Niinistö ei ole osoittanut aktiivista katumista

Tasavallan presidentin tämänvuotisessa uudenvuodenpuheessa kansalaisia kiinnostanee ensisijaisesti se, pitääkö puheen sama mies myös vuoden päästä. Itse kiinnostuin presidentinvaalikampanjoinnista postin mukana tulleen kansanvallan repaleen, eli äänioikeudesta kertovan ilmoituksen, myötä.

Mitään todellista vaalikampanjointia ei nähdä, sillä Sauli Niinistön kannatus näyttää vahvalta. Tupun, Hupun ja Lupun ehdokkaiksi on kertynyt pelkkiä rikkalapiopoliitikkoja valtiomiessarjaan kuuluvien haastajien kieltäydyttyä kaukaa viisaasti leikistä. Tai sitten heitä ei kyseisistä puolueista löydy.

Jos kansalaiset haluavat kuitenkin kaksiosaisen vaalin, he voivat taktikoida. Se tapahtuu seuraavasti. Mietitäänpä, miten tilanne muuttuisi, jos Niinistö ei olisikaan jostakin syystä käytettävissä. Kenellä ehdokkaista olisi todelliset mahdollisuudet nousta presidentiksi ja hoitaa virkaa menestyksekkäästi?

Mikäli politiikan nykylinjoista (EU-federalismi, maahanmuutto, rahaunionin pönkittäminen) eri mieltä olevat kansalaiset keskittäisivät äänensä tällaiselle henkilölle, tilanne muuttuisi täysin. Olen varma, että vain yhdellä ehdokkaalla on todelliset mahdollisuudet haastaa Niinistö, ja hän on kokemuksensa, akateemisen statuksensa ja kirjallisen tuotantonsa ansiosta muihin verrattuna täysin ylivoimainen, valtiomiessarjaa.

Henkilövaalin kyseessä ollessa yllätyksiä voi tulla. Niinistöä on helppo kehua pääsarkansa, eli ulkopolitiikan, hyvästä hoidosta. Tosin Venäjä-suhteiden kanssa ei ole kovin vaikeaa saavuttaa menestystä – riittää kunhan pysyy maltillisena eikä salli EU:n painostuksen johtaa Suomen kannalta kurjiin tuloksiin.

Mutta Niinistö on osoittanut täydellistä ymmärtämättömyyttä paheksuessaan työyhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneiden näennäistä ”työhaluttomuutta”, joka on johtunut suureksi osaksi vain siitä, että töitä ei ole, tai ne ovat epäoikeudenmukaisin keinoin päätyneet vierasperäisille. Pääsyy on ollut siinä, että kaikkea arvotuotantoa ei voida organisoida palkkatyöksi tai yrittäjätoiminnaksi.

Pitäisikö siis taide ja tiedekin lopettaa, kun suuri osa kyseisestä työstä tehdään käytännössä työyhteiskunnan ulkopuolella? Ideologinen olisi sellainen työyhteiskunta itse, eikä kyse ole mistään ”ideologisesta työttömyydestä”, kuten muutamat työpolitiikan uhreiksi joutuneet ovat antautuneet sanomaan omissa itsemäärittelyn vaikeuksissaan.

Tämä on hyvä muistaa myös puhuttaessa työttömyysturvan aktiivimallista: on posketonta populismia patistella ihmisiä töihin, joita ei ole. Rankaiseminen tekisi uhreista syyllisiä, sillä ei ole ihmisten omassa vallassa päättää, saavatko he töitä vai eivät (aiheesta tässä).

Korjaamista olisi työväen presidentillä myös moralistisissa kannoissaan, joista kertoi vuoden 2013 puhe ”oleskeluyhteiskunnasta”. Ripitys toi mieleen ruoskan, ja avasin asiaa tässä ja tässä kirjoituksessani. Siitä, miksi ”arvojohtaminen” on asenteellista ja vaarallista, kirjoitin jo edellisten presidentinvaalien yhteydessä tässä.

Niinistö ei ole myöskään osoittanut aktiivista katumista sen johdosta, että hän oli ministerinä johtamassa Suomea euron jäseneksi. Niinpä hän on monia taloustieteilijöitä jäljessä, sillä melkein kaikki alkavat oikealta vasemmalle, Korkmanista ja Kanniaisesta Haaparantaan ja Jänttiin, tunnustaa, että euroon liittyminen oli virhe. Itse olen ollut tätä mieltä alun perinkin. Paavo Väyrynen on ollut oikeassa lähes kaikessa EU-kritiikissään ja rahaunionia koskevassa arvostelussaan, jota tosin rasittaa hieman se, ettei hänkään ollut täysin viaton, kun Suomea liitettiin Euroopan unioniin.

Ainakaan Nato-kanta ei luo eroa pääehdokkaiden välille, sillä Niinistö on taktisesti päättänyt, ettei kansalaisia kuumottavalla asialla kannata kilpailla. ”Nato-optiossa” roikutaan yhteen ääneen kiinni, vaikka se ei takaa yhtään mitään, ja ”Suomen Nato-kannasta” on tullut pelkkä modus operandi: ulkopolitiikan vaihteleva väline. Uskotellaan, että asema jätti junan, vaikka juna jätti aseman.

Presidentin tilannetta helpottaa, että hän ei päättäisi asiasta suinkaan yksin. Mutta ei päättäisi kansakaan, sillä asia on altis agitaatiolle. Suomen Nato-kanta ja hakemuksen päivämäärä jätetään näköjään hyökkääjän päätettäväksi. Tämä zen-buddhalainen puolustuspolitiikka on alistuvaa mutta omalla tavallaan ovelaa ja toimivaa.

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!”

