Paluu oravannahkaan

Myös Suomen hallitus on jatkanut ponnistuksiaan harmaan talouden torjumiseksi tukemalla Kyproksen pankkikriisin ratkaisemista. Niinpä veroparatiisivaltio palkittiin rikollisen rahan pesulana toimimisesta EU:n vakuusrahaston pikavipillä.

Nyt kun Euroopan rahakriisissä on tultu sellaiseen vaiheeseen, että ihmisten rahat alkavat palaa pankkeihin, on eurovaluutan loppusuora auennut. Ajatelkaa, jos Suomessakin lastenlapset menettäisivät 40 prosenttia mummojensa säästörahoista. Eivätkö kansalaiset olisi kaduilla ja Kultainen aamunkoitto ovella?

Olisitte, euron perustajat, miettineet mitä haluatte. Yhteistaloudessa, jossa kaikki tärkeät sopimukset Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksesta aina valtioiden väliset taloudelliset tukiaiset kieltävään perussopimuksen artiklaan numero 125 on jouduttu rikkomaan, ongelmat eivät voi enää ratketa nostelemalla virkamiesten ja poliitikkojen aarrearkusta yhä uusia direktiivejä, sertifikaatteja ja sopimuksia kuin jäniksiä hatusta.

Eräs viisas sanoi kerran oppilailleen, jotka paheksuivat oppineen tapaa arvostella uudistuksia, seuraavasti: ”Te haluatte rakentaa entisen vankilanne tilalle uuden ja paremman, kun taas minä haluaisin purkaa vankilat kokonaan.”


Kun pankki ryöstää

Pankkikriisillä on monta ilmentymää, jotka osoittavat koko järjestelmän olevan läpikotaisin mätä. Myös Suomessa pankit ja vakuutuslaitokset kajoavat asiakkaiden rahoihin ja sopimuksiin varsin omavaltaisesti. Toistaiseksi tämä tapahtuu palvelumaksuja nostamalla ja tiliehtoihin puuttumalla.

Pankit ja vakuutusyhtiöt ovat lähetelleet minulle silloin tällöin yksipuolisia sopimusehtojen muutoksia ja maksujen korotuksia. Esimerkiksi vakuutusyhtiö Pohjola toimittaa minulle joka vuosi ”uudet ehtoliitteet”, joissa vakuutusehtoja on yksipuolisesti huononnettu. Alkuperäisessä sopimuksessa tällaisesta menettelystä ei ole mainittu mitään.

Nähdäkseni sopimuksista ei voitaisi poiketa eikä ehtoja muuttaa ilman, että asiasta sovitaan molemminpuolisesti uudelleen. Minusta on röyhkeää lähettää asiakkaille aiemmista ehdoista poikkeavia muutoksia ikään kuin ne olisivat jonkinlaisia itsestäänselvyyksiä. Voisivatko asiakkaat puolestaan lähettää vakuutusyhtiöille omat ”uudet ehtoliitteensä”? Mitähän sopimusoikeuden asiantuntijat ja Vakuutusoikeus sanoisivat tähän?

Sain hetki sitten myös Danske Bankilta ”uudet tiliehdot”, joiden mukaisesti käyttötilin ylläpitomaksua korotetaan 3,40 eurosta 6,40 euroon. Lähes sadan prosentin korotus siis! Rahat pankki rosvoaa suoraan asiakkaiden tileiltä. Kiristyksen leiman menettelylle antaa se, että jos ehtoja ei hyväksy, pankki irtisanoo asiakkuuden. Ihmistä siis lyödään kuin vierasta sikaa, vaikka pankit itsensä pitäisi laittaa käytöskouluun.

Samanaikaisesti pankit purkavat konttoriverkostonsa minimiin ja siirtävät rahanvaihtoa kauppojen kassoille, mikä merkitsee ostosjonojen pitenemistä. Lisäksi ne suunnittelevat automaattien käytön tekemistä kaikissa tapauksissa maksulliseksi. Suomen Pankin, Finanssivalvonnan ja Kuluttajaviraston huolestumisen sekä koko rahajärjestelmän kehnon tilan vuoksi pankit ovat joutuneet pidättäytymään rahan käsittelyn täydellisestä lopettamisesta.

Monissa Danske Bankin konttoreissa ei nytkään suostuta käsittelemään käteistä rahaa, mikä on uskomattoman pöyhkeää rahalaitokselta. Mistä helvetistä käteistä enää voi saada, kun useimmat liikkeetkään eivät vaihda edes pysäköintikolikoita?


Uusi normaali ei ole entistä parempi

Myös muut pankit ovat tuttavieni kertomusten mukaan korottaneet tilien ylläpitomaksuja. Pankkiasiakkuudesta joutuu pian maksamaan kymmeniä euroja kuukaudessa, vaikka tilien sähköisestä ylläpidosta ei ole pankeille juuri mitään kuluja.

Pankit ovat ylihinnoitelleet palvelunsa, ja kuluttajaviranomaisten pitäisi puuttua pankkien harjoittamaan ylilaskutukseen. Toimitusmaksuina ja palkkioina sekä erilaisten asiakirjojen kirjoittamiskuluina pankit perivät hintoja, jotka eivät ole missään suhteessa niille itselleen koituviin kustannuksiin.

Pankit ovat muodostaneet palvelumaksukartelleja, joiden mukaisesti yhden pankin nostaessa hintoja muut seuraavat. Yksikään pankki ei alenna palvelumaksuja, koska pankit ovat taloudellisen vallankäyttäjän roolissa eikä niiden ole pakko tehdä myönnytyksiä asiakkaille.

Palveluhintojen korotuksen vaihtoehtona olisi säästäminen pankin omista kuluista, ja parhaiten tämä hoituisi tinkimällä pankkiirien omasta mukavuudesta ja elintasosta. Nyt pankeissa työskentelee kokonaisia osastoja, joissa mietitään, kuinka asiakkaita voitaisiin vielä kiristää ja joko sietokyky on ylitetty. Vasta rajalla pysähdytään, tosin vain hetkeksi. Sitten taas jatketaan.

Nämä sadistit tuskin ovat tulleet ajatelleiksi, voisivatko he tinkiä omista palkoistaan. Pankinjohtajilla on mitä korkeimmat palkat, vaikka he eivät tee sen enempää henkisiä kuin materiaalisiakaan arvoja tuottavaa työtä.

Ihmisten kannattaisi tehdä vallankumous ja lopettaa pankkien käyttäminen kokonaan. Pienikin määrä asiakkaita voisi pelkällä käyttäytymisen muutoksellaan tehdä lopun pankkien moraalittomuudesta ja koko legitimaatiokriisistä. Ongelmana on vain se, että maksuliikenne hoidetaan nykyään sähköisesti pankkitilien kautta. Riippuvuus elektronisesta rahasta pahentaa ihmisten riippuvuutta pankeista. Kansalaisten kannattaisi kostaa ja alkaa painostaa pankkeja palaamalla käteisen rahan käyttämiseen.

Vaikeus on, että pankkien asiakkuudesta on tehty sosiaalinen välttämättömyys. Valtion olisi syytä perustaa palkkojen, eläkkeiden ja sosiaalietuuksien maksamista varten omakustannusperustainen pankki. Sen kautta voitaisiin hoitaa maksuliikenne riippumatta yksityisistä pankeista ja niiden ahneudesta. Ironista on, että tänään voimaan astuneen palvelumaksukorotuksen minulle lähetti juuri sellainen pankki, eli entinen Postipankki, joka aikoinaan perustettiin tuota tarkoitusta varten.

Nyky-Euroopassa pankit voitaisiin aivan hyvin sosialisoida eli saattaa valtion haltuun. Yksityisille pankeille annetun rahanluontioikeuden voisi palauttaa takaisin valtion kontrolliin. Näin ajatellessani en ole sosialisti sen kummemmin, mutta raha on valtion artefakti ja vaihdon väline, joten ihmisten parhaaksi olisi, jos pankkitoiminta ja koko rahoitusjärjestelmä olisi talousdemokraattisesti vain valtioiden kansanvaltaisessa hallinnassa.

