Ilmastointiteippiä ihmisille

Viranomaisvalta pyrkii jatkuvalla ja säännöllisellä asenteiden muokkauksella ja mielipiteiden manipulaatiolla kertomaan kansalaisille, mitä ihmiset saavat ajatella ja sanoa. Erityisen innostuneina byrokraatit ovat ripittäneet kansalaisia selittelemällä, mitä ei saisi sanoa.

Meneillään olevalla ”mediataitoviikolla” poliittisen manipulaation mankelia pyörittää oikeusministeriö, joka käynnisti ”Against hate” -propagandakampanjan. Vuonna 2017 opetus- ja kulttuuriministeriö puolestaan aloitti ”Sitoudun torjumaan vihapuhetta” -haastekampanjan.

Sellaisen asian puolesta ei tarvitsisi kampanjoida, jota ihmiset muutoinkin noudattavat. Mutta oman tai toisten suun laastaroiminen ei taida olla kansalaisille mieleen, vaan sanottavaa tahtoo kertyä enemmän kuin totuusministeriöt sietävät.

”Against hate” -sivustolla valehdellaan kirkkain silmin, että ”vihapuhe voi olla rikos”, että ”osa vihapuheesta on rangaistavaa” ja että ”Suomen rikoslaki kieltää sen”. Ja uhkaus: ”Vihapuheesta voi saada rangaistukseksi sakkoa tai vankeutta.”

Tosiasiassa vihapuhetta ei ole mainittu rikoslaissa, eikä sitä pidä koskaan lakiin kirjata.

Aivan kuten jo ”Against hate” -kampanjan vieraskielinen nimikin vihjaa, vihapuheen (hate speech) käsite on lähtöisin vasemmiston pohjoisamerikkalaisista ajatuspajoista. Suomessa muutamat vihervasemmistolaiset koettavat käyttää sitä kuvailemaan lain sisältöä, vaikka se ei lakia vastaakaan.

Käsite on aivan liian löyhä tarkoittamaan yhtään mitään täsmällistä, ja juuri siksi se sopiikin vasemmistolaisen propagandan levittämiseen, jolla koetetaan tukahduttaa maahanmuuton, internatsismin ja EU-kritiikin arvostelua.

”Against hate” -kampanjan tarkoituksena on valtavirtaistaa vihapuheen käsite osaksi juridista diskurssia ja naulita käsitteelle ”määritelmä”, joka on ministeriöiden vihervasemmistolaisten ja liberaaleina esiintyvien virkanaisten mielen mukainen.


Ihmisoikeusfundamentalismilla rikotaan vallan kolmijako-oppia

Oikeusfilosofi Aulis Aarnio on ottanut yksiselitteisen tyrmäävän kannan yrityksiin johdella lain soveltamisperiaatteita ihmisoikeusjulistusten tapaisista ”supernormeista” teoksessaan Oikeutta etsimässä (2014, s. 258–265). Hänen mukaansa se johtaa ”ihmisoikeusfundamentalismiin”, jolla lain tulkitsija yrittää esiintyä lain säätäjänä. Samalla rikotaan myös vallan kolmijako-oppia.

Juuri niin oikeusministeriön poliittiset viranhaltijat koettavat nyt tehdä ymmärtämättä, ettei ole heidän eikä muidenkaan viranomaisten vallassa päättää siitä, mitä kansalaiset ajattelevat tai sanovat. Nykyajan suvaitsevaisto ei suvaitse muita kuin omia mielipiteitään, mikä on johtanut eri mieltä olevien sensurointiin – ja nyt siis myös rikollisiksi syyttämiseen.

Sivustolla yritetään kieltää myös linkittäminen joidenkin mielestä sopimattomaan aineistoon, vaikka sen pitäisi olla mahdollista vapaan tiedonvälityksen nimissä, totuudenmukaisen viestinnän takaamiseksi, todenperäisen kuvan saamiseksi siitä, millaisia näkemyksiä todellisuudessa esiintyy ja vähintääkin tutkimuksellisista syistä. Sen sijaan vihapuhesivusto ohjaa kansalaisia ilmiantamaan toisensa viranomaisille!

Sivustolla koetetaan kriminalisoida lähes kaikki kriittinen ajattelu, jonka kohteina ovat ulkomaalaiset, ulkomaalaistuminen, ulkomaalaistaminen, erilaisuus tai melkein mikä tahansa ominaisuus, erityisesti ihon väri ja jopa sukupuoli. Tämän mukaan mikä tahansa arvosteleminen tai vastustaminen voitaisiin tuomita ”vihapuheena” riippumatta, onko siihen aihetta vai ei. Tosiasiassa jokaisen ihmisen tai ihmisryhmän pitäisi ottaa kriittinen palaute huomioon ja korjata käytöstään, jos se ei tarkastelua kestä, eikä valittaa ”vihapuheesta”.

”Against hate” -kampanjalla kiihotetaan ihmisiä pelkästään affektiiviseen ja tunteenomaiseen kavalteluun vaikutelmien perusteella, mikä on johtamassa heppatyttömäiseen peukuttamiseen tai pois sulkemiseen pelkästään reaktiomaisesti, ilman mitään järjellistä harkintaa. Jos jostakin ei pidä, se täytyy voida sanoa julki, koska salailuun pakottaminen johtaisi valheelliseen kuvaan siitä, mitä ihmiset ajattelevat.


Paljastavat rahareitit

Ministeriön hankkeessa on kyseessä rationaalisen yhteiskuntakritiikin ja vastarinnan tukahduttamisyritys, joka sivumennen sanottuna on saanut rahoitusta Euroopan unionilta.

Hankkeen kokonaisbudjetti on 338 417,72 euroa, josta EU-komissiolta palautettua Suomen jäsenmaksurahaa on 197 262,00 euroa. Hankkeen asettaja-allekirjoittaja on vasemmistolainen Demla-virkamies Johanna Suurpää, joka toimii oikeusministeriön demokratia-, kieli- ja perusoikeusasioiden yksikön johdossa. Nämä kaikki rahat menevät – virkamiesten palkat mukaan lukien – kansanvallan kannalta vahingolliseen toimintaan, sillä niitä käytetään suomalaisten ihmisten ja demokratian vastustamiseen, joten säästämistä byrokratiamenoista todellakin löytyy.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuka nämä sadat tuhannet eurot lopulta saa, sillä hankkeen byrokraatithan nauttivat joka tapauksessa pulleaa kuukausipalkkaa. Voin joka tapauksessa taata, että olisin itse tuottanut murto-osalla tuosta summasta lakialoitteen kansalaisten viestinnällisten oikeuksien turvaamiseksi. Nyt olen tehnyt sen ilmaiseksi (kirjoitukseni lopussa).

Paljastavaa on, että hankkeen kumppaneina toimivat kroatialaiset pakolaistoiminnan aktivistijärjestöt, kuten Centre for Peace Studies, Human Right House Zagreb sekä CONG, joista kaksi ovat Soros-rahoitteisia ja kolmas niiden katto-organisaatio. Ne kampanjoivat aktiivisesti muun muassa Unkarin pääministeriä Viktor Orbánia vastaan, joten Suomen hallituksen ei pitäisi osallistua ministeriönsä kautta toimintaan, jolla yritetään häiritä toisen maan laillista hallitusta.

Sananvapauden vastaiseen ”Against hate” -kiihotuskampanjaan on saatu mukaan Suomen sisäministeriö, opetus- ja kulttuuriministeriö ja liikenne- ja viestintäministeriö. Lisäksi verkostoon kuuluvat muiden muassa tasa-arvovaltuutettu, yhdenvertaisuusvaltuutettu, Valtakunnansyyttäjänvirasto, Poliisihallitus, Poliisiammattikorkeakoulu, Euroopan Kriminaalipolitiikan Instituutti HEUNI, Rikosuhripäivystys, Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti KAVI.

Hullunkurista asiassa on näiden valtiollista rahoitusta nauttivien organisaatioiden asettuminen Suomen syntyperäisiä kansalaisia vastaan. Tosiasiassa kaikki mainitut organisaatiot voivat toimia vain ja ainoastaan veronmaksajien suopeuden varassa ja kansalaistemme myöntämän luottamuksen legitimoimana. Nyt niin ei ole, vaan hankkeen tarkoitusperät sotivat kansalaisten perusoikeuksia vastaan ja sulattavat luottamuksen pois.

Tulisi huomattavasti halvemmaksi maksaa hankkeesta vastaaville virkanaisille työttömyysetuutta tai sosiaaliturvaa kuin pitää heitä korkeasti palkatuissa viroissa. Nämä liberaalit ovat tosiasiassa diktatuurisia sananvapauden syövyttäjiä, jotka tulevat mädättäneiksi sananvapauden ohella myös yhteiskunnallisen vapauden esittäessään ”suvaitsevuuden” nimissä vaatimuksia siitä, mitä kaikkea kantaväestöjen pitäisi sietää, kuinka käyttäytyä ja mistä kieltäytyä. 

Kielteisiä, pahoja, huonoja ja väkivaltaisia asioita pitääkin voida vastustaa, vihata ja torjua. Se on nimittäin kaiken etiikan ja moraalin idea!


Sananvapauden rajoittaminen on ympyrän neliöimistä

Oikeasti mitään mielipiderikoksia ei ole tietenkään olemassa. On vain ihmisten ilmaisemia poliittisia näkemyksiä, jotka pitää sallia vapauden ja kansanvallan nimissä. Toki myös tähän näkemykseen liittyy paradoksi, joka seuraa sananvapauden alistamisesta ylipäänsä normatiiviselle ajattelulle.

Kielifilosofi Noam Chomsky kirjoitti teoksessaan The Common Good (1998, s. 43), että ”[ä]lykkäin tapa pitää ihmiset hiljaisina ja tottelevaisina on rajoittaa hyväksyttyjen mielipiteiden skaala, mutta sallia laaja keskustelu noiden sallittujen rajojen sisällä.”

Tästä myös viranomaisvallan harjoittamassa sananvapauden peukaloinnissa on kyse. Filosofisesti katsoen sananvapauden olemus on sellainen, että se ei ole periaatteellisesti kenenkään määriteltävissä eikä rajoitettavissa. Sananvapauden idea voidaan johdella ihmisen subjektiviteetista, mielipiteiden ilmaisemisen itseisarvoisuudesta ja viestinnän olemuksesta sinänsä.

’Vihapuhe’ puolestaan on poliittisen retoriikan puhtaasti demagoginen ja propagandistinen käsite, jota poliittinen vihervasemmisto yrittää ujuttaa pitkällä marssillaan hallintodiskurssiin ja sitä kautta myös lainsäädäntöön. Tavoitteena on tuottaa lakiin ja hallintokäytäntöön kulttuurimarxilaisia ja universaalikommunistisia muutoksia, jotka tekevät isänmaamme poliittisen puolustamisen vaikeaksi tai rangaistavaksi sananvapauden oikeudettomilla rajoituksilla. ’Vihapuhe’ kuuluu muoviankkana kelluvien merkitsijöiden lampeen.

On muistettava, että sananvapaus on Magna Cartan ajoista asti säädetty suojaamaan yksityisiä kansalaisia hallinnon mielivaltaa vastaan.

’Sananvapauden rajoittaminen’ puolestaan on oksymoron ja merkitsee ympyrän neliöimistä. Jos sananvapautta aletaan vähänkin rajoittaa, esiin nousee kysymys, millä perusteella tuo rajaus voitaisiin tehdä. Koska kaikkien hyväksymiä yleispäteviä kriteerejä ei ole, vain valta voi määritellä sananvapauden rajat, jolloin sananvapaus valtapolitisoituu orwellilaisen, sosiaalidemokraattisen ja kommunistisen ihanteen mukaisesti, aivan niin kuin nyt on käymässä.

Sananvapauden rajoittelu on myös psykologisesti tyhmää, sillä torjuttuja ja tukahdutettuja asioita alkaa leimata kielletyn hedelmän houkutus. Rajoittaminen on joukkokäyttäytymisen psykodynamiikkaa ymmärtämätöntä politiikkaa.

Filosofi Adam Smithin mukaan jokainen ihminen on ajatustensa ja sanomistensa ehdoton valtias, eikä julkinen valta voi, eikä sen pidä, pyrkiä kontrolloimaan asiaa millään tavalla.

Koska sananvapauden kahlitseminen on periaatteessa ja käytännössä mahdotonta, juuri siksi myös vallanpitäjät ovat joutuneet säätämään sen ennakolta rajoittamattomaksi. Jälkikäteissensuuri puolestaan kiertyy ennakkosensuuriksi, kun ihmiset pelästyvät ja alkavat valikoida sanomisiaan peloteprevention vuoksi, joten myös rikoslaillinen jälkikäteissensuuri on vastoin sananvapauden ideaa.

Rikollisuus lisääntyy kriminalisoimalla, eikä sellaisia lakeja ei pitäisi säätää, joita ei voitaisi valvoa ja joita ei noudatettaisi. Niin toimittaessa vallanpitäjillä ei olisi muuta mahdollisuutta kuin hävitä, ja sen osoittaa DDR. Edellä esille tuomastani seuraa, että aivan kaikki pitää voida ilmaista ja viestiä kaikkien kanavien kautta.

Jokaisen ihmisen poliittisiin oikeuksiin ja ihmisoikeuksiin kuuluu siis vastustaa esimerkiksi maahanmuuttoa sellaisella tavalla ja sellaisin perustein kuin hyväksi katsoo. Toivon, ettei kukaan suomalainen seuraavissa vaaleissa äänestäisi yhtäkään sellaista puoluetta, joka (Kokoomus ja oikeusministeri Häkkänen mukaan lukien) on asettunut sananvapautta kahlitsevien vihakampanjoiden taakse tai tueksi, vaan antaisi äänensä Suomen kansalaisten poliittisten oikeuksien puolustajille.


Ongelma ei ole vihan ilmaiseminen vaan sen synnyttäminen

Myös vuoden 2017 ”Sitoudun torjumaan vihapuhetta” -hankkeesta kertyi kosolti huonoa näyttöä. Sen tavoite oli ”kasvatuksellinen”, ja siksi ohjeistus laadittiin toruen ja teroittaen, kuin lapsille. Hankkeeseen liittyi myös yritys leimata valtavirtamedialle vaihtoehtoinen kansalaisjournalismi valheelliseksi, vaikka valhe on nimenomaan vallankäytön ja sikäli siis valtamedian ikioma ominaisuus.

Ministeriön varta vasten julkaisemalla Internet-sivustolla valistettiin, että ”vaikka jokin loukkaava ilmaisu olisikin laillinen, se ei tarkoita, että se on eettisesti hyväksyttävä.” Tämä laittoi myös valppaimmilla politiikan tutkijoilla hälytyskellot soimaan. Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä huolestui ”sananvapauden väärinkäyttöä” koskevasta paimennuksesta niin, että hän päätyi arvostelemaan hanketta Turun Sanomien kolumnissaan.

”Demokraattisessa valtiossa viranomaisten tehtäviin ei todellakaan kuulu kertoa kansalaisille, mitkä mielipiteet ovat ’eettisesti hyväksyttäviä’”, Jokisipilä sanoi.

Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko puolestaan paheksui jutussaan ”Vihapuhe on totta, Markku Jokisipilä”, ”miksi politiikan tutkija tekee tällaisen ulostulon ministeriön kampanjaa vastaan”. Hän luetteli ministeriöiden määritelmiä vihapuheen käsitteelle katsoen kaiken olevan kunnossa ja lausuen, että tällaista avautumista ”en arvostetulta tutkijalta odottaisi”.