En voi salata mielihyvääni sen johdosta, että Yhdysvallat osoittaa auttamisen halua Suomen pulmallisissa puolustusratkaisuissa. Maavoimien mekanisoitu harjoitus Arrow 16 on edelleen käynnissä Niinisalossa, ja Yhdysvaltain kansalliskaartin hävittäjät pyyhkivät Kainuun, Lapin ja Pohjois-Karjalan taivaita runsaan viikon ajan.

Todennäköisesti myös Kekkonen liputtaisi länsiliittoutumisen puolesta.

Tavoitteena on kehittää kahdenvälistä yhteistyötä Suomen ja Yhdysvaltain välillä ja tietenkin myös testata yhteensopivuutta Nato-standardien mukaisesti. Sivuvaikutukseksi voi toivoa, jos vaikka Kremlissä tätä kautta ymmärrettäisiin, että aggression laajentaminen Ukrainasta liittoutumattoman ja ikään kuin tarjottimella olevan Suomen rajoille ei jäisi kansainvälisesti huomaamatta eikä vaille vastatoimia.

Olen aina ollut Nato-jäsenyyden kannattaja, jo alkaen kammottavista Brezhnevin-aikaisista vuosista, jolloin jumalaton kommunismi uhkasi ihmiskuntaa pilkkopimeällä ja mustanpuhuvalla ydintuholla. Muistelen lämmöllä Richard Nixonia, joka halusi pysäyttää kommunismin leviämisen Vietnamissa, ja Ronald Reagania, joka pakotti ”Tähtien sota”-hankkeellaan Neuvostoliiton polvilleen ja teki lopun hullusta kilpavarustelusta sekä vapauden, yksilöllisyyden ja ihmisarvon polkemisesta. ”Mr. Gorbatchev, open this gate!” Valitettavasti Venäjä on jälleen taantunut kylmän sodan aikaiseen tilaan, ja myös Yhdysvalloilta odotetaan toimia, joita maan nykyinen presidentti ei ole ollut kykenevä täysimittaisesti tekemään.

Suomea on usein moitittu Euroopan amerikkalaisimmaksi maaksi. Minä otan ne haukut kiitoksina vastaan, sillä Yhdysvallat on hyvä ja luotettava valtio, jossa asuu reilu ja oikeudentuntoinen kansa. Yhdysvallat ei puliveivaa vaan levittää perustuslakinsa mukaista liberaalia, demokraattista ja valistusfilosofista sanomaa, jonka se itse on saanut lahjaksi Euroopasta, tarkemmin sanoen Ranskan suuresta vallankumouksesta. Olen viime vuosina perehtynyt eritoten yhdysvaltalaiseen filosofiaan ja sen eurooppalaisiin juuriin.

Siistiä selvitystä

Lukaisin luonnollisesti myös ulkoministerille viime kuun lopussa toimitetun Nato-selvityksen. Analyysi aiheutti pöhinää kotimaisissa tiedotus- ja toitotusvälineissä, ja kaikenlaiset muka-asiantuntijat aprikoivat Nato-jäsenyyden vaikutuksia kauniisti ja korulausein kuin arvauskeskuksen pöydälle jätetyssä vanhassa Reginassa. Puhuttiin yleisen asevelvollisuuden lopettamisesta, palveluksen tavantakaisesta lyhentämisestä, resurssien riittävyydestä ja vaikka mistä.

Eipä taida pasifisteina esiintyvien tajuntaan mahtua sellaista kriisiä, joka oikeuttaisi Suomen liittymisen Natoon. Siinä mielessä sekä asevelvollisuuden supistamista vaativien että Nato-jäsenyyttä vastustavien trollailu on pelkkää epärealististen ja vastuuttomien hobittien pähkäilyä.

Totuus on, että maksamme asejärjestelmiemme ja organisaatiomme yhteensopivuudesta jo nyt saman laskun kuin ollessamme jäsenenä Natossa. Kustannustekijöiden ohella myöskään mikään muu pragmaattinen seikka ei puolla Naton ulkopuolella pysyttelemistä. Syyt liittoutumattomuuteen ovat olleet periaatteellisia ja poliittisia.

Yksi syy on se, että on vaikea tehdä periaatteellista päätöstä tilanteessa, jossa kumpaankin ratkaisuun – sekä liittoutumiseen että liittoutumattomuuteen – sisältyy sekä negatiivisia että positiivisia puolia. Ja juuri tästä johtuu keskustelun soutaminen ja huopaaminen – tai variksen lailla kyykkiminen tervatulla katolla. Liittoutumiseen sisältyy monta pientä riskiä, mutta liittoutumattomuuteen yksi valtavan iso.

Toinen syy siihen, miksi Suomen Nato-kannan muodostamista voidaan pitää koulukirjamääritelmänä sanalle ”jahkailu”, löytyy siitä, että Nato-kortista on tullut väline Suomen Venäjä-politiikassa. Jäsenhakemuksen mahdollisuudella on haluttu ohjailla, hallita ja säädellä Venäjän suhteita Suomeen. Liittymisorgasmia lykkäämällä ja pitkittämällä on yritetty tyydyttää Venäjää, ja muu maailma seuraa henkeään pidätellen, tuleeko Suomi-neito vai ei.

Sekä liittoutumisen mahdollisuus että mahdottomuus on nähty Suomessa keinona torjua Venäjän-uhkaa. Asiaan liittyvä kompleksisuus on perua traumaattisista sota-ajan ja YYA-sopimuksen vuosista. Niiden ei pitäisi antaa enää leimata nykyistä suhdettamme Natoon tai Yhdysvaltoihin.