Euron ja EU:n ruumiinvalvojaiset

Euroopan rahaunionin jäsenyys on johtanut valtioiden taloudet suuriin ongelmiin. Suorituskyvyltään erilaiset kansantaloudet saatettiin yhteisen valuutan kautta näennäisesti samalle viivalle. Nyt hitaita pakotetaan juoksemaan nopeiden tahdissa ja nopeita puolestaan taivutellaan juoksemaan hitaammin, jotta kaikki pysyisivät mukana. Kun valtiot eivät voi hoitaa talouttaan itselleen sopivimmalla tavalla, yhteiskunnallinen tehokkuus kärsii. Lopulta myös vahvimmat kansantaloudet menettävät kykynsä tuottaa sellaista lisäarvoa, jolla voitaisiin parantaa muiden asemaa.

Yhteiseen rahaan on liittynyt pieniä hyötynäkökohtia: matkailijoiden ei tarvitse vaihtaa valuuttaa maasta toiseen siirtyessään eikä yritysten tarvitse suojautua kurssiriskeiltä valuuttafutuureilla. Euroopassa olisi kuitenkin voinut käydä vapaakauppaa myös ilman EU:ta ja euroa, pelkän EEC:n turvin. EMU:n ja yhteisvaluutan edut ovat olleet hyvin vähäisiä. Valuuttaa ei tarvitse vaihtaa myöskään maksaessaan kortilla, ja euron ansiosta kurssimuutoksilta voidaan suojautua vain euroalueen sisällä.

Yritykset käyvät kauppaa myös euroalueen ulkopuolisiin maihin, ja tässä suhteessa yhteisestä valuutasta on ollut lähes pelkkää haittaa. Eräs syy siihen, miksi Suomen puunjalostusteollisuutta lopetetaan tehdas kerrallaan ”kannattamattomana”, on se, että kilpailijamaat, kuten Ruotsi, myyvät tuotteitaan edullisemmin. Oman valuuttansa ansiosta Ruotsi voi devalvoida ja lepuuttaa kruununsa kurssia alemmalla tasolla sekä taata edullisemmat hinnat, kysynnän ja työllisyyden, joka edistää koko kansantalouden etua. Esimerkiksi vuoden 2008 laman alkaessa Ruotsi alensi kruununsa kurssia niin, että yhdellä eurolla saattoi ostaa melkein kymmenen kruunua. Tästä elvytystoimesta oli naapurimaamme teollisuudelle useiden miljardien etu, kun taas vahvasta eurosta on ollut haittaa esimerkiksi Suomen viennille Pohjois-Amerikkaan.

Suomen tiedotusvälineet mainitsevat kyllä mielellään, mitä etua yhteisestä valuutasta on ollut, mutta ne eivät kerro, että syynä Suomen metsäteollisuuden asteittaiseen tuhoutumiseen on Euroopan unioni ja yhteinen raha. Myös tuotannon siirtäminen pois Suomesta johtuu Euroopan unionista ja sen myötä helpottuneesta pääomien viennistä rajojemme ulkopuolelle. Tämä on heikentänyt työllisyyttä ja vähentänyt yksityishenkilöiltä perittävää verokertymää.

Myös yritysten maksamien verojen määrä on supistunut tai ainakin noussut optimaalista verotuottoa vähemmän Euroopan rahaunionin vuoksi. Ulkomaalaisten ostettua yrityksiämme firmat kotiuttavat voittonsa vieraisiin maihin ja maksavat veronsa niihin. Samoin suomalaisten hallussa olevat yritykset pakenevat alhaisten verojen toivossa ulkomaille. Tämä on johtanut valtiot keskinäiseen verokilpailuun, mikä puolestaan merkitsee, ettei itsenäistä finanssipolitiikkaa enää ole.

Kansallisvaltiot eivät voi päättää verotuksensa tasosta itsenäisesti, sillä pääomien vapaan siirtelyn vuoksi pääomanomistajat voivat helposti viedä omaisuutensa ulkomaille ja kilpailuttaa valtioiden verotusjärjestelmiä. Niinpä pääomatuloverotus on pidetty suhteellisen alhaisella tasolla myös Suomessa, minkä seurauksena rikkaat pääomanomistajat ovat selvinneet vähillä veroilla. Heidän alhaiset veronsa on kompensoitu ottamalla valtiolle suurin määrin velkaa.

Rikkaat ihmiset ovat rikastuneet ja valtiot ovat velkaantuneet. Rikkaiden suuret pääomatulot aiotaan maksattaa köyhien ja keskituloisten palkansaajien köyhillä ja keskituloisilla jälkeläisillä, joiden hoidettaviksi valtioiden velat kaatuvat. Tämä on johtanut yhteiskunnalliseen repeämiseen ja eripuraisuuteen. Vastakkain eivät ole nykyään vain rikkaiden ja köyhien ihmisten edut, vaan kansallista etua ajattelevien ihmisten ja siitä piittaamattomien internatsien napit.

Yhteiskuntamme pysyy koossa ja ihmiset näennäisesti tyytyväisinä vain siksi, että kansalaiset eivät vielä ymmärrä, miten heitä höynäytetään EU:n riistotaloudessa. Heidän aggressionsa ostetaan pois sosiaaliturvalla, joka siirretään tulevien sukupolvien maksettavaksi. Nämä kaikki ongelmat johtuvat siitä, että EU on sekoittanut pahasti valtioiden taloudet ja tuhonnut niiden itsenäisen talouspoliittisen toimintakyvyn.


Valtiot eivät selviä veloistaan koskaan

Valtioiden köyhtyminen ja velkaantuminen ovat johtaneet ennennäkemättömään pankki- ja rahoituskriisiin. Kriisi ei tosin vallitse vain pankkijärjestelmässä vaan sitä pönkittävässä politiikassa.

Suomen valtiolla on tätä nykyä velkaa noin 82 miljardia euroa, ja velkaeuroja on kuin tähtiä taivaalla. Esimerkiksi yläpuolellamme näkyvään Linnunrata-nimiseen tähtisumuun on arvioitu sisältyvän noin 200 miljardia tähteä tai aurinkokuntaa. Tässä mielessä tähtitiede on vielä taloustiedettä runollisempaa.

Laskin kerran, että Suomen valtionvelalla voisi rakentaa niin monta kolmesataametristä loistoristeilijää, että niitä ulottuisi peräkkäin aseteltuna Helsingin Katajanokalta Suomenlahden ylitse Tallinnaan asti. Yksikin tällainen loistolaiva maksaa noin 300 miljoonaa euroa, ja se olisi jopa valtion budjetissa suuren mittaluokan hankinta. Mutta Suomen valtiolla velkaa on niin paljon, että kyseisiä laivoja voisi sillä summalla hankkia peräti 270 kappaletta ja kävellä niistä rakennettua siltaa pitkin kuivin jaloin Baltian puolelle! Paha vain, ettei tätä velkaa ole missään kiinteässä omaisuudessa investoituna, vaan se kasvaa korkoa vain syömävelkana.

Suomea sanotaan yhdeksi EU:n vähiten velkaantuneimmista maista. Olemme pysyneet pankkivaltio Luxemburgin ohella ainoana sellaisena maana, joka täyttää Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksessa mainitun ehdon. Sen mukaan valtionvelka ei saa ylittää 60 prosenttia BKT:sta. Velkamme vähyys on kuitenkin vain suhteellista ja näyttää hallinnassa olevalta pelkästään bruttokansantuotteeseen verrattuna. Suuri valtionvelka on saattanut taloutemme veitsen terälle, ja liikkumavara on minimaalinen. Absoluuttinen velka on hirvittävä, ja myös oma tilanteemme on erittäin huono, mikäli otetaan huomioon, että selviytymiskykymme ei ole yhtä hyvä kuin kehittyneempien teollisuusmaiden.

Yksiselitteinen syy valtioiden heikkoon tilanteeseen on Euroopan unioni ja sen yhteinen rahapolitiikka. Kansallisvaltioilta on viety oikeus devalvaatioon ja revalvaatioon ja sellaiseen itsenäiseen veropolitiikkaan, joka takaisi suurimman mahdollisen tehokkuuden poliittisesti siedettävillä ehdoilla kussakin kansallisvaltiossa.