Hieman huvittava oli päätoimittajan lipsautus, jossa hän tuli tunnustaneeksi, että ”vihapuhe on totta”. Vapautta varjeleva media on kampanjoinnissa vahvasti mukana. Sen mukaan ministeriössä päätetään sanomisten ja puhumisten ehdot. Todellisuudessa asia on päinvastoin. Kaiken yläpuolella on kansa, jolle hallinnon pitäisi olla alisteista.

Filosofina katson, että mikään tiede ei ole ansiokasta siksi, että se mukautuu hallinnon tarkoitusperiin, vaan siksi, että se kyseenalaistaa ne.

Maailmassa ei ole myöskään vihaa siksi, että on vihapuhetta, vaan vihapuhetta on, koska ihmiset ovat tulleet vihaisiksi. Niinpä asioiden ydin ei ole ympyröiden piirtelemisessä vihapuheen käsitteelle eikä määritelmien saamisessa sananvapaudelle.

Keskeinen kysymys on, miksi maailmassa esiintyy vihaa. Tätä ei ole kuitenkaan kysytty sen enempää ministeriöiden papereissa kuin kommentaattorien puheenvuoroissakaan. Vihapuheen käsite on vaarallinen, sillä se vie huomion pois itse asiasta – vihan olemassaolosta ja syistä – ja ongelmasta, johon kuuluu myös vihan torjunta sinänsä.


”Vihapuheen” kieltämisellä torjutaan mädän maahanmuuttopolitiikan arvostelua

Vihaa esiintyy entistä enemmän, koska Euroopan unionissa on tehty politiikkaa, jonka kansalaiset kokevat oikeuksiensa ja poliittisen tahtonsa vastaiseksi.

EU on puuttunut liiaksi kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin. Maahanmuuttokritiikkiäkään tuskin esiintyisi ilman holtitonta maahanmuuttopolitiikkaa, aivan niin kuin ”rasismia” ei olisi ilman, että kansanryhmien konfliktit on siirretty valtakuntien rajoilta keskelle kansalaisyhteiskuntia.

Vihapuhetta koskeva valitus osuu väärään maaliin sikäli, että vihapuheesta syytellään jatkuvasti poliittista oikeistoa, joka vastustaa haitalliseksi osoittautunutta ja koko kulttuuriamme, talouttamme ja elämäntapaamme uhkaavaa maahanmuuttoa.

Tosiasiassa viha on intentionaalinen tila, joka jo sinänsä edellyttää jonkin syyn tai kohteen. Kansanryhmän vastaiseksi kiihotukseksi sanottu ”vihapuhe” onkin ollut yleensä vain reaktiota ensimmäisen kiven heittäjän ilmaisemaan vihaan. Se puolestaan on koostunut maahamme laittomasti saapuneiden muukalaisten tekemistä rikoksista ja poliittisen vihervasemmiston pyrkimyksestä täyttää maamme afrikkalaisilla ja lähi-itäläisillä turvapaikkaturisteilla suomalaisten ihmisten haitaksi ja laskuun.

Kun vihapuheen käsite ja vihan suunta on jätetty kokonaan määrittelemättä punavihreän median ja Demla-juristien harjoittamassa väestö- ja kulttuuripolitiikassa, on selvää, että näkemykset vihan uhreista ja syyllisistä ovat kääntyneet nurin.

Moraalifilosofian näkökulmasta ei ole mitään moitittavaa siinä, että kantaväestö alkaa tuntea vastavihaa sellaista vihaa kohtaan, joka asettaa oman kansakuntamme hyökkäyksen tai uhkien kohteeksi. Tällaista vihapuhetta on edeltänyt usein jokin valtapuhe, jolla kansalaisten tahdonilmauksia ja sananvapautta on rajoitettu julkisen vallan toimesta.

Vihapuheen käsite on vaarallinen myös siksi, että siihen liittyy tunteiden tukahduttamista. Jos ihmiset pakotetaan kääntämään epäoikeudenmukaisen politiikan tuloksena heränneet aggressionsa sisäänpäin, tulokset ovat paljon tuhoisampia kuin siinä tapauksessa, että ihmisten pahoinvointi ja viha puretaan ulos.

Näin on siitä huolimatta, että poliittisiin ongelmiin ei ole suotavaa suhtautua emotinaalisesti vaan intellektuaalisesti. Tunteet kuuluvat kuitenkin todellisuuteen ja ovat siten oikeutettuja. Sellainen ihminen, joka ei suuttuisi havaitessaan maailmassa vääryyttä, kuten terrori-iskuja, raiskauksia tai meritokraattista oikeudenmukaisuuskäsitystämme rikkovaa länsimaisen suopeuden hyväksikäyttöä, olisi nähdäkseni joko apaattisen välinpitämätön tai psyykkisesti sairas.

Poliittisen hallinnon pyrkimykset torjua vihapuhetta ovat yhtä paljastavia kuin median luonnehdinnat ihmisten ulostuloista. Ongelmien ongelma on, että poliitikot, media ja julkinen hallinto eivät tunnusta, mikä kansalaisissa herättää vihaa. Vaikuttaa todellakin olevan jotakin, mitä ei saisi sanoa. Maahanmuuton arvostelijoiden ja kansallista etua puolustamaan pyrkivien EU-kriitikoiden kohtelusta ja tuomitsemisesta sen voi vaivatta päätellä.


”Vihapuheen” kielto estää kriittisen keskustelun ja edistää valheellisuutta

Vihan takaa kajastaakin usein jokin valhe. Vihapuheesta valittajat ovat usein pitäneet ”vihapuheena” filosofiaa, jota he eivät ole pystyneet ymmärtämään ja joka on sen vuoksi herättänyt vihaa vastaanottajissa itsessään. Julkisen vallan perustamat vihapuheen torjuntahankkeet saattavat tarkoittaa hyvää, mutta ne ovat strategioiltaan täysin epäonnistuneita ja naiiveja perustuessaan oletukseen, että ihmisten mielipiteiden ja tuntemusten ilmaisuja pitää kieltää.

Kyseessä on poliittisen hallinnon raihnainen yritys tukahduttaa poliitikkojen itse ansaitsemaa kritiikkiä ja peitellä ihmisten kokemaa pahoinvointia kieltämällä sen ilmaisut mutta jättämällä syyt voimaan.

Voidaan helposti kysyä, millä tavoin ”sitoutuminen torjumaan vihapuhetta” tapahtuu, ellei se ole vain puhujan omaa itsesensuuria. Vastaus on, että tukkimalla muiden ihmisten suita pakkovallalla, jolloin kyse on myös mediaan kohdistetusta vaientamisvaatimuksesta.

Entä sitoutuvatko viranomaiset itse torjumaan myös sitä vihapuhetta, jota he kohdistavat syyttäjäviranomaisten ja tuomioistuinten voimalla perussuomalaisia totuuden puhujia vastaan? Tähän asti heidän oma vihapuheen torjuntansa on pyrkinyt kieltämään vain maahanmuuton, islamin ja siihen liittyvän terrorismin arvostelun. Todellista vihaahan on se jatkuva henkinen väkivalta, jonka tuloksena maahanmuuton vastustajia viedään käräjäoikeuksiin kuin sikaa teurasautoon.

Ongelma ei ole vihapuheen käsitteen määrittelemättömyys vaan määrittely-yritysten kautta paljastuva halu estää kansalaisia artikuloimasta yhteiskuntakritiikkiä, vaikka se on todellista. Koillis-Yhdysvaltojen koripalloyliopistojen liigasta lähtöisin oleva vihapuheen käsite (hate speech) ei sovi meidän oloihimme Pohjolaan, koska sillä on Amerikan omaan rotupoliittiseen historiaan liittyvä moralistinen ja valkoisen miehen pahuutta alleviivaava asema, jolla ei ole relevanssia Suomessa.

Vihapuheesta ja sensuroimisesta ollaan hyvin erimielisiä myös käsitteen synnyinseuduilla, Yhdysvalloissa. Vihapuheen kieltäminen on vastoin perustuslain ensimmäistä lisäystä, jossa kongressia kielletään säätämästä lakia, joka kieltää sanan ja kokoontumisvapauden rajoittamisen. Vihapuheen kieltäminen on myös vastoin sensuuria vaatineiden liberaalien yleispoliittisia päämääriä.

Käytännöllisistä syistä vihapuheen kieltämistä eivät ole pitäneet perusteltuina sen enempää Noam Chomskyn kaltaiset rasismin vastustajat (esimerkiksi Robert Faurissonin tapauksessa) kuin sananvapauden puolustajatkaan. Jos esimerkiksi keskitysleirien julkinen kieltäminen kriminalisoitaisiin, voisivat holokaustin kiistäjät väittää, että heidän totuutensa on niin arvokas tai suuri uhka joillekin, että se täytyy kieltää, kuten maan kiertäminen auringon ympäri.


Miksi ”vihapuheen” julkista esittämistä voidaan jopa vaatia?

Konsekventuaalisen ja pragmaattisen seurausharkinnan näkökulmasta valhetta ei voida vastustaa kriminalisoimalla sen esittäminen. Itse asiassa sitä voitaisiin tehokkaimmin arvostella vaatimalla sen esittämistä, jolloin sitä voitaisiin pyrkiä tarkastelemaan kriittisesti popperilaisen kumoamisajatuksen mukaisesti. Näin voitaisiin tavoitella myös ontologista totuutta erotuksena pragmaattisesta harkinnasta, joka määrittää totuudeksi sellaisen, mikä vain ”toimii käytännössä”.

Vihapuhetta koskeva torjunta on pitkälti samanlaista kuin pornografiaa koskevat sensuroinnin pyrkimykset. On kaksinaismoralistista ja valheellista kieltää julkaisutoimintaa, joka perustuu ihmisten luonnollisiin vietteihin ja tarpeisiin.

Vihapuheen käsite on liudentunut tarkoittamaan melkein mitä tahansa puhetta, joka ei sovi vastaanottajan näkemyksiin tai herättää kielteisiä tunteita vastaanottajassa. On kuitenkin suuri erehdys projisoida omia kognitiivisia tai ymmärtämiseen liittyviä heikkouksiaan mielipiteiden esittäjien ominaisuuksiksi.

Epäpedagoginen on myös opetus- ja kulttuuriministeriössä toimivien virkamiesten asenne heidän yrittäessään pakottaa ihmiset pitämään kielteiset tunteensa sisällään ja salaamaan erimielisyytensä. Ei ole ihme, että ihmiset parkaisevat joka kerta, kun heidän suitaan kapuloidaan, ja koetaan ”syväpöyristymisiä” tai vallitsee ”some-raivo”.

Ne ovat merkkejä mikrotason ja makrotason sekoittumisesta mediassa, jossa mikrotason kasvokkaiseen vuorovaikutukseen perustuvilla alustoilla – kuten Facebookissa, Twitterissä ja monissa muissa laareissa – käydään makrotason poliittisia kiistoja. Poliittinen personifioituu ja persoonallinen politisoituu, ja seuraa yhteenottoja. Sen juurisyy on epäoikeudenmukaiseksi koettu maahanmuuttopolitiikka, joka on repinyt kansallisen konsensuksen halki, heikentänyt yhteiskunnallista tehokkuutta, vähentänyt sosiaalista luottamuspääomaa ja johtanut matalan intensiteetin sisällissotaan.


Ehdotukseni: laki kansalaisten viestinnällisistä oikeuksista

Jotta vihatotuuksien ja vastuuvalheiden kaksinaismoralismista päästäisiin eroon, on taattava vapaa viestintä. Tämä vaatii, että perustuslaillisen sananvapauden tueksi ja täsmentämiseksi maahamme säädetään laki kansalaisten viestinnällisistä oikeuksista.

Erityislailla taattaisiin täysi ennakkosensuroimaton sananvapaus sosiaalisessa ja muussa mediassa sekä velvoitettaisiin Internet-toimijoita laajentamaan kansalaisten mahdollisuuksia saada näkemyksensä esitetyiksi sosiaalisen median palveluissa, keskustelupalstoilla ja mediajulkisuudessa ilman suodatusta tai muita viestien lähettämistä, vastaanottamista tai mielipiteidensä muodostamista tai pitämistä koskevia rajoituksia.

Lailla myös kiellettäisiin palveluntarjoajia tai sosiaalisen median ylläpitäjiä ja muita yksityisiä toimijoita rajoittamasta kansalaisten sananvapautta, vapaata keskustelua ja uutisointia ”yhteisönormien” varjolla. Tämä on ensimmäinen lakialoitteeni, mikäli minut valitaan kansanedustajaksi seuraavalle eduskuntakaudelle. Kirjoitin aiheesta aiemmin täällä.



Jukka Hankamäki
FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki


Kirjallisuus

Aarnio, Aulis, Oikeutta etsimässä – Erään matkan kuvaus. Helsinki: Talentum, 2014.
Chomsky, Noam, The Common Good. Berkeley, CA: Odonian Press, 1998.

---

Päivitys 7.2.2019: Mielenkiintoista on, että oikeusministeriön vihakampanjan Internet-sivuilta alkoi katoilla tietoja hankkeen ulkomaisista yhteistyökumppaneista tämän tekstin julkaisemisen jälkeen, ja katosi myös väite siitä, että ulkomaalaisiin ylipäänsä kohdistuva arvostelu olisi viharikos.
Nähdäkseni ministeriön Internet-sivujen muokkaaminen salailutarkoituksessa on asiakirjojen väärentämistä. Otin menettelystä talteen ministeriön omien ohjeiden mukaisen ”kuvakaappauksen”.

Avoin kirje Uuden Suomen Markku Huuskolle ja Alma Medialle

Päätoimittaja Markku Huusko,

Uuden Suomen puheenvuoropalvelu poisti 7.12.2018 kirjoitukseni ”Analyysia seksuaalirikollisuudesta” (6.12.2018) lähettäen minulle ”varoituksen asiattomasta sisällöstä”.

Anonyymisti esitetyssä viestissä viitattiin sensuroinnin perusteena kirjoitukseni kohtaan:

1) ”Muslimitaustaisten turvapaikanhakijoiden todennäköisyys syyllistyä raiskaukseen oli Keskusrikospoliisin vuodelta 2016 olevan tilaston mukaan paikkakunnasta riippuen 10–30-kertainen verrattuna suomalaistaustaisiin.”

Tämä asiakohta perustuu kirjoituksessani lähteistettyyn tutkimustulokseen, josta sitä paitsi uutisoi oman konserninne Iltalehti.

Toisena poistamisen perusteena viestissänne viitattiin kohtaan, jossa olin arvostellut ministeri Mykkäsen vetoamista pelkkään rangaistusasteikkojen kiristämiseen seksuaalirikosten hillitsemiseksi:

2) ”Näin hän peittää ongelmien todellisen juurisyyn, joka on muslimikulttuurin leviäminen Eurooppaan ja Suomeen. Ilman sitä pedofilian esiintyminen olisi todennäköisesti edelleen melko harvinaista.”

Molemmat toteamukseni perustuvat asiantuntijatietoon ja asiantuntija-arvioon asioiden tilasta, eikä niissä ole mitään sellaista, mitä ei saisi, voisi ja pitäisi lausua. Myöskään muslimikulttuurin ei pidä olla arvostelun ulkopuolella, kuten vaikutatte ajattelevan.

