”Tukekaa tyttöjä” on selvästi sukupuolirasistinen

Plan Suomi -järjestö on näköjään saanut rahaa niin että ranteet notkuvat, sillä yhdistyksellä on ollut syksyn aikana varaa tehdä sekä TV-kampanja että julistekampanja, jossa kehotetaan jälleen ”tukemaan tyttöjä”. (Viitteitä ”Koska olen tyttö”-hankkeeseen ja ”Girls Can”-keräykseen tässä, tässä ja tässä.)

Projektissa valitellaan kehitysmaiden tyttöjen ja naisten kärsivän kouluttamattomuudesta, mutta taaskaan ei oteta huomioon, miten sorrettuja kehitysmaiden pojat ja miehet ovat. Poikia ja miehiä käytetään esimerkiksi sodissa, ja väkivallasta johtuen heidän elinajanodotteensa on huomattavasti naisten elinajanodotetta lyhyempi.

Länsimaissa naisten tasa-arvoa taotaan kuin rautaa, koska YK ja muut kansainväliset järjestöt perustavat näkemyksensä naisten asemasta kehitysmaissa vallitseviin oloihin. Kenties naisten asemassa onkin parantamisen varaa, mutta niin on myös miesten asemassa. Kurja kuva vain naisten oloista siirretään kuitenkin sellaisenaan tasa-arvovaatimuksiin ja -suunnitelmiin. Länsimaat sitoutetaan ”edistämään” ja ”kehittämään” naisten tasa-arvoa loputtomasti myös kehittyneissä maissa, vaikka naiset ovat meidän oloissamme tasa-arvoisempia kuin miehet. (Analyysia tässä.)

Plan Suomi nauttii kehitysmaiden johdolla tapahtuvasta harhaisesta ja vääristyneestä tasa-arvopolitiikasta. Se toimii suojatyöpaikkana naisfeministeille, jotka edustavat omia etujaan lapsipolitiikan pääomalinnakkeestaan.

Samanaikaisesti pojat ja nuoret miehet syrjäytyvät koulunkäynnistä Suomessa, sillä täysfeminiinisoidussa koulumaailmassa he eivät jaksa kiinnostua naisopettajattarien johdolla harjoitettavasta koulumestaroinnista. Opettajakunnan naisistuttua oppilaita arvioidaan naisellisin kriteerein, ja näin syntyy vaikutelma, että tytöt ovat muka lahjakkaampia kuin pojat. Heikommin menestyessäänkin tyttöjen väitetään vain ”piilottavan” lahjakkuutensa, ja myös tämä vääristynyt havainto siirretään sellaisenaan niihin pseudotutkimuksiin, joita feministit tekevät poliittisen hallinnon tilauksesta yliopistoissa. (Kritiikkiä tässä.)

Tosiasiassa pojat ilmaisevat älyllisyytensä eri tavalla kuin tytöt. Siinä, missä tytöt on ehdollistettu nöyryyteen ja kiltteyteen, pojat ilmaisevat älyllisyyttä metelöimällä ja kapinoimalla. Pojat eivät halua vain oppia, vaan he haluavat ymmärtää, mitä heille opetetaan.

Plan Suomen kansainväliset tyttöhankkeet ovat miesvihamielisen ja sukupuolirasistisen tasa-arvopolitiikan hedelmiä, joiden vaikutukset näkyvät nimenomaan länsimaissa. Niillä haavoitetaan poikien ja nuorten miesten identiteettiä, kun heitä opetetaan uskomaan, että kehitysmaissakin huomiota ansaitsevat vain tytöt.

Täydellinen tasa-arvo voi toteutua ilmeisesti vain täysin munattomassa yhteiskunnassa.

Tasa-arvopolitikointi on niin suurta hulluutta pullollaan, että en malta olla laittamatta analyysia tasa-arvon käsitteestä tähän. Tasa-arvon penäämisen takana vaanii usein suuri määrä silkkaa ideologista irrationaalisuutta, jonka paljastamisesta saa vesikauhuiset vaahdot silmilleen. Itse en tiedä mitään niin vastenmielistä ja tyylillisesti dekadenttia kuin irrationalistien aggressio.