Mitä ajatella tämän valossa uudesta Nato-selvityksestä, jonka narraatioissa riittää joustavuutta ja venyvyyttä kuin täti Eulaalian kudelmassa? Selvityksen tekijät, Mats Bergquist, François Heisbourg, René Nyberg ja Teija Tiilikainen, tarinoivat Nato-jäsenyyden mahdollisuudesta letkeästi, mutta selväksi selvityksestä käy vain se, ettei siitä selviä oikeastaan mitään uutta. Paitsi ehkä se, että Natoon pitäisi astella käsi kädessä Ruotsin kanssa (s. 59).

Vastavalmistuneen Nato-selvityksen tärkeintä antia onkin johtopäätös, jonka mukaan Suomen ja Ruotsin olisi järkevintä joko liittyä yhdessä tai pysyä yhdessä Naton ulkopuolella. Tämä olisi perusteltua sekä poliittisesti että käytännön sotataktiikoiden, karttojen ja logistiikan kannalta. Kytkeytyminen Ruotsiin ei ole kuitenkaan poliittisesti ongelmatonta, kuten jäljempänä osoitan.

Miksi suhteet Yhdysvaltoihin ovat ulkopolitiikkamme yksi peruskivi?

Aikana, jolloin kansainväliset sopimukset ovat hajoamassa ja menettäneet luotettavuuttaan, on viisasta varoa myös turhaa sinisilmäisyyttä. Mitä suuremmiksi organisaatiot kasvavat, sitä toimintakyvyttömämmiksi ne tulevat. Esimerkiksi Suomen Nato-jäsenyys pitäisi hyväksyä jokaisen Nato-valtion parlamentissa, ja tällöin jokin Kreikan tapainen maa voisi hyvinkin estää jäsenyyden ihan vain kostoksi Suomen nihkeydestä maksaa jatkuvia tukiaisia euromaille (tosiasiassa suurin osa varoista valui Saksan ja Ranskan pankeille).

Juuri tämän vuoksi on järkevää pitää yllä hyviä suhteita nimenomaan Yhdysvaltoihin ja mahdollisesti pyrkiä kahdenväliseen puolustussopimukseen suoraan Yhdysvaltojen kanssa. Pekka Visurin taannoisen tutkimuksen mukaan Yhdysvallat on ainoa maa, joka voisi auttaa Suomea kriisitilanteessa. Esimerkiksi Britannialla ei ole kummoisia maavoimia, kuten ei Ranskallakaan, ja molempien sotilaallinen suurvalta-asema nojaa kansalliseen ydinaseeseen, jota kumpikaan maa ei voisi missään tapauksessa käyttää yhdenkään vieraan valtion puolustamiseen.

Olen totta kai tietoinen myös siitä, että Nato-jäsenyys ei vain toisi vaan myös veisi. Baltian mailla ei ole ilmavoimia käytännössä lainkaan, joten sinne kelpaisivat kernaasti Suomen Hornetit, ja saksalaisen sotilasmahdin pääasiallinen kenttätykistö on panssarivaunujen katoilla, joten kysyntää riittää myös Suomen kenttätykistöaseelle, joka on yksi Euroopan vahvimmista. Niinpä puolustussopimus suoraan Yhdysvaltojen kanssa voisi olla jopa Nato-jäsenyyttä parempi vaihtoehto. Se vaatisi vähemmän mutta tarjoaisi enemmän.

Pohjoismaista paras tilanne on nähdäkseni Norjalla, joka on Naton jäsen mutta joka ei ole jäsen Euroopan unionissa eikä eurossa. Mielestäni tällainen asema olisi optimaalinen myös Suomelle.

Miksi Nato-jäsenyydestä ei voida eikä pidä järjestää kansanäänestystä?

Joka tapauksessa siitä olen varma, että Nato-jäsenyydestä ei voida eikä pidä järjestää kansanäänestystä. Kansanäänestyksen järjestäminen olisi poliittisen vallan taholta liittymisaikeen ilmaisemista, ja liittyminen puolestaan ei saisi epäonnistua, sillä siinä tapauksessa turvallisuuden lujittamiseen tähtäävä prosessi voisi olennaisesti heikentää turvallisuutta ja vakautta. Mikäli kansa sanoisi äänestyksessä ”ei”, tämä vetäisi Suomen poliittiselta johdolta housut kinttuihin, ja itänaapurissa osattaisiin nauraa. Mikäli siis ankkuri länttä kohti heitetään, sen täytyisi tarttua kiinni, tai muuten maamme lipuu entistäkin lähemmäksi entistä Neuvostoliittoa.

Edellä mainituista syistä Suomen lainsäätäjä on suuressa viisaudessaan jättänyt asian tasavallan presidentin, hallituksen ja eduskunnan päätettäväksi. Kansanäänestystä ei välttämättä tarvita, ja poliittinen hyväksyntä voidaan saavuttaa myös puolueiden välisen yhteistoiminnan kautta.

Asiaan liittyy myös käytännöllisiä kuvioita. Kansanäänestystä ei voitaisi pitää ennen neuvotteluvaihetta, koska ei tiedetä, mihin neuvotteluissa päädytään tai ottaako Nato ylipäänsä uusia jäseniä. Kansanäänestystä ei voitaisi järjestää myöskään neuvotteluiden aikana tai neuvottelutuloksen valmistuttua, koska silloin liittymispöytäkirja olisi jo jäsenmaiden parlamenteissa hyväksyttävänä. Koska Natoon liittyminen tapahtuu kutsusta, olisi kansanäänestyksen järjestäminen Suomessa jälkijättöistä, sillä Nato olisi tällöin jo omasta puolestaan päättänyt jäseneksi kutsumisesta, ja edessä olisivat vain liittymisseremoniat.

Lisäksi kansalaisilta selvästikin puuttuu sellaista turvallisuuspoliittista asiantuntemusta, jonka pitäisi olla taustalla, jotta auktoriteettiasema voitaisiin myöntää kansan syville riveille. Sotilaspoliittisen tiedon oman salaisen olemuksen vuoksi riittävää tietomäärää ei ole kuitenkaan mahdollista jakaa kansanäänestystä varten, eikä kansalaisilla olisi riittävää pätevyyttä sen merkityksen analysoimiseen (yksi hyvä tietopaketti löytyy tosin tästä).

Niinpä kansanäänestyksen muodossa toimeenpantava demokratia ei ole tässä tapauksessa itseisarvo, vaan sen merkitystä on arvioitava seurausvaikutusten kautta. Kansanäänestysvaihe todennäköisesti ohjaisi Venäjää käynnistämään ennennäkemättömän propagandakampanjan ja myllytyksen äänestystuloksen muokkaamiseksi, joten kansanäänestyksen järjestäminen olisi tästäkin syystä epäviisasta. Tunteisiin ja vedätykseen perustuvalla kansanäänestystuloksella ei voisi olla edes neuvoa-antavaa merkitystä päätöksenteossa.

Jäsenhakemuksesta päätettävä ennen Ruotsia

En ole täysin samaa mieltä Nato-selvitysryhmän mielipiteestä, jonka mukaan Suomen ja Ruotsin pitäisi päättää puolustusratkaisuistaan yhdessä. Ruotsin lain mukaan asiasta pitäisi järjestää kansanäänestys, jolloin Suomen tilanteesta päättäisivät käytännössä ruotsalaiset.

Selvityksen Ruotsi-painotus johtuneekin asiantuntijaryhmän puolueellisuudesta. Asiantuntijoista Mats Bergqvist on ruotsalainen diplomaatti ja René Nyberg suomenruotsalainen. On omituista, miksi Suomen kansallista puolustusta koskeva selvitystyö jätettiin kansainvälisen ryhmän käsiin. Tämä lienee osa akateemisessakin maailmassa vallitsevaa internatsistista ideologiaa. Nykyinen konsulttidemokratia ei ole entistä komitealaitosta parempi kuin ehkä siinä suhteessa, että sitä todellakin saa, mitä tilaa.

Niinpä toivotan hallitukselle onnea sen ratkaistessa Suomen Nato-kannan ”ennen juhannusta”. Ajoitus on taktisesti viisas, sillä hankalat päätökset tehdään ja annetaan tiedoksi yleensä aina ennen juhlapyhiä, jolloin ne sulatetaan ulkomaillakin helpommin, jäävät kokonaan huomiotta tai uppoavat lomakiireisiin. Jos jäsenyyttä päätettäisiin tavoitella, se olisi selvä tappio Moskovalle, juuri sellainen, jonka Kreml ehkä ansaitsisikin mentyään muuttamaan Euroopan karttaa Krimin ja Ukrainan osalta.

Vaikka selvitysryhmä painottaakin nykyisen tilanteen kiperyyttä, aika hakemuksen tekemiselle on oman näkemykseni mukaan hyvä. Hakemuksen tekoon on motiivi ja syy, jonka Venäjä voi löytää itsestään ja omasta toiminnastaan.

En myöskään käyttäisi Nato-jäsenyyden hakemisesta työryhmän sepittämää nimitystä ”suunnanmuutos” (s. 61), sillä suunnasta ei ole ollut epäselvyyttä pitkään aikaan. Nähdäkseni parhaan tuloksen Suomi saisi ilmaisemalla tahtonsa liittyä Natoon ennen Ruotsia ja siellä mahdollisesti järjestettävää kansanäänestystä. Ainoa järkevä käytännön liittymisjärjestely olisi puolestaan niin sanottu nopeutettu menettely (fast track), jonka aikana jäsenyyttä hakeva maa nauttii Naton viidennen artiklan mukaista suojaa.

Lopuksi

Lopuksi muutama sana myös Naton kaikkivoipaisuutta ja hyvyyttä palvoville idealisteille. Jo tämän jutun viitekuvassa oleva Kekkonen painotti Suomen kansan omaksi eduksi toimimista ulkopolitiikassa ja puolustusratkaisuissa. Paasikivi puolestaan halusi kaikin keinoin välttää tilannetta, jossa Suomi joutuisi puolustuspoliittisesti yksin – tai toisella tavoin sanottuna: kaksin itänaapurin kanssa. Niinpä tässä ilmaisemani Hankamäen linja on täysin sopusoinnussa Snellmanin, Paasikiven ja Kekkosen muodostaman kansallisfilosofisen linjauksen kanssa.

On myös varottava luottamasta vieraaseen apuun liikaa. Olisi väärin olettaa, että sen enempää Nato kuin Yhdysvallatkaan pyrkisi ratkaisemaan Suomen itärajalle mahdollisesti syntyvän kriisin nopeasti. Monen maan etu voisi suorastaan vaatia kriisin syntymistä Suomen ja Venäjän välille. Esimerkiksi Saksan ja Etelä-Euroopan maiden etujen mukaista olisi, että Venäjä joutuisi siirtämään joukkojaan Vähä-Aasian öljykentiltä pohjoisemmaksi niin, että sotilaallinen paine sillä maailmankolkalla helpottaisi.

Olisi harhakuvitelmaa tuudittautua luuloon, että mikään vieras valtio suhtautuu asioihimme hyväntekeväisyydellä, ilman omia intressejä. Siksi kehotan jokaista suomalaista iloiten ja pyyteettömästi suorittamaan palveluksensa omissa Puolustusvoimissamme, niin teidän ei tarvitse nähdä tässä maassa koskaan sotaa.

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava

Pääministeri Alexander Stubb kertoi Yleisradion haastattelutunnilla, että Suomi olisi pääsemässä ”erityiskategoriaan” Nato-kumppanuuden ja mahdollisen jäsenyyden suhteen. Tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä pitkään rakennettu rauhankumppanuusohjelma, johon myös Venäjä kuuluu, horjuu. Käytännössä se on romuttunut Ukrainan kriisissä. Siksi Nato pohtii asiaa uudelleen syyskuun kokouksessaan, ja siksi myös Suomen asema väistämättä muuttuu.

Edellisten presidenttien suurimpia ulko- ja turvallisuuspoliittisia virheitä olivat Nato-vastaisuus ja jalkaväkimiinoista luopuminen. Natoon olisi kannattanut hakeutua hyvän sään aikana. Tällä hetkellä Suomessa kähistään sekä Venäjän että Naton pelossa, ja monien ihmisten Nato-vastaiset puheet tuovatkin mieleen 1970-luvun kannanotot, joiden mukaan suomalaisten on turvallisinta elää Venäjän kainalossa tai talutusnuorassa. Sen sijaan Sauli Niinistön vetämä Nato-myönteinen linja on osoittanut vastuuntuntoa nykyisessä tilanteessa.

Koska suuri osa kansasta jarruttelee Natoon liittymistä, jonka korkeimmat upseerimme ja muut sotilasasiantuntijat puolestaan tietävät välttämättömäksi uskottavalle puolustukselle, Suomea on jouduttu reivaamaan lähemmäksi Natoa kansan selän takana. Upseeriliiton tänä vuonna julkaiseman tutkimuksen mukaan Suomen kenraaleista ja eversteistä 68 prosenttia kannattaa Natoon liittymistä ja ainoastaan 26 prosenttia vastustaa.

Vastustajistakin suuri osa on niitä, jotka pitävät Natoon kuulumista sinänsä toivottavana, mutta he ovat arvioineet asiaa pragmaattisesti peläten maanpuolustustahdon heikentymistä, jota puolustusliiton jäsenyys voisi aiheuttaa. Huomiota herättävää on, että Lissabonin sopimukseen sisältyvät turvatakuut (joiden takana ei ole sotilaallista voimaa), eivät heidänkään mielestään riitä.

Arvelen, että Suomen nykyisessä ulkopoliittisessa johdossa vallitsee syvä ymmärrys siitä, että Natoon kuulumattomuus on maallemme valtava riski, ja siksi olisi tärkeää, että Suomi olisi Naton jäsen. Tämän ajatuksen varaan puolustuspolitiikkaa on rakennettu jo pitkään.

Keskeinen kysymys on, miten saada Suomi Naton jäseneksi, kun tilanteesta tietämätön kansa sitä vastustaa. Naton jäsenyydestä ei koskaan voida järjestää kansanäänestystä, sillä olisi harmillista, jos poliittinen johto ilmaisisi Nato-myönteisyytensä pitämällä asiasta äänestyksen ja kansa sanoisikin ”ei”. Tällöin halukkuus Natoon olisi kerrottu, mutta kansa vetäisi poliitikoilta housut kinttuihin venäläisten nauraessa.

Siksi tie Natoon on kulkenut Nato-option, kumppanuusohjelman ja yhteensopivuuden lisäämisen kautta. Viimeisimpänä uutuutena Suomi on solmimassa Naton kanssa kauttakulkusopimuksen, joka parantaa Suomen valmiutta ottaa vastaan muiden maiden sotilaita sekä huoltaa laivoja ja lentokoneita. Isäntämaasopimuksena (Host Nation Support Memorandum of Understanding) tunnettu pöytäkirja ei ole kansainvälinen sopimus vaan poliittinen asiakirja, joka seuraa valtioneuvoston jo vuosituhannen vaihteessa linjaamaa päätöstä lisätä Suomen valmiutta ottaa vastaan sotilaallista apua.

Tämä käytännössä sivuutti Suomen 1992 Venäjän kanssa tekemän valtiosopimuksen, jonka mukaan Suomi ei salli aluettaan käytettävän hyökkäykseen Venäjää vastaan. Tämän sopimuksen rikkomisesta Nato-sopimuksessa ei kuitenkaan ole kyse, sillä Nato on nimenomaan puolustusliitto. Juuri siksi ulkoministeri Erkki Tuomioja tyrmäsi Putinin entisen talousneuvonantajan vihjailun siitä, että Kreml voisi vedota sopimukseen ja uhata Suomea väkivallalla. Myös Jyrki Katainen piti mahdottomana, että naapurivaltio yrittäisi vaikuttaa Suomen itsemääräämisoikeuteen.

Ongelma on, miten saada maamme Naton täysivaltaiseksi jäseneksi. Suomen Nato-viivyttelyä voidaan jatkossa käyttää koulukirjaesimerkkinä siitä, mitä merkitsee sana ”jahkailu”. Jäseneksi liittymistä edeltää yleensä Membershit Action Plan -ohjelma, mutta George W. Bush olisi ollut valmis ottamaan Ukrainan ja Georgian Naton jäseneksi jopa ilman sitä. Suomessa tämä vaihe on käyty läpi yhteensopivuutta lisäämällä, ja nykyisin Suomi on niin lähellä Natoa, että lähemmäksi ei liittymättä pääse.

Muissa EU-maissa Suomen viivyttelyä on pidetty hidasjärkisten politiikkana. Natosta ulkona olevia EU-maita ovat Irlanti, jolla ei ole paljoa rajanaapureita, Itävalta, jossa Nato-jäsenyyden estää Saksan-pelossa säädetty perustuslaki, Kypros, jota hiertävät Kreikan ja Turkin jäätävät suhteet, sekä Ruotsi ja Suomi, jotka varjelevat liittoutumattomuuttaan. Jopa Albania ja Kroatia ovat jäseniä! Nimenomaan Suomen kaltaiselle maalle jäsenyydestä olisi eniten hyötyä, sillä Naton rajat ovat pyhät.

Liittoutumattomuutemme johtuu vain liittymisvaiheen mahdollisesti tuottamasta epävakaasta tilanteesta. Juuri siksi Nato-hakemuksemme on luvattu käsiteltävän ja hyväksyttävän pikavauhtia, jos sellainen tehtäisiin.

Toinen tie olisi se, että puolueissa ymmärrettäisiin liittymisen tarpeellisuus ja asiaa alettaisiin ajaa puolueohjelmiin kirjattuna tavoitteena. Tämä edellyttäisi kansan kouluttamista ajattelemaan omaa etuaan. Lopulta eduskunta voisi tehdä asiasta päätöksen.

Sen sijaan sitovaan kansanäänestykseen alistettavaksi asia on liian tärkeä. Kansan enemmistön nimittäin kääntäisi Nato-myönteiseksi vain lupaus, jonka Stalin antoi Paasikivelle uhkauksenomaisesti: ”Tulette saamaan kaikki äänet!”

Natoon liittymistä myös siinä tilanteessa, että kansan enemmistö ei sitä sattuisi kannattamaan, puoltaa tosiasia, ettei kansan enemmistö tiedä kaikkia turvallisuuspoliittisia näkökohtia. Kansa ole yleensäkään osannut toimia omaksi parhaakseen kuin vasta ääritilanteissa.

Julkisuudessa on esitetty ripitystä, jonka mukaan Alexander Stubbin vetämä Nato-myönteisyys on ajattelematonta nyt, kun Venäjä möyrii rajanaapuriensa tonteilla. Olen toista mieltä. Ajankohta Suomen Nato-hakemukselle on aina yhtä otollinen.

Kun Venäjä on osoittanut yhteistyökyvyttömyytensä ja -haluttomuutensa EU:n ja Naton kanssa ja maa on korviaan myöten ongelmissa Ukrainan kriisissä, se ei varmasti aloita ”kahden rintaman sotaa” käymällä Suomen kimppuun, vaikka maamme jättäisi Nato-hakemuksen heti. Ja mahdolliseen noottiin voisi vastata, että Venäjä itse rikkoi turvallisuustilanteen ja teki Natoon hakeutumisen tärkeäksi aggressiivisella ulkopolitiikallaan ja itsenäisen valtion suvereniteettiin puuttumisellaan. Varmaa on, että palovakuutus kannattaa tehdä ennen kuin pirtti palaa, eikä sitä enää saisikaan sitten kun talo on tulessa.

Venäjää ei pidä pelätä siksi, että maan johdon oletetaan olevan täyttä ymmärrystä vailla, epävakaa, horjuva ja altis fataalille ja itsetuhoisellekin politiikalle. Venäjää pitää pelätä siksi, että sen tiedetään olevan täysin harkitseva ja määrätietoinen sekä valloittavan maita yksi kerrallaan. Erään analyysin asiasta antoi Ilkka Kanerva, joka totesi, ettei Putinin juna näytä pysähtyvän.

YYA-sopimusta opiskelleet voivat tietenkin jatkaa piehtaroimistaan spekulaatioissa, joiden mukaan maanpuolustusta ei pidä siirtää muiden vastuulle eikä pitäisi luottaa vieraaseen apuun. Selvää on, ettei maanpuolustusta voida ulkoistaa, mutta ei pidä myöskään luoda tilannetta, jossa vähäväkinen maamme jäisi kriisin sattuessa yksin. Se on liittoutumisen riskejä paljon pahempi vaihtoehto.

Maanpuolustustahto ja Naton tuki eivät ole toisensa pois sulkevia vastakohtia, eikä ole mitään syytä olettaa, että Naton jäsenyys heikentäisi armeijaamme, kunhan yleinen asevelvollisuus pysyy voimassa.

Pomminvarmaa on, että Suomen asema Naton jäsenenä olisi huomattavasti parempi kuin näennäisesti itsenäisenä maana, jonka puolustaminen on vain oman armeijan varassa mutta jonka Venäjä voi lukea etupiiriinsä sisältyväksi ja kuin tarjottimella olevaksi maapalaksi. Naton kautta olisi saatavissa muun muassa tiedustelutieto, joka on ratkaisevaa nykyajan sodankäynnissä.

Naton jäsenenä Suomella olisi sekä parempi sotilaallinen toimintakyky että parempi ennakolta vaikuttava pelote, joka perustuu väkivaltapotentiaaliin. – Siis mikäli maamme Natoon enää kelpaa. Onhan tärkeää myös se, mitä meistä ajatellaan lännessä, eikä aina vain se, mitä mieltä ollaan idässä.

Syttyykö Eurooppaan sota?

Nobel-komitea antaa rauhanpalkinnon yleensä sinne, missä vallitsee sodan tai väkivallan uhka taikka vaivoin aikaansaatu horjuva rauhantila. Kun palkinto myönnettiin nyt Euroopan unionille, tämä ohjaa ajattelemaan, että EU:n talousvaikeudet ovat jo niin pitkällä, että sota uhkaa Eurooppaa.

Samalla kun palkinto lätätään pääministerien käteen, heitä ripitetään rauhan ja sovittelun vaatimuksilla. Noblesse oblige. Myös Jyrki Katainen lähtenee palkintoa noutamaan, jos taloushuoliltaan ehtii.

Väkivaltaan voi johtaa myös väkivallan uhalla ylläpidetty rauha. Sen vuoksi Euroopan taloutta ei pidä pelastaa hinnalla millä hyvänsä. Olisi uskomaton juttu, jos eripurasta kärsinyt Euroopan unioni onnistuttaisiin pitämään koossa vielä vuosikymmentä pitempään.