Totesin jälkimmäisen asiakohdan jatkoksi selvästi myös, että ”[k]ulttuuriristiriitojen toteaminen ei ole kansanryhmien leimaamista, niin kuin ei epä- ja sosiaalietuusperäisen haittamaahanmuuton valikoitu vastustaminenkaan.”

Niinpä pidän poistoa ja siihen liitettyä kirjoituskieltoa perusteettomana.

Uusi Suomi poisti myös kirjoitusoikeuteni kahden aiemman poiston perusteella, jotka oli niin ikään tehty perusteettomasti ja mielipiteidenvaraisesti.

Valikoimalla tai sensuroimalla asiantuntijoiden mielipiteitä tulette luoneeksi valheellisen ja vääristyneen kuvan maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä.

Poistelemalla akateemisesti etabloituneiden ja kvalifioituneiden henkilöiden tai poliittisten ehdokkaiden (kuten viime viikolla dosentti Arto Luukkasen) tekstejä, pyritte määrittelemään yhteiskunnallisen totuuden omalla tuomaripelillänne, mikä luo huonon kuvan harjoittamastanne journalismista.

Totesin poistetun kirjoitukseni lopulla expressis verbis, että ”[k]ehotan myös valtamediaa uutisoimaan tapauksista avoimesti ja olemaan sensuroimatta aihetta koskevaa poliittista, juridista, filosofista, sosiaalitieteellistä, psykologista ja muuta asiantuntija-argumentaatiota.”

Niinpä esitän, että palauttaisitte sekä kirjoitukseni että kirjoitusoikeuteni Puheenvuoroon.

Minulla on parhaillaan tekeillä median totuuskriisiä koskeva laaja tutkimus, ja toimintanne otetaan siinä joka tapauksessa huomioon.

Olen huolestuneena pannut merkille, että Uuden Suomen puheenvuoropalstalta poistetaan perusteettomasti kirjoituksia ja että kirjoittajia asetetaan julkaisukieltoon heidän esittäessään varsinkin poliittiseen vihervasemmistoon, liberaaliin porvaristoon, EU-eliittiin, islamiin tai maahanmuuttoon liittyvää arvostelua.

Sananvapaus ei ole oikeutta valikoivaan journalismiin, vaan sananvapaus on myös lukijoiden oikeutta tietää näkemyksistämme. Se on yksilöiden vapausoikeus, ei valtiovallan rajoitusoikeus, jota median pitää suojella.

Uusi Suomi kysyi ehdotuksia puheenvuoropalstan uudistamiseksi tänä syksynä. Ehdotan, että lehti lopettaisi aiheettoman sensuroinnin, jonka vuoksi palstan käyttö on pitkälti kuivunut.

Mitään ”keskusteluohjeita” tai ”yhteisönormeja” ei pidä asettaa eikä tulkita siten, että ne palvelevat vain niitä poliittisen vihervasemmiston edustajia, jotka ovat jääneet palstoillenne rähinöimään, reuhaamaan ja kavaltelemaan ilmiannoillaan toisia ihmisiä asiallisten kirjoittajien joutuessa väistymään.


Jukka Hankamäki

FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Kirjoituksesta on lähetetty kopio myös uutispäällikkö Teppo Ovaskaiselle ja konserninne toimitusjohtajalle Juha-Petri Loimovuorelle.

Kulttuuriministeriö kouluttaa lapsista kavaltaja-agentteja

Erich Honeckerin harppi-Saksassa Stasi iski silmänsä lapsiin nähden lasten viattomuudessa mahdollisuuden kouluttaa heistä kavaltaja-agentteja valtion vihollisten kiinni saamiseksi. Lapsihan ei osaa pitää mitään sisällään, ja juuri siksi lapsia sanotaankin lapsiksi.

Niinpä valtiollinen poliisi toivoi lasten ilmiantavan myös omat vanhempansa, mikäli heillä oli sosialismin vastaisia mielipiteitä tai toimintaa.

Kommunistisella manipulaatiolla ja indoktrinaatiolla lapset yritettiin kasvattaa alusta pitäen lojaaleiksi valtiolle. Sitä kautta koetettiin tunkeutua kasvatuksen perusyksiköihin, perheisiin, ja rikkoa luontaisiin ihmissuhteisiin liittyvä luottamus.

Tämä ei tietenkään täysin onnistunut. Mielenkiintoista on, onnistuuko lasten värvääminen poliittisiksi agenteiksi Suomessa.

Lehdet kertoivat hiljattain, että opetus- ja kulttuuriministeriö on myöntänyt yli 100 000 euron rahoituksen 13–18-vuotiaiden nuorten kouluttamiseksi ”vihapuheen vastaisiksi agenteiksi”.

Filosofian, kasvatustieteen ja psykologian näkökulmasta on erittäin arveluttavaa, jopa vaarallista, ryhtyä käyttämään nuoria poliittisen toiminnan välineinä. Kirjoitin aiheesta jo käsitellessäni tapausta, jossa eräässä tamperelaisessa koulussa oli lapsille annettu poliittisia aiheita käsiteltäviksi.

Ensinnäkään (1) missään ei ole hyväksytty yleispäteviä kriteerejä sille, mikä on ”vihapuhetta” ja mikä ei. Usein vihapuhe on vain vastaanottajien omassa tajunnassa syntynyttä aggressiota sen johdosta, että viestin lähettäjä ei ole hänen kanssaan samaa mieltä.

Toiseksi (2) lasten ja nuorten päättelykyky ja henkinen kypsyys eivät yleensä riitä normatiivisten arvioiden tekemiseen siitä, mihin toimenpiteisiin olisi syytä ryhtyä poliittisesti. Lapsilla saattaa olla hyvin jyrkkiä ja ehdottomia näkemyksiä, ja siten heidän arvionsa voivat johtaa myös väärinkäsityksiin ja leimaamisiin. Vaikeiden haasteiden heittämisellä voi olla haittaa lapsen psyykelle.

Kolmanneksi (3) on ilmeistä, että lasten kouluttaminen ”vihapuhepoliiseiksi” lisää epäluottamusta sekä lasten keskinäisissä suhteissa että heidän suhteissaan aikuisiin. Sosiaaliset haitat voivat olla suuremmat kuin ne muutamat hyödyt, joita hankkeella tavoitellaan.

Itse uskon, että kyttäysmielialan lietsominen luo nuorten keskuuteen nonkonformismia, joka ilmenee reliabiliteetin heikkenemisenä. Tämä tarkoittaa, että nuorisoporukoissa epäluottamuksen osoittaminen vertaisryhmää kohtaan on merkki ryhmään kuulumattomuudesta, jolloin koulukiusaaminen ei vähene kantelupukkien värväämisen tuloksena vaan kasvaa.

Suuressa osassa nuorten välisiä kiusaamistapauksia syy piilee myös kiusatun omassa asennoitumisessa ja laittautumisessa kiusatun rooliin. Hänessä koetaan olevan jotakin, johon tartutaan. Ongelmaa ei voida korjata kantelemalla eikä kavaltelemalla, sillä silloin ongelma menee entistä enemmän piiloon, ja ihmisiä lumipestään takapihojen akatemioissa.

On unohdettu, että lapset eivät elä aikuisten maailmassa. Siksi heistä ei pidä tehdä politiikan pelivälineitä. Omasta nuoruudestani muistan, että heikointa arvostusta nuorison keskuudessa nauttivat kantelupukin maineen saaneet ja luottamuksensa menettäneet yksilöt sekä kaikenlaisten demariyhdistysten Nuoret Kotkat, joita aina katsottiin hieman vinosti tirskuen. Ilmiantojärjestelmien kehittely on yhtä alkeellista kuin muinaisessa DDR:ssä ja Pirkkalan marxilaisessa peruskoulukokeilussa.

Oireellinen on myös ”Espoo kaikille” -nimiseen hankkeeseen sisällytetty määräys, jolla kaikki Espoon nuorisotilat julistettiin ”vihapuheesta vapaiksi alueiksi”. Helsingin kaupunginhallitus teki samantyyppisen päätöksen kieltäessään kaupungin tilojen käytön ”rasistiseksi” väitettyyn toimintaan, vaikka kukaan hankkeen puoltajista ei pystynyt määrittelemään, mitä he rasismilla tarkoittavat (katso video täältä).

Tämän päätöksen voimassa ollessa Helsingin viranomaisilla itselläänkään ei olisi enää asiaa kaupungin tiloihin, sillä Helsingin kaupunki on ottanut käyttöön ”positiivisen syrjinnän”, jolla vierasperäisiä suositaan työhönotossa kantaväestön tappioksi. Ehkä se on sitä ”parempaa rasismia”.

”Turvallisen tilan politiikaksi” mainostetulla eristämisellä on rajoitettu niin akateemista totuuspuhetta yliopistoissa kuin kirjailijoiden sananvapautta kirjamessuilla. Viimeisimmän näytön tarjoaa Åbo Akademin rehtorin päätös, jolla yliopisto kielsi järjestämästä tiloissaan miesten tasa-arvoseminaaria.

Yliopistojen punavihreissä bunkkereissa on näköjään menty täysin sekaisin. Kenen asiaa feministit luulevat edistävänsä asiallisten tapahtumien tukahduttamisella ja sensuurilla, joiden ei pitäisi kuulua mihinkään tieteelliseen toimintaan?

Myös lasten ja nuorten edun mukaista olisi elää yhteiskunnassa, jossa mielipiteensä voi vapaasti sanoa. Sellainen yhteiskunta, jossa suomalaisten ihmisten täytyy pelätä omalla maaperällään sekä alistua noudattamaan vieraiden tapoja, ei ole enää turvallinen.

Espoo on tehnyt monikulttuurisuuden ideologian ja kaikkea läpäisevän internatsismin nimissä monia muitakin huonoja päätöksiä, joista yksi on englannin kielen kohottaminen virastojen asiointikieleksi. Tämä merkitsee vieraskielisten maahanmuuttajien integraatiomotivaation lakastumista ja kotimaisten kielten taantumista, sillä hallitsevuutensa vuoksi englanti on ”tappajakieli”.

Suomalaisen kulttuurin jatkuvasta heikentämisestä kertoo myös Elinkeinoelämän Keskusliiton Mikael Jungnerilta tilaama raportti, jossa englannin kielen virallistamisen ohella kannatettiin montaa muutakin järjettömyyttä, kuten ulkomaisen työvoiman tarveharkinnasta luopumista. Ex-demari Jungnerin kannattaisi lopettaa sukeltaminen, kun on jo pohjalla. Ei noilla eväillä ainakaan Suomi-laivan kapteeniksi nouse.

Yleensäkin on väärin, että hallitukset tai ministeriöt pyrkivät estämään ihmisten keskuudessa heräävää poliittista arvostelua lavastamalla kritiikin ”vihapuheeksi”, kuten nyt oikeusministeriön uudessa ”Against Hate” -hankkeessa. Manipulaatio on jatkuvaa, sillä viime vuonna opetus- ja kulttuuriministeriö käynnisti ”Sitoudun torjumaan vihapuhetta” -projektin, jota arvostelin jo kirjoituksessani ”Miksi vihapuheen käsite on vaarallinen?”

Mikäli kielteisiä tunteita halutaan estää yleistymästä, pitää tehdä sellaista maahanmuuttopolitiikkaa, joka estää vihaa syntymästä. Sen sijaan jo nousseiden aggressioiden tukahduttaminen, torjuminen ja kieltely ovat turhia, toimimattomia ja tyhmiä yrityksiä. Jos halutaan vähentää kantaväestön ärtymystä, pitää rajoittaa sosiaalietuusperäistä haittamaahanmuuttoa, sillä Suomi ei voi olla koko maailman sosiaalivirasto.

Mutta riittääkö lasten oikeustaju ymmärtämään kaiken tämän, kun suuri osa aikuisistakaan – kärjessä Suomen valtavirtapoliitikot – eivät ymmärrä? Vai olisivatko lapset omassa rehellisyydessään ja valehtelemattomuudessaan jopa paremmin asioista perillä?

Entäpä, jos lapsia värvättäessä tai manipuloitaessa käykin päinvastoin kuin 1970-luvulla, jolloin porvarisperheiden kakaroista tuli tiedostavaisia kommunisteja? Nykyaikanahan lapset voivat ilmiantaa ne vanhempansa, jotka suosivat monikulttuurisuuden ideologiaa, juonittelevat alpakka-caseja, kerääntyvät kuin ampiaiset sosiaaliseen median laareihin kunniallisia ihmisiä ahdistelemaan sekä masinoivat uuskommunistisia rähinöintitilaisuuksia kaikkialle.

Mykistävän typerää sananvapauden sensurointia

Kokoomuslainen sisäministeri Kai Mykkänen on osoittautumassa todelliseksi sananvapauden ja kansanvallan viholliseksi. Pari viikkoa sitten hän halusi kätilöidä passeja Irakista saapuneille pakolaisille, jotta heistä voitaisiin tekaista laillisia työnhakijoita työttömyydestä kärsivään Suomeen (aiheesta täällä).

Maahanmuuttajien palvomiseen ja suomalaisten ihmisten syyllistämiseen tähtäävässä ”Integration 2018” -tapahtumassa hän paljasti viime viikolla, että Kokoomuksen ministerien perustamassa ”vihapuheen vastaisessa hankkeessa” suunnitellaan anonyymin nettikeskustelun kieltämistä. Mykkänen vaatisi käyttäjien toimivan omalla nimellään sosiaalisen median palveluissa, kuten Facebookissa ja Twitterissä.

Yleisradion puhelimitse urkkiman kannanoton mukaan Mykkäsen tavoite on, että anonyymia viestintää alettaisiin rajoittaa EU:n toimenpiteillä, sillä ”koululaisia kiusataan ja etnisten ryhmien välisiä riitoja käydään yhä useammin anonyymien nettiprofiilien kautta keskusteluryhmissä”.

Kenenkään ei kannata uskoa, että Mykkäsen kannanotossa olisi kyse mistään lasten oikeuksista. Lapsikortti on jälleen pelkkä veruke, jolla Euroopan unioniin, maahanmuuttoon ja pakolaisten tuputtamiseen kohdistuvaa arvostelua koetetaan riipiä pois nettilangoilta.

Lasten hyvinvointi on tietysti tärkeä asia, mutta käytännössä kiusaajat esiintyvät aina omalla naamallaan ja nimellään. Koulujen ja takapihojen pahikset tiedetään ja tunnetaan laajalti kulmakunnilla. Oman muistini mukaan useimmat heistä ovat sitä paitsi vihervasemmistolaisia hulttioita, joista ei koskaan tullut mitään pilvenpolttajia kummempia, tai sitten he ovat porvarien hemmoteltuja hyvinvointikakaroita, joiden myöhempi kriminalisoituminen on toiminut eräänlaisena luonnon kostona riistokapitalistisille vanhemmilleen.

Ei ole Mykkäsenkään mykistävissä pyrkimyksissä kyse mistään ”nettikiusaamisen” kieltämisestä. Kokoomuksen ministeriryhmä haluaisi kieltää itseensä kohdistuvan kritiikin.


Sensuuri on sairaus

Kaikkien pitäisi ymmärtää, miksi ihmiset ylipäänsä esiintyvät salaidentiteeteillä. He kirjoittavat anonyymisti, sillä poliittisen vallan nostamat juridiset ja sosiaalisilla menetyksillä uhkaavat ajojahdit pelottavat kansalaisia jo niin pahasti, ettei heille ei ole jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kurkistella salusiinien ja rullakardiinien takaa.