Ne, joilla on aikaa pohtia, mihin lanttinsa lahjoittavat, voivat lukaista myös aiemman asiaa koskevan kirjoitukseni.

Kuka täällä on rasisti?

Presidentti Martti Ahtisaarelta kysyttiin MTV3:n uutisten 30-vuotisjuhlassa, mitä pitäisi tehdä, ettei Suomi olisi niin kauhean rasistinen. Ahtisaari heitti kysymyksen yleisölle ja lausui: ”Käsi ylös jokainen, joka täällä on rasisti!” Yhtään kättä ei noussut. Taisivat pelästyä isoa miestä. Mutta presidentin mielestä rasismia ei pitäisi myöskään liioitella, ja syytöksillä pitäisi olla rajansa.

Ehkä jonkun olisi kannattanut rehellisyyden nimissä nostaa räpylänsä, sillä rasistihan piilee meissä jokaisessa. Tuskinpa sellaista ihmistä onkaan, joka ei pitäisi itsensä, läheistensä, perheensä, sukunsa tai kansansa puolta. Äärimmäisissä ja uhkaavissa tilanteissa ihmisen pintakuoren alta löytyy myös murhaaja ja kannibaali.

Viikonlopun Ilta-Sanomat puolestaan mainosti itseään lööpillä, josta löytyivät kissaa suuremmat sanat ”Jari Tervo: Suomalaiset ovat umpirasisteja.” Mittaukseni mukaan tekstin näki lukea selvästi noin kuudenkymmenen metrin päähän. Tällä tavoin iltapäivälehden feministinen ja vihervasemmistolainen toimitus siis vastasi Ahtisaarelle.

En ymmärrä, mihin Jari Tervo ja Sanoma-yhtiöt pyrkivät suomalaisten ihmisten syyllistämisellä. Vasta sittenkö rasismi vähenee, kun kansalaiset on piiskattu hiljaisiksi rasismisyytösten ruoskalla? Sitä paitsi Tervon väite ei ole totta. Se on posketon yleistys, jonka uhreina ovat kaikki suomalaiset.

Huvittavaa onkin, että kilpailijan posterissa oli Tervosta toisenlainen juttu. Iltalehti siteerasi kirjailijaa kannessaan sanoin ”Tervo: Ilman vaimoa en olisi hengissä.” Ei ihme. Taitavat käydä suosikkikirjailijan kaverit vähiin noilla kannanotoilla.

Mutta Iltalehdessä osataan muutakin. Lehden sisäsivuilla oli tänään juttu, jossa toistettiin naisia suosiva klisee ”tytöt piilottavat lahjakkuutensa koulussa”. Väite perustuu feministiprofessori Kirsi Tirrin selvitykseen, jonka mukaan ”tytöt yrittävät piilottaa lahjakkuutensa, jottei heitä syrjittäisi”.

Oma näkemykseni on kokonaan toisenlainen. Opettajakunnan naisistumisen vuoksi lahjakkuuden arviointiperusteista on tehty naisia suosivia. Tytöille tyypitellyt ominaisuudet, kuten nöyryys ja ahkeruus, arvotetaan myönteisesti ja pojille tyypitellyt ominaisuudet, kuten kovaäänisyys ja reippaus, kielteisesti. Poikien tavat osoittaa lahjakkuuttaan arvotetaan häiriökäyttäytymiseksi, vaikka äänekkyydellään pojat ilmaisevat turhautumistaan sen johdosta, ettei koulumaailma tarjoa heitä kiinnostavaa tekemistä. Tätä kautta poikia syrjitään kouluissa. Toisaalta näin tuotetaan juuri niitä ”kympin tyttöjä”, jotka lopulta päätyvät sihteereiksi. Heidän lahjakkuutensa paljastuu pelkäksi koulukiltteydeksi, kun taas poikien kapinallisuus osoittautuu älykkyyden merkiksi.

