Annatko jymäyttää itseäsi ”pääministerivaalilla”?

Sdp ja Kokoomus ovat halunneet nähdä edessä olevat eduskuntavaalit pääministerivaaleina. Puolueiden puheenjohtajat ovat kaupitelleet toisiaan tai itseään toinen toistaan parempina tai huonompina vaihtoehtoina. Äänestäjille pyritään luomaan kuva, että heidän olisi valittava kahdesta vaihtoehdosta vähemmän huono.

Puolueiden julistautumisessa pääministeripuolueiksi on vaalilaukan makua. Samoin median asennoitumisessa, kun toimittajat mitä ystävällisimmin tarjoilevat Petteri Orpoa (kok.) ja Antti Rinnettä (sd.) ”todennäköisimpinä pääministereinä” ja esittelevät heidän näkemyksiään vaalikoneisiin, gallupeihin ja kristallipalloihin katsoen.

Petteri Orpoon monet tuskastuivat jo hänen ollessaan sisäministerinä, päästäessään maahan suuria määriä turvapaikanhakijoita ja toimiessaan Sinisten sugar daddynä, joka houkutti soinilaisia hunajaisilla lupauksillaan tai uhkauksillaan. Antti Rinteen toimintakuntoisuudesta ja demarien ohjelmasta taas on esitetty vahvoja epäilyksiä, joita muistin virkistys Sdp:n hallituksessa olosta vahvistaa.

Sdp:n ja Kokoomuksen kissanhännänvedolla koetetaan viestittää, ettei muita puolueita kannata äänestää, jos haluaa vaikuttaa pääministerin valintaan ja sitä kautta hallituksen kokoonpanoon.

Tämä on huomion viemistä taktikointiin. Se tukee molempien puolueiden etua niiden kilpailuasetelmasta huolimatta. Kiistely ja kilpailu ovat näennäisiä, sillä molemmat puolueet antavat ymmärtää päätyvänsä yhteiseen hallitukseen. Sitä kautta Sdp ja Kokoomus pyrkivät pidättämään poliittista valtaa itselleen.

Taktikoinnin sijasta fokus kannattaisi siirtää strategiaan: siihen, mitä oikeastaan halutaan ja tavoitellaan. Nyt pitäisi huomio kiinnittää politiikan arvoihin ja päämääriin sekä puhua ja kilpailla asia-argumentein.

Pääministeriydestä jankuttelu on pelkkää teatteria, jossa tukeudutaan laskelmointiin ja ennustajaeukkoihin. Eduskuntavaalien ei kuitenkaan pitäisi olla pudotuspelien eikä missikisojen tapaisia persoonan performointeja.

Eduskuntavaaleja ei pitäisi myöskään ymmärtää miksikään ”yhden asian vaaleiksi”, vaikka monet puolueet puhuisivatkin mielellään vain niille itselleen tärkeistä ja helpoista asioista. Esimerkiksi vihreät ovat yrittäneet kaventaa vaalit ”ilmastovaaleiksi” ja demarit ”hoivavaaleiksi”.

Kaikki vaalit ovat raha- & resurssivaaleja. Niistä kenkä puristaa maahanmuuttoasioissakin. Nyt valitaan eduskunta, joka joutuu päättämään kaikista eteen tulevista asioista seuraavien neljän vuoden ajan. Siksi huomio olisi kiinnitettävä politiikan koko palettiin.

Meillä perussuomalaisilla on jämäkästi perusteltu energia- ja ympäristöpoliittinen ohjelma, talouspoliittinen ohjelma, sosiaalipoliittinen ohjelma, koulutuspoliittinen ohjelma ja tietenkin myös maahanmuuttopoliittinen ohjelma sekä periaate- ja eduskuntavaaliohjelmat. Jos jotakuta mietityttävät omat ajatukseni, ne voi tarkistaa vaalikirjastani Kuinka Suomi korjataan? Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu (2019).

Sdp ja Kokoomus ovat pyrkineet median tuella rajaamaan Perussuomalaiset pois hallituksesta, sillä  puolueemme on arvoiltaan ja agendaltaan vahvin: suomalaisten edun mukainen.

Tämä käy ilmi puolueemme TNS-gallupilla teettämästä tutkimuksesta, joka julkaistiin maahanmuuttopoliittisen ohjelmamme julkistamistilaisuudessa. Puolueemme näkemykset käyvät yksiin kansalaisten selvän enemmistön kanssa etenkin ilmastopolitiikkaa (76 %) ja maahanmuuttoa (62 %) koskevissa kysymyksissä. Juuri niitä on pidetty vaalien kannalta tärkeimpinä.

Esteet Perussuomalaisten äänestämiselle johtuvat meihin kohdistetuista ennakkoluuloista ja mielikuvista. Taustalla on myös vuoden 2017 tapahtumista asti Jussi Halla-ahoa vastaan suunnattu henkilökohtainen vyörytys.

Käsitykseni mukaan puolueemme gallup-kannatuksesta puuttuu edelleen noin 10–15 prosenttiyksikköä, mikä johtuu vain ja ainoastaan muiden puolueiden harjoittamasta eristämispolitiikasta sekä median jatkamasta mustamaalaamisesta.

Pääministerivaali vai arvokannanottojen vaali? Kansalaisten kannattaisi ilmaista arvokannanottonsa suoraan ja rehellisesti riippumatta siitä, päädymmeko hallitukseen vai emme. Siten se viesti menee oikeasti perille.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Uusi ratio-ohjelma: Koko Kansan Politiikkamessut

Aloitimme Radio Vapaassa Helsingissä uuden ohjelmasarjan ”Koko Kansan Politiikkamessut”.

Ensimmäisessä lähetyksessä 12.2. puhuimme valtamedian puolueellisuudesta ja siitä, mihin vaihtoehtoista uusmediaa tarvitaan.

Kanssani studiossa on Marko Ekqvist. Lähetyksen voi jälkikäteen kuunnella YouTubesta. Radio kuuluu Helsingissä ja Uudellamaalla taajuudella 97,1 MHz ja Internetissä kaikkialla, minne nettilangat kantavat.

Olemme linjoilla tiistaisin ja torstaisin noin klo 17–18, ja jatkossa lähetykseemme voi myös soittaa. Radiobuffi tässä. Jos oheinen video ei avaudu blogissa, voit klikata YouTubeen ja katsella sen siellä. Kyseessä on siis näköradio.

Lillukanvarsia ja liukumiinoja: Ylen anti presidentinvaaleissa

Viitsin katsella kaksi ensimmäistä jaksoa Yleisradion presidentinvaalitenteistä. Ohjelmasarjan avasivat istuvan presidentin päähaastajat, Paavo Väyrynen (8.1.) ja Laura Huhtasaari (9.1).

Väyrysen jaksosta toimittajien alkupuheenvuorot kuluttivat neljänneksen, eli 15 minuuttia. Kun Väyrynen oli saanut 7 minuutin puheensa pidettyä, lähetysaikaa oli kulunut jo 22 minuuttia.

Ymmärsin asian niin, että presidenttiehdokkaina olivatkin kommentaattoreiksi studioon kutsutut Mikael Jungner ja Mari K. Niemi, kun taas Väyryselle tarjottiin statistin roolia. Hän muuten oli alkuperäiseltä ammatiltaan Yleisradion ajankohtaistoimittaja.

Mari K. Niemi puolestaan on lähtökohdiltaan rättikauppa H&M:n entinen tuotepäällikkö, mutta Yle on medioinut hänen yliopistofeministiset saavutuksensa mielipide- ja asiantuntijavallaksi niin, että yhtäkkiä hän onkin television kuvaruudussa kommentoimassa päivänpolitiikkaa suurena asiantuntijana (kirjoitin aiheesta aiemmin tässä). Niemen nostaminen vaalien päsmäriksi antaa jälleen näyttöä siitä, miten toimittajat tavoittelevat poliittista valtaa.

Mikael Jungnerin käyttö Yleisradion lähetyksessä taas ihmetyttää, sillä hän ei ole enää Sdp:n jäsen.

Jungner lähti Sdp:stä, koska ei päässyt surkeilla 373 äänellä edes Helsingin valtuustoon. Puolue ei pelastanut entistä puoluesihteeriään nimittämällä häntä Helsingin apulaiskaupunginjohtajaksi, vaan virkaan juoniteltiin ylivoimaisen ansioitunut ja huippukoulutettu Nasima Razmyar, ja perusteena kantaväestön positiiviseen syrjimiseen oli hänen afganistanilaisuutensa.

Kabulien ilmaannuttua rattaisiin osoittautui, ettei entisellä äijäpuolueella ja nykyisellä maahanmuuttajien ja feministien liitolla, Sdp:llä, ole mitään annettavaa keski-ikäiselle suomalaismiehelle. Puolue tuli kalutuksi loppuun. Alkoholilain muutos tarjosi Jungnerille hyvän tekosyyn uppoavasta laivasta lähtemiseen, vaikka syyt taisivat liittyä järjen katoamiseen puolueesta, joka on mennyt Suomen etua vahingoittavien esitysten taakse: viimeksi työvoiman saatavuusharkinnasta luopumisen takaajaksi.

Se kylläkin ihmetyttää, mikä on tehnyt juristi Jungnerista viestinnän asiantuntijan niin, että hän nyt pyörittää viestintätoimisto Kreabia. Rooli Ylen toimitusjohtajana näyttää tuottavan sisältösivistystä, aivan niin kuin Sdp:n jäsenkirja avaa virkauran.

Yksi syy Jungnerin kannatuksen laskuun on voinut olla hänen keekoilunsa avoautolla. Hänen ollessaan mukana presidentinvaalissa kannattaa muistaa, että presidentin ei koskaan kannata ajaa avoautolla. Siis mikäli ex-poliitikko jatkossa presidentiksi pyrkii.

Laura Huhtasaaren haastattelusta muistan hänen vastustajansa. Minä en tiedä, mistä tuottajat olivat löytäneet hänen keskustelukumppanikseen Julia Robertsin näköisen toimittajan, Kirsi Heikelin. Koska suurin osa maailman kaikista terveydenhoitajista näyttää luontaisesti Julia Robertseilta, hän oli aivan liian sympaattisen näköinen puhaltaakseen haastattelun jälkeen savua revolvereista ja ollakseen tyytyväinen kissatappelua muistuttaneeseen tulokseen.

Katsojat nimittäin menevät yleensä haastateltavan puolelle havaitessaan, että kuulusteltavaa on kiusattu ”kyllä vai ei” -tyyppisillä kysymyksillä asioissa, joihin ei ole ehdottomia vastauksia tai joista ei ole varmaa tietoa. Sellainen toimittaja, joka niin uskottelee, pettää itseään ja yleisöään.

”Siis ei vastausta” voi olla hyväkin johtopäätös asioissa, joissa poliitikon pitää salata kantansa. Huhtasaari teki siis oikein kieltäytyessään vastaamasta kysymykseen, mitä hän tekisi presidenttinä, kun Ruotsi ilmoittaa liittyneensä Natoon. ”Kun” on oikeasti ”jos”. Sellainen ehdokas tekisi virheen, joka paljastaisi reaktionsa tai neuvottelutavoitteensa etukäteen omassa vaalikampanjassaan.

Toimittajat voivat heitellä koepalloja, mutta vastaavanlaiseen miinaan ei kenenkään kannata astua. Niinpä ainoa oikea vastaus on kieltäytyä laittamasta päätään toimittajan tarjoamaan silmukkaan ja olla lupaamatta mitään ”seuraaviksi kymmeneksi vuodeksi”.

Huhtasaari avasi puheenvuoronsa toteamalla, että ”kaksi älykästä ihmistä eivät voi olla kaikesta samaa mieltä” (puheen kohta 0:26). Muotoilu muistutti kovasti vuosien takaista lausettani ”älykkäät ihmiset eivät voi pettää toisiaan pitkään”. Ilmeisesti kaksi älykästä ihmistä eivät voi myöskään olla kovin eri mieltä.  Myös Paavo Väyrynen oli oppinut sanan ”juurisyy”, jonka lanseerasin maahanmuuttodiskurssiin puolitoista vuotta sitten arvostellessani maahanmuuttoa.

Vihjeeksi sanoisin, että Väyrysen ei kannata jatkossa roikkua liikaa menneessä eikä Huhtasaaren kaivella maamiinoja tai totuuskomiteaa selvittelemään 1990-luvun pankkikriisiä.