Salanimien suojissa ovat vuosisatojen ajan kirjoittaneet monet kuuluisat kirjailijat, jotka eivät ole halunneet tekstiensä leimautuvan persoonallaan tai persoonansa leimautuvan tekstillään. Tai he ovat joutuneet varautumaan siihen, että joku valtias pudottaa heiltä pään! Anonyymi esiintyminen on siis oire. Varsinainen tauti pesii poliittisten vallankäyttäjien oman ihon alla.

On sairasta, että nyky-Suomessa monet professoritkaan eivät uskalla enää sanoa asioita niin kuin hyväksi katsovat. Esimerkiksi sopii vaikka Professorin Ajatuksia -blogi, jossa eräs yliopiston professori tilittää näkemyksiään anonyymisti – ilmeisesti peläten vihervasemmistolaisten kollegojensa kostoa ja tiedepoliittista syrjintää, jolla voidaan torpedoida koko tieteellinen ura. Toisen esimerkin tarjoaa salanimellä ”Ilmari Hiidenlehto” hiljattain julkaistu teos ”Profeetta Muhammedin haamu”, jonka kirjoittaja on varttunut yliopiston professori.

Poliittisen vallan halu rajoittaa ja sensuroida islamiin ja Euroopan unioniin kohdistuvaa arvostelua on jo nyt johtanut kieroon itsesensuuriin, jonka syy on Mykkäsen tapaisten poliitikkojen ajamissa mykistyspyrkimyksissä.


Netissä pitää voida esiintyä sekä anonyymisti että omalla identiteetillään

1) On tärkeää, että sosiaalisessa mediassa voi jatkossakin esiintyä sekä omalla nimellään ilman sensurointia että halutessaan myös anonyymisti tai salanimellä.

2) On tärkeää, että me perussuomalaiset taistelemme entistä vapaamman sosiaalisen median puolesta ja turvaamme perustuslaillisen sananvapauden sekä poistamme ”yhteisönormeiksi” sanottuja sananvapauden rajoituksia, jotka eivät perustu mihinkään lakeihin vaan ovat pelkkiä punavihreiden tai kaupallisten tahojen levittämiä ideologisia näkemyksiä.

3) On tärkeää, että kamppailemme sellaisten ideologisten lainkohtien poistamiseksi lainsäädännöstä, joilla rajoitetaan ihmisten mielipiteiden ja ilmaisun vapautta.

Kun Erkki Tuomioja (sd.) ja Paavo Arhinmäki (vas.) vaativat anonyymin kirjoittamisen kieltämistä vuonna 2011, informaatio-oikeuden professori Jukka Kemppinen totesi anonyymiin esiintymiseen kohdistuvan kiellon olevan sekä sananvapauden, tekijänoikeuksien että lähdesuojan vastaista, sillä lähteitäänkään ei tarvitse välttämättä paljastaa.

Kai Mykkänen ei sitä paitsi näytä ymmärtävän mitään Internetin olemuksesta. Vapaa verkkokeskustelu (esimerkiksi IRC-pikaviestipalvelussa) on tehnyt kansalaisten keskinäisen yhteydenpidon mahdolliseksi riippumatta sen enempää viranomaisvallasta, sosiaalisen median portaaleista, valtioista kuin poliitikoistakaan.

Anonyymi viestintä on auttanut kumoamaan diktatuureja jopa niin, että diktatuurien paljastavana tunnusmerkkinä voidaan nykyisin pitää sitä, että anonyymia viestintää tarvitaan.

EU:ssa anonyymiä viestintää tarvitaan yhtä paljon kuin Neuvostoliitossa, sillä liittovaltiopolitiikkaa yksisilmäisesti ajavassa unionissa ovat sensuuritoimet edenneet jo niin pitkälle, että kansalaiset joutuvat pelkäämään viranomaisvaltaa – ja siksi huutelevat puskista.

On muistettava, että jo Magna Cartan ajoista asti sananvapauden tarkoitus on ollut turvata kansalaisten oikeudet poliittista valtaa ja viranomaisvaltaa vastaan. Niinpä EU:ssa ei pitäisi tehdä sellaista maahanmuuttopolitiikkaa, jota vastustaakseen kantaväestön pitää kaivautua poteroihin.

Olen muuten aikojen saatossa itse sanonut kaiken omilla kasvoillani ja nimelläni ja joutunut siitä myös kärsimään, sillä vihervasemmistolainen valtaklusteri on kiistänyt minulta toimintaresurssit yliopistolaitoksessa. Henkilökohtainen tappio olisi kuitenkin vielä suurempi, jos minun olisi täytynyt filosofina kieltää persoonani ja antautua anonyymiin kommunikaatioon noiden klikkihiirien kanssa.


Eroamalla voi osoittaa arvojohtajuutta

Olisi mielenkiintoista tietää, millä tavoin ministeri Mykkänen toimisi Internetin seuranhakufoorumeilla, kuten erilaisissa chat-palveluissa. Laittaisiko hän muitta mutkitta näkyviin oman naamataulunsa, nimensä, osoitteensa ja puhelinnumeronsa kauniiden naisten yhteydenottoja varten? – Varmaankin.

Uusherrasmiesmäisyydestä kertoo myös hänen äskettäinen moraaliposeerauksensa ja hyveellisyyden signalointinsa. Suomalaisesta Klubista hän joka tapauksessa luikki housut kintuissa pakoon, kun huomasi, että kerho ei kelpuuta jäsenikseen naisia.

Keskiviikon Iltalehti ihasteli pääkirjoitussivullaan Emma Karin (vihr.) taivastelua, kuinka ihmeellistä on, ettei asia tullut Mykkäselle mieleen Klubiin liittyessään... Paavo Arhinmäki puolestaan pohti, voiko olla olemassa sellaista yhdistystä, josta eroamalla voisi osoittaa arvojohtajuutta.

Vastaan hänelle mielelläni: On, nimittäin Seta, josta itse erosin järjestön muututtua pelkäksi maahanmuuttajien ja transgenderistien etujärjestöksi, johon tavallisilla homoilla tai lesboilla ei ole enää asiaa.

Suomalaisesta Klubista puhuttaessa todettakoon vertailun vuoksi, että maassamme toimii useita yhdistyksiä ja muita yhteenliittymiä, joiden jäseninä on tosiasiallisesti vain naisia. Miehiä ei oikeasti kelpuuteta jäseniksi, vaikka mukanaoloa ei suoraan kielletäkään. Miehet eivät toisaalta myöskään halua jäseniksi ja ovat tilanteeseen tyytyväisiä eivätkä valita.

Esimerkkejä naisten salongeista ovat erilaiset mammakerhot ja ompeluseurat, mutta myös yliopistojen tietyt laitokset ja tiedekunnat. Hallintotieteiden tohtori Pasi Malmi osoitti väitöskirjassaan, että myös Suomen tasa-arvoviranomaisten toimielimet ovat lähes täysin naisten valloittamia. Siis tasa-arvoviranomaisten omat pöydät ja tuolit!

Suomalaisen Klubin paternalistisuudesta ja sovinistisuudesta nostetaan valtamediassa suuri häly, vaikka kalapuikkoviiksekkäiden herrakerholla ei ole edes mitään merkittävää toimintaa. Sen sijaan yliopistoilla on. Samoin merkitystä on niiden oppiaineiden sukupuolijakaumalla varsinkin kasvatus- ja psykologiatieteissä.

Silti valtamedia ei nosta meteliä siitä, että esimerkiksi sosiaalipsykologian ja viestinnän oppiaineisiin vuosittain valittavista paristakymmenestä opiskelijasta vain yksi tai kaksi ovat olleet miehiä. Mieskiintiöiden käyttöönottoa pidettäisiin sukupuolisena rasismina, vaikka feministit itse rääkyvät, kuinka tärkeää muka on, että naisten määrä nostetaan miesvaltaisilla aloilla keinotekoisesti piripintaan ja vähintään viiteenkymmeneen prosenttiin.

Kun nämä vihafaktat lausuu omalla nimellään, epäanonyymisti ja ääneen, seurauksena on tietysti vihervasemmistolaisten ristiretki ja kaunainen kosto, jonka syynä on heidän omassa päässään syttynyt viha.

Jos Kai Mykkänen ottaisi hyveellisyytensä todesta, hän tekisi tasa-arvolle palveluksen eroamalla maan hallituksesta ja tekemällä tilaa naisille, sillä hallituksessa on nyt 12 miestä ja vain 5 naista. Oikeudenmukaisuus on muuten (demaritasa-arvolla tykityksestä poiketen) sitä, että tehtäviin valitaan pätevyyden ja muiden relevanttien ominaisuuksien perusteella ja sukupuoli ei vaikuta.

Toimittajien kunniattomalla ”kunnialla” syövytettiin sananvapautta

Eräänä merkkinä toimittajien punavihreästä kuplasta on perinnemedian, vaihtoehtoisen uusmedian ja sosiaalisen median piiriin muodostunut kaksi todellisuuden tulkintalinjaa, jotka etääntyvät päivä päivältä toisistaan.

Kun kansalaisten kokemus poikkeaa huomattavasti valtamedian esittämästä narratiivista, median ja ihmisten välille syntyy konflikteja. Kieli kovenee, ja toimittajat sekä heidän yleisönsä ovat (ainakin vertauskuvallisesti) toistensa tukassa tai kurkussa kiinni kiistellessään blogeissa, lehtien palstoilla ja sosiaalisen median laareissa.

Niinpä toimittajakunta pyrkii pitämään kiinni sananvaltansa riekaleista entistä raivokkaammin. Se jopa käräjöi sananvapautensa puolesta muiden ihmisten sananvapautta vastaan, mikä on varsin orwellilainen kannanotto mielipiteenvapauden ja ilmaisunvapauden puolesta.

Helsingin käräjäoikeus tuomitsi äskettäin sakkoon ja vahingonkorvaukseen erään mieshenkilön, joka oli Uuden Suomen toimittaja Linda Pelkosen kirjoittamasta jutusta hermostuttuaan lähettänyt toimittajalle tekstiviestin: ”Toivon hartaasti, että seuraava kulttuuririkastus osuu kohdallesi henkilökohtaisesti. Törkeä ämmä olet”.

Pelkosen kirjoittama ja Kempeleen raiskaustapausta käsittellyt juttu 24.11.2015 herätti laajaa paheksuntaa, sillä toimittaja oli tiedustellut poliisilta, miksi raiskaajien ulkomaalaistaustaisuus piti mainita poliisin tiedotteessa. Vaikka itse kysymys olikin kenties motiiveiltaan neutraali, toimittajan tekemä juttu tuli lukijoiden taholla ymmärrettyä kannanotoksi, jonka mukaan toimittaja asiaa tiedustelemalla oli toivonut tekijöiden ulkomaalaisuudesta vaiettavan.

Tämä ei välttämättä pitänyt paikkaansa, mutta moraalipaniikin vuoksi yleisöt ilmeisesti lukivat siitä ulos omia harhakuviaan vastaavia näkemyksiä vaahdoten lopulta niistä. – Pelkkä väärinkäsityksestä noussut kohu siis: myrsky vesilasissa.

Entä sitten oikeudenkäynti ja tuomio? Helsingin syyttäjäviranomainen Sonja Varpasuo päätti (aivan oikein) esitutkinnan rajoittamisesta vähäisyysperusteella, minkä jälkeen Pelkonen valitti asiasta, ja asianajaja Markku Fredman lähetti kantelukirjelmän valtakunnansyyttäjänvirastoon pyytäen arvioimaan asiaa sananvapauden näkökulmasta. Myös Julkisen sanan neuvosto antoi aiheesta lausunnon, jossa vaadittiin poliisia ja syyttäjää suhtautumaan ”aktiivisemmin sananvapautta uhkaaviin rikoksiin”.

Vuosien 2016 ja 2017 aikana juttu eteni syyteharkintaan, haastehakemukseen syyttäjänvirastolle, oikeudenkäyntiin ja 5.2.2018 annettuun tuomioon. Iältään 45-vuotias mies tuomittiin lopulta kunnianloukkauksesta 15 päiväsakkoon ja 300 euron vahingonkorvaukseen sekä maksamaan yli tuhannen euron oikeudenkäyntikulut.

Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko kiitteli käräjäoikeutta todeten, että ”[t]oimittajaan kohdistuva viestihyökkäys voidaan tulkita pyrkimykseksi rajoittaa sananvapautta. Se ei ole oikeusvaltiossa hyväksyttävää.”

Katsotaanpa kuitenkin tarkemmin, mikä on sananvapauden rajoittamista. Päätöstä voidaan arvostella monella perusteella.

(1) Tapauksessa ovat olleet vastakkain toimittajan sananvapaus ja yleisöjen yleinen sananvapaus. Toimittajan sananvapautta ei voida puolustella tavalla, joka rajoittaa yleistä perustuslaillista sananvapautta etenkään, koska toimittajat ammattinsa puolesta käyttävät huomattavaa valtaa verratuna joukkotiedotuksen yleisöihin. Niinpä tuomio ei ole perusteltavissa toimittajien sananvapauden pohjalta, kuten päätoimittaja Huusko katsoo.

(2) Koska syyttäjälaitoksessa ja tuomioistuimessa nähtävästi ymmärrettiin, ettei sananvapautta voida puolustaa rajaamalla sananvapautta pois yleisöiltä ja toimittajakunnan eduksi, keskityttiin oikeudenkäynnissä tapauksen arvioimiseen kunnianloukkausrikoksena. Kunnianloukkaus puolestaan on asianomistajarikos, eikä siihen liity rikosoikeudellista yleisen edun näkökulmaa tai rangaistavuuden tarkoituksenmukaisuusharkintaa, kuten puolustettaessa ratkaisua ”sananvapaudella”. Koska toimittajien pitää poliitikkojen ja tieteenharjoittajien tavoin sietää ammattinsa puolesta laajaa ja voimakastakin arvostelua, ei tuomio olisi mahdollinen myöskään vetoamalla kunnianloukkaukseen. Tässä mielessä alkuperäinen syyttäjäviranomainen teki oikean ratkaisun rajatessaan tapauksen syyttämiskynnyksen alapuolelle.

(3) On syytä huomata, että kunnianloukkauksen ulkopuolelle on rikoslain tekstissä rajattu tieteellinen argumentaatio ja tapaukset, joilla on laajaa julkista tai poliittista merkitystä, joten kunnianloukkaukseen perustuva syyte on käynyt mahdolliseksi vain fokusoimalla tapaus ammatista riippumattoman yksityisyyden ja henkilökohtaisen kunniansuojan piiriin. Näytön tästä antaa lausuma, jonka mukaan ”[o]ikeus kuitenkin katsoi, että halventavat ilmaisut eivät kohdistuneet Pelkoseen toimittajana, vaan liittyivät hänen henkilöönsä, ja halvensivat häntä henkilönä.”

(4) Edellä mainitusta seuraa, että tuomiolla ei loppujen lopuksi ollutkaan mitään tekemistä asianajaja Fredmanin, Julkisen sanan neuvoston eikä Markku Huuskon kannanottojen kanssa, joilla tuomiota vaadittiin tai puolustettiin sananvapauteen vedoten. Sakko ja vahingonkorvaustuomio langetettiin puhtaasti henkilökohtaisen elämän alueelle liittyvän koetun loukkaantumisen perusteella.

