Tiedepolitiikka kuolettaa filosofian ja epä-älyllistää tutkimustoiminnan

Yksikään Suomen Perustan julkaisu ei ole aikaansaanut sellaista julkista keskustelua kuin mediatutkimukseni Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian totuuskriisistä (2020) – ei ennen kirjani julkaisemista eikä sen jälkeen. Marko Hamilon Punavihreä kupla (2015) pääsi aikoinaan lähelle. 

Teokseni herätti sekä toimittajissa että poliitikoissa massahysteriaa ja sensuroinnin pyrkimyksiä, ikään kuin olisin jonkinlainen joukkotiedotuksen Sex Pistols.

Tutkimukseni pääväite, että medioissa havaittu jakautuminen ilmentää yhteiskunnan perusrakenteessa tapahtunutta ja maahanmuuton aiheuttamaa säröytymistä, meni lukijoilta yli lipan ja hermostutti tiedostavaisia niin, että he ajautuivat puoliuskonnolliseen hurmokseen polttaakseen kirjani roviolla. 

Koska tutkimukseni oli ja on edelleen tieteellisesti vastaansanomaton, erimieliset poliitikot ja kritisoimani mediat hyökkäsivät sitä vastaan tavalla, josta professori Timo Vihavainen kirjoitti myöhemmin:

”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein yksittäiseen tutkijaan kohdistuva oikeusmurha.”

Monet olivat sanoneet, että ”huono kirja” tai ”noin ei pitäisi sanoa”, mutta kukaan ei ole tähänkään päivään mennessä osoittanut, että se, mitä sanon, ei pitäisi paikkaansa – ja vain tämä on tieteen kannalta merkityksellistä.

Vastasin minua ja kirjani kustantajaa kohtaan suunnattuun taloudelliseen painostukseen ja rahoituksen takaisinperintään vastaanottotutkimuksellani Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta (2022).

Itseäni ja Suomen Perustaa vastaan kohdistetut hyökkäykset olivat tieteen perustuslaillisen vapauden (PeL 16 §) vastaisia.

Vapaus ja kriittisyys ovat luonnollisesti tieteenfilosofian ja metodologian tunnuspiirteitä, mutta myös lainkirjoittaja on ollut sen verran viisas, että asia on sisällytetty jopa perustuslakiin. Tieteen vapaus ei tarkoita oikeutta eikä velvollisuutta tarkoitushakuiseen tutkimukseen vaan mahdollisuutta filosofiseen kriittisyyteen, juuri siihen, jota olen itse aina harjoittanut.

Professori Pentti Arajärven ”Tieteen termipankkiin” kirjoittaman määritelmän mukaan tieteen ja tutkimustoiminnan vapaus koskee yliopistojen lisäksi myös yksityisiä tutkimuslaitoksia ja jokaista itsenäistä tutkijaa.

Niinpä ketään tieteilijää ei voida eikä pidä velvoittaa edustamaan rahoituksen ehtona mitään tieteen ulkoisia tai hallinnollisesti määriteltyjä tarkoitusperiä, esimerkiksi tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, kuten opetus- ja kulttuuriministeriö teki ryhtyessään kiskomaan tutkimukseni tuotantokustannuksia takaisin havaittuaan, että en joidenkin mielestä edistänyt tutkimuksessani kyseisiä erittäin kompleksisia ihanteita.

Takaisinperinnän ”tasa-arvosyillä” käynnistänyt kepulainen tiedeministeri, hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen ja hänen poikimisvapaalla ollut edeltäjänsä Annika Saarikko ovat politiikasta luopuvia tai jo luopuneita naisia, jotka monien muiden pulliaisten tapaan poistuvat näyttämöltä henkiset pellekengät jalassaan ja tuhotyönsä tehtyään. Sananvapaudesta kierosti huolestunut Kosonen on ilmoittanut jättävänsä eduskunnan, ja Saarikko veivattiin Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön YTHS:n suojatyöpaikkaan, jossa suurin vastuu rajoittuu riskiin tukehtua pullaan.

 

Suomen Akatemia: nollatutkimusten rahoittaja ja feministien valheveli

Tieteen kiristelystä ja kuristelusta on valitettavasti tullut maan tapa opetus- ja kulttuuriministeriön lisäksi myös ministeriön alaisessa Suomen Akatemiassa. Tieteen vapaus on uhattuna, mutta täysin toisenlaisista syistä, kuin yliopistoissa, medioissa ja politiikassa väitetään.

Niissä räksytetään, että vihervasemmistolaiset ja feministit eivät saa istua häiriöttä bunkkereissaan toinen toisilleen kätilöimänsä rahoituksen turvin. Heitä vastaan suunnattu perusteltu kritiikki koetetaan lavastaa ”tieteen vihaksi” tai ”vapauden vastaisuudeksi”.

Vihervasemmiston etäispäätteet yliopistossa käyttävät tieteen vapauden periaatetta ristiriitaisesti: oikeuttaakseen agendavetoista ja tendenssimäistä toimintaansa, jonka päämäärät ja tavoitteet päättää valtiorahoittaja, sosiaalisesti korruptoitunut Sitra tai jokin yksityinen organisaatio, kuten Koneen Säätiö, jonka hallitus on punavihreiden kanssa samaa mieltä – ilmeisesti harjoittaakseen liike-elämää velvoittavaa viherpesua ja intersektionaalista feminismiä.

Sellainen on ehdollistamista, jonka tulokset ovat tuhoisia. Uhka joutua uustaistolaisten tai feministen kivittämäksi on ohjannut tutkijakuntaa viilaamaan tutkimusaiheensa ja -suunnitelmansa niin, että ne miellyttäisivät poliittisia rahoittajia.

Tämän läpilahon menettelytavan institutionalisoitu ilmaisu on Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvosto, joka perustettiin 2014 ja jonka tehtäväksi määriteltiin tuottaa valtionhallitusta tukevaa tutkimusta. Kyseisen duuman jäsenet nimittää valtioneuvosto, ja hallituksen väreistä riippuen on tulos aina sen mukainen.

Politiikkavetoisuus leimaa lisäksi akatemian toimikuntia. Asiaa ei korjaa kansainvälinen arviointi, sillä se on ryhmäkoheesioon, konsensukseen ja konformismiin ohjaavien sukkapuikkoneuvostojen vallassa. Tuloksena on saatu woke-aktivistien ja cancel-terroristien näätämäistä myötäilyä ja lipevyyttä, joilla rahoituksen hakijat koettavat miellyttää valtiorahoittajaa ja sen ”tiedepoliittisia linjauksia”.

Matalamielistä kyseisessä valheellisuudessa on, että lähes koko tutkija- ja professorikunta on omassa puoliksi oppineisuudessaan antautunut kerjäämään suosiota poliittisen vihervasemmiston ja feministien ideologisilta nurkkauksilta. Nämä eivät ole olleet lainkaan valmiita puolueettomaan tai (vaihtelun vuoksi) esimerkiksi oikeistolaisista näkökulmista avautuvaan tutkimukseen – eivät varsinkaan kansallisen edun huomioimiseen tutkimustoiminnassa.

Pahinta on tutkimussuunnitelmien alistaminen kansainvälisten konklaavien arvioitavaksi (muka puolueettomuuden takaamiseksi). Ulkomaalaisilta asiantuntijoilta puuttuu kyky ymmärtää, mikä olisi tärkeää meillä täällä Suomessa, ja he pääsevät päättämään, keillä on oikeus tehdä tutkimusta suomalaisissa yliopistoissa ja antaa täällä myös opetusta. Kun tuloksetkin pakotetaan julkaisemaan ulkomaisissa lehdissä ja vierailla kielillä, julkaisut helposti katoavat suomalaisen tiedeyleisön saatavilta ja niiltä, joita yhteiskuntatutkimukset koskevat. Tieto katoaa kontekstistaan. 

Lisäksi on vaadittu toimenpiteitä internatsististen päämäärien hyväksi aina alkaen siitä, kenelle ja mihin tarkoitukseen rahoitusta myönnetään: esimerkiksi kehitysmaapoliittiseen sosiaalityöhön, jossa ansioituneiden tieteilijöiden ohi on ajettu räsy- ja ruohokauppiaiden oravanpyörävetoisilla vankkureilla. 

Yliopistot tavoittelevat opetus- ja kulttuuriministeriön johdolla ulkomaalaisten opiskelijoiden määrän kolminkertaistamista ja ulkomaalaisen henkilökunnan lisäämistä, vaikka opiskelijoiksi ja tutkijantehtäviin riittää jo Suomen kansalaisistakin loppumaton mausoleumijono.

Artikkelijulkaisemisen suosiminen on johtanut myös väittelykriteerien romahtamiseen, kun tohtoreiksi mennään yhteisartikkeleilla, joista jokaisella jokainen tekijä voi väitellä tohtoriksi omalla tahollaan. Tämä on osa tiedepolitiikan valheellisuutta, johon yliopistoissa on antauduttu siksi, että OKM sitoi rahoituksen tutkintojen määrään. Tosiasiassa artikkelit eivät osoita kokonaisuuksien hallintaa, joka olisi todellisen asiantuntemuksen merkki. Siksi ainoa oikea väitöskirja on humanistisissa sekä yhteiskunta- ja oikeustieteissä edelleen monografia. 

 

Analyysi tiederahoituksen ideologisuudesta

Perussuomalaisten ajatuspaja Suomen Perusta puuttui ongelmiin julkaisemalla hiljattain teknillisen fysiikan tutkijan, diplomi-insinööri Mika Meranon kirjan Tutkimusta vai ideologiaa? Analyysi suomalaisesta tiederahoituksesta (2025). Teoksessa on filosofian tohtori Simo Grönroosin alkusanat ja taloustieteen professori Matti Virénin katsaus tieteen tilaan.

Merano puuttuu kirjassaan merkittävään ongelmaan, eli Suomen Akatemian jakelemaan rahoitukseen. Hän aloittaa tieteen tehtävistä ja periaatteista ja käy läpi tiedepolitiikkaa vaivaavat virhepäätelmät, kognitiiviset harhat ja muut epäloogisten ajatuskulkujen sikermät.

Teoksensa jälkipuoliskolla hän arvioi 32 Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta, joista osa on herättänyt voimakasta arvostelua sekä julkisessa sanassa, tutkijoiden keskuudessa että eduskuntasalissa.

Esimerkkejä huterasti perustelluista rahoituspäätöksistä löytyy runsaasti. Olen itse arvioinut akatemian rahoituskäytänteitä useissa kirjoituksissani jo aiemmin (esimerkiksi täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä).

Suomen Akatemia on rahoittanut tarkoitushakuista toimintaa, jota ei voida perustella mistään tieteellisestä näkökulmasta eikä millään akateemisilla kriteereillä vaan jonka rahoittaminen on pelkästään poliittista.

Rahaa on syösty esimerkiksi hankkeisiin ”Toissijaisten metsien ja peltometsien tasapainottaminen toimeentulon haavoittuvuuden vähentämiseksi Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla” (hanke 356617, rahoitus 549 701 €), ”Väkivallan ja hoivan kietoumat: hyödykeraja-alueiden ja ’vihreän elämän’ feministinen analyysi” (hanke 354557, rahoitus 497 779 €) ja ”Intiimi manikyyri: femininisoitu työ, (itse-)hoiva ja rodullistetut kohtaamiset kynsistudioissa” (hanke 371004, rahoitus 756 621 €).

Suomen Akatamialta ja yliopistoilta puuttuu koordinaatio koskien sitä, mitä on järkevää tutkia ja miten suunnata aina vain niukemmiksi käyvät valtiolliset verorahat.

Paha kyllä, Suomen Akatemian toimintaa ei voida erottaa Keijo Kaarisateen parodioista, sillä akatemia parodioi itse itsensä parodiahoristontin ylittävällä tavalla, joten laitan myös Kaarisateen totisinta totuutta edustavan taulukon tähän.

Copyright Keijo Kaarisade. Lainattu opetus- ja tutkimustarkoituksiin (TekijänoikL 14 §).

Oikea vastaus kuvassa olevaan kysymykseen on kohta h: kaikki hankkeet ovat saaneet kuvassa mainitut rahatukut täysin tasa-arvoisesti ja yhdenvertaisesti!

Hämmennystä herättää, eikö satojen akatemiaan sadelleiden hakemusten seasta ole löytynyt kerta kaikkiaan mitään kiireellisemmin rahoitettavaa hanketta kuin vaikkapa tuo ”naisoletettujen pianonsoitonopettajien asema Helsingissä ja Tallinnassa vuosina 1861–1924”.

Merano kysyy kirjansa lopuksi, onko kyseisistä hankkeista tullut mitään valaisevaa ulos.