Myös pankkien ja valtiovarainministeriöiden ekonomisteille alkaa olla selvää, ettei yksikään Euroopan valtio suoriudu veloistaan huononevan huoltosuhteen, eläkepommin, kallistuvan energian ja EU:n lietsoman maahanmuuton sekä siitä johtuvan sosiaalihuollollisen rasituksen keskellä. Velkoja ei siis ole mahdollista maksaa koskaan takaisin. Miten sitten valtioiden ja pankkien välisissä suhteissa käy?


Kriisin ratkaisu: setelirahoitus ja inflaatio tai akordi ja pankkien kansallistaminen

Valtiot ovat pankeissa asioidessaan erilaisia asiakkaita kuin yritykset ja yksityishenkilöt. Kun valtio astuu pankkiin, kyseessä on asiakas, joka voi säätää pankkilait uusiksi. Valtiot eivät ole toistaiseksi käyttäneet tätä keinoa, mutta aikaa myöten sitä joudutaan käyttämään.

Nykyisin Euroopassa vaurastuvat rikkaat ihmiset ja pankit. Rikkaat rikastuvat pääoman omistusta suosivan verotuksen kautta. Pankit puolestaan rikastuvat hyödyntämällä valtion niille myöntämää rahan liikkeellelasku- ja koronperimisoikeutta. Vaikka yksityisten pankkien toimintaoikeudet ovatkin valtioiden niille myöntämiä, valtiot roikkuvat pankkien kahleissa niin kuin Mr. Lothar Veronican talutusnuorassa. Valtiot ovat narun päässä juuri siksi, että Euroopan yhdentymisellä niiden oma varainhankinta eli itsenäinen veropolitiikka on ajettu umpikujaan.

Valtio voisi hankkia varallisuutta verotuksen lisäksi myös eräällä toisella tavalla. Se voisi lisätä kierrossa olevan rahan määrää eli laskemalla liikenteeseen rahaa esimerkiksi kaksinkertaisen määrän nykyiseen verrattuna. Tällöin ihmisten palkkojen ostovoimasta katoaisi puolet, ja työn tuloksista viisikymmentä prosenttia siirtyisi valtiolle. Ne, jotka tällaisessa tilanteessa olisivat säästäneet omaisuuteen, välttyisivät pääoman menetyksiltä, sillä kiinteä omaisuus säilyttää arvonsa rahan arvon heikentymisestä huolimatta. Euroopan unionissa tätä vaihtoehtoa onkin pohdittu, ja on aprikoitu, voitaisiinko valtioiden velat hoitaa laskemalla liikkeelle rahaa, jolla lainat voisi maksaa.

Käsittääkseni valtiot joutuvat aikaa myöten toimimaan näin, sillä ne eivät voi uskottavasti hoitaa velkojaan muutoin, mutta tuloksena olisi silloin jättiläisinflaatio. Eurotalous repeää joko siitä hyvissä ajoin irtautumalla tai ajautumalla rahapoliittiseen kaaokseen. Mikäli tilanne halutaan hoitaa hallitusti, pankit on saatettava valtion omistukseen ja poliittiseen valvontaan kattavan pankkireformin kautta.


Minne raha katoaa, vaikka sitä koko ajan tehdään lisää?

Euroopassa ja varsinkin Suomessa on vallinnut euronormeja suurempi inflaatio jo nyt. Kun asuntojen ja kahvikupillisten hintalappuihin kirjoitetaan nykyään samat numerot kuin markka-ajan lopulla, niiden hinnat ovat kuusinkertaistuneet, vaikka ihmisten palkat eivät ole nousseet kuin muutaman prosentin. Koska asuminen muodostaa suuren osan ihmisten elinkustannuksista, asuntojen kallistuminen on syönyt kansalaisten tuloista paljon suuremman osan kuin tilastollisista inflaatioprosenteista voisi päätellä.

Inflaatio on pidetty näennäisesti alhaisena tasaamalla valtaviksi paisuneet asuntoluotot useiden vuosikymmenien mittaisille ajanjaksoille, pitämällä kuukausittaiset asumismenot siten hallinnassa ja siirtämällä lainat maksettaviksi tulevaisuuteen. Todellisuudessa myöskään asuntojen materiaalinen arvo ei ole niin suuri kuin niistä riistetään ja maksetaan.

Asuntojen hintojen järjetön nousu on ohjannut asunnon ostajia olettamaan, että he löytävät takapihoiltaan sammioittain kultaa. Asuntojen hinnat tulevat kuitenkin väistämättä romahtamaan, sillä omistusasunnot ovat karanneet palkansaajien ulottuvilta. Espanjassa näin jo kävi, ja Barcelonasta voi tätä nykyä ostaa yksiön kolmellakymmenellä tuhannella, omakotitalon meren rannalta sadallatuhannella. Sama tilanne vallitsee myös Saksassa (asuntojen todellisia hintoja voit katsella linkin takaa).

Asuntokuplan puhkeaminen ja realistisen hintatason saavuttaminen johtuu työttömyydestä ja kansantalouden romahtamisesta laman ansiosta totuuden äärelle. Suomessa puolestaan vallitsee työttömyys käänteisestä syystä. Ihmiset ovat menettäneet työskentelymotivaationsa, koska he tietävät, ettei edes koko elämä riitä enää asunnon maksamiseen, eivätkä he milloinkaan saa kovaa maata jalkojensa alle.

Syy asuntojen hintojen holtittomaan nousuun Suomessa ei ole ollut vain kysynnän ja tarjonnan epätasapaino kasvukeskuksissa tai resurssien tuhlaaminen monumentaalirakentamiseen asuntorakentamisen sijasta. Syy, jota markkinamekanismikaan ei ole kyennyt korjaamaan vaan ainoastaan syventämään, on ollut rahataloudessa ja pankeissa.

Yksityiset liikepankit ovat valtioiden suosiossa ja nauttivat poliittisia erikoisetuja siitä edellä mainitsemastani syystä, että niille on suotu rahanteko-oikeus. Oikeus laskea liikenteeseen rahaa kuuluisi tosiasiassa vain valtioille ja keskuspankeille, jotka takaavat koko rahajärjestelmän. Edellä kuvattua piiloinflaatiota luodaan siis pankeissa, jotka laskevat liikkeelle enemmän luottoa kuin niissä on talletuksia tai kassavarantovaatimukset sietävät, eikä Suomenkaan pankkitarkastusvirasto puutu tähän toimintaan noususuhdanteiden aikana. Se alkaa korjata vaurioita vasta laman alettua, kun pankit kääntyvät valtioiden kukkarolle pankkitukea kerjäten.


Miten rahaa luodaan talouden taikamaailmassa?

Yksityiset pankit hyödyntävät tunnetusti niin sanottua luotonlaajennusta. Sen vaikutuksesta keskuspankkien liikkeelle laskema ”vahva raha” kertautuu talouden kierrossa. Pankit luovat uutta rahaa, sillä ne eivät lainaa eteenpäin niillä jo olevia keskuspankilta tai toinen toisiltaan lainaamiaan rahoja eivätkä myöskään ottolainauksen kautta asiakkailta saamiaan rahoja vaan pitävät osan itsellään. Sen sijaan ne luovat moninkertaisen määrän rahaa kirjoittamalla antolainausasiakkailleen luottoja pankkien tiskeillä. Pankit siis lisäävät numeroita asiakkaiden asunto- ja muihin luottoihin ja antavat ulos sellaista rahaa, jota niillä ei ole.

Liikkumavaraa, jonka puitteissa pankit voivat kyseistä mekanismia hyödyntää, kutsutaan kassavarantovaatimukseksi. Jos kassavarantovaatimus olisi esimerkiksi 2 prosenttia, pankit voisivat antaa luottoja 50-kertaisen määrän. Tätä puolestaan kutsutaan rahakertoimeksi. Todellisuudessa muutamien EU-maiden pankeissa ei ole kassavarantovaatimusta lainkaan, eli periaatteessa ne voivat antaa rahaa lainaksi rajattomasti. Tällä tavoin pankit luovat rahaa tyhjästä, ja mitä huonommin valtiot tarkkailevat pankkien antolainausta, sitä enemmän lumerahaa talouteen syntyy.