(5) Kunnianloukkaus on tuomion perusteena hutera, sillä syyttämisen kohteena olevaa retoriikkaa kohtaa laajalti kaikkialla, kannanotot liittyvät subjektiivisten mielipiteiden ilmaisuihin ja rikkovat lähinnä sosiaalisia ”hyvän tavan” tai ”soveliaan käytöksen” normeja eivätkä vahingoita kohteitaan tavalla, joka täyttäisi rikoslain tunnusmerkit (ammatin tai elinkeinotoiminnan haittaaminen). Mikäli arvostelu on kovaa tai haitallista, se voi olla myös ansaittua, ja siksi oikea tapa reagoida olisi tarkistaa toimittajan omaa toimintaa, mikäli se ei kritiikkiä kestä.

(6) Koska toimittajakunta ja Julkisen sanan neuvosto yrittävät käyttää ”loukkaantumisesta” annettua rangaistusta oman sananvapautensa ja siihen liittyvän erityisasemansa puolustelemiseen kansalaisten sananvapautta vastaan, on toimittajakunnan ja sitä edustavan järjestön toiminnassa kyse sananvapauden pidättämisestä median omaan valtaan. Näin tuomiota puolusteleva argumentti on kiertynyt ”henkilökohtaisen kunnian” kautta poliittiseksi ja julkisen elämän piirissä vaikuttavaksi kannanotoksi, jonka piirissä rikoslaillisella kunnianloukkaussäädöksellä ei pitäisi olla relevanssia.

(7) Toimittajan ammatissaan toteuttama sananvapaus ja kunnian tai yksityisyyden suoja on tuomion taustalla vaikuttavissa presuppositiossa keinotekoisesti rajattu pois toimittajan yksityishenkilönä nauttimista vastaavista oikeuksista, ja sitten on keskitytty suojelemaan yksityishenkilön oikeuksia. Toisaalta on kuitenkin käytetty ”henkilökohtaisen kunnian suojaa” kilpenä oman ammattikunnan etujen edistämiseksi!

(8) Johtopäätös: ”toimittajan kunniaa” (sosiaalinen normi) on käytetty median vallan puolustelemiseen ja sananvapauden kaventamiseen yleisöiltä.

(9) Yleinen seuraus edellä mainitusta johtopäätöksestä on, että kyseisen tuomion kautta yleisöjen ja kansalaisten perustuslaillinen sananvapaus kärsii tappion toimittajien ammatikseen käyttämää sananvapautta vastaan.

(10) Tämä on ristiriitaista jo sinänsä mutta erityisesti siksi, että yleisön sananvapauden pitää olla laajempaa kuin toimittajien sananvapauden. Toimittajien sananvapaudelle asettavat jo journalistin ohjeetkin muodollista laillista sananvapautta ahtaamman kehyksen.

(11) Koska toimittajien sananvapauden pitäisi olla yleistä sananvapautta kapeampi, tuomiossa on käännetty sananvapauden alaa koskeva perusasetelma täysin päälaelleen. Se puolestaan ei ole hyväksyttävää, sillä juttu päätyi VKSV:n kautta syyttäjälle nimenomaan sananvapauteen vedoten. Lopulta tuomio annettiin täysin eri perusteisiin viitaten, eli henkilökohtaiseen kunniaan liittyen.

(12) Henkilökohtaisella kunnialla ei puolestaan voida perustella perustuslaillisen sananvapauden rajoittamista laajoilta yleisöiltä, kuten uhkaa käydä, jos vastaavat tuomiot saavat jatkokäsittelyissä sitovan ennakkotapauksen aseman. Näistä ja muista tässä kirjoituksessa mainituista syistä on toivottavaa, että Helsingin käräjäoikeuden antama tuomio kaatuu ylemmissä oikeusasteissa.

(13) Edellä mainitun oikeusfilosofisen argumentaation ohella myöskään pragmaattinen näkökulma ei tue yleisöjen tuomitsemista kritiikistä, jota ne esittävät toimittajia kohtaan, sisältävätpä nuo arviot sitten aggressiivista tai pahennusta herättävää kieltä tai eivät. Vertauskuvallisina kannanottoina ne joka tapauksessa ovat olleet vaikutusvallattomia. Perustaessaan tuomionsa symbolisiin näkökantoihin, kuten raiskaustoiveisiin, tuomioistuimet nojaavat pelkkään spekulatiiviseen tai hypotettiseen aineistoon ja sen vastaanottajissa herättämiin subjektiivisiin tuntemuksiin, joista ei pitäisi olla tuomion pohjaksi. Koska sormi, joka osoittaa kuuta ei ole kuu, ei myöskään raiskaustoive ole raiskaus tai sillä uhkaaminen. Niinpä tuomiota ei voitu lukea myöskään laittomasta uhkauksesta, ja ainoaksi tuomitsemisen verukkeeksi jäi kunnianloukkauksen veräjänrako, josta luikertelemalla tuomio saatiin aikaan deduktiivisesti: päättämällä ensin syyllisyydestä ja etsimällä käsiin syyllinen. VKSV on pudottanut syyttämisen rimaa niin alas, että maalaisvallesmannitkaan eivät mahdu ryömimään sen alta, ja lautamiesten pururata on syyttäjien järjenjuoksua ajatellen liian pitkä.

(14) Oikeuksien toimintaa sitoo universaalisuusperiaate. On kuitenkin mahdotonta ajatella, että kaikista vastaavanlaista halveksuvaa kieltä sisältävistä kannanotoista olisi nostettavissa syytteitä. Mikäli tuomioistuimet perustavat täydellistä suvaitsemattomuutta edustavan nollatoleranssinsa ”ämmittelystä” rankaisemiselle, joutuvat tulilinjalle Jämsän äijätkin. Sellaiset tuomiot loukkaisivat ihmisten perusoikeuksia ja kansanvaltaista yhteiskuntaa enemmän kuin ne hyvittäisivät mielensä pahoittajien kärsimyksiä. Ennakolta vaikuttavana ratkaisuna tällainen päätös vaikuttaisi äärimmäisen haitallisesti siihen, mitä kansalaiset katsovat voivansa esittää toimittajia ja mediaa vastaan jatkossa. Siten se johtaisi käytännössä itsesensuurin vaatimukseen kansalaisille ja välillisesti myös perustuslain vastaiseen ennakkosensuuriin.

(15) Vertailun vuoksi voidaan panna merkille, että Suomessa ei ole (ainakaan minun havaintojen mukaan) luettu yhtään tuomiota perussuomalaisiin poliitikkoihin kohdistetusta halveksunnasta, herjaamisesta, solvaamisesta, kunnianloukkauksesta tai laittomasta uhkauksesta. Toimittajat ovat voineet vääristellä perussuomalaisten ihmisten sanomisia ja haukkua heitä perättömästi esimerkiksi ”rotutohtoreiksi” ilman, että myöskään Julkisen sanan neuvosto olisi antanut asiasta mitään huomautusta. Pelkosen tapauksessa JSN on voinut päätyä suorastaan ratkaisijan rooliin, sillä sen intressisidonnaiset (JSN on median edustaja) lausunnot kelpuutetaan jostakin järjen vastaisesta syystä todistusaineistoksi oikeudenkäynneissä, vaikka kyseessä ei ole myöskään viranomainen. Tosiasiassa JSN ei ole median (sinänsä naurettava) ”itsesäätelyelin”, jollaisena se esiintyy, vaan se on median puolueellinen etujärjestö, joka ei arvostele mediaa vaan hyökkää ”journalistin ohjeineen” niitä ihmisiä vastaan, jotka arvostelevat mediaa. Tämä osoittaa, kuinka puolueellista asioiden käsitteleminen syyttäjälaitoksessa, tuomioistuimissa ja median edustuselimissä nyt on. Vaarassa on tätä kautta perustuslaillinen yhdenvertaisuus.

(16) Oikeussosiologisena huomiona voidaan todeta, että loukkaantumisesta on tullut kansanhuvi, jolla muutamat ammatikseen pahastujat kiusaavat eri mieltä olevia ja pyrkivät käyttämään viranomaisia oman valtansa välineinä. Erityisesti ovat kantelupukkeina esiintyneet muutamat nuorehkot neidot, jotka huomattavaa valtaa käyttävien tiedotusvälineiden suojista ovat käynnistäneet vyörytyskampanjoita heitä arvostelleita yleisöjä vastaan. Linda Pelkosen tapauksen ohella mieleen muistuu Turun Sanomien toimittajan Rebekka Härkösen Jussi Halla-ahoa vastaan aloittama hyökkäys, jossa Halla-ahon esittämä kritiikki esitettiin yksiselitteisesti, suorasukaisesti ja deluusiomaisesti ”vihakampanjaksi” ja ”somevainoksi”. Toisen esimerkin tarjoavat Yleisradion toimittajan Jessikka Aron jo pitkään potemat vastoinkäymiset ja hänen kyvyttömyytensä vastata ansaitsemaansa arvosteluun muulla tavoin kuin syyttämällä kriitikoitaan ”Venäjän agenteiksi” tai moittimalla yleisöjä ja muita tiedostusvälineitä vainosta tai häirinnästä. Myös täysin vastaansanomattomia paljastuksia, joihin medialla ei ole ollut nokan koputtamista, on tullut esiin. Eräs on Yleisradion ”faktantarkistajan” Johanna Vehkoon paljastuminen vasemmistonuorten aktivistiksi.

(17) On kenties ymmärrettävää, että valtamedian toimitukset asettuvat omien intressiensä ja ammatti-identiteettinsä vuoksi tukemaan kitisijöitään ihan vain lavastaakseen näyttöjä ”sankarillisista toimittajista” tai puolustaakseen hurskaasti ja puhtain purjein ”sananvapauden asiaa”, vaikka kyse olisi sananvapauden pois korventamisesta. Tällaisessa toiminnassa on piirteitä kollektiivisesta narsismista ja häiriökäyttäytymisestä, jonka mukaisesti muutamat toimittajat katsovat tehtäväkseen jakaa yleisöjä ystäviin ja vihollisiin. Hankkeensa vahvistamiseksi he marttyyrisoivat itsensä olettaen, ikään kuin uhriutuminen tuottaisi tietoa todellisuudesta. Toimittajan tehtävä on tehdä totuudenmukaisia juttuja maailmasta eikä työskennellä persoonansa performoimiseksi tai oman julkisuuspositionsa parantelemiseksi.

(18) Nykyisten ”some-pöyristymisten”, ”some-raivon” ja ”vihapuheeseen”, ”rasismiin” sekä ”ihmisoikeuksiin” viittaavan retoriikan keskellä on syytä muistaa, että suuri osa median käyttämästä argumentaatiosta on täysin ideologista, käsitesisällöiltään määrittelemätöntä ja tyhjäksi jätettyä blanco-argumentaatiota, jossa vahvoja mielleyhtymiä herättävät käsitteet on otettu käyttöön täysin tendenssimäisen manipulaation ja propagandan välineinä. Paikkaansa pitävät vanhat sanonnat: ”Ilman lähteitä ihminen vain väittää, ja lähteiden kanssa hän väittää, mitä joku muu väittää”, ”Vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään, mutta jokainen kunniallinen kansalainen pitää itse huolta maineestaan” ja ”Arguing with a fool proves there are two”.

On suuri tyhmyys kuvitella, että sensuroiminen ja tuomioilla ripittäminen vähentäisivät niin sanottua ”vihapuhetta”. Päinvastoin: vastalauseiden tukahduttaminen vain lisää kansalaisten katkeruutta ja epäluottamusta valtamediaa kohtaan. Sosio- ja psykodynamiikkaa tuntien on oletettavaa, että sensuroinnin tuloksena kasvaa aineellinen väkivalta, mikäli kantta pidetään kattilan päällä.

Puheena oleva tuomio on tietenkin vain yksi osa kaiken kattavaa sananvapauden pois syövyttämistä, josta huolestuttavaa näyttöä ovat antaneet lähes kaikki ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” ja ”uskonrauhan rikkomisesta” langetetut tuomiot. Sananvapauden tila on synkistymässä myös Saksan käyttöön ottaman sensuurilain myötä, kun Internet-operaattorit velvoitettiin poistamaan kaikki sellainen aineisto, joka voi herättää vihareaktioita tai kiusaantumista jonkun vastaanottajan päässä.

Sama sairaus vaivaa Euroopan unionia, joka painosti Googlen, Microsoftin, Twitterin ja Facebookin harjoittamaan palveluidensa piirissä sensuuria. Huonoin tilanne on kuitenkin Suomessa, jota on jostakin syystä erehdytty pitämään sananvapauden mallimaana. Objektiivinen numerotieto kertoo aivan muuta.

Eurooppalaisen Oikeusturvan Keskusliitto ry (EOT) on todennut, että Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on jakanut 15 viime vuoden aikana Suomelle enemmän tuomioita kuin muille pohjoismaille yhteensä. Suomi on saanut 15 vuodessa 74 langettavaa päätöstä. Samaan aikaan Ruotsi on todettu syylliseksi 22 kertaa, Norja 19 kertaa, Tanska 9 kertaa ja Islanti 6 kertaa.

EOT toteaa, että ”Suomen oikeuslaitoksen ja EIT:n tulkinnat perusoikeuksista näyttävät eroavan toisistaan. EIT on yleensä painottanut sananvapauden ja vapaan tiedonvälityksen merkitystä, kun taas kotimaiset oikeusistuimet ovat korostaneet yksityisyyden suojaa.” EOT jatkaa: ”On olemassa näyttöä siitä, että kansalliset tuomioistuimet avoimesti ja vapaasti vastustavat Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen päätöksiä ja jättävät huomiotta ihmisoikeuslainsäädännön päätöksenteossaan.”

Järjestö päättää lausuntonsa johtopäätökseen, jonka mukaan ”EOK:n tietojen mukaan viimeaikainen kehitys Suomessa on johtanut siihen, ettei yksittäisillä kansalaisilla ole mahdollisuutta puolustaa tasapuolisesti oikeuksiaan erityisesti tilanteissa, joissa vastapuolena on vahvan taloudellisen tai valta-aseman omaava taho.”

---

Päivitys 8.2.2018: Valtioneuvosto irtisanoi tänään valtakunnansyyttäjä Matti Nissisen hänen tultuaan tuomituksi virkavelvollisuuden rikkomisesta. Nissinen oli kunnostautunut ”vihapuheeksi” väitetyn yhteiskuntakritiikin sensuroijana ja vastustajana. Syyte Uuden Suomen toimittajalle palautetta antaneita kansalaisia vastaan nostettiin Nissisen määräyksestä, vaikka kihlakunnansyyttäjä oli katsonut aiemmin, ettei tapauksessa ole syytteen aineksia. Nissisen tuomitseminen viittaa ironisesti ja kohtalomaisesti virkamieskunnan korruptoituneisuuteen ja kaksinaismoralismiin. Linda Pelkonen oli tehnyt rikosilmoituksen myös 18-vuotiasta mieshenkilöä vastaan hänen nimiteltyään Pelkosta ”petturihoroksi”, mutta teini-ikäinen välttyi syytteeltä. Pelkonen puolestaan toimii nykyisin feministis-vihervasemmistolaisen ”MustRead.fi”-portaalin osakkaana ja politiikan toimittajana.

Fahrenheit 451

Paperi syttyy 233 Celsius-asteessa, joka vastaa 451 Fahrenheitin lämpötilaa. Viimeksi mainittu on myös Ray Bradburyn tunnettu romaani ja François Truffaut’n elokuva.