Yhtään monografiateosta ei ole julkaistu. Tulokset olivat samanmielisten toimitusten julkaisemiin lehtiin päätyneitä artikkelinrepaleita, joissa feministit keskustelivat abstraktien ja todellisuudesta vieraantuneiden teorioidensa nyansseista.

Yhdestäkään hankkeesta ei tullut tulokseksi mitään yleiskatsauksellista visiota eikä mihinkään kontekstiin liittyvää kokonaiskuvaa, eikä hankkeilla ollut sen enempää käytännöllistä kuin teoreettistakaan merkitystä, joka olisi vienyt eteenpäin kyseisten opinalojen metodeja tai tiedollisia sisältöjä.

Myöskään mitään annettavaa tiedeyleisölle ei kyseisillä hankkeilla ole ollut, mikä varmentaa vain sen helposti havaittavan tosiseikan, että mitä konkreettisemmasta asiasta keskustellaan (kuten sukupuolesta), sitä sekavampaa on asian teoretisointi.

Intellektuellit läskipuvussa

Kyseinen vellonta ei leimaa vain Suomen Akatemian rahoittamaa toimintaa vaan myös yliopistoja laajemmin. Kovin korkeaa kuvaa kyvystä älylliseen keskusteluun ja kognitiivisen moniselitteisyyden ymmärtämiseen ei tarjoa esimerkiksi se, että jokin aika sitten eräs yliopistofeminismin puuhapirkko antautui paheksumaan Kansallisoopperan Don Quijote -balettia, jossa Sancho Panzan esittäjällä oli tekovatsa.

Närkästyneen mielestä läskipuvun käyttäminen loukkasi vakavasti kehopositiivisia ja liikalihavia ihmisiä tuottaen aiheetonta mielipahaa, kun Cervantesin näytelmää ja sen klassista arkkityyppiä ei ollut sensuroitu tai muunnettu paheksujan omaan maailmankuvaan ja sosiaalipoliittisiin ohjeistuksiin sopiviksi (aiheesta täällä ja täällä). Vastineeksi verovaroillemme saamme siis timanttista tiedettä, joka pyrkii känselöimään kaiken omasta neuvolatoiminnastaan poikkeavan ajattelun woke-aktivismin mukaisesti.

Härskeintä on, että havaittuaan Suomen Perustalta tulossa olevan Meranon kirjan, Akatemia lähetti yliopistoille etukäteen varoituksen, jossa neuvottiin suojautumaan perussuomalaisten harjoittamalta ”häirinnältä”.

Ilta-Sanomat kirjoitti, että yliopistot jakoivat akatemian viestiä edelleen varoittaen varautumaan mustamaalaukseen ”varautumisviestillään”.

Suomen Akatemia yrittää siis lavastaa perustellun tiedekritiikin häirinnäksi, mikä on todellinen rimanalituksen merkki.

Myös feministien katakombeissa pitäisi ymmärtää, että kriittisyys on tieteellisen toiminnan ihanne.

Sen sijaan akatemian rehulla ruokitut tiedemaailman edisonit koettavat ajaa jokaisen kyseenalaistavan ihmisen palavilla seipäillä pois yliopistojen piiristä. Siihen heille on annettu tiedepoliittinen valta, sillä heitä on nimitetty kelvottomilla ansioillaan tieteen turvaistuimille, ja heille on annettu oikeus päättää itseään oppineempien asemasta.

Myös työelämäprofessoreiksi (mitä kyseinen nimike edes tarkoittaisi?) nimitellään mediasirkuksessa marinoituja some-influenssereita, eurovisiojuontajia ja kaupallisen yhteistyön jättiläisiä (aiheesta täällä).

Pohjimmiltaan Suomen Akatemian rahoituspäätökset eivät ole mitään muuta kuin ”fiksuksi” naamioitua mielivaltaa, joka esiintyy tiedepolitiikaksi normalisoituna tavanomaisena valtana.

Pelastusta ei ole seurakunnan ulkopuolella (extra ecclessiam nulla salus), mutta ei varsinkaan sisäpuolella. Jo pelkkä vertaisvartiointijärjestelmä on kiero, sillä se ohjaa mielistelemään tiedepolitiikassa vallitsevia tendenssejä sekä tavoittelemaan suosiota.

Todellisia tieteilijöitä ja kriittisiä filosofeja taivutellaan esittämään hyllymetreittäin julkaisunäyttöjä, jotta voitaisiin osoittaa, että siltikään ansiot eivät tyydytä valvontakomissioita, kun taas kaikenlaisille Sesse-Sofia Sopasille myönnetään satojen tuhansien eurojen rahoituksia muutaman sivun artikkeleilla, joissa väitetään, että naisia häiritään tieteessä.

Feminismi kuoletti älyllisyyden ja syvällisyyden filosofian laitoksilta, eikä feministifilosofeilla ole ollut koskaan mitään muuta sanottavaa kuin valtapoliittiset näkemyksensä sukupuolesta ja lemmikkieläimistään.

Onko tämän lausuminen sitten naisvihaa? Ei ole, eikä kannanottoni kohdistu naisiin vaan feminismiin.

Monet naiset ovat tehneet syvällistä filosofiaa, josta eräs esimerkki on tässä, mutta feministien kverulatorinen valittelu on banalisoinut yliopistofilosofian immanentille tasolle, joka tunnustaa tärkeimmäksi näköalaksi todellisuuteen vain sukupuolella politikoimisen (aiheesta täällä).

Kallistumat olisi oikaistava

Kenenkään oikean tieteilijän ja filosofin ei pitäisi antautua noudattamaan tiedepolitiikan normeja, sillä niille alistuessaan ei lopultakaan voi saavuttaa minkäänlaista ymmärtämystä eikä varsinkaan rahoitusta tai edes tuota paljon mainostettua suvaitsevaisuutta. Tuloksena on vain feministen ja sosialistien ivaa sen johdosta, että he itse voivat käyttää valtaa ja polkea muiden kulkusia.

Erityistä suojelua Suomen Akatemiassa nauttivat nyt feministit ja naistutkijat sekä tutkijanaiset, joita akatemia on suosinut omilla periaatteillaan, kuten tieteen ja perhe-elämän yhdistämisellä. Ne ovat tieteen ulkoisia sosiaalisia normeja, joilla ei pitäisi olla mitään sijaa tieteellisen metodologian eikä ajattelun piirissä.

Kuitenkin kaikenlaisista tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tavoitteista on tehty tieteen jumalallisia periaatteita myös Suomen Akatemiassa.

Lipsuminen tieteen kriitiisyysihanteista, tieteenfilosofiasta, logiikasta ja metodologiasta on seuraus feministisestä intersektionaalisuudesta. Myös valtavirran mediat pyrkivät vaikuttamaan tieteen sisältöihin jakamalla suosikeilleen elintärkeää myönteistä julkisuutta ja pilaamalla arvollisten tieteilijöiden maineita. Kuitenkaan media ei kuulu tieteen maailmaan millään tavalla, paitsi tutkimuksen kohteena ja tiedemediaa ehkä lukuunottamatta.

Mika Merano on oikeassa teoksessaan esittämässään kritiikissä. Hän argumentoi huolellisesti mutta tiivisti kaiken sen arvostelun, jonka akatemia ansaitsee. Teoksen ansio mutta samalla myös heikkous on siinä, että se vain tulee toistaneeksi saman arvostelun, jonka itse esitin jo parikymmentä vuotta sitten Suomen Akatemian toiminnasta, kun asiat alkoivat mennä kyseisessä pilttuussa pieleen. Mutta hyvä, että kriittisyys kasvaa ja saa vahvistusta.

Julkaisinkin jo vuonna 2005 teoksen Contra Academia – Tutkielma tiedepoliittisesta vallasta ja vuonna 2007 verkkokirjan Seksit selviksi – Onko naistutkimus tiedettä,filosofiaa vai poliittinen ideologia?, joissa puutuin samoihin ilmiöihin, joihin Merano palaa nyt.

Katson olevani edelleen täysin oikeassa väitteissäni, jotka olen esittänyt mediatutkimuksissani ja aiemmissa kirjoissani (Totuus kiihottaa, luku 17 ja Pavlovin koirat, luku 4), ja näkemykseni tulevat päivä päivältä ajankohtaisemmiksi. Asioiden käsittely mediajulkisuudessa on vääristynyt, kun lähes 80 prosenttia toimittajaksi opiskelevista ilmoittautuu uusmarxilaisen rabulismin kannattajiksi reuhatessaan yliopistomielenosoituksissaan.

Vihervasemmistoon ja feminismiin kohdistamani arvostelu ei tietenkään tarkoita, että olisin oikeiston tai konservatismin kannalla. 

Väitteestä, että yhteiskuntatieteitä ja yliopistohumanismia leimaa ideologinen kallistuma, ei pitäisi johdella myöskään vaatimusta, jonka mukaan enemmän tukea pitäisi suunnata teknisille tieteille, taloustieteille, luonnontieteille tai lääketieteelle, joiden piirissä käsitellään jokseenkin objektiivisia tosiasioita ja joilla sen vuoksi voi vallita parempi kontrolli.

Kyllä myös tulkintatieteitä tarvitaan, koska ilman niitä ei ole yhteiskunnallista ymmärrystä.

Ideologisen kallistuman havaitsemisesta pitäisikin vain seurata, että vääristymät korjataan etupäässä yhteiskuntatieteiden, oikeustieteen ja humanististen tieteiden sisällä, rahoitus kanavoidaan kriittiselle tutkimukselle ja politisoituneisuutta harjataan.

Tiedepoliittinen rahoitus on sosiaalisen korruption muoto ja verrattavissa vaalirahoitukseen. Siksi rahoitettujen tutkijoiden poliittiset puoluesitoumukset ja taloudelliset kytkökset olisi avattava julkisuudelle, laadittava niistä vertaileva tilasto ja raportoitava julkisesti, mitä rahoituksella lopulta saatiin aikaan ja kenen hyväksi.  

Tosin normiruuvin kiristelyssä tulisi olla varovainen, sillä tiukemman kontrollin kiljuminen saksii helposti kaiken erimielisyyden pois.

Mitä nyt?

Entä miten suhtautua siihen taustakohinaan, jota on herättänyt sosiaaliministeri Wille Rydmanin halu karsia valtiorahoitteisesta tutkimuksesta muutamia nollatutkimuksia?

Kun opetus- ja kulttuuriministeriö ryhtyi aikoinaan kynsimään Suomen Perustalta tutkimusrahoitusta pois siksi, että olin julkaissut tieteellisen mediatutkimuksen, Jussi Halla-aho sanoi näin:

”Valta-aseman käyttäminen opposition rahoitusaseman ja toimintamahdollisuuksien rajoittamiseen on vaarallinen, epäeurooppalainen ratkaisu, ja sen löytää helposti edestään, kun suhdanteet muuttuvat. Siksi toivon hallituksen ja hallituspuolueiden taistelevan kiusausta vastaan.”

Vaikka myös perussuomalainen puolue pyrki virtsaamaan kengilleni (ja samalla omaan nuotioonsa) ryhtymällä väistelemään muiden puolueiden taholta satelevaa palautetta, voidaan Rydmanin nyt toimeenpanema rahoituksen karsiminen nähdä kostona siitä, että opetusministeriö meni sorkkimaan Suomen Perustassa tehtävää kriittistä tutkimusta vuonna 2020.

Rydmanin sahaamien hankkeiden joukossa on suuri määrä puolivillaista sossututkimusta, eikä ole oletettavaa, että kyseisten käytännöllisperäisten ongelmien lähestymiseen mikään tutkimuksellinen tarkastelutapa olisi ylipäänsä sopivin.

Liisteröiminen vertaisvartiointiin on puolestaan samanlaista kuin mikä tahansa riippuvaiseksi tekeminen: sen hintana on lukitseminen samanmielisen konsensusmaisiin kahleisiin.

STEA-avustusten vähentäminen puolestaan on ollut perusteltua, sillä ”taukovoimistelua tupakoitsijoille” tuottavien yhdistysten valtionrahoitus ei ole perusteltua nykyisessä taloudellisessa tilanteessa. Siitä ovat hyötyneet lähinnä järjestöihin palkatut sihteeri-Sirpat, mutta selvää vastinetta kyseisestä neuvolatyöstä ei ole ollut ihmisten ”sosiaalisille ongelmille”, eli rahapulalle, tai terveydelle.

Raha on paholaisen lantaa

Tieteen historiaa tuntien ei ole mitään uutta tai ihmeellistä siinä, että kriittinen filosofia, tiede ja tutkimus ovat riidoissa rahoitusta nauttivan, poliittisesti ohjatun ja valtavirtaistuneen toiminnan kanssa. Tämä on ollut pikemminkin sääntö kuin poikkeus kaikkina aikoina.