Esimerkiksi Yhdysvalloista vuonna 2008 alkaneen laman tärkein syy oli Yhdysvaltain keskuspankin holtiton luotonanto. Keskuspankki lainasi liikepankeille rahaa alhaisella korolla ja siten helpotti niiden antolainaustoimintaa. Asuntojen hinnat nousivat jyrkästi, koska ostajille myönnettiin halpakorkoisia luottoja. Lainoja myönnettiin myös maksukyvyttömille, jotka ajautuivat vaikeuksiin, ja kysynnän hiipuessa asuntojen hinnat romahtivat jättäen haltijansa tappiolle ja pysyvään velkavankeuteen. Tyhjästä luotu raha tuotti taloudellisen tyhjiön viime kädessä ylivelkaantuneiden ihmisten kukkaroon.

Tällä välin pankit rikastuivat, sillä valtio suostui pelastamaan ne pankkituella ja koska myöhemmin pankit perivät samat summat myös laina-asiakkailtaan. Lopulta kaikki kääntyi veronmaksajien ja ylivelkaantuneiden ihmisten itsensä maksettavaksi, vaikka syyllisiä pitäisi etsiä pankeista ja valtion keskuspankista.

Euroopassa on meneillään samantapainen tilanne. Yhtäältä valtiot takaavat pankkien luotonannon myöntämällä yksityisille liikepankeille oikeuden luoda rahaa tyhjästä sekä laiminlyömällä pankkitoiminnan kontrolloimisen. Toisaalta valtiot lainaavat myös itse rahaa pankeilta suoriutuakseen sosiaalimenoistaan, verokertymän vähenemisestä sekä pankkituesta. Yhdysvallat on jo elvyttänyt taloutta laskemalla liikkeelle suurin määrin rahaa, ja myös Euroopan keskuspankki on ostanut yksityisiltä pankeilta niiden hallussa olevia ongelmamaiden velkakirjoja, jotka osoittautuvat arvottomiksi. Näin EKP on maksanut valtioiden lainoja vaihtamalla roskaa roskaan, toisin sanoen rahaan, jonka arvo ei monistettaessa ja pois jaettaessa suinkaan nouse vaan laskee.

Olisi kuitenkin väärin, että hyödyn tästä tilanteesta korjaisivat yksityiset rahalaitokset. Koska valtiot ovat taanneet pankkien toiminnan, niillä on moraalinen oikeus ja velvollisuus itse vaikeuksiin joutuessaan kansallistaa pankit. Kukaan tuskin uskoo esimerkiksi Kreikan, Portugalin, Italian tai Espanjan milloinkaan suoriutuvan veloistaan. En usko myöskään Suomen pystyvän maksamaan takaisin valtiolla olevaa velkaa. Myös maksuhalukkuus puuttuu, ja esimerkiksi Paavo Lipposen hallitusten aikana poliitikot pitivät tärkeämpänä talouskasvun (ja oman kannatuksensa) ruokkimista alhaisen verotuksen avulla kuin valtiolla olevan velan lyhentämistä. Kuitenkin juuri tuolloin olisi pitänyt tyytyä kahden prosentin talouskasvuun neljän sijasta ja lyhentää valtionvelkaa pitämällä verot korkeammalla.


Koron perimisen synti

Miksi sitten valtiot keräävät itselleen velkaa niin runsaasti kuin tekevät? Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että valtiot ovat sekä velallisia että omien velkojensa takaajia. Pankkijärjestelmän ylläpitäjinä ja legitimoijina valtiot uskovat pitävänsä myös pankkien avaimia käsissään. Tämä on kuitenkin virheellinen oletus, ja valtiot ovatkin nyt pahoin riippuvaisia yksityisistä pankeista, Rothschildeista ja Rockefellereistä, jotka pääsevät määräämään, mihin lainatut varat sijoitetaan. Näin valtioiden rahankäyttö ajautuu epädemokraattisiin käsiin, aivan kuten EU:n katakombeissa on käynyt. Vaarallisinta eurovaltioille on ulkomainen ja euroalueen ulkopuolelta tuleva raha, sillä se ei ole Euroopan keskuspankinkaan kontrollissa.

Toinen syy valtioiden runsaaseen velanottoon on siinä, että valtioiden kassakirstun vartijat tietävät, ettei kansantaloudessa ole ensinkään rahaa, jos ei ole velkaa. Lähes kaikki kierrossa oleva raha on yksityisten pankkien tiskeillä luotua velkarahaa, joka koostuu lumerahana ulos annetuista lainoista. Mitä enemmän pankeilta lainataan, sitä rikkaampia ihmiset voivat kuvitella olevansa ja sitä varakkaammalta kansantalous näyttää, kunhan se vain hoitaa velkansa. Vallassa olevat nykypoliitikot olettavat siis velkaa tehdessään tekevänsä äänestäjistään rikkaita (lukuun ottamatta niitä, jotka elävät tulevaisuudessa eivätkä siis voi vielä äänestää). Kaikki velka on kuitenkin vain eteenpäin siirrettyä verotusta tai inflaatiota.

Pääongelman muodostaa koron periminen velkarahasta. Koska yksityiset pankit perivät rahasta korkoa ja valtiot puolestaan joutuvat rahoittamaan korkomenoja uusilla lainoilla, velkakuorma kasvaa. Toisaalta pankeista ulos kannettu raha päätyy talletuksina takaisin pankkien tileille, tosin vain osittain. Pankkien on annettava ulos vähemmän varsinaista talletusrahaa kuin ne lainaavat asiakkailtaan, ja tästä koituvan tappion vuoksi pankit kompensoivat tilannetta perimällä ottolainauskorkoja korkeampia antolainauskorkoja. Kaikki pankkien lainaama raha ei palaudu pankkeihin, vaan osa siitä katoaa joka tapauksessa matkalle. Yksi lainaksi annettu lume-euro ehtii kuitenkin noin kymmenkertaistua rahatalouden taikamaailmassa, kun osia siitä talletetaan takaisin pankkeihin ja lainataan edelleen.

Koron periminen johtaa inflaatioon, ja velkojen määrä kasvaa kansantaloudessa samanaikaisesti kuin hinnat nousevat. Esimerkiksi kolmen prosentin koron periminen vuosittain johtaa eksponentiaalisesti kasvavaan lainamäärään, jos korko lisätään pääomaan ja pääomaa ei lyhennetä. Tällaisen lainan lyhentämiseen tarvittaisiin epärealistisen hurja ja katkeamattomasti jatkuva talouskasvu.

Koron kiskomisen vuoksi käykin lopulta aivan päinvastoin kuin voitiin kuvitella ja toivoa, ja velallisten kaikki omaisuus siirtyy vähitellen luotottajien haltuun. Asuntopolitiikassa tämä näkyy selvästi. Monikymmenvuotisten asuntolainojen tehtäväksi ei ole enää pitkään aikaan mielletty sitä, että velalliset saisivat asunnon omaksi. Jokainen asuntolainaa maksava tietää, että pitkien asuntolainojen korkomenot kaksinkertaistavat takaisinmaksun loppusumman. Tämän kaiken saa aikaan koron periminen luotoista. Asuntovelkainen ainoastaan hoitaa lainaa kuolemaansa asti selviten hädin tuskin korkomenoista. Omistusasumisesta on tullut yksi vuokralla asumisen muoto.

Valtion velan vuoksi ei myydä vain valtioiden omaisuutta, vaan valtio luo olosuhteet, joissa myös yksityiset ihmiset riisutaan kaikesta varallisuudesta ja heidän kaikki omaisuutensa päätyy vihdoin pankeille. Esimerkiksi ne iäkkäät ihmiset, jotka ovat pystyneet hankkimaan asuntovarallisuutta, menettävät sen, sillä rutiköyhät valtiot eivät suoriudu eläkkeiden maksusta. Pankit puolestaan tarjoavat asiakkailleen käänteisiä asuntoluottoja, joihin turvautuessaan ikäihmiset panttaavat asuntonsa lainaa vastaan. Ihmisen kuollessa asunnon kahmaisee pankki, ja loput vie valtio perillisiä verottamalla. Aivan vastaavasti myös valtioiden omaisuus on jo myyty pois sijoitusomaisuutta ja käyttöomaisuutta myöten, vaikka näin syntyneillä tilapäisillä tuloilla valtiot eivät olekaan pystyneet rahoittamaan pysyviä menojaan.