Sanotaan, että totuus ei pala tulessakaan, ja suurta osaa netissä ilmestyneestä onkin ollut vaikea polttaa poroksi. Niinpä Saksan hallitus sääti hädissään lain, joka määrää Internet-toimijoille 50 miljoonan euron sakot ”väärinä” pitämiensä näkemysten lausumisesta. Lieventävien asiainhaarojen vallitessa voi selvitä 5 miljoonalla.

Lokakuun alussa voimaan tulleen lain mukaan sosiaalisen median ylläpitäjien täytyy alkaa valvoa käyttäjien mielipiteitä, ja ”vihapuheena” pidetyt näkemykset velvoitetaan poistamaan määräajassa. ”Selvästi lakia rikkova sisältö” pitää poistaa 24 tunnissa ja ”epäselvissä tapauksissa” aikaa on viikko.

Ripeää pitää olla sensuurin työn. Viranomaiset ilmeisesti tavoittelevat sensuroitavalle ainekselle lisäjulkisuutta, sillä pimittämisellä on paniikinomainen hoppu. Kaikki alkavat tietää, että ”verkko tulkitsee sensuurin vaurioksi ja reitittää sen ohi” niin sanotun Streisand-ilmiön mukaisesti. Tässä mielessä verkko toimii kuten ihmisten aivot, jotka kiinnittävät huomioonsa kaikkeen, mikä kielletään ja tuottaa ”kielletyn hedelmän houkutuksen”.

Saksa toistaa natsitraumaansa ja sensuroi kuin Stasi

Ymmärrettyään Alternativ für Deutschland -puolueen vaalivoitosta saamansa signaalin Angela Merkelin hallitus on yltynyt täysin kaheliin sananvapauden kuohintaan. Sakon uhan suuruus joko osoittaa sananvapauden arvon tai mitätöi euron tavalla, joka on 1920-luvun inflaatiota pahempi.

Kun Saksan sananvankeutta valvova inkvistio on annettu nettioperaattorien tehtäväksi, töpselinokkaiset nettinörtit toimivat nyt yhtä aikaa poliiseina, syyttäjinä ja tuomareina, ja ratkaisujen täytyy olla joka kerta oikeita, sillä kansanvaltaisille yhteiskunnille tyypillisenä pidettyä muutoksenhakumahdollisuutta ei ole. Tämä saattaa selittyä sillä, että aineistojen tuhoaminen ei ole edes tuota pelättyä tuomitsemista, jota edeltäisi oikeuskäsittely ja puolustatumismahdollisuus, vaan se on yksipuolista poistamista eli likvidointia, joka voi tapahtua täysin mielivaltaisesti.

On huomattava, että vaikka jotkut mielipiteet olisivat joidenkin toisten mielestä vääriä tai joissakin suhteessa epätosia, ne ovat kuitenkin todellisia, sillä ne esiintyvät todellisuudessa. Siksi niiden pois jynssääminen johtaisi valheelliseen kuvaan yhteiskunnasta.

Tätä kautta Saksan hallitus on avannut tien ihmisoikeuksien, YK:n ihmisoikeusjulistuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaiseen sensuuriin. Tämä jälkikäteinen pikasensuuri luo olemassaolollaan pelkoa ja aiheuttaa ennakkosensuuria, jonka tarkoitus on tappaa sananvapaudesta sen olennainen ydin: mahdollisuus osoittaa ja lausua julki vaikeiksi koettuja yhteiskunnallisia ongelmia.

On muistettava (ja myös tulevaisuutta varten tähdennettävä), että sananvapauden suoja koskee nimenomaan ongelmallisiksi koetuja asioita, joista julkinen hallinto ja valtiovalta ovat eri mieltä kuin kansalaiset, sillä ongelmattomien asioiden kohdalla sananvapautta ei lainkaan tarvita. Sananvapaus on yhteiskunnan rakenteiden välillä vertikaalista, ja se voi realisoitua vain sellaisissa kysymyksissä, jotka herättävät voimakasta erimielisyyttä, siis myös vihaista puhetta.

Palautan mieleen kirjailija Heinrich Heinen lauseen vuodelta 1823: ”Siellä, missä poltetaan kirjoja, poltetaan pian myös ihmisiä.” Saksassa ei mene myöskään nykyisin hyvin, sillä Angela Merkel ei ole vieläkään saanut kootuksi uutta hallitusta, ja edessä voivat olla uudet vaalit, jossa sananvapautta puolustava Alternetiv für Deutschland saattaa saada entistä suuremman kannatuksen. Se olisikin hyvä, sillä Merkelin DDR-tausta ja mahdolliset Stasi-yhteydet ovat romuttamassa loputkin hänen henkilökohtaisesta uskottavuudestaan ja kannatuksestaan.

Merkelin käyttöön ottama sensuuri on suora seuraus hänen itsensä aiheuttamasta väestömullistuksesta, maahanmuuton tuottamasta eripurasta sekä vihaisesta puheesta, jota hän nyt yrittää suitsia kieltämällä omia tyhmyyksiään koskevan arvostelun. Alternativ für Deutschland puolestaan nousee merkkinä Merkelin politiikan sairaudesta.

Miksi sarkasmia pitää varoa?

Sarkasmien, parodioiden ja mustan huumorin esiinnousua voidaan pitää osoituksena politiikan ja hallinnon despoottisuudesta, sillä sarkastisuus on psykologisesti arvioiden oire siitä, että sen harjoittajat kokevat itsensä loukatuiksi. Sarkasmi kukkii kansan keskuudessa siksi, että sovitus ei olosuhteista johtuen käy, ja jäljelle jää vain alistuminen.

Sarkasmia ja parodiaa ei ollut missään niin paljon kun entisissä sosialistimaissa. Niissä sananvapautta ja muita perusoikeuksia loukattiin tavalla, jolla koko ihmisyys kiellettiin, ja yhteiskuntakritiikki käpertyi sarkasmien ja parodioiden kuoreen. Sama on toteutumassa myös nyky-Suomessa, sillä terveessä yhteiskunnassa esimerkiksi Päivän Byrokraatin ja Keijo Kaarisateen tapaisia sinänsä viattomia sivustoja ei tarvittaisi.

Varoitan siis lähtemisestä sarkasmien tielle, sillä se on merkki oloihin alistumisesta, eräänlainen voimattomuuden tunnustus, josta valtiovalta, poliittinen hallinto ja viranomaiset tykkäävät. Sen vuoksi ne katsovat tyytyväisinä läpi sormien, kun kansalaiset muurahaisia sukissaan ja naama tympeästi vääntelehtien valittavat ja selittelevät, että heidän vihassaan vapauksia vastaan rikkoneita kohtaan onkin muka kyse vain mitättömästä ”sarkasmista”, eli mustan huumorin kaapuun puetusta ”kritiikistä”.

Tällaisesta tukahdutetusta, todellista vastarintaa nujertavasta ja ihmisten luovuutta sekä elämän voimia vastustavasta anturan alle asettamisesta nousee ahtaassa elintilassa piipertävien pieneläinten, jyrsijöiden ja päästäisten, tympeä lemu.

He vetivät altaan maton

Kysytäänpä kuitenkin, miksi ylipäänsä on olemassa ”vihapuheeksi ”sanottua maahanmuuton ja muiden epäoikeudenmukaisena koettujen tarkoitusperien arvostelua ja vastustusta. Kuin mustasta komediasta on se tapahtumien kulku, jolla ”vihapuheen” metsästäjät ryömivät nyt kynnet verillä koettaen tavoittaa edellä kulkevan yhteiskuntakritiikin ja laittaa häkistään lähteneen lohikäärmeen aisoihin.

Niin sanottu vaihtoehtomedia ja sen terävä yhteiskuntakritiikki syntyivät siksi, että Euroopan unionin löperöliberaalit ja vihervasemmistolaiset idealistipoliitikot avasivat Euroopan ulkorajat maahanmuuttotulvalle, jota kansallisvaltioiden kantaväestöt eivät hyväksy.

Tällä dynamiittityhmällä politiikallaan he sytyttivät vastavalkeat ja kritiikin soihdut, mutta vieläkään he eivät tajua tekojensa merkitystä eivätkä ymmärrä jälkien johtavan omiin päätöksiinsä. Sen sijaan he arvostelevat itse tuottamansa ongelman ilmentymää, laajaa yhteiskuntakritiikkiä ja vaihtoehtomediaa, joka on kyseenalaistanut perinnemedian tavan elää rappeutuneessa, korruptoituneessa ja mädässä symbioosissa EU-johdettujen hallitusten kanssa.

Nyt nuo valtavirtapoliitikot sättivät omista virheistään itse herättämänsä arvostelun olemassaoloa, mikä on johtamassa kaksinkertaiseen valheeseen ja petokseen. Voilà! Tämä politiikka on, paitsi tyhmää, myös toimimatonta, sillä mielipiteiden tukahduttaminen johtaa yleensä käsirysyihin kaduilla.

Asia on kuin kaasun ja tulitikun suhde. Poliitikot syyttävät räjähdyksestä leimahdusta, vaikka he itse päästivät kaasun keittiöön.

Kulttuurin katastrofaalisuus ja nurin käännetty liberalismi

Eräinä syinä mielipiteiden kärjistymiseen ovat olleet postmodernismin, jälkistrukturalismin, sosiaalisen konstruktionismin ja dekonstruktion tapaiset irrationaaliset ajatussuunnat, jotka ovat pyrkineet kaiken olemusajattelun kieltämiseen.

Menetetyiksi on tuomittu yhtä hyvin kansallisvaltiot, kehollinen kaksiarvoinen sukupuoliero kuin kaikki muukin aineellinen, mukaan lukien valtioiden varallisuus. Nyt koko elämä alkaen perhe-elämästä ja päättyen kansakuntien itsemääräämisoikeuteen yritetään ryvettää nomadisen kiertolaisuuden sekamelskassa, jota höystävät ”sananvastuu” ja ”kivapuhe”.

Kysymyksessä on olevaisen maailman kieltäminen, jota jo Martin Heidegger arvosteli kirjoituksissaan.

Ei ihme, että tätä valheellisuutta vastaan on lopultakin noussut vastareaktio. Tulkitsen nykyistä mielipideympäristön klusteroitumista, polarisaatiota ja kärjistymistä seuraukseksi älyn rappiosta, jonka vallitessa irrationalismi ja sen mukaiset poliittiset näkemykset ovat lähteneet lentoon länsimaissa.

”Vihapuheeksi” lavastetussa argumentaatiossa on kyse realistien ja rationalistien esiinnoususta huomauttamaan, ettei kaiken potaskan pidä läpäistä kriittisyyden seulaa, vaan suuri osa punavihreiden ajatuspajojen, workshoppien ja kaikenlaisten pop up -pilottiprojektien päättömistä ideoista joutavat suoraa päätä rehusilppuriin ja poistoraasteen keskipakoissuuttimen kautta Nevanderin suolle.

Tosiasiassa poliittisen eliitin optimismi on pelkuruutta kohdata todellisuus, ja heidän esittämänsä uhkaukset sananvapauden pois syömisestä ovat pelkkää pyrkimystä jatkaa omaa syväjoogaansa pian poksahtavassa kuplassa.

Heidän väitetty ”liberalisminsa” ei ole mitään oikeaa vapaamielisyyttä vaan pikkusieluisten opportunistien elämäntapaeskapismia ja huvitteluliberalismia, joka asettaa ihanteeksi ja päämääräksi, että kaikilla olisi kliffaa. Koska yhteiskunnallinen todellisuus harvoin on pelkkää kliffaa, he osoittavat omaa vapaamielisyyttään kahlitsemalla asioita koskevan totuuden.

Syynä Euroopan maiden älyllisesti, poliittisesti ja taloudellisesti katastrofaaliseen tilaan on se, että Eurooppaa johtamaan on päästetty videopelien yleissivistämiä porvareita ja vihervasemmistolaisia ituhippejä, joilla ei ole esittää toimintansa tueksi vähäisintäkään järjen hiventä, ei minkäälaista filosofiaa eikä sen tärkeintä menetelmää, eli loogista ajattelua.

Täytyisi kai itse ryhtyä filosofiaa jakamaan, sillä luonto ei säästä lahjojaan, mutta mitä tehtävää noille niinistöille, biaudet’eille ja monille muille sitten jäisi?

Pukit kaalimaan vartijoina – Mitä valheellinen valtamedia ei taaskaan kertonut?

Yleisradion uutiset kertoivat maanantaina toimittaja Jussi Virkkusen kirjoittamassa jutussa ”Helsingin uusi nettipoliisi käy valeuutisten kimppuun”, että Helsingin poliisi lisää internetin tarkkailua ja läsnäoloa sosiaalisessa mediassa. Tehtävään on nimitetty ylikonstaapeli Teemu Hokkanen, joka kuvailee toimintaansa niin, että se on samanlaista kuin ”perinteisen järjestyspoliisin mutta tapahtuu internetissä”.

– Ahaa, siis sanankäyttäjiä viedään kuin sikaa korvasta ja pamputetaan mustaan maijaan.

Jutussa selitetään, että ”tiedottamisen lisäksi hänen tehtäviinsä kuuluu myös huhujen alasampuminen ja valeuutisten torjunta”.

Selvä juttu. Minä puolestani olen koulutukseltani tiedemies ja myös minun tehtäviini kuuluu tiedottaminen, huhujen alasampuminen ja valeuutisten torjunta. Aloitan tästä.

Tiedättekö, että poliisin uudeksi sähköpaimeneksi nettiin nimitetty Teemu Hokkanen on Vihreän liiton jäsen ja espoolainen kuntapoliitikko? Kotisivunsa ovat tässä ja Vihreän liiton kuntavaalisivunsa tässä. Hän on siis niin sanottu poliittinen poliisi.

Yleisradio ei maininnut mitään Teemu Hokkasen puoluekantaisesta sitoutumisesta netissä vellovan kiistelyn erääseen ääriainekseen, eli vihreisiin, jotka käyvät jatkuvaa ideologista sotaa suomalaista Suomea puolustavia perussuomalaisia ja muita kansallista etua suojelevia ihmisiä vastaan. Poliittisesti sitoutuneena hänellä on motiivi osallistua keskusteluun kiistojen osapuolena eikä niitä ulkoapäin tarkastelevana virkamiehenä.

Suomen hallintolain 6 §:ssä puolestaan sanotaan näin: ”Viranomaisen on kohdeltava hallinnossa asioivia tasapuolisesti sekä käytettävä toimivaltaansa yksinomaan lain mukaan hyväksyttäviin tarkoituksiin. Viranomaisen toimien on oltava puolueettomia ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden. Niiden on suojattava oikeusjärjestyksen perusteella oikeutettuja odotuksia.”

Totuus asiassa on, että Teemu Hokkanen on puoluekantaisuutensa vuoksi esteellinen toimimaan tehtävässä, jossa tarkastellaan kansalaisten mielipiteitä ja sanankäyttöä. Hänellä on intressijäävi, sillä poliittisen sitoutumisensa kautta hän on aatteellisten kiistojen intressiosapuoli. Hänellä on osallisuusjäävi, koska hän on osallinen asioissa, joita hänen pitäisi virkatehtävissään ratkoa. Ja hänellä on palvelussuhdejäävi, sillä hän on palvelussuhteen kaltaisessa riippuvuussuhteessa puoluetoimintaan, joka asettaa esteen asioiden tasapuoliselle käsittelylle viranomaistoiminnassa.