Lähes kaikki merkityksellinen yhteiskuntatutkimus ja filosofia on tuotettu ilman julkista rahoitusta ja julkishallinnollisen kontrollin ulkopuolella. Vasta aika on paljastunut, että rahoitetulla yhteiskuntatutkimuksella ei ole puolestaan ollut muuta merkitystä kuin toimia oman aikansa ideologisten näkemysten ilmentäjänä ja poliitikkojen näyttöpaneelina.

Kriittisyys saa vahvistusta nemesiksen (eräänlaisen maailmansisäisen tuomion) kautta, kun Suomen Akatemia saattaa itse itsensä naurettavaksi pönkittämällä tiedepoliittisia linjauksiaan entistäkin päättäväisemmin ja mielenosoituksellisemmin.

Tämän vuoden jaossa rahaa myönnettiin muun muassa seuraaville hankkeille. Määrärahat ovat pääsääntöisesti saajilleen henkilökohtaisesti luovutettuja rahakasoja, joilla saajaa pidetään voileipäkekseissä vuoteen 2030 asti.

*

1) Jatkoksi ”toissijaisten metsien ja peltometsien” tutkimiselle ”Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla” sopii nyt Markus Krögerin Helsingin yliopistoon saama 600 000 euron määräraha aiheelle ”Metsät keikahduspisteessä totuudenjälkeisyyden ja monikriisin aikakaudella – Näkökulmia Brasiliasta ja Suomesta” (hanke 374819).

Omalla totuudellaan ratsastavan hankkeen kuvauksessa antaudutaan julistamaan, että ”[t]utkijat vaativat välittömiä korjausliikkeitä, mutta autoritääristen johtajien ja äärioikeistolaisten populistien käyttämät totuudenjälkeiset strategiat johtavat kohti vastakkaista suuntaa.” Krögerin kivenä kengässä näyttävät olevan juuri nuo ”autoritääriset johtajat” ja ”äärioikeistolaiset populistit”, jotka ovat (ehkä jonkin verran kiusallisesti mutta täysin todenperäisesti) huomauttaneet, että EU-ohjattujen ennallistamisvaateiden noudattaminen maksaa Suomen valtiolle miljardi euroa vuodessa ja kolhii metsänomistajien perustuslaillista omaisuudensuojaa. Kyseisen hankkeen voisi blokata toteamalla, että Suomessa ei sentään tehdä saunapuita sademetsistä, eikä metsä ole puisto.

2) Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko rahaa olisi ropissut Joona Räsäsen Turun yliopistoon saamalle hankkeelle ”Oikeudenmukaista lisääntymispolitiikkaa” (hanke 376759), jos sen tekijäksi olisi ilmoittautunut joku perussuomalaiselta vähänkin vivahtava henkilö.

Kuvauksen mukaan hankkeessa ”[...] tutkitaan milloin ja millä perusteilla valtio voi eettisesti hyväksyttävällä tavalla kannustaa kansalaisia lisääntymään.” Siis valtio. Siis lisääntymään. Eiköhän tuosta olisi alkanut loputon räksytys siitä, kuinka akatemia voi tukea mokomaa väestöpoliittista piiskurointia, joka on tuttua kansallissosialismista ja muusta sosialismista. Sen sijaan nyt hanke sai 412 590 euroa riihikuivaa rahaa, vaikka sen kuvauksessa puhutaan ”lisääntymisteknologioista” itsestäänselvyyksinä ja ”[...] tavoitteena on kehittää filosofinen viitekehys, jonka avulla voidaan arvioida ja suunnitella lisääntymistä edistäviä toimia.” Siis toimenpiteitä uusien ihmisten tuottamiseksi! Agendatutkimuksen tavoite on vapauden ja suvereniteetin vastainen niin kuin minua ja Suomen Perustaa ahdistelleen Annika Saarikon myöhempi tapa painostaa opiskelijoita lastentekoon.

3) Suomen Akatemialta 264 066 + 279 953 euron määrärahat vihapuheväitteillään vääntänyt Tuija Saresma puolestaan sai jälleen noin puolen miljoonan euron rahoituksen Itä-Suomen yliopistossa johtamalleen hankkeelle ”Väkivalta ja vaientaminen digiaikana – Kohti inklusiivista demokratiaa” (hanke 376667, rahoitus 499 888 €).

Hankekuvauksen mukaan ”[v]äkivalta ja vaientaminen ovat vakava uhka demokratialle ja kestävälle hyvinvoinnille”! Demokratian hurskaiden puolustajien mieleen ei liene pälkähtänyt, että heidän ”häirinnäksi” tai ”vihapuheeksi” leimaamansa erimielisyys ei ole demokratian uhka vaan demokratian ilmaus. Sillä demokratia on itseohjautuvaa, kun taas johdettu demokratia on oksymoroni. Olisi Saresma pohtinut väkivaltaista vaientamista silloin, kun meni esittämään vääristelevän julkisen arvion minusta ja teoksestani Totuus kiihottaa (vastaukseni täällä).

4) Toinen persuärsytyksestä kroonistunut medioiden lemmikki Johanna Kantola puolestaan sai pyöreät 600 000 euroa hankkeelleen ”Tasa-arvopolitiikka Euroopan unionin neuvostossa: Demokratiaa haastamassa ja suojelemassa” (hanke 376895).

Kuvauksen mukaan hanke analysoi ”[...] läpileikkaavaa teemaa radikaalien oikeistopopulististen hallitusten vaikutuksesta sukupuolten tasa-arvoon ja demokratian toteutumiseen neuvostossa.” Kun asioista päätetään neuvostossa, sivuutetaan täysin se filosofinen tosiasia, että jo tasa-arvon käsite on analyyttis-apriorisilta ominaisuuksiltaan hierarkkinen, sillä arvoja voidaan tunnistaa vain, jos jotkut arvot ovat toisia parempia. Jos taas arvot ovat tasan, mikään ei ole ylitse muiden, ja vallitsee tasa-arvototalitarismi. Näin siis neuvostossa. Minä puolestani en tavoittele eriarvoisuutta, mutta se on tosiasia, jonka varassa yhteiskunta toimii. Setelilaskurien laakerit pyörivät, koska hankkeessa murjotaan ”oikeistopopulisteja” ja ratsastetaan ”sukupuolten tasa-arvolla”. On hankkeessa hyvääkin: kliseet pysyvät elinvoimaisina vain, kun niitä käytetään.

5) ”Oikeistolaiseksi” leimatun tiedonmuodostuksen tuomitsemiseksi Suomen Akatemia rahoitti Pekka Kolehmaisen Turun yliopistossa vetämää hanketta ”Varjoakatemiat: Uuden oikeiston episteeminen aktivismi Yhdysvalloissa” 585 517 eurolla (hanke 376900).

Tieteellisesti ansiokasta ei ole hankekuvauksen väite, että ”laitaoikeistolaiset tahot pyrkivät tuottamaan globaalia illiberaalia käännettä nyky-yhteiskuntaan kulttuurisella tasolla”. Kiintoisaa on, miksi antivasemmistolainen ja depolitisointia harjoittava kriittisyys on työnnetty ulkopuolisuuteen, jossa yliopistojen ruokkimat partaturilaat voivat haukkua sitä sitten ”varjoakateemisuudesta”. Tämä johtunee juuri siitä puolueellisuudesta, jonka ilmentäjä Kolehmainen itse on. Häntä kuitenkin selvästi kiihottaa tapa, jolla ”ruohonjuuritason verkostot [...] pyrkivät julkaisutoiminnallaan ja yhteisöaloitteillaan luomaan laitaoikeistolaista intellektuelliuden kulttuuria.” Näin Trump-issueta poteva Kolehmainenkin saa piehtaroida jälleen muutaman vuoden veronmaksajien varoilla omassa Amerikka-vastaisuudessaan.

Vikana tuossa toiminnassa on sen valtava joukko-opillinen harhaisuus: ”oikeistolaiseksi” leimataan kristilliskonservatiivinen lahkolaisuus, jolla mustamaalataan lähes kaikki muu paitsi punavihreä maailmanparantaminen. On syytä muistaa, että ”laitaoikeistolaisuudesta” moittijat ovat itse yhtä kaukana kohteistaan kuin kohteet ovat haukkujistaan, ja siten he puolestaan paikantuvat yleensä laitavasemmistoon.

6) Feminismin agenda ja ekologinen ilmastopastorointi yhdistyvät silakkalaatikon tuoksuisella tavalla Sanna Karhun Helsingin yliopistoon saamassa rahoituksessa hankkeelleen ”Väkivallattomuuden ekofeministinen filosofia: uusia näkökulmia väkivallan kritiikkiin” (hanke 376652, rahoitus 508 497 €).

Hanke ”[...] tarkastelee, miten ympäristö- ja ilmastotuho liittyvät globaaleihin valtarakenteisiin, kuten kolonialistisiin, sukupuolittuneisiin ja taloudellisiin eriarvoisuuksiin.” Ja: ”Yhdistämällä innovatiivisesti feministisiä, ekologisia ja dekoloniaalisia lähestymistapoja hanke uudistaa väkivallattomuuden ja vastarinnan käsitteitä vastaamaan ympäristökriisin vaatimuksia.” Tosiasiassa hanke liittää feministisen ja ekologisen sanaston täysin arvattavalla tavalla yhteen parodoiden itse itsensä, ja Keijo Kaarisade saa jatkossa syödä liiton kassasta. Ongelmaksi hahmottuu harhaisuus, jonka mukaisesti telaketjufeministinen ”filosofia” näkee kaiken yhteiskunnallisen tapahtumisen taustalla kytköksen johonkin määrittelemättömään ”väkivaltaan”.

7) Tänä vuonna rahoitettujen hankkeiden joukossa on mitäänsanomattomia ja marginaalisia historiaprojekteja, kuten Hanna-Leena Määtän Oulun yliopistossa suorittama selvitys ”Uskonto, tunnustaminen ja resilienssi: Henkinen ja hengellinen kestävyys toisen maailmansodan arktisella rajaseudulla” (hanke 377129, 599 606 €), jota lienee tuettu vain siksi, että mukana on muotisana ”resilienssi”. Tosin maailmansota, jota tutkitaan, on vasta toinen. Pitäisi olla jo kolmas. Lisäksi kiikarissa on uskonnollisuuden eikä järjen resilienssi. Ei tällaista olisi pitänyt laittaa jatkoon, sillä oikeassa pitää olla oikeaan aikaan.

8) Kuivuudesta kuuluisaksi aikoo ilmeisesti Sari Kivistö Tampereen yliopistoon rahoitetulla hankkeella ”Melioristisen kärsimyksen filosofian huippuyksikkö” (hanke 374102, rahoitus 555 864 €). Hankkeessa on tarkoitus kritisoida ”naiivin optimismin illusorisia lupauksia”. Huippuyksikkö hyrisee kuin karmeliittanunna: ”Meliorismin mukaan myönteinen lopputulos ei ole väistämätön (optimismi) eikä mahdoton (pessimismi), mutta voimme toivoa sellaista, jos teemme aktiivisesti parhaamme.” Tämän mukaan ”[...] maailmaa voidaan ja tulee parantaa vähittäisin inhimillisin ponnisteluin.” Väite ei poikkea mitenkään siitä, että possua voidaan rapsuttaa oikealla kädellä ja vasemmalla kädellä ja molemmilla käsillä. Täydellinen tieteellinen tulos! Lienee nyt nautinnollista kaivella kärsimyksen käsitettä seuraavien vuosien ajan.

9) Muita lupaavia nollatutkimuksia ovat muuan Suvi Huttusen Suomen ympäristökeskukseen saama 598 354 euron hanke ”Hoivan kudelma siirtymässä – miten kestävyysosallistuminen muotoutuu suhteissa?” (hanke 376258) ja Kaisa Kärjen Helsingin yliopistoon saama 462 029 euroa maksava hanke ”Toimijuus, toiminnanohjaus ja saavutukset: filosofisia kysymyksiä” (hanke 376368).

10) Eräs Paula Rauhala väläytti väriä ja sai 421 935 euroa Tampereen yliopistossa suoritettavalle hankkeelle ”Sosialismin poliittinen taloustiede ekologian näkökulmasta: vertaileva aate- ja oppihistoriallinen tutkimus” (hanke 375770).

Hanke antautuu (n)ostalgiaan, etsii toivon kipinöitä museomarxismista ja ”[...] tarkastelee sitä, onko sosialismin poliittinen taloustiede yhteensopiva ekologisen kestävyyden kanssa.” Kunpa ei unohdettaisi, että kollektiivisesti johdettu Neuvostoliitto on maailman merkittävimpiä ekokatastrofialueita, kun taas Suomessa ja muissa länsimaissa metsät ja muu luonto ovat kunnossa vain siksi, että luonnosta huolehtiminen on ollut yksityisten omistajatahojen taloudellisen edun mukaista, kun taas EU-vetoinen vihersosialismi uhkaa tuota motivaatiotekijää vakavasti. Tämän saitte minulta ilmaiseksi.