Jalkaväkimiinat ovat puolustuspolitiikan detalji, tietysti merkittävä, mutta aseina ne ovat presidentin poliittiseen arsenaaliin soveltumattomia. Lillukanvartta muistuttaa myös 1990-luvun lamassa lynkattujen murehtiminen tilanteessa, jossa EKP:n keskuspankkirahoituksella on jälleen rakennettu uusi häikäilemätön velkakupla sekä julkiseen että yksityiseen talouteen.

Tässä olisi pureutumisen aihetta, joten herätkää nykypäivään kiitos, myös asioita tuntemattomat.

Ihmisvihasta

”Ihmisvihan” ilmaukset pyritään usein kieltämään yhteiskunnassa osana poliittiseen korrektiuteen liittyvää häveliäisyyttä ja luonnollisten tunteiden tukahduttamista. Myös perussuomalaisen puolueen entinen puheenjohtaja Timo Soini lausahti joskus, että ihmisvihaa me emme salli!

Aamulehden mätäkuisessa kesäjutussa Soini kohahdutti väittämällä hylkäämäänsä perussuomalaista puoluetta nyt ”ihmisvastaiseksi”. Toimittaja Minna Ala-Heikkilän kirjoittamassa jutussa kerrottiin:

”Jos Halla-aholta kysyy, onko perussuomalaiset kristillissosiaalinen puolue, hän ei voi ikinä vastata siihen myöntävästi, Soini sanoo ja muistuttaa Halla-ahon jo ilmoittaneen, että tasa-arvoisesta avioliitosta äänestämisen olisi pitänyt olla perussuomalaisten kansanedustajille omantunnon asia, eikä perussuomalaisten yhteinen kanta. Soinin mielestä Halla-ahon johtama perussuomalaiset on ihmisvastainen puolue.”

Tämän mukaan ”ihmisvastaisuutta” olisi ollut äänestää homoavioliitoista oman näkemyksen eikä puoluekurin mukaan! Koska Soinin johtama perussuomalainen puolue vastusti jääräpäisesti homoliittoja, on pääteltävä, että Soinin mielestä homoavioliittojen hyväksyminen olisi ”ihmisvastaisuutta”. Ihmisvastaisuutta olisi hänen mukaansa myös eutanasian ja aborttien salliminen.

Soinin näkemykset eivät varmasti tule kenellekään yllätyksinä, sillä hän piti kansallismieliseksi profiloituvaa perussuomalaista puoluetta pitkään kristilliskonservatiivisilla linjoilla, ja edistystä esti ahdasmielinen katolisperäinen fimoosi. Olen Jussi Halla-ahon kanssa samaa mieltä siitä, että homoliittokysymyksessä (kuten monissa muissakin henkilökohtaisissa moraalikysymyksissä) edustajien olisi ollut suotavaa toimia itsenäisen harkintansa mukaisesti. Juuri se kunnioittaisi ihmisten ihmisarvoa.

On vain hyvä, mikäli perussuomalainen puolue irtautuu järjenvastaisista näkemyksistä, jotka koskevat esimerkiksi eutanasiaa ja aborttia. Soini on aiemmin ottanut ehdottoman kielteisen kannan molempiin. Filosofian näkökulmasta on aivan selvää, ettei kumpaakaan pidä kieltää, vaan tietyin ehdoin on molemmat oikeutettava.

Suuret moraaliset ongelmat eivät ratkea torjumalla eivätkä panssaroitumalla paavillisen absolutismin taakse. Se olisi todellisuuden kieltämistä, joka vain lisää ihmisten tuskaa. Parasta olisi, että näissä asioissa noudatettaisiin tieteelliseen maailmankuvaan perustuvaa etiikkaa eikä puoluekuria tai omantunnon mutu-politiikkaa.

Myönteistä on, mikäli Halla-aho ei pidä Perussuomalaisia ”kristillissosiaalisena puolueena”. Sellainen tässä maassa jo on. Niinpä Soinin ”Siniselle tulevaisuudelle” ei löydy tilaa poliittiselta kartalta.

Timo Soini ja hänen uuvattinsa eivät lopultakaan ymmärtäneet, miksi Perussuomalaiset nousi promilleryhmittymästä parinkymmenen prosentin puolueeksi. Kansalaiset eivät äänestäneet puoluetta siksi, että sen johtajilla menisi paremmin, vaan siksi, että he halusivat korjausta maahanmuuttopolitiikkaan ja muutosta Suomen Eurooppa-politiikkaan.

Kehitysmaista tulvivan haittamaahanmuuton torjuminen on koko Euroopan ja Pohjois-Amerikan kohtalonkysymys. Jos haluaa puolustaa länsimaisia arvoja, kuten kansanvaltaa, liberalismia ja valistusihanteita, on vastustettava islamin mukana leviävää despotiaa.

Länsimaisia arvoja ei voida edistää haikailemalla takaisin Timo Soinin ihannoimaa lintukotoa tai harjoittamalla kristillistä laupeudentyötä vaan toimimalla nykytodellisuuden vaatimalla tavalla oman maamme ja kulttuurimme hyväksi. Mikäli tilannearvio on väärä, on toiminnan lopputuloskin väärä. Soini elää hallituksen Eurooppa-poliitikkojen kanssa vääristyneessä todellisuudessa, jossa ei ymmärretä, miltä iso kuva näyttää.

On totta, että Halla-ahon johtama Perussuomalaiset on pitkälti maahanmuuttokriittinen puolue, sillä maahanmuuton vastustaminen, EU-kriittisyys ja kansallisen edun edistäminen nousevat korkealle puolueen agendassa. Tämä on nähdäkseni erittäin myönteinen asia, sillä internatsismi (eli pakolla kansainvälistäminen) on lieveilmiöineen (maahanmuutto, euroalue, valtioiden velkaannuttaminen jne) juuri se ongelmien ydin, joka on Euroopan valtiot nykyiseen kurjuuteen ajanut.

Niinpä on hyvä, mikäli Perussuomalaiset profiloituu jatkossa nykyaikaiseksi eurooppalaiseksi kansallismieliseksi puolueeksi, joka yhteistoiminnassa muiden maiden kansallismielisten puolueiden kanssa pyrkii kaventamaan EU:n vaikutusvaltaa takaisin vapaakauppaliitoksi, purkamaan mädiksi osoittautuneita sitoumuksia ja vaatimaan esimerkiksi rajavalvonnan parempaa noudattamista. EU:sta on karsittava laho aines ja pidettävä se, mikä hyvää on.

Haittamaahanmuuton estäminen on keskeinen asia, kun halutaan pelastaa maamme väestörakenne, hyvinvointivaltio ja yhteiskunnallinen tehokkuus. Niitä ei voida ylläpitää sen enempää islamilla kuin kristinuskollakaan vaan hegeliläis-snellmanilaiseen kansallisvaltiofilosofiaan ja kansakuntien itsemäärämisoikeuteen perustuvalla rationalismilla, toisin sanoen Järjellä. Juuri tätä vaativat ne paljon puhutut eurooppalaiset arvot.

Mutta pohditaanpa lopuksi, millaista ”ihmisvihan” oikeutus oikeastaan on. Filosofian näkökulmasta vihattavia voivat olla asiat, jotka ovat jollakin tavoin pahoja tai haitallisilla ja sitä kautta epätoivottavia.

Ihmisen toiminta on usein todettu monella tavalla haitalliseksi, ja ihminen on sen mukaisesti julistettu pahaksi etenkin kristinuskossa. Kristillisen käsityksen mukaan ihminen sinänsä on läpikotaisin syntinen ja paha. Naturalismin kannalta katsellen ihminen voi olla omaa etuaan tavoitellessaan itsekäs, mutta hän ei ole paha vaan oman utilitarisminsa mukainen.

Looginen päättely puolestaan opettaa kristinuskosta seuraavaa.

Jos vihattavia ovat pahoiksi määriteltävät asiat ja jos ihminen on paha, on oikein vihata myös ihmistä, sillä ihmisen perusolemus on paha.

Tällä tavoin tulee osoitetuksi, että kristinuskon kannalta katsellen ihmisviha on oikeastaan eettistä, sillä sen kohteena on pahana nähty asia: ihmisen ihmisyys. Ihmiseen kohdistuvalla vihalla, ihmisvihalla, on siis Timo Soinin kannattaman kristillisyyden näkökulmasta oikeutus, sillä juuri ihmisvihan kautta paljastuu ihmisyyden perusolemus!

Ei ole ihme, että kristinuskossa ihmistä vihataan paljon, sillä siinä ihmisyys sinänsä on määritelty pahaksi. Islam puolestaan osoittaa vihalleen kohteen ”vääräuskoisista”. Mikäli Soini olisi johdonmukainen, hänen tulisi vihata ihmisyyttä sekä itsessään että muissa ihmisissä, sillä kristinuskon mukaan ihminen on läpikotaisin mätä.

Euroopassa ja länsimaissa vallalla oleva hulluus johtuu nyt suureksi osaksi siitä, että idealistiset poliitikot ovat sokeudessaan kieltäneet ihmisten ja kansakuntien valvovan omaa etuaan. Tämän valheellisuuden vuoksi on tehty epärealistista politiikkaa, jonka tuloksena Wotan on jälleen lähdössä lentoon psykoanalyytikko Carl Gustav Jungin kuvailemalla tavalla.

On väärin kieltää ihmisen olevan järjellinen ja omaa etuaan tavoitteleva olento. Etujen valvonta, kansakuntien itsenäisyyden puolustaminen ja kohtuullinen yhteensovittaminen olisi politiikan tehtävä, mutta sen nykyiset europoliitikot ovat omassa taitamattomuudessaan hylänneet.

”Ihmisvihan” syy ei ole mikään nationalismi tai pahuus, vaan ”ihmisviha” on seuraus Euroopan unionin harjoittamasta valheellisesta politiikasta, jolla kansakuntien itsemääräämisoikeus tukahdutetaan, kunnes painekattilan kansi pamahtaa auki.

Mitä on populismi?

Nyt kun tiedotus- ja toitotusvälineet ovat ”yllättyneitä”, ”pettyneitä”, ”järkyttyneitä” ja ”shokissa” Donald Trumpin valinnan vuoksi, toimittajat tivaavat politiikan tutkijoilta, ”miksi populismi lisääntyy maailmalla?”. Tutkija, jolle annetaan televisiossa puheenvuoro (ja jonka nimi on Suomessa yleensä Mika Aaltola, Charly Salonius-Pasternak tai Hanna Smith), antaa sitten kysymykseen jonkin Platonin luolasta tulevan vastauksen. Tarkkuudessaan se on konkurssin partaalla olevien gallup-firmojen luokkaa.

Sitä, mitä populismi oikeastaan on, ei vaivauduta pohtimaan. Käsitettä ei määritellä, jotta sana ”populismi” ei menettäisi merkitystään halventavassa käytössä. Sanasta ”populisti” on tullut yleinen haukkumasana, jolla viitataan lähinnä oikeistolaisina pidettyihin kansallisen edun puolustajiin. Populismin käsitettä käyttämällä vihjataan, että populistit ovat vähän tyhmiä, kun vaivautuvat puolustamaan itseään ja muita oman maansa kansalaisia ylikansalliselta vallankäytöltä. Joukossa on kuitenkin myös paljon vasemmistolaisia, joiden vasemmistolaisuus ei ole tosin näkyvää, sillä he ovat entisiä vasemmistolaisia.

Mutta asiaan. Mitä on populismi? Populismilla tarkoitetaan poliittisessa retoriikassa ensinnäkin (1) argumentaatiota, jonka mukaan mikä tahansa argumentti kelpaa, kunhan se tuo kannatusta. Ilmiö on tällöin määritelty funktionalistisesti: tehtävän kautta.

Toinen (2) populismin kriteeri on, että poliittiset ehdokkaat ovat poppareita. Heillä joko on populaarijulkisuuteen liittyvä tausta tai heidän hankkimansa julkisuus on epäpoliittista, pelkästään pinnallista kuvalehtijulkisuutta vailla ohjelmallista sisältöä ja asiantuntemusta.

Miten tämä sopii esimerkiksi Perussuomalaisiin, joita usein on väitetty populisteiksi? Kannattavatko Perussuomalaiset mitä tahansa, kunhan se tuo kannatusta? – Eivät varmasti. Puolueella on itse asiassa hyvinkin vankkoja perusnäkemyksiä tai arvoja, joista puolue pitää kiinni melko periksi antamattomasti. ”Populismia” puolueesta on pilkahtanut enintään hallituskaudella, jonka kuluessa se on joutunut joustamaan äänestäjille antamistaan lupauksista ja tavoitteista.

Entä onko Perussuomalainen puolue populistinen siksi, että se asettaisi ehdokkaikseen etupäässä popartisteja, lavalaulajia, urheilijoita ja missejä? Tässä suhteessa puolue ei ole ainakaan sen populistisempi kuin muutkaan. Puolueen ehdokkaana on ollut kaksissa viime eduskuntavaaleissa melko vähän poppareita, eikä heitä ole juuri eduskuntaryhmässäkään. Perussuomalaiset on nostanut sinne vahva agenda.

Sen sijaan Keskustan ryhmä on ollut täynnä poppareita, joista esimerkkeinä mainittakoon trubaduuri Mikko Alatalo, hiihtäjä Juha Mieto sekä missi Tanja Karpela. Matti Vanhanen lähetti curling-mitalisti Markku Uusipaavalniemelle kutsun ehdokkaaksi heti olympialaisten jälkeen ja poseerasi (niin ikään ehdokkaaksi haalimansa) rap-muusikko Pikku G:n (oikealta nimeltään Henri Vähäkainu) kanssa näyttääkseen trendikkäältä.

Kokoomuksesta puolestaan muistetaan legendaarinen juoksija Lasse Virén, hiihtäjä Marjo Matikainen-Kallström ja luistelija Sinuhe Wallinheimo – Sdp:stä aituri Arto Bryggare, painija Marko Asell sekä seiväshyppääjä Antti Kalliomäki. He kaikki urheilivat itsensä eduskuntaan, ja kas: he kaikki ovat niin sanottujen vanhojen valtapuolueiden edustajia.

Suomalainen kansanedustaja ei voi tunnetusti urheilla liikaa, mutta urheilijoiden julkisuus ja kannatus ovat puhtaasti populistista alkuperää. Urheilijaa voidaan pitää ulospäin suuntautuvana, reippaana ja mukavana kansalaisena, joka vaikuttaa rehdiltä, mutta ongelma on, mitä tämä merkitsee poliittisen vallankäytön kannalta.

Heidät nostetaan ehdokkaiksi vain, koska heidän tiedetään toimivan äänimagneetteina ja koska he ovat puolueiden johdolle helppoja tapauksia. He tuovat kannatusta, mutta heillä ei useinkaan ole puolueen toimintaa vaikeuttavaa poliittista asiantuntemusta eikä sen mukaista omaa asialistaa. Siksi heistä tulee kuuliaisia napinpainajia. Tämä puolestaan keskittää valtaa puoluejohdolle, mikä on populismin mukaista.

Näin tekevät vanhat valtapuolueet Keskusta, Kokoomus ja Sdp. Niitä ei kuitenkaan moitita mediassa populistisiksi. Tämä johtuu siitä, että populismista ei arvostella näiden (populismiin selvästi liittyvien) toimintamuotojen perusteella, vaan ”populismina” pidetään vain kansallista etua puolustavaa asiasisältöä, mikä on selvästi väärin myös politiikan tutkijoilta.

Populismista moititaan kansallisvaltioita ja kansallista itsemääräämisoikeutta puolustavia poliitikkoja ja ryhmiä, joita syytetään myös fasismista, natsismista, rasismista, vihapuheesta, sovinismista (ranskan kielen sanasta chauvinisme = kiihkoisänmaallisuus) ja ihan kaikesta riippuen, kuka vain törkeimmän herjauksen keksii. Ja media ottaa sen kiitollisena käyttöön.

Olen kuitenkin pannut merkille, että populismista (väärin perustein) syytettyjen puolueiden kautta artikuloituu kansan hiljaisen enemmistön tahto. Ne ovat siis perimmältään demokratian airueita ja lipunkantajia sekä merkki kansanvallan toiminnasta. Niiden tukahduttamisyritykset puolestaan ovat merkkejä totalitarismista ja sananvapauden kahlitsemisesta.

Tässä mielessä populismista syytetyt poliitikot ja ryhmät eivät täytä myöskään populismin kolmatta (3) tunnusmerkkiä, jonka mukaan populismille on tyypillistä auktoriteettikeskeinen johtajuus. Populismista syytetyt tahot ovat itse asiassa toimineet megafoneina, jotka ovat vahvistaneet kansalaisten äänen kuuluviin. Populistisina pidetyt kansanjohtajat eivät ole käyttäneet pakkovaltaa ylhäältä alaspäin vaan päinvastoin: kuunnelleet kansalaisia ja johtaneet alhaalta ylöspäin. Näin ovat tehneet yhtä hyvin Donald Trump, Marine Le Pen, Theresa May, Jörg Haider, Viktor Orbán kuin Pim Fortuyn ja Geert Wilderskin.

Minä sanon tätä demokratiaksi. ”Populismin” oikea nimi onkin demokratia eli kansanvalta. Esimerkiksi Wikipediaan kirjattu populismin määritelmä on yksipuolinen, puolueellinen ja ylenkatseellinen, koska se pitää populismina kansankiihotuksellisin keinoin poliittista valtaa hankkivaa toimintaa, joka pilkkaa vastustajiaan ja vetoaa yksinkertaisiin tunnuksiin.

Tämä määritelmä peittää poliittisen vallan alkuperän. Kansalaisten suosiota on nimittäin mahdotonta saavuttaa ilman, että äänestäjillä on vahva motiivi, johon poliitikoksi pyrkivän ankkuri voi tarttua. Syy populismiksi sanotun ilmiön nousuun ei siis ole kansankiihotus vaan ihmisten oma ja alkuperäinen halu muuttaa poliittista todellisuutta.

Sitä paitsi mikä tahansa poliittisen kannatuksen hankintayritys voidaan lavastaa vastapuolelta ”kansankiihotukseksi”. Olemme nähneet, kuinka hurjaan estämis-, rajoittamis-, torjumis- ja sananvapauden kuohitsemiskampanjaan vanhat valtapuolueet ovat ryhtyneet nujertaakseen eurokriittiset kansanliikkeet. Niiden tueksi on asettunut myös valtamedia oman symbioottisen suhteensa vuoksi. – Eikö tämä ole kansankiihotusta?

Median ja valtavirtapuolueiden symbioosia voidaan puolestaan nimittää elitismiksi. Populismin neljäs (4) tunnuspiirre onkin elitismin vastaisuus. Se kyllä toteutuu populistisiksi sanottujen tahojen toiminnassa, mutta silloinkin on kyse demokratian jalosta ihanteesta. Eliittiä nimittäin vastustetaan yleensä kahdesta syystä: (a) hierarkkinen yhteiskunta ja poliittinen järjestelmä koetaan epäoikeudenmukaisena ja (b) eliitin katsotaan viljelevän ja varjelevan valheita hienostuneen retoriikkansa takana. Elitismin vastaisuuteen liittyy sitten populismin piirre viisi (5): suorapuheisuus.

Nämä kaikki kuitenkin tukevat demokratian ideaa. On ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että kansalaiset haluavat tietää, mitä esimerkiksi EU:n katakombeissa tapahtuu, ja vaikuttaa siihen. Kansalaiset haluavat jakaa myös oman, suoraan yhteiskunnasta tulevan, tietonsa byrokraateille, jotka ovat kenties päässeet etääntymään todellisuudesta. Tieto ei synny teorioissa vaan todellisuudessa.

Elitismi ja vieraantuneisuus näkyvät nykyisin myös akateemisen maailman sisällä, jossa esimerkiksi taloustiede on pitkälle formalisoitunut ja matematisoitunut, ja totuutta pidetään teorioiden sisäisenä. Tutkijat kiistelevät malliensa nyansseista kansainvälisissä kokouksissa mutta eivät pohdi taloudellisten tendenssien tai talousjärjestelmien takana olevia tarkoitusperiä eivätkä filosofioita. Varsinkaan ei osata, haluta eikä piitata yhdistää talouden kysymyksiä poliittisen järjestelmän oikeusperustusta koskeviin kysymyksiin. Tällöin ajauduttaisiin periaatteellisiin ideologisiin kiistoihin, joiden paljastuminen olisi omasta mielestäni vain hyväksi. Kiistoja ja ajattelun vaivaa välttääkseen taloustieteen mittarimadot tyytyvät pelkkään hifistelyyn.

Vanhempi valtiomies Paavo Väyrynen on oikeassa nähdessään populistisiksi sanottujen ilmiöiden takana suoranaisia vallankumouksellisia haaveita. Tätäkin voidaan pitää kansanvaltaisena piirteenä. Neuvoohan myös Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus kansalaisia syrjäyttämään sellaisen hallitusvallan, joka on muuttunut despoottimaiseksi ja kohtelee kansalaisiaan tyrannien lailla. Ongelmana on, että vallankumouksista ei useinkaan selvitä ilman suuria menetyksiä.

Keskeinen populismiin liittyvä kysymys koskee vihdoin yhteiskunnallista totuutta ja poliittisten tavoitteiden totuudenmukaisuutta. Arvostuksenvaraisissa asioissa totuutta ei yleensä voida löytää, ja ”totuuteen” vetoamisen ovat monet filosofit tuominneet populismiksi sinänsä. Jotenkin asiat kuitenkin aina ovat, eli asioiden tilaa kuvaava tosiasia löytyy sokerina pohjalta. Myös kansanryhmien intressit ovat todellisia, vaikka niiden oikeutuksesta ei voida saavuttaa yksimielisyyttä eikä siten todenperäistä väitetietoa eli totuutta.

Omasta mielestäni niin sanottu populistinen liikehdintä on pystynyt ainakin paljastamaan valheita samalla, kun totuus eurojärjestelmän epäonnistumisesta, monikulttuurisuuden ristiriitaisuudesta ja maahanmuuton ongelmallisuudesta on valjennut kaikille.

Välikysymys auringonpaisteesta yhteiskunnallisena peruspalveluna

Herra puhemies!

Kuten olemme voineet havaita, on auringonvalon niukkuus tällä hallituskaudella koetellut erityisesti lapsiperheitä, eläkeläisiä, opiskelijoita, työttömiä, työssä käyviä ja niitä vähäosaisia, joilla leikkaustoimien vuoksi ei ole ollut mahdollisuutta matkustaa ulkomaille auringonpaisteesta nauttimaan. On tärkeää, että auringonvalo – nyt kun sitä maahamme saadaan – ei johtaisi sosiaaliseen eriarvoistumiseen päivän pituuden, lämpötilan, kesän keston tai muun niihin verrattavan syyn vuoksi.

Siksi olisi suotavaa, että hallitus sopeutustoimien jälkeen ja kuluessa, kohdistaisi toimenpiteensä jatkossa niin, että auringonvalon jakautuminen myös haja-asutusalueelle kohtelisi oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti niitäkin kansanryhmiä, jotka muutoin olisivat kaikkien heikoimmassa asemassa.

Samoin on ensiarvoisen tärkeää huolehtia monikulttuurisuuden ja maahanmuuton edistämisestä tavalla, jolla auringonvalon vähäisetkin rasistiset vaikutukset ja vihjeet voidaan ajoissa havaita ja poistaa. Tätä jo auringon ultraviolettisäteilyn ruskettava ominaisuus sinänsä eliminoi, joten on oudoksuttavaa, mikäli hallitus silti onnistuu toimillaan kyseenalaistamaan ne päämäärät ja arvot, joihin hallitus on toisaalta sitoutunut osana arvoyhteisöä.

Koska aurinko nousee idästä ja laskee länteen, pitää hallituksen jatkossakin huolehtia maamme liittoutumattomuudesta ja tasapuolisesta suhtautumisesta niin itäisiin kuin läntisiinkin naapurimaihimme. Auringonvalon pitkäkestoinen ja yhtäjaksoinen saanti on turvattava, ja onkin käsittämätöntä, kuinka hallitus on laiminlyönyt auringonpaisteen jakelun ja perille toimituksen lähes koko hallituskauden ajan.

On tärkeää, että valtion omaisuuden myynnistä saatavia kertaeriä käytetään pysyvien finanssiratkaisujen luomiseen julkistaloudelle, aivan samalla tavoin, kuin päivänpaisteen toivotaan vauhdittavan harmaan talouden kitkemisyrityksiä ja läpinäkyvyyttä viranomaistoiminnan piirissä. Hallituksen tulee jatkossa pitää silmällä erityisesti auringonvalon työllistävää vaikutusta innovaatioteollisuuden ja tuulivoimalapuistojen luomiseksi osana Sote-uudistusta ja Nato-selvitystä.

Esitänkin hallitukselle kysymyksen, miten hallitus aikoo jatkossa taata sen, että auringonpaiste todellakin johtaa vientiteollisuuden elpymiseen ja työpaikkojen syntymiseen maahamme myös koulutuksen, kansainvälistymisen, korkean teknologian ja teollisuuden kärkihankkeiden sekä huippututkimusyksiköiden kautta. Samalla esitän sen vaatimuksen, että panostusta euroalueen koossa pitämiseen ja tiivistämiseen jatketaan yhä enenevässä määrin.

Toivottavaa on, ettei hallitus lähestyvässä budjettiriihessä sen enempää kuin tarkastelujakson puolivälieräottelussakaan kohdistaisi vaikutuksiaan lisäleikkausten aikaansaamiseksi auringonvalolle, sillä juuri ne kaikkein haitallisimmin koettelisivat palkansaajia, yrittäjiä, maanviljelijöitä ja matalatuottoisissa elämäntapa-ammateissa toimivia heikentäen yhteiskunnallista tehokkuutta, huoltovarmuutta sekä tulos–panos-suhteen tuotantotaloudellisia kustannusvaikutuksia.

Alexander Stubbille ”hengähdystauko”

On vaikea antaa objektiivista kuvaa poliitikosta, jonka mielipiteistä ei pidä tai jonka kanssa on lähes kaikesta eri mieltä. Siksi tekisin tieteellisesti, jos jääväisin itseni arvostelemasta Alexander Stubbin toimia. Politiikka on kuitenkin vallankäyttöä eikä pelkkää totuuden etsintää. Poliitikkojen vallankäyttöön on vastattava etenkin, jos itse on vallankäytön kohteena kansalaisen ominaisuudessa.

Joskus tuo kaivattu totuus löytyy politiikassakin. Mikäli poliitikko on puhunut ”muunneltua totuutta”, sanotaan, että kyse on ollut valheesta. Kun Cai-Göran Alexander Stubb valehteli eduskunnalle hallintarekisteriasiassa, hankkeen kannatussuhteet vinksahtivat hänen puheissaan nurin, vähän niin kuin menot muuttuvat joskus saataviksi.

Julkinen valta on karhunkämmenellään monin tavoin kansalaisten varallisuudessa kiinni, joten on ymmärrettävää, että hallintarekistereillä, joiden taakse voisi suojautua, on myös kannatusta. Pimitysyrityksellä oli kuitenkin huono alku. Kun Alexander Stubbia on nyt vaadittu eroamaan valtiovarainministerin virasta, vaatimukset eivät oikeasti johdukaan valehtelusta.

Valheet kuuluvat politiikkaan. Subjektivismin ja relativismin aikana, jolloin ehdottomia totuuksia ei katsota olevan olemassakaan, on myös valheesta syyttäminen jokseenkin tekopyhää. Sellainen ihminen, joka uskoo valehtelijoiksi yleisesti tiedettyjä poliitikkoja, pettää itseään, ja petoksista pahin on juuri itsepetos, sillä syyllinen on paikalla koko ajan.

Ei Alexander Stubbkaan valehtele vain hallintarekisteriasiassa, vaan melkein joka asiassa. Valehtelihan hän jo eläkeläisten asumistuestakin sen, että tukea ei leikata, vaikka indeksitarkistus jätetäänkin toteuttamatta.

Lisäksi hän valehteli sekä ennen vaaleja että vaalien jälkeen puolustavansa voimakkaasti tieteen ja koulutuksen asemaa, vaikka ensi töikseen hallitus valtiovarainministeriön johdolla sorvasi budjetin, jossa leikataan huomattavia summia nimenomaan koulutuksesta.

Niinpä Stubb sai vesikauhuiset vaahdot silmilleen opiskelijoilta, jotka julistivat hänet persona non grataksi, ja muuan professori ripitti häntä kolmen kohdan muistutuksella siitä, mitä kaikkea Stubb on tehnyt tieteen ja tutkimuksen haitaksi. Musiikiksi tähän kepeähkön huolettomaan ”kolmen pointin” kuplettiin olisin valinnut vuorosanat Charles Gounod’n oopperasta Faust: ”Ah ma nauran, kun kuvani nään, kauniina peilissä nään!”

Stubbin eroamisvaatimusten todelliset syyt

Stubbin valkoiset valheet ovat kuitenkin pieniä kuin silakat joulukaloiksi. Stubbista halutaan eroon pääasiassa muista kuin hallintarekisteriasiaan tai eläkeläisten asumistukeen liittyvistä syistä. Stubb on käynyt rasitteeksi myös hänen omalle puolueelleen, sillä kansanedustajien sähköpostilaatikot ovat täyttyneet konservatiivisten kokoomuslaisten kannanotoista, jotka koskevat maahanmuuttoa ja siitä johtuvaa valtion velkaantumista, turvallisuuden heikkenemistä ja Suomen vaipumista yhä syvemmälle EU-riippuvuuden sysimustaan syleilyyn.

Alexander Stubb on kiskonut Suomea Euroopan rahaunionin pimeään ytimeen. Hänen johtamallaan valtiovarainministeriöllä näyttää riittävän varoja viskottaviksi pitkin Euroopan takapihoja samalla kun suomalaiset ihmiset pakotetaan kiristelemään vöitään. Tällaiselta politiikanteolta lahoaa legitimiteetti, eli oikeusperustus. Stubb on myös federalismin eli liittovaltiopolitiikan pääasiallisin takapiru Suomessa. Hän on sanonut muun muassa näin:

”Valitettavasti, korostan valitettavasti, kansainvälinen järjestelmä perustuu edelleen valtioihin, eli kansallisvaltioihin. Joten kohta ykkönen tänään siis on, EU on, ja se ei ole, suurvalta. Eikä nyt vähätellä asiaa, minä haluaisin sen olevan sellainen. Olen todellinen Euroopan federalisti, […] ja haluaisin nähdä EU:n muuttuvan supervallaksi. Joillakin mailla on edelleen pakkomielle, jota kutsun kansallisvaltionostalgiaksi. He uskovat, että valtio on järjestelmän ydin […] mutta kansallisvaltio ei minun mielestäni ole EU:ssa enää keskeisessä asemassa. […] me Euroopan valtiot, mukaan lukien Euroopan ulkoministerit, meidän täytyy ymmärtää, että vaihtoehtoja Euroopan yhdentymiselle ei ole, ei ainoatakaan vaihtoehtoa, jota voisi harkita vakavasti. […] ja vaihtoehtoja Euroopan yhdentymiselle ei ole.”

Vaihtoehtoja ei siis muka ole, paitsi tietysti yksi: Stubbin oma. Tämä ylenkatseellisuus nojaa samaan olettamukseen kuin hänen Facebookissa tai Twitterissä jakelemansa lätkäytykset, joiden mukaan keskustelu pyritään lopettamaan ”näin se vain on” -toteamuksilla, esimerkiksi lausumalla, että ”Ei mulla muuta”, tai ”Sori siitä”. Ei siis ihme, että suomalaisia hivenen ärsyttää. Alexander Stubbia kiusataan nyt siksi, että hän kiusaa Suomen kansaa.

Ajatus kansallisvaltioiden hylkäämisestä on yhtä aikaa megalomaaninen ja infantiili, niin kuin lapselliset ideat yleensä ovat. Stubbilta on jäänyt ymmärtämättä, että hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää ja ylläpitää vain kansallisvaltioiden kokoisissa yksiköissä, jotka ottavat huomioon eri kansakuntien taloudellisen suoriutumiskyvyn. Kansalaisten tahdon kuulemiseen on Euroopan mittakaava liian etäinen ja mittasuhteiltaan vääristynyt, ja paikallisen sopimisen tasolla yksittäinen ihminen on vaikutusvallaton. Siksi tarvitaan kansallisvaltioita. Itse katson, että Euroopan unioni olisi parhaimmillaan, kun se toimisi vain kansallisvaltioiden löyhänä yhteistyöelimenä eikä kansakuntia pakottavana vallan lähteenä, kuten nyt, EU:n komission komennellessa itsenäisiä kansallisvaltioita muun muassa siirtolaisasioissa.

Alexander Stubb on, aivan kuten kokoomuksen ministerit yleensäkin, poliittinen broileri. Muistan, kun hän vuoden 2004 europarlamenttivaaleissa julisti Kolmen sepän patsaalla kuorma-autonlavalla seisoen, että ”europarlamentaarikko on vaikutusvaltaisempi kuin suomalainen ministeri!” Arvasin silloin, että tässä olisi kokoomuksen seuraava kansainvälisyyteen kritiikittömästi suhtautuva federalisti. Hänen heikkoutensa oli, että hän oli virkamiestaustainen poliitikko ja häneltä puuttui kontakti Suomen kansaan. Opettamalla EU:n perusasioita television vaalilähetyksissä Stubb sai kuitenkin synnytettyä kansalaisille tunteen, että he ovat oppineet jotakin häneltä. Koska televisionkatsojat saattoivat tuntea itsensä tilapäisesti fiksuiksi Stubbin ansiosta, tämä puhutteli äänestäjien narsismia tyypillisen joukkosuggestion tavoin. Siksi suhteellisen tuntematon EU-virkamies sai vaaleissa suuren kannatuksen.

Juhani Suomi arvosteli myöhemmin Alexander Stubbia ”kohkaamisesta” tämän toimiessa ulkoasiainministerinä, ja Stubbin välit tiedettiin huonoiksi ulkomaankauppaministeri Paavo Väyryseen nähden, sillä Väyrynen on vastustanut federaatiopolitiikkaa EU-jäsenyyden alusta asti. Suomalainen poliitikko ei voi koskaan urheilla liikaa, mutta pitääkö kaikki tehdä vain urheilullisen reippauden metodeilla? Politiikassa tarvittaisiin nimenomaan ajattelua, joka kypsyy hiljaisuudessa.

Entä Stubbin kirjallinen tuotanto? Omistan vain yhden hänen teoksensa: Hymyile, olet EU:ssa vuodelta 2005. Se on päiväkirjamuotoinen ja koostuu matalalennosta, mutta myös vilkaisu hänen akateemisiin tai oikeammin sanottuna EU-poliittisiin julkaisuihinsa osoittaa samaa. Ne eivät ole tutkimuksia vaan referaatteja Euroopan unionin kulloinkin voimassa olleista hallintoasiakirjoista tai niiden selitysteoksia. Niistä puuttuu linjanveto ja näkökulma, tehtävänasettelu ja argumentaatio, ellei sellaisena pidetä liittovaltiopolitiikan yksisilmäistä ja tarkoitushakuista ajamista.

Myös minä keräsin pienenä Europa-CEPT-postimerkkejä, mutta olin tuolloin 12-vuotias ja kokoelmani jäi hajanaiseksi, vähän samanlaiseksi kuin Alexander Stubbin visio yhdentyneestä Euroopasta nyt.

Alexander Stubbin ei tarvitse pelätä ministerinvirkansa menettämistä kansalaismielipiteiden takia tai eduskunnan luottamuksen menetyksen vuoksi. Kokoomuksen puheenjohtajana hänellä on tietysti puolueensa tuki ja sitä kautta koko hallituksen tuki. Suomessa ministeri ei eroa mistään muusta syystä kuin tultuaan tuomituksi valtakunnanoikeudessa. Omassa viranomaisvaltaa kunnioittavassa bysanttilais-kryptisessä kulttuurissamme pelkkä luottamuksen menetys ei riitä ministerin astumiseksi alas toimestaan, elleivät puolueiden kulisseissa haudotut sakinhivutukset sitä vaadi.

Omasta mielestäni Stubbin vetämä politiikka on ollut niin huonoa Suomen edun kannalta, että hänen kannattaisi ottaa se paljon puhuttu ”hengähdystauko”. Ehkä saataisiin hengähdystauko myös siirtolaisten vastaanottoon, samanlainen, jonka vallitessa Stefan Löfvenin johtama feministi-sosialistihallitus haukkoo nyt happea kuin kala kuivalla maalla. Sana ”tauko” tosin viestittää, että jatkossakin maahanmuuttoa lappaa tupaamme ketjussa kuin makkaraa, aivan niin kuin Alexander Stubbinkin ura jatkuu pienistä vastoinkäymisistä huolimatta. Kokoomus on näet automaatti, joka pelastaa ja palkitsee sisäpiirinsä kultaisilla kädenpuristuksilla tai virkanimityksillä, aivan niin kuin Jyrki Kataisen, Laura Rädyn, Paavo Voutilaisen ja monien muiden sileäkätisten tapauksessa.

Kokoomukselle löytynyt jo uusi puheenjohtaja

Jos asiaa katsotaan pelkän ideologia-analyysin kannalta, Alexander Stubbin oikea paikka olisi Rkp:ssä, ei sitä konservatiivisemmassa kokoomuksessa.

Myös Petteri Orpo on riippuvainen Alexander Stubbista, mikä on pääasiallinen syy siihen, ettei rajoja ole saatu ajoissa kiinni. Petteri Orpolle puolestaan pedataan Yleisradiossa paikkaa kokoomuksen seuraavana puheenjohtajana sen vuoksi, että pilli on soinut Stubbille ja luukku jäähyaitoon on auki.

Yleisradion ajankohtaistoimituksen päällikön, Riikka Uosukaisen, kirjoittama laaja reportaasi sisäasiainministeri Petteri Orpon työpäivästä onkin sangen kummallinen siksi, että siinä Orpon toimia kehutaan estottomasti, vaikka myös Orpo on kansalaispalautteesta päätellen epäsuositumpi kuin koskaan.

Onpa eräs dosentti antautunut pitämään häntä kaikkien aikojen epäonnistuneimpana sisäministerinä, jolle jopa Yrjö Leinolla olisi vaikeuksia pärjätä valtiollisessa epäluottamuksessa. Mikäli Stubbin seuraajaksi Yleisradiossa julistettu Orpo on nyt suosionsa huipulla, sitä kehnompi tilanne on hänelle ja kokoomukselle, jonka kannatus vajoaa valliriutan alapuolelle.

Syy kenenkään poliitikon mahdolliseen lähtöön hallituksesta ei voi kuitenkaan olla pelkkä valehtelu, sillä valehtelu kuuluu politiikkaan. Huomio kannattaisi kiinnittää politiikan sisältöihin, joita ajavat puolueet. Vain näyttelijät vaihtuvat.

Nykytodellisuudessa, jossa julkisia valheita on paljon, kaikki poliitikot ja politiikan toimittajat todistelevat omaa hyvyyttään silmät valheesta vetistäen. Psykologisesti arvioiden valheita ei ole myöskään vaikea huomata, sillä ne käyvät ilmi puhujien maneereista, joilla ihmiset yleensäkin pyrkivät peittelemään todellisia ajatuksiaan, ja heidän niin sanotuista mikroilmeistään. Katsokaa vaikka.

Infosodan viidakoissa

Sotatieteiden tohtori Saara Jantusen teos Infosota kuuluu tämän syksyn kiintoisimpiin tietokirjoihin. Teos todistaa sen tunnetun näkökannan puolesta, että suomalainen sotilas ei pelkästään tee tai tottele vaan myös ajattelee itsenäisesti ja koettaa ymmärtää miksi jollakin tavalla toimitaan, jos toimitaan. Tämä varttuneilta varuskuntaupseereilta kotoisin oleva ajatus sopii lähtökohdaksi myös informaatiosodassa, joka on hybridisodankäynnin yksi muoto. Hybridisotaa puolestaan voisi luonnehtia monikulttuuristuneeksi sodankäynnin muodoksi, sillä se koostuu aseellisen sodankäynnin lisäksi muun muassa Internet-ympäristössä käytävistä ideologisista taisteluista. Aseina voivat olla yhtä hyvin tietona esitettävä propaganda ja mielipiteidenmuokkaus kuin tekniset verkkohyökkäyksetkin.

Jantusen sanankäyttö on tiivistä ja argumentaatio tiukkaa. Kaarto vihollisten selustaan tapahtuu usean G:n voimalla. Siksi on tavallaan harmillista, että lehtien kriitikot ehtivät arvostella tämänkin teoksen nopeasti sen ilmestyessä, nostaen esille vain sananvaihdon, joka kohdistui muutamaan julkisuuden henkilöön. Julkkisten ja erinäisten virkamiesten arvostelussa ei ole kuitenkaan Jantusen teoksen kärki.

Jantusen analyysi nykyajan infosodasta on periaatteellisempaa. Esimerkiksi minua puhutteli Jantusen kuuden kohdan luokittelu oikeutetun sodan käsitteestä ja oikeutettua sotaa koskevan argumentaation käytöstä valtioiden propagandan osana (s. 46–48). Perinteisen Aurelius Augustinukselta lähtöisin olevan määritelmän mukaan oikeutettua sotaa voidaan käydä (1) puolustuksellisena reaktiona hyökkäykseen, (2) diktaattorin syrjäyttämiseksi ja (3) vielä suuremman väkivallan välttämiseksi. Jantunen laajentaa argumentaatiota koskien esimerkiksi kysymystä, miten suhtautua Venäjän doktriiniin, jonka mukaisesti se edelleen pitää ”ennaltaehkäisevää ydinaseiskua” oiketetun sodankäynnin muotona. Ainakin minun on vaikea erottaa ennaltaehkäisevää puolustussotaa hyökkäyksestä. Aivan kuin asiassa paukkuisivat Mainilan laukaukset.

Jantunen tukee teoksensa omaan asiantuntija-asemaansa ja toisaalta kokemuksiinsa taistelukentällä, eli Internetin viidakossa. Koska kyse on pitkälti henkilökohtaisten kokemusten analyysista, Jantunen varustautuu kirjansa alkupuolella toteamuksella, ettei työnsä ole ”objektiivinen akateeminen tutkimus” (s. 19). Teoksen tieteellisyys riippuu tietenkin tiedekäsityksestä. Jantunen olisi voinut melko vähäisillä kynävedoilla muokata teoksestaan myös tieteellisen tutkimuksen, esimerkiksi nimeämällä metodinsa tai lähestymistapansa vaikkapa ”osallistuvan havainnoinnin menetelmäksi”, joka on legitiimi tapa tehdä tutkimusta.

Jantunen puhuu narraatioista, joille valtiot rakentavat ulkopolitiikkaansa ja turvallisuuspolitiikkaansa. Representaatiotutkimukselle ominaisesti hän pitää informaatiosodankäynnillisiä esityksiä performansseina, joita voidaan analysoida pyrkien irtautumaan konfliktiosapuolen asemasta omalle kriittiselle tasolleen. Mutta lähestymistapaa olisi voinut myös syventää valitsemalla informaation ja disinformaation erottelemiseen ja propagandan tunnistamiseen jonkin tietyn kriteerin tai metodin, esimerkiksi Michael Billigin sosiaalipsykologisen retoriikkaa ja ideologiakritiikkiä koskevan lähestymistavan.

Sen mukaisesti katsotaan, että kaikilla väitelauseilla on eksplisiittisiä (eli suoria) ja implisiittisiä (eli epäsuoria) ominaisuuksia. Väitettäessä jotakin tiettyä, esimerkiksi että ”maahanmuutto on rikkautta” tullaan väittäneeksi myös, että ”valtion menojen lisäykset ovat rikkautta”. Ideologinen oletus on tällöin se, että maahanmuutosta ei ole kuluja valtiolle, vaikka vaikutukset heijastuvat suoraan valtion budjettiin. Billigin teokset Ideology and Opinions – Studies in Rhetorical Psychology (1991) ja myöhempi laitos Arguing and Thinking –A Rhetorical Approach to Social Psychology (1996) ovatkin olleet varsin suosittuja metodioppaita tehtäessä diskurssianalyyseja blogosfäärissä.

Paljastelemalla jo Aristoteleen teoksesta Retoriikka tunnettuja enthymemoja, eli epäsuoria ajatuskulkuja ja ristiriitoja argumentaatiossa, voidaan tunnistaa ideologioita ja suojautua niiden vaikutuksilta, toisin sanoen eliminoida informaatiosodan ja propagandan seurauksia. Metodisesti Jantunen olisi voinut tukeutua myös yhteiskuntatieteissä sovellettaviin konfliktiteorioihin, joihin viittaaminen olisi viimeistellyt Jantusen teoksen tutkimukseksi.

Kiinnostavaa luettavaa teos toki tarjoaa myös painottumalla teoreettisen viitekehyksen sijasta käytännön kenttäkokemuksiin. Jantusella on nuoresta iästään ja filologin humanistitaustastaan huolimatta hämmästyttävän pitkä kokemus informaatiosodan näyttämöiltä. Se ulottuu korkeiden sotilasviranomaisten kyseenalaistamisesta kansainvälisissä seminaareissa aina henkilökohtaiseen kiistelyyn Facebookissa. Julkisuudessa päähuomion saivat arvostelu, jota Jantunen kohdisti eduskunnan suuren valiokunnan sihteeriin, Peter Saramoon, kohudosentti Johan Bäckmaniin ja hänen hengenheimolaiseensa, homofoobikkopappinakin tunnettuun Juha Molariin. Heitä yhdistää toiminta Venäjän hyväksi, ja oletettavasti siksi vastahyökkäykset ovat pyrkineet leimaamaan Sofi Oksasen kaverina pidetyn Saara Jantusen Nato-lobbariksi. Mediassa esiin nousseet huomiot jäivät kuitenkin vain irrallisiksi pintaraapaisuiksi koskien kirjan merkitystä.

Asian ydin on siinä, että Internetin viidakossa kuka tahansa kansalainen (eli niin sanottu ”siviili”, latinan sanasta civis) voi joutua informaatiosodan uhriksi, taistelijaksi tai osapuoleksi. Sotilaallisen propagandan levittäjiä on entistä vaikeampi havaita ja tunnistaa sen enempää ystäviksi kuin vihollisiksikaan nykyajan hybridisodassa. Joskus vihollinen on havaittu, mutta häntä ei tunnisteta viholliseksi (Krimin pienet vihreät miehet), ja joskus vihollinen on tunnistettu, mutta hänestä ei saada havaintoja pitkään aikaan (Osama bin Laden). Sama pätee nettiin, jonne voi piiloutua ja jossa esiinnytään propagandamielessä valeidentiteetillä tai valhe huulillaan omalla identiteetillä.

Jantunen kiinnittää huomiota valtamedian toimintaan mutta asettuu pikemminkin puolustamaan sitä kuin näkemään mitään hyvää niin sanotun vaihtoehtomedian toiminnassa. Omasta mielestäni valtavirran tiedotusvälineet ovat sisäistäneet turhan orjallisesti niin sanotun yhteiskuntavastuun ja yhteiskuntarauhaa ylläpitävän funktion esimerkiksi maahanmuutto-ongelmien keskellä. Hallitusvallan myötäilyn tai pelon vuoksi valtamedia raportoi asioista yksipuolisesti, puolueellisesti ja kansalaisten tahoilta pursuavaa kritiikkiä tukahduttavasti, mikä on näkynyt surullisen kuuluisana kommenttipalstojen sulkemisena.

Jantunen muistuttaa, että puolueellisuuden korjaaminen toisensuuntaisella puolueellisuudella ei johda välttämättä puolueettomuuteen, ja hänen arvostelunsa kohdistuu klikatuimpien lehtien kympin kärkeen nousseeseen MV-lehteen (jonka akronyymia en pidä tässä yhteydessä korrektina avata). Oman näkemykseni mukaan rabulistisena pidetty vaihtoehtomedia on kuitenkin tervehdyttänyt viestinnän kokonaiskenttää, sillä se on pakottanut myös valtamediaa pohtimaan omaa asemaansa ja tuonut esille sellaista, mitä Sanomien lehdet ja Yleisradio eivät kerro – viimeksi mainittu lakiin kirjatun monikulttuurisuudenedistämisvelvoitteensa vuoksi. Tässä mielessä Yleisradion hallintohimmeleihin 128 061 euron vuosipalkkiolla palkattua etiikkajohtajaa (jolla ei ole minkäänlaista filosofisen etiikan asiantuntemusta), voisi sanoa Ylen propagandapäälliköksi tai sensuuriviranomaiseksi. Etiikkajohtajat ovat aivan kuten kaikenlaiset demokratiajohtajatkin (oikeusministeriön virkamies) puhtaasti ideologisia vallankäyttäjiä, joiden tehtävänimikkeet filosofinen analyysi paljastaa ristiriitaisiksi ja itseään vastustaviksi käsitteiksi.

Jantusen näkemyksistä poiketen pidän vaihtoehtomedian funktiota median kentillä tärkeänä, sillä totuus ei koskaan tule kovissa kansissa, vaan se on aina tullut tiskin alta. Valitettavaa MV-lehdessä on sen oudoksuttava juutalaisvastaisuus ja omistajansa Ilja Janitskinin venäläistaustasta johtuva piirre, jonka mukaisesti lehdessä ei esitetä Venäjään kohdistuvaa kritiikkiä.

Siinä Jantunen on oikeassa, että mikään media ei edusta objektiivista totuutta. Tämän täytyy johtua jo siitä filosofisesta tosiasiasta, että objektiivista totuutta ei taida enää olla olemassakaan. Ihmisiltä vaaditaan entistä enemmän medialukutaitoa, jotta ei joutuisi uhriksi informaation aseilla käytävässä sodassa. Suomessa on kuitenkin valistunut lukeneisto ja kriittinen työväenluokka, joten itse en usko kansalaisten arvostelukyvyssä olevan vikaa, jos ja kun valtamedian toimitukselliset linjaukset ovat osoittautuneet ahtaiksi ja tendenssimäisiksi.

Myöskään Venäjän harjoittama propaganda ei ole ollut niin vaarallista tai vaikuttavaa kuin Jantunen kuvaa; se on ollut tarpeeksi läpinäkyvää tullakseen torjutuksi suomalaisten taholta. Suomen kansan traumaattisen Venäjä-suhteen vuoksi suomalaiset ovat suhtautuneet itänaapuriin perinteisen epäluuloisesti, ja siksi myös MV-lehden Venäjälle myönteinen sivupainotus ei ole vaikuttanut vappulehtiä kummemmin.

Jantunen ei juurikaan reflektoi omaa asemaansa teoksen kirjoittajana. Ehkä hänen positionsa naispuolisena sotatieteiden tohtorina (joka toistaiseksi on melko harvinainen miesten hallitsemassa armeijamaailmassa) on kuitenkin vaikuttanut hänen teoksensa otteeseen. Kenties hän on jopa hyödyntänyt asemaansa valtavirrasta poikkeavalla statuksellaan ja sodankäynnin perinteisiä muotoja ylittävällä aihepiirillään sekä käyttänyt molempia ponnahduslautana terävälle ja kärkevälle argumentaatiolleen, jossa on paikoin pamfletin sävyä. Vaikutus on ollut tuore ja raikastava, niin kuin vaikutelma teoksesta ja kirjoittajasta on intellektuaalinen.

Nykyajan infosodassa taistelijat ovat anonyymiytensä tai peiteidentiteettiensä vuoksi ”tuntemattomia sotilaita”. Jantunen osallistuu teoksellaan infosodan narratiiviin myös itse. Ehkä tulevaisuuden Tuntematon sotilas kirjoitetaan lausein: ”Ehei pojat tätä sotaa näillä vanhoilla aseilla voiteta. Mennäänpäs tuon feikin yli niin, että heilahtaa!”

Nato-haukka – Mikä se on?

Haukka on hallitsijan lintu. Myös Egyptin kuninkaalla oli lemmikkihaukka, joka toimi sanansaattajana tämän- ja tuonpuoleisuuden välillä. Suomalaisessa kansanperinteessä haukat ovat suojelleet ihmisiä pahoja voimia vastaan, mutta myös haukkaa itseään on pidetty kovan ja sotaisan politiikan symbolina. Yleensäkin tämä vapauden ja uhman vertauskuva sallii enemmän tulkintoja kuin kulttuurillamme on antaa.

Suomalaista nykytodellisuutta näyttää hallitsevan puhe Nato-haukoista, joilla on viitattu Nato-jäsenyyden kannattajiin. Retoriikan kannalta katsoen käsitettä on kuitenkin käytetty väärin.

Poliittisessa retoriikassa haukoilla tarkoitetaan sellaisia warrantteja (eli takeita, perusteluja tai verukkeita), joita poliittisen vallan haltijat käyttävät omien järjettömiltä näyttävien argumenttiensa uskottavuuden lisäämiseen. Tavaksi on tullut puhua esimerkiksi ”Moskovan haukoista” ja ”Washingtonin haukoista”, jotka istuvat presidentin olkapäällä ja vaativat jotakin, jota presidentin ei muutoin uskottaisi edustavan mutta johon täytyy sitoutua, koska haukat...

Eräs argumentti, joka vaatii haukkoja tuekseen on ydinpelote. Kenenkään järjissään olevan poliitikon ei uskota (vaikka mistä sitä koskaan tietää) laukaisevan helvetinkonetta, paitsi siksi, että jokin haukka sitä vaatii. Haukoilla on siis tehtävä politiikan uskottavuuden lisäämisessä.

Koska Suomen hallituksen linjana on ollut väreistä riippumatta pitää Suomea kynsin hampain Naton ulkopuolella, niin sanottuja Nato-haukkoja ei ole käytetty ainakaan edellä mainitussa merkityksessä. Niinpä Suomessa pesivät Nato-haukat eivät ole taatusti Natoon liittymisen uskottavuutta parantavia retorisia warrantteja, joita hallitsijat käyttäisivät hyväkseen ja joihin he vetoaisivat asiaa ajaakseen. Sen sijaan Nato-haukat ovat uhanalaisia mutta suojelemattomia lintuparkoja, jotka korkealla kaarrellen näkevät kokonaistilanteen ja tuovat jumalilta viestin, että Natoon kannattaisi liittyä.

Nato-haukan käsitettä on siis käytetty retorisessa mielessä väärin, ja epäonnistuneesti sitä on käytetty myös silloin, kun sillä on yritetty leimata Natoon liittymisen kannattajat aggressiivisen politiikan edustajiksi.


Nato-keskustelua ei voida käydä ilman asiallista tietoa

Monia poliittisia päätöksiä on edeltänyt perusteellinen yhteiskunnallinen keskustelu, jossa on käyty läpi sekä asiantuntemukseen perustuvat argumentit että valheelliset ja vääristelevät näkökulmat. Niin sanotussa Nato-keskustelussa on kuultu toistaiseksi etupäässä asiantuntemattomia ja vääristeleviä puheenvuoroja.

Tyypillisimpiä harhakuvitelmia, joiden vallassa on suuri osa kansasta, on esimerkiksi se, että Natoon voi liittyä pelkän hakemuksen varaisesti tai vihollisen jo hyökättyä ja että asia käsitellään Naton pääkonttorissa nopeasti. Toinen harhakuvitelma on, että Nato auttaa aseellisesti myös siihen kuulumattomia maita.

Totuus on, että Natoon ei voida liittyä noin vain, vaan sen jäseneksi kutsutaan neuvottelujen perusteella. Jäsenyyden hyväksyminen ei käy päivässä, vaan siihen tarvitaan kaikkien Nato-maiden hyväksyntä, sillä päätökset tehdään kollegiaalisesti. Siksi käsittely kestää vähintään vuoden. Tosiasia on sekin, ettei Nato käy hyökkäyssotia vaan on puolustusliitto, joka voi auttaa sotilaallisesti vain sen täysjäseniä. Muut operaatiot liittyvät rauhan turvaamiseen.

Koska Suomen kansalta puuttuu asiallista tietoa Natosta, liitän tähän linkin, jossa toiminnasta ja jäsenyydestä annetaan asiantuntemukseen perustuva kuva. Ilman kyseisten tietojen oppimista ja hallintaa Nato-keskustelua ei voida käydä, eikä asiaan pitäisi ottaa mitään kantaa.

http://atlanttiseura.fi/nato/

Kannattaa lukea oheinen tietopaketti mieluummin kuin kymmenen netissä ilmestynyttä blogikirjoitusta, jotka eivät sisällä muuta kuin oletuksia, mutua ja harhaluuloja. Itse asiassa kyseinen informaatio pitäisi jakaa painettuna jokaiseen kotiin ja lukea siellä. Vasta sen jälkeen myös tutkimuslaitosten olisi mahdollista tiedustella mielipiteitä Natoon liittymisestä. Muutoin nekin tulevat antaneiksi Nato-kannatuksesta väärän kuvan.

Asiaton oleskelu kielletty!

Kuuluisa saksalainen filosofi Martin Heidegger kirjoitti pääteoksessaan Sein und Zeit (alkup. 1927, suom. Oleminen ja aika, 2000) ihmisen olemisesta ja ajallisuudesta. Hänen mukaansa ihmisen olemassaololla on oma läsnäolonsa ja arvokkuutensa. Samaan tapaan hän katsoi, että myös kieli on eräänlainen ”olemisen talo” (das Haus des Seins), jossa ajatteleminen ja mietiskely asuvat, kaikessa rauhassa ja elämää sisältäpäin valaisten.

Tätä on juureva oleminen, jota ei rasita jatkuva reagoimaan pakottava hätätila. Juuri tällaisen hartaan olemisen keskellä ihminen voi ymmärtää oman elämänsä ainutkertaisuuden, ja vaikka se herättääkin monissa ihmisissä Angstia, se ohjaa samalla myös tietoiseen läsnäoloon, elämänmahdollisuuksien toteuttamiseen ja vastuuseen. Levollinen oleminen tuottaa siis viisautta.

Brittinäkökulmasta tätä sanottaisiin – ehkä hieman pinnallisesti – joutilaisuudeksi. Mutta diskursiiviset erot karsien myös yhteinen sävel voidaan löytää. Entinen lontoolaisliikemies Tom Hodgkinson kirjoittaakin teoksessaan How to be idle (suom. Joutilaisuuden ylistys, 2006) siitä, miten luovaa mietiskelylle antautuminen on. Hän viljelee ironiaa, joka juontaa juurensa eräänlaisesta turhautumisesta. Heideggerilaisittain sanoen hänen olemishuolensa on johdattanut hänet eksistentiaaliseen Angstiin ja sitä kautta tarttumaan omasta elämästään kiinni.

Olen itse kirjoittanut samoista aiheista muun muassa teoksissani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa – Vähä katekismus filosofiselle anarkistille (2005) ja Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (2005 ja 2010), joissa pohdin, miksi oikeastaan on niin tärkeää (tai turhaa) touhuta ja tuottaa, kun liika toimeliaisuus ei näytä edistävän ihmisten onnellisuutta, vaan päinvastoin ne lisäävät ahdistusta, tuottavat epäarvoja ja vauhdittavat ekokatastrofia.


Mikä ihmeen oleskeluyhteiskunta?

Aihe pullahti jälleen esiin, kun ihmiset alkoivat pohtia, mitä Sauli Niinistö tarkoitti uudenvuodenpuheessaan esittämällään maininnalla, ettei Suomen pitäisi olla ”oleskeluyhteiskunta”. Tarkoittiko hän, että pitäisi tehdä loppu Westendin kotirouvien työttömyydestä ja toimettomuudesta? Merkitseekö kannanotto sitä, että presidentti haluaisi kieltää optiokeinottelijoita makaamasta selkä kaarella voivuoren päällä?

Vai haluaako Niinistö piiskata duunareita ahkeroimaan kovemmin ja työttömiä entistä raivokkaammin hakemaan töitä, joita ei ole? Onko kyse kannanotosta maahanmuuttoon ja maahanmuuttajien väitettyyn oleskeluun veronmaksajien rahoilla?

Viimeksi mainitusta tuskin voi olla kysymys, sillä sehän olisi rasismia, ja on mahdotonta, että presidentti olisi rasisti. On myös itsestään selvää, ettei kannanotto voi kohdistua pankkiireihin, koronkiskureihin eikä välityspalkkioiden ja toimitusmaksujen kantajiin saati muihin välistä vetäjiin, sillä hehän tuottavat yhteiskuntaan tärkeitä henkisiä ja materiaalisia arvoja. – Vai tuottavatko?

Onkin ehkä syytä muistaa, että koron periminen oli Euroopassa kokonaan kielletty taannoisina vuosisatoina, sillä sitä pidettiin syntisenä ja moraalittomana. Kiellettyä koron periminen ja pääomatulojen haaliminen olivat jälleen myös saksalaisessa kansallissosialismissa – mikäli nyt tästä sangen kyseenalaisesta aatteesta halutaan jotakin myönteistä löytää.

Joskus tuntuu, ettei Suomessa enää muuta tehdäkään kuin yritetään elää koroilla ja toisten ihmisten työllä. Mutta siihen eivät ole syypäitä vain opiskelijat, eläkeläiset ja muut sosiaalipummit. Hehän elävät toisten rahoilla paljon vaatimattomammin kuin pankkiirit ja porvarit.

Kumpaan ryhmään Niinistön sormi sitten osoitti? Minusta tuntuu, että jos se osoitti itsestä pois päin (toisin sanoen tuohon monien mielestä arvottomaan, ahneeseen ja köyhään roskaväkeen), kolme muuta sormea osoittivat kuitenkin Niinistön omaan taustaan ja puolueeseen.


Mikä oleskelussa on vaarallista?

Entä itse kysymys: mikä oleskelussa ja joutilaisuudessa on niin pahaa, että se täytyy tuomita? Melkein kaikki filosofit ovat ajatelleet oleskelusta ja joutilaisuudesta myönteisesti. Platonin ajattelussa sana skholee (suom. ”koulu”) tarkoitti ’vapaata aikaa’, työstä ja toimeliaisuudesta vapaata ja joutilasta aikaa, jonka voi käyttää oppimiseen ja sivistymiseen.

Toisaalta joutilaisuudessa ei ole kyse vain omaksi hyväksi oleilusta tai egoismista. Esimerkiksi ranskalaisfilosofi André Gorz katsoi, että ihmisen luova laiskuus, hänen jatkuva halunsa päästä paremmille päiville ja ihanaan joutilaisuuden tilaan, tuottaa paljon keksintöjä. Ihmisen innovatiivisuus on siis laiskuuden perua, jolloin kyse on yhteiskuntaa rakentavasta laiskuudesta. Olenkin itse aina sanonut, että auringonpaisteessa makoileva mies ei ole laiskassa tilassa, vaan hän on jumalallisessa potentiaalisessa tilassa: valmiina kuin tiikeri sähäköitymään.

Työelämän motivaatio-ongelman muodostaa nykyään se, että kovallakaan työllä yksilö ei voi tavoittaa tuota haluttua joutilaisuuden tilaa, kun pätkätyöt eivät johda omaisuuden ja asuntovarallisuuden karttumiseen. Ihmiset eivät siis saa alleen kovaa maata, jonka päällä voisi hetken hengähtää ja lausua tuokiolle Goethen sanoin: ”Oi viivy, olet kaunis niin.”

Sen paikalla on hysteriaa. Tämä sana puolestaan tulee kreikan kielen sanasta hysteron, joka merkitsee ’kohtua’. Yhteiskuntamme on siis kuin raskaana oleva elefanttinaaras, joka on täynnä elintasovelkaa, jonka mahassa potkii ja jossa kaikkia ihmisiä potkitaan.

Psykologisten tutkimusten mukaan jatkuva epävarmuudessa eläminen ja reagoimaan pakottaminen eivät vapauta parhaita voimavaroja vaan masentavat. Pelkästään biokemiallisesti ajatellen jatkuvassa ”taistele tai pakene” -tilanteessa eläminen tuottaa elimistöön niin paljon myrkkyjä, että ne huonontavat terveyttä ja lyhentävät elinikää.

Siksi on kyseenalaistettava myös kokoomuslaisen touhukkuuden ja puuhakkuuden järkevyys. Mitä hyötyä on hyötymisestä, ja miksi on niin tärkeää tehdä mitä tahansa, kunhan tekee? Tämä kampanjointi opettaa ajattelemaan ikään kuin kaikki ihmiset olisivat hyrräoravia, joiden täytyy joka päivä oikeuttaa oma asemansa ilman ihmisyyden itseisarvoa.

Ei kaikkien ihmisten tarvitse olla pullakuskeja eikä partureita taikka muiden ”vapaiden ammattien” (kuten lakimiehen tai prostituoidun toimen) harjoittajia, vaikka nykyään kaikista yritetäänkin leipoa yrittäjiä. Jo Aristoteles ajatteli, että yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin, kun jokainen ihminen toimii kykyjään ja ominaisuuksiaan vastaavassa tehtävässä, eli jokaisella on oikea paikka yhteiskunnassa. Filosofi filosofoi, lääkäri hoitaa potilaita ja maanviljelijä tekee sitä, minkä hän parhaiten osaa.

Nyt näin ei ole, ja insinöörejä tavataan kauppojen kassoilta ja tradenomeja siivousfirmoista. Myös työn ja ansion syy–seuraus-suhde on poikki. Ahkera voi jäädä köyhäksi ja laiska rikastua, usein täysin mielivaltaisesti.

Myös työ ilman henkilökohtaista motiivia ja sen mukaista palkkiota on turhauttavaa – aivan niin kuin työ vailla päämäärää, tarkoitusta ja suuntaa on turhaa. Usein se on jopa haitallista. Suuri osa työelämästä tuottaakin epäarvoja, ja sellaista on esimerkiksi byrokraatin työ, jonka kautta tuotetaan ongelmaksi koettua tarkkailua ja valvontaa. Toiseksi: sellainen työ, joka tuottaa toivottuja arvoja, tuottaa usein tahattomina sivuseurauksinaan epäarvoja. Sellaista on esimerkiksi autojen valmistus, jonka sivuseurauksena syntyy paljon ilmansaasteita, luonnonvarojen kulutusta, onnettomuuksia ja romua. Mutta ihmismieli näkee vain toivotut tulokset kuin lapsi helistimeen kiinnitetyn kulkusen.

Sen sijaan joutilaisuus tuottaa paljon myönteistä. Esimerkiksi tyttö ja poika, jotka laiskottelevat puun alla, tuottavat jälkeläisiä, ja samaa sukupuolta oleva pariskunta filosofiaa. Juuri näistä syistä Nietzschekin sanoi olevansa ehdottoman laiska, vaikka hän oli todellisuudessa erittäin ahkera.

Entä laiskuus yliopistossa? Vankilaa ja yliopistolaitosta yhdistää tunnetusti se, että kummassakaan runsas vapaa-aika ei johda älylliseen velttouteen vaan kriittisyyden kasvuun! Ja kriittisyys taas on arvokasta, koska ilman sitä ei saada tietää, missä vika piilee.

Työ on totta kai myös tärkeää, sillä työn kautta voi purkaa ideoitaan teoiksi. Mutta itseisarvo työ ei ole, vaan sillä on pelkkä välinearvo tärkeämpien päämäärien toteuttamiseksi. Siksi kenenkään ei ole mieltä huhkia vain ideologisista syistä, siksi, että näyttäisi ahkeralta ja sosiaalisesti hyväksyttävältä.

Työn tarkoitus on tekijän tahdon toteuttaminen, mutta ongelmana on vieras tahto, jolle työpanos usein alistetaan. Jos työvoiman myyjän ja ostajan tavoitteet ovat kaukana toisistaan, tekijä ajautuu mielipidevankeuteen, jossa hänen sananvapauttaan kahlitaan ja elämäänsä läpivalaistaan, eikä ihminen saa olla oma itsensä, vaan hänen persoonansa kielletään ja ajatuksensa pakkolunastetaan hermoverkkoja ja neuroneja myöten. Niinpä ei kannata ihmetellä, miksi monet ovat vieraantuneet työelämästä ja joutilaina vastoin tahtoaan.

Ahkeruuden paheellisuus liittyy ylimäärän tuottamiseen. Kun ihmiset keräävät mammonaa yli välittömien tarpeidensa, työ alkaa orjuuttaa heitä. Näin syntyy myös varallisuuden epätasaisen jakautumisen sekä omaisuuden ja rahan vuokraamisen ongelma. Yhdysvaltain kansalliskirjailijana nykyisin tunnettu Henry David Thoreau katsoikin, että viisainta on välttää ahkeruuden pahetta ja että ihmiskunnan todellisen rikkauden osoittaa se, mitä kaikkea ilman se voi elää onnellisuuden kärsimättä, kunhan perusasiat ovat kunnossa.


Mihin esimerkin voiman on tarkoitus vaikuttaa?

Yksi mahdollisuus on, että Niinistö kantoi joutilaisuutta paheksuvalla kannanotollaan huolta nuorista, jotka ovat kaikkina aikoina olleet ”moraalisen rappion partaalla”. Kuinka voisin itsekään olla tietämätön siitä, että varsinkin muutamilla entisillä teollisuuspaikkakunnilla jopa kolmannes nuorista on nytkin työttöminä tai vailla koulutuspaikkaa sekä eteenpäin osoittavaa tietä?

Auttaako asiassa piiskurointi ja moraalinen paheksuminen? Ne auttavat varmasti yhtä paljon kuin jatkuva eläkeiän nosto. Kyllä Niinistö ja hänen sukupolvensa poliitikot osaavat.

Itse uskon, ettei joutilaisuutta ole syytä paheksua sen enempää silloin, kun se on itse valittua, kuin silloinkaan, kun se on tahaton ja ihmiselle itselleen vastenmielinen tila. Mitä maailma olisikaan ilman joutilaisuutta? Suurin osa taiteilijoista ja kirjailijoista ovat (ainakin näennäisesti) täysin joutilaita työnantajien keskusjärjestön kannalta, vaikka he tosiasiassa tekevätkin tärkeää ja omintakeista työtä. He tuottavat henkisiä arvoja, joista tosin palkitaan huonosti ja satunnaisesti.

He tuottavat joka tapauksessa arvoja toisin kuin korkojen ja osaketuottojen kiskurit, mutta heidän toimintaansa ei voida organisoida palkka- eikä yrittäjätyöksi, ja siksi myös perustulojärjestelmä olisi paikallaan. Arvoja tuottavat tietenkin myös ne rehdit työläiset, jotka tekevät raskasta duunia tehtaissa smirkkelin kipinöiden lentäessä ja hitsausliekkien loimutessa. Se on vähän samanlaista kuin filosofin työ ajatuskammiossa, ja yhtä hartsia.

Niinpä olisikin kyseenalaistettava aivan tietyntyyppinen laiskuus – ei luovaa ja itse valittua eikä tahatonta ja ihmiselle itselleen vastentahtoista laiskuutta – vaan ahneuteen perustuva laiskuus. Mistä tällöin mahtaisi löytyä syytösten kohde?

Ehkä jonkinlaista suuntaa Niinistö antoi itse ilmoittamalla haluavansa alentaa presidentin palkkiota. Jos tämä merkitsee, että suurituloisten palkkoja, osinkotuloja, optiotuottoja ja erilaisia kokouspalkkioita pitäisi alentaa, se kelpaa esimerkiksi. Muussa tapauksessa ei.

Muutoinkin presidentin kannanotossa on kyse vain elekielestä. Edellinen suuri arvojohtaja Urho Kekkonen vaihtoi 1970-luvun lamavuosina Cadillacin Saabiin ihan vain osoittaakseen, että suuri liideri tietää, missä mennään ja mitä kansan oloihin kuuluu. Omista melko suurista eduista tinkiminen on kuitenkin pelkkää kosmetiikkaa, lepyyttelyä, jolla yritetään hillitä huonosti pärjäävien ihmisten vihamielisyyttä ja oikeudenmukaisuuden kaipuuta. Joutilaisuus kun sytyttää kansalaisten latvassa lamppuja, joilla kumotaan valtaa, ja siksi vallanpitäjät kavahtavat kaikkea toimetonta ajatustyötä.

Populismia siis presidentiltä? – Sitäkin. Eipä kovapalkkaisten vuorineuvosten tulojen alenemisella ole mitään vaikutusta heidän elintasoonsa, vaikka leikkaisivat puolet pois. Myös Niinistö itse nauttii korkeaa eläkettä Euroopan keskuspankin johtajavuosiltaan, ja hän on lahjoitellut puhemiehen palkkioitaan ja kirjatulojaan aiemmikin oman elämänsä kärsimättä.

Ihmisten toimeentulon kysymyksiä ei voida ratkaista pelkillä vertauskuvallisilla eleillä, vaan tarvitaan hyvää sosiaalipolitiikkaa ja toimivia palkka- ja veroratkaisuja, jotka eivät kuoleta ihmisiä, kysyntää ja kansantaloutta.

Itse muuten poistan varmistimen aseestani aina kun kuulen sanan ”arvojohtaja”. Siitä, miksi näin on, voitte lukea tarkemmin tästä.

Pelolla politikoimisesta

Olen seurannut toisella korvallani kahta yhteismitatonta vaalikampanjointia. Yhdysvaltain presidentinvaalit ovat meidän näkökulmastamme kenties yhtä vähäpätöiset kuin Suomen kunnallisvaalit ovat amerikkalaisten näkökulmasta.

Yhteistä molemmille on ollut pelolla politikointi. Se on ollut sangen ymmärrettävää, sillä monet uhkakuvat ovat todellisia ja maa järisee. Kaikkialla on jo pitkään ennustettu Yhdysvaltain ja Euroopan elintason ja valta-aseman romahtamista, joka johtuu taloudellisesta velkaantumisesta.

Ei siis ihme, että poliitikkojen puheet ovat täynnä pelkoja, uhkia ja niiden torjuntaa. Samalla kun tätä ja tuotakin asiaa turvataan, ei anneta periksi ajatukselle, että tulevaisuudessa jokin voisi olla paremmin. ”On torjuttava”, ”on turvattava”, ja milloin mikäkin asia. Köyhtyvästä Amerikasta pitäisi tehdä great again. Suomessa uhataan viedä kaikilta kaikki. Tämän ahdingon keskellä työpaikat koetetaan sitten säilyttää, leikkauksilta halutaan välttyä ja jopa puolustuslaitoksesta yritetään säästää jotakin vihollisen tuhottavaksi.

Ihmiset Suomessa ja muissa länsimaissa elävät suurten uhkien keskellä. Lähellä on aika, jolloin kansakuntia nähdään taas kaduilla: osa asunnottomuuden, osa mielenosoitusten vuoksi. Pöty loppuu pöydästä ja EU-idealistien puheista.

Leikkauksista, lopettamisista, heikennyksistä, hintojen noususta, palveluiden huonontamisesta, ulkoistamisesta, yksityistämisestä, ehtojen tiukentamisesta, lisävaatimuksista, jonojen kasvamisesta, vaatimustason jyrkentymisestä, irtisanomisista, yt-neuvotteluista ja päälle kaatuvien seinien painajaisista huolimatta oletteko huomanneet, että joidenkin ihmisten asema on tässä maassa koko ajan vain parantunut? Kaduillamme esimerkiksi liikkuu hienompia autoja kuin koskaan ennen, ja sensaatiolehdissä raportoidaan hyväosaisten rakennuttamista palatseista. Minusta tuntuu, että uhkakuvien levitessä joku rikastuu, ja uhkakuvien levittäminen onkin politiikkaa, jolla tuo tuloerojen kasvu ja toisten ihmisten köyhtyminen oikeutetaan.

Korkein Jumala on EU, sillä se vaatii uhreja: ”Taloudelle on uhrattava, tai muuten...”

Uhkailun arkiretoriikkaan kuuluu kolme pistettä, koska juuri se vaikuttaa uhkaavimmalta. Eniten ihmiset pelkäävät asioita, joista he eivät tiedä mitään: eivät tunne tulevaisuutta, joka tulee. Politiikka on pelolla hallitsemista, ja pelolla hallitseminen tapahtuu tietämättömyyden savuverhon turvin.

Totuus on, että monien kansalaisten eläessä kurjuudessa joku toinen rikastuu pohjattomasti. Olisi ehkä hyvä miettiä, kuka, ja äänestää vaaleissa sillä perusteella.

Entinen opettajani Tampereen yliopistossa, Antti Eskola, kirjoitti aikoinaan kirjan nimeltä Uhka, toivo ja vastarinta. Tuolloin muodikkaana pidettyyn dialektiseen tapaan siinä ajateltiin, että uhkakuvat voivat herättää vastareaktioinaan myös toivoa ja että toivo voi ohjata erilaisiin vastarinnan muotoihin.

Nykyisin ihmisiltä puuttuu toivoa ja rohkeutta vastustaa sitä, minkä näkee vääräksi. Kaikille masentuneille ja deprivaatiosta kärsiville sanonkin: käykää äänestämässä. Se antaa suunnattoman vaikutusvallan tunteen, ainakin hetkeksi!

Politiikan pyhät lehmät

Kunnallisvaalien alla on taas saatu kuulla, että lapsiperheitä pitää tukea. Muilla ihmisillä ei pidetä väliä, vaikka muut kuin lapsiperheet muodostavat Helsingin kotitalouksista noin puolet. Ehdokkaat ja puolueet olettavat, että lapsiperheiden tukeminen on naula, joka vetää, eikä vaihtoehtoa ole esitetty. Lapsiperhe on politiikan pyhä lehmä.

Tämä näkyy myös hallinnossa. Koettakaapa saada kaupungilta tai miltä tahansa julkisyhteisöltä esimerkiksi vuokra-asunto (tai jotakin tarveharkintaista tukea) ilman, että teillä on lapsia. Ei onnistu. Toimistoista vastataan kirkkain silmin, että etusijalla ovat lapsiperheet.

Koska lapsiperheiksi luetaan myös yksinhuoltajat (jotka useimmiten ovat naisia), tämä politiikka johtaa miesten syrjintään. Ja sitten ihmetellään, miksi syrjäytynein ja heikko-osaisin kaikista on yksinäinen keski-ikäinen mies. Väitän, että poliitikot ja byrokraatit tekevät tämän tahallaan.

Sen sijaan lapsiperheet ovat suojassa. Niiden elämä on puskuroitu poliittisella varjelulla ja Audien turvatyynyillä. Lapsettomat pakotetaan maksamaan myös suhteellisesti enemmän veroja kuin lapselliset, jopa niin, että tämä loukkaa perustuslaillista yhdenvertaisuutta.

Lapsettomat ihmiset – sekä yksinäiset että pariskunnat – ehdollistetaan tuntemaan syyllisyyttä toisten ihmisten kurjuudesta, ikään kuin olisi lapsettomien syytä, että joillakin muilla on lapsia. Vanha toive, ettei saa nauraa toisten vahingolle, toteutuu kuin itsestään, sillä monet ihmiset itkevät saavillisen saunavettä asian vuoksi.

Tavallaan tuntisin vähän ylpeyttäkin voidessani olla avuksi lapsiperheille, mutta siihen ei ohjaa lapsiperheiden jatkuva hyysääminen, palvominen eikä etuoikeuttaminen. Yhteiskunnan tulisi kannustaa parempaan perhesuunnitteluun, sillä vastuun lapsista pitää kuulua ensisijaisesti heidän vanhemmilleen niin Suomessa kuin kehitysmaissakin.

Tiedän kyllä, että moni asia on kiinni rahasta, mutta perhepolitiikkaa hoidetaan nyt liiaksi taloudellisin arvoin ja perustein, ja ollaan huolissaan lähinnä vanhempien asemasta. Keskeinen kysymys on, hyötyvätkö lapsiperheiden tukemisesta lapset itse, vai meneekö lapsiperheille suunnattu tuki vain aikuisten holtittomaan ja tuhlailevaan elämään.

Lapsiperheillä ratsastamisesta on tullut myös maahanmuuttopolitiikan keppihevonen. Usein sana ”lapsiperhe” tarkoittaakin samaa kuin ”maahanmuuttajaperhe”, aivan samaan tapaan kuin sanaa ”nuorisomellakka” on käytetty ”maahanmuuttajamellakan” kiertoilmauksena. Lapsiperhe on entistä useammin nimenomaan maahanmuuttajaperhe, sillä suomalaisilla ihmisillä ei ole lasten hankintaan enää varaa.

Jos suomalainen pariskunta jää työttömäksi, sille ei myönnetä sosiaalitoimistoista mitään, mikäli tuen hakijoilla on vähänkin varallisuutta. Sen sijaan maahanmuuttajaperheet ovat (varsinkin turvapaikanhakijoina ja pakolaisina) yleensä täysin vailla varallisuutta, ja siksi sosiaaliviranomaiset joutuvat myöntämään heille kaiken. Tätä kautta sosiaalilainsäädäntömme tukee suhteellisesti paremmin maahanmuuttajia kuin kantaväestöön kuuluvia.

Tämä osaltaan selittää maahanmuuttajien suuret lapsiperheet ja vierasperäisen väestön yliotteen väestönkasvusta. Ideologisesti sitä tukevat sekä islamin lisääntymispoliittiset normit että Suomen sosiaalilainsäädäntö.

Kyseinen politiikka on johtanut siihen, että lapsiperheiden tukeminen on entistä useammin argumentti, jolla tosiasiallisesti tuetaan maahanmuuttajia eikä suomalaisia. Kantaväestöön kuuluvat lapsiperheet kun ovat useasti juuri ja juuri tukikynnyksen yläpuolella, eikä yhteiskunnan apu yllä heille asti. Tämä merkitsee, että kun kuulette sanaparin ”lapsiperheiden tukeminen”, se entistä useammin tarkoittaa samaa kuin ”maahanmuuton tukeminen”. Lapsiperheiden tukemisesta on tullut entistä useammin maahanmuuton piilotukea.

Asialla on myös globaali puolensa. Ihmislajin liiallinen runsastuminen, toisin sanoen väestöräjähdys, uhkaa viedä koko ihmiskunnan perikatoon. Lisääntymisestä juontavat juurensa lähes kaikki maailman suuret ongelmat: nälänhätä, ekokatastrofi, tilanahtaus, rajariidat, sodat ja kaikkien asioiden riittämättömyys. Puhtaasti ekologiselta kannalta katsoen lisääntymisen kieltäminen olisi moraalisesti oikeudenmukainen teko. Enintään yhden lapsen politiikka sopisi kaikkialle, ei vain Kiinaan. Lopuille haittavero.

Joskus kuulee argumentin, että lapsia tarvitaan sekä veronmaksajiksi että vaihtamaan vanhusten vaippoja. Suurten ikäluokkien väestöpullistumaa ei tule kuitenkaan pyrkiä korjaamaan väestöpoliittisella patistelulla. Pitää hyväksyä väestön väheneminen ja antaa ajan hoitaa elatussuhteen tilapäiset vinoutumat. Länsimailla on muutenkin edessään elintason lasku.

Politiikan toinen pyhä lehmä ovat eläkeläiset ja ikäihmiset. Myös eläkeläisille kiskotaan jatkuvasti lisää etuja ja oikeuksia. Suuret ikäluokat ovat kuitenkin nauttineet 1960-luvulta asti hyvästä työllisyystilanteesta, ja myös julkista hallintoa ylipaisutettiin heidän työllistämisekseen. He ovat keränneet suuret eläkkeet ja hankkineet varallisuutta. Sen sijaan oma sukupolveni valmistui oppilaitoksista keskelle 1990-luvun lamaa. Sen jälkeen enää noin puolella työssä olevasta työvoimasta on ollut vakituinen työpaikka. Eläkekertymä on jäänyt surkeaksi pätkätöiden vuoksi, ja asuntovarallisuus on usein hankkimatta. Silti meidän sukupolvemme yritetään pakottaa maksamaan suurten ikäluokkien eläkkeet.

Tiedän toki, ettei tämä koske kaikkia ikäihmisiä, sillä on paljon huonotuloisia ja vähävaraisiakin eläkeläisiä. Mutta keskimäärin suurten ikäluokkien asiat ovat eläkkeellä paremmin kuin yhdenkään jälkeen tulevan.

Ihmettelen myös jatkuvaa vetistelyä ja kurjistelua. Minulla on 88-vuotias täti, joka on omaishoitanut urheasti 97-vuotiasta miestään. Siksi oudoksun sitä penäämisen ja tinkimisen ilmapiiriä, jossa poliittiset keskustelut käydään. Eivätkö ihmiset itse pysty mihinkään tai osaa yhtään mitään? Omasta puolestani toivon, että kuolen ajoissa, sillä en haluaisi kärsiä pitkään enkä pidä köyhästä elämästä. Mutta jos pitkä elämä uhkaa minua, haluan huolehtia asioistani mahdollisimman kauan itse ja suorastaan kiellän puuttumasta asioihini ilman pyyntöä mitenkään. Niin olen menetellyt filosofiassa muutoinkin.

Yksi mahdollisuus olisi purkaa eläkekassoissa oleva varallisuus ja syöttää se suurille ikäluokille, sikäli kuin he ovat sen tuottaneet. Tästä eteenpäin kaikille tulisi taata vain perustoimeentuloon riittävä tasaeläke. Jos haluaa enemmän, tulisi ohjata yksityisen eläkevakuutuksen ottamiseen. Takuueläke on periaatteellinen avaus siihen suuntaan, mutta se vain täydentää työ- ja kansaneläkettä ja paikkaa tulovajetta. Teoksessa Työttömän kuolema esittelemäni dynaaminen perustulomalli takaisi minimitoimeentulon myös eläkeläisille ilman, että ikäihmisiä kyykytetään asumistuessa ja toimeentulotuessa.

Tämänvuotisesta vaalipropagandasta päätellen politiikka ei ole kovin sankarillista eikä uhrautuvaa. Kaikki vain tinkivät. Yhdet tinkivät ylöspäin ja toiset alaspäin. Kukaan ei haluaisi tehdä itse mitään. Tinkimisen ja turvaamisen defensiivinen ilmapiiri johtunee siitä, että kansantaloutemme on konkurssissa. Ihme, jos tulevaisuudessa kukoistaa muukin kuin ruumisarkkuteollisuus. Hyvää halloweenia kaikille.