Ideologisten sitoumustensa vuoksi tehtävään valitun esteellisyys on selvää, ja hänen olisi itse pitänyt todeta se sekä jäävätä itsensä. Sen sijasta hän näyttää käyvän toimeensa aisakellot helkäten, reippaasti ja toimeliaasti, mitä Ylen jutussa kuvaillaan sanoilla ”tarmokkaammin” ja ”kimppuun” käyden.

Asiaa kärjistää se, että suuri osa internetissä tapahtuvasta kiistelystä tapahtuu niin sanotun vihervasemmiston ja kansallismielisen oikeiston välillä, joten on oletettavaa, että tehtävään valittu henkilö kohtelisi kiistelyn osapuolia puolueellisesti oman viiteryhmänsä hyväksi.

Mikä takaa, että vihreäksi feministiksi ilmoittautunut vihapuhepoliisi pitäisi kurissa ne vihervasemmistolaiset mimosat ja omat puoluetoverinsa, jotka hyökkäilevät kavalluksia ja perättömiä ilmiantoja tehden kunniallisten ihmisten kimppuun ja lavastavat heistä syypäitä tekaistuihin ideologisiin rikoksiin vain kiusatakseen ihmisiä ja kartuttaakseen uhripääomaansa?

Yleensäkin on täysin vääristynyttä, että viranomaisvalta pyrkii eliminoimaan kansalaisten poliittisia mielipiteitä ja estämään niiden välittymistä tarkkailu- ja rankaisutoimin. Nyt ei ole kyse vain siitä, nauttiiko poliisi-instituutio ”luottamusta” vai ei. Tällä menolla se ei tietenkään nauti myöskään luottamusta. Mutta kyse on paljon enemmästä.

Kyse on siitä, että yhteiskunnallinen totuus on tuomittu katoamaan, mikäli totuuden tavoittelua varjostaa rangaistusten uhka. – Ajatelkaa: heillä ovat aseet, syyttäjät, käsiraudat, pippurisumutteet ja kaikki! Kansalaismielipiteiden ja sananvapauden kuohiminen on siis moraalitonta, eikä sitä voida perustella rikkomatta yleisiä ihmisoikeuksia ja muuttamatta maatamme henkiseksi Pohjois-Koreaksi.

Samalla poliisi itse menettää ainoan vaikuttavan toimintaresurssinsa, eli kunnioituksen ja arvovallan.

Kansalaisten erimielisyys hallitusten vetämästä ja Euroopan unionin meille tuputtamasta maahanmuuttopolitiikasta on johtanut yhteiskunnalliseen eripuraan ja heikentänyt kansalaisten keskinäistä luottamusta tavalla, jolla sananvapaus on syöty pois ja ihmisiä ripitetään totalitarismeille tyypillisillä keinoilla.

Vihreän aktiivipoliitikon nimittäminen ideologista valvontatehtävää suorittamaan on samanlainen oire viranomaisvallan mädäntymisestä kuin Demla-juristien päätyminen harjoittamaan yhdistyksen tavoitteissa mainittua politiikkaansa oikeusviranomaisten roolissa. Sanankäytön kärjistyminen internetissä johtuu lähinnä yhdestä juurisyystä, maahanmuutosta ja sen aiheuttamista konflikteista, mutta tämän alkusyyn arvostelemisen ja vastustamisen vihervasemmistolainen viranomaisvalta yrittää kieltää lavastamalla järkipuheen ”vihapuheeksi” tai ”rasismiksi”.

Olen useissa kirjoituksissani vastustellut vasemmistolaisissa ajatuspajoissa taottuja propagandatermejä kuten ’vihapuhe’ ja ’totuuden jälkeinen aika’, joille ei voitu esittää mitään yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Ensin mainittua vihervasemmisto käyttää kaiken sellaisen argumentaation tukahduttamiseen, joka ei vastaa sen omaa maailmankuvaa. ’Totuuden jälkeinen aika’ puolestaan vihjaa, että joskus aiemmin totuus muka tiedettiin ja että nyt vaihtoehtomedia uhkaa pravdaa valheilla.

Asia onkin aivan päinvastoin. Vaihtoehtomedia nousi perinnemedian rinnalle, koska ihmiset kyllästyivät vanhan ja valheellisen valtamedian luomaan narraatioon, jossa maahanmuuton ongelmista vaiettiin ja monikulttuurisuuden sisäisesti ristiriitaista ideologiaa pakkosyötettiin kansalaisille. Totuus alkoi tihkua valheita ja puolitotuuksia hyödyntävän valtamedian ohi.

On suurta typeryyttä ja häikäilemätön vääryys, että politiikasta eri mieltä olevat ihmiset yritetään vaientaa poliisin ja oikeuslaitoksen voimalla. Siitä, mikä todellisuudessa ja yhteiskunnallisissa mielipiteissä sekä tulkinnoissa on valetta ja mikä totta, ei pidä missään tapauksessa poliisin eikä oikeuslaitoksen päättää.

Salakyttien ilmaantuminen nettilangoille tuhoaa sananvapautta jo pelkän läsnäolonsa kautta, sillä se ohjaa ihmisiä tarkkailemaan ja suodattamaan näkemyksiään itse. Niinpä poliittisen poliisin olemassaolo sinänsä on vakava oire viranomaisvallan politisoitumisesta ja yhteiskuntakritiikin määrittelemisestä ajatusrikokseksi.

Poliisin roolin ymmärtämättömyyttä ilmentää nettijutussa mainittu kannanotto, jonka mukaisesti mielipidepoliisin toiminta rinnastetaan konkreettista ja immanenttia työtä tekevän ”järjestyspoliisin” toimintaan. Ajatusten paimentaminen nähdään siis samantyyppisenä kuin katurikollisten poimiminen Ford Transitiin.

Kansalaisten väliseen viestintään puuttumisen madaltamista osoittaa sekin, että kyttäily on asetettu paikallispoliisin tehtäväksi, vaikka internet muodostaa universaalin verkoston, jonka laillisuudenvalvonta olisi kansallisen tason eli keskusrikospoliisin suoritettava. Paikallispoliisin tehtäviä laventamalla haluttaneen tuoda uhka lähemmäksi kansalaisia ja luoda mielikuvaa, että poliisiauto ajaa pihaan ”sopimattomista sanoista”.

”Väärinä” pidetyistä ajatuksista ja kannanotoista pamputtamista voidaan jo sinänsä pitää vihapuheen kaltaisena aggressiona eri mieltä olevia vastaan, sillä kyseessä on rangaistuksella uhkaava toiminta. Se puolestaan on jyrkässä ristiriidassa poliittisten vapauksien kanssa.

Viranomaisten toimivallan ulkopuolelle sanankäytön kyttäily jää jo filosofi Adam Smithin ilmoittamasta syystä. Hänen mukaansa jokainen ihminen on ajatustensa ja sanomistensa ehdoton valtias, sillä yhteiskunta ei voi eikä sen pidä puuttua ihmisten henkisiin potentiaaleihin, vaan ihmiset muodostavat käsityksensä ja ilmaisevat ne joka tapauksessa täysin suvereenisti.

Vallanpitäjät ovat tämän myös laajalti huomanneet, ja siksi sananvapauteen sisältyvät mielipiteidenvapaudet ja ilmaisunvapaudet ovat säädetyt ”ihmisoikeuksiksi” ja kansalaisten ”perusoikeuksiksi”.  Niitä kun ei ole voitu missään kieltää eikä niiden toteutumista estää.

Korostan, että poliisin toimintaan liittyvä kritiikkini ei ole henkilökohtaista vaan periaatteellista, sillä tehtävään määrätty henkilö on pelkkä symptoomien esiintymä ja ongelmien eksponentti. Vikaa on valtiovallassa, joka on siirtänyt viranomaisille poliittisia tehtäviä.

Totta tässä tapauksessa on se, että Yleisradio pullautti tyypillisen valeuutisen jättämällä Hokkasen poliittiset taustat kertomatta ja asettumalla myötäilemään toimintaa ilman vähäisintäkään reflektiota tai kritiikkiä. Vertailun vuoksi samaan oli syyllistyä myös Vantaan Sanomat, joka tosin lisäsi tiedon puoluekannasta juttuunsa myöhemmin.

Luulin aluksi, että kyseessä olisi jonkinlainen parodia poliisin nykytilasta, mutta pikainen syventyminen aiheeseen osoitti, että DDR on täällä ja poliittinen poliisi on totta. Myöskään poliiseja ei voi enää parodioida, sillä he tekevät sen itse. Mitä hullua vielä joudunkaan näkemään, ennen kuin olen Sokrateen asemassa ja iässä?

Media hukuttaa maahanmuutto-ongelmat omaan sanakohinaansa

Myös vihervasemmiston toinen äänitorvi Helsingin Sanomat syyllistyi eräänlaisen valeuutisen rakentamiseen. Helsingin Sanomat julkaisi maanantaina toimittaja Susanna Reinbothin kirjoittaman, ylipitkästi ja kaiken selittävästi otsikoidun jutun ”Puolen vuoden kiristämisen ja ahdistelun jälkeen Anna antoi periksi – näin Suomesta oleskelulupaa havitellut mies pakotti tytön avioliittoon”.

Pitkä otsikko selittyy sillä, että juttu on maksumuurin takana mutta myös muiden toivotaan lukevan klikkiuutisesta ainakin otsikon ja muodostavan kuvan sen perusteella. Otsikko on Helsingin Sanomille tyypilliseen tapaan populistinen ja harhaanjohtava ja antaa jälleen väärän kuvan maahanmuuttajien ja kantaväestön suhteista.

Kirjoituksen otsikko uskottelee, että etnisesti suomalainen ”Anna” olisi solminut pakkoavioliiton ulkomaalaisen miehen kanssa ja että tähän vääryyteen puuttumalla lehti muka tekee etevää journalismia, jossa kerrotaan maahanmuuton kantaväestölle aiheuttamista ongelmista avoimesti.

Edempänä tekstissä kuitenkin paljastetaan epäsuorasti, että Anna ei olekaan etninen suomalainen. Tämä käy ilmi esimerkiksi toteamuksesta ”[m]ies oli kotoisin toisesta aasialaisesta maasta kuin vuosia Suomessa asunut Anna”. Lisäksi lehti myöntää jutun lopussa, että naisen nimi oli keksitty.

Sitä, mistä Aasian maasta Anna on, lehti ei kerro, vaikka se olisi aivan olennaista, sillä pakkoavioliitot ovat tyypillisiä nimenomaan islamilaisille maille, joista suurin osa kuuluu Aasiaan tai Vähään-Aasiaan. Lehti ei myöskään mainitse lainkaan sanaa ”islam”, vaikka pakottamisen taustalla ovat ankarat normit, jotka viittaavat nimenomaan islamiin. Lehti muun muassa selittää, että ”[i]sä oli ankara. Tytär ei saanut liikkua iltaisin ulkona, ja kännykän viestitkin isä tarkasti.” Mies puolestaan oli lehden mukaan uhannut tehdä itsemurhan Annan kotitalon pihalla, jos ei pääse naimisiin vastikään 18 täyttäneen tytön kanssa.

Hurmaavaa menoa, mutta ei kovin tyypillistä suomalaiselle elämänkäytännölle, minkä myös Hesarin suggeroima lukija ehkä huomaa punavihreistä silmälasinkehyksistään ja spiraalin pyörteisistä pullonpohjistaan huolimatta.

Niinpä kyseessä ei ole lehden harjoittama ansiokas journalismi, jossa rehellisesti, hurskaasti ja puhtain purjein kerrottaisiin kantaväestön ja oleskelulupaa havittelevien välisistä konflikteista. Sen sijaan kyseessä on lehden yritys lavastaa maahanmuuttajien oman erityiskulttuurin sisäisistä ongelmista yleispätevä pulmakysymys, jota kaikkien pitäisi taivastella naisten asemasta huolestuen.

Helsingin Sanomat on pyrkinyt systemaattisesti vaikenemaan maahanmuuton ongelmista, eikä lehti kertoisi varmasti tästäkään, ellei uhrina olisi nainen, joka on valittu väestöjen etnistä vastakkainasettelua lieventäen, toisin sanoen saman viiteryhmän sisältä kuin avioon pakottanut mies. ”Suomalaiseksi” pakkoavioliiton naisuhri oli naamioitu nimen kautta, sillä tällöin yleisölle syntyi helposti mielikuva, että lehti muka paljastaa suomalaisiin kohdistuvia väärinkäytöksiä.

”Naisten oikeuksista” huolestuneen rummutuksensa paukutuksessa Helsingin Sanomat ei ole uutisoinut samanlaisella intohimolla niistä lukuisista raiskauksista, joita kehitysmaista tulleet maahanmuuttajamiehet ovat tehneet kantaväestöön kuuluville suomalaisnaisille (Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tilasto tässä, yliopiston tässä ja poliisin tässä). Pakkoavioliitot koetetaankin nähdä vain maahanmuuttajien kulttuurin sisäisinä ongelmina eikä suomalaisiin ihmisiin ja kulttuuriimme kohdistuvina muutosvaatimuksina, jotka aikaa myöten ulottuvat kohdistumaan kaikkiin suomalaisiin, mikäli maahanmuuttorumba jatkuu islamisaation tahdissa.

Helsingin Sanomien jutun kuvituksena oli mustaan kaapuun (burkaan) pukeutunut naishahmo, mutta naisten alistamisesta ei arvosteltu islamia, vaan lehti viittasi koko ajan vain ”maahanmuuttajiin”, mikä on karkea yleistys, sillä pakkoavioliitot liittyvät olennaisesti islamiin eivätkä suinkaan läntisistä kulttuureista saapuviin maahanmuuttajiin. Lehti syyttelee maahanmuuttokriitikoita ”yleistyksistä” vastustaakseen islamin arvostelijoita mutta yleistää itse koettaessaan peitellä islamin ja muslimiyhteisöjen ongelmia.

Artikkelin ingressissä murehditaan, että ”[o]ikeusministerin mukaan pakkoavioliitot ovat yleistyneet Suomessa, mutta lainsäädäntö laahaa perässä”. Myöhemmin jutussa todetaan, että Suomi poikkeaa muista pohjoismaista siinä, että pakkoavioliittoja ei ole kriminalisoitu. Kirjoituksen lopussa sanotaan, että suomalaisia tyttöjä ja naisia ei ole havaittu pakkoavioliittojen osapuolina, mutta ”suomalaisten omien vähemmistöjen osalta” mahdollisesti tapahtuvaa tietynlaista pakottamista ei voida sulkea pois. Jutussa ei taaskaan kerrota, mihin suomalaisiin vähemmistöihin kirjoituksissa viitataan – tuskin ainakaan homoihin, sillä homot eivät ole päässeet tai joutuneet näihin asti vapaaehtoiseenkaan avioliittoon.

Helsingin Sanomien kirjoituksessa esitetty todistelu on huteraa ja kestää kuin kerjäläistytön kelkkanaru. Maahanmuuttajataustaisten islaminuskoisten suomalaisperheiden tapauksessa avioliittoon pakottaminen on islamistisen käytännön mukaista myös silloin, kun sitä ”ei ole havaittu”. Havaitsematta jääminen ei tarkoita, ettei sitä esiintyisi. Samoin käy helposti myös islaminuskoon kääntyneiden suomalaisten kohdalla.

Helsingin Sanomien juttu tarjoaa jälleen malliesimerkin siitä, miten valtamedia vaikenee tai antautuu kaksinaismoralismiin maahanmuuton ongelmia käsitellessään. Kyse on harhaanjohtavan viestinnän rakentamisesta ja tendenssimäisestä journalismista, jonka tarkoitus on muokata asenteita ja manipuloida mielipiteitä.

Lehti on kertovinaan suuren uutisen, mutta ei sitten kerrokaan, vaan vääristelee kirjoituksensa muunnelluilla nimillä niin, että lukijalle synnytettävä mielikuva vääristyy. Totuushan on, että uhripääomaa niittävälle naisuhrille oli annettu nimi, joka on yleinen Suomessa, Ruotsissa, Italiassa ja muualla länsimaissa, mutta ei Aasiassa, josta nainen oli kotoisin.

Mikään yllätys tämä ei tietenkään ole. Islam on valtamedian ja viranomaisvallan suojeluksessa, sillä mediasta on tullut politiikan tekijä. Yleisradio ja Helsingin Sanomat ovat menneet täysin palkein mukaan tukemaan Juha Sipilän, Alexander Stubbin ja Petteri Orpon harjoittamaa holtitonta maahanmuuttopolitiikkaa, jonka vuoksi maahamme on heilahtanut suuri ja sukupuolijakaumaltaan epätasapainoinen muslimivähemmistö. Tämä puolestaan on johtanut heidän kulttuuriongelmiensa siirtymiseen meidän kärsittäviksemme.

Tätä kurjaa tulosta media koettaa tasoitella tekemällä näennäisen kriittisiä mutta ongelmia peitteleviä juttuja, joissa sipsutellaan varpaisillaan ilman, että ongelmien ideologista alkusyytä edes mainittaisiin nimeltä. Perinnemedia ylipäänsä kirjoittaa maahanmuuttoaiheista vain siksi, että sitä ei syytettäisi koko puheenaiheen tukahduttamisesta sillä samalla tavalla, jolla viranomaisvalta uhkaa tukkia maahanmuuttoa avoimesti arvostelevien henkilöiden suut.

Dekonstruoin valtamedian valhejournalismia pitkästi ja perusteellisesti – paitsi totuuden itsensä vuoksi – myös tyrmätäkseni mediatutkijana esiintyvän tendenssitieteilijä Anu Koivusen Suomen Kuvalehteen syyskuussa kirjoittaman kolumnin ”Tuntuuko, että media vaikenee maahanmuuton ongelmista? Se ei pidä paikkaansa, mutta epäluulo on lujassa”.

Myös tämän kirjoituksen otsikko on kilometrin pituinen vain siksi, että lukijoiden tajuntaan yritetään takoa väitettä, joka on vastoin arkikokemusta ja todellisuutta. Ylen keskusteluohjelmien hellimä vakiovieras Koivunen viittaa göteborgilaisen Jesper Strömbäckin johtamaan tutkimukseen ruotsalaislehtien maahanmuuttouutisoinnista vuosina 2010–2015. Sen mukaan valtamedia ei kaunistele maahanmuuttoa. Kuilu tutkimustulosten ja luottamuslukujen välillä on kuitenkin ammottava. Koivunen myöntää epätoivonsa suoraan toteamalla, että ”[t]utkimustulos ei tietenkään vakuuta ketään, joka uskoo median vaikenevan”.

Miksipä vakuuttaisi, sillä Anu Koivunen käyttää myös itse valtamedian hänelle puolueellisesti suomaa julkisuutta hyväkseen ja on itse osa samaa vihervasemmistolaista klusteria, joka vääntelee media-alan tutkimustuloksista omien tarkoitusperiensä mukaisia? Filosofina tiedän, että tulkintatieteissä tutkimuksen lopputuloksen määrää tutkijan oma subjektiivinen arvostelukyky, joka on mielipiteenvaraisten tieteiden viimekätinen kriteeri.

Mediatutkijat siis lukevat puoluetoveriensa kirjoittamia lehtiä ja ymmärtävät sekä selittelevät jutut omien poliittisten näkemystensä mukaan parhain päin. Syy median luottamuksen karisemiseen on se, että median luoman narraation ja yhteiskunnallisen todellisuuden välinen kuilu levenee ja syvenee, ja railo punavihreässä kuplassa elävien toimittajien ja selväjärkisten kansalaisten välillä kasvaa. Ei ihme, että yleisöt haistattavat sellaiselle journalistiikalle hevosen kuset.

Miten media, professorit ja liike-elämä tukevat syrjintärikoksia?

Yleisradiossa luetaan tarkkailumielessä myös perussuomalaisten Suomen Uutisia. Tämän osoittaa Ylen juttu, jossa julistetaan, että helsinkiläinen ohjelmistoyritys Flo Apps ei suostu myymään palvelujaan perussuomalaisille ”eettisistä syistä”.

Totuus on, että firma kieltäytyi myymästä julkisesti ja vapaasti ostettaviksi tarjoamiaan palveluksia ideologiseen erimielisyyteen liittyvistä syistä ja tuli siten mahdollisesti rikkoneeksi perustuslaillista yhdenvertaisuus- ja syrjintälainsäädäntöä sekä kaupan alan markkinontilainsäädäntöä.

Tilannehan oli aivan samanlainen, kuin asiakas menisi kauppaan ostamaan appelsiineja, ja kauppias kieltäytyisi palvelemasta asiakasta tämän poliittisten mielipiteiden vuoksi: koska on eri mieltä kuin kauppias! – Selvää mielipidesyrjintää, joka on rinnastettavissa vihapuheeseen ja joka hyväksytyksi tullessaan tekisi poliittisen toiminnan ja osallistumisen vaikeaksi. Se olisi täsmälleen vastoin YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa mainittua sananvapautta, johon sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä hankkia, vastaanottaa ja ilmaista niitä kaikkien tiedotusvälineiden kautta.

Yleisradion jutun kirjoittanut Anna Karismo hälytti asiantuntijoiksi kaksi pahamaineista oikeustieteen politrukkia, valtiosääntöoikeuteen perehtyneen Tampereen yliopiston apulaisprofessori Juha Lavapuron ja Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professorin Tuomas Ojasen, joiden mukaan maahanmuutto Suomeen ja sen mukainen mahdollisuus päästä nauttimaan sosiaaliturvastamme olisi jonkinlainen ihmisoikeus (olen arvostellut heidän puolueellisuuttaan tässä ja Ben Zyskowicz tässä).

Keskeinen kysymys on, mitä tekemistä valtiosääntöoikeuden professoreilla on kaupan alan syrjintäsäädöksiin liittyvässä asiassa. – Ei mitään muuta kuin se, että heiltä Yleisradion toimittaja tiesi saavansa vasemmistolaisen kannanoton, jolla perussuomalaisiin kohdistuva diskriminaatio koetettiin valkopyykätä päivänvaloa sietäväksi.

Yle raahasi studioon diskriminaatiota harjoittaneen liikkeenharjoittaja Tapio Nurmisen, joka tuotiin TV-kameroiden eteen jonkinlaisena hyväntekijänä ja suurena sankarina. Hän selitteli asiakkaanaan olleen perussuomalaisen puolueen diskriminointia sillä, että asiakkaansa arvot eivät ole yrityksensä ”arvojen” (oikeasti: ideologian) mukaisia.

Totuus on, ettei mikään firma saa asettaa sopimuskäytäntöjensä ehdoksi sitä, että asiakas suostuu firman määrittelemiin ideologisiin sitoumuksiin; eihän myöskään asiakkaalla ei ole oikeutta vaatia myyjää sitoutumaan omiin näkemyksiinsä. Nurmisen kannanotto tuo pahaenteisesti mieleen totalitarismeille tyypillisen syrjinnän, jolla on kieltäydytty toimimasta tiettyjen kansanryhmien kanssa samalla perusteella: ”ei haluta olla edistämässä asiakkaiden toimintaa.”

On huomautettava, että yhdenvertaisuussäädösten noudattaminen ei olisikaan edistämistä eikä suosintaa.

Liikkeenharjoittajan vääryydet peittääkseen Yle asettui syrjintää harjoittaneen liikkeenharjoittajan puolelle ja siirsi asian kokonaan toiseen viitekehykseen. Nettijutussa selitellään: 

”Suomessa yrityksillä on elinkeinovapaus ja sopimusvapaus; niillä on melko laaja oikeus valita asiakkaansa ja kumppaninsa, kuten tavaratalo Kärkkäisen tapaus osaltaan osoittaa. Turun yliopiston oikeustieteen professori Juha Lavapuro muistuttaa, että ketjun pääomistaja Juha Kärkkäinen on tuomittu oikeudessa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tuomio osoittaa, että elinkeinoharjoittaja on rikkonut lakia, Lavapuro sanoo. Tällöin yrityksillä olisi perusteltu syy lopettaa yhteistyö tavarataloketjun kanssa. Helsingin yliopiston professori Tuomas Ojanen on samaa mieltä.”

Siirtämällä huomio valtamedian Juha Kärkkäistä vastaan aloittamaan röyhkeään ajojahtiin koetettiin ohjata keskustelu perussuomalaisia koskevasta diskriminaatiosta kokonaan toiseen kontekstiin. Kirjoituksessa uskoteltiin, että yrittäjän tai poliitikon tuomitseminen oikeudessa loisi perusteen yksilön itsensä tai hänen edustamansa organisaation syrjinnälle. Totuus asiassa on, että myös aiemmin jostakin rikoksesta tuomitulla ovat rikoksen sovittamisen jälkeen samat oikeudet kuin ihmisillä yleensä, ja ihmisen painostaminen ja hänen liiketoimintansa haittaaminen Helsingin Sanomien tapaan voi täyttää rikoksen tunnusmerkit.

Toiseksi, liikkeenharjoittajaa ei oikeuta yhteisöasiakkaan syrjintään se, mikäli yhteisöön kuuluu joitakin rikoksesta tuomittuja ihmisiä. Yleisradio kuitenkin antaa Lavapuron kannanottoihin viitaten kuvan, että ”uskonrauhan rikkomisesta” sakkoon tuomitun Jussi Halla-ahon puheenjohtajuus antaisi liikkeenharjoittajalle oikeuden diskriminoida perussuomalaista puoluetta sopimuskäytännöissään. Lavapuro sanoo, että ”puolueen puheenjohtajan tuomiota voidaan verrata yrityksen omistajan tuomioon. Tästä näkökulmasta perussuomalaisten boikotoiminen voisi olla mahdollista.”

Professorien kannanotot ovat seinähulluja eivätkä läpäise sen enempää logiikan kuin etiikankaan seulaa. Yleisradio puolestaan pyrkii oikeuttamaan perussuomalaisten syrjintää selittämällä, että ”[k]annanotoista on tullut jopa kuluttajayritysten velvollisuus”. Tällä väittämällään Yle tulee ottaneeksi kantaa rikollisen syrjintäkäytännön puolesta.

Perussuomalaisena esiintyvien ihmisten syrjiminen kaupan alan, liiketoiminnan, julkisen hallinnon ja asiakaspalvelun yhteyksissä on tietenkin jokapäiväistä mutta ei julkista, sillä syrjintäsyytä ei yleensä ilmoiteta. Olen myös itse joutunut puolueettomana tieteenharjoittajana poliittisen diskriminaation ja mielipidesensuurin kohteeksi, ja minulle on kieltäydytty myymästä julkisesti ostettaviksi tarjottuja palveluja syytä ilmoittamatta. Vain se on ilmoitettu, että syytä ei ilmoiteta. Näin on, vaikka minua ei ole koskaan epäilty, syytetty eikä tuomittu mistään rikoksesta.

Voidaan kysyä, millaisen rääkymisen media ja tieteen kommunistiprofessorit aloittaisivat, jos diskriminaatiosta epäiltäisiin jotakin sellaista yritystä, joka kieltäytyisi myymästä palvelujaan vihervasemmistolaisille ”eettisistä syistä”.

 

Eräs esimerkki vihervasemmiston vihateosta ja suomalaiseen kohdistuvasta syrjinnästä

Yleisradion jutussa kaivettiin esiin punavihreän median arkkivihollisekseen julistama Donald Trump sekä pyrittiin oikeuttamaan kannanotoja, joita tietyt globaalisti toimivat firmat olivat esittäneet maahanmuuton puolesta heti, kun Trump oli ilmoittanut eräiden muslimimaiden kansalaisten maahantulokiellosta.

Tätä kautta mieleeni tuli Suomessa noin vuosi sitten tapahtunut syrjintätapaus. Muuan Hesburgerin työntekijä oli harmistunut erään asiakkaan käyttämästä Donald Trump -lippalakista ja kirjoittanut Twitter-tililleen: ”20 minuuttia ennen sulkemisaikaa sisälle astuu jäbä Make America Great Again -lippalakki päässä. Ois tehnyt mieli sylkästä sen purilaiseen”.

Perussuomalaisten Sebastian Tynkkynen oli ottanut selville anonyymisti esiintyneen henkilön identiteetin ja julkaissut sen netissä, jolloin Hesburger oli erottanut aggressioon syyllistyneen työntekijän. – Se olikin oikein ja kohtuullista.

Mutta mitä teki media? – Se asettui yhdessä ammattijärjestön kanssa puolustamaan vihapuheeseen syyllistynyttä työntekijää ja pyrki lavastamaan hänestä vihakampanjan uhrin. Valtamedian mukaan asiakaspalvelijana toimivalla työntekijällä olisi rajoittamaton oikeus tuottaa vahinkoa sekä asiakkaalle että omalle työnantajalleen vihervasemmistolle suodun aivan erityisen mielipiteenvapauden kautta.

Myös vähemmistömedia meni tähän vyörytykseen mukaan ja kirjoitti: ”Yksittäiseen henkilöön kohdistuvan lokakampanjan lisäksi myös Hesburger on yrityksenä joutunut sosiaalisessa mediassa levinneen lokakampanjan vastaajaksi. [...] PAM ei halua, että Suomeen syntyy työpaikoille pelon ilmapiiri, jossa kuka tahansa voi joutua vihakampanjan kohteeksi sanoessaan mielipiteitä.”

Kuka heitti lokaa ja ketä vastaan? Kansalaisten reaktio halventavan kohtelun uhriksi joutuneen asiakkaan puolesta koetettiin lehdessä kääntää yritykseen kohdistuvaksi hyökkäykseksi, vaikka kyse oli vasemmistolaisperäisen vihapuheen kohteeksi joutuneen ihmisen puolustamisesta yrityksen sisällä toiminutta ja yrityksen omaa mainetta vahingoittavaa anarkisti-pissistä vastaan.

Lehden ja ammattiliiton kannanoton mukaan työntekijöillä olisi oikeus syyllistyä asiakkaiden syrjintään ideologisilla perusteilla ilman, että asiakas on osoittanut vähäisintäkään syytä, miksi häntä olisi oikeutettua tölviä ja räkiä hänen ruokaansa.

Edellä käsittelemäni tapaukset osoittavat, että media, oikeusviranomaiset, poliisi ja yliopistokommunismin politrukit tekevät kaikkensa suojellakseen vihervasemmiston esittämää vihapuhetta ja poliittisesti erimielisiin ihmisiin kohdistettavaa syrjintää. Lisäksi he tukevat sellaista julkista halveksuntaa, joka haitatessaan yksityishenkilöiden elinkeinon harjoittamista tai ansiotoimintaa täyttää myös kunnianloukkauksen tunnusmerkit.