11) Muuan Tuuli From puolestaan on harmistunut tavasta laittaa suomenkieliset ja ruotsinkieliset oppilaat samoihin koulurakennuksiin ja sai 689 571 euroa Tampereen yliopistossa toteutettavalle hankkeelle ”Rakennettua kielipolitiikkaa: arkkitehtuuri, biopolitiikka ja kurivalta suomen- ja ruotsinkielisissä kieliparikouluissa Suomessa” (hanke 375430).

Tekijää ilmeisesti närkästyttää tapa, jolla ”[...] suomen- ja ruotsinkielisten koulujen sijoittaminen samoihin nykyaikaisiin koulukeskuksiin ns. kieliparikouluiksi on johtanut paradigman muutokseen kansalliskielipolitiikassa.” Tällä tavoin on vaara, että ruotsinkieliset eivät enää voi kasvaa omassa umpiossaan ja uusintaa ruotsinkielisten erilliskulttuuria, vaan ruotsinkieliset tulisivat oppineiksi suomen kieltä kanssakäymisessään suomenkielisten kanssa, mikä olisi kaikkien etu eikä mitään ”biopolitiikkaa” saati ”kurivaltaa”.

12) Foucaultlainen jälkistrukturalismi kajastelee myös sosiaalista tilanhallintaa tarkastelevien hankkeiden takaa. Aalto-yliopistossa toimiva Milos Mladenovic sai 471 538 euroa hankkeelleen ”Katutilan uudelleenjaon yhteiskunnalliset ja oikeudenmukaisuusvaikutukset” (hanke 375831) ja Emilia Suomalainen 499 188 euroa samalle hankkeelle Suomen ympäristökeskukseen.

Hanke kuulemma ”tuottaa avointa paikkatietoa siitä, miten katutilaa jaetaan eri liikenne- ja liikkumiskäyttöihin suomalaisissa kaupunkikeskustoissa. [...] Hankkeemme luo tietoa katutilan uudelleenajattelulle kaupunkikeskustojen viihtyisyyden, elinvoiman ja elinympäristön terveellisyyden parantamiseksi.” Koirapuistoista tässä ei sentään puhuta, mutta muutoin kannattaisi perehtyä käytännön rikkalapiopolitikointiin, jolla poljetaan juuri tuota ”oikeudenmukaisuutta”, kun asukkaita pakotetaan jättiläismäisten raideinvestointien maksamiseen esimerkiksi Helsingin kaupungille tyypillisellä tavalla (aiheesta täällä).

13) Suurimman henkilökohtaisen akatemiatutkijarahoituksen sai Henri Olkkoniemi (700 000 euroa) Oulun yliopistossa toimeenpantavalle hankkeelle ”Ironian ymmärtämisen kehityskulut nuoruusiässä” (hanke 376269). Murrosikäiset harjoittavatkin usein ironiaa ja tarkoittavat päinvastaista kuin sanovat. 

Viittasin ilmiöön mediatutkimukseni Totuus kiihottaa sivulla 118, kun arvioin, että toimittajien ja eräiden muiden yhteiskunnan vaikuttajien ajattelu ei ole edes teini-ikäisen tasolla, kun heiltä näyttää puuttuvan ironian taju täysin. Viittasin tuossa yhteydessä brittiprofessori E. Leslie Cameronin johtamaan tutkimukseen.

Toimittajat julistivat näkemykseni olevan nuorison pilkkaa, mutta tätä mieltä olen edelleen. He eivät kerta kaikkiaan ymmärtäneet argumenttiani eivätkä mitään muutakaan.

Irvokkain ironia piilee nyt siinä, että samalla kun kriittisiltä filosofeilta peritään vähäisimmätkin avustukset pois, Suomen Akatemia myöntää omille suosikeilleen miljoonien rahat.

Edellä sanotusta seuraa, että yliopistotouhu on eräänlaista aikuisten apukoulua, eikä se siksi voi olla todella oppineiden yhteisö. Arvokkainta, mitä akatemia rahoillaan ansaitsee, on luultavasti juuri tiedekritiikki, jonka se tosin saa tässä tapauksessa ilmaiseksi.

Aiheista aiemmin

Suomen Akatemian nymfopossumainen pseudotutkimus

Helsinki–Nepal all night long – Tiedepolitiikalla tehdään kehitysmaapolitiikkaa

Suomen Akatemia Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla

Multicultitaurus, tiedecus, rahatonsiis

Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa – Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava

Suomen Akatemian rahahorna puhaltaa kuumaa ilmaa

Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli 

Suomen Akat. ja tieteen alennustila

Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin 

Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa 

Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille 

Punamustat yliopistolla 

Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita 

Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä 

Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa 

Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta 

Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä?

Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun 

Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla 

Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia 

Ulkopoliittinen instituutti ja Sitra: sosiaalisen korruption pimeä ydin

Poliittisesta korrektiudesta on tullut sosiaalista korruptiota – Sitran pöhöttyneisyydestä tehtävä loppu 

Sitra: hillotolppa huvitteluliberaalien ja vihervasemmiston varjovaikuttajille

Gangsterien maailmasta sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen – Onko paluuta?

Sääntöpohjainen maailmanjärjestys ei ole nurin, vaikka usein niin väitetään. Säännöt pätevät suuressa osassa valtioiden välistä vuorovaikutusta. Lähinnä kaupan alalla on koettu lipsumista tullien korottelun vuoksi – ja tietenkin myös Ukrainassa ja muissa sodan sekä kriisien pesäkkeissä.

Niiden vuoksi myös mannerlaattojen sanotaan olevan liikkeessä, kun arvouniversumit ja sotilasliitot hakevat muotoaan ja paikkaansa. Sodat tottahan toki muokkaavat kaikkien valtioiden asemaa ja vaikutusvaltaa, mutta valtioiden kesken vallitsee silti enimmäkseen hyvän tahdon periaate. Pidetään perusteltuna tavoitella myös yhteisiä etuja ja yhteistä hyvää. Näyttönä siitä on esimerkiksi EU:n ja eräiden Etelä-Amerikan maiden välille solmittu Mercosur-vapaakauppasopimus, samoin EU:n ja Intian kauppasopimus.

Mutta ongelmiakin on: viimeisimpänä merkkinä Iranin pyrkimys rikkoa ydinsulkusopimusta ja Yhdysvaltain Irania vastaan aloittama hyökkäys, joka on YK-perusteiden vastainen mutta samalla moraalisesti oikeutettu. Sen kautta toteutetaan Immanuel Kantin teoksessaan Ikuiseen rauhaan esittämiä oikeutetun sodan periaatteita. YK pitää oikeutettuna sotana puolustussotaa, mutta Kantin mukaan oikeutettua sotaa voidaan käydä myös diktatuurin syrjäyttämiseksi tai vielä suuremman väkivallan estämiseksi.

Lakien ja sopimusten viitekehyksestä pidetään tarpeellisena ja perusteltuna irtautua laajalti myös oikeudenmukaisuuden vuoksi, kuten akateemikko Martti Koskenniemi lausui A-studiossa. En kuitenkaan kuvailisi diplomaattisten valheiden verukkeilla edistettävää suopeutta tekopyhyydeksi, kuten Koskenniemi, jonka siteeraaman valistusfilosofisen näkemyksen mukaan ”tekopyhyys on pahojen kunnianosoitus hyviä kohtaan.”

Kyse on enemmänkin vain kantilaisen hyvän tahdon (der gute Wille) ilmaisemisesta kuin mistään teeskentelystä, vaikka laajalti tunnettu on sekin diplomatian käytäntö, jonka mukaan ”minä tiedän, että sinä tiedät, mutta kumpikin toimimme kuin ei kumpikaan tietäisi.”

Hyvän tahdon pitää joka tapauksessa olla kaiken moraalin lähtökohtana. Sen huomasivat jo keskiajan oppineet lausuessaan, että bonum est faciendum et prosenquendum, malum est vitandum: hyvää on tehtävä ja edistettävä, pahaa vältettävä.

Sikäli kuin yhteiskuntaelämässä pyritään tähän, se on terveellä pohjalla. 

Tasavallan presidentti Alexander Stubb puolestaan totesi hiljattain, että uutta maailmanjärjestystä kohti ollaan matkalla, ja uuden sääntöpohjaisen järjestyksen muotoutumiseen voisi kulua noin viisi vuotta.

Tästä lähtökohdasta voidaan pohtia kahta kysymystä: (1) miksi sääntöpohjainen maailmanjärjestys ylipäänsä on hauras ja altis häviämään voimaan perustuvalle reaalipolitiikalle ja (2) voidaanko sääntöpohjaisuuteen palata?

Harvardilainen oikeusfilosofi David W. Kennedy hahmotteli sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen tilanteen ja olemuksen etevästi toteamalla, että sitä koskee perustattomuuden ongelma.

Valtioiden väliseen sopimiseen ei ole muuta tietä kuin valtioiden oma tahto, sikäli kuin ne ovat suvereeneja. Myös pakottamista voidaan käyttää, jolloin astutaan kuitenkin reaalipolitiikan alueelle. Joka tapauksessa kansainvälisoikeudelliselta järjestykseltä puuttuvat fundamentit ja usein myös keinot.

Saksalainen oikeusfilosofi Carl Schmitt puolestaan katsoi jo vuosikymmeniä sitten, että säännöt tulevat aina moraalisesta tyhjiöstä, eli politiikasta, jota puolestaan leimaavat olennaisesti valtasuhteet. Lait, säännöt ja sopimukset ovat seurauksia yhteiskunnallisista konflikteista, etujärjestöpolitiikasta, painostuskeinoista ja valtapolitiikasta, jota määrittävät raha ja aseet.

Sääntöpohjaisuus on siis seurausta reaalipolitiikasta, ja koska valtaan perustuva reaalipolitiikka on sääntöjä vahvempaa, reaalipolitiikka voittaa. Tämä on toisaalta johdattanut pitämään sääntöpohjaisuutta itseisarvoisena, jotta säännöillä yleensä voisi olla uskottavuutta. Siksi muiden muassa Kant katsoi, että sääntöjä pitäisi noudattaa niiden itsensä vuoksi. Tällainen kantilainen lakimoraali vallitsee pitkälti myös suomalaisen oikeusfilosofian taustalla.

Vastauksena ensimmäiseen kysymykseen voidaan esittää, että sääntöpohjaisuus on murentuva ja hauras, koska sen säännöt muovataan vallan mankelissa. Yhteen aikaan ja yhdessä paikassa ovat voimassa diktaattorien lait ja toiseen aikaan ja toisessa paikassa kansan pienen vähemmistön, eli kansanedustajien enemmistön, säätämät lait. Tämä on johtanut pitämään oikeudellista ajattelua relativistisena: lait ovat luolamiesten luuloja.

Toinen kysymys on ehkä käytännöllisesti mielenkiintoisempi. Edellä sanotusta ei seuraa, että säännöt olisivat mielivaltaisia. Niitä muovataan suunnitelmallisesti ja tarkan prosessin kautta oikeusvaltioissa – tai ainakin pitäisi. Mutta sitten on valtioita, joissa oikeus on vinksahtanut väärille vietereille.

Voidaanko siis totalitarismeiksi päätyneitä niin sanottuja epäonnistuneita valtioita palauttaa takaisin oikeusvaltioiksi? Monet ovat nähneet tilanteen perin lohduttomana arvioidessaan muun muassa Putinin Venäjää ja teokraattista Irania.

Muistellaanpa kuitenkin hieman. Elettiin vuotta 1989, kun kommunismi Itä-Euroopassa sinnitteli kuolinkorahduksissaan, ja ansioituneelta diplomaatilta Jaakko Iloniemeltä kysyttiin, kuinka kauan asioiden muuttumiseen DDR:ssä kuluu. Vastaus oli, että kyllä siihen ainakin viisi vuotta menee...

Kului kolme päivää, niin Berliinin muuria jo murrettiin.

Sama tapahtui myöhemmin Neuvostoliitossa. Nämä valtiot lakkasivat olemasta heti, kun piikkilanka kerättiin pois, koska sisällä ei ollut muuta kuin seittejä ja hämähäkkejä.

Tätä ei olisi tapahtunut ilman ulkoista painostusta ja Ronald Reaganin Tähtien sota -hanketta, vaikka se olikin paperitiikeri. Kenties se tarjosi kuitenkin neuvostojohdolle verukkeen luikerrella pois vallasta kasvojaan menettämättä; olihan vihollinen nyt ylivoimaiseksi osoittautunut tekniikka eikä ideologinen vastustaja.

