Sananvapauden kuolinkellot

Oikeus leipoi sitten Petri Peltosesta ja eräästä tuusulalaisesta nimimerkin (”Tomashot”) suojissa esiintyneestä henkilöstä sananvapauden marttyyreita. Anonyymi tuomittiin yli kahdeksansadan euron sakkoon ja Peltonen 30 päiväsakkoon sekä kirjan menettämiseen valtiolle ”kiihottamisesta kansaryhmää vastaan”. Näin tuomioistuimet tekivät ajatusrikollisia henkilöistä, jotka esittivät mielipiteensä peittelemättömästi ja saattoivat näkyville muutamia toisissa tiedotusvälineissä aiemmin julkaistuja uutisia.

Tuomiot olivat selvästi vääriä, ja eikä oikeassa ole ollut myöskään lynkkausinnostuksen nostattaja Mikko Puumalainen, joka ulotti rikostutkintapyyntönsä jopa professori Tatu Vanhasen tieteellisiin tutkimuksiin omassa arvostelukyvyttömyydessään. Ensisijaisesti olen kuitenkin pahoillani mielipiteenvapauden puolesta sinänsä. Koska olen esittänyt vähemmistövaltuutetun, syyttäjien ja tuomioistuinten toiminnasta oman filosofisen analyysini jo aiemmin, en kommentoi asiaa enää tässä.

Sen sijaan esitän ennusteen, että sananvapauden kuohintaa kohtaan tunnettava viha vain yltyy. Siitä todistaa laajan myötätunnon osoittaminen tuomituille sekä sakkokassan täyttyminen pikavauhtia. Solidaarisuuden osoittajat sanovat sivuillaan, että näin halutaan ensinnäkin (1) korvata yksilölle syntyviä vahinkoja, toiseksi (2) tukea mielipiteiden vapaata esittämistä ja rohkaista käyttämään sananvapautta myös jatkossa sekä kolmanneksi (3) antaa viranomaisille viesti, että sananvapauden takavarikoiminen on tehotonta. Viranomaisvalta ei olekaan tekemässä Suomesta mitään sanankäytön vapaasatamaa vaan vankileirien saariston. Oikeuksien toiminnassa on ollut kyse sensuurista.


Tuomio: sananvapauden pilakuva

En puolusta tässäkään yhteydessä kenenkään syytetyn mielipiteitä sinänsä vaan heidän oikeuttaan sanoa ne. Perusteluni ovat aiemmin mainitut. Tomashotien ja peltosten diskurssikone näyttää olevan eräänlainen ikiliikkuja, joka jatkaa oman itsensä performoimista maailman loppuun asti. Mutta sen ei pitäisi riittää tuomion arvoiseksi asiaksi, vaan se voisi olla muulla tavalla mielenkiintoinen analyysin aihe. En käsitä, millä tavoin esimerkiksi Petri Peltosen vitsit olisivat yhteiskunnalle sen vaarallisempia kuin Adolf Hitleristä sota-aikana veistetyt vitsit, joiden kertojia tosin toimitettiin keskitysleireille.

Jos joku ihminen turhautuu monikulttuuristamisen ja maahanmuuttopolitiikan tendenssimäisyydestä niin, että hän purkaa oman harmistumisensa suorastaan poeettisella tavalla eli runokirjan muotoon, ei siitä pitäisi ketään käräjille haastaa. Totuushan on, ettei kyseisistä runoista voi kukaan loukkaantua, sillä ei niitä voi kukaan täysissä järjissään oleva ihminen ottaa todesta, vaan ne jäävät väistämättä perinteisiksi vitseiksi. Toinen tuomittu puolestaan ei edes väittänyt mitään vaan ainoastaan kokosi sivulleen linkkejä muiden tiedotusvälineiden julkaisemiin uutisiin, joissa kerrottiin monikulttuuristamiskokeilun epäonnistumisesta ja ulkomaalaisten Suomessa tekemistä rikoksista.

Kaunokirjalliseksi luokiteltavasta teoksesta ei olisi nähdäkseni pitänyt tuomita, sillä (1) runokirjaa voidaan tulkita usealla eri tavalla. Teoshan voisi toimia myös rasismia vähentävästi. Toiseksi (2) katson, että kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomitsemiseen pitäisi osoittaa jokin selvä käytännöllinen teko, jonka mukaisesti syytetty on suostutellut toisia ihmisiä konkreettiseen toimintaan, esimerkiksi selvä käsky tai kehotus. Sellaista ei ole ollut kuitenkaan havaittavissa tuomittujen mielipiteissä. Kolmanneksi (3): kirjoituksilla ei ole ollut mitään havaittavia vaikutuksia. Ja neljänneksi (4): myöskin ”viharikoksista” puhuminen on perätöntä, sillä vihaaminen ja tunteiden osoittaminen yleensäkään eivät ole rikoksia.


Viranomainen pesee kätensä

Vähän aikaa sitten oikeus määräsi Yleisradion ja sen toimittajat maksamaan kolmelle Suomessa asuvalle kurdille yhteensä 8000 euron vahingonkorvaukset vain sen vuoksi, että Ylen MOT-ohjelmassa heidät mainittiin yhteyksistä irakilaiseen terroristijärjestöön. Tosiasiassa nuo kurdit olivat vain epäiltyinä terroristiyhteyksistä, mutta melkoista poliittisen korrektiuden ylivarjelua kyseinen tuomio osoittaa. Jos joku väittäisi minun olevan epäiltynä terroristijärjestöön kuulumisesta, kukaan tuskin myöntäisi minulle vahingonkorvausta kunnianloukkauksesta, vaikka väite on täysin perätön.

Miksi sitten kurdeille korvausta myönnettiin? Heidän kohdallaanhan epäilyyn on täytynyt olla jokin syy, sillä muutenhan epäilyä ei olisi tarvinnut edes esittää. Näin ollen heille olisi pitänyt maksaa vielä vähemmän korvausta kuin kenellekään sellaiselle suomalaiselle, jolle korvausta ei olisi (epäilyjen ollessa täysin turhia) lainkaan maksettu. Käytännössä tuo syy oli se, että kyseiset henkilöt olivat olleet pidätettyinä ja terroristiyhteyksistä epäiltyinä jo Irakissa.