Tytöt eivät siis pyri kätkemään lahjakkuuttaan kouluissa, vaan heitä suorastaan suositaan hyvillä arvosanoilla, joiden turvin he valikoituvat lukioihin ja kansoittavat myös yliopistot. Lähes kaksi kolmasosaa lukioiden oppilaista on tyttöjä, ja vääristymän syy on tyttöjä suosiva peruskouluopetus, jota voisi hyvinkin sanoa miehiä syrjiväksi ja sukupuolirasistiseksi.

”Tukekaa tyttöjä!”

Plan Suomi -niminen säätiö kampanjoi ”Koska olen tyttö” -hankkeellaan ”kehitysmaiden tyttöjen auttamiseksi”. Rahaa projekti tavoittelee kampanjalla, jonka tavoitteena on kerätä 25 euron kuukausittaisia lahjoituksia.

Päämääränä on edistää naisten lukutaitoa ja koulunkäyntiä sekä vastustaa tyttöjen käyttämistä lapsityövoimana sekä heidän varhaista äidiksi tuloaan. Kampanjan suomalaiset projektipäälliköt, -koordinaattorit ja ”tuotepäälliköt” (!) katsovat asioiden ratkeavan rahallisilla avustuksilla eli länsimaiden taloudellisella tuella.

Hei, haloo! Kuinka monessa asiassa hanke menee päin seiniä?

Ensinnäkin (1): Mikä on syy naisten kehnoon asemaan kehitysmaissa? Onko syynä rahan puute? Onko kyseessä länsimaiden harjoittama hyväksikäyttö?

Ei ole.

Syynä on useimmiten islam ja sen konservatiiviset normit, jotka estävät kansanvaltaisen yhteiskunnan kehittymisen ja pitävät naiset nyrkin ja hellan välissä.

Sen sijaan kyseinen projekti näkee syyllisinä länsimaiset ihmiset ja ratkaisuna heidän avokätisyytensä. Ideologiseen ja uskonnolliseen vallankäyttöön hanke ei puutu poliittisen korrektiuden vuoksi. Naisten kehnoksi väitetyn aseman ei myönnetä johtuvan uskonnosta vaan feminismin opinkappaleiden mukaan ihmisen sukupuolesta, ”koska hän on tyttö”. Näin feminismi itse muodostaa oman uskontonsa.

Toiseksi (2): Miksi pitäisi auttaa vain tyttöjä? Vain tyttöjenkö asema on huono? Ei missään tapauksessa. Totuus on, että miehet kuolevat kehitysmaissa paljon naisia nuorempina. He kärsivät sodista, joita käydään – yllätys, yllätys – islamilaisissa maissa ja niiden raja-alueilla olennaisesti enemmän kuin missään muualla.

Poikia pakotetaan tutustumaan AK-47-tuliaseeseen jo kymmenvuotiaina. Poikia käytetään ihmiskilpinä. Heitä pakotetaan kuluttaviin ja vaarallisiin töihin, kun taas tyttöjä käytetään kevyissä ja siisteissä sisätöissä. Näistä syistä naisten elinajanodote on kehitysmaissa miehiä korkeampi.

Kolmanneksi (3): Entä raskaaksi tuleminen, synnyttäminen ja väestöpolitiikka? Tyttöjen niin sanottu seksuaalinen hyväksikäyttö 10–14-vuotiaina ei johdu pelkästään miesten vaan sekä naisten että miesten yhteisestä seksuaalisesta intohimosta. Joka tapauksessa sitä oikeuttaa islamin suhtautuminen asiaan, joten pohja ilmiölle on ideologinen eikä korjaannu länsimaiden runsaallakaan rahoituksella.