Yhtä kaikki, sekä Itä-Euroopan kommunismi että Neuvostoliitto kaatuivat lopulta sisältäpäin ja nopeassa ajassa: vallankeikauksen tyyppisesti.

Tämä luo toivoa siihen, että nykyisen Venäjän ja Iranin sortohallinto voivat kaatua nopeastikin, kun tilanne on kypsä.

Missä sitten kulkee se kynnys, jonka ylityttyä tämä tapahtuu?

Olennaista on, että kaikkia maailman totalitarismeja pitää yllä niin sanottu valtiosta riippuvainen vähemmistö.

Kun valtiosta riippuvainen vähemmistö (esimerkiksi turvallisuusjoukot, oligarkit tai byrokraatit) havaitsevat omien etujensa vaarantuvan tai sulavan pois, se kääntää takkinsa.

Näin ollen keskeisen roolin kaikissa verettömissä vallankumouksissa muodostaa valtio-orgaaniin identifioitunut väestönosa, joka arvioi asemaansa opportunistisesti.

Jos länsimaat haluavat tukea oikeusvaltion muodostumista Venäjälle, Iraniin, Kuubaan, Venezuelaan, Pohjois-Koreaan tai johonkin muuhun työläisen viimeiseen paratiisiin, jossa demokratialla ja kansandemokratialla on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla, länsimaiden tulee kannustaa valtiosta riippuvaista vallankäyttäjävähemmistöä kääntämään takkinsa esimerkiksi lupaamalla, että aseenne laskettuanne saatte Ikean takaisin.

Sen jälkeen totalitarismia ei enää ole. 

Sosiaalipoliittinen katastrofi on ovella: yleistuki voi romuttaa työttömyysturvan keston ja tehdä varattomuusvaatimuksista sosiaaliturvan ehdon

Helsingin Sanomat julkaisi 17.5.2024 toimittaja Teemu Muhosen kirjoittaman jutun ”Hallitus valmistelee historiallista uudistusta: tätä tarkoittaa uusi ’yleistuki’”. Asiasta kirjoitti myös Iltalehti, ja tiedotteita aiheesta on julkaissut sosiaali- ja terveysministeriö.

Helsingin Sanomien jutussa viitattiin sosiaaliturvaministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok.) näkemyksiin ja haastateltiin STM:n ylijohtajaa, hallintotieteiden maisteri Liisa Siika-ahoa, joka johtaa uudistusta valmistelevaa virkamiestyöryhmää.

Olen osoittanut Siika-aholle, virkamiestyöryhmälle, sosiaaliturvauudistusta pohtivan komitean jäsenille ja valituille kansanedustajille kirjelmän, jonka julkaisen avoimena kirjeenä myös tässä blogissani.

Perusturvan muodolliseen selkeyttämiseen voi olla perusteita. Jos uudistus tehdään istuvan hallituksen poliittisesti linjaamalla tavalla, siihen liittyy kuitenkin huomattava riski, joka uhkaa romuttaa työttömyysturvan keston ja tekee varattomuusvaatimuksista ehdon (työttömyysetuutta korvaavaksi aiotun) yleistuen saamiselle.

Hallituksen tarkoitus lienee pudottaa ihmiset toimeentulotuelle. Koska toimeentulotukea voivat saada vain lähes varattomat ihmiset, tämä tarkoittaisi, että työttömyysturvaa huononnettaisiin sisällyttämällä sitä korvaavaan yleistukeen epäsuora varattomuusehto, joka realisoituu ihmisen päätyessä toimeentulotuen piiriin.

Jos yleistuki rajataan kestoltaan ja siihen sisällytetään varattomuusehto, vaikutus olisi todennäköisesti sosiaalisesti rapauttava. Se johtaisi suuren osan ihmisiä toimeentulotukeen, joka on sosiaalisista loukuista pahin ja vähiten työhön kannustava. Varattomuusehto johtaisi osan ihmisistä kuluttamaan kaiken varallisuutensa saadakseen tuloa jokapäiväisiin menoihinsa, mikä voisi tarkoittaa osalle ihmisistä omaisuutensa menettämistä.

Tällainen vääryys ollaan ottamassa jo käyttöön yleisessä asumistuessa, jota koskee jatkossa asteittainen tuen määrää alentava varattomuusehto.

Varattomuusvaatimukset liukuvat tukia yhdistettäessä helposti ja huomaamatta toimeentulotuesta ja yleisestä asumistuesta myös työttömyysetuuksia korvaavaksi aiotun yleistuen piiriin. 

Perustelen seuraavassa STM:lle osoittamassani kirjelmässä, miksi kyseinen politikointi saattaa olla perusoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen vastaista.

 

Avoin kirje

Arvoisa ylijohtaja Liisa Siika-aho

Asia: Yleistukea koskevat kannanottonne

Viitteet: Helsingin Sanomat 17.5.2024, Iltalehti 17.5.2024, STM:n tiedotteet ja viestipalvelu X:n postauksenne.

Kommentoitte Helsingin Sanomille suunnitteilla olevaa yleistukihanketta, ja aiheesta kirjoitti myös Iltalehti.

Kirjoituksista ja ministeriön tiedotteista sekä viestipalvelu X:n postauksistanne käy ilmi, että yleistuella on tarkoitus yhdistää Kelan peruspäiväraha ja työmarkkinatuki.

Olen perehtynyt työttömyysturvajärjestelmään ja sosiaaliturvajärjestelmään perin pohjin akateemisissa yhteyksissä.

 

*

Huomiota yleistulosta esitetyissä lausumissa herättää hallituksen poliittinen linjaus, jolla ollaan mahdollisesti kyseenalaistamassa työmarkkinatuen jatkuvuus.

Jos käy niin, että peruspäivärahan ja työmarkkinatuen korvaavasta yleistuesta tulisi kestoltaan rajattu, tämä todennäköisesti pudottaisi monet ihmiset toimeentulotuen piiriin, joten kokonaissäästöä valtiontaloudelle koituisi vain vähän.

Toisaalta syntyisi suuri määrä väliinputoajia, sillä toimeentulotukea koskee varattomuusehto, jonka vuoksi sitä voidaan myöntää lähes täysin varattomille, joilla ei ole helposti rahaksi muunnettavaa omaisuutta.

Tällä tavoin hallitus tekisi epäsuorasti työttömyysetuudesta (työmarkkinatuesta) tarveharkintaisen ja varattomuusehtoisen etuuden – sikäli kuin se ei sitä nykyisin ole 55 vuotta täyttäneillä ja työssäoloehdon suorittaneilla.

Tällaisen politiikan vaikutus olisi sosiaalisesti rapauttava, sillä se kannustaisi joko käyttämään kaiken varallisuutensa juokseviin menoihin ja/tai hankkiutumaan muutoin varattomaksi toimeentulotukea saadakseen.

Vastustan yleistuen valmistelussa väläytettyä muutosta, joka tekisi työmarkkinatuesta kestoltaan rajattua, pääasiassa kolmella argumentilla.

A) Muutos pudottaisi keston umpeuduttua ihmiset toimeentulotuelle, mikä ei juurikaan vähentäisi valtion menoja. 

B) Toimeentulotuelle ohjautuminen saattaisi jättää osan ihmisistä kokonaan ilman tuloa, koska toimeentulotukea koskee varattomuusehto.

C) Muutoksella tuskin olisi työllistymistä edistäviä vaikutuksia, koska pitkäaikaistyöttömyyden syyt ovat yleensä muualla kuin taloudellisten kannusteiden tai taloudellisen ohjailun puuttumisessa.

Kyseisenlainen uudistus todennäköisesti lisäisi köyhyyttä ja kurjistumisilmiön kautta julkisen talouden menoja.

Nykyisinkin suuri osa ikäihmisten leipäjonoista johtuu siitä, että eläkeläisten asumistuessa on varattomuusehto, jonka mukaan eläkeläisen asumistukea voivat saada vain lähes varattomat eläkeläiset. 

Kun hallitus lisää myös yleiseen asumistukeen asteittaisen varattomuusehdon, hallitus tällä päätöksellään tekee yleisestä asumistuesta toimeentulotuen tapaisen sosiaalisen loukun, josta ei edes yritetä kohota paremmille päiville, kun hankittu tulo tai varallisuus leikkaa sosiaalietuutta.

Tästä puolestaan johtuu, että perusturvaan asetetut varattomuusehdot vaikuttavat tuhoisasti. 

Muita toimia, joilla hallitus on ilmoittanut valmistelevansa siirtymistä yleistukeen, on 300 euron tulonvähennysoikeuden poistaminen (300 euron ns. suojaosan poistaminen).

Myös tämän muutoksen vaikutukset ovat todennäköisesti passivoivia, koska vähäinenkin tulonmuodostus alentaa sosiaaliturvaa. 

 

*

Puutun tässä kirjoituksessani myös muihin sosiaaliturvan uudistuksiin, jotka nähdäkseni ovat erittäin huonosti harkittuja – ja vaikutuksiltaan toisenlaisia kuin päätösten tekijät toivovat.

Esitän seuraavassa niistä olennaisimmat yksilöidysti:

 

1. Hallitus alensi yleisen asumistuen tasoa ja sisällyttää siihen asteittaisen varattomuusehdon. Molempien muutosten tuloksena julkisen talouden menot kiertyvät sirkulaatioilmiön kautta menoiksi toimeentulotukeen, ja valtiontalouden säästöt jäävät vähäisiksi.

Asumistuen tason alentaminen siirtyy toimeentulotukeen, jonka piirissä sovelletaan ankaraa varattomuusehtoa. Koska toimeentulotuen varattomuusehdot ovat tiukemmat kuin asumistukeen tehtävät (asteittaiset) varattomuusehdot, suuri osa asumistuen saajista ei voi saada kompensaatiota asumistuen alenemaan toimeentulotuesta, jonka saannin estää yleisestä toimeentulotuesta annetun lain mukaan vähäinenkin helposti rahaksi muutettava varallisuus.

Myös asumistukeen tehty asteittainen varattomuusehto merkitsee käytännössä asumistuen muuntamista varattomuusehdon varaiseksi, jolloin leikkaukset ovat suoraan pois tämän ryhmän ruokapöydistä.

Tämä muutos kohtelee kaltoin toiseksi tai kolmanneksi huonoimmassa asemassa olevia väestöryhmiä ja pudottaa heidät kaikkein huonoimmassa asemassa olevien joukkoon, jolloin muutos on sosiaalisesti destruktiivinen.

Poliittisessa retoriikassa hallituksen viljelemä sanonta, että ”kaikkein heikoimmassa asemassa olevien asemaan ei puututa” onkin sangen kelvotonta argumentaatiota, koska siinä oletetaan, että vain kaikkein surkeimmassa asemassa olevat olisivat tuen tarpeessa.

Vielä kynnelle kykenevät väestönosat jätetään siis huomiotta ja haavoitetaan heidän taloudellista toimeentuloaan jopa kaikkein huonoimmassa asemassa olevien alapuolelle.

Samalla kun hallitus laajentaa varattomuusehtoa eri tukiin, yksityiset pankit puolestaan valmistautuvat muutoksiin tekemällä palvelusopimuksiin ehtomuutoksia, joiden mukaan asiakkaita velvoitetaan myöntämään pääsy tilitietoihinsa yhden pankin kautta myös kaikkiin muihin pankkeihin. 

Perustuslakivaliokunta torppasi viranomaisten tiedonsaantioikeuden jo vuonna 2018 perustuslaillisen yksityisyydensuojan vastaisena, mutta nyt sitä viedään läpi asiakkaan näennäiseen ”vapaaehtoisuuteen” perustuvana siten, että tyottömyysetuuksien, asumistuen ja muiden tukien saannin ehtona olisi asiakkaan ”vapaaehtoinen” tietojen luovutus pankeista suoraan tuen myöntäjälle.

Tällainen ehdollistaminen on fasismia siinä, missä kokoomuslaisen ministerin Maija Perhon ajama laki, jolla jo 2000-luvun alussa tehtiin toimeentulotuen saajien pankkitiedoista läpinäkyviä ja ihmisistä itsestään lasisia kansalaisten yhdenvertaisuutta ja tietosuojaa rikkoen.

Tällaista politikointia ei voisi missään tapauksessa asiantuntijaperustein hyväksyä. 

 

2. Hallitus lopetti asumistuen maksamisen omistusasujille kokonaan.

Omistusasumiseen suunnattua asumistukea on tähänkin asti voitu myöntää vain osakeasunnon hoitovastikkeisiin tai asuinkiinteistön hoitokuluihin. Vastikkeet ja hoitokulut ovat yleensä alemmat kuin vuokrat. Kannustaessaan omistusasukkaita muuttamaan vuokralle asumaan hallitus tulee todennäköisesti lisänneeksi eikä säästäneeksi valtion menoja.