Toinen mahdollisuus hoitaa tilanne olisi kieltää koron periminen. Valtio voisi myös itse lainata itselleen ne rahat, jotka se nyt antaa pankkien takoa tiskeillään ja joiden takaajaksi se itse ryhtyy. Jos valtio ei perisi myöntämistään lainoista korkoa, koronkiskontaan liittyvä lumipalloefekti ei pääsisi käyntiin, ja lainasummat pysyisivät kohtuullisina sekä lyhentämiskelpoisina. Koron kiskonnan kieltäminen veisi perusteen myös talouskasvun vaatimuksilta, jolloin voitaisiin pyrkiä uskottavaan luonnonvarojen säästämiseen.


Belsebuubi asuu pankeissa

Kaiken pahan alku ja juuri näyttää olevan yksityisten pankkien toiminta ja niiden harjoittama koronkiskonta. Lumerahan luominen ja koron periminen lainoista aloitettiin historiallisesti katsoen 1700-luvun Englannissa. Sitä ennen koron periminen oli monissa maissa kiellettyä ja rangaistavaa, myös Ruotsi-Suomessa.

Vitsikästä on, että nyky-Euroopassa ollaan jälleen palaamassa tähän pisteeseen. Siihen voidaan päätyä valtion käyttöön ottaman setelirahoituksen kautta, mikä johtaa inflaatioon. Inflaatio puolestaan on tasavero, joka kohtelee kaikkia kansalaisia muodollisesti yhtä kovakouraisesti, mutta suhteellisesti ankarammin se kohdistuu vähävaraisimpiin ja pienituloisimpiin, jotka joutuvat tinkimään perushyödykkeistään.

Setelirahoituksen ohella toinen keino maksaa valtioiden velat on se, että pankit taivutellaan tekemään akordi, toisin sanoen antamaan valtioilla olevat velat anteeksi. Kreikan valtion velkojen puoliksi leikkaaminen virittelee alkusointuja tästä.

Jatkossa pankit kirjaavat suuria luottotappioita valtioille antamiensa luottojen vuoksi, ja pankkeja joudutaan pääomittamaan valtioiden tuella. Valtioiden pitää kuitenkin vaatia tukien vastineeksi omistusosuuksia pankeista, mikä johtaa käytännössä pankkien sosialisoimiseen. Pankkituki pitää nähdä vastavuoroisena, sillä valtiot ovat alun perin legitimoineet myös pankkien rahanteko-oikeuden. Tulevaisuudessa koko pankkijärjestelmä on uudistettava, ja valtioiden on otettava rahajärjestelmä tosiasialliseen hallintaansa luomalla koroton rahanlainausjärjestelmä.


Irti eurosta!

Euroopan talous-, pankki- ja rahakriisin päässä on pankkien kansallistaminen. Tämä on nähdäkseni ainoa tie, jota kulkien euron ongelmat voidaan ratkaista ilman, että valtioiden taloudet romahtavat ja kansat ajetaan kaduille. Valtioiden on samanaikaisesti irtauduttava eurosta ja palattava itsenäisen rahapolitiikan tielle. Myrskystä johtuvat laineet eivät välttämättä nouse kovin suuriksi, sillä markkinat eivät ole tyhmiä, ja ne ovat aavistaneet jo ennakolta esimerkiksi Kreikan ajautumisen velkasaneeraukseen. Nämä tulevaisuudennäkymät ovat siis mukana jo nykyisessä korkotasossa, eikä euron repeäminen aiheuta välttämättä mitään shokkiaaltoa korkoihin.

Eurosta irtautumisen on tapahduttava hallitusti, aivan niin kuin pankkien kansallistamisenkin. Korostan, että tämä on ainoa tie, jolla euron kriisi voidaan ratkaista ilman hyperinflaatiota, poliittisia levottomuuksia ja verenvuodatusta. Valtioiden välisen integraation sijasta pitäisikin painottaa pankkien integroimista poliittiseen järjestelmään.

Pankit rahoittavat tulevaisuudessa toimintansa nimenomaan veronmaksajien kukkarosta, joten ne kaatuvat joka tapauksessa valtioiden turvaverkkoihin. Kyse on vain siitä, tapahtuuko romahdus hallitusti vai hallitsemattomasti. Hallitusti se tapahtuu, kun pankit kansallistetaan ja otetaan poliittiseen valvontaan sekä korkojen kiskominen kielletään. Päävastuu pankkitukien maksamisesta kääntyy tällöin suurten EU-maiden, kuten Britannian, Espanjan, Ranskan ja Saksan sekä niiden veronmaksajien vastattavaksi, sillä eniten kärsivät nimenomaan näiden maiden pankit. Tämä vastuunjako on oikeudenmukainen, sillä kyseiset maat ovat myös hyötyneet eurotaloudesta eniten.

Monet poliitikot, kuten Italian sosiaalidemokraattien Romano Prodi, ovat sanoneet, että euron kriisin ratkaisemiseksi pitää syventää liittovaltiopolitiikkaa ja tähdätä entistä tiiviimpään poliittiseen integraatioon. Tämä on tyypillinen velkavankeudessa elävien reagoimistapa: kun taloudellinen itsemääräämisoikeus on menetetty, tunnustetaan riippuvuutta. Ylivelkaantuneet valtiot menettävät itsenäisyytensä, sen asioista päättävät muut, ja tulot valuvat vieraille. Kyseinen regressiivinen tulos on löperön sosiaalidemokraattisen selkärangattomuuden seuraus, mutta se pitää yhtä myös kapitalistien harjoittaman alistamisen ja ruoskimisen kanssa.

Federalismi, jota Suomessa on ajanut erityisesti kokoomuksen Cai-Göran Alexander Stubb, on mitä pahinta demokratian halveksuntaa. Sen tuloksena politiikanteko ja kansalaisten tahto korvattaisiin Stubbin kaltaisille EU-byrokraateille ominaisella lobbauksella ja juonittelulla.

Euron kriisiä ei voida eikä pidä koettaa ratkaista esimerkiksi euromaiden yhteisillä joukkovelkakirjalainoilla, sillä ne merkitsisivät valtioiden finanssipolitiikan yhtenäistämistä ja verotuksen kytkemistä entistä tiiviimmin yhteen. Paremmin menestyvien maiden veronmaksajilla maksatettaisiin tällöin entistä enemmän myös muiden maiden velkoja, mikä olisi poliittisesti kestämätöntä. Se olisi myös moraalisesti epäoikeudenmukaista, sillä meritokraattisen oikeudenmukaisuusteorian näkökulmasta taloudellisia seuraamuksia ei tule siirtää sellaisten ihmisten kontolle, joilla ei ole kausaalista syy-yhteyttä niiden syntyyn eikä ansioita ongelmien luomisessa.

Tässä tilanteessa sekä sosialistit että porvarit ovat olleet aidan samalla puolella: ruokkimassa Euroopan yhteistä rahapolitiikkaa. Niinpä poliittiset vastakkainasettelut eivät enää vallitse vasemmiston ja oikeiston välillä, vaan ne vallitsevat kansallista etua edustavien poliitikkojen ja niiden välillä, jotka eivät kansallisesta edusta mitään välitä. Nykyajan EU-myönteiset poliitikot, jotka ovat suureksi osaksi euroalueen rakentamisen takana, ovat syypäitä vallitsevaan pankki- ja rahakriisiin. He ovat todellisia kansallisvaltioiden ja niiden kansalaisten vihollisia.


Irti Euroopan unionista!

Euroopan unioni on kapitalismin kirkkain ja puhtain ilmentymä. Siihen liittyvä yhteinen rahapolitiikka, maahanmuuttona esiintyvä työvoiman joukkosiirtely ja hyväksikäyttö sekä sosiaalinen ja kulttuurinen yksiaineksistuminen uhkaavat tappaa pois kansallisvaltion, joka 1800-luvulta asti on ollut järkevän yhteiskuntapolitiikan keskeinen instrumentti. Itsenäinen kansallisvaltio on ollut väline ja puskuri sosiaalisten sekä taloudellisten erojen tasapainottamiseen eri yhteiskuntaluokkien kesken valtioiden sisällä.

Aidon kulttuurisen erilaisuuden ja Euroopan kansojen itsejärjestymiseen pohjautuvan moniaineksisuuden tilalle on sittemmin luotu monikulttuurisuuden ideologia. Sen vallitessa tasa-arvo tulkitaan kaikkien maiden samanlaisuudeksi. Käytännössä tämä tendenssi johtaa vain monokulttuuriin, jonka tuloksena koko Eurooppa lainehtii yhtenä yksiaineksisena viljapeltona kuin muinaisessa Neuvostoliitossa.