Syy varhaisiin ja määrällisesti liiallisiin raskauksiin ei ole vain miesten. Miehet ja naiset yhdessä uskovat islamiin, ainakin päätellen naisten ”itsenäiseksi” väitetystä ja ”täydelliseen vapauteen” perustuvasta halusta pukeutua kaapuun ja huntuun. Juuri tämän ihmisoikeuden heidän länsimaiset sisarensa, nämä vihervasemmistolaiset Mimosat, haluavat kaikin keinoin turvata. Profeministiset mekkoeinarit asettuvat heidän puolelleen oman uusherrasmiesmäisyytensä merkiksi ja alistuakseen islamin valtaan.

Neljänneksi (4): Usein väitetään, että kehitysmaiden yleisetkin olot korjaantuisivat, jos naisten asema paranisi. Naisten aseman parantaminen nähdään siis edellytyksenä koko yhteiskunnan korjaantumiselle. Mutta mikä onkaan syy ja mikä seuraus?

Todellisuudessa asia on ihan toisin päin. Yhteiskunnan kehittäminen (eli liberalisoiminen ja demokratisoiminen) on ehtona naisten aseman parantamiselle – ja myös yhtä tärkeälle miesten aseman korjaamiselle.

Mitään ihmisoikeuksia ei voida edistää erillisinä ilmiöinä – ei myöskään näitä feministien tavoittelemia ”naisten oikeuksia”. Ihmisoikeudet edistyvät vain, jos koko poliittista järjestelmää uudistetaan. Se taas tapahtuu luomalla uskonnollisesti johdetun primitiiviyhteiskunnan tilalle vapaa kansanvaltainen yhteiskunta.

Kehitysmaiden väestöräjähdys on, paitsi ihmisoikeusongelma, myös maailman suurin ekologinen ongelma. Jos naisten ei haluta tulevan raskaiksi, tätä tavoitetta ei voida edistää epämääräisesti ”tukemalla tyttöjä” vaan kumoamalla islamilainen yhteiskuntajärjestys ja sen lisääntymispoliittisesti velvoittavat normit. ”Tyttöjen tukeminen” onkin käytännössä heidän suosimistaan poikien ohi koulunkäynnissä ja yhteiskuntaelämässä sekä taloudellisten avustusten ohjaamista vain tytöille.

Ja todettakoon nyt vielä balanssoimisen vuoksi: mikäli halutaan pysäyttää länsimaita vaivaava väestön väheneminen, teollisuusmaissa puolestaan pitäisi kumota vaarallisesti lentoon lähtenyt feminismi, jonka tuloksena tietyt heteroseksuaaliset nirppanokkanaiset kieltäytyvät ihan tahallaan lisääntymästä ja pitävät seksin perään kyynelehtiviä heteromiehiä kaiken pahan alkuna ja juurena.

Sen sijaan Plan Suomen ”Koska olen tyttö” -niminen rahankeruuhanke ei ole mikään muu kuin sukupuolista rasismia levittävä syyllistämis- ja kerjuuprojekti, jota organisoitunut feminismi edistää lastensuojelun pääomalinnakkeestaan.

Ainakaan henkilökuntaa hankkeelta ei puutu, minkä voi todeta tästä yhteensä 48 naista ja vain 8 miestä sisältävästä luettelosta.

Totuus on, että kyseiset tehtävät ovat pelkkiä suojatyöpaikkoja suomalaisille feministinaisille. Miehet toimivat organisaatiossa lähinnä toteuttavissa rooleissa: esimerkiksi AV-tuottajana, web-toimittajana ja graafikkona - ja tietysti myös ällöttävänä gender-neuvonantajana, jonka tehtävänä on kiistää sukupuolieron kaksiarvoisuus ja vastata kaikille miesten aseman perään kysyjille, ettei mitään biologista sukupuolieroa ole edes olemassa, niin kuin ei miehiäkään.

Jaa – taitaapa organisaation tärkeimmässä taloudellisessa tehtävässä eli talousjohtajana toimia mies. Sillä kukapa muu taloudellisen vastuun tästäkin ninninellien ja millamallojen hyvinvointihankkeesta kantaisi kuin mies, joka huolehtii rahantulosta?

Yhteiskuntamme syytää verovaroja miljardi euroa kehitysapuun vuodessa, mikä on jo 2,5 % valtion budjetista. Toivon, ettei kukaan lahjoittaisi tälle sukupuolisyrjintää harjoittavalle hankkeelle mitään. Tai jos lahjoittaa, niin rangaistukseksi hän kärsii tappiota laajakaistan ylläpitohinnan kuukaudessa.

Femakot!

Matikankirjat naistenlehdiksi?

Helsingin Sanomat iloitsee tänään selvityksestä, jonka mukaan ”miessukupuoli hallitsee oppikirjoja”. Lehti kutsuu Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksella laadittua raporttia ”tutkimukseksi”, jota se ei aivan ilmeisestikään ole.

Selvitys on laadittu Opetushallituksen tilauksesta, eli kyseessä on hallintodiskurssin ja poliittisten tendenssien värittämä tarkoitushakuinen asiakirja, jonka motiivit ovat feministisiä. Opetushallituksen sarjassa ”Raportit ja selvitykset” (2010:8) ilmestynyt julkaisu Sukupuolijäsennys perusopetuksen oppikirjoissa löytyy tästä.

Tarkoitushakuisuudesta kertoo se, että selvitys on laadittu opetusministeri Henna Virkkusen toimeksiannosta ja se on osa ”Segregaation lieventämistyöryhmän” toimintaa, jonka tavoitteena on ”lieventää segregaatiota eli sukupuoleen liittyvää epätasa-arvoa koulutuksessa ja työelämässä” (s. 5). Tulokset on taaskin päätetty etukäteen, ja tutkijoina esiintyvien tehtäväksi on jätetty perustelujen luominen poliittiselle mielipiteelle. Myös tarkoitusperä on lausuttu avoimesti ja suoraan, jotta ei syntyisi epäilystä toiminnan puolueellisuudesta.

Helsingin Sanomat, joka aina mielellään yhtyy feministiseen propagandaan, on niellyt asian sellaisenaan ja taivuttelee vielä lukijoitakin samalle kannalle. Lehti kuvailee professori Liisa Tainion ja tutkija Tiina Teräksen tekemää selvitystä näin:

”Esimerkiksi matematiikan oppikirjoissa esiintyy huomattavan vähän aikuisia naisia. Pojat esitetään kirjoissa usein matemaattisesti kyvykkäämpinä kuin tytöt. Pojat myös liitetään huomattavan usein urheilullisiin toimintoihin.”

Läpi siis meni perin juurin feministisessä ja epäkriittisessä mediassa! Mutta mitä järkeä on tutkia mies- ja naishahmojen prosentuaalista edustusta matematiikan oppikirjoissa, kun matematiikka on kaikkein vähiten sukupuolisidonnainen tieteenala perustuessaan puhtaisiin formalismeihin, joilla ei ole mitään tekemistä pillukysymyksen kanssa?

Ja mikäli sukupuolijäsennystä arvioidaan koulukirjojen lampaidenlaskuesimerkkien kautta, satuhahmojen sukupuolella ei välttämättä ole sellaista merkitystä oppilaille kuin tutkijat itse näkevät. Miksi esimerkiksi Tove Janssonin (itsekin nainen) piirtämä Muumipeikko pitäisi nähdä yksiselitteisesti mieshahmona, kun koko olento on vielä Aku Ankkaakin sukupuolettomampi kulkiessaan ilman housuja? Silti Liisa ja Tiina kirjoittavat (s. 23), että heidän selvityksessään ”kuva Muumipeikosta on katsottu maskuliiniseksi hahmoksi”. Vikaa näyttäisi olevan tutkijoiden omissa silmälaseissa.