Hallituksen päätös saattaa myös tarkoittaa monelle omistusasukkaalle koko omaisuutensa menettämistä, kun he joutuvat huonossa markkinatilanteessa myymään asuntonsa. Päätös on perustuslaillisen omaisuudensuojan ja oikeusvaltioperiaatteiden vastainen pyrkiessään ajamaan ihmiset kodeistaan ja loukatessaan oikeutta kodinturvaan.

Käsitys, että omistusasukkaat ovat varakkaita, joiden pitääkin menettää omaisuutensa ja kotinsa, on virheellinen, sillä suuri osa omistusasukkaista on velkaisia, ja asuntojen pakkorealisoinnit voivat johtaa myyntitappioihin ihmisille ja luottotappioihin pankeille.

Hallituksen tapa tyhjentää vähä- ja keskivarakkaiden ihmisten omaisuus valtion budjetin tilkkeeksi noudattaa seuraavaa kaavaa. Ensin lopetetaan asumistuki omistusasukkailta ja pakotetaan heidät siten myymään asuntonsa. Kun rintamamiestalot ja velkaiset osakehuoneistot on myyty, katsotaan asukkaan hallussa olevan ainakin laskennallisesti tai virtuaalisesti rahaa, joka estää asumistuen myöntämisen. Asukkaita pakotetaan syömään näennäistä varallisuuttaan ja pureskelemaan kynsiään.

Näin poliittinen porvaristo hoitaa valtiontalouden vajetta vähä- ja keskivarakkaiden ihmisten omaisuudella, jolloin kärsijöinä ovat muiden muassa perussuomalaisia äänestävät kantasuomalaiset. Asumistukeen ja muihin sosiaalietuuksiin liitettävillä varattomuusehdoilla Kokoomus yrittää siis sulattaa tukimuodoista riippuvaisen keskiluokan omaisuuden valtionvelkojen hoitoon, tuloksena periytyvää köyhyyttä.

Tällä sikamaisella lainmuutoksella hallitus ulosmittaa ihmisiltä heidän asuntovarallisuutensa ja ajaa asukkaat kodeistaan siitä huolimatta, että asumistukimenot todennäköisesti nousevat asukkaiden päätyessä lopulta vuokralle! Tämä on jotakin sellaista, jota virkamiesvalmistelijat tuskin keksisivät, joten siihen on varmasti tarvittu uhopuolueiden luovuutta ja mätämunapoliitikkojen nerokkuutta.

Perussuomalaisten kannattaisi välittömästi lopettaa hallitusyhteistyö Kokoomuksen kanssa, sillä tämä ei ole Perussuomalaisten kannattajakunnan etujen mukaista. Asiassa ei auta PS-puoluejohdon puolustelu, jonka mukaan puoluejohto itse syö lautasensa tyhjäksi ennen kuin pyytää lisää.

Tosiasiassa kyseiset poliitikot itse elävät toisten rahoilla, kuten kuninkaat ja kauppiaatkin, mutta he tekevät sen leveämmin kuin monet muut ihmiset. 

Napamies Petteri Orpon ilmaisema halu ”pelastaa hyvinvointivaltio tuleville sukupolville” tuhoaa hyvinvoinnin nykyisiltä X-, Y- ja Z-sukupolvilta ja luo ylisukupolvista köyhyyttä, joka kurjistaa ainoaa todellisuutta eli nykyisyyttä samalla, kun maahan luodaan kokoomuslaisen lullukkaväen perillisistä koostuva rässisääty.

Hallituksen harjoittama politiikka tekee tukiriippuvaisista ihmistä varattomia kirkonrottien tavoin. Tuloksena on kasvava rutiköyhien suomalaisten joukko, jonka ei kannata muuta tehdäkään kuin kävellä suoraan toimeentulotukeen.

Asiaa ei ehkä voi ymmärtää pelkällä kirkkoslavistiikan asiantuntemuksella, ja näistä syistä Perussuomalaiset ei olekaan ollut pitkään aikaan kansanpuolue vaan kapean puolue-eliitin etuja ajava liike, josta omilla aivoillaan ajattelevat harjataan pois.

Itse en tiedä halveksuttavampaa tapaa hoitaa valtiontaloutta kuin vaarantaa ihmisten kodit päätöksillä, jotka eivät ole edes yleisen taloudellisen edun mukaisia.

 

3. Hallitus lopettaa kansaneläkkeiden maksamisen ulkomailla asuville.

Myös tämä päätös on järjen vastainen, koska se kannustaa ulkomailla asuvia kansaneläkeläisiä muutamaan takaisin Suomeen kansaneläkettään saamaan, jolloin valtio ei säästä eläkekuluissa mitään. 

Kansaneläkkeen epääminen asuinpaikan perusteella saattaa olla myös vastoin vapautta valita asuinpaikkansa ja vastoin Euroopan unionin liikkumisen vapauden säädöksiä.

Lisäkuluna valtiolle voi olla se, että kansaneläkeläiset tulevat Suomeen anomaan sairaanhoitopalveluja ja kansoittamaan asuntojonoja täällä. Ihmisille itselleen päätöksestä koituu suurta, tarpeetonta ja taloudellisesti vahingollista vaivaa.

Eräs pahanlaatuinen esimerkki on tässä.

Katson, että varattomuusehto olisi pitänyt poistaa eläkeläisten asumistuesta sosiaalista syrjäytymistä ja eläkeläisköyhyyttä torjuvana toimenpiteenä.

 

4. Opiskelijoiden palauttaminen yleisestä asumistuesta opintotuen piiriin ja siihen liittyvä asumistuen tason alentaminen on ristiriidassa opiskelija-asuntokannassa tapahtuneen rakenteellisen muutoksen kanssa. 

Edullisista ja vanhoista soluasunnoista on tullut harvinaisia, ja jokainen valmistuva asunto on väistämättä uusi ja kallis. Jos opintotuki ei riitä nykyisten opiskelija-asuntojen vuokriin, asunnot jäävät tyhjiksi tai opiskelijat asunnoitta. Etenkin Kokoomus lupasi vaalikampanjassaan 2023, ettei koulutuksesta leikata. Tosiasiassa opintotuen heikennykset ovat koulutusleikkaus, koska opiskelun subjekti on opiskelija.

Opiskelijoiden opintotuen heikennykset velkaannuttavat nuorisoa jo varhain. Julkisuudessa väläytetty ehdotus, jonka mukaan korkeakouluopiskelijoilta opintoraha pitäisi lopettaa kokonaan ja siirtyä pelkkään lainarahoitukseen siksi, että korkeakoulutetut (keskimäärin) tienaavat lopulta paremmin kuin muut, on mielivaltainen yleistys.

Ihminen voi hukkua jokeen, jonka syvyys on keskimäärin vain metri.

Tosiasiassa korkeakoulutettujen joukossa on paljon työttömiä ja alipalkattuja, ja moni on koulutustaan vastaamattomassa työssä. Näin ollen väite hyväosaisista korkeakoulutetuista on täyttä tuubaa samoin kuin muutkin hallituksen tekemät oletukset.

 

*

Hallituksen sosiaalipoliittisia uudistuksia leimaa kaksi ominaisuutta:

– Tiedon sijasta argumentaatiossa vedotaan oletuksiin, toiveisiin ja pelkkään poliittiseen tahtotilaan, ja asiantuntijalausunnot tilataan valikoidusti niiltä tahoilta, joilta hallitus voi saada haluamiaan tuloksia (kuten jo hallitusohjelmaa muotoiltaessa).

– Hallituksen päätökset, joihin liittyy selviä oikeudellisia ongelmia, ovat syntyneet sikäli väärässä järjestyksessä, että niitä tehtäessä on laiminlyöty vaikutusten arviointi, mistä oikeuskansleri puolestaan on hallitusta toistuvasti moittinut.

Lainsäädäntötyössä ja oikeudellisessa ajattelussa seurausharkinta on erittäin tärkeä osa toimintaa, koska kaikilla oikeudellisilla normeilla on ennakolta vaikuttavia ominaisuuksia. Niille hallitus on täysin sokeutunut tai sokeuttanut itsensä, mikä on näyttö erittäin huonosta harkinnasta ja jopa oikeusvaltioperiaatteiden rikkomuksista.

Olen useasti kiinnittänyt huomiota siihen, miten löyhästi ja heppoisin perustein myös virkakoneisto päästää lainvalmistelun läpi säädöksiä ja niiden muutoksia pelkästään ministeripoliitikkojen mielipiteidenvaraisten oletusten ja poliittisen ohjauksen pohjalta.

Kielteisenä esimerkkinä siitä on sosiaaliturvaministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok.) juokseminen saksien kanssa.

Toisen kielteisen esimerkin tarjoaa työministeri Arto Satosen (kok.) tapa tehdä työmarkkinapolitiikassa anarkokapitalistista vallankumousta omalla kapealla kauppiaan järjellään.

On todennäköistä, että hallitus vei läpi poliittisia lakkoja rajoittavat lait nimenomaan iskeäkseen syömähampaansa seuraavaksi työttömyysturvaan, mikä tapahtuu ”yleistueksi” naamioitujen huononnusten kautta.

Oikeusvaltioissa ihmisten perustoimeentuloa ei saisi jättää poliitikkojen mielipiteidenvaraisten uskomusten, oletusten ja toiveiden varaan, kuten nyt on tehty. 

Mikään määräaikainen poliittinen ”mandaatti” ei luo privilegiota perusoikeuksien poljentaan etenkään, kun vaaleissa ei äänestetty yhdestäkään leikkauksen asiakohdasta vaan ainoastaan valittiin henkilöitä.

Sosiaaliturvan muutokset eivät saisi johtaa kansalaisten kotien, varallisuuden ja toimintakyvyn huononemiseen, niin kuin käy, kun muutoksia on tehty sosiaaliturvan ns. heikentämiskiellon vastaisesti tilanteessa, jossa elinkustannustasossa ei ole tapahtunut vastaavaa alentumista vaan huomattavaa kallistumista.

Sosiaaliturvan uudistamista pohtivasta työryhmästä, ministeriöstä ja järjestöistä sekä muista kuulemismenettelyn piirissä olevista tahoista saattaa löytyä asiantuntemustakin, mutta en voi torjua epäilystäni siitä, kuinka vaikuttavaa tämä asiantuntemus todella on, kun näyttää siltä, että lakeja viedään läpi pelkällä nuijan voimalla.

 

*

Olen sivumennen sanoen itse luonnostellut yleistukea muistuttavan perusturvajärjestelmän piirteet kirjassani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, 2. uud. p. 2010, 3. uud. p. 2015), jossa esitin negatiivisen tuloveron tapaisen mallin (3. p. luku 9, s. 376 jss).

Se on osittain perustulomalli ja osittain syyperustainen malli. Olennaista sille, miksi perusturvan ei tulisi olla pelkästään syyperustaista, on, että kaikki yhteiskunnallinen arvotuotanto ei ole organisoitavissa palkkatyöksi eikä yrittäjätoiminnaksi, eikä vain niiden kautta velvoittavaksi.

Tällaista toimintaa ovat esimerkiksi kulttuurialan toiminta ja taiteellinen toiminta, joita ilman kulttuurielämää ei olisi, tai kotityö, joka mahdollistaa esimerkiksi puolison työssä käymisen.

Siksi en pidä syyperustaista sosiaaliturvaa perusturvatasolla täysin perusteltuna. Lisäksi toimeentulon oikeutus tulisi varmistaa ilman varattomuusehtoa, mikä puolestaan merkitsee, että minimietuutena yleistuen pitäisi olla varallisuudesta riippumatonta.

Liisa Siika-aho luonnehtii lehtijutuissa odottavansa kiinnostuneesti yleistuen toteutusta ja osallistuvansa asian kehittelyyn.

Ilmoitan myös itse osallistuvani asian käsittelyyn asiantuntijapositiosta, mikäli siihen myönnettäisiin mahdollisuus, ja olenkin hakenut STM:stä ja THL:stä useita virkoja – tosin tuloksetta, ja aina paikalle on nimitetty joku, jonka on oletettu tietävän asiat ilmeisestikin poliittisesti paremmin.

Olen totta kai jatkossakin käytettävissänne ja toivon, että yleistuen mallia ei pantaisi toimeen sellaisella tavalla, jossa syntyy edellä kuvailemiani väliinputoajia, jotka helposti päätyvät sosiaaliturvajärjestelmän verkoista ja silmukoista läpi.

Sosiaaliturvajärjestelmän usein viitattu monimutkaisuus ei ole käsittääkseni merkittävä ongelma. Haluttomuus hakea sosiaaliturvan eri muotoja ei johdu näkemykseni mukaan siitä, että niitä ei osattaisi hakea tai että niiden olemassaolosta ei olisi tietoa.