Suoraan sanottuna Euroopan unioni uhkaa ihmisten hyvinvointia kaikkialla maanosassamme. Sen liittovaltiopolitiikka on aivan yhtä totalitaristista ja ihmisten vapautta sekä kansakuntien itsemääräämisoikeutta loukkaavaa kuin yksilönvapauden riisto kommunistisissa maissa.

Euroopan rahakriisin keskellä myös poliitikot alkavat vähitellen huomata, mitä kaikkea Euroopan unionin sitoumuksista voi seurata. Esimerkiksi Suomen nimi on niin monessa sopimuksessa, että emme ole nähneet vielä puoliakaan niistä kaikista ongelmista, joihin nämä sopimukset ja niiden dispositiot voivat johtaa.

Eduskunnan on ehdottomasti torjuttava vireillä oleva perustuslain muutoshanke, jonka tuloksena kansallista päätösvaltaa voitaisiin jatkossa siirtää kahden kolmasosan määräenemmistöllä Euroopan unionille myös kansallisesti tärkeissä kysymyksissä.

Euroopan unionissa ei tule myöskään luopua yhteispäätösmenettelystä, joka edellyttää kaikkien jäsenmaiden suostumusta. Tästä käytännöstä saatiin hyviä kokemuksia viimeksi, kun Suomi ja Hollanti estivät Bulgarian ja Romanian liittymisen Schengenin vapaamatkustussopimukseen. Parasta olisi tietysti se, että koko Euroopan unioni katsottaisiin poliittisesti kuolleeksi ja eroaisimme EU:sta ensimmäisten joukossa.


Miksi on oikein olla ehdoton?

On olemassa kaksi tapaa upottaa vene: ylilastaus ja veneen keikuttaminen. Ne, jotka haluavat lisätä integraatiota ja luoda liittovaltion, ovat ylilastaajia. Niitä, jotka arvostelevat tätä politikointia, moititaan veneen keikuttajiksi. Mutta on olemassa kolmaskin tie: vähennetään kuormaa ja jätetään osa matkustajista rannalle. Näin hekin pysyvät kuivilla, eivätkä myöskään veneessä olijat joudu veden varaan kellumaan.

Sananlasku sanoo, että sukeltaminen kannattaa lopettaa viimeistään silloin kun on pohjalla. Euroopan unioni on nyt pohjalla. Tästä ei ole muuta tietä ylöspäin kuin Euroopan unionin vähittäinen purkaminen. Suomen kannalta katsoen Euroopan unionia ei ole koskaan tarvittu mihinkään. Myös EU:n turvastandardit ja sosiaalisen hyvinvoinnin takaamat oikeudet ovat olleet Suomessa paremmin voimassa jo alun alkaen eivätkä suinkaan EU:n ansiosta. Sen sijaan yhteisestä rahasta johtuvat vahingot ovat olleet paljon suuremmat kuin ne pienet edut, joiden johdosta sitä on kiitelty. Norja ja Sveitsi ovat pärjänneet mainiosti Euroopan unionin ja euroalueen ulkopuolella.

Ainoat poliittiset puolueet, jotka voivat ohjata Euroopan takaisin raiteilleen, kohti kansallisvaltioista koostuvaa politiikkaa sekä itsenäisiä talousjärjestelmiä, ovat Euroopan kansallismieliset puolueet.

Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen puolestaan paheksui hiljattain sitä havaitsemaansa tosiasiaa, että ”ehdottomuus” on lisääntynyt politiikassa. Tätä ei tarvitse ihmetellä, sillä Jyrki-boyn puolue on täysin unohtanut nimestään sen alkuosan: puoluehan on viralliselta nimeltään Kansallinen Kokoomus r. p. Myöskään kokoomus ei ole ajanut pitkään aikaan kansallista etua. Kannatuskadosta, luokkayhteiskunnan voimaan astumisesta ja niin sanotun ääriajattelun lisääntymisestä puolue saa syyttää vain itseään.

”Ehdottomien” mielipiteiden lisääntyminen johtuu siitä, että asioista ollaan periaatteellisesti eri mieltä. Syvien kriisien keskellä joudutaan usein pohtimaan periaatteet uusiksi. Enää ei riitä se pragmatiikka, jonka vallitessa päämääristä ollaan yksimielisiä ja vain keinoista vallitsee erimielisyys. Nykyisin myös päämääristä ollaan eri mieltä. Tämä puolestaan on poliittisesti tervehdyttävä reaktio.

Olen itse ottanut jo vuonna 1994 kielteisen kannan Euroopan unioniin kansanäänestyksessä, sillä aavistin, että EU:hun liittymiseen sisältyy liittyminen myös yhteiseen rahaan ja kaikkiin sen ongelmiin, joiden seurauksena valtiot lilluvat ennen pitkää kaulaansa myöten keltaisessa. Hyvinvoinnin takaava valtioiden käyttöomaisuuskin alkaa olla jo myyty velkojen maksamiseksi, ja peruspalveluja yksityistämällä julkiselle taloudelle syntyy vain entistä enemmän menoja, kun joku ulkopuolinen (ja useasti myös ulkomaalainen) taho laskuttaa valtiota ja kuntia niin hammashoidosta, katsastuksista kuin teiden aurauksistakin aikaisempaa kiskurimaisemmilla hinnoilla. EU:n määräämillä kilpailutussäädöksillä valtiolta on viety mahdollisuus suosia suomalaisia toimijoita tavalla, jonka tuloksena Suomi kukoisti vielä 1980-luvulla ja valtio vaurastui.

Vastustaessani Euroopan unionista johdettua politiikkaa olen täysin ehdoton ja sikäli täysin filosofinen. Olin aivan oikeassa myös siinä, kun viime kesäkuisessa blogikirjoituksessani ehdotin, että uuden hallituksen tulisi laatia suunnitelma kriisin eskaloitumisen ja eurosta irtautumisen varalle. Hallitus taisi ottaa ilmaisen neuvoni onkeensa, sillä 21.9.2011 otsikoitiin, että hallituksella on B-suunnitelma talousromahduksen varalle. Olisi mielenkiintoista tietää, millainen se on, sillä A-suunnitelma talouskriisin hoitamiseksi puuttuu kokonaan.


Miksi europankkiirit nauroivat?

Äskettäin näimme, että Suomen vakuusvaatimukset Kreikka-tuelle uitettiin likaviemäristä alas myöntämällä Suomelle vakuudet, mutta sellaisella tavalla, joka jätti Suomen tappiolle ja saattoi maamme muiden maiden silmissä naurunalaiseksi. Esimerkiksi Iltalehti otsikoi 5.10.2011 kannessaan, että ”Koko Eurooppa nauraa Suomelle”, toisin sanoen Jutta Urpilaiselle, jonka vakuusvaatimukset vesitettiin kuukausia kestäneen väännön aikana.

Suomi saa nyt vakuudet vain osalle lainasummasta, toisin sanoen 880 miljoonan euron edestä arvopaperitakauksia, jotka sijoitetaan edelleen. Ne saadakseen Suomi suostui maksamaan pysyvän vakausmekanismin pääomaosuutensa viiden erän sijasta kerralla vuonna 2013 ja leikkaamaan väliaikaisesta mekanismista mahdollisesti saatavia tuottoja. Lisäksi vakuussummaa ei maksettaisi takausten aktualisoituessa Suomelle heti vaan vasta noin 15–20 vuoden kuluttua Kreikan konkurssista. Tämä osoittaa, että Suomen piikkiä pidetään auki niin kauan, kuin Suomi ylipäänsä on mukana Euroopan unionissa.

Vakuuksien myöntäminen oli röyhkeää huijausta, sillä neuvottelujen aikana Suomen osuutta Kreikan toisesta pelastuspaketista kasvatettiin vaivihkaa 1,4 miljardista eurosta 2,2 miljardiin. Valtiovarainministeriön virkamiehen Martti Salmen äskettäin antaman lausunnon mukaan ”Kreikan talouden näkymien synkkenemisen vuoksi maa tarvinnee odotettua suuremman lainapaketin” (VVM:n tiedote tässä). Tosiasiassa Suomen osuutta kasvatettiin 57 prosentilla eli noin 800 miljoonalla siksi, että siten Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen saivat Suomen antamien takausten vastineeksi samansuuruiset näennäiset vakuudet. Suomen suhteellinen osuus 109 miljardin pelastuspaketista kasvoi, sillä pelastuspaketin kokonaissummaa ei ole missään sovittu nostettavaksi 57 prosentilla 171 miljardiin!

Tuloksena oli, että Suomi osti vakuudet Kreikalta lainaamalla sille entistä enemmän rahaa. Suomalaisille myönnetyt vakuudet otettiin meiltä toisella kädellä pois kuin leipäkannikka keskitysleirivangin emalilautaselta. Kenenkään ei tarvitse ihmetellä, miksi europankkiirit nauroivat ja miksi yksikään maa ei enää halua avustustensa vastineeksi ”vakuuksia”. Katainen ja Urpilainen puolestaan menettivät kasvonsa niin ulkopolitiikassa kuin sisäpolitiikassakin. Heidän yrityksensä jymäyttää kansaa paljastui häpeälliseksi harhautukseksi, kun neuvottelun tuloksena saadut vakuudet kierrätettiin Suomen valtion rasitteeksi entistä raskaampana pääomaosuutena.

Kataisen ja Urpilaisen (talouspolitiikan Bonnien ja Clyden) Suomelle hankkima taloudellinen tappio on kuitenkin rikka rokassa verrattuna siihen, mitä Euroopan keskuspankki ja Suomen Pankki tekevät parlamenttien tietämättä ja kansalaisten selän takana. Suomi on pumpannut keskuspankkinsa ja euromaiden rahavirtoja tasapainottamaan perustetun Target-järjestelmän kautta näkymätöntä häivetukea Euroopan pankkijärjestelmään useita miljardeja euroja. Jos mukaan lasketaan erilaiset tukiostot, summa nousee lähelle 30 miljardia. Tämä puolestaan merkitsee, että Suomi ehkäisee uuden talouskriisin syntyä suuremmalla summalla kuin kuluisi kriisistä maallemme aiheutuviin tappioihin.

Tapa, jolla esimerkiksi talouskomissaari Olli Rehn on puhunut pysyvän vakausvälineen puolesta ja pahoitellut Suomen kansan tinkimättömyyttä, muistuttaa maanpetturuutta. Juuri sillä tavoin sekä oikeisto, vasemmisto että keskusta ovat innosta kiljuen vaatineet kaikkia maita eurorahasta solmittuun hirttosilmukkaan. Toivottavasti köyttä riittää myös sitten, kun yhteisvaluutasta johtuva katastrofi todetaan tapahtuneeksi ja syylliset vedetään kaduilla ja kujilla hirteen.

Lisää analyysia ja perusteluja tässä.

M-15 on oikeassa

Euroopan finanssikriisin edetessä tuli selväksi, että lopulta joku keksii seteli- ja bittirahoituksen. Kun valtiot eivät pysty lainaamaan rahaa pankeista, ne voisivat tehdä sitä itse. Ajatus on välkky, sillä rahan luominen on itse asiassa valtion tehtävä, joka vain on puolivahingossa lipsahtanut yksityisille pankeille.

Keskustan kansanedustaja Markku Uusipaavalniemi ehdotti Talousdemokratia ry:lle 20.9.2010 antamassaan haastattelussa, että Euroopan keskuspankki taikoisi hihastaan 1 000 miljardia euroa, jolla ratkaistaisiin valtioiden rahakriisi. Vertailukohtana hän mainitsi, että nykyään yksityiset pankit tekevät rahaa itse kirjoittamalla asiakkailleen luottoja, vaikka pankeissa ei olisi vastaavaa määrää talletuksia.

Rahanteko-oikeus on tosiasiassa ollut jo pitkään yksityisillä pankeilla. Ongelmana on lumerahan tehtailun lisäksi se, että yksityiset pankit luotottavat asiakkaitaan suuremmalla rahamäärällä kuin asiakkaat pystyvät maksamaan takaisin. Myös oman käsitykseni mukaan esimerkiksi asuntojen hintakupla on syntynyt juuri näin, kun rahaa on tehty tyhjästä ja sitä on jaeltu löysästi.

Vastaavasti valtiot voisivat hoitaa oman rahakriisinsä tekemällä lisää rahaa.

Jos peruslähtökohta eli rahan loihtiminen tyhjästä on kuitenkin viallinen, niin miksi valtiot sitten voisivat tehdä niin yksityisten pankkien sijasta? Ensinnäkin (1) valtioilla olisi siihen poliittinen oikeus ja velvollisuus toisin kuin yksityisillä pankeilla. Ja toiseksi (2) valtiot eivät peri lisärahasta korkoa, kuten yksityiset pankit, joten lainaa ei tarvitsisi rahoittaa lisälainalla, niin kuin yksityisten rahoitusmarkkinoiden kierteessä helposti käy. Kolmanneksi (3) sijoituspäätöksiä tekisivät poliitikot eivätkä pankkiirit, jotka nyt vaikuttavat myös siihen, mihin kohteisiin lainarahat käytetään. Tämä vaihtoehto olisi siis kansanvaltaisempi.

Uusipaavalniemen ja talousdemokraattien ehdottamalla tavalla ei kuitenkaan tehdä, vaan ihmisiä pelotellaan jättiläisinflaatiolla. Todellisuudessa valtioiden harjoittama tilapäinen bitti- tai setelirahoitus ei tekisi Euroopasta uutta Zimbabwea. Myös oman käsitykseni mukaan euron kurssi luonnollisesti laskisi mutta ei suinkaan romahtaisi kilpaileviin valuuttoihin verrattuna. Vastalahjana euroalueen kilpailukyky paranisi. Työllisyys ja tuotanto säilyisivät ennallaan, ja kokonaistilanne pysyisi hallinnassa johtaen vain monetaristisen talouspolitiikan väistymiseen ja esimerkiksi dollarin ja euron välisen kurssin tasapainottumiseen.

Uuden Suomen Puheenvuorossa kirjoittanut Pasi J. Matilainen erehtyy väittäessään, että jos valtiot lisäisivät rahan määrää markkinoilla, se automaattisesti johtaisi inflaatiokierteeseen. Libero-taloustieteestä innostunut it-ammattilainen ei ole ymmärtänyt, että rahan kätilönä toimivat nyt yksityiset pankit. Valinta sen välillä, luodaanko rahaa pankeissa vai valtioiden taholla, on valinta, jossa määritetään, vaurastuvatko yhteiskunnassamme kapitalistit vai keski- ja työväenluokka. Erona on lähinnä seuraava: kun inflaatioriskin aiheuttava raha luodaan yksityisissä pankeissa, tilanteesta hyötyvät koronkiskojat, jotka tekaisevat toiminnalleen välineen tyhjästä.


Fiatilla vai Mersulla?

Miksi sitten tyhjästä luotua fiat-rahaa pidetään nykyisin kaiken pahan alkuna ja juurena? Fiat-rahallahan tarkoitetaan rahaa, jonka arvo perustuu ainoastaan hallinnon luomiin säännöksiin tai lakeihin, eikä mihinkään konkreettiseen asiaan, ja sen vastakohtana voidaan pitää esimerkiksi rahaa, joka perustuu kultakantaan.

Asiassa on luonnollisesti puolensa. Ne liittyvät keinotteluun ja spekulaatiotalouteen. On totta kai viisaampaa ajatella, että myös kaikki lisäarvo pitää ensin tuottaa. Talousjärjestelmän täytyy perustua tuottamiseen eikä alihinnoitteluun, niukkuuden keinotekoiseen lopettamiseen tai holtittomaan jakamiseen.

Mutta: rahaa luodaan kuitenkin tyhjästä esimerkiksi osake- ja optiokeinottelussa, joissa vaihdetaan odotusarvoja ilman, että arvonlisä näkyy todellisena omaisuutena tai kassavirtana. Tätä libertaarit eivät paheksu lainkaan, vaikka he vastustavatkin fiat-rahaa, jolla tasapainotettaisiin valtiontalouksien tilannetta. Koska rahan pitäisi olla valtion kontrolloima artefakti, valtioilla olisi tähän myös mahdollisuus ja kansanvaltainen oikeutus toisin kuin yksityisillä pankeilla.