Jos ihmetellään sitä perinteistä valituksen aihetta, miksi matematiikankirjojen historiaosioissa on enemmän miehiä kuin naisia, tämä puolestaan selittyy sillä, että ansioituneista matemaatikoista suurin osa on todellakin miehiä. Feministit pitävät tätä merkkinä sukupuolten epätasa-arvosta ja syrjinnästä eivätkä esimerkiksi miesten paremmasta kyvykkyydestä tai ahkeruudesta matematiikan alalla. Joka tapauksessa miesten saavutukset ovat runsaammat kuin naisten. Kun tilanne on jatkunut näin myös nykyaikana (jolloin ainakaan yliopistomaailmaa ei voida syyttää muusta kuin naisten suosimisesta), syy naisten heikompaan edustukseen tietyillä aloilla ei voi olla syrjinnässä vaan lahjakkuustekijöiden lisäksi esimerkiksi kiinnostuksessa tai soveltuvuudessa alalle.

Sen sijaan Helsingin Sanomien referoimassa selvityksessä jo lähtökohtaolettamukset on valittu tavalla, joka on täysin absurdi. Oppikirjoista lasketaan symbolisten ja jo sinänsä monitulkintaisten hahmojen sukupuoleen liittyviä prosenttiedustuksia pohtimatta lainkaan sitä, miksi miehiä on tietyillä aloilla naisia enemmän, kun taas toisilla aloilla naiset hallitsevat lähes sataprosenttisesti koko kenttää! Pitäisikö esimerkiksi matematiikan oppikirjoista poistaa miesten kuvia ja henkilöhistorioita vain siksi, että naisia ja miehiä olisi yhtä paljon? Eikö tämä antaisi valheellisen kuvan tieteenalan historiasta?


Sukupuolinäytelmä toimii naisten eduksi

Feministit näkevät taaskin asiassa vain sen, miten sukupuoli esitetään, ikään kuin kaikki olisi pelkkää performanssia. Pitäisikö matematiikan opetuksenkin olla sukupuolta koskevaa näytelmää? Feministeille tiede ei vaikuta muuta olevankaan: he kääntävät kaikki asiakysymykset väitteiksi siitä, kuinka sukupuoli esitetään ja pyrkivät siltä pohjalta muokkaamaan todellisuutta ja tiedepolitiikkaa omien etupyrkimystensä mukaiseksi.

Esimerkiksi filosofian piirissä en ole havainnut, että feministit olisivat koskaan sanoneet mitään filosofian keskeisistä asiakysymyksistä, vaan heidän ykkösasiansa on ollut naisten rooli tieteessä ja yhteiskunnassa.

Helsingin Sanomat referoi selvitystä edelleen näin:

”Kirjallisuutta puolestaan esitellään enemmän mies- kuin naiskirjailijoiden kautta. Myös kirjallisuuslainauksissa päähenkilöinä esiintyy useammin poikia tai miehiä.”

Entä sitten? Myös kirjallisuuden historioissa ja historiankirjoissa esiintyy enemmän miehiä kuin naisia siksi, että historian merkkihenkilöistä enemmistö on miehiä. Onko tämä oppikirjojen vika? Pitäisikö miesten määrää jälleen karsia valheellisen kuvan luomiseksi historiasta? Lisäksi feministien väite miesnäkökulman vallankäytöstä historiaa luotaessa ja kirjoitettaessa on täysin nurinkurinen. Sodat käydään usein naisten takia, ja niistä kärsivät eniten miehet, jotka naisväki lähettää rintamalle kuolemaan. Pojat, jotka huutavat äitiä vihollisen luoteihin menehtyessään, kuolevat syyllisen nimi huulillaan.

Edellä olevasta sitaatista ei tosin ilmene, mitä tarkoittaa, että ”kirjallisuutta esitellään enemmän mies- kuin naiskirjailijoiden kautta”. Järjestävätkö opettajat opetuksensa niin? Vai onko oppikirjoissa miehiä enemmän? Vaikka miehiä olisi kaksi kertaa enemmän kuin naisia, yhdestä olen varma: opettajakunnan naisvaltaisuus antaa naisille paljon tasoitusta, kun äidinkielen (ja siis kirjallisuuden) opettajina ei juuri muita toimikaan kuin pelkkiä akkoja.