Sosiaaliturvan käyttämättömyys tai vajaakäyttö johtuu kansalaisten halusta välttää Kelan etuuksiin liittyvä elämän läpivalaisu ja viimesijaisiin etuuksiin liittyvä varallisuusharkinta, joka merkitsee pahimmillaan sekä perustuslaillisen yksityisyydensuojan, kansalaisten yhdenvertaisuuden että omaisuudensuojan vastaista rikkomusta.

On syytä muistaa, että Kelalla on paljon etuuksia siksi, että siten on haluttu tilkitä sosiaaliturvan aukkoja.

Pyrkimyksen yksinkertaistaa järjestelmää ei tulisi mennä järjestelmän luotettavuuden ja kattavuuden edelle.

Muussa tapauksessa vedetään kurvit suoriksi tavalla, joka romuttaa suomalaiseen konsensukseen perustuvan yhteiskunnan johtaen oikeusperustusta koskevaan legitimaatiokriisiin.

JUKKA HANKAMÄKI

filosofian tohtori, filosofi

valtiotieteiden tohtori, sosiaalipsykologi

sosiaaliturvan järjestelmäasiantuntija

Helsinki

Poliittista ja tiedepoliittista lähihistoriaa 2006–2022 – Lataa kaikki blogikirjani

 Blogistani ovat nyt ladattavissa kaikki blogikirjani vuosilta 2006–2022.

Mukana myös mediatutkimukseni osat 1 ja 2: Totuus kiihottaa ja Pavlovin koirat.

 Teoksissa kerrotaan, miten hyvinvointivaltiosta nimeltä Suomi tuli parissa vuosikymmenessä velkainen kehitysmaa, kun kansallisen edun ajaminen hylättiin, valtaan pääsivät oikeistolaiset globaalikapitalistit ja vasemmistolaiset internatsit, ja media alkoi ajaa monikulttuuri-ideologiaa EU:n harjoittaman komentodemokratian tuella.

Klikkaa kansia ja imuroi ilmaiseksi!

 

 

Lue professori Timo Vihavaisen arvio täältä.

Lue julkaisutiedote täältä.

 

Lue professori Timo Vihavaisen arvio täältä.

Lue julkaisutiedote täältä.

Esitelmävideo täällä.

Avoin kirje viestinnän professorille

Arvoisa professori Esa Väliverronen, 

Kiitoksia kunniasta olla taannoisen huomionne kohteena iltapäivälehdessä ja Twitterissä.

On kuitenkin asioita, joista kansalaisilla on oikeus tietää, vaikka se olisi joidenkin mielestä ”epäsoveliasta”. 

Ja on asioita, joita ihmisten on suorastaan pakko tietää, vaikka kaikki eivät sitä haluaisi.

Näitä ihanteita olen edistänyt, vaikka tieteen ja tutkimustoiminnan vapauttani, sananvapauttani ja henkilökohtaisia oikeuksiani on poljettu julkisen vallan taloudellisilla kiristystoimilla ja toimittajien sekä heidän valikoimiensa tieteilijöiden vihapuheilla.

Esitän asiasta todisteellisen näytön uudessa kirjassani ”Pavlovin koirat –Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta”.

Linkkaan teoksen Teille, koska myös Teillä on velvollisuus tietää muutakin kuin sitä, mitä tutkimuksistani esitetään toimittajien kostoissa, lehdistöreportaasitieteessä ja muissa sekundäärilähteissä.

Rohkenen suositella mediatutkimusteni molempien osien (Totuus kiihottaa ja Pavlovin koirat) sisällyttämistä viestinnän tutkintovaatimuksiin jo pelkästään siksi, että kukaan ei sitä halua.

Huolenne tutkijoihin kohdistuvasta painostuksesta on ollut liikuttavaa ja myötäelettävää, paitsi että kritiikkinne kohteet ja puolustelun aiheet ovat nähdyt tässä kirjoituksessanne melko manikealaisesti.

Todellinen uhka ei ole mikään yliopistomaailman ulkoinen vaikuttaminen vaan yliopistojen sisäinen politisoituminen, josta olen esittänyt selvän näytön sekä teoksessani ”Totuus kiihottaa” (luku 17) että tutkimukseni toisessa osassa ”Pavlovin koirat” (luku 9).

Yliopistotila, jossa ei voi vapaasti argumentoida, ei ole turvallinen vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle.

Ne, jotka väittävät takaavansa ”turvallisuuden” ovat yleensäkin samoja, jotka ratsastavat tekaistujen uhkien selässä ja haluavat maksuksi vapautemme.

Myöskään demokratian olemus ei ole mikään yksimielisyys tai vastakkainasettelujen torjuminen vaan erilaisten näkemysten avoin ja julkinen kilpailuttaminen.

Kuinka helppoa onkaan lavastaa ”häirinnäksi” kaikki sellainen, mikä koettelee median, politiikan tai yliopistomaailman omaa ideologisuutta, pureutuu asioiden ytimiin ja kyseenalaistaa niin sanottuja perusarvoja, jotka usein ovat vain sovinnaisia ajattelutottumuksia?

On yliopistojen itsensä kannalta oireellista, että kriittinen filosofia pyritään ajamaan palavilla seipäillä yliopistoyhteisön ulkopuolelle. Siitä merkkinä on erilaisten ajatushautomojen ja muiden yksityisten tutkimuslaitosten yleistyminen eri puolilla maailmaa.

Ilmiö kertoo samasta kuin niin sanotun vaihtoehtojournalismin esiinnousu: valtavirtamediat eivät toimi niin kuin niiden pitäisi monipuolisuusvelvoitteidensa mukaan toimia.

Tässä valossa vaateet, joiden mukaan kaikkien pitäisi ulvoa samaa kuuta, ovat yhtä oikeutettuja kuin ”Professoriblogissa” esittämänne paheksunta sen johdosta, että ”tutkimustietoa ja julkisuudessa esiintyviä tutkijoita kyseenalaistetaan yhä herkemmin”.

En voi torjua epäilystäni, että Iltalehden kommentoijana ansioiduitte itsekin blogikirjoituksessanne moittimillanne hyveillä. Osuuttanne oman tutkimukseni mustamaalaamisessa kuitenkin vähentää se, että palautteenne oli – niin kuin sanotte blogissanne – ”suhteellisen lievää, kuten loukkaavia sanoja ja asiantuntemuksen vähättelyä”.

Kiitän ja kumarran siis tuostakin.

Erityisen mielissäni olen Twitterissä esittämästänne ja Iltalehden pääkirjoitukseen 11.6.2020 päätyneestä varoittelusta ”ennen kuin kiihotut Totuus kiihottaa -raportista, mieti oletko osa käsikirjoitusta”.

Joudun toteamaan, että ainakaan minulla ei ollut mitään käsikirjoitusta, vaan osallistuin tapahtumien kulkuun niiden uhrina. En vain ole saanut kuvatuksi median toimintaa paremmaksi kuin on itse malli.

Lähes kaikki tiedotusvälineet, puolueet ja virkamiehet jättivät viisautenne noudattamatta, ja sen vuoksi niiden reaktiot ovat nyt dokumentoituina tutkimukseni osaan 2: ”Pavlovin koirat”.

Lopuksi muutama yleishavainto nykyisestä yliopistokulttuurista.

On koko yliopistomaailmaa leimaavan matalamielisyyden merkki, että tiettyjä kritiikin aiheita, kuten sanotte – ”maahanmuutto, historialliset tabut, sukupuoli ja seksuaalisuus, samoin jotkut ympäristönsuojeluun ja terveyteen liittyvät aiheet” – pyritään pitämään arvostelun ulkopuolella ja niistä suostutaan keskustelemaan vain vihervasemmistolaisten perususkomusten tultua hyväksytyiksi.

Yliopistoissa ei enää edes yritetä yltää tuon moraalipastöroidun diskurssin metatasolle saati tulkita eripuran ideologisia juurisyitä, jotka olen osoittanut molemmissa – useimmilta lukematta ja ymmärtämättä jääneissä – mediatutkimuksissani. Niitä olen kirjaillut muun muassa uuden teokseni ”Pavlovin koirat” ensimmäiseen päälukuun.

Sokalin & Boghossianin jälkeisenä aikana kenellekään ei pitäisi olla salaisuus, että myös tieteen vertaisvartiointikäytänteet kärsivät tiedepoliittisesta ryhmäkoheesiosta ja konformismista.

Tieteenfilosofian näkökulmasta mitään vertaisasemaa ei edes vallitse, sillä refereethän eivät ole kirjoittajiin nähden vertaisasemassa vaan tiedepoliittisessa valta-asemassa, mikä on tehnyt kyseisestä ajatuskahleiden ripustelusta dialogisen filosofian irvikuvan.

Surkuhupaisaa on ollut niin sanotun vasemmistoälymystön kääntyminen aiemmasta ”rationalismista” kirkassilmäisen idealismin polulle, josta jo Frankfurtin koulukunnan filosofit varoittivat ja jonka tuloksena millenniaalit nyt hakeutuvat yliopistoihin parantamaan maailmaa – eivät ymmärtääkseen, kuinka maailma toimii.

Entisenä Seta-veteraanina en voi peittää hämmästystäni siitäkään, kuinka feministit, jotka ennen polttivat pikkupöksyjään seksuaalisen vapaamielisyyden merkiksi, vaativat nykyään entistä kauheampia kahleita kaiken seksuaalisen pois juurimiseksi sekä mediasta että ihmisten kanssakäymisestä.

Älyllinen näkökulma ahdasmielisyyden kasvuun on laiminlyöty, ja se löytynee vain tunnustamalla, että seksuaalisen mielihyvän alati laajenevalla sääntelyllään feministit käyttävät huomattavaa ylivaltaa, jonka olemus pyritään tietenkin kiistämään (vallan käytölle tyypillisesti).

Tieteellisten seurojen valtuuskunta kirjoitti sivuillaan seuraavasti palkitessaan toimitustyönne ”Tieteen vapaus & tutkijan sananvapaus”:

”Teoksen luvuissa tarkastellaan tieteen vapauden ja vaikuttavuuden ohella muun muassa tieteen markkinoita, tutkijoiden sananvapautta vaarantavia rakenteellisia ja henkilöön kohdistuvia uhkia, tieteen roolia poliittisessa päätöksenteossa sekä tutkimuslaitosten riippumattomuutta rapauttavaa poliittista ja taloudellista ohjailua. […] Puolustamalla tieteen ja tutkijoiden vapautta puolustetaan myös yhteistä hyvää ja tietoon perustuvaa päätöksentekoa sensuurilta ja ohjailulta sekä vihapuheelta ja vaientamiselta.”

Ikävä sanoa, mutta kaiken sen hyökkäilyn jälkeen, jota opetusministeriö, valtavirtamediat ja osa tutkijakunnasta ovat suunnanneet näiden kauniiden sanojen höystämänä minua ja tutkimustoimintaani vastaan, vaikuttavat edellä siteeratut sanat parodialta, jota Keijo Kaarisadekaan ei voisi ylittää.

’Tieteen vapaus’ ei ole mikään abstraktio vaan käsite, jonka sisältö mitataan joka päivä siinä käytännössä, jolla tiedehallinto rahoittaa valtioneuvoston ohjaamaa puolueellista agenda- ja komiteamietintötiedettä mutta kohdistaa häikäilemättömiä perintätoimia kriittiseen yhteiskuntatutkimukseen. 

Tästä sietäisi olla huolissaan myös kaikkien niiden, joilla on yliopistolliseen virka-asemaan perustuva etuoikeus arvostella toisella tavalla ajattelevien töitä.

 

JUKKA HANKAMÄKI

Aiheeseen liittyviä luentoja täällä, täällä ja kohdasta 46 min. alkaen täällä.

Suomen Akatemian rahahorna puhaltaa kuumaa ilmaa

Suomen Akatemian kulttuurien ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunta antoi jälleen kultamuniensa kuoriutua. Muiden muassa Tampereen yliopisto sai rahat peräti 12 hanketta varten.

Kirsikkana kakussa on queer-ideologi Tuula Juvoselle lahjoitettu tasan 500 000 euron rahakokko hankkeeseen nimeltä ”Affektiivinen aktivismi: queer- ja transmaailmojen luomisen paikat”. Se ei minun ja monen muun mielestä tuota tietoa eikä ymmärrystä muille kuin feministisen bunkkerin asukkaille, joita se ehkä palvelee jonkinlaisena itseterapiana.

Koska ”affektiivisuus” on tunteellisuutta, tuossa lienee tarkoitus harjoittaa ”tunteellista riehuntaa transsukupuolisten omien maailmojen luomiseksi” joissakin kulahtaneeksi käyneissä ”tilallisissa viitekehyksissä”. Vaikuttaa jälleen vahvasti siltä kuin tarkoitus olisi tanssahdella kasaan opintopisteitä turuilla ja toreilla. Tämä ei poikkea paljoa ”queer-performatiivisuudesta koirapuistoissa” eikä muista ”feminististä maantiedettä” parodioivan tutkimustoiminnan helmistä, joista kirjoitin täällä.

Mainittakoon, että veronmaksajien tunnottomalla rahalla voideltu Tuula Juvonen on juuri se lehtori, joka potki perussuomalaisia nuoria edustavan Joakim Vigeliuksen kurssilta, kun tämä oli eri mieltä luennolla opetetuista ”miesten kuukautisista” (puolustuspuheita täällä ja täällä). Pyrkiessään tukahduttamaan opiskelijan reaktiot Juvonen osoitti oman epäpedagogisuutensa.

Sama pinkkifasismi toistui erään käyttäjän Twitterissä: ”Eiköhän potkita Jokke pois yliopistosta ja samalla koko suomalaisesta koulutusjärjestelmästä. Nyt olisi tuhannen taalan mahkut pilata tämän juntin loppuelämä totaalisesti”, julisti muuan Tua Holmes suvaitsevuudessaan.

Lähes puolen miljoonan rahoituksen saanut aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta puolestaan vaati taannoin perussuomalaisten poistamista kaikista Suomen kouluista!

Tämä on meno vapaassa ja liberaalissa Tampereen yliopistossa ja suomalaisessa tieteessä yleensä. Ongelmana eivät ole ”ongelmallisiksi” koetut mielipiteet vaan niiden sensuroiminen tiedeyhteisössä.

Tieteen liekki sammuu, mikäli ”vääryystieteiden” (grievance studies) pienipäisten edustajien annetaan sulkea epäilijät pois tiedeyhteisöstä ja estää kriitikoiden pääsy yliopistojen ”turvallisiin tiloihin” konkreettisilla voimatoimilla. Niitä on jo nähty amerikkalaisissa koripalloyliopistoissa. En väsy muistuttamasta, että sellainen yliopisto, jossa ei voi puhua vapaasti, on tiedon ja totuuden tavoittelulle vaarallinen.

Nähdäkseni valtio-opin opiskelija Joakim Vigelius ei ole ollut väärällä tavalla vaatimaton todetessaan, kuinka helposti nykyään saa ”rohkean” maineen: sanomalla ilmeisen itsestäänselvyyden! Tämä osoittaa, kuinka pitkälle harhaan sukupuolentutkijat ovat vaeltaneet omassa labyrintissaan.

Totuus on, että transmiehiä ei pidä liudentaa miehiksi eikä biologisia miehiä vaatia uudelleenmäärittelemään itseään ”cis-miehiksi”. Päinvastoin: sanottakoon biologisia miehiä edelleenkin miehiksi, ja sukupuoltaan korjaavat kutsukoot itseään ja toisiaan transmiehiksi. Käsitteenmäärittelyllinen mylläkkä olisi merkki vähemmistödespotiasta, jolle ei ole tieteellisiä eikä filosofisia perusteita.

Sukupuoli on edelleenkin kaksiarvoinen biologinen tosiasia, joka perustuu geeneihin, kromosomeihin ja hormoneihin sekä ilmenee fenomenologisesti havaittavana kehollisena ilmiönä, toisin sanoen sukupuolielimien erilaisuutena.

Väitettä tukee myös transgenderistien itse viittaama sosiaalinen konstruktionismi: jos totuus sisältyy kieleen, naisen ja miehen käsitteiden yleisyys ja konventionaalinen käyttö paljastavat, että sukupuolesta ajatellaan edelleenkin näiden käsitteiden nimeämällä tavalla. Se ei ole väärää tai oikeuttamatonta ajattelua. Lisäksi pyrkimykset vaihtaa tai korjata sukupuolta paljastavat, kuinka tärkeäksi kaksiarvoinen sukupuoliero koetaan transgenderistien omassakin piirissä.

En voi tietenkään estää ketään harjoittamasta itsepetosta ja siihen nojaavaa honteloa identiteettipolitiikkaa, mutta oppineita ei pidä vaatia astelemaan samaan valheellisuuden kuiluun. Lisätietoa asiasta löytyy kirjani luvusta 11.1 ”Transsukupuoliset silmänkääntötemput”.

 

Akatemia kippasi rahaa puppulausegeneraattoreihin

Lisänäyttöä poliittisesta yhteiskuntatieteestä saatte perehtymällä Akatemian tänä vuonna tukemiin hankkeisiin, joiden välillä lienee käyty jonkinlaista syrjinnän supertähteyttä tavoittelevaa sortokisaa.

Lähes kaikki aiheet liittyvät maahanmuuton ja monikulttuurisuuden tuottamiin ongelmiin ja edustavat marginaalisia lillukanvarsia, joiden märehtiminen ei lisää tietoa sen enempää perustutkimuksen, metodologian kuin soveltavan tieteenkään kannalta.

Aiheina ovat muiden muassa pakkomuuttojen uhrit ja etniset kategorisoinnit [mamu-ongelman rahastusta], ylirajainen kuolema Suomen ja Venäjän rajalla [ei kuitenkaan sodissa], rasismi yläkouluissa [tunnetuin klisein ja ennakkosyyllistyksin], kehollisten kohtaamisten politiikka turvapaikan hakemisessa [= raiskaukset?], Ibn Sinan perintö ja islamilainen filosofia [arabialaisen kulttuurin nykypäiväistämiseksi, ikään kuin filosofiassa ei olisi kehittyneempiä aiheita], medioitunut feminismi Venäjällä [miksi ei kaikkialla muualla?], vihapuheen tuottaminen [vihervasemmistossa ja feministisessä yliopistossa?], uskonto ja populismi hybridissä mediaympäristössä [eli kristittyjen syyllistäminen] ja niin edelleen ja niin edelleen.

Siis kaikki monikulttuurisen painajaisen tunnetuimmat kliseet ja riidanaiheet.

Selitin niiden syyt jo kirjassani Totuus kiihottaa, jota varten ei tosin myönnetty tutkimusrahoitusta mistään, ja julkaisijan valtiontuet perittiin ajatuspaja Suomen Perustalta takaisin tavalla, joka jää mieleen häikäilemättömänä rikoksena tutkimustoiminnan vapautta vastaan (aiheesta täällä).

Sen sijaan kirjaani julkisuudessa perusteettomasti haukkunut feminismin äänitorvi Tuija Saresma palkittiin nyt 279 953 euron rahoituksella, vaikka näytöt ja hankekuvauskin puuttuvat.

Huomattavaa on, että Suomen Akatemia palkitsi satojen tuhansien eurojen rahoituksella nimenomaan niitä henkilöitä, jotka ovat kolhineet perussuomalaisten ihmisten mainetta ja oikeuksia sekä vääristelleet näkemyksiämme.

Monikulttuuri-ideologian ja maahanmuuton ongelmat varjostavat kieltämättä elämäämme voimakkaasti. Tiedeyhteisön ongelma on, että niitä tarkastellaan kyseisissä agendahankkeissa tendenssimäisesti, eli tarkoitushakuisella ja puolueellisella tavalla – ei vapaasti ja kriittisesti. Tarkoitus on yksipuolisesti oikeuttaa maahanmuuttoa ja keksiä perusteita monikulttuuri-ideologialle.

Otin asian esille osoittaakseni, kuinka oikeassa olen ollut arvostellessani ajattelun tyhjäkäynnillä louskuttavia nollatutkimuksia, joita dekonstruoin kirjani Totuus kiihottaa luvuissa 9 ja 17.

Kyseisiä hankkeita tukemalla Akatemia vahvisti oikeiksi kirjani väitteet tiedepoliittisesta puolueellisuudesta ja tieteellisten vapaus- ja kriittisyysihanteiden kumolleen kääntymisestä. Sen osoittaminen tosin maksoi useita miljoonia euroja – akateemisille vastustajilleni myönnettyjen tukien muodossa!

 

Tunnelmasivistys huipussaan

Suomen Akatemian päätösten kanssa yhtä hupsuja ovat olleet feminismin ja monikulttuuri-ideologian pönkittäjänä tunnetun Koneen Säätiön rahalahjat suosikeilleen. Viikko sitten säätiö antoi 25 000 euron palkinnon ”väitöskirjatutkija” (oikeasti jatko-opiskelija) Pieta Hyväriselle, joka on Tampereen yliopistossa toimiessaan kehittänyt ”feministiseen talousmaantieteeseen” perustuvan ”plantaasiosentrismin” käsitteen, ”postkapitalistisen metodologian” ja ”korvasienestäjien kävelyhaastattelun”.

Hyvärisen kirjoittaman artikkelin keskeinen tutkimustulos oli, että metsissä kävellessään saa hyötyliikuntaa, kun voi poimia sieniä. Ainoa kysymys on, miksi nuukailtiin. Parodiantekijä Keijo Kaarisade olisi antanut 50 000.

Perussuomalaisia moititaan usein epätieteellisyyden suosimisesta, eikä koskaan kiitetä kriittisyydestä. Mitä muuta edellä viitattu fiilistely itse on kuin epätieteellistä kusetusta?

Tiedepoliittisesti motivoitu rahoitus muodostaa nyt itseään ruokkivan spiraalin, jossa rahoittaja asettelee tutkimuksen ehdot itseään tyydyttävästi. Tuloksina esitellään poliittisen korrektiuden puskuroimaa ja samanmielisten keskinäisestä ristiinviittaamisesta koostuvaa kelluvien merkitsijöiden keitosta, joka muistuttaa vaarallisesti Gustave Flaubertin Valmiiden ajatusten sanakirjaa. Teostaan kirjoittaja kutsui ”inhimillisen typeryyden ensyklopediaksi”.

Tieteen todellinen ihanne on erimielisyyden avoin esittäminen, jota ilman tieteen itseään korjaavuus käy mahdottomaksi. Sen sijaan kritiikin lavastaminen ”vihapuheeksi”, ”häirinnäksi” ja jopa ”ahdisteluksi” halvaannuttaa ajattelutoimintaa. Se tekee tiedepoliittisilla liekanaruilla ehdollistetusta rahoituksesta paholaisen lantaa, josta nousee valheiden löyhkä.

Se, että joku polttaa päreensä dissidentin mielipiteestä, ei ole sen kummoisempi asia kuin että joku saa pahoinvointia ruokablogissa annetusta ruoanlaittovinkistä. Hullua vihervasemmistolaisten hysteerikkojen erityisherkkyydessä on käsitys, jonka mukaan tieteeksi pitäisi myöntää yksimielisyys heidän itsensä tai joidenkin anonyymien ”vertaisarvioijien” kanssa.

Juuri sellainen on kaiken tieteen vastaista. Filosofian nimenomainen ihanne on kyky sietää, käsitellä ja edistää erimielisyyttä eikä pakottaa ketään sosiaalidemokraattis-feministiseen samaa mieltä olemiseen.

”Yliopistojen itsenäisyys” on tässä tivolissa pelkkä bluffi. Vaikka yliopistot on virallisesti irrotettu valtiosta, ne on rahoitusohjauksella sidottu entistä voimakkaammin opetus- ja kulttuuriministeriön poliittiseen tahtoon, jota edustaa joku tieteestä pihalla oleva ministeri. ”Yliopistojen itsenäisyys” voi totta kai olla ongelma myös silloin, kun tiede elitisoituu ja tieteen politrukit uusintavat henkilökuntaa laittamalla omat kellokkaansa samoja raiteita kolistelemaan.

Pahinta on, että rahoituksen kehässä ensimmäinen askel on matka toiseen, ja yliopistolliset ”affiliaation” eli myötäsukaisuuden ja ”urapolkujärjestelmän” velvoitteet tarjoavat akateemisten tikapuiden portailla sinnitteleville sittiäisille aina vain paremman tien jatkorahoitukseen. Rahoituksen lypsäminen katsotaan tieteelliseksi ansioksi ja niin edelleen.

Ellei sitten joku järjissään oleva tule ja vihellä peliä poikki. Kaiken jälkeen jää kysymys, milloin tiedeyhteisö maksaa tiedehallinnollisesta diskriminaatiosta kertyneet miljoonavelkansa minulle. Vai pitäisikö ”eläinten yksilölliset oikeudet ottaa mukaan yritysten kirjanpitoon”?!

Aiheista aiemmin

Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin
Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli
”Professori Baltzar” tiedepolitiikan mannekiinina
Suomen Akat. ja tieteen alennustila
Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa
Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille
Rikastuttavaa maahanmuuttajataustaistatuttamista
Punamustat yliopistolla
Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Suomalaisvihamielisestä yliopistosta syöttötuoli ulkomaalaisprofessoreille
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia