Vuoden pimein aika

Tänä yönä aurinko laskeutuu syvemmälle taivaanrannan taakse kuin yhtenäkään muuna vuoden tai vuorokauden hetkenä. Talvipäivän seisaus on tänään 22.12.2006 kello 2.22. Pohjoisessa aurinko ei näyttäydy päivällä lainkaan, eikä valoisan aika ole etelässäkään viittä tuntia pitempi. Suomalaiset elävät suurimman osan elämästään varjojen mailla. Mitä järkeä siinä on? Ei mitään. Ainoa johdonmukainen keino jatkaa elämää olisi muuttaa pois täältä, vähintään Nizzan tai Venetsian tasolle.

Mutta pimeydessä ja synkkyydessä on myös filosofiansa. Aurinko, joka tuskin jaksaa päivisin nousta, on harvinainen timantti, jota kokoonnutaan katsomaan kuin kultaa valinkauhassa, kunnes se katoaa moneksi kuukaudeksi taivaanrannan taakse. Nukkuvassa, mustassa auringossa on suunnatonta metafyysistä potentiaalia: lupauksellaan lumoavaa voimaa. Jos haluaisin olla yhtä egomaaninen kuin Turkmenistanin äskettäin edesmennyt maallinen ja hengellinen johtaja Saparmurat Nijazov, myös minä nimeäisin taivaankappaleet oman persoonani mukaisesti. Ajatelkaa, kuinka valaisevaa olisi, jos aamun sarastaessa ja auringon häikäistessä ensisäteillään astronomitkin olisivat velvoitettuja lausumaan: ”Katsokaa – ei aurinko – vaan Hankamäki nousee!”


Synkkyydessä syvällisyys

Mitä filosofista ideaa pimeyden ja synkkyyden lietsomassa tappiomielialassa sitten on? Sen suurempaa syvällisyyttä kuin synkkyyteen ja surumielisyyteen liittyvä epätoivo, ei voida kuvitella. Syy tähän on selvä: voittamisessa on epätotuuden siemen, mutta tappiosta alkaa totuus. Voittajia ohjaa epätotuuteen ja pinnallisuuteen heidän narsisminsa ja itseluottamuksensa. Siihen perustuvat myös hilpeys ja juhlinta, eikä sotien ja urheilukilpailujen voittajia voida koskaan arvostella liiallisesta vaipumisesta syvämietteisyyteen. Paremminkin heitä leimaa masturbaation harjoittajille tyypillinen itseensä tyytyväisyys, joka yleensä vaihtuu syyllisyyden tunteeksi tai huonoksi omaksitunnoksi.

Tie voiton kukkuloilta murheen alhoon on onneksi lyhyt, kuten uransa lopettaneiden maailmanmestareiden esimerkki osoittaa. Kyse on itsepetoksesta. Sen sijaan se, joka jo alun perin valitsee häviäjän osan, hyväksyy maailmaan sisältyvän tappion ja puutteellisuuden. Tuskin mikään on niin naiivia ja epäfilosofista kuin optimismi, paitsi jos iloitseminen tapahtuu kyynisyyden siivin, kuten itseironian ja maailmanhalveksunnan tapauksessa. Koska maailma on puutteellinen, ristiriitainen ja mätä, osuvat kyynikot, pessimistit ja tappionsa tunnustaneet häviäjät yleensä oikeaan. Siksi filosofienkin olisi johdonmukaista asettua hävinneiden puolelle, josta syvällisyys alkaa.

Merkille pantavaa on, että suurin osa niin sanotuista analyyttisista systeemifilosofeista haluaa voittaa. He haluavat ikään kuin valloittaa karvakukkulan omilla ”metodeillaan”, ja he asettuvat mielellään voittaneiden puolelle myös tiedepolitiikassa. Voittajia ovat olleet Englanti, Yhdysvallat, analyyttinen systeemifilosofia ja marxismi. Nationalismin voitto Saksassa kesti vain hetken, mutta tappion jälkeen sekin löysi totuuden – toisin kuin ydinpommiensa kanssa maailmaa valloittaneiden suurvaltojen hurmahenkinen voitontahtoisuus. Ne hävisivätkin pahimmalla mahdollisella tavalla: menettämällä kulttuurinsa piiristä tappiollisuuden ja katkeruuden tuottaman syvällisyyden. Sen parempaa syvällisyyden taetta ei filosofiassa voida ajatella kuin häviöön, alakuloon ja nujerretuksi tulemiseen liittyvä totuudellisuus. Niinpä hävinneet osapuolet yleensä voittavat filosofisesti.


Pelastuminen

Entä miten on ahdistukselta pelastumisen laita? Filosofian keskeinen motiivi kiteytyy kysymykseen, miksi ihmisen täytyy kuolla. Syynä ihmisen kuolevaisuuteen on maailman luomisesta seurannut todellisuuden epätäydellisyys ja ajallisuus sekä sydämen irtautuminen Jumalasta, mitä kuvataan myös perisynniksi. Pahiten se koskee juuri voittajia, sillä voitolle selviytyminen on heidän uskontonsa, ja tämän mukaisesti he ovat vailla pelastusta tai kokevat olevansa pelastuksen tarpeessa. Sokraattinen viisaudenrakastaja, joka ironisesti katselee tätä näytelmää ulkopuolelta päin, on sen sijaan automaattisesti pelastettu oidipaaliseen rikokseen syyllistymättömyytensä vuoksi.

Meidän homoseksuaalien väitetty syvällisyys ja synkkyys onkin pohjimmiltaan erilaista kuin heteroiden epätoivoinen ahdistus ja surumielisyys, joka kertoo vain heidän turhautuneisuudestaan. Gay-joulun läpi raikuu nauru. Heteroiden voitontahtoisuus ja heidän traagisuudestaan seurannut tappiomieliala ovat löytäneet filosofian historiassa oivalliset ilmaisunsa, aivan niin kuin homojen omasta häviäjän rooliin asettumisesta seuraava riemukas ironiakin. Samantapaista asennoitumista – pessimismiä ja ironiaa – ovat modernin ajan filosofiassa edustaneet Schopenhauerin, Nietzschen ja Heideggerin hahmot. Heitä kaikkia leimaa omasta määrätietoisuudestaan ja voitontahtoisuudestaan huolimatta asettuminen valtakulttuurin ulkopuolelle, sen reunoille, rajoille, laidoille ja terasseille, josta nämä filosofit katselevat ja arvostelevat kaduilla, turuilla ja toreilla sekä kaiken maailman markkinoilla vallitsevaa hälinää.

Hyvää vuoden loppua teille kaikille rakkaat ystävät, jotka olette jaksaneet lukea ja seurata tätä palstaa!