Muistan itse omilta kouluvuosiltani, kuinka naisvaltaista koko kirjallisuudenopetus oli, eikä kohdalleni sattunut koko kouluaikanani yhtään miespuolista kieltenopettajaa. On mahdollista, että kirjallisuuden oppimateriaaleihin on laitettu enemmän miesmalleja ja miehille sopivina pidettyjä aiheita tilanteen tasapainottamiseksi: jotta poikien kiinnostus kirjallisuuden opiskeluun pysyisi edes jotenkin yllä.


Täysfeminiinisoitu koulumaailma raiskaa pojat

Mistähän muuten johtuu, että naisten asemaa surkutteleviin selvityksiin päätyneet tutkijat ovat yleensä aina naisia? Itse kutsun kyseisen ideologian pakkosyöttöä propagandaksi, joka pahimmillaan vahingoittaa kehittyvien nuorten identiteettiä. Liisan ja Tiinan kaltaiset pseudotutkijat vertailevat yhä edelleen omenoita appelsiineihin, vaikka toisesta suupielestään feministit rääkyvät, ettei biologista ja kaksiarvoista sukupuolieroa ole olemassa. Sukupuoli ei varmasti ole esittämistä eikä pukeutumista, mutta siitä alan olla varma, ettei feminismi ole tieteellistä ajattelua vaan nimenomaan tyylisuunta.

Nykykoulussa naisopettajattaret raiskaavat pojat henkisesti. Nämä naamapuiset puumanaiset altistavat pojat omien päämäärätietoisten ja ammatillisten kykyjensä kautta feministien vaikutusvallalle. Koulumaailman naisistuminen on johtanut siihen, että naisopettajattaret arvottavat miehille tyypilliset ominaisuudet, kuten kovaäänisyyden ja reippauden, kielteisesti, ja naisille tyypitellyt ominaisuudet, kuten ahkeruuden ja nöyryyden, myönteisesti.

Kuitenkin pojat osoittavat älyllisyytensä nimenomaan kapinoimalla. Pojat eivät halua vain oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille opetetaan.

Kun arvostelu tapahtuu naisvaltiatarten säännöillä, tytöt ovat alkaneet näyttää poikia lahjakkaammilta. Niinpä koulumaailman naisistuminen johtaa miesten syrjäytymiseen jatko-opinnoista ja naisten ylivaltaan.

Naiskiintiöt on säilytetty aloilla, joilla miehet ovat olleet enemmistönä, mutta mieskiintiöt poistettiin esimerkiksi Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen sisäänvalinnoista vuonna 1993, jonka jälkeen 85,1 % valituista opiskelijoista oli naisia. Todellisuudessa juuri opetusalalla sukupuoli on tärkeä työskentelyn väline, sillä siihen liittyy roolimalleja ja samastumisen kautta tapahtuvaa kontaktin luomista. Siksi mieskiintiöt olisi pitänyt säilyttää nimenomaan opetusalalla.

Liisan ja Tiinan tekemä selvitys on asenteellinen myös siksi, että ajastaan jälkeen jääneenä se käsittelee vain sukupuolten eroa keskeisenä tekijänä seksuaalisuuteen liittyvien asioiden yhteydessä. Esimerkiksi Jukka Lehtosen tutkimuksia lukemalla voi vakuuttua, että oppikirjoissa ei ole esitetty juuri lainkaan homoja eikä muita seksuaalivähemmistöjä, vaan seksuaalivähemmistöt on vaiettu lähes täysin heterokoulussa ja heterokoulun oppimateriaaleissa. Se, että asiasta mainitaan myös nyt puheena olevassa selvityksessä vain ohimennen, on osa tuota diskriminaatiota.

Entä sitten naisten kuvat ja miesten kuvat sinänsä? Valittavasta sävystä päätellen Liisa ja Tiina tuntuvat itsestään selvästi ajattelevan, että naisia pitäisi olla enemmän naisten omien toiveiden ja etujen tähden. Eivätkö heterotytöt haluakaan katsella poikien kuvia? Ja eikö olisi oletettavaa, että heteropoikien kiinnostus koulunkäyntiin elpyisi nimenomaan silloin, kun kirjoissa olisi esimerkiksi alastomien typyjen kuvia?

Omasta mielestäni sukupuolen ja seksuaalisuuden vapautuminen tässä mielessä olisi vain hyvä asia. Mikäli taas naiset haluavat kirjoihin lisää naisia ja miehet miehiä, eikö tämä osoita, kuinka homososiaalista ihmisten älyllinen toiminta on samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteisen merkityskonstituution vuoksi, aivan kuten olen todistellut 574-sivuisessa teoksessani Enkelirakkaus (2008)?


Järjetöntä sukupuolella politikoimista

Pitäisikö sukupuolikin nyt neutraloida tavalla, jolla ihmiset eivät saisi olla kumpaakaan sukupuolta? Vielä 1960-luvulla feministit vaativat sukupuolen avointa esittämistä ja seksuaalisuuden vapauttamista, mutta tätä nykyä he haluavat kitkeä pois koko sukupuolieron ja vaarallistaa vapaan seksin patologisoimalla miehet heidän intohimojensa vuoksi.

Jokseenkin käsittämätön on tulos, jonka mukaan

”[o]ppikirjojen fantasiakuvista noin 56 prosenttia esitti miespuolisia ja 34 prosenttia naispuolisia hahmoja. Loput 10 prosenttia oli sukupuoleltaan tunnistamattomia.”

Mitä merkitsee, että 10 prosenttia oli sukupuoleltaan tunnistamattomia? Satuhahmojen tapauksessa androgyynisyys osoittanee, että sukupuoli on haluttu häivyttää jo kirjoja laadittaessa. Jos asiaa ajatellaan tasa-arvopolitiikan kannalta, osa ihmisistä on tietenkin trans- tai intersukupuolisia, mutta heitä ei ole väestöstä missään tapauksessa kymmentä prosenttia, joten heillä näyttäisi olevan koulukirjoissa roima yliedustus.

Mikäli pohditaan laadullista ydinkysymystä (jota Liisa ja Tiina eivät ole vaivautuneet ajattelemaan määrälliseen metodiin perustuvassa selvityksessään), toisin sanoen kysymystä siitä, mitä tai mikä sukupuoli oikeastaan on, mieleen palautuu feministien oma väite, että sukupuoli onkin useiden ominaisuuksien kirjo, eikä keskeistä ole biologinen sukupuoli lainkaan. Tämän mukaan olennaisia olisivat maskuliinisuus ja feminiinisyys eikä miehenä tai naisena oleminen sinänsä.

Itse tosin pidän biologista sukupuolta kaiken sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden lähtökohtana ja objektiivisena ominaisuutena. Sukupuoli on kaksiarvoinen tosiasia geenien, kromosomien ja hormonien tasolla sekä kehollisesti havaittavalla fenotyyppisellä tasolla. Katsokaa vaikka jalkojenne väliin. Jos feministit olisivat uskollisia omalle julistukselleen, heidän ei tarvitsisi tukeutua tähän ”sovinistiseksi” haukkumaansa kaksiarvoiseen sukupuolikäsitykseen, vaan he voisivat sivuuttaa koko sukupuolieron merkityksettömänä. Nykyään feministit kiistävät tai myöntävät biologisen sukupuolieron aseman ja kaksiarvoisuuden aina sen mukaan, miten se sopii heidän poliittisiin tarkoitusperiinsä.

Ikävää vain, että Liisa ