa merkitsee, että Suomi sisäministerinsä johdolla haluaa edelleenkin ottaa EU:n sisäpuolelle turvapaikanhakijoita saattamalla heidät prosessiin. Hänen kiertelynsä ja kaartelunsa merkitsee käytännössä sitä, että Ohisalo ei suostu Kreikan päätökseen käännyttää laittomia maahan pyrkijöitä rajalta.

Selvää ”kyllä”- tai ”ei -vastausta Ohisalo ei pystynyt antamaan usean edustajan tekemään suoraan kysymykseen, tukeeko Suomi Kreikkaa ja EU:ta niiden yhteisessä päätöksessä olla ottamatta vastaan turvapaikkahakemuksia. Sen sijaan hän toisteli hallintodiskursiivista muotoilua kansainvälisten säädösten noudattamisesta ja rajavalvonnan käytännöistä tauottomana äänilevykonserttina kuin vikaantunut diskolevysoitin. Edustaja Mari Rantasen (ps.) mielestä hänen politiikkansa on niin sinisilmäistä, ettei sitä löydy edes värikartasta.


Vihreät avaisivat pakolaisille portit, jos Kreikan tilanne toistuisi Suomessa

Suomensinistä ei sisäministeri Ohisalon politiikka totisesti ole. Päinvastoin, se on erittäin tuhoisaa Suomen kaltaisille EU:n ulkorajavaltiolle. Jos ja kun Suomi ei sisäministeri Ohisalon mukaan tue EU:n yhteistä pyrkimystä pysäyttää turvapaikanhakijoiden vyöryä rajalle, se käytännössä merkitsee, että Suomi ei odota EU:lta tukea, mikäli Suomi itse joutuu vastaavanlaisen hybridivaikuttamisen kohteeksi esimerkiksi Venäjän suunnalta. Tässäkään asiassa vihreät ja heidän ministerinsä eivät ole katsoneet nenäänsä pitemmälle.

Kammottavinta on, että sisäministeriön vihreä jäsenkirjavirkamies, kansliapäällikkö Kirsi Pimiä lupasi televisiohaastattelussa Suomen ottavan pakolaiset vastaan, jos Kreikan tilanne toistuisi täällä! Kannanotto on Venäjän suunnalle esitetty kutsu tai kehotus painostaa Suomea pakolaisuudella, jonka vastaanottamisesta sisäministeriöllä on jo päätös, vaikka ei olekaan, sillä asiasta ei päätä mikään Pimiä.

Vihreän ministeri Ohisalon venkoilu on vahingollista tietenkin myös poliittisesti: hallituksen oman luottamuksen kannalta. Pääministeriä sijaistavalta keskustan Katri Kulmunilta saatiin hohtimilla kiskoen vastaus, jonka mukaan Suomi myötäilee EU:n kantaa Kreikan turvapaikka-asiassa. Näin ollen repeämä on myös hallituksen sisällä, kun Keskustalla ja Vihreillä on asiassa täysin eri linja.

Pääministeri Marin puolestaan on matkalla New Yorkiin kansainvälisen naistenpäivän kokoukseen. Kepulaiset, tulkaa ulos sieltä hallitusaitoista! Siellä ollessanne uppoatte vain syvemmälle muiden keittämään soppaan.


Mikä neuvoksi Balkanilla ja Lähi-idässä?

Entä itse asian ratkaisu? Syyriassa on käyty sisällissotaa kahdeksan vuotta. Ongelma ei ratkea pakolaisia vastaanottamalla, kuten Jussi Halla-aho (ps.) jälleen tähdensi.

Myöskään Kai Mykkäsen ja muutamien muiden kokoomuslaisten ehdottamat EU:n ulkoiset keskukset eivät ole hyvä ratkaisu. Jos turvapaikkaa voisi hakea EU:n ulkoisissa keskuksissa, se käytännössä luovuttaisi pakolaisuuden perusteista päättämisen YK:n toimivaltaan: pois valtioiden omasta piiristä (kirjoitin GCM-sopimuksen ketjuuntumisvaikutuksista täällä).

Jos turvapaikkahakemuksen voisi tehdä EU:n ulkoisissa keskuksissa, esimerkiksi Syyriassa, tämä tapahtuisi Syyrian hallinnon turvin. Tällöin turvapaikanhakijalla ei itse asiassa olisi mahdollisuutta saavuttaa pakolaisstatusta, sillä hakeminen tapahtuisi lähtömaan suojeluksessa, vähän niin kuin passien toimittaminen Mykkäsen kätilöimänä irakilaisille Suomeen.

Kielteisintä on, että YK:n voidessa päättää turvapaikkapolitiikasta EU:n ulkopuolella tämä siirtäisi koko rajapolitiikan ja väestöpolitiikan partituurit kansallisvaltioiden hallusta kansainvälisten orgaanien valtaan. Tällöin myös GCM-sopimuksesta (”sopimus turvallisesta, järjestelmällisestä ja jatkuvasta muuttoliikkeestä”) tulisi voiteluainetta, joka avaisi ilmasillan Lähi-idästä suoraan Euroopan maiden lentokentille, esimerkiksi Tytti Tuppuraisen (sd.) ja Keskustanuorten vaatiman 10 000:een paisutetun pakolaiskiintiön turvin. Tästä kertyisi Suomelle helpostikin 10 miljardin lasku vuodessa, eli yhden hävittäjäkaupan verran!

Pakolaiskriisin ainoa oikea ratkaisu on pureutua Syyrian sisällissodan syihin. Ratkaisijan roolissa on Venäjä, joka voisi lopettaa tukensa Bašar al-Assadille (kirjoitin Syyrian sodan taustoista täällä). Ollessaan tukematta EU:ta ja Kreikkaa vihreiden sisäministeri Ohisalo tulee asettuneeksi tukemaan Venäjää sen hybridivaikuttamisyrityksessä. Juuri tämä tekee Maria Ohisalon toiminnasta ministerinä kerrassaan vastuutonta. Siksi asia on Perussuomalaisten tekemän välikysymyksen arvoinen.

2. maaliskuuta 2020

Pakolaisuus kiihtymässä – ylirajaiset uhat torjuttava päättäväisesti

Koronavirus on tekemässä ministereistä lääkäreitä, kun ministeriaitiossa poseerataan nyt kaikki tietävinä kansanvalistajina antaen ansiokkaita arvauksia koskien kansalaisten huolta, kuinka tautia voidaan torjua ja hoitaa. Irtopisteiden keruu on vaikuttavaa. Itse tosin luotan enemmän THL:ään ja varsinaisiin arvauskeskuksiin.

Pysyisipä ministerien into ylirajaisten uhkien torjuntaan yllä, kun Turkista EU:hun pyrkivät pakolaisjoukot alkavat nuolla Suomen rajoja. Uutisissa on nähty jälleen raportteja, joiden mukaan Turkki on avannut rajansa ja päästänyt kymmeniä tuhansia pakolaisia kohti Kreikkaa.

Vuoden 2015 tilannetta ei saa päästää missään tapauksessa toistumaan. Asiaa pahentaa, että Suomessa istuu pakolaiskriisin kannalta huonoin mahdollinen hallitus. Se on kannanotoistaan päätellen kyvytön tai haluton torjumaan laittoman maahanmuuton rajoille ja mykistynyt lähestyvän kriisin edessä täysin.

Ei siis ihme, että hallituksen kannatus matelee 40 prosentissa. Se on Helsingin Sanomien mielestä tietenkin paljon vain siksi, ettei se ole yhtä vähän kuin Rinteen hallituksen tapauksessa! Kuinka valheellinen saa olla?

Vaadin, että pakolaisvirtojen ulottuessa Suomen rajoille on hallituksen otettava käyttöön Dublin II -asetuksen mukainen EU:n sisärajavalvonta ja pysäytettävä laiton maahanmuutto. Käännytys ”ensimmäiseen turvalliseen maahan” on legitiimiä, ja sitä edellyttävät kansallinen turvallisuus ja suomalaisten etu.

Mistään turvallisesta maasta ei Suomeen ole velvoitetta päästää ketään turvapaikan hakemisen verukkeella. Se on merkki sosiaaliturvashoppailusta ja nojaa EU:n ministerikokouksissa sumplittuun ”Euroopan siirtolaisjärjestelyyn”, josta käytetään myös kiertoilmaisuja ”pakotettu solidaarisuus” ja ”taakanjako”. Niillä ei ole kuitenkaan EU-sopimuksissa ja -säädöksissä sovittua pohjaa. Pakolaisten oikeudet eivät yleensäkään aja kansallisen turvallisuuden edelle.

Mikäli maahan pyritään voimakeinoin, on massaliike pysäytettävä pakkotoimilla. Kreikka käyttää kyynelkaasua, vesitykkejä ja muita NLW-aseita, ja samoin pitäisi menetellä muissakin EU-maissa. EU:n tulisi keskittää tukea ja voimia laittomien rajanylitysten torjuntaan ulkorajoilla: sekä maa- että vesialueilla.

Kreikan ja Italian rajoille ei pidä perustaa mitään Kokoomuksen ehdottamia turvapaikkakeskuksia, joissa turvapaikkahakemukset leimattaisiin YK:n toimesta ja joista kävisi ilmasilta muihin EU-maihin. Juuri tällaiseen menettelyyn GCM-sopimuksella (”Globaali sopimus turvallisesta, järjestelmällisestä ja jatkuvasta muuttoliikkeestä”) tähdättiin, ja kevään aikana punnitaan, millaisiin ketjuuntumisreaktioihin sen soveltaminen johtaa (aiheesta täällä).

On täysin nurinkurista väittää, että Turkin harjoittama pakolaisilla painostaminen olisi merkki Turkin halusta lopettaa ”EU:n sätkynukkena” oleminen. Tosiasiassa Turkki on kiristänyt EU:lta noin 6 miljardin vuotuiset tuet uhkaamalla päästää Syyriasta ja Irakista tulvineet pakolaiset muutoin läpi. Sitä kautta Turkki on tehnyt EU:sta oman sätkynukkensa.

Turkissa on noin 3,5 miljoonaa Lähi-idän pakolaista, joiden päästämisestä alueelleen Turkki on itse vastuussa, tietenkin tulijoiden oman vastuun ohella. Määrä on niin suuri, että kyseiset joukot muodostavat väestönsä puolesta kokonaisen valtion. Heidän tulisi palata kotikonnuilleen ja perustaa sinne omat valtionsa sekä käydä oma sisällissotansa omien kiistaosapuoltensa kanssa. EU:n tehtävä ei ole ottaa rajojensa sisäpuolelle vieraita kansakuntia, ei kurdeja sen enempää kuin syyrialaisia tai irakilaisiakaan.