On vääristynyttä, että viranomaisvalta kieltää nimenomaan maahanmuuttopolitiikan ja maahanmuuttajien arvostelemisen mutta sallii sen, että maahanmuuttopolitiikkaa edistetään täysin kritiikittömästi, että kansalaisuuden paljastavat rikostilastot salataan ja että Suomen kantaväestöön kuuluvista ihmisistä pyritään lavastamaan rikollisia sensurointioikeudenkäynneissä.

Minulle venäläisten maahanmuuttajien tekemä professori Kari S. Tikan surmatyö merkitsi lopullista käännekohtaa suhtautumisessani ulkomaalaisten tekemiin rikoksiin. Myös Hollannissa surmattiin vuonna 2002 homoseksuaalinen sosiologian professori ja kansanedustajaehdokas Pim Fortuyn hänen esittämänsä islamkritiikin vuoksi, ja pian sen jälkeen murhattiin elokuvaohjaaja Theo van Gogh ulkomaalaisen maahanmuuttajan toimesta.

Asiaa ei auttanut, että Fortuyn äänestettiin kuolemansa jälkeen suurimmaksi hollantilaiseksi tv:n yleisöäänestyksessä, tai se, että hänen ryhmänsä keräsi historian suurimman prosentuaalisen vaalivoiton, joka pakotti sosiaalidemokraatit väistymään hallitusvallasta ensi kertaa toisen maailmansodan jälkeen. Jos kansallismielisten ihmisten halu lopettaa väkivalta ja rikollisuus ovat ”rasismia”, niin kukapa ei haluaisi olla sellainen rasisti!

Euroopan unionin talutusnuorassa olevat tiedotusvälineet pyrkivät kuitenkin vaikenemaan sekä Fortuynin että van Goghin murhien poliittisista taustoista, eikä myöskään Tikan kohtalon yhteydessä puhuttu ulkomaalaisten harjoittamasta rikollisuudesta, sillä selvänä kai pidettiin sitä, että homon täytyy kuolla hämärissä oloissa. Näin Pontius Pilatus pesi jälleen kätensä.


Tasa-arvohierarkiat

Viranomaisvallan puolueellisuutta osoittaa tapa, jolla se on luonut maahamme syrjintähierarkioita. Niiden mukaan maahanmuuttajaryhmät ovat tasa-arvoisempia kuin esimerkiksi homoseksuaalit, vaikka syntyperäisinä Suomen kansalaisina kuulumme kantaväestöön. Esimerkin viranomaissyrjinnästä tarjoaa se, ettei vähemmistövaltuutetun toimiston toimialaan ole luettu lainkaan seksuaalivähemmistöjen syrjintää ja että lakia säätävän toimielimen eli eduskunnan täysistunnoissa homoja sallittiin lyödä kuin vierasta sikaa – ja vieläpä samalla sanalla.

En tarkoita, että olisin itse herkkä loukkaantumaan mistään. Pikemminkin katson, että kaikkia ihmisiä pitää voida arvostella. Mutta kansanryhmää vastaan kiihottamisesta rankaisemisen välttämättömänä kriteerinä pidän sitä, että puheiden takana olisi yllyttäminen johonkin todelliseen tekoon tai kehotus järjestelmälliseen organisoitumiseen tuon teon suorittamiseksi.

Peltosen ja hänen kollegansa tapauksessa näin ei ollut. Pelkkien kapakkapuheiden tasoiset toteamukset eivät saisi tuomitsemiseen riittää. Sen sijaan kovempia tuomioita ansaitsisivat ne henkilöt, jotka konkreettisesti vahingoittavat ihmisten henkeä, terveyttä, omaisuutta tai muuta elintärkeää asiaa todellisilla teoilla.


Ex lege, de jure

Entä miltä mielipiteen- ja ilmaisunvapauden asiat näyttävät lainsäädännön näkökulmasta? Sananvapaudenhan katsotaan koostuvan sekä oikeudesta mielipiteisiin että oikeudesta sanoa ne. Sananvapaus on turvattu Suomen perustuslain kahdennessatoista pykälässä, joka kieltää ennakkosensuurin kaikissa muissa paitsi lapsipornoon liittyvissä asioissa. Laki kieltää myös jälkikäteissensuurin, mutta siihen on olemassa muutamia poikkeuksia. Niistä yhden muodostaa rikoslain kunnianloukkaussäännös ja toisen säädös, joka kieltää kiihottamisen kansanryhmää vastaan.

Viimeksi mainitut ovat kuitenkin perustuslakia alempitasoisia säädöksiä ja periaatteen lex superior derogat legi inferiori (”ylemmänasteinen säädös syrjäyttää alemmanasteisen”) mukaisesti perustuslaki syrjäyttää rikoslain, eikä toisaalta ole sellaista samantasoista erityislakia, joka periaatteen lex specialis derogat legi generali (”erityislaki syrjäyttää yleislain”) mukaisesti vaatisi perustuslaillisesta sananvapaudesta luopumista. Kunnianloukkausta ja kansankiihotusta koskevat pykälät ovat siis sellaisia sananvapauden rajoituksia, joita sovellettaessa pitää ottaa huomioon perusoikeusmyönteinen laintulkinta.

Rikoslain tulkintavaihtoehdoista on siten valittava se, joka parhaiten edistää sananvapauden toteutumista. Oikeuskirjallisuudessa on yleisesti katsottu, että ilmaisuvapauden rajoitusten tulkinnassa perusoikeutena turvattu sananvapaus on pääsääntö ja rajoitus vastaavasti poikkeus. Niin ikään tulkittaessa sisällöltään lainvastaiseksi epäiltyä viestiä on tärkeää tulkita viestejä suvaitsevasti (ks. esim. Pekka Hallbergin et al. teosta Perusoikeudet vuodelta 1999, s. 411).

Sananvapauden ydinalueeseen kuuluu oikeus niin sanottuun kulttuurikritiikkiin eli julkiseen arvosteluun, joka kohdistuu ihmisten menettelyyn tieteessä, taiteessa tai muussa näihin rinnastettavassa julkisessa toiminnassa. Tällaisissa tehtävissä toimivat henkilöt ovat suorastaan velvollisia sietämään heidän julkiseen toimintaansa kohdistuvaa ankaraakin arvostelua ilman, että sananvapauden rajoitussäädökset tulevat kyseeseen. Politiikassa ja tieteessä arvosteleminen on välttämätöntä jo pelkästään demokratian ja eri tieteenalojen kehittymisen kannalta.

Oikeuskirjallisuuden mukaan esimerkiksi kunnianloukkaussäännöt sallivat sellaisen tieteellisen kritiikin, joka on arvostelun kohdetta halventava, sillä edellytyksellä, että kritiikin tarkoituksena ei ole loukata tutkijan kunniaa (ks. esim. Eero Backmanin artikkelia ”Kan vetenskaplig kritik vara ärekränkning”, Nordisk Tidsskrift for Kriminalvidenskab 1994, s. 28).

Esimerkiksi tutkijan arviointi ”epä-älylliseksi” on arvostelijan mielipide tieteellisestä tuotteesta eikä henkilökohtainen arvio tieteenharjoittajasta itsestään (ks. Olavi Heinosen et al. teosta Rikosoikeus, 1999, s. 591). Juridisesti arvioituna kritiikki voi olla kunniaa loukkaavaa vain, jos (1) kritiikin olennainen päämotiivi ei ole tieteellinen, vaan sen tarkoituksena on loukata, (2) jos arvostelu ei loukkaa vain tutkijan esitystä vaan pääasiassa hänen persoonallisuuttaan tai (3) jos arvostelija esittää valheellisia väitteitä (esimerkiksi tutkimustulosten väärentämisestä), joiden tarkoituksena on asettaa toinen muiden halveksunnan kohteeksi (Backman, emt.).

Niin ikään perusteellinen ja analyyttinen kritiikki voi tuskin loukata kenenkään kunniaa rikosoikeudellisessa mielessä, vaikka se sisältäisikin joitakin ilkeitä tai poleemisia kohtia (Backman, emt., s. 30). Samasta syystä kunnianloukkaussäädöksiä ja ”kansanryhmää vastaan kiihottamista” koskevia säädöksiä ei sovelleta poliittiseen argumentaatioon, vaan ne on rajattu expressis verbis syyttämiskelpoisuuden ulkopuolelle jo lakitekstissä. Mahdollisuus joutua syytetyksi kaventaisi ennakolta vaikuttavana uhkana ilmaisunvapautta ja vahingoittaisi demokratiaa.

Niinpä ei voida katsoa, että sen enempää yleinen poliittinen arvostelu kuin tieteellinenkään kritiikki loukkaisi ketään myöskään henkilökohtaisesti (ad hominem). Mikäli niin käy, on loukkaantuminen voitava hyväksyä ja kestää hintana siitä, että loukatulla itsellään on vastavuoroinen oikeus yhtä purevaan kritiikin esittämiseen.

Kunnianloukkaus- ja kansankiihotuskäräjät eivät kuulu poliittiseen keskusteluun, diskurssiin tai väittelyyn. Niiden kohdalla vallitsee universaali ja kaikelle yhteiskunnalliselle kehitykselle elintärkeä sekä välttämätön vapauden periaate. Länsimainen mielipiteen- ja ilmaisunvapaus kiteytyy YK:n ihmisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 19. artiklan sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10. artiklan määräyksissä. Niiden vakiintuneeseen ja varsin laajaan tulkintakäytäntöön nojasi myös Suomen nykyisen perustuslain valmistelu, joten rajoittamaton sananvapaus on turvattu a fortiori.

Kunnianloukkauksiin ja kansankiihottamiseen viittaava sananvapauden kuohiminen on myös suhteellisuusperiaatteen vastaista. Rangaistuksilla ja menettämis-, hyvitys- tai korvausseuraamuksilla olisi kauaskantoinen kielteinen vaikutus yhteiskunnallisen keskustelun vapauteen. Lisäksi on otettava huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kanta, jonka mukaan julkisella vallalla on velvollisuus pidättäytyä rikosoikeudellisiin keinoihin turvautumisesta etenkin silloin, kun käytettävissä on muita keinoja vastata (perusteettomaankin) arvosteluun.

Näitä keinoja myös syyttäjäviranomaiset voisivat käyttää esimerkiksi kirjoittamalla asiasta omat mielipiteensä lehtiin tai esittämällä näkökulmansa samoilla foorumeilla, joilla heitä ärsyttäviä ajatuksiakin on esitetty. Tällaiseen argumentaatioon sen enempää Illman kuin Puumalainenkaan eivät ole ryhtyneet, vaikka heillä olisi ollut siihen tilaisuus. Mainitakoon, että myös Illmanin väitöskirja Hets mot folkgrupp (2005) on perusasennoitumiseltaan ristiriidassa edellä mainitussa oikeuskirjallisuudessa esitetyn ja sananvapautta puolustavan laintulkinnan kanssa.

Hänen tarkoituksenaan on ollut pikemminkin löytää syitä sananvapauden rajoittamiselle kuin positiivisesti perustella ihmisten loukkaamattomuutta etnisissä kysymyksissä. Sen sijaan oikeuskirjallisuudessa vallitseva lähtökohta on ollut puolustaa sananvapautta perusoikeutena ja vaatia tiukat perustelut sille, miksi juuri tätä perusoikeutta olisi soveliasta rajoittaa muiden oikeuksien edistämiseksi. Oikeusfilosofian ja filosofisen etiikan asiantuntijana katson siis, että Illmanin perusasennoituminen on ollut ristiriitaista ja väärää. En arvostele kuitenkaan vain häntä vaan myös tuomioistuimia, jotka ovat ottaneet ja antaneet päätöksensä suoraan syyttäjänviranomaisen kädestä.


Väitteiden verifioitavuus ja falsifioitavuus

Mahdollisimman laajaa sananvapautta puoltaa myös yleinen tieteenfilosofia. Itävaltalais-brittiläinen filosofi Karl Popper katsoi omassa fallibilismissaan eli tieteellisten väitteiden kumottavuutta koskevassa teoriassaan, että väitteiden pitää olla osoitettavissa tosiksi, epätosiksi tai mielettömiksi. Hänen mukaansa kumottavuus on tieteellisen teorian tärkeä ominaisuus. Se ei alenna näkemysten arvoa, sillä ehdottomia totuuksia voidaan ylipäänsäkin saavuttaa vain formaalien järjestelmien, kuten matematiikan, sisällä. Jotta ajatusten kumottavuutta (tai niiden kannatettavuutta) voitaisiin edes pohtia, ajatukset pitää voida sanoa, eikö totta?

Pahinta sananvapauden riistossa on, että jos tiettyjä väitteitä ei saa sanoa vapaasti, silloin niitä ei voida myöskään kumota, ja ne jäävät voimaan eräänlaisina ”kiellettyinä totuuksina”. Tämä puolestaan saattaa vahvistaa niiden kannatuspohjaa myös siinä tapauksessa, että ne ovat vääriä. Kumoaminen ja vahvistaminen käyvät siis mahdottomiksi, jos kukaan ei saa kuulla argumentteja.

Tästä syystä kielitieteilijä ja filosofi Noam Chomsky kannatti jopa holokaustin kieltäneen emeritusprofessori Robert Faurissonin oikeutta sanoa asiansa, sillä täytyyhän ihmiselle antaa tilaisuus puhua itsensä pussiin. Sen sijaan oikeusistuinten toteuttama tuomitseva eetos tekee karhunpalveluksen myös omille tendensseilleen ensinnäkin siksi, että se estää asioiden kriittisen tarkastelun ja tyytyy ratkaisemaan ne pelkästään normatiivisesti: pakkotoimin ja valtaa käyttämällä. Toiseksi se kaventaa sananvapautta sinänsä.

Sananvapauden pitää olla oikeutta esittää nimenomaan ikäviä ja kiusallisiksi koettuja asioita, sillä eihän ongelmattomien asioiden esittämiseen tarvita mitään vapautta. Lisäksi on perusteetonta vaatia 100-prosenttista lakien noudattamista, sillä kukaan ihminen ei noudata arkipäivän toimissaan täydellisesti lakia. Näin ollen mikään kirjallinenkaan teos ei voi olla lainsäädännön kannalta täysin tyydyttävä, vaan jokaiseen esitykseen sisältyy väistämättä osia, jotka voivat olla lainsäädännön kannalta moitittavia. Niinpä on sulaa hulluutta tuomita roviolle kokonaisia esityksiä vain siksi, että niiden tietyt yksityiskohdat eivät miellytä kaikkia. Tähän liittyen esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on päätöksissään todennut seuraavaa:

”Sananvapaus ei pelkästään kata sellaisia tietoja ja ajatuksia, jotka otetaan myötämielisesti vastaan, joita pidetään vaarattomina tai joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi. Sananvapaus kattaa myös sellaiset viestit, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät valtiota tai jotain sen väestön osaa. Tätä vaativat tuomioistuimen mukaan moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, joita ilman ei ole kansanvaltaista yhteiskuntaa.”

Viimeisimmän näytön tämän periaatteen sivuuttamisesta antaa tapa, jolla saksalainen tuomioistuin passitti historioitsija Ernst Zündelin viideksi vuodeksi vankilaan keskitysleirien olemassaolon kiistämisestä ja lähetti perään myös hänen entisen asianajajansa. En missään tapauksessa puolusta Zündelin näkemyksiä, mutta oikeusvaltion kannalta on kyseenalaista tuomita asianajajia, sillä se vie pohjan oikeuden käymiseltä.

Erikoista on myös se, että syyttäjä jätti taannoin syyttämättä erästä sellaista suomalaista henkilöä, joka oli linkittänyt sivunsa Zündelin ylläpitämään internetsivustoon, ja perusteli päätöksensä käsityksellään, että kyse oli aivan tavanomaisesta anarkiasta, jolla testattiin sananvapauden rajoja, eikä yrityksestä viestiä linkin takaa löytyviä mielipiteitä. Anarkia on siis tämän mukaan hyväksyttävämpää kuin perustuslaillinen sananvapauden käyttäminen, mikä vaikuttaa ristiriitaiselta.


Viranomaisvallan puolueellisuus ja toimimattomuus

Viranomaisten omien tavoitteiden huonoa toteutumista osoittaa se, että holokaustin kieltämisen rikollistaminen – tuo saksalaisen lainsäädännön erikoisuus – luo juuri sitä, mitä sen oikeastaan pitäisi estää: esiintymistilaa uusnatseille. Samanaikaisesti kiintoisaa on, miksi vankeuteen ei tuomita niitä, jotka ovat kiistäneet Stalinin keskitysleirit tai tukeneet niitä ylläpitävää poliittista järjestelmää.

Asialla on merkitystä paitsi historiallisen totuuden kannalta, myös sikäli, että keskitysleirejä kohtaan tunnettavan luonnollisen paheksunnan kautta ilmaistaan yleensä pelkkää ”nationalismin vastaisuutta”, vaikka yhtä perustellusti sen kautta pitäisi ilmaista myös kommunisminvastaisuutta. Ilmeisesti Hitlerin toimeenpanemat juutalaisvainot edustavat tuomitsijoiden tajunnassa jotain kielteisempää ilmiötä kuin kommunistien toimeenpanemat vainot, terrori ja sodat. Toisaalta on hyvä muistaa, että kansallissosialismikin oli eräänlainen sosialistisen totalitarismin muoto, ja myös Benito Mussolini oli puoluekannaltaan alun perin sosiaalidemokraatti.

Syrjintähierarkioiden ylläpito ja peittely näyttää olevan joillekin ihmisille tärkeää. Ilmeisesti tuomiomieli kertoo tuomitsijoiden ja sodat voittaneiden tahojen huonosta omastatunnosta. Sotien arvet kun periytyvät psykologisten tutkimusten mukaan jopa neljänteen sukupolveen. Saa nähdä, montako sukupolvea menee, ennen kuin sananvapauden kuohimisesta syntyvät haavat menevät umpeen, vai ehtivätkö muut levottomuudet ja käsirysyt arpeutumisten edelle.

Sananvapauden vaaran vuodet

Kuten olen jo aiemmissakin kirjoituksissani todennut, vähemmistövaltuutettuna toiminut ja apulaisoikeuskansleriksi ylennetty Mikko Puumalainen sai aikaan vahinkoa kylväessään kontrollin kahleita nettiin, loukkaamalla sananvapautta ja tekemällä tutkintapyynnön peräti 40 suomalaisesta internetsivustosta, joita hän piti poliittisesti epäkorrekteina tai ”rasistisina”. Sananvapauden kannalta on skandaali, että apulaisvaltakunnansyyttäjä vetää nyt oikeuteen Mikko Ellilä -nimisen bloginpitäjän hänen mielipiteistään. Uutinen tutkintapyynnöstä löytyy tästä ja Ellilän vastaus tästä.

En puolusta Ellilän käsityksiä mutta puolustan hänen oikeuttaan sanoa sanottavansa. Jo oikeuteen haastaminen sinänsä on – paitsi perusoikeuksia loukkaavaa – myös epäeettistä ja ihmisten henkistä vapautta vahingoittavaa, sillä se ohjaa ihmisiä itsesensuuriin. Vaikka oikeus ei syytettyä tuomitsisikaan, ihmiset pelästyvät ja alkavat kuohia käsityksiään. Tästä puolestaan on haittaa sananvapaudelle sekä tieteissä että yhteiskuntaelämässä.

Ja jos oikeus Ellilän tuomitsee, silloin se vasta oman typeryytensä osoittaa. Haluaisin tietää, keitä ovat ne arvostelukyvyttömät, jotka eivät blogitekstejä lukiessaan osaa itse arvioida niiden sisältöä ja tasoa? Tapaus antaa jälleen näytön siitä, kuinka ”suojelemalla” alistetaan myös vähemmistöjä itseään.

Vähemmistövaltuutetun, syyttäjän ja poliisin toiminta aliarvioi sekä kirjoittajan perustuslaillisia oikeuksia että yleisöjen kykyä arvostella itse sitä materiaalia, jota he eri kanavia myöten saavat. Sananvapaus ei ole viranomaisvallan oikeutta päättää, mitä saa julkaista, vaan se on yksilön oikeutta ilmaista ajatuksensa ja yleisöjen oikeutta saada niistä tieto.

Puumalaisen ja viranomaisvallan harjoittama poliittisen korrektiuden vaaliminen on nyt menossa niin pitkälle, että se lyö korvalle myös Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusjulistuksen 19. artiklaa, jossa sanotaan, että ”jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.” Pahaa kieltä kertoo sekin, ettei valtamedia ole pukahtanut sanaakaan Ellilän tapauksesta. Niin iltapäivälehdet kuin muutkin suuret sanomalehdet ovat olleet asiasta hipi hiljaa.


Epäkorrekteja runoja

Oikeuteen aiotaan vetää myös muuan Petri Peltonen -niminen kirjoittaja (jota häntäkään en tunne) ja joka on julkaissut kokoelman poliittisesti epäkorrekteja runoja otsikolla Syitä ja seurauksia. Osa niistä onkin rasistisia, mutta samalla on huomattava, että ne ovat kaunokirjallisia tekstejä. Niitä voidaan tulkita ja ymmärtää monella eri tavalla. Esimerkiksi juutalaisia koskevat runot voidaan nähdä vitseinä. Vitsillä puolestaan on yhteys piilotajuntaan. Ne hyödyntävät siis erilaisia kaavoittuneita käsityksiä, ja omassa peittelemättömyydessään ne ovat omiaan myös kyseenalaistamaan rasistisia näkemyksiä.

Olennaista on, miten ne vaikuttavat ja toimivat kirjallisina teoksina. Vitsit laukaisevat jännitteitä ja poistavat ahdistusta, ja siten ne voidaan nähdä myös luottamusta lisäävinä. Mikäli viranomaiset eivät hysterisoisi omalla poliittisen korrektiuden ylivarjelullaan, kyseinen runokokoelma voisi vaikuttaa lukijoiden mielissä jopa rasismia vähentävästi. Tällaiseen analyysiin eivät juristinnuijat tietenkään kykene, ja siksi arvokirjailijoitakin on vedetty oikeuksien eteen kautta aikojen. Tuloksena ei ole mitään muuta kuin ymmärtämättömyyttä, vahinkoa, katkeroitumista ja vihaa, ehkä jopa legendoja ja klassikoita.

Olen etiikasta väitelleenä filosofian tohtorina ja itsekin erääseen parjattuun vähemmistöön (eli homoseksuaaleihin) kuuluvana huolissani suomalaisen sananvapauden puolesta. Jos meitä homojakaan ei saa julkisesti arvostella, silloin meitä vasta aletaankin vihata. Mikään ei ole häpeällisempää kuin olla suvaittu eli siedetty vastoin todellisia asenteita. Itse kunnioitan enemmän sellaisia ihmisiä, jotka vihaavat meitä avoimesti, kuin niitä, jotka vihaavat meitä salassa, sillä ensin mainitut ovat sentään rehellisiä!

Viranomaiset itse loukkaavat sananvapautta, aliarvioivat sekä kirjoittajia että yleisöjä ja loukkaavat myös rasismin kohteeksi väitettyjä ryhmiä kiistämällä heidän kompetenssinsa itse puolustaa itseään. Myös Jouko Turkka vetosi erään vammaisia pilkkaavan näytelmänsä puolustuksessa aikoinaan siihen, että jos vammaisia ei saa arvostella samalla tavoin kuin muitakin ihmisiä, he eivät voi kokea olevansa tasa-arvoisia. Viranomaisvalta lavastaa ”suojelemansa” ryhmät avuttomiksi ja raukkamaisiksi hahmoiksi, joita pitää koko ajan puolustaa.

Katsonkin, että viranomaisilta ovat argumentit loppuneet, ja myös omat näkemykseni saattavat herättää heidän puisessa päässään vihaa. Tavallisten ihmisten vetäminen oikeuteen heidän mielipiteistään herättää kysymyksen, kuin ajattelematonta viranomaisvalta saa olla.


Rotuopin, rotuerottelun ja rotusorron ero

Entä itse asia: saako rasistisia ajatuksia esittää? Tällöin on selvitettävä, mitä rasismilla tarkoitetaan. Rotuopiksi sanotaan näkemyksiä, jotka nojaavat tieteellisesti perusteltuihin väitteisiin ihmisrotujen eroista. Rotuerottelu puolestaan pitää eroja objektiivisina yhteiskunnallisina tosiasioina. Rasismi taas on rotusortoa tai rotusyrjintää, joka kiistää ihmisten ihmisarvon. Katsotaanpa yksityiskohtaisesti, mitä niihin kaikkiin liittyy.

1) Rotuoppi on tieteellisesti perusteltu näkökanta, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu rotuihin essentiaalisissa, taksonomisissa ja fenotyyppisissä (eli havaittaviin ulkoisiin eroihin liittyvissä) sekä genotyyppisissä suhteissa. Esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”Ihmisrodut” kansainvälinen professorityöryhmä selittää ihmiskunnan jakautuvan euripidiseen, mongoloidiseen ja nekroidiseen rotuun.

Vaikka kulttuuriantropolgit ja sosiologit väittävätkin usein rotuoppia kumotuksi, noin puolet tiedeyhteisön jäsenistä kannattaa sitä, ja vahvinta kannatus on biologien keskuudessa. Asiasta on järjestetty jopa gallupeja ja äänestyksiä tieteenharjoittajien keskuudessa. Tämän voidaan väittää viittaavan siihen, että asia on vain kiistanalainen, mutta todellisuudessa rotuopin vastustaminen perustuu enemmänkin politiikkaan kuin objektiivisiin tosiasioihin.

2) Erotuksena rotuopista rotuerottelu puolestaan edustaa käsityskantaa, että jotkut rodut ovat joissakin suhteissa parempia tai huonompia kuin toiset. Tämäkin käsitys on todenperäinen, eikä siinä ole mitään eettisesti moitteenalaista. Se kiistää vain ihmisten samanlaisuuden ja samanarvoisuuden niissä käytännön elämään liittyvissä suhteissa kuin tavanomainen arkielämäkin. Niin tehdessään tämä käsityskanta on totuudenmukainen, sillä ihmiset eivät ole perimmältään samanlaisia eivätkä myöskään tasa-arvoisia. Esimerkiksi nekroidisen rodun edustajat ovat parempia kestävyysjuoksijoita kuin mongoloidisen rodun edustajat, jotka pärjäävät esimerkiksi taitovoimistelussa, kun taas euripidisen rodun edustajat ovat parhaita keihäänheittäjiä.

Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia myöskään koulussa eivätkä työelämässä, ja on olemassa kokonaisia instituutioita, jotka tarkoituksellisesti ja legitiimisti tuottavat eriarvoisuutta ihmisten välille, kuten koulu ja yliopisto. Tämä on vallitseva yhteiskunnallinen tosiasia. Eri asia on sitten se, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia (”is–ought”-ero eli ”olla–pitäisi”-ero). Vaikka tasa-arvoa pidetäänkin poliittisena ihanteena, on sitä vaativa argumentaatio usein varsin ristiriitaista, sillä loogisesti ajatellen tosiasioista ei seuraa normeja, eikä normeista voida johdella tosiasioita eli päätellä, miten asiat ovat.

Joka tapauksessa eriarvoisuuden toteaminen ei ole eettisesti perusteetonta. Erilaisuuden tunnustaminen on eettisesti perusteltua, sillä se myöntää todellisuudessa vallitsevat piirteet ja suo ihmisille mahdollisuuden olla oma itsensä, vaikkakin siihen saattaa sivuseurauksena liittyä myös eriarvoisuuden tunnustamista.

Tämä käsityskanta nojaa siis ihmisten samanlaisuuden ja tasa-arvoisuuden konventionaaliseen kyseenalaistamiseen. Se ei ota kantaa siihen, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia, mutta se pyrkii torjumaan sellaisen tasa-arvon julistamisen, joka käyttää välineenään ihmisten samanlaistamista. Se siis hyväksyy luonnostaan vallitsevan erilaisuuden ja eriarvoisuuden tavanomaisissa ihmisten välisissä suhteissa sikäli, kuin ne ovat objektiivisia tosiasioita. Rotuerottelu tunnustaa rotuoppiin pohjautuen rotujen väliset erot ja erilaisuuden.

3) Rasismi eli rotusorto ja rotusyrjintä puolestaan poikkeavat rotuopista ja rasismista siinä, että ne eivät tyydy vain myöntämään ihmisten erilaisuutta ja eriarvoisuutta tavanomaisissa käytännöissä (joista suuri osa on viranomaisvallan itsensä tuottamia). Rotusortoa edustaa käsitys, että jotkut rodut ovat ihmisarvoltaan parempia tai huonompia kuin toiset.

Ihmisarvo ei ole kuitenkaan relatiivinen eli suhteellinen, kuten esimerkiksi tasa-arvo on. Siksi rotusorto on edellä mainituista muista käsityksistä poiketen yksiselitteisesti tuomittavaa eettisessä mielessä. Kun Suomen perustuslaki tähdentää ihmisten olevan lain edessä yhdenvertaisia, sekään ei merkitse, että ihmiset olisivat kaikissa suhteissa tasa-arvoisia, vaan sitä, että ihmiset ovat ihmisarvoltaan yhdenvertaisia.


Saako ihminen olla rasisti?

Entä pitääkö rotuoppia, rasismia tai rotusortoa edustavia mielipiteitä voida sanoa, vai pitäisikö ne tuomita? Vastaukseni on, että ihmisten pitää voida sanoa myös rasistisiksi luokiteltavia mielipiteitä, sillä jos ne kiellettäisiin, vaikutus olisi tuhoisa. Poikkeuksena on, että rotusortoon kehottavia kannanottoja ei pidä sallia. Sen sijaan rotusortoonkin liittyvät omat mielipiteet puolesta tai vastaan pitää voida lausua, mutta tekoihin yllyttämistä on pidettävä epäeettisenä. Miksi sitten kaikenlainen muu argumentaatio pitää voida lausua julki?

Ensinnäkin (1), jos mielipiteidenvaihto kiellettäisiin, ihmiset kokisivat, että heiltä salataan jotain, ja se puolestaan tekisi rotosortoon ryhtymisestä entistä kiinnostavampaa. Mikään ei ole yhtä houkutteleva kuin kielletty hedelmä. Kieltäminen ei siis toimi myöskään viranomaisten omien tavoitteiden kannalta.

Toiseksi (2), ei ole olemassa mitään yleisiä kriteereitä sille, mikä lopulta on oikea mielipide. Niinpä on tärkeää, että mahdollisesti väärät ja virheellisetkin käsitykset saa lausua vapaasti, sillä sitä kautta ne voidaan asettaa yhteiskunnallisen keskustelun kohteiksi. Tämä metodi on käytössä myös tieteissä ja sitä sanotaan fallibilismiksi eli kumottavuuden periaatteeksi. Jos joitakin väitteitä ei saa sanoa, silloin niitä ei voida myöskään kumota, ja ne jäävät voimaan eräänlaisina kiellettyinä totuuksina, jolloin niiden kannatus mahdollisesti vahvistuu.

Logiikkani noudattelee amerikkalaisen professorin, Noam Chomskyn, ajatuskulkua. Hän puolestaan kannatti jopa keskitysleirit kieltäneen historianprofessori Robert Faurissonin oikeutta sanoa näkemyksensä vaikka ei itse kannattanutkaan hänen käsityksiään. Ihmiselle on siis annettava tilaisuus puhua itsensä pussiin. Muuten ei voida keskustella myöskään siitä, mikä keskitysleirien perustamiseen oikeastaan johti.

Aivan riippumatta siitä, mikä keskustelun lopputulos on, se joka tapauksessa saa tieteellisesti perustellun vahvistuksen, kun asioista puhutaan vapaasti. Sen sijaan pelkkä normatiivinen eetos (eli tuomitseminen) jää aina ohueksi, sillä se ei selitä itse ilmiöitä vaan tukahduttaa asioiden filosofisen perustelemisen.

Kolmanneksi (3), jos viranomaiset kahlitsevat sananvapautta sellaisella tavalla, joka on viime aikoina yleistynyt Suomessa, elämme ennen pitkää poliisivaltiossa, jossa yhteiskunnallisesti oikeana pidetyn ainoa määrittäjä on tuomioistuin tai viranomainen itse. Se taas johtaa poliittisten oikeuksien rajoittamiseen ja demokraattisten oikeuksien kumoutumiseen.

Mikko Puumalaisen yli-innokkuudessa on ollut jotain perin juurin vääristynyttä, eikä hän näytä ymmärtävän sen enempää filosofisen tiedonmuodostuksen kuin poliittisen järjestelmämmekään perusteita. Sen sijaan hän on tarkastellut asiaa omasta kapeasta virkamiesjuristin näkökulmastaan, johon ei sisälly edes korkeinta tieteellistä loppututkintoa saati syvällisempää asiantuntemusta.


Karsealta kalskahtaa: Mika ilman vapautta

Myöskään apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen ja valtionsyyttäjä Mika Illmanin arvostelukyvystä minulla ei ole korkeaa kuvaa. Jo heidän korskeat tittelinsä tuovat mieleen, mitä ihmeen valtakunnallista ajojahtia nämä valtakunnanmarsalkat käynnistelevät leimatessaan tavalliset kansalaiset jonkinlaisiksi valtakunnanvihollisiksi.

Mika Illmanin vuonna 2005 tarkastettu väitöskirja Hets mot folkgrupp, jossa pyritään rajoittamaan sananvapautta rasismipykälien perusteella, on todellinen ornamentiikan taidonnäyte omassa perusoikeuksien näpistely-yrityksissään. Kirjassa puhutaan rasistisista rikoksista ilman, että rasismia olisi vaivauduttu määrittelemään moraalifilosofisesti tyydyttävällä tavalla.

Illman on liennyttänyt pyrkimyksiään esimerkiksi niin, että ”positiivinen lausunto, esimerkiksi suomalaisten paremmuudesta, ilman ääneen lausuttua vertailukohtaa tulee sallia sananvapauden nimissä”. En katso, että Illmanin tarkoittamat vertailut olisivat olleet aina valaisevia, mutta selvästi virheellinen on hänen kannanottonsa, että vertaillakin saa, kunhan ei sano käsityksiään ääneen. Entäpä, jos ihmiset ovat erilaisia ja erot ovat objektiivisia? Eikö sitä saisi sanoa?

Lähemmin tarkasteltuina Illmanin asenne ja ajatukset osoittautuvat perin mutkallisiksi. Hänen mukaansa saisimme sanoa esimerkiksi näin:

”Pidän pohjoismaalaisista saunapuhtaista suomalaismiehistä ilman ääneen lausuttua vertailukohtaa.”

Koska Illman ei näytä sallivan vihjaustakaan siihen suuntaan, että hänen omat käsityksensä olisivat mitään muuta kuin objektiivisia ja puolueettomia, äärimmillään hänen näkökantansa voisi pelkistää lakimieslogiikan kirkkaimpaan hedelmään:

”Vain positiivinen lausunto ilman ääneen lausuttua vertailukohtaa voidaan sallia sananvapauden nimissä.”

Kaikkea saisi siis kehua mutta ei mihinkään verrattuna eikä minkään kustannuksella – esimerkiksi seuraavasti:

”Olen samaa mieltä kanssasi A:n paremmuudesta, mutta omasta mielestäni B on kuitenkin paras ilman ääneen lausuttua vertailukohtaa.”

Illmanin orwellilaisiin mielipiteisiin saattaa vaikuttaa se, että hän näkee sananvapauden pelkkänä juridisena kysymyksenä. Sananvapauden filosofinen olemushan on se, ettei sitä pidä rajoittaa mitenkään, sillä sananvapauden oma idea vaatii sen toteutumista täydellisenä. – Miksi näin on? Jos sananvapaus ei ole ehdotonta, esiin nousee kysymys rajoittamisen kriteereistä. Kriteerit taas kulkevat siellä, mihin normeja säätävä valta ne haluaa asettaa. Näin ollen sananvapauden vähäinenkin rajoittaminen sisältää ainekset koko sananvapauden idean kumoutumiseen valtapolitiikan toimesta.

Käytännön esimerkin Illmanin sosiologisesta ja filosofisesta arvostelukyvyttömyydestä antaa se, että hän on vaatinut jokaiselle suomalaiselle blogikirjoittajalle valvojaa nettiin. Väli-Suomen lehtien Sunnuntaisuomalaisessa hän sanoi muun muassa näin:

”Olisi paikallaan harkita, pitäisikö laissa velvoittaa keskustelupalstojen ylläpitäjiä pitämään riittävä määrä keskustelun valvojia. Nämä valvoisivat keskustelua ja blokkaisivat pois lainvastaiset viestit. Valvojan puuttuminen tai olennainen tehtävien laiminlyönti voitaisiin määrätä rangaistavaksi, vaikka sakkoihin.”

Yleisradion nettisivuilla julkaistussa opinnäytetyön esittelyssä Illman jatkoi, että

”demokraattisessa maassa hallitusta ja sen harjoittamaa politiikkaa tulee voida arvostella voimakkaastikin ja ulkomaalaispolitiikka on yksi sen osa. Jos siihen sisältyy samalla ulkomaalaisten arvostelu, sekin on hyväksyttävä, jos sitä ei ääneen lausuta.”