Äärilibertaarien anarkokapitalistinen argumentaatio näyttää johtavan yhteen tiettyyn peruslähtökohtaan, joka onkin heidän ideologiansa keskeinen opinkappale: myös rahan tulisi olla yksityistä. Tämä puolestaan kumoaisi rahan aseman yleispätevänä vaihdon välineenä valtioissa ja siten koko rahajärjestelmän.

Siinä, toimivatko rahan liikkeelle laskijoina valtiot vai yksityiset pankit, ratkaistaan peruslinja: pidetäänkö pystyssä uuskapitalistista monetaristista järjestelmää vai sallitaanko taloudellista aktiivisuutta edistävä lievä inflaatio?

Uusipaavalniemen ja talousdemokraattien kannanotoista lähtenyt kinastelu (ks. esim. Pasi J. Matilaisen kolumnin jäljessä tulevia kommentteja) johtuu paljolti siitä, että heidän vastakriitikkonsa tulkitsevat tilannetta mustavalkoisesti ja pitävät lopputuloksena hyperinflaatiota. Uusipaavalniemen arvostelijat pitävät setelirahoittajaa noidan oppipoikana, joka saa henget liikkeelle mutta ei kykene hallitsemaan niitä.

Käytännössä rahan luonti tapahtuu nyt paljon hallitsemattomammin pankkien tiskeillä kuin se tapahtuisi keskuspankkien ohjauksessa. Kyse on siitä, kuka kontrolloi ketä: ovatko pankit valtioiden poliittisessa talutusnuorassa vai valtiot yksityisten pankkien kaulapannassa? Poliittinen kontrolli on kansanvaltaista; sen sijaan pankkien toimintaa ohjaa pelkkä ahneus, joka on tietysti rationaalista mutta usein vailla yhteisvastuuta ja moraalia.

Tämä puolestaan näkyy lopputuloksessa. Myös asuntojen hintakuplaan ja yliluototukseen on sisältynyt suunnaton piiloinflaatio. Rahan arvon alenemista ei ole vain päästetty näkymään tilastoissa, kun lainojen kuukausierät on pidetty näennäisesti kohtuullisina ja lainalaskut on siirretty maksettaviksi tulevaisuuteen venyvinä luottoina.

Voi olla, että Uusipaavalniemen esiintulossa näkyy alkusointuja vaaleja edeltävästä hypetyksestä, mutta omasta mielestäni ei ole mitään pahaa siinä, että poliitikko tulee mieluummin Fiatilla kuin rahamiesten maskotilla, Mersulla. Fiat lux! Tulkoon siis valkeus myös talouspoliittiseen keskusteluun.


Mikä estää?

Setelirahoituksen kaltaista piristysruisketta valtioiden taloudelle ei suostuta antamaan siksi, että se ei ole pääomanomistajien ja suurtallettajien etujen mukaista. Ratkaisusta hyötyisivät etupäässä velalliset. Uusipaavalniemen väläyttämä vaihtoehto ratkaisisi kuitenkin kriisin poliittisesti ja kansanvaltaisesti, sillä se hyödyttäisi Euroopan kansalaisten enemmistöä.

Sen sijaan nyt ongelmaa yritetään ratkoa kapitalistisesti pitämällä euron kurssia korkealla ja velkaannuttamalla valtioita yksityisille luotonantajille. Tässä tilanteessa rikkaat rikastuvat entisestään.

Kyseinen politiikka on samanlaista kuin Suomen valtion pääomatuloveroprosentin pitäminen alhaisena. Seuraus on, että valtio jää vaille verotuloja ja joutuu kuittaamaan menovajeen velanotolla. Rikkaiden rikastuminen maksatetaan siis valtionvelalla, joka siirretään niiden tulevien sukupolvien riesaksi, jotka eivät vielä voi äänestää. Kansantaloutemme kokonaisvelkaantumista tehostavat eläkepommi, huoltosuhteen huononeminen ja maahanmuutto.

Vallassa oleva hallitus sallii lisäksi osinkotulojen verovapaan nostamisen pörssin ulkopuolisista yhtiöistä aina 90 000 euroon asti eikä tee pääomatuloverosta progressiivista – asia, jota olen vaatinut uudessa veromallissani. Minun ja kauppatieteen maisteri Uusipaavalniemen välinen ero talouspolitiikassa sisältyy lähinnä siihen, että Uusis on hallituspuolueen edustaja, jota minä en ole.

Olen Uusipaavalniemen kanssa samaa mieltä siitä, että valtioiden rahoitusongelman hoitamiseen olisi nykyistä parempi tie. Valtiot ovat, paitsi siirtäneet rahanteko-oikeuden yksityisille pankeille, myös luopuneet verotusoikeudesta mahdollistamalla verokilpailun. Kun sijoittajat ja firmat voivat lähteä maasta, mikäli niitä verotetaan nykyistä enemmän, itsenäistä veropolitiikkaa ei käytännössä enää ole. Tämä on tulos globalisaatiosta ja Euroopan unionin pyrkimyksestä yhteiseen talousalueeseen. Ja dominopalikat alkavat nyt kaatua.


Median ja valtapolitiikan vispilänkauppa

Kiintoisaa Uusipaavalniemen lausunnossa on paitsi hänen ajatustensa sisältö, myös niiden käsittely mediassa. Haastattelu julkaistiin alun perin melko tuntemattoman yhdistyksen kotisivuilla, ja jutun siitä tekivät vain Uutiskynnys-verkkolehti ja Uusi Suomi.

Adressit.com-verkkosivustolle kerättiin kuitenkin nopeasti nimilista, joka vaati Uusipaavalniemen ajatusten ”uutisointia”. On kummallista, että juttua ei pidetä uutisena, ellei siitä ole kerrottu niin sanotussa valtamediassa. Niin sanottu valtamedia toteuttaakin häikäilemätöntä sensuuria ollessaan kertomatta kansan edusmiehen ajatuksista, vaikka ne ovat täysin perusteltuja ja tuovat esille tietoa, josta lausunnon antaja itse toteaa, että kansalaisten olisi syytä tuntea myös nämä taloustieteelliset tosiasiat.

Sitä, että suurin osa kierrossa olevasta rahasta ei ole valtioiden keskuspankkien liikkeelle laskemaa rahaa vaan yksityisten pankkien tiskeillä luotua illuusiorahaa, ei kerrota myöskään koulujen oppikirjoissa. Asiaa peitellään kansojen syviltä riveiltä, jotta mummot eivät lähtisi penäämään talletuksiaan pankeista. Äkillinen talletuspako voisi romahduttaa koko pankkijärjestelmän, eivätkä pankkien omaisuudesta koostuvat vakuudet riittäisi turvaamaan talletusten takaisin saantia, kun omaisuuden arvot laskisivat suuren määrän tullessa nopeasti markkinoille.

Median ylenkatseellisuus johtunee samasta pelosta kuin moni muukin vaientamisen pyrkimys yhteiskunnassamme. Tiettyjä asioita ei uskalleta tuoda julki, koska pelätään seurauksia. Mikäli taloutta reformoitaisiin Uusipaavalniemen ehdottamalla tavalla, monelta pataporvarilta ja patriarkkakapitalistilta voisi palaa parta. Lisäksi kaiken takaa kurkistaa valtamedialle karvas EU-kritiikki. Euroalueen ongelmathan johtuvat suureksi osaksi siitä, että yhteisvaluutta pakottaa suoriutumiskyvyltään erilaiset kansantaloudet samaan muottiin. Eräs tapa ratkaista Kreikan valtiontalouden kriisi olisi ollut curlingistakin tunnettu ”poistoheitto” tai ”tuplapoisto”, jolla olisi tökätty myös konkurssikypsät Espanja ja Portugali pois euron piiristä ja devalvoitu niiden valuutta.

Olen itse jo aiemmin ehdottanut Uusipaavalniemen edustamia ratkaisuja poliittisessa ohjelmassani, muun muassa asuntopolitiikkaa koskien. Samoin olen arvostellut valtion omaisuuden myyntiä ja yksityistämistä, jonka yhteydessä optio-oikeutetut taikoivat taskuihinsa rahaa vuolemalla sitä valtionfirmojen kyljestä. Sen sijaan media pitää kantta kattilan päällä.