Rahaunionille tullee loppu jo sitä ennen, eikä kriisi pysyne raha- ja pankkijärjestelmän sisällä vaan leviää reaalitalouteen myös Suomessa. Liittovaltio, joka riistäisi valtioiden itsemääräämisoikeutta ja loisi yhteisen verotuksen, on vielä perusteettomampi utopia. Näillä rauhan välineillä luodaan vain epäoikeudenmukaisuutta ja aggressioita.

Suomessa on vetistelty sen johdosta, ettei puolueeton – nykyisin liittoutumaton – maamme saanut paikkaa YK:n turvallisuusneuvostosta. Päätös oli naurettava epäluottamuslause ulkopolitiikkamme uskottavuudelle ja kansainväliselle arvostuksellemme. Sinänsä ratkaisu oli Suomelle hyväksi: ei tarvitse äänestää kaikessa tyhjää tai niin kuin Venäjä.

Niin sanotuista länsimaista valituksi tuli kääpiövaltio Luxemburg, jonka pankkilainsäädännön taakse lukittiin myös EU:n organisaation ulkopuolelle rakennettu osakeyhtiö nimeltä Euroopan varkausmekanismi EVM. Bumerangi Suomelle tuli lisäksi idästä, sillä Suomen sijasta turvallisuusneuvoston pöytään astuu Australia, jonka valtionpää on edelleen kuningatar Elisabeth II. Australia on ison Antin ja Rannanjärven kaveri. Puolueettomuutta, sitoutumattomuutta, totuutta ynnä muuta höttöä ei tarvita oikeastaan missään, kun raha ja valta ratkaisevat.

Natoon vai ei?

Olen aina karttanut väkivallan käyttöä, onpa se sitten yksittäistä tai organisoitua, ulkopuolelta uhkaavaa tai sitä, johon saattaa joutua turvautumaan itse. Nykyään, kun suurin osa väkivallasta on satunnaista, mielivaltaista ja ulkopuolelta uhkaavaa, on parempi, että sitä torjutaan käyttämällä organisoitua väkivaltaa.

Tämä on tehnyt valtiollisista armeijoista todellisia rauhan enkeleitä. Entä miten suhtautua Suomen keskeisiin turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin: puolustusmenojen määrittelyyn, varuskuntien lakkauttamiseen, liittoutumattomuuteen ja mahdolliseen jäsenyyteen Natossa?

Amiraali Juhani Kaskeala nousi Puolustusvoimien komentajaksi virkamiehen pallilta. Hän ei ole perinteinen sotilas. Äskettäin hän ehdotti siviilipalvelusajan lyhentämistä 13 kuukaudesta 12:een, ja nyt hän esittää armeijan miesvahvuuden supistamista 250 000:een taistelijaan. Ei ole pitkäkään aika, kun sitä edellisen kerran supistettiin ja joukko-osastoja lopetettiin, mukaan lukien Helsingin ilmatorjuntarykmentti.

Tästä ei suinkaan seuraa, ettei Helsinki tarvitsisi ilmatorjuntaa – päinvastoin: pääkaupunkivaltaisena maana Suomi on entistäkin haavoittuvampi ja lamaannutettavissa muutamalla johtokeskuksiin, energialaitoksiin ja tietoliikenneyhteyksiin suunnatulla iskulla. Kun jokainen Suomen kansalainen on maanpuolustusvelvollinen, olisi hyvä, että sotilaskoulutus annettaisiin mahdollisimman monelle.

Aseet vanhenevat nopeasti ja uudet kallistuvat, mutta maailmassa käydään paljon perinteisiä sotia. Meitä lähinnä olevat uhkat perustuvat massa-armeijaan ja väestöpaineeseen. Niitä ei voida hallita eikä niihin vastata muulla kuin massa-armeijalla. Siksi Suomi tarvitsee yleisen asevelvollisuuden ja miljoona-armeijan, aivan kuten Israel, sillä myös me elämme kivien kyljessä.

Väkivallan voidaan väittää tuottavan vain lisää väkivaltaa, mutta tosiasiassa väkivallan käyttöä voidaan puolustaa kolmella realistisella argumentilla.

Ensinnäkin (1) väkivalta on moraalisesti oikeutettua vielä suuremman väkivallan estämiseksi, kuten diktaattorin syrjäyttämiseksi.

Toiseksi (2) väkivalta on oikeutettua hyökkäykseltä puolustautumiseksi.

Ja kolmanneksi (3) väkivaltakoneiston ylläpito ja väkivallalla uhkaaminen ovat perusteltuja neuvotteluaseman varmistamiseksi, sillä ilman väkivaltapotentiaalia myöskään rauhanneuvotteluilla ei ole painoarvoa.

Suomen Puolustusvoimat on perustanut toimintansa vain näiden periaatteiden varaan, joten niistä sodista, joita Suomi on pakotettu käymään vihollisiaan vastaan, ei kenelläkään pitäisi olla mitään huomauttamista. Suomen omaksumien moraaliperiaatteiden mukaan toimii myös nykyinen Nato.

Pitäisikö Suomen liittyä Natoon? Ehkä olisi viisaampaa kulkea tuosta avoinna olevasta ovesta, kun se on raollaan. Euroopan maissa ihmetellään, miksi Suomi haluaa pysytellä kummajaisena, joka ei liity Natoon. Itävallan liittymisen estää perustuslaki, ja Irlannilla ei ole juurikaan rajanaapureita. Maasto-olosuhteiden osalta me emme elä Sveitsin tapaan vuorten keskellä, ja mikäli toinen puolueettomuuttaan varjeleva maa eli Ruotsi päättäisi liittyä Natoon, se jättäisi meidän pahan kerran yksin.

Venäjä katsoisi asiakseen lukea Suomen omaan etu- ja vaikutuspiiriinsä, kun kerran emme ole länttäkään lähestyneet aikana, jolloin siihen on ollut mahdollisuus. Siksi Suomen pitää liittyä Natoon ennen Ruotsia, aivan niin kuin liityimme Euroopan unioniinkin. Suomen Nato-jäsenyys myös lisäisi vakautta Pohjolassa, kun kantamme kysymykseen olisi julkisesti selvillä, kun taas nykyinen empiminen luo alueelle epävarmuutta.

Samalla kun eduskunta pohtii asiaa ja kysymyksen Nato-jäsenyydestä väitetään ”repivän hallitusta”, olisi syytä muistaa, että kolmen suurimman puolueen tuki olisi tietysti suotava asia. Mikäli sitä ei voida saavuttaa ”tällä hallituskaudella”, kuten aina sanotaan, eteen voi tulla tilanne, jossa hallitus tulee saamaan kaikkien puolueiden äänet. Sen tapaisissa oloissa jäsenyyttä ei ole välttämättä tarjolla, ja hakemus pitäisi käsitellä yhdessä päivässä.

Nato ei ole enää sama Nato, jonka tunnemme kylmän sodan ajalta. Nykyinen Nato on rauhanturvaorganisaatio eikä aggressiivinen uhka kenellekään. Samalla kun organisaatioiden jäsenmäärät kasvavat, niiden toimintakyky heikkenee. Sotilaallisena uhkana myös Natosta on tullut eräänlainen paperitiikeri, jota kenenkään ei tarvitse pelätä, kun taas lähes kaikki rauhanturvaoperaatiot, joissa Suomi on mukana, ovat Nato-johtoisia. Mukana olo rauhanturvaorganisaatiossa on siis perusteltua.

Sen sijaan Suomen ei kannattaisi liittyä Natoon, jos se merkitsisi puolustusmenojen vähentämistä ja oman armeijan supistamista sekä määrärahojen uhraamista teknologisiin hienouksiin perinteisen aseistuksen ja varustelun asemasta. Helikopterit ovat kenraalien kulkuvälineitä, ja kalliit merimaaliohjukset loppuvat nopeasti, eikä niillä voida ampua myöskään aina tarpeellisia varoituslaukauksia, kuten rannikkotykistöllä, joka edelleenkin muodostaa vaikuttavan pelotteen.

Jalkaväkimiinat puolestaan ovat puolustusaseita, jotka laukeavat vain vihollisen oman toiminnan tuloksena. Siksi Suomen ei olisi kannattanut allekirjoittaa myöskään Ottawan sopimusta, kun sen enempää Venäjä kuin Yhdysvallatkaan ei ole luopunut kyseisistä miinoista. Ihmettelenkin Suomen intoa liittyä juuri tähän meille epäedulliseen kansainväliseen sopimukseen, vaikka suomalaisten nimeä ei ole ilmestynyt Nato-sopimukseen.

Jos Nato-jäsenyys ohjaisi hieman lisäämään Suomen sotilasmenoja ja vahvistamaan myös kansallista puolustusta, jäsenyydestä olisi etua. Latinalainen sanalasku sanoo: ”Qui pacem desiderat, preparet bellum” eli ”ken rauhaa kaipaa, valmistautukoot sotaan”. Annankin Suomen miehille päiväkäskyn, joka korostaa ennakolta vaikuttavan pelotteen merkitystä: Suorittakaa iloiten asevelvollisuutenne Suomen Puolustusvoimissa, niin teidän ei tarvitse koskaan nähdä maassamme sotaa!


Selvää on, ettei toimintaa missään kansainvälisessä organisaatiossa voida arvioida vain toimijan oman edun kannalta. Organisaatiot haluavat jäsenistään myös hyötyä. Nykytilanne on Suomelle kieltämättä edullinen, koska saamme turvallisuustakuita Euroopan unionin jäsenenä, mutta meillä ei ole Nato-jäsenyyden velvoitteita. Juuri siksi me olemmekin status quossa.

On kuitenkin oletettavaa, että muut Euroopan maat eivät arvosta tällaisen jäsenvaltion toimintaa kovin paljon, jos siihen ei liity jotain vastikkeellista toimintaa. Joka tapauksessa selvää on, ettei Natoon liittymistä voida enää lykätä, kun myös Venäjä on antanut selvän merkin siitä, että se kohtelee kaikkia naapureitaan ikään kuin olisimme sotilasliitossa sitä vastaan.

Nato-jäsenyys toisi mukanaan myös muutoksia, jotka eivät ole poliittisia vaan käytännöllisiä. Todennäköistä on, että Suomeen rakennettaisiin Nato-tukikohtia, ja yksi ilmeinen sijoituspaikka voisi olla Lappi. Nato-kriitikoiden kannattaisikin lohduttautua sillä, että näin myös harvaan asutuille alueille saadaan toimintoja, uusia varuskuntia, työtä ja päiväkoteja. Nato-jäsenyyden mukana tulisi lisäksi Nato-kriitikoiden kaipaamia maahanmuuttajia.

Nato-vastaisten kiihkoilijoitten fanaattisuus ja liittoutumattomana pysymistä kannattavien ikuisten jahkailijoitten puntarointi heijastelevatkin vain kyseisten tahojen vaikeutta irrottautua ”äidistä” ja siirtyä naisten hameen helmoista yhteiskunnallisen toiminnan eli ”isänvallan” alueelle. Tästä opimme, kuinka symbolista toimintaa ulkopolitiikka ja politiikanteko yleensäkin ovat.