– Ja taas: ”ei äänen lausuta”. Jos siis kehuu Suomea, Illman jättää ilman syytettä – hieno mies!

Mutta miten on mahdollista esittää mitään vertailuja jättämällä vertailun kohde sanomatta? Vaikka kyseiset kannanotot olivat kuin suoraan teekkarien vappulehdestä, ne otettiin vakavasti, ja siksi ne herättivät myös raivokasta vastustusta. Altavastaajaksi joutuneen valtionsyyttäjän täsmennyksiä voi lukea esimerkiksi tästä. Selvää lienee, että tuon tapainen sähköpaimenten ripustelu nettilangoille merkitsisi kuolinkellojen soittelua sananvapaudelle sekä juridisessa että filosofisessa merkityksessä.

Asiaa havainnollistaakseni otan esimerkin. Minä olen homoseksuaali ja kuulun siis vähemmistöön. Jos esitän (sinänsä todistamattoman ja epätieteellisen) väitteen, että olen itse vähemmän älykäs kuin muut ihmiset keskimäärin, rikoksen tunnusmerkistö täyttyy, sillä vertaan itseäni muihin ja sanon kantani ääneen. Mutta tekisikö vähemmistövaltuutettu asiasta tutkintapyynnön, nostaisiko valtakunnansyyttäjä syytteen ja ajaisiko valtionsyyttäjä kannetta käräjäoikeudessa? Tuskin.

Enintään he saattaisivat kehottaa minua ajamaan kannetta asianomistajarikoksena itseäni vastaan. Lisäksi he voisivat vedota siihen tasa-arvohierarkiaa toteuttavaan ja sinänsä rasistiseen epäjohdonmukaisuuteen, että vähemmistövaltuutetun toimialaan ei lueta seksuaalivähemmistöjen syrjintää ollenkaan vaan ainoastaan etnisten vähemmistöjen syrjintä. Kun minua olisi tällä tavoin kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti syrjitty, en kuitenkaan pillahtaisi itkuun omasta puolestani vaan vähemmistövaltuutetun puolesta.

On säälimätön vääryys, että tuomioistuinlaitos käy nyt sotaa oman maamme kansalaisia vastaan pelkistä mielipiteistä, jotka halutaan lavastaa ”viharikoksiksi”. Huomion arvoista on, että me vähemmistöihin kuuluvat ihmiset emme ole yleensä pukahtaneet mitään sellaisista ”rasistisiksi” leimatuista kannanotoista, jotka kuuluvat kapakoihin. Niille jokainen henkisesti kypsä ihminen ymmärtää viitata kintaalla.

Eräänlaisesta henkisestä korruptoituneisuudesta kertoo puolestaan se, että tuomioistuinlaitoksen kontrolloiminen kiertyy nyt kehälle, kun tutkintapyyntöjen tekijä, entinen vähemmistövaltuutettu Puumalainen, istuu oikeuden toteutumista valvovana apulaisoikeuskanslerina. Siinä hän voi käydä omaa jaakobinpainiaan, ja käsi kättä pesee.


Ajattelemattomuudesta

Viranomaisten suurin ongelma näyttääkin olevan se, että kansalaisilla on heidän mielestään vääriä ajatuksia. Entä mistä se johtuu? Onko vika ihmisten mielissä vai maailmassa? Minua kiinnostaa filosofina ja tutkijana se, mistä tämä erimielisyys sinänsä kertoo. Se sisältyy joka tapauksessa todellisuuteen eikä katoa tuomitsemalla.

Näen riitelyn kertovan siitä, että sananvapauden kuohitsijat eivät nauti kasvavan ihmisjoukon piirissä tosiasiallista moraalista legitimiteettiä. Pelkään pahoin, että ihmiset eivät ole niinkään väärässä, vaan heidän viranomaisensa ovat erehtyneet politiikanteossaan. Olennaistahan on, että vaikka viranomaisvalta saisi jokaisen epämiellyttävän ajatuksen katoamaan netistä, ne eivät katoa todellisuudesta vaan pikemminkin voimistuvat ihmisten tajunnassa.

Toisaalta syyttäjien työtä helpottaa se, etteivät he ole pystyneet osoittamaan suuriakaan syyttämisen syitä vaan ovat tähänkin asti lukeneet vain ihmisten mielipiteiksi olettamiaan ajatuksia. Ja tuomitseminen ymmärrettävästi lisää ilmiötä: mitä enemmän lakeja ja rajoituksia, sitä enemmän rikollisuutta.

Huomionarvoista on, että juridisessa diskurssissa ja poliisikielessä tarkoituksettomasti tehtyjä tekoja sanotaan yleensä ”ajattelemattomuudesta” syntyneiksi. Ihmiselle voidaan esimerkiksi tarjota tilaisuutta luikerrella ulos ”järjestäytyneeksi” tai ”suunnitelmalliseksi” otaksutusta teosta taivuttelemalla häntä myöntämään, että kyse onkin ”ajattelemattomuudesta”. Tällöin ihmisen haluttaan kiistävän tekoihinsa mahdollisesti liittyvä järkevyys, ja häntä painostetaan pyörtämään puheensa sekä lopettamaan itsensä pitäminen rationaalisena olentona.

Lisäksi ajatteleminen sinänsä halutaan määritellä pelkäksi normien noudattamiseksi. Tämä herättää kysymyksen, sittenkö kaikki on hyvin, kun ihmiset sanojaan nieleskellen moralisoivat maailman pahuutta ja viranomaisten hyvyydestä kiitollisina ottavat vastaan heidän julistuksensa kuin laupiaat lampaat.

Tosiasiassa ajatteleminen on normeista poikkeamista silloin, kun normit osoittautuvat järjen vastaisiksi. Kyllä ensisijaista on se, mitä me asioista ajattelemme. Myös normien pitää seurata johdonmukaista ajattelua. Jos ajatteleminen ja normit ovat ristiriidassa, tulee normit säätää uudestaan paremman ajattelun mukaisiksi. Omasta puolestani hyväksyn vain sellaisen, missä todellakin on järkeä, ja sananvapauden rajoittelu ei siihen kuulu.