20 vuotta totuuden, oikeuden ja kohtuuden puolesta

Sanottakoon ensin, että minä en suinkaan täytä 20 vuotta, vaan blogini. Olen silti myös itse totuuden, oikeuden ja kohtuuden puolustaja, sillä bloginihan on osa minua.

Blogini elämänkaari kattaa tasan 1/5:n valtiollisen Yleisradion koko eliniästä. Lukijat tietävät, että kirjoitukseni ovat media-, politiikka- ja tiedekriittisiä, ja sikäli olen toteuttanut filosofian perinteisiä ihanteita.

Mitäpä rahoissaan kieriskelevä Yle ja mainosmediat olisivat ilman asianmukaista mediakritiikkiä, jota toimittajat ja heidän akateemiset opettajansa eivät tee, ymmärrettävistä syistä.

Totuus pilaa tarinan. 

Muutamien mielestä kirjoitukseni ovat kuivia kuin beduiinin sandaali, mutta rohkenen valaista vähän, mistä tässä matkan varrella on ollut kyse. 

 

Ongelmina internatsismi ja monikultti

Aloitin blogijulkaisemisen Yhdysvaltain terrori-iskun 5-vuotispäivänä 11.9.2006 alleviivatakseni, että suuri osa aikamme ongelmista sikiää internatsismista: kansainvälisen politiikan vaatimuksista ja vastoinkäymisistä sekä kansallisen edun laiminlyömisestä.

Nykyisin, kun terrorismia ei tehtailla enää vain uskontojen tai järjestöjen nimissä, vaan terrori on valtiollista ja sotateollista, on käynyt selväksi, että vuosituhannen alkupuolella nuuhkittiin vielä kulttuurijäristysten etäisiä sauhuja, mutta sittemmin kipinöinti on kohonnut kokonaan omalle kiertoradalleen.

Myös monesta muusta aiheesta on tullut blogissani puhe. 

Olen kritisoinut julkisen talouden huonoa hoitoa, yhteiskuntamme ylivelkaannuttamista ja saattamista aina vain syvemmälle kansainvälisiin riippuvuussuhteisiin ja rotkelmiin. Riippuvuus on vapauden ja sitä kautta filosofian vihollinen.

Olen kritisoinut kansainvaelluksia ja väestönvaihtoa, joka tapahtuu silmiemme edessä ja jonka kiistäminen on salaliittoteoria (aiheesta täällä). Olen puhkonut vihreän idealismin kuplia ja tuominnut vihersosialismin, jolla koetetaan kumota muun muassa metsänomistajien perustuslaillinen omaisuudensuoja ja rämettää kansallinen puunjalostusteollisuus.

Kapitalistit eivät nykyisin riistä, vaan vihersosialistit. Porvarit heittäytyvät kontalleen johtokuntien kokoushuoneissa, kun ekoanarkistit tanssivat heidän pöydillään ja markkinointiosastot viherpesevät firmojen maineita taipumalla kaikkeen, mitä Greenpeace ja Greta keksivät vaatia. Heidän sanomansa peittyy heidän omaan huutamiseensa, ja vaikuttavin aikaansaannoksensa taitaa olla anti-Greta.

Maahanmuuton edistäminen on puolestaan älytön poliittinen virhe ja virtahepo olohuoneessa, jossa ennen oli rauhaisaa. Siihen liittyvä monikultti-ideologia vaikuttaa nyt kuin lyijy bensassa. Se tyhmistää ja pakottaa konformismiin: sahaamaan erilaisuudesta särmät pois johtaen yksiaineksiseen monokulttuuriin.

Monikulttuurisuudella ei ole itseisarvoa muutoin kuin ehkä osiensa vuoksi. Itseisarvo onkin omakulttuurisuudella, sillä vain omalla kansallisella kulttuurilla on subjekti – kansa – kun taas monikulttuurinen yhteiskunta on komiteamietinnön tulos ja muistuttaa dromedaaria.

Monikulttuuri-ideologiaa levitetään ja pidetään pyhänä siksi, että se on työvoiman vapaan liikkuvuuden voiteluainetta, rauhan ja sosialismin liukastetta ja globaalin kapitalismin esanssia.

Tosiasiassa kulttuurinen sekamelska johtaa arvo-, kieli-, elämäntapa- ja talousristiriitoihin ja huonontaa yhteiskunnallista tehokkuutta johtaen konflikteihin ja paljon paheksuttuun rasismiin. Rasismi ei ole itsensä syy vaan seuraus monikulttuurisuuden edistämisestä ja maahanmuutosta. Tämä jokaisen samppanjasosialistin ja kaviaarikommunistin kannattaisi muistaa omassa rasisminvastaisessa vaahtoamisessaan.

Kaikki toki tietävät, että maassamme, jossa on noin kolmesataatuhatta työtöntä, ei ole pulaa työvoiman laadusta eikä määrästä vaan ainoastaan halvasta työvoimasta. Mutta silti lähes kaikki puolueet hoilaavat maahanmuuton puolesta – vasemmisto kasvot punaisina niin sanottujen ”arvojensa” vuoksi ja EK-porvaristo halventaakseen työvoiman hintaa (ymmärrätte kai mikä ristiriita ay-vasemmiston asenteeseen sisältyy).

Maahanmuutto pakotetaan kelpaamaan jopa persuille, jolloin maahanmuuton verukkeena on ideologisista selitysperusteista syvin ja filosofian näkökulmasta banaalein: työ. Ei ole kuitenkaan olemusta ”työperäinen maahanmuuttaja”, vaan kuka tahansa voi olla hetkessä työtön, ja usein niin käykin.

 

EU kolonisoi kansantaloutemme, luonnonvaramme, kulttuurimme ja itsemääräämisoikeutemme 

Internatsismi esiintyy pahimmillaan EU-vaateina: ympäristöasetuksina, ilmastoaneina, päästökauppana, energiadirektiiveinä, Euphemia-sähköpörssinä, loputtomina tilapäisinä tukipaketteina, maatalouden paragrafipainajaisena, hiilineutraaliusvaateina, nettojäsenmaksuna ja sananvapauden suitsimisena sekä Internetin kahlehtimisena, puuttumisena kansallisvaltioiden ja ihmisten itsemääräämisoikeuteen.

Tämä kaikki on tullut maksamaan Suomelle ja suomalaisille EU-jäsenyyden aikana useita kymmeniä miljardeja euroja. Kaiken kaikkiaan ehkä noin puolet valtionvelan nykyisestä määrästä juontaa juurensa osallistumisesta Euroopan unionin dance macabreen.

Syyllisen edustajat, EU:n tarkkailuluokan kirjanpitäjät, laativat lopulta leikkauslistat, johtavat valtiotamme ja neuvovat kuin valvontakomissio, miten kuolinkoristuksissaan nääntyvän Suomen hupenevat verovarat pitää käyttää samalla kun kansalaisten henkilökohtainen omaisuus ulosmitataan perusturvan varallisuusehtoja lisäämällä (aiheesta täällä ja täällä).

Puolueista EU-myönteisin, korruptoitunein ja epäkansanvaltaisin, ”Vihreiden toimisto-osastona” tunnettu Kokoomus, on ollut aina valmis kuin partiopoika tukemaan Euroopan unionin loppumattomia pyyteitä omalla kapealla kauppiaanjärjellään. Siihen liittyen Kokoomukselta on riittänyt subventioita myös urheiluhalleille, sillä älymystön Kokoomuksessa muodostavat pizzakuskit, parturit ja grynderit. 

Kun euroalue lopulta romahtaa jonkin suurehkon valtiontalouden, kuten Espanjan tai Italian, vararikkoon, eurovaluutta menettää arvonsa ja ihmiset säästönsä, ja seuraa jättiläisinflaatio, jonka tuloksena kottikärryille syntyy jälleen kysyntää. Kansat ovat kaduilla, kullan hinta katossa, ja syytös- ja kostosodat Euroopan valtioiden kesken käynnissä. EU on näyttö siitä, kun porvareilta menee järki.

EU ei kelvannut edes pankkikriisistään toipuneelle ja kalavesistään kiinni pitävälle Islannille, ja omanarvontuntoiset britit jättivät EU:n kaipausta tuntematta. EU-jäsenyys kiinnostaa vain halkopinon takaa käsi ojossa kurkistelevia Balkanin, Kaukasuksen ja Keski-Aasian maita, jotka täpärästi kuuluvat Eurovisioon mutta eivät Eurooppaan. Ne näkevät EU-jäsenyydessä luokkanousun tapaista prestiisiä.

Suomen nykyinen pääministeri on osoittanut todellisen tilannesokeutensa vaatimalla EU:ta laajenemaan yli 30 jäsenmaata kattavaksi, vaikka jäsenten lisääntyessä organisaation toimintakyky heikkenee eikä parane ja Suomen jäsenmaksut entisestään nousevat. Vielä enemmän ohutta yläpilveä on kupolissaan presidentillä, joka vaatii jäsenmäärän nostamista 40:een ja ehdottaa myös Kanadan liittämistä Euroopan unioniin, vaikka siihen ei kuulu edes Norja.

En näe Euroopan unionissa mitään hyvää enkä mitään sellaista, mistä olisi ollut Suomelle sosiaali- tai turvallisuuspoliittista lisäarvoa liittymisen jälkeen. Bulgarian ja Kroatian tapaisilla mailla ei ole ollut meille mitään annettavaa yhteiskunnallisten standardien muodossa, ja myös turvallisuuspoliittisesti Suomi on joutunut olemaan EU:ssa turvallisuuden tuottaja ja kaikkien asioiden nettomaksaja. 

 

Digikapitalismi  

Kapitalistisen sosialisoinnin kohteena ovat nyt sekä maamme vihreä kulta että maaperä, mineraalit ja jopa pohjavedet, nopeassa tahdissa myös energiavarat, kun meille itsellemme lähes hyödyttömiä datakeskuksia syntyy kuin sieniä sateen jälkeen kuluttamaan pimeän ja kylmän maamme sähkövirrat, eikä maahamme saada uusia ydinvoimaloita korvaamaan käsiin hapertuvia ydinvoimalaitoksia ja pyörittämään tuulivoimaloita aikana, jolloin ei tuule (vihreään nerouteen liittyvästä tuulivoimaparadoksista täällä). 

Datakeskukset edustavat tiedon uusjakoa ja henkisen pääoman kolonisointia. Hakukoneet indeksoivat (kapitalisoivat) verkon, ja tekoäly sosialisoi sen yhdessä kvanttitietokoneiden kanssa, kun kahden bitin toimintalogiikka korvataan superpositiolla, jossa voi olla tavallaan yhtä aikaa elävä ja kuollut. Siitähän olisi varmasti hyötyä myös ihmiselle.

Hammaslääkärin ja kirurgin käsitöitä nuo eivät vielä kokonaan vie, mutta auttavat ihmiskunnan vapauttamisessa suuresta määrästä juristeja ja ekonomisteja, jotka ennen toimivat muun muassa dealereina, treidaajina, brokereina ja muina pörssibandiitteina. Roope-Setä kaivoi kultaa Klondykessa; nykyisin hän laittaisi koneen louhimaan bittejä virtuaalivaluutoissa tai pörssirobotin käymään suurtaajuuksista salamakauppaa millisekunnin mittaisella viiveellä valokaapeleissa.

Maailma ei ole tosiaankaan kuin ennen, paitsi siinä, että ahneus hallitsee nanotekniikkaa ja politiikan vulgaari brutaalius alistaa ihmiskunnan hienoimmat saavutukset morbiidille destruktiolle, aivan niin kuin kävi jo ydinvoimien kanssa. Tätä maailman jakautuminen orwellilaisiin mannerlaattoihin tukee. 

Maailmassa kilpailevat edelleen kapitalismi ja sosialismi ja niiden nykyiset perilliset, joten kyllä Marx oikeassa oli kuvatessaan talouden voimat, pääoman keskittymisen, monopolisaation ja kurjistumisen, vaikka erehtyikin ennustaessaan, mitä niistä seuraa. Ei aavistanut tuotannon tehostumisen elämää parantavaa vaikutusta.

Puhkeamassa oleva teknokupla on jälleen todiste siitä, kun reaalitalous unohdetaan ja chutzpah-kapitalisteilta sumenee polla. AI-hypen kaatuminen kokaiinintuoksuiseen euforiaan lisää sitten korkobuustia ja todistaa, että myös ATK-asioissa kannattaisi olla konservatiivinen, kun kyse on rahasta.

 

Vihersosialismi

Saksalaisen filosofiateollisuuden maailmalle lahjoittamat Frankfurtin koulukunnan ajattelijat Fromm, Adorno, Horkheimer ja muutamat muut (joista suuri osa oli sivumennen sanoen sosialisteja) varoittivat vasemmistoa koskaan hurahtamasta katteettomaan idealismiin.

Mutta niin vain millenniaalinen uusvasemmisto antautui poskivalssiin vihreiden idealistien kanssa tehden luonnonsuojelusta eräänlaisen uuden esteen ihmisten hyvinvoinnin kehittymiselle ja esimerkiksi rauhanomaiselle ydinenergian käytölle. He taannuttivat hiileen perustuvaa kulttuuria purjelaivojen aikakaudelle pitääkseen yllä marxilaista kurjistumisteoriaa, estääkseen taloudellisen edistyksen ja kumotakseen sitä kautta kapitalismia (aiheesta täällä). Lopulta he unohtivat taloudenhoidon kokonaan ja velkaannuttivat valtioita lähentääkseen vallankumousta ja proletariaatin diktatuuria. 

Luonnonsuojelusta tuli veruke vallankumouksen edistämiseksi, ja EU:n ajamalla vihersosialisoinnilla on pitkälti marxilainen historia. Hyödyn siihen liittyvästä mullistuksesta koettavat nyt korjata myös kapitalistit surffatessaan ”vihreää siirtymää” vaativan ideologisen aallon harjalla.

Myös minä olen omanlaiseni puunhalaaja, tosin halaamatta mitään hengiltä. 

Meillä on tässä maassa noin 150 vuotta vanha tieteellisen metsänhoidon perinne, joten Brysselistä on turha tulla neuvomaan meitä ympäristönsuojeluasioissa etenkään, kun yksityiset maanomistajat ovat vastanneet lähes kaikesta metsiensuojelusta ja hoidosta ja tehneet sen vain ja ainoastaan taloudellisten etujensa vuoksi. 

Jos tuo taloudellinen motiivi ja kannuste menetetään, niin kuin ennallistamisvaateiden kanssa tehdään, muutetaan metsät valtion korvattaviksi tukien lypsykoneiksi (aiheesta täällä). Samalla ainoa, mitä ekofundamentalistit omasta puolestaan tekevät, on itsensä kahliminen harvestereihin ja haalariensa kuraaminen istuessaan Mannerheimintiellä.

EU-monetarismi syynä Suomen taantumaan

EU-kriittisyyteni ei tarkoita, että minulla olisi mitään eurooppalaisuutta tai Euroopan maita vastaan, siis sitä todellista Eurooppaa, jossa me elämme. Mutta vastustan kyllä hallinnollista muodostelmaa nimeltä Euroopan unioni, jossa sosialismia edustavat sanelu, määräily ja pakottaminen ja kapitalismia jäsenmaiden orjuuttaminen yhteisellä talouspolitiikalla ja kilpailutussäännöksillä, jotka muun muassa kieltävät suomalaisuuden suosimisen julkisissa hankinnoissa.

Pahin on yhteisen valuutan muodostava euroalue, joka vei meiltä itsenäisen rahapolitiikan ja jonka vuoksi Suomen vientiteollisuus kärsii korkeasta keskuspankkikorosta ja eurovaluutan ulkoisesta arvosta. Meille riittäisi valtiosopimusten kruununjalokiveksi NATO, mutta myös sen turvatakuut horjuvat.

Yksikään Euroopan valtio ei valita omasta valuutastaan. Muutoinhan kaikki haluaisivat euroon. Sen sijaan Suomessa kallis euro hidastaa investointeja, ylläpitää luottolamaa ja jarruttaa vientiä, ja juuri se on syynä kansantalotemme taantumaan. Lisäksi EKP:n määräämä korkea korkotaso on romahduttanut asuntojen kysynnän ja rakentamisen sekä polttanut pois noin neljäsosan kansalaistemme asuntovarallisuudesta.

Suomessa tarvittaisiin devalvaatio, kuten 1990-luvun alussa, jolloin alkanut lama johtui oman valuuttamme kykennästä ecun kurssiin. Tuokaan taloudellinen taantuma ei johtunut markasta vaan sen jääräpäisestä sitomisesta ERM:iin. Jo 1990-luvun talouslama oli siis eräänlainen myöhemmän eurokriisin alkusointu. 

Vuosituhannen vaihteen teknokuplan puhkeaminen ja vuoden 2008 finanssikriisi syvensivät eurokriisiä, jossa suomalaiset pantiin maksajiksi, kuten koronapumppauksessa ja helikopterirahan kylvämisessä finanssitalouteen. Poliittisesti junailtujen hallitusammattilaisten munimat Nokian, Soneran ja Fortumin investointityhmyydet ovat vain yksityiskohtia paljon suuremmassa kuvastossa, jossa Suomen kansantalous on menettänyt kaiken oman liikkumavaransa maailmantaloudessa.

Ennen siinä pärjättiin vaihtelemalla suuntaa kuin kala vedessä. Nyt kaikki on ankkuroitu Euroopan yhteiseen kohtaloon kuin wagneriaanisessa tragediassa.

 

Putin auttaa sotahulluudellaan EU:ta pysymään koossa 

EU on koossa vain yhdestä syystä. EU olisi aikoja sitten hajonnut omiin ristiriitoihinsa, mutta Putinin aloittama hyökkäys Ukrainaan paradoksaalisesti pelasti EU:n sitomalla Euroopan maat yhteen. 

Putin ei siis onnistunut hajottamaan EU:ta vaan tuli eräänlaisena nippusiteenä varmistaneeksi sen yhtenäisyyden. Ainoa, missä tuo kansojen pyöveli onnistui, oli sotahulluuden tartuttaminen ympäri maailman Kiinaa, Pohjois-Koreaa, Brasiliaa ja Yhdysvaltoja myöten, kun valtiot hakevat liittolaisia toisistaan.

Myös EU:n liiderit sätkivät Putinin pelossa kuin säkillinen oravia, vaikka mitään todellista uhkaa entisestä KGB-upseerista ei taida enää olla missionsa poliittisen ja moraalisen haperuuden vuoksi.

Yhteinen vihollinen yhdistää, ja vihollisen vihollinen on ystävä, niin kuin hevosen ja aasin risteytys on muuli. Hyvien paheet ovat pohjimmiltaan samanlaisia kuin pahojenkin. Tuloksena on tuhlaileva kilpavarustelun kierre.

Tuloksena on myös, että globaali vapaakauppa, Euroopan turvallisuusarkkitehtuuri, sääntöpohjainen maailmanjärjestys, liberaali hampurilaiskulttuuri ja moni muu elintärkeä riippuvuussuhde ovat hurjassa turbulenssissa.

Ei muisteta lukea Suomenlinnan kivitaulusta stå här pä egen botn och lita icke på främmande hielp. 

 

Kriittinen ajattelu estetään medioissa ja yliopistoissa

Kirjoitan blogiini, koska tuota kaikkea ei saisi arvostella muussa mediassa, toisin sanoen kirjoitan, jotta entistä paremmin saisitte tietoa näkemyksistäni ja siitä, että internatsistisen disinformaation rinnalla on toinen todellisuus ja henkireikä ulos kansainvälisyyden painostavasta umpiosta.

Kriittinen filosofia ja tiede tosin tapettiin yliopistoista sitomalla rahat ja opetusresurssit kansainväliseen vertaisvartiointiin, jonka piirissä päätetään, ketkä Suomen yliopistoissa saavat ja voivat tehdä tutkimusta, julkaista ja antaa opetusta. Kotimainen tiedejulkaiseminen kuoletettiin pakottamalla tiedejulkaisut kansainväliseen arviointiin sekä tasa-arvon, demokratian ja muiden hullunkuristen tarkoitusperien englanninkieliseen ja tieteenvastaiseen edistämiseen.

Englanniksi puhutaan small talkia, suomeksi syvällisiä. Vieraalla kielellä mikään ei merkitse mitään, ja siksi sillä voidaan sanoa mitä vain, esimerkiksi Ai lav juu ja Mai risörts sapports ekvaliti.

Minulle on aivan turha tulla sanomaan, että Sapirin-Whorfin aksiooma kielen ja maailmankuvan yhteenkuuluvuudesta on kyseenalaistettu. Yhtä kaikki, luonnollinen kieli ja sen käsitteet ohjaavat ajattelua. Ajattelun irtautuessa koti- ja kansalliskielestä sidokset ajattelun syvärakenteisiin katkeavat, ja siirrytään I like ice cream -retoriikan ulkoavaruuteen, josta viestejä tulee kuin radionkohinasta, esimerkkinä nyt vaikka tasa-arvoa koskeva hallintodiskurssi, jonka suhde filosofiseen ajatteluun on kokonaan poikki.

Tasa-arvon käsite on jo käsitteellisiltä ominaisuuksiltaan kompleksinen, koska arvon käsite itsessään on analyttis-apriorisesti hierarkkinen per se, tai fiksummin sanottuna an sich. Mikäli arvot ovat tasan, mikään ei ole ylitse muiden, eikä mitään voida erottaa toista paremmaksi, ja päädytään yksiarvoisuuteen, jonka toinen nimi on tasa-arvototalitarismi. Juuri rakkaudestaan totalitaristiseen massakulttuuriin sosialistit korostavat aina tasa-arvon periaatettaan ja vannovat sen varaan.

Tasa-arvosta erillinen on tietysti ihmisarvo, joka täytyy olettaa päämääräksi ihan vain, jotta etiikan teorioita voitaisiin piirustella, mutta tuokin ihanne on vain muodollinen ja sisältä tyhjä, ja ongelmat alkavat heti kun pitäisi päättää, kenen pitäisi maksaa ihmisarvon toteutuminen kaukaisissa maissa, joiden kanssa meillä ei ole mitään yhteistä. Näin asia on filosofian näkökulmasta.

Demokratia puolestaan antaa yhtä paljon valtaa tyhmille kuin viisaille ja johtaa enemmistöjen diktatuuriin. Demokratiaa palvotaan, koska se mielletään samaksi asiaksi kuin vaalit, jotka kuulostavat ihmisiä kohtaan armollisilta. Niissä valtaapitävät puolueet kuitenkin uusintavat valtansa omilla ehdokasasetteluillaan ja pidättävät vallan itselleen määrävuosien välein. Vaalit ovat siis vallankaappaus, jolla puolueet pidättävät vallan itselleen.

Voi olla, että äänestäjien tietämättömyyden ja taitamattomuuden huomioon ottaen se on heille hyväksikin. Demokratia voi toimia vain, jos äänestämässä kävijät tietävät oman parhaansa, mutta aina eivät tiedä. Kansa voi erehtyä ja on erehtynyt monta kertaa.

Ja sitten on tuo tiedepolitiikka ja politisoitu tiede, joilla anti-intellektualisoidaan yliopistot sekä näivetetään kriittisyys. Irrallisilla, esittelevillä ja kinastelevilla artikkelinrepaleilla tohtoreiksi väittelijät eivät ole mitään tohtoreita vaan vastaavat entisiä lisensiaatteja, mikä on osa tiedepolitiikan nykyistä valheellisuutta, kriteerien madaltamista ja yliopistomaailman taantumusta.

Ennen yliopistoihin hakeuduttiin oppimaan jotakin, nykyään parantamaan maailmaa. Agenda edellä esiintyjät ovat selvästikin 1970-luvun taistolaisten henkisiä perillisiä. Nykyisin näitä akatemian, säätiöiden ja yliopistojen rehulla ruokittuja karvapäitä sanotaan woke- ja cancel-aktivisteiksi, sillä heidän tavoitteenaan on valtaistuimiltaan tuhota ja poistaa julkisuudesta kaikki omista näkemyksistään poikkeava ajattelu.

Erimielisiä julkaisuja he ja heidän omat kust’antajansa suvaitsevat vain, jos niiden esilläpidosta voidaan katsoa koituvan haittaa kirjoittajille itselleen, vaikka tosiasiassa pimittäminen, suodattaminen ja ennakkosensuroiminen ovat perustuslaillisen sananvapauden ja tieteen vapauden vastaisia hankkeita.

Samanmieliset toimittajat auttavat heitä orkestroimalla julkisuutta omille suosikeilleen. Ehkä vaalit täytyisikin järjestää tasa-arvon ja demokratian takaamiseksi nimenomaan yliopistoissa, jotta virat, varat ja toimintaresurssit saataisiin jaettua oikeudenmukaisemmin ja paapuuriin kallellaan olevat kallistumat oikaistua.

 

Totalitarismit tunnetaan toisinajattelijoiden olemassaolosta

Kirjoitin asioista muun muassa teoksissani Totuus kiihottaa ja sen jatko-osassa Pavlovin koirat, jotka muodostavat mediatutkimusteni osat 1 ja 2. Blogikirjoituksiani voitte lukea kokoelmista, joita voi klikkailla tämän blogin laidassa olevista linkeistä.

Olen pitänyt blogini kommenttipalstan suljettuna, koska haluan omistaa itselleni vähäsen tilaa julkisessa puheavaruudessa. Mediasertifioidut ammatikseen viisaat pääsevät kyllä keekoilemaan riittävästi Helsingin Sanomissa, Yleisradiossa ja muilla foorumeilla, joten älkää pahastuko, vaikka ette pääse sotkemaan asioita täällä.

Yleensäkään lukijoideni ei pitäisi järkyttyä kirjoituksistani vaan niistä asioista, joista kirjoitan.

Eräs ihminen sanoi minulle, ettei hän tiedä eikä tunne julkisesta sanasta muita filosofeja kuin minut ja erään Bulevardilla asujan.

Pitää muuten paikkaansa, että blogini ei ole minua varten, vaan minä olen blogiani varten. Kirjoitukseni eivät ole minun vuokseni, vaan minä olen kirjoitusteni ansiosta, seurauksena ja vuoksi. Eräs syy kirjoitusteni olemassaoloon saatat olla myös sinä, joka luet.

Taidan muodostaa nykyään Suomen ainoan todellisen opposition. Miksi sitten sijoitun sinne?

Minut on pakotettu sinne tiedepoliittisella eristämisellä. Se on merkki yhteiskuntamme tilasta. Nimittäin vain totalitarismeissa on toisinajattelijoita, ja Suomen virallisen ideologian muodostavat patentti-internationalismi, tuttavallisemmin internatsismi, ja monikulttuuri-ideologia, tuttavallisemmin monikultti.

Oppositiossa oleminen on joka tapauksessa lähtökohtaisesti tieteellisen ja filosofisen asenteen mukaista, sillä siihen liittyy kriittisyys, niin kuin tieteeseen ja filosofiaan liittyy kriittisyys. Siksi opponentti on yleensä oikeassa tai oikeammassa kuin defendentti, ja ainakin rehellisempi pirstoessaan kansakunnan ylähyllylle nostettuja porsliinikissoja.

Rooli sopii, vaikka minut on pakotettu maksamaan siitä virkojen, työsuhteiden ja yleensäkin varojen menetyksillä, sillä rahat ja resurssit virtaavat niille, jotka antautuvat edistämään poliittisesti korrekteja tarkoitusperiä, kuten tasa-arvoa, feminismiä ja muita jo käsitteinä sangen kompleksisia kotijumalia.

Minut on yritetty monta kertaa tappaa varattomuuteen, ja olen menettänyt saamatta jääneinä ansiotuloina varmasti useita satojatuhansia euroja pelkästään rehellisyyteni ja oikeuden, kohtuuden sekä totuuden tavoitteluni tähden.

Silti menetys olisi ollut vielä suurempi, jos olisin antautunut niille typeryyksille, joihin myöntymistä, mukautumista ja sopeutumista yliopistoyhteisön kollektiiviseen konsensukseen osallistuminen olisi vaatinut. 

Olen samoilla linjoilla kuin Kari Suomalainen, joka aikoinaan sanoi, että olen mieluummin yksin oikeassa kuin muiden kanssa väärässä – siis hakoteillä, umpikujissa ja potien täydellistä näköalattomuutta koskien esimerkiksi sitä, mistä syistä valtiollamme on velkaa lähes 200 miljardia euroa, talous on romuna eikä tulevaisuutta ole muualla kuin promilleprofeetoiden prognooseissa.

Peace – piece by piece, please

Ukrainan rauhanväännössä on käynnissä todellinen piispliis.

Radiohiljaisuus pitää, mutta valoa näkyy junan etuikkunasta, eikä se tule nyt lähestyvästä junasta, vaan pakenevasta.

Medioiden meediona rohkenen ennustaa, että Euroopalla on edessään loistava tulevaisuus.

Mistä minä sen tiedän?

Siitä, että kaikilla osapuolilla on suuret motiivit saada sota taukoamaan.

Intressit sodasta irtautumiseksi ovat sen osapuolilla valtavat, vaikka eivät sitä taktisista syistä myönnäkään.

Kyse ei ole vain Ukrainan itsenäisyydestä, itsemääräämisoikeudesta, täysivaltaisuudesta, alueellisesta koskemattomuudesta, mahdollisista alueluovutuksista, rajoista, rauhanturvaamisesta ja turvatakuista vaan face workista: kasvotyöstä.

Sekä Ukrainan että Venäjän johdon pitää ilmeensä säilyttäen markkinoida huono sota ”voitettuna” omille kansalaisilleen. Siinä on rauhanpuurtajille tekemistä yhtä paljon kuin sotimisessa sinänsä.

Sodan ratkaisutaistelut käydään neuvottelupöydissä aina silloin kuin niitä ei käydä rintamilla.

Tämä sota ei ratkea ratkaisutaisteluissa rintamilla, joten rauhakaan ei tule antautumalla.

Sanoin jo Venäjän laajamittaisen hyökkäyksen alettua 2022, että sellaista kansaa, joka päättäväisesti laittaa vastaan, ei voitaisi lopultakaan hallita, joten sota tulisi epäonnistumaan, vaikka läpimurto saavutettaisiin. Venäjällä ei ollut alun alkaen mitään voitettavaa.

Olen eri mieltä kuin eräät valtioviisaat siitä, pitäisikö rauhanprosessiin liittää Ukrainan EU-jäsenhakemuksen käsittely ja hyväksyminen sekä NATO-jäsenyyden edistäminen. Perusteluni esitin täällä.

Lyhyt vastaus on, että kumpaakaan asiaa ei voida käsitellä, koska ei ole tietoa, missä Ukrainan rajat lopulta kulkisivat, jäsenyyskriteertit eivät täyty eikä NATO voi hyväksyä jäseneksi konfliktissa olevia maita joutumatta konfliktin osapuoleksi.

En pidä menestymiskelpoisena myöskään Hannu Himasen näkemystä, että alueluovutusten välttämiseksi rauhanprosessi typistettäisiin tulitaukoon, aselepoon tai välirauhaan, toisin sanoen taistelujen lopettamiseen nykyiselle rintamalinjalle, jolloin Venäjän valtaamat alueet jätettäisiin harmaalle vyöhykkeelle, vailla kansainvälistä tunnustamista olevaksi alueeksi.

Tällainen kompromissimainen ja diplomaattinen välirauha olisi hauras ja diffuusi ja ainoastaan uudistaisi Minskin sopimuksissa 2014 ja 2015 pedatun tilanteen, jossa Krim ja osia Donbasin alueesta jäivät Venäjän haltuun.

Paras tapa varmistaa Ukrainan suvereniteetti ja mahdollisuudet hakea EU:n ja NATOn jäseneksi tulevaisuudessa on piirtää karttoihin selvät valtiolliset rajat ja sementoida ne juoksuhautoihin ja bunkkereihin. Muussa tapauksessa sota jatkuu Venäjän jatkaessa Ukrainan syömistä piece by piece.

 

Miksi sääntöpohjaisuus häviää reaalipolitiikalle?

Jos pitää valita alueluovutusten ja itsemääräämisoikeuden välillä, kannattaa säilyttää täysi valtiollinen itsemääräämisoikeus, sillä Ukrainasta ei pidä tulla Suomen vuoden 1944 välirauhansopimuksen peiliä valvontakomissioineen, jota seurasivat YYA-sopimus, Pariisin rauhansopimuksen aserajoitukset ja valtiollisen itsemääräämisoikeutemme tallominen.

Harmillista alueluovutusten hyväksymisessä olisi kylläkin niiden ennakkotapauksellinen luonne, jolla luovutukset voisivat rohkaista rajojen muutoksiin sodalla myös jatkossa.

Esimerkin ennakolta vaikuttava voima ei olisi kuitenkaan kovin vahva, sillä kaikkihan tietävät, että rajoja muutetaan joka tapauksessa nimenomaan sodilla. Niin on ollut aiemmin, ja niin on todennäköisesti myös jatkossa.

Niin sanottu sääntöpohjaisuus häviää reaalipolitiikalle aina juuri siksi, että sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen säännöt tulevat reaalipolitiikasta, josta ne sanellaan vallalla ja voimalla. Tämä taitaa olla yllätys jopa tasavallan presidentille. 

Vaikka sääntöpohjaisuuden tueksi laitettaisiin ”arvopohjainen realismi”, sekin häviää voimaan perustuvalle reaalipolitiikalle, sillä arvot eivät ole koskaan reaalisia vaan metafyysisiä ideaaleja. Tämä tiedetään Hyvistä, pahoista ja rumista, jossa Clint Eastwood lausahti haudankaivajalle, että ”ihmisiä on kahdenlaisia: niitä, jotka kaivavat, ja niitä, joilla on ladatut aseet.”

Mitään Ukraina ei menettäisi, vaikka se pelaisi ”myönnytyksenä” neuvottelupöydässä EU- ja NATO-korttinsa pois, koska maa ei todellisuudessa ole EU- eikä NATO-kelpoinen. EU-kelpoista Ukrainassa on vain sen tunkkainen korruptoituneisuus (joka yhdistää maata tasavertaisesti myös Venäjään). 

Eräässä vaihtoehdossa länsimaat voisivat Ukrainaa tukiessaan astua kaikkien kompromissien yli ja vaatia Venäjää vetäytymään valtaamiltaan alueilta rauhan ehtona, tai muuten sota jatkuu. Voitaisiin myös tarjota porkkanaa Venäjän kansalle sekä kaiuttaa moskovalaisille, että saatte Ikean ja Coca-Colan takaisin, jos ja vain jos tarjoatte Putinille ja hänen esikunnalleen kyydin Haagiin.

 

Miten Ukrainan ja Venäjän sodassa käy Suomelle?

Ukrainan sota on paradoksaalisesti taannut rauhantilan jatkumisen rajoillamme. Runoilijan sanoin: ”On meidän rannoillamme rauhallista ja turvaisa on rinne tunturin.”

Venäjän solttujen paluu varuskuntiin ei välttämättä pahenna Suomen tilannetta, vaikka uhka siirtyy lähemmäksi.

Ei Kremlissäkään niin hulluja olla, että sieltä uutta sotaa avattaisiin lännen suuntaan, kun divisioonat saivat köniinsä Ukrainassa, ja Venäjän hasardinen hyökkäyssota epäonnistui kaikissa mahdollisissa merkityksissä vieden Venäjän maineen vuosikymmeniksi.

Venäjä ei käännä kanuunoitaan Suomeen, mutta Kaukasian maihin mahdollisesti kyllä. Suomessa ei ole mitään voitettavaa, ja lähin riskikeskittymä on Itämeri, jonne Ukrainan sota voi laajentua, jos Venäjä kokee öljykuljetuksensa ja rahahanansa vaarantuvan.

Itämeri voi jatkossakin olla – jos ei aseellisen sotilaallisen yhteenoton foorumi – niin muunlaisen sotilaallisen toiminnan, kuten hybridioperaatioiden, sabotaasien ja GPS-häirinnän kohde.

Venäjä ei lähde ylittämään Saimaan kanavaa eikä Saimaata, koska panssarit vajoaisivat sinne.

Ukrainan loppuun käyty sota todennäköisesti takaa rauhan pitkäksi ajaksi.

Miten sitten Suomessa muuten menee?

Alexander Stubbista poiketen en usko, että suomalaiset tarvitsevat siedätystä huonoon rauhaan. Kadunmiehet ovat oivaltaneet jo ajat sitten, ettei Ukrainasta mitään hyvää tulosta tule.

Konfliktin lauettua moni asia taloudessa lähtee nousuun myös ilman Venäjän hiilivetyjä ja muita höyryjä.

Rakennusteollisuus elpyy, vienti lähtee vetämään, suomalaisten pankkivarat alkavat liikkua, päiväkävelyllä olevat ihmiset poikkeilevat jälleen asuntojen myyntiesittelyihin, ja kiinteistöjen arvot vahvistuvat.

Näin käy, koska tätä on odotettu ja siihen on varauduttu, ja kysyntäkuolio jonakin päivänä purkautuu. Koska sen on pakko.

On loogista olla optimistinen.

Pessimismi yleensäkin on epäloogista jo siksi, että se ei ainakaan asioita paranna, ja surkeat arviot usein vahvistavat itseään.

Optimismiin on aihetta myös sen vuoksi, että pohja on jo saavutettu, ja alemmas ei kovallakaan työllä pääse myöskään Suomen valtion velkaannuttamisessa.

Ainoa suunta on ylöspäin.

Infrastruktuurimme ja tuotantokoneistomme on sentään ehjää, toisin kuin Ukrainassa.

Hillitsen positiivisia puheitani vain sen verran, että samalla kun nippuside nimeltä Venäjä väistyy puristamasta EU-maita yhteen, myös EU:n sisäinen harmonian havina katoaa, ja euroalueen suuret ongelmat pullahtavat jälleen esiin.

Yhteisen sävelen löytyminen euromaiden ja EU:n sisällä jää vain hetkelliseksi, ja kuvitteellinen yhtenäisyys alkaa rakoilla heti, kun ryhmäkoheesio sulaa pois yhteisen vihollisen taantuessa taka-alalle, ja Euroopan maat päätyvät jälleen tukkanuottasille keskenään.

 

Aiheesta aiemmin

Krokotiilin kanssa ei voi tehdä sopimuksia 

Ukrainan paikka ei ole EU:ssa eikä NATOssa – Miksi?

Kannattaako sotarikollisten kanssa tehdä sopimuksia?

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Kyynistä Ukrainan sodan rauhanponnisteluissa on, että myös keskinäisinä liittolaisina pidetyt ovat alkaneet katsella toisiaan alta kulmain.

Venäjän lisäksi Yhdysvallat ja lopulta myös EU-maat ovat iskeneet silmänsä Ukrainan arojen alla piileviin mineraaleihin toiveenaan päästä hyötymään tuestaan – täysin utilitarismin perusläksyjen mukaisesti.

Hyödyn tavoitteleminen on menetysten, tuhojen ja uhrausten vuoksi sangen ymmärrettävää samoin kuin syvästi inhimillinen vaihtokauppojen kyttäileminen.

Ne eivät kuitenkaan saisi johtaa kaivoskolonialismiin, joka on nyt meneillään Ukrainan rauhanvirittelyissä ja jota myös Suomen kaivoslain uudistamisessa haluttiin varoa.

Jeremy Benthamin klassiseen utilitarismiin liittyi ajatus, että hyötyjen täytyisi olla molemminpuolisia, ja jo Aristoteleen moraaliteorian mukaan kenenkään ei pitäisi edistää etujaan toisten osapuolten kustannuksella.

Paljonko eroa on ukrainalaisten kannalta sillä, ryöstääkö maan kallisarvoiset ja harvinaiset maamineraalit lopulta Venäjä, USA vai Euroopan unioni, jos kädet pitää nostaa ylös kaikkiin ilmansuuntiin?

Kuvaa ei kaunista se, että ukrainalaiset luopuisivat kansallisesta varallisuudestaan näennäisesti ”omasta aloitteestaan”, eikä myöskään toive vivuttaa varantoja sisältävät itäalueet takaisin lännen ahneella tuella.

Alexander Stubb briljeerasi Münchenissa

En pidä ollenkaan Kokoomuksen tavasta tilkitä Suomen valtiontalouden aukkoja suomalaisen keski- ja työväenluokan perusturvaleikkauksilla, mutta mielestäni Münchenin konferenssissa selkeimmät tilanneanalyysit esitti Kokoomuksen riveistä presidentiksi noussut Alexander Stubb, joka onnistui jättämään kokouspaikan näyttämölle melkoiset savut.

Stubb oli Euroopan liiderien joukossa lähes ainoa, joka piti päänsä kylmänä ja luonnosteli kirkkaan hahmotelman sille, missä järjestyksessä sodan lopettamiseen pitäisi tähdätä. 

Ensimmäinen asia on tulitauko, jonka aikana voidaan vaihtaa sotavankeja, keskustella pakotteiden purkamisesta, luoda väliaikaiset turvallisuusjärjestelyt, sopia aselevosta ja päättää rauhanneuvottelujen asialistasta, jolle ei pidä hyväksyä mitään, mikä kyseenalaistaisi Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin.

Toiseksi balanssi pitää siinäkin, että Stubb neuvoi Yhdysvaltoja olemaan luottamatta Putinin hallintoon, ja siinä, että hän ampui marssijärjestyksen suoraksi: Ukraina johtaa, Euroopan maiden pitää olla mukana, ja Yhdysvallat toimii perälautana pitämällä kovat piipussa.

Täysin epäluotettavana setämiehenä minäkin tiedän, että julkisuuteen kerrottavat neuvottelutavoitteet on syytä paljastaa vasta, kun on yhdessä sovittu todelliset salaiset neuvottelutavoitteet Venäjää vastaan. Nyt on Venäjälle paljastettu, että lännellä ei ole yhteisiä neuvottelutavoitteita, mikä merkitsee ajamista mopedilla rotkoon, eikä se ole suinkaan bluffi!

 

Hold my beer, sanoi Trump

Hyppäämällä suoraan syvään päätyyn Trump ei voi saada aikaan enempää kuin Pohjois-Korean kanssa vuosina 2018 ja 2019. Ei siitäkään romanssia tullut vaan 180 asteen käännös ja uhkaus, jonka mukaan rakettimies on ottanut itsemurhatehtävän ja Yhdysvallat vie sen tarvittaessa loppuun.

Toisaalta ei pitäisi aliarvioida Trumpin esikunnan herättämiä shokkivaikutuksia, sillä niiden vuoksi kädet tärisevät myös Moskovassa.

On jokseenkin ymmärrettävää, että Trump haluaa neuvotella Putinin kanssa yksin, koska hän ei halua eripuraisia EU-lähetystöjä olkapäilleen kököttämään. Pakka on sekaisin nimenomaan Euroopan mailla, ei Yhdysvalloilla.

Stubbin vastaukset J. D. Vancen kohupuheeseen (jota itse pidän hyvänä kannanottona sananvapauden ja valtiollisen suvereniteetin puolesta) ovat olleet jämäköitä ja tunnustaneet sen, että Euroopan maiden on ryhdistäydyttävä ja paremmin varmistettava oma turvallisuutensa.

Tähän verrattuna Euroopan entisten ja nykyisten demarijohtajien kannanotot ovat keskittyneet lillukanvarsiin, kuten Sanna Marinin huoli naisten asemasta (vaikka sodassa on kuollut ja haavoittunut etupäässä miehiä). Sepä nyt kiinnosti Münchenissä kuin kolttasaamelaisten asia.

Entisen Yle-pomon Mikael Jungnerin käsitys, että suhteet Venäjän kanssa ”tulisi palauttaa”, oli strutsinmunan kokoinen pullautus viestinnän asiantuntijana esiintyvän suusta! Paluuta entiseen ei voi olla vuosikymmeniin eikä ainakaan niin kauan kuin nykyinen regime jatkaa Kremlissä.

Kohti 38. leveyspiiriä

Yhdysvaltain ja Venäjän edustajat kokoontunevat pulisemaan lähipäivinä Saudi-Arabiaan ja Euroopan maat Pariisiin. Tässä yhteydessä Ukrainan ja sitä tukevien länsimaiden olisi järjestäydyttävä ja paalutettava, että Euroopan yli ei kävellä eikä neuvotteluissa esitetä mitään Jaltan konferenssin, Molotov–Ribbentrop-sopimuksen ja sen salaisen lisäpöytäkirjan tai muun etupiirijaon tapaisia harhailuja.

Rauhan saa epäilemättä aikaan luopumalla omista tavoitteistaan ja alueistaan, mutta niin ei pidä tehdä, vaikka Trump siihen Ukrainaa taivuttelisi.

Tosiasia on, että Venäjän nykyhallinnon kanssa ei voi tulla kestävää rauhantilaa eikä edes rinnakkaiseloa mustepatruunakauppiaiden sopimuksilla. Kranaatteja putkeen pitää laittaa vielä pitkään Venäjän suuntaan, jotta nykyistä parempi neuvottelupositio, aseellinen momentum ja rauhanturvaaminen sekä muu harmonian havina ovat mahdollisia.

Tämän osoittaa Venäjän häikäilemätön isku Tshernobylin romuvoimalan suojakuoreen, jonka alta voi edelleen vapautua sellainen määrä radioaktiivista reaktorijätettä, että se ylittää valtavimpienkin ydinräjähteiden säteilyvaikutuksen.

Suhteellisen vähäiselle huomiolle jäänyt voimalaisku on koko sodan todennäköisesti vaarallisin toimenpide Zaporižžjan voimalaiskun jälkeen. Ydinvoimalasta leviävä polttoaine riittäisi tuhoamaan sekä Ukrainan että Venäjän viljapellot pysyvästi, ja ikkunat täytyisi sulkea myös Suomessa.

 

Aiheesta aiemmin

Rauha meidän ajallemme?

Turvallisuuden turboahdistus: defensiivisyys taannuttaa

Onnea uudelle presidentille, sillä hän tarvitsee sitä

”Isänmaa kutsui” Alexander Stubbia jo toisen kerran, tosin nyt kutsun esittäjänä ei ollut pääministeri, joka pyysi häntä aikoinaan ulkoministeriksi, vaan noin puolitoista miljoonaa äänestäjää.

Kilpailevia ehdokkaita äänestäneilläkään ei liene mitään kummempaa valituksi tullutta vastaan. Stubbin keskustaoikeistolaiseen liberalismiin on luullakseni vaivatonta yhtyä.

Muistan, kun vuoden 2004 europarlamenttivaaleissa Stubb julisti Kolmella sepällä kuorma-auton lavalta, että yksi europarlamentaarikko on vaikutusvaltaisempi kuin suomalainen ministeri.

Stubbille ovat aina olleet mieluisampia kansainväliset tehtävät kuin kotimaiset kentät, joten oletan hänen toimineen myös ulkoministerinä ollessaan sopivassa virassa. Pääministerinä ei kylläkään menestystä tullut, ja Stubbin kontakti niin sanottuun tavalliseen kansaan on aina ollut ohut.

Tässä suhteessa Stubb muistuttaa Martti Ahtisaarta.

Koska presidentinvirka painottuu Suomen ulkosuhteiden hoitamiseen, arvelen että Stubb kokee jälleen olevansa kutsumustehtävässä. Tämä kävi ilmi hänen tämänpäiväisestä virkaanastujaispuheestaan.

Toivon luonnollisesti, että Suomen tasavalta saisi hänestä menestyksekkään presidentin, ja toivettani tukee, että edellytykset ovat olemassa. On kontakteja ja sujuvaa vieraiden kielten taitoa, joka poikkeuttaa hänet poliitikkojen valtavirrasta.

Sympatiaa Stubbissa herättää se, että puolueensa Kokoomus käänsi hänelle selkänsä puheenjohtajavaalissa, mikä sinkautti hänet pakastevirkojen kiertoradalle: ensin Euroopan investointipankkiin Lontooseen ja sitten tutkimusvirkaan firenzeläiseen EU-luostariin.

Kohtalo lähetti hänen avukseen kansainvälisiä kriisejä, joissa hänen asiantuntemustaan jälleen tarvittiin, ja kansainvälisen politiikan ajatussolmuja avatessaan Stubb teki virénit onnistuen ponnistamaan takaisin valtakunnanpolitiikkaan.

Virkistävää Stubbissa on visioiden tavoittelu. Sitä kautta myös Suomen rooli kansainvälisillä foorumeilla voi olla kokoaan suurempi, ja viennin edistämistäkin riittää.

Stubb yrittänee rakentaa kansallisen suosionsa kansainvälisen menestyksen varaan, mutta kansan pulssia siinä on kuunneltava, ja sitä ei istuva hallitus nyt tee.

Stubbin heikkoutena oli alun perin EU-idealismi, jota olen itse arvostellut kaikessa filosofiassani. 

EU:n ja erityisesti euroalueen jäsenyydestä on ollut Suomelle huomattavaa taloudellista haittaa, jota ei sovita se, että jäsenyydestä on voinut olla turvallisuuspoliittista hyötyä. Myös turvatakuut ovat kyseenalaisia, sillä Suomihan on itse ollut koko ajan turvallisuuden tuottaja eikä kuluttaja myös EU:ssa.

Kokemustensa sittemmin viisastamana Stubb on pyrkinyt korjaamaan aiempaa chance blindnessiaan puheillaan ”arvopohjaisesta realismista”. Se on tosin käsitepari, jolle ei ole ainakaan filosofian näkökulmasta mitään yksiselitteistä määritelmää.

Realismi olisi hyväksi myös sisäpolitiikassa samoin kuin kyky erottautua puoluetaustansa Kokoomuksen sosiaalipoliittisista ja työmarkkinapoliittisista linjauksista. Muutoin Stubbista ei voi tulla koko kansan presidenttiä. Kansan kiitollisuus Niinistön presidenttiyttä kohtaan ei unohdu.

Ei ole kuitenkaan hyväksi, jos hallitusvalta on pelkästään Kokoomuksen hyppysissä ja viisari osoittaa radikaalisti oikealle, sillä kahtiajaot eivät katoa niitä tuottamalla.

Olen ollut ja olen edelleen monesta Euroopan unionin tulevaisuuteen liittyvästä asiasta Stubbin kanssa eri mieltä, mutta katson, että onnekaassa tapauksessa Suomi saa hänestä Niinistön työlle kelpo jatkajan hänen tuodessaan politiikan näyttämölle intellektuaalisia pyrkimyksiä.

Taskuliinagate ja punaisten kenkien tähtipöly eivät niitä sotke. 

Kysyin Stubbilta Sanoma-talon vaalimessuilla tammikuussa, alkaako EU:n yhtenäisyys rakoilla ja pullahtavatko sisäiset valuviat uudestaan esiin, jos (ja toivottavasti kun) Venäjä häviää sodan ja ulkoinen nippuside EU-maiden koheesion luojana poistuu. Selvää näkemystä Stubbilla ei ollut, mikä voi johtua siitä, että tietoa asiasta ei ole. Kysymykseni kuitenkin sisälsi arvauksen.

Stubb on todiste siitä, että suomalainen poliitikko ei voi koskaan urheilla liikaa. Nähtäväksi jää, verottaako Mersu-kyyti kuntoa vai jatkaako hän Bianchillaan neljänkympin keskinopeuden kerhossa. Minulle riittää yli viisikymppisenä kolmenkympin vauhti kernaasti, sillä se vastaa myös hyväkuntoisen kolmekymmentävuotiaan keskituntinopeutta oikein hyvin.

Ikäväksi muistoksi tämänkertaisista konklaaveista jää se tutkimuksellisesti selvitetty näkemys, että monien äänestäjien mielestä homo ei kelpaa presidentiksi eikä siis mihinkään muuhunkaan, johon nimitetään aina hetero niin pitkälle kuin heitä riittää.

---

Tärkeä tiedote 2.3.2024: Televisiossa sanottiin, että kyseessä oli vallanvaihdos. Käsittäkseni tilaisuudessa saattoi kuitenkin vaihtua myös syyhypunkki. Nimittäin jos jollakin valtiaalla oli muassaan Helsinkiä piinaava syyhypunkki, se saattoi siirtyä kädestä käteen vallan rituaaleissa.

Mikäli siis valtaapitäviä nyt laajalti kutisee, on syyhy saattanut hypätä iholta iholle, ja syyllinen on kansakunnan hoveissa majaansa pitävä punkki. Punkki voi siirtyä olkapäältä olkapäälle myös muissa vallan kulisseissa ja lavasteissa virkakunnan harjoittaessa kylkimyyryä vallasväen edessä.

Älkää siis ihmetelkö lähiaikoina poliittisessa eliitissä esiintyvää hillitöntä kutinaa ja raapimista.

Kokoomuksen näkemys kannustamisesta

Pääministeri Petteri Orpon (kok.) mielestä leikkaukset ovat välttämättömiä, jotta työllisyys paranisi, ja leikkaamalla mukamas luodaan Suomeen 100 000 työllistä (työpaikkojen luomisesta hän ei puhunut mitään).

Niinpä opintotuen leikkaukset kannustavat opiskelemaan.

Asumistuen leikkaukset kannustavat luomaan työpaikkoja.

Junien oksennuspussit kannustavat oksentamaan.

Palokunnat kannustavat tekemään tuhopolttoja.

Terveydenhuolto kannustaa sairastamaan.

Oikeasti maailma ei tietenkään toimi näin. Tuet eivät lannista, eivätkä painostaminen, ahdistelu ja kiristäminen kannusta yhtään mihinkään vaan pahentavat asioita.

Piiska ei ole tehokkaampi kuin porkkana, sillä vitsasta jäävät pahat jäljet, ja heti ”kannusteen” väistyttyä motivaatiokin lopahtaa.

Kuka opettaisi lasisilmä-Orpolle psykologiaa?

Totuus on, että Petteri Orpo ei ole tehnyt työpaikkojen luomiseksi mitään vaan ainoastaan pyöritellyt lyijykynällä samaa kasettia, jonka mukaan hallituksen on leikattava perusturvasta ja alennettava veroja hyvätuloisten eduksi, koska vain siten syntyy työpaikkoja, ja näin Suomi muutetaan työleiriksi.

Totuus on, että Suomen talous on vajonnut muun muassa siksi, että ulkomaankaupan tase on voimakkaasti alijäämäinen. Ja sitä se on, koska devalvaatiomahdollisuus puuttuu euroalueen jäsenyyden vuoksi.

Devalvaatio pelasti Suomen talouden 1990-luvun alussa. Nyt olemme EU:n orjalaivassa. Sen sijaan Ruotsin talous pötkii hyvin ja tulevaisuudennäkymä on valoisa, koska euro vastaa noin 12 kruunua, ja kansanvälinen raha virtaa Ruotsiin.

Sisäpoliittisilla kiristyskeinoilla ei ole koskaan ollut suurta vaikutusta Suomen julkiseen talouteen.

Suomen valtiontalous korjaantuu vasta kansainvälisten kriisien ratkettua, ja nyt se on pohjalla niiden vuoksi.

Valtionvelka oli piripinnassa jo ennen koronakriisiä ja Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Liikkumavaraa ei ollut yhtään, ei puskurirahastoa eikä mitään. Nyt on keula pinnan alla.

Hallitus hakee edelleen korjauskeinoja väärästä päästä. Ahneus on pienimielisten luonnollinen pahe, mutta ihmettelen kokoomuslaisten röyhkeyttä leikata häpeämättä tukien tarpeessa olevilta, jotta hyväosaisin kymmenys entisestään rikastuisi veronalennusten kautta.

Leikkaukset eivät luo Suomeen työtä vaan kurjuutta. Väite työvoimapulasta koskee lähinnä hoiva-alaa. Muilla aloilla on korkeakoulutusta vaativiin töihin kymmenien hakijoiden mausoleumijono. Niinpä myös puheet superosaajien vapaasta maahantulosta pitää lopettaa.

Ydinaseilla uhkaaminen ja ihmiskunnan kognitiivinen lukkiutuminen

Monet tuntevat tarinan sammakosta kattilassa. Jos sammakko heitetään kuumaan veteen, se hyppää sieltä heti pois. Mutta jos vettä hiljalleen lämmitetään sammakon ollessa kattilassa, se ei huomaa veden kuumenemista ja kiehuu hetken kuluttua hengiltä.

Venäjän yksiselitteisesti kiero ja mätä hirmuhallitsija Vladimir Putin yrittää ilmeisesti samaa temppua uhatessaan ihmiskuntaa ydinaseilla. Hänen epäillään valmistelevan myös omaa kansaansa ydinsotaan valtavilla väestönsuojeluharjoituksilla.

Kyse lienee pehmityksestä, jolla koetetaan murtaa kansakuntien vastarinta ja yritetään arkipäiväistää joukkotuhoaseen käyttöä. Psykologian näkökulmasta uhkauksen toistaminen onkin tehokasta: kun jotakin ärsykettä toistetaan, reaktiot aikaa myöten sulavat pois. Asiat piirtyvät ihmisten mieleen näennäisesti hyväksyttyinä, vaikka (tai koska) uhkaukset jäävät toteutumatta.

Myös käänteisvaikutus on ilmeinen. Mitä useammin ydinaseisiin vedotaan niitä käyttämättä, sitä vähemmän uhkaajaa uskotaan, ja pelote sammuu pois. Nopeinta inflaatio onkin ollut ydinpelotteen kohdalla.

Käyttääkö Venäjä ydinaseita?

Mitä hyötyä Putinille ja hänen hallinnolleen olisi ydinaseiden käyttämisestä Ukrainan sodassa? Vastaus on sama kuin jokaisen muunkin ydinasevaltion kohdalla: ei mitään.

Suuret räjähteet keräävät maailman tuomion. Ne jäävät historiankirjoihin vuosisadoiksi, kuten Viipurin pamauksesta muistetaan. Lisäksi ne tuhoavat valloitettavan omaisuuden. Radioaktiiviset laskeumat sataisivat myös venäläisten omaan niskaan, sillä tuuli käy useimmiten Ukrainasta Venäjälle päin.

Ydinasetabun rikkomisesta seuraisi moraalinen tuomio, jonka vuoksi Putin menettäisi liittolaisensa sekä ulkomailla että kotimaassaan. Ei taitaisi myöskään täyttyä ydinaseiden käyttödoktriini, jonka mukaan Venäjä käyttää ydinasetta vain, jos sen valtiollinen olemassaolo on uhattuna tai sitä itseään vastaan hyökätään ydinaseilla.

Putin ja hänen hullu tai hullua näyttelevä hallintonsa voi kuitenkin tehdä niin. Kun ikänsä puolesta lähestyy krematorion luukkua, tulee helposti välinpitämättömäksi muita ihmisiä kohtaan.

Hullu mies painaa nappia aloittaakseen ydinsodan.

Kyse ei ole välttämättä vain ikääntyneen hallitsijan hiipivästä mielisairaudesta tai harkitusta hullun miehen strategiasta, joka saattaa olla Venäjän näkökulmasta järjellistä. Länsimaissa ydintuhon uhkaa pidetään vaarallisempana kuin on sen todennäköisyys. Venäjä toistaa uhkauksensa juuri siksi, ettei riski länsimaiden näkökulmasta vähenisi.

Tältä kannalta katsoen ydinasetta käytetään Ukrainassa koko ajan uhkauksena, sillä se estää länsimaita kasvattamasta aseapuaan Ukrainalle.

Myös ydinaseen konkreettista käyttöä Ukrainassa puoltaa Venäjän kannalta se, että länsimaat eivät varmasti tekisi vastaiskua ydinasein. Venäjä voi aivan hyvin ja huolettomasti räjäyttää ydinlatauksen jossakin Ukrainan arojen yläpuolella pelotteeksi ja odottaa Ukrainan antautumista aivan kuten Yhdysvallat valkoista lippua Japanilta toisessa maailmansodassa.

Peilailutaktiikkaansa soveltaen Venäjä voisi vieläpä perustella omaa ydinhyökkäystään Yhdysvaltain toimilla Hiroshimassa ja Nagasakissa sekä halullaan lyhentää sotaa. Tu quoque.

Länsimaat voisivat tietenkin vastata Venäjän toimiin myös omalla halullaan lyhentää sotaa, jolloin ydinaseen käyttäminen johtaisi sodan laajenemiseen niin sanotuksi maailmansodaksi. Yhdysvallat on viestittänyt Venäjälle, että ydinaseen käyttämisen jälkeen Venäjällä ei olisi enää muun muassa pohjoista laivastoa.

Putinia ei kaivattaisi enää Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen, vaan laskuvarjojääkärit kävisivät etsimässä hänet käsiinsä kuin Osama bin Ladenin. Putinilla olisi veitsi kurkulla myös omiensa keskellä. Voi olla, että ennen ydinasenapin painamista joku hänen lähipiiristään ampuisi kuulan hänen umpinaiseen kalloonsa, eivätkä sotilaat yksinkertaisesti laukaisisi ydinaseita. Toveri Vladimirin ymmärrettäisiin menneen liian pitkälle, ja hänet siivottaisiin vallasta.

Missä ovat pasifistit?

Huomiota herättävää Venäjän ydinaseuhkausten keskellä on maailman rauhanliikkeen toimimattomuus. Kun Yhdysvallat kävi sotaa Vietnamissa ja Irakissa, Yhdysvaltain suurlähetystöjen edessä oli jatkuvia mielenosoituksia, joissa rauhanaktivistit vaativat Yhdysvaltain vetäytymistä. Venäjän uhatessa maailmaa ydintuholla rauhanliike on hiljaa tai vähäpuheinen.

Onko kyse ihmisten kognitiivisesta lukkiutumisesta, eli eräänlaisesta hyytymisestä liian suuren ja käsittämättömäksi käyvän uhkauksen edessä? Vai onko kyse taktisesta vaikenemisesta?

On esitetty, että ydinasekorttia väläyttämällä Venäjä pyrkii aiheuttamaan levottomuutta länsimaissa ja lisäämään vaatimuksia aseavun lopettamiseksi. Tästä syystä rauhanliikkeen taktinen vaikeneminen olisi viisasta. Putinin pelko on tyhmyyden alku.

Jo pelkästään ydinaseilla uhkaaminen on joka tapauksessa rikos ihmiskuntaa vastaan. Mikäli kukaan ei tuomitse ydinaseiden käyttöä kuuluvasti, voidaan vaikenemista pitää myöntymisen merkkinä.

Uhatessaan maailmaa joukkotuholla Putin on käärme, joka aloitti sodan ystävällismielistä maata vastaan, on rikkonut useita kansainvälisen oikeuden säädöksiä ja suunnittelee nyt myös ihmiskunnan lopettamista Harmageddonin tulella.

Sauli Niinistö on ilmeisesti pitänyt ydinaseiden käyttöä mahdollisena, sillä hänen mukaansa kynnys on laskenut ja lisäksi käytöstä seuraisi hänen arvionsa mukaan maailmanlaajuinen joukkotuho.

Hänen on ehkä taktisista syistä sanottava niin, jotta myös Naton ydinasepelote pysyisi yllä.

Tosiasia on, että ydinaseiden käyttämisestä vastaiskuun olisi kaikkein vähiten hyötyä kenellekään, ja juuri siksi puheet ”ydinasesateenvarjon” turvasta ovat makaabereja ja mitättömiä.

Länsimaat eivät voi käyttää ydinaseita Venäjää vastaan, vaikka Venäjä käyttäisi niitä Ukrainassa. Juuri tämän vuoksi Venäjällä on ydinasepolitiikassaan etulyöntiasema.

Ydinaseet ovat käyttökelvottomia valtioiden välisissä sodissa, ja siksi myös puheet turvasta, jonka Naton ydinaseet muka tuovat Suomelle, ovat perättömiä. Vihollisen pitää Suomesta loitolla edelleenkin muu aseistus kuin ydinlataukset.

Ydinaseet ovat käyttökelpoisia vain terroristisessa tarkoituksessa ja tuhoamissodassa, jota ei ole tarkoituskaan voittaa. Mitä selvemmältä Venäjän tappio näyttää, sitä selvemmältä näyttää myös se, että Venäjä käy juuri tuollaista terroristista sotaa, jossa myös ydinaseiden käyttäminen alkaa näyttää tarkoituksenmukaiselta.

Sen vuoksi kansalaisten mellakoimisesta Putinin ydinaseuhkailuja vastaan ei olisi varmasti haittaa, sillä jälkiviisaus on varminta esittää etukäteen. Erityisen ajattelevaista se on tässä asiassa.

Ydinaseiden käytöstä pidättäytyminen ei toisaalta merkitse, että olisi moraalisempaa tappaa tavanomaisilla aseilla, kuten Venäjä jatkuvasti tekee Ukrainassa.

Suomen itäraja on uusi 38. leveyspiiri

Rooman valtakunta ei ollut vahva siksi, että sillä oli voimakas keskushallinto, vaan siksi, että periferia pidettiin sotilaallisesti vahvana, ja sen vuoksi Rooma saattoi kukoistaa sisäisesti. 

Väitän, että samasta syystä Suomesta tulee yksi Naton tärkeimmistä jäsenmaista.

Natosta on selvää hyötyä myös Suomelle itselleen, ja sen vuoksi olenkin ollut Natoon hakeutumisen kannalla jo Brezhnevin vuosista asti.

Koskaan ei pidä kuitenkaan katsoa vain taikurin sitä kättä, joka antaa, vaan myös sitä, mitä toinen käsi tekee.

Edut Suomelle ovat ilmeiset. Liittokunta takaa vahvan poliittisen tuen, joka ennalta eliminoi sotilaallista konfliktia Venäjän kanssa. Myönteistä näyttöä on saatu Venäjän ja Norjan rajalta, jossa on ollut hyvin rauhallista. Ei siis haittaa, vaikka tällaista rajaa on nyt Venäjän ja Naton välillä yli 1300 kilometriä lisää.

Naton jäsenyyteen liittyy kuitenkin kaksi suurta kysymysmerkkiä. Ensinnäkään ei ole takeita, että viidennen artiklan mukainen yhteispuolustus todella toimii tositilanteessa. Toiseksi, hakeutuminen niin sanotun ydinsateenvarjon alle nojaa hullun miehen strategiaan, joka on kyseenalaistunut Ukrainan sodassa.

Jo Natoon hakeutumisen aikana nähtiin, että organisaatiot tulevat sitä herkemmiksi sisäiselle eripuralle mitä enemmän niihin kuuluu eri arvomaailmoja edustavia osapuolia. Viidennen artiklan soveltamisesta ei ole kokemuksia, ja aktivoitu se on vain syyskuun 11. päivän jälkeen 2001, juuri ennen Yhdysvaltain vuonna 2003 aloittamaa kosto-campaignia Irakissa.

Eräs Ukrainan sodan merkittävimpiä opetuksia on, että ydinpelote on pelkkä kupla. Mitä useammin ydinaseisiin vedotaan niitä käyttämättä, sitä vähemmän ydiniskua pelätään ja vastaiskuun luotetaan.

Minäkin luotan vuoren varmasti vain siihen, että yksikään Naton ydinasevaltio ei käyttäisi kansallista ydinasettaan puolustaakseen Suomea tai muuta vierasta valtiota Venäjän tai jonkin muun maan hyökkäystä vastaan.

Ainoa mahdollinen apu, jota Nato-maat voivat Suomelle antaa, perustuu niin sanottuihin tavanomaisiin aseisiin, elatuksen napanuoraan, tiedusteluun, partiointiin ja poliittiseen tukeen. 

Jo Viipurin pamauksesta asti on suurten räjähteiden ongelmana ollut se, että niiden tuhovaikutus jää ihmisten mieliin ikuisiksi ajoiksi, ja ne rikkovat valloitettavan omaisuuden sekä ansaitsevat moraalisen tuomion.

Puhe ydinsateenvarjosta on absurdia siksikin, että ydinräjähdykset eivät suojele ketään vaan päinvastoin tuottavat radioaktiivisen laskeuman, jolta mikään sateenvarjo ei suojaa edes hyökkääjää itseään.

Ydinaseilla spekuloiminen täyttää filosofi Herbert Marcusen määritelmän totaalisen hallinnon kielestä, jossa yhdistetään näppärästi pehmeitä perhekäsitteitä ja tuhon voimia, kuten sanonnassa ”vetypommin isä” (ks. Marcusen teosta Yksiulotteinen ihminen vuodelta 1964, s. 110).

Kannattanee varoa hurahtamasta 1960-luvulle tyypilliseen retoriikkaan, joka tunnetaan myös dokumenttielokuvasta Atomic Cafe ja mustasta komediasta Tohtori Outolempi.

Naton merkityksen pitäisi olla vakautta vahvistava, joten ei ole syytä liioitella siirtymistä pidäkkeen politiikasta pelotteiden politiikkaan.

Keskustelu Suomen Nato-jäsenyyden merkityksestä lähtee väärille raiteille, jos populistisen valtamedian innostamana keskitetään huomio ydinasetukikohtiin, ydinaseharjoituksiin ja kysymykseen Nato-varuskunnan perustamisesta Suomen kamaralle.

Ei Venäjän etulinjaan hullukaan ydinpommeja varastoisi, sillä täältä ne olisivat vihollisen varastettavissa, jolloin myös ensikäytön kynnys laskisi. Eikä tänne Naton tukikohtaa kukaan ole tuomassa edes pyydettäessä, sillä monet muutkin maat ovat joutuneet kilpailemaan niistä.

Turhaan siis murehditte sodan tuulia pasifistit Eva Biaudet (r.), Veronica Honkasalo (vas.) ja Heikki Patomäki (vas.) sekä Aleksanteri-instituutin Venäjä-fanit Markku Kivinen (vas.) ja Markku Kangaspuro, joista jälkimmäinen on kunnostautunut myös Karl Marx -seurassa ja Rauhanpuolustajissa.

Teidän kaltaisenne ovat olleet se pahin pelote suomalaisia ihmisiä kohtaan operoituanne pitkään idänkortilla ja edustaessanne jatkuvaa suomettuneisuuden aikakautta.

Mitä hyötyä Naton jäsenyydestä sitten Suomelle on, jos ydinpelotteeseen ei voi tässä maailmankolkassa luottaa, vaan ydinräjäytykset voi jättää terroristiryhmien ja pienten valtioiden, kuten Israelin ja Iranin huoleksi?

Sitä hyötyä, että Naton jäsenyys tekee Suomen itärajasta uuden 38. leveyspiirin, jonka yli ei voi astua vailla seurauksia. Mitä siitä sitten seuraisi?

Vastaus on samanlainen kuin Yhdysvaltain vastaus kysymykseen, mitä tapahtuisi, jos Venäjä käyttäisi ydinasetta Ukrainassa: Yhdysvallat pitäisi tavanomaisin asein huolen siitä, että Venäjällä ei olisi sen jälkeen muun muassa Mustanmeren laivastoa ollenkaan.

Suomen Nato-liitos on kahden kauppa ja win/win-tilanne. Näissäkin sosiaalisen vaihdon taseissa lahjat menevät tasan; tosin vaihdon väline on kovin erilainen.

Suomi saa ratkaisevan tärkeän poliittisen tuen. Nato puolestaan saa Pohjolan alueen merkittävimmän sotilaallisen resurssin, johon sisältyy Euroopan vahvin kenttätykistö, ja siksi Helsingin Sanomien tämänpäiväinen uutinen Suomen mitättömyydestä Natossa on ankka.

Kauppa ei ole Suomelle huono, sillä ilman poliittista tukea Suomen sotilaalliset voimat jäisivät epäuskottaviksi. Nato tuo mukaan komponentteja, joita Suomelta on tähän asti puuttunut, ja siksi olemassa olevien resurssiemme arvo kasvaa tässä fuusiossa.

On myös turhaa etukäteen murehtia oman auttamisvelvoitteemme valumista esimerkiksi Baltian maihin. Mikäli Venäjä päättäisi kohdistaa aggressionsa Baltiaan, joutuisimme joka tapauksessa konfliktin piiriin ja uhatuiksi. Joten on parempi, että pyrimme ennakolta estämään konfliktin syntymisen osana liittokuntaa.

Mitään näkyviä muutoksia Naton jäsenyys ei katukuvaan tuo. Mutta se parantaa Suomen asemaa kansainvälisten investointien kohteena, tuo tänne uusia yrityksiä ja pysyttää nykyisiä. Se lisää luottamusta ja henkistä turvallisuuden kokemusta Pohjolassa.

Suurimmat muutokset ovat ulospäin näkymättömiä, ja ne tehdään esikuntien karttojen ääressä, kun strategiat menevät pitkälti uusiksi. Varjopuolena on, että Naton jäsenyys lisää brysseliläistä byrokratiaa.

Hevosenkenkätina meni karstaksi

Vihervasemmistolaisessa yhteiskunnassa on moraalin mukaista vaihtaa ohrapirtelö kauramaitoon ja banaanimössö reilun kaupan smoothie-haasteeseen, ja suklaalevy on siirtomaaimperialismista muistuttava kolonialistinen herkku.

Vihervasemmistolaisessa yhteiskunnassa on kansanmurhaan verrattavissa oleva rikos arvostella gluteenittomaan ruokavalioon sitoutuneita feministejä, vaikka näillä asioilla ei olisi mitään tekemistä toistensa kanssa.

Vihervasemmistolaisessa yhteiskunnassa valkoisen homomiehen on epäeettistä kieltäytyä rodullistetun heteronaisen seksitarjouksesta, sillä tasa-arvo velvoittaa.

Vihervasemmistolaisessa yhteiskunnassa on korkein hyve istua lähijunassa maahanmuuttajataustaisen matkustajan kanssa paljastamatta konduktöörille, että vierustoverinsa matkustaa ilman lippua ja nauraa päälle.

Näitä raiteita pitkin ei ole päädytty Impivaaraan, jossa voisi kuunnella palokärjen rummutusta onttoa kelohonkaa vasten. Vihervasemmistolaisen hallituksen ohjastamana suomalaiset ovat päätyneet lintukodostaan keskelle reaalisosialistista paratiisia, jota johdetaan ajatusta vailla olevalla mäkätyksellä.

Valtiofilosofisten viisauksien sijasta ministereiltä on saatu äitiyslomailmoituksia, jotta jokainen kynnelle kykenevä voisi saada viisitoistaminuuttisensa virka-Audin takapenkillä.

Alkanut vuosi ei todennäköisesti tuo parannusta tilanteeseen. Vaalien myötä vaihtoehtoja ei tule, sillä sellaisia ei ole. Voi olla tyytyväinen, jos on edes yksi vaihtoehto, sillä vihervasemmistolainen hallitus on roiskinut Suomen rahat EU-tukipaketteihin, toistuviin tilapäisrahastoihin, ilmastopastorien anekauppaan, maahanmuuttokuluihin, kehitysapuun ja muihin toisarvoisiin kohteisiin niin, että vaihtoehtoa ei ole pian ollenkaan.

Valtionvelan hipoessa tämän vuoden lopussa 150 miljardia se on noin 70 prosenttia bruttokansantuotteesta ja Itämeren alueen suurin. Suomesta on tulossa Pohjois-Euroopan Italia, tosin ilman Ferrareita.

Mafia täällä kyllä jo on sosiaalisen korruption muodossa, samoin tonnikala ja makaronit: ihmisten ruokapöydissä. Wolt-pitsaan ja muuhun patjoille ruokkimiseen ei ole enää varaa.

Kansallismielisyyden hyve

Suomen taloutta ja hyvinvointiyhteiskuntaa ei voida pelastaa leikkauslistoilla, vaan järjestelemällä valtion varainkäyttö kokonaan uusiksi: vain Suomen kansan omaksi hyväksi.

Johan Vilhelm Snellman kirjoitti esseessään Sota vai rauha Suomelle? vuonna 1863:

”Vain nuoruuden kuvitelmissa kansakunnat vaikuttavat ihmiskunnan hyväksi uhrautumalla toistensa puolesta. Todellisuudessa jokainen kansakunta tavoittelee omia etujaan, ja niin sen pitääkin tehdä. [...] Kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä.”

Kekkonen puolestaan sanoi:

”Perustavoitteemme on Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden turvaaminen kaikissa olosuhteissa ja sen myötä huolenpito kansalaisten turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Tämä kulkee kaiken muun edellä.”

Tähän ei kuulunut halu toimia koko maailman sosiaalitoimistona eikä hiilinieluna, eikä pyrkimys käydä toisten kansojen välisiä sotia.

Immanuel Kant kirjoitti teoksensa Ikuiseen rauhaan (1795) ensimmäisessä pääluvussa, ettei valtioiden kesken pitäisi tehdä myöskään liittoja vaan ainoastaan tunnustaa yhteiset edut.

”Ei saa tehdä semmoisia valtionvelkoja, joita valtio käyttää sisäisen toimintapiirinsä ulkopuolella. Mikään valtio ei saa mennä toiselle valtiolle omaisuudeksi perinnön, lahjoituksen eikä kaupan kautta sen vuoksi, että järjellä varustetuin ihmisten yli ei ole kellään minkäänlaista käsky- eikä omistusoikeutta.”

Sen sijaan nyky-Euroopassa on meneillään valtioiden katklysminen bastardisointi ja maailmoja mullistava väestöjen vaihto.

EU-jäsenyyden, maahanmuuton ja monikulttuuri-ideologisen jauhotuksen tuloksena olemme osallisina hallitsemattomassa kokeessa, jossa panoksina ovat väestökoostumuksemme, varallisuutemme, kansallinen itsemääräämisoikeutemme ja valtiollinen suvereniteettimme.

Kansallisvaltiot ja kansalliset edut koetetaan kiistää vihervasemmiston rakastamilla metafyysisillä hyveillä, jotka ovat sosialistista alkuperää ja nojaavat ylirajaiseen vallankäyttöön, internationalismiin. Siihen perustuvat loputtomilla velvoitteilla kyllästetty ilmastohumppa ja monikulttuuri-ideologialla marinoitu maahanmuutto.

Molemmat tukeutuvat internatsistiseen vallankäyttöön, joka uhkaa perustuslaillista omaisuudensuojaa ja valtiollista itsemääräämisoikeutta. Sosialistisen ihmiskuvan mukaista siinä on yliyksilöllisyys: marxilais-leniniläisen kollektivismin mukainen dehumanisaatio ja yksilöiden yli käveleminen.

Kaikki tämä yritetään markkinoida ihmisille ”demokratian” ja ”oikeusvaltion” makeiskääreissä. Silloin kun kansalaiset käyttävät valtaansa ja ilmaisevat tahtonsa vaaleissa, verkossa tai kaduilla, uusmarxilaiset näkevät asian ”demokratian vastaisena”.

Kun kansalaiset käyttävät kansanvaltaa olemalla eri mieltä kuin järjestelmäpoliitikot ja viranomaiset, uustaistolaiset sanovat mielenilmaisuja ”oikeusvaltion vastaisiksi”. Sensuuri on heidän mielestään ”sananvapauden turvaamista”.

Kuinka onkin aina niin, että ne jotka haluavat taata turvallisuutemme, haluavat maksuksi vapautemme?

Sirtakitanssia uppoavan M/S Euroopan unionin kannella

Euroopan unionin jäsenyys on tullut suomalaisille tajunnan räjäyttävän kalliiksi.

Bryssel on kiskonut meiltä pelastuspaketteja toisten valtioiden kulujen maksamiseksi. EU on kyninyt Suomelta toistuvia ja tilapäisiä tukipaketteja sekä rahastoja, kuten vähintään 6,6 miljardia nettomaksaneen elpymisrahaston. 

Lisäksi EU uhkaa meitä sosiaalipoliittisella ilmastorahastolla, suvereniteettirahastolla, oikeudenmukaisen siirtymän rahastolla, Fit for 55 -ilmastopaketilla ja niillä loputtomilla vaateilla, joilla EU on rikkonut suomalaisten ihmisten omaisuudensuojaa ja itsemääräämisoikeutta vastaan ja joista esimerkkejä tarjoavat metsien suojeluvelvoitteet ja asuntojen pakkoremontit (kirjoitin aiheesta täällä ja täällä).

EU pitäisi kaventaa takaisin EEC:ksi lopettamalla rahaunioni, Schengenin vapaamatkustussopimus ja poliittiset toimielimet, keskuspankki ja investointipankki sekä Brysseliin, Strasbourgiin ja Frankfurtiin kasautunut valtava byrokratia, jonka kukkeimpana hedelmänä ja näyttönä EU:n korruptoituneisuudesta toimii kokoomuslaisen veteraanipoliitikon johtama Petostentorjuntavirasto.

Irtisanoutumista Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta olen ehdottanut toistuvasti sen antamien drakonisten sananvapaustuomioiden vuoksi. Sitä on pohdittu myös Ranskassa.

EU:ta olen kannattanut vain vapaakauppaliiton osalta, en rahaunionina saati liittovaltiona tai tulojensiirtoon perustuvana verotusunionina, johon EU:ta on ajettu jatkuvan tukipakettipolitiikan ja yhteispäätösmenettelystä irtautumisen kautta.

Euroopan maat eivät tarvitse yhteistä parlamenttia eivätkä komissiota, jonka jäsenet puetaan haarniskoihinsa ilman vaaleja.

Työn karattua kehitysmaihin on Euroopan kansakunnille toki jäänyt tilaisuus osallistua Eurovision laulukilpailuihin.

Muutamat hyvällä itsetunnolla varustetut kansakunnat, kuten britit ja viikinkien jälkeläiset, ovat ymmärtäneet itsenäisyyden merkityksen. En ihmettelisi, vaikka ei-eurooppalaisen väestön lisääntyessä britit olisivat vähän katuneetkin sitä, että maansa pani niin ponnekkaasti hanttiin Hitlerille.

Joka tapauksessa se, että Britanniaan saatiin pian Brexitin jälkeen konservatiivinen naispääministeri, osoittaa kuinka uudistavaa konservatismi on.

Sen sijaan Suomen kokoomuksen puheenjohtajaksi voitaneen saada nainen vain translain uudistuksen kautta, jolloin miespuolinen puheenjohtaja voi vaihtaa juridisen sukupuolensa naiseksi pelkällä ilmoituksella!

Myös mies-naiskombinaatiot voisivat tulla kyseeseen, sillä binäärisen sukupuolieron kumouduttua voi kaksiarvoista vastakohta-asetelmaa esiintyä enää vain RKP:n tulevien hallituskumppanien ja Perussuomalaisten välillä. Sukupuolen vaihtelemisen frekvenssiksi esitettiin vähintään yhtä vuotta, mikä sopii hyvin, sillä tuonhan ajan varusmiespalvelus pisimmillään kestää.

Transasioiden lisäksi politiikassa on kohistu muistakin tärkeistä asioista, kuten saamelaiskysymyksestä, josta kehkeytyi vakava identiteettipoliittinen ongelma kansallisten vähemmistöjen aina vain ahtaammaksi käyvään nurkkaukseen. 

Millä hallitus korvataan?

Niin sanotuista asiantuntijoista poiketen ennustan, että kevään hallitusneuvotteluista tulee helpot. Vaihtoehdot ovat: joko Kokoomuksen, Perussuomalaisten ja Keskustan varaan rakennettu oikeistohallitus tai nykyhallitus, johon Kokoomus vaihdetaan Keskustan paikalle.

Kumpikaan arvopohja ei ole täysin fossiilivapaa.

Voi käydä myös niin, että Kokoomus ja Perussuomalaiset syövät toistensa kannatusta, eikä kumpikaan puolue saa hallitustunnustelijan valtakirjaa. Sen sijaan SDP pystyy pumppaamaan Vasemmistoliitosta ja Vihreistä tukea itselleen julistamalla, että muuten maahan tulee oikeistohallitus, ja pysyy näin pääministerin salkussa kiinni. Luulen kuitenkin Sanna Marinin (sd.) jättävän pääministerin tehtävän ja palaavan bileisiinsä, ja tekosyyksi sanotaan, että häntä on voideltu EU-komission johtoon. 

Korruptioskandaalissa ryvettyneen EU:n maineen pelastukseksi tarvitaankin maailmankuuluisuutta nauttiva karismaattinen mediahahmo. Marinin sopivuudesta EU-tehtävään ei jää tässä mielessä epäilystä, sillä Suomen valtion velkaannuttaminen 40 miljardilla eurolla on sellainen ansio, jota ei ohiteta kepeähköillä akateemisilla näytöillä!

Mikäli Suomen tuleva hallituskoalitio on sinipuna, se joutuu käyttämään kynän punaista päätyä enemmän, sillä sininen on jo tilikirjoissa tylsäksi jynssätty.

Minun käy sääliksi Suomen kansaa, sillä Petteri Orpo (kok.) odottaa valtakirjaa hihat palaen ja sosiaaliturvan leikkauslista takataskussaan. Hän voi valehdella mitä vain päästäkseen alentamaan asumisen tukia ja jakelemaan veronalennuksia suurituloisille, sillä mikäpä on tärkeämpää kuin taata omien äänestäjiensä hyvinvointi.

Vihervasemmisto puolestaan tinkii kaikesta muusta paitsi maahanmuuttajille jaeltavista etuisuuksista, kehitysavusta ja ylimitoitetusta ilmastopolitiikasta. Häviäjiä ovat Perussuomalaiset, joita ovat kaikki muut.

Kehitysavun antamisessa taas on se hyvä puoli, että sieltä ei tungeksita tänne enää entisessä määrin, sillä olemme itse saavuttaneet kehitysmaiden tason taloudellisesti!

Putinin aloittama Ukrainan sota todennäköisesti jatkuu vuosia, eikä ratkaisutaistelua koskaan nähdä, sillä Venäjä kestää kurjuutta paremmin kuin niin sanotut länsimaat. Venäläiset vaeltavat jälleen kuin satiaiset synkimmänkin laakson halki uhrinsa orvaskettä ravinnokseen nauttien.

Konflikti jäätyy aselevon muotoon, eikä siitä selviä voittajaa niin kuin ei myöskään 1800-luvun puolivälin jälkeen käydystä Krimin sodasta.

Mikäli Suomi hyväksytään Naton jäseneksi, pääsemme innosta kiljuen luovuttamaan tulevat F-35-hävittäjämme ja kenttätykistömme Baltian maiden ja Ruotsin puolustamiseen. Sen vuoksi meidät Natoon ollaan kelpuuttamassakin, Ruotsia ei niinkään.

Suomen turvallisuudesta päätetään jatkossakin Krimin suunnalla, kuten tehtiin myös Jaltan konferenssissa 1945 ja Krimin sodan aikana 1853–1856, jolloin engelsmanni seilasi maittemme rannoilla.

Kriisien syöksykierteen keskellä voin vain ihailla millenniaalisen sukupolven ja muiden maailmanparantajien kykyä keuhkota globaalin ilmastohumpan puolesta ja antaa tukensa minoriteettien kulmauksissa tungeksiville riidankylväjille.

Heidän uskollisuutensa auktoriteeteille, kuten EU:lle, punavihreiden pastöroimalle pseudotieteelle ja valtavirtamedialle, on ollut ihmeellistä.

On kuitenkin hyvä muistaa, että kukaan ei ole kuitenkaan muuttanut maailmaa tekemällä sitä, mitä maailma on käskenyt heidän tehdä.

Anastasia Vorosilova kirjoittaa Venäjältä

Vaikka tämä blogini onkin kuulemma sensuroitu Venäjällä, muuan Anastasia Vorosilova on onnistunut pääsemään kirjoitusteni äärelle.

Hän lähetti minulle sähköpostia, jossa hän toivoo, että julkaisisin hänen kirjeensä laajalti luetussa blogissani ja että se tätä kautta saisi poliittista julkisuutta.

Hyvä on, toteutan hänen toiveensa. Tässä se on: Anastasia Vorosilovan kirje Suomen päättäjille.

 

ANASTASIA VOROSILOVAN HÄTÄHUUTO

Hyvä Suomen Kansa, kirjoitan teille laajalta Venäjänmaalta. Vaikka meillä onkin tonttia huolenamme enemmän kuin muilla ja hallitsemme peräti kahdeksasosaa maapallon kuivasta pinta-alasta, meillä on halu jakaa hyvinvointia muiden maiden kanssa. 

Siksi käymme isänmaallista sotaa myös Ukrainassa, josta koetamme ajaa nationalistit ja imperialistit viimeinkin pois.

Varsinainen asiani koskee turistiviisumeja. Käynnistämämme sotilaallinen erikoisoperaatio on pitkittyessään tavattoman rasittava, ja siksi toivomme, että sotilaamme pääsisivät lomamatkoille kauniiseen maahanne.

Saksassa asia on ymmärretty – ehkä juuri siksi, että siellä osataan jo arvostaa nationalismin kritiikkiä. 

Niinpä ehdotan, että paukkunahkatakkinen pääministerittarinne Sanna Marina (meillä naisen sukunimeen lisätään aina A) ei narisisi Olof Scholzia vastaan vaan kuuntelisi tärkeintä kauppakumppaniaan, kuten kaikissa muissakin asioissa. Muutenhan koko EU:n yhtenäisyys on vaarassa, ja sitähän emme tietenkään toivo.

Ystävyyden, yhteistyön ja avunannon merkeissä on kohteliasta, että Saksa kannattaa turistiviisumien myöntämistä meille venäläisille, vaikka (tai koska) maamme uhkaa Saksaa ja muuta Eurooppaa kaasutoimitusten keskeytyksillä.

Asiat eivät varmaan olisi myöskään täällä entisessä Neuvostoliitossa kovin paljoa nykyistä paremmin, mikäli gospodin Hitler olisi voittanut taannoisen sodan ja ajanut meidät neuvostoliittolaiset Uralin taakse.

Kunnon johtajaa toivoen minäkin äänestin aikoinani Putinia ja nostin hänet valtaan. Kansamme kannattaa laajasti Putinia tukevaa Yhtenäinen Venäjä -puoluetta, jolla on 49,8 %:n ääniosuudella peräti 324 paikkaa 450-paikkaisessa parlamentissamme, mikä puolestaan osoittaa, että demokratia todellakin toimii. Sergei johtaa silovikkeja ja Dimitri (leikkisästi Dima) sivilikkejä.

Olemme täysin vapaasti äänestäneet nykypolitiikan puolesta ja kannamme asiasta vastuuta aina ulkomaita myöten, joissa oleskellessamme isänmaamme puolustaa meitä myös sotilaallisesti (siitähän 1800-luvulla käyty Krimin sota aikoinaan alkoi).

Vastavuoroisesti suuri osa kansastamme kannattaa nykyistä sotaa, jolla kitkemme väkivaltaa ja torjumme imperialismia, joten miksi ette päästäisi meitä maahanne?

Lisäksi olemme Venäjän lain mukaan velvollisia avustamaan Venäjän viranomaisia ja luovuttamaan tietoja salaiselle poliisille. Kaksoiskansalaisinanne ovat Venäjän miesoletetut asevelvollisia myös täällä Venäjällä, jossa jo Neuvostoliiton aikana ymmärrettiin miehitysten lisäksi myös sukupuolisen neutraloinnin ja oikean pronominisoinnin tärkeys.

Meillä on – Ugandan tapaan – täysi sanomisen vapaus, vaikka emme voikaan taata vapautta sanomisen jälkeen. Toisaalta sitä ei juuri tarvita, sillä toisinajattelijoita on vain muutama, ja hekin tulevat toisiin ajatuksiin, kun saavat borssikeittoonsa suolaa. Kirjailijoita, filosofeja ja toimittajia on tapettu vain kohtuullinen määrä.

Foucault’n mukaan yhteiskunnan inhimillisyys näkyy siinä, miten se kohtelee vankejaan. Venäjän täytyy olla maailman humaaneimpia valtioita, sillä täällä kaikki ovat vankeina, ja silti elintaso ei ole aivan huono.

Älkää siis ihmetelkö haluamme matkustella. 70 prosenttia venäläisistä ei ole koskaan poistunut Venäjältä, ja osa kosmonautteinakin yrittäneistä palasi takaisin Laika-koirana.

Siihen aikaan oma valtiojohtomme ei antanut meidän matkustaa, ja nyt te ette päästä meitä matkalle! Meillä on vartija sekä sisällä että ulkona, ja kavaltaja toisissamme ja itsessämme.

Neuvostoliiton romahdettua saimme uskonnonvapauden, eli vapauden valita, mitä pidämme valheena.

Tosiasiassa kukaan täällä ei välitä totuudesta eikä valheesta mitään, koska ero on vain pragmaattinen. Venäläisen pragmatismin mukaan sana pravda merkitsee kyllä totuutta, mutta se ei ole väärän eikä valheen vastakohta vaan eräänlainen taktinen valhe, joka koostuu viiteryhmämme omasta edusta ja muistuttaa taqiyyaa.

Sen sijaan valheen vastakohta on istina, joka diplomatian kielelle käännettynä olisi la vérité tai vrai.

Yhteiskuntamme ei kehity, koska valheella ja totuudella ei pidetä väliä, ja ihminen tuomitaan joka tapauksessa, kun vain poliittinen valta sitä haluaa. Siksi jokaisen kannattaa lannistua ja ilmiantaa itsensä. Tämän kaksoisajattelun vuoksi yhteiskuntamme alkaa olla sananvapauden suhteen samanlainen kuin Euroopan unioni, ja vain talousjärjestelmä on erilainen, niin kuin Neuvostoliitossakin.

Se puolestaan oli liitto, joka neuvoi. Ilmaiset neuvomme edelleenlähetti Toimittajaliitto, International Organization of Journalists ja Suomen Yleisradion ”Näin Neuvostoliitossa” -ohjelma. Nyt samaa lähetystyötä tehdään monikulttuuri-ideologian nimellä, ja ongelma on, että kukaan ei tunne tuonkaan tiedon janoa.

Sain juuri äsken ilokseni lukea luotettavasta suomalaisesta lähteestä, että talouspakotteista huolimatta me venäläiset olemme onnistuneet ostamaan Suomesta jälleen yli 200 kiinteistöä. Kiitän tästä mahdollisuudesta, joka osoittaa, että inhimillisyys voittaa Teilläkin sodan raakuuden.

Myös minä haluaisin turistiviisumin lisäksi kesämökin Suomesta, mielellään turvalliselta paikalta jonkin sotilaskohteen läheltä, ellei suorastaan konsulaattimme vierestä demilitarisoidulta Ahvenanmaalta, mikäli siellä vielä tilaa on.

Siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että Ukraina sattuisi onnistumaan väkivaltaisessa hyökkäyksessään Venäjälle, haluaisin anoa turvapaikkaa Suomesta. Pelkään pahoin, että viisumitta saapuvia länsirajamme ylittäjiä on odotettavissa Suomeen myös Syyriaan suuntaamamme erikoisoperaation vuoksi.

Tunnuksettomat rauhanturvaajamme, jotka ovat haavoittuneet turismia harjoittaessaan jo Krimillä, tarvitsevat kipeästi hoitoa Suomesta. Kerrassaan pöyristyttävä ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden loukkaus on, mikäli maanne suvaitsee rikastuttaa itseään ottamalla turvapaikanhakijoina vastaan vain ukrainalaisia mutta ei meitä, vaikka meillä menee vielä huonommin.

Jos suostutte osoittamaan meitä kohtaan nyt tarvitsemaamme solidaarisuutta, lupaamme unohtaa vuonna 1939 Karjalaan tekemänne fasistisen hyökkäyksen ja painaa sen villaisella.

Mikäli taas ette suostu vaatimuksiimme, emme enää vuokraa teille Saimaan kanavaa, jonka varastimme teiltä kostoksi häikäilemättömyydestänne.

Nyt kaakkoistuulten vallitessa olisi myös sangen ikävää, jos väsyneet ydinvoimalatyöntekijämme epäonnistuisivat ydinreaktioiden hallinnassa vain siksi, ettei heillä ole ollut lomaviisumia, mikä puolestaan ylittäisi vaikutuksiltaan sen, että joku vain laittaa poloniumia kahviin.

Se tunnustettakoon, että ikävin tilanne on kuitenkin Ukrainassa, jossa jatkuva nationalistinen ja maahanmuuttokriittinen vihapuhe on johtanut vihatekoihin. Siksi mottoni on:

Kukaan ei ilmeisesti johda oikeudenmukaisuutta. Kaikenlaisia ”anti-autoritaarisia rintamia” ilmestynee siis aina ”demokratiaa” edustamaan.

Ystävällisin terveisin,

ANASTASIA VOROSILOVA

Poliitikko, joka vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä, on Venäjän vaikku

Hallitus selvitytti selvää asiaa ja antoi puolustuspoliittisen selontekonsa eduskunnalle. Ensimmäistä kertaa parlamentaarisessa turvallisuusselonteossa puhuttiin Venäjästä uhkana, mikä tarkoittaa vihonviimeistä loppua Kekkoslovakialle.

Selvityksessä suositettiin Natoon liittymistä suosittamatta Natoon liittymistä. Asia jätettiin kohteliaasti hallituksen ja tasavallan presidentin eduskunnalle esiteltäväksi, niin kuin tietysti kuuluukin.

Vielä huvittavampi oli Venäjän vastaus, jolla eräs aikamme Alexandra Kollontai uhkasi Suomea väittämällä, ettei mitään uhkaa ole (after all these events).

Kukaan ei ole varmaan yllättynyt näkemyksestä, että Suomen kannattaa hakea jäseneksi Natoon. 

Selvitystyötä on tarvittu vain siihen, että sen kautta poliittiset päätöksentekijät voivat siirtää osan vastuustaan asiantuntijoille.

Selonteon merkitys on siis vain tekninen ja retorinen. Kun on laadittu perusteellinen selvitys, niin ei tarvitse enää jaaritella, keskustella eikä jankuttaa. Tämä keskustelun aloitus oli siis käytännössä lopetus.

Selvittäminen sinänsä oli aivan samanlaista kuin hallitus olisi alkanut kevätkarhun kohdatessaan pohtia, pitäisikö tuota nyt jotenkin rauhoittaa. Vaihtoehtojahan ei ole ollut pitkään aikaan kuin yksi.

Totta kai Suomen pitää hakeutua Natoon. Olisi pitänyt jo kauan sitten. Esteitä ei ole nykyisin entistä vähempää, mutta tulevaisuudessa niitä voi ilmaantua entistä enemmän.

Tällaisessa tilanteessa on Nato-jäsenyyden poliittiset puolustajat ja vastustajat pystyttävä erottamaan ja arvottamaan analyyttisesti, eikä pidä syyllistyä iltapäivälehtijournalismille tyypilliseen pikkusieluiseen, näennäisterävään ja sakeaan vuodatteluun ja viivyttelyyn.

Maailmassa, jossa Venäjä harjoittaa kansanmurhaa Ukrainassa, jokainen Nato-vastainen kannanotto sataa sotarikollisten laariin. Siksi Suomen Nato-vastaisten näkemyksiä ei pidä puolustella millään kansallisten mielipiteiden kirjoa ihannoivalla retoriikalla.

Kovin uskottava ei ole väite, että Nato-vastaisuuden viljely julkisessa sanassa antaisi puolustajille enemmän kaikupohjaa ja tasoittaisi tietä ”kansalliselle konsensukselle”, jotta ”erimielisetkin voisivat liittymisen hyväksyä”.

Eivätköhän nämä vasta-argumentit ole tulleet 30 vuotta kestäneen jankuttelun tuloksena selviksi jo?

Mielipiteiden moninaisuuden tavoittelu on kansallisen yhtenäisyyden keppihevosena mitätöntä. Se on paljon huonompi argumentti kuin yksimielisyyden voima on todellisen kansallisen yhtenäisyyden takeena.

Mitä merkitystä selonteolla on?

Selonteko avaa eduskunnalle tien Nato-hakemuksen tekemiseen, mikäli pylvästalon kaltereiden takaa löytyy vähintään kaksi kolmasosaa viisaita valtiaita. Puoletkin voi riittää riippuen siitä, mitä mieltä valtiosääntötalebanit asiasta ovat. 

Nyt kun selvitystyöryhmä ja TP-utva ovat antaneet asian eduskunnalle, se on joka tapauksessa parlamentaarisessa prosessissa.

Prosessi on mutkikas kuin sukupuolenvaihto, sillä ensi keskiviikon lähetekeskustelun jälkeen selonteko kulkeutuu ulkoasianvaliokuntaan, joka täydentää selontekoa muiden valiokuntien lausuntojen perusteella.

Kun eduskunta on päätynyt asiassa konsensukseen (jota hallitukselle ja tasavallan presidentille signaloi varta vasten perustettu koordinaatiotyöryhmä), antaa valtioneuvosto yhdessä tasavallan presidentin kanssa eduskunnalle toisen selonteon mahdollisesta Nato-jäsenyyden hakemisesta.

Oikoteitäkin on, sillä periaatteessa hallitus voi lähettää Nato-hakemuksen matkaan vaikka heti, jolloin se palaisi käsittelyn jälkeen ratifioitavaksi Suomen eduskuntaan; tosin näyttö kansallisesta kannatuksesta jäisi hakuvaiheessa osoittamatta.

Hihat ovat liekeissä muuallakin kuin Suomessa, sillä Svenska Dagbladet kertoi huomisen uutiset jo tänään ilmoittaessaan, että Ruotsin demarit ovat päättäneet hakea Naton jäsenyyttä ensi kesäkuussa – asia, josta Magdalena Andersson (sd.) vaikutti kuulleen ensimmäistä kertaa toimittajilta.

Asiasta näyttää tulevan Suomen ja Ruotsin kilpajuoksu Natoon, jossa Sanna Marin varmaan pinkoo jälleen parhaansa mukaan. 

Edustajien kannat selvästi esiin 

Koska asia on nyt eduskunnan käsissä, huomio kiinnittyy jatkossa puolueisiin.

Kokoomuksella on ollut myönteinen Nato-kanta jo vuodesta 2004 asti. Ratkaisijan roolissa ovat Kepu, Perussuomalaiset ja Sdp.

Keskustassa tultiin järkiin Vaasan puoluekokouksessa, eikä hetkeäkään liian myöhään. Annika Saarikko vastusti Natoon hakeutumista vielä tämän vuoden tammikuussa ilmoittaen, että ”Keskusta ei kannata Suomen Nato-jäsenyyttä”. Lehmänkäännöksensä jälkeen hän julisti viime viikonloppuna Nato-hakemuksen tarpeellisuutta kirkkain silmin!

Perussuomalaisia Nato on hiertänyt kivenä kengässä puolueeseen pesiytyneiden Nato-vastaisten vuoksi, joista suuri osa on myös velvoiterokotuksia vastustaneita anti-vaxxereita.

Puheenjohtaja Purra ja humanisti Halla-aho linjasivat pari viikkoa sitten Natoon liittymisen puolesta ja vetivät varmaankin osan puoluelaisista taakseen. Purra korjasi siten aiemman virheensä, sillä Sanna Ukkolan haastattelussa hän sanoi vielä elokuussa 2021 Natolle selvästi ”ei”.

Virheitään korjasi blogissaan myös Tom Packalén, joka vielä Ylen vaalikoneessa 2019 oli ”täysin eri mieltä” väitteestä, että Suomen pitäisi liittyä Natoon.

Perussuomalaisten eduskuntaryhmän linjaus Nato-jäsenyyden edistämisestä on oikea, mutta vapaiden käsien antaminen ilman ryhmäkuria on väärä, sillä Nato-asia ei ole mikään henkilökohtainen omantunnon kysymys vaan valtiosopimusta koskeva periaatteellinen asia.

Periaatteellisena puolue ilmeisesti piti rokotusasiaa, sillä koko eduskuntaryhmä äänesti velvoiterokotuksia vastaan, vaikka tuo kysymys oli enemmänkin henkilökohtainen.

Jopa minulle on puoluepolitiikan ulkopuoliseksi tuomittuna kantautunut paljon kielteistä palautetta Perussuomalaisten rokote- ja Nato-vastaisuudesta. Onnekseni olen voinut ilmoittaa, ettei minulla ole asian kanssa mitään tekemistä, vaan puoluekantojen julistaminen kuuluu puoluehallitukselle ja puoluevaltuustolle.

Kokoomuksen kannatus on kaikkien aikojen gallupkatossa (26,1 %) ja Perussuomalaisten lukemat putosivat 13,6 prosentin tasolle juuri siksi, että Kokoomus on hoitanut opposition hommat selkeämmin ja suoremmin kuin PS.

Demarien Sanna Marin on paljastanut paljastavansa Nato-kantansa synkronisesti eduskuntaprosessin eri vaiheissa. Ylen Ykkösaamussa hän sanoi 9.4.2022, ettei kerro kantaansa vielä, mutta kertoi sen eleillään ja ilmeillään selvästi muutoin, niin kuin kaiken muunkin. Hänen ongelmanaan on saada tuomiojalaiset ja muut krooniset USA-traumaiset Nato-jäsenyyden taakse. 

Protestipuolue Vasemmistoliitto ottaa jälleen kannatusvakuutuksen vastustamalla Natoa, ja puolue on edelleen itään päin kallellaan. Idänkortin käyttäminen on perin hullua, sillä siellä suunnalla vallitsee nyt kommunismin ikiaikainen vihollinen, anarkokapitalismi, jota pyörittää oligarkiaksi organisoitunut korruptio. 

Kansanedustajien Nato-kannat julkaisi Ilta-Sanomat STT:n tiedustelun pohjalta 29.3.2022.

Ympäristöpopulistisessa Vihreässä Liitossa Naton kannatus ja vastustus jakautuu edistyksellisten ja taantumuksellisten kesken. Vihreiden sivarien Nato-kannatus on toki ymmärrettävää, mutta se ei tee tyhjäksi Nietzschen lausetta: ”Katalin tapa vahingoittaa jotakin asiaa on puolustaa sitä väärin perustein”.

Vihreät idealistit puolustavat Naton jäsenyyttä ajaakseen yleisestä asevelvollisuudesta luopumista, ja se taas on kuin haluaisi suklaata ilman läskiä.

Siksi Vihreiden ääni Naton puolesta ei ole yhtä arvokas kuin niiden ääni, jotka haluavat säilyttää yleisen asevelvollisuuden puolustuspolitiikkamme selkärankana.

 

Yhdestä olen varma

Sellainen kansanedustaja, joka tässä tilanteessa vastustaa Suomen liittymistä Natoon, on Kremlin kaiutin ja Venäjän vaikku (vaikutuspiirissä oleva henkilö).

On vaikea sanoa, mikä heidän motiivinsa on. Onko saatu vaalirahaa Moskovasta? Onko luvattu kenraalikuvernöörin virka Helsingistä siinä tapauksessa, että Venäjä valloittaa Suomen? Onko tarkoitus näytellä pelottavaa, kuten Kremlin kellokkaat Kekkosen aikana? Kiihottaako kansallisten vähemmistöjen polkeminen Venäjällä?

Jokaisen pitäisi ymmärtää, että sellainen on tämän pääsiäisen edustalla pelkkää pashaa.

Entä peruskysymys: kutsutaanko Suomi Natoon, jos maa sinne pyrkii?

Kantona kaskessa voivat olla Turkki ja Unkari. Mikäli ne panevat hanttiin, se olisi Naton tuho. Sellaisella puolustusliitolla ei nimittäin tekisi mitään, joka ei voisi ottaa jäseneksi uhan alaisena olevia valtioita. Arvovaltatappion välttääkseen Natolla ei ole käytännössä muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä Suomi jäseneksi yksimielisesti.

Jos taas Venäjä alkaisi painostaa joitakin Nato-maita torpatakseen Suomen jäsenyyden, sekin auttaisi Natoa kokoamaan rivinsä ja osoittaisi, miksi yksimielisyyttä tarvitaan.

Vastustaminen olisi kohtalokasta myös kangertelijoiden omalta kannalta. Mikäli Unkari, jossa Viktor Orbán sai jälleen avaimet käteen, erehtyisi estämään Suomen liittymiseen Natoon, ei Unkarin kulttuurikeskuksen toiminnalle Kaisaniemessä olisi jatkossa mitään katetta, ja lirkuttelut sukulaiskielistä valuisivat viemäristä alas.

On syytä muistaa, että Unkari ei ole yksinvaltainen eikä kansallismielinen siksi, että kansa rakastaisi rautaista johtajuutta. EU-kriittisyys on seuraus Unkariin tulvineesta pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden invaasiosta, josta maa on joutunut kärsimään.

Unkarissa esiintyvä muukalais- ja vähemmistövastaisuus on EU:n pakottaman haittamaahanmuuton ja väkipakolla ajetun monikulttuuri-ideologian syytä. Se muistuttaa, että maahanmuutto on ongelma miltei kaikkialla, missä sitä esiintyy.

Jos maahanmuutto ei ole ongelma heti, se on ongelma myöhemmin.

Myös suuri venäläisvähemmistö on Suomelle ennen pitkää ongelma, kun kaikki siihen liittyvät kielteiset potentiaalit alkavat aktualisoitua. Pakolaisuus on ongelma aina, onpa tulosuuntana sitten Venäjä, Ukraina, Syyria tai Irak.

Vähintä, mitä Suomi voisi ilman Natoakin turvallisuutensa hyväksi tehdä, olisi lopettaa Venäjän kaksoiskansalaisuudet, takavarikoida venäläisten salamyhkäiset kiinteistöomistukset ja karkottaa täällä rötöstelleet venäläiset niin pitkälti kuin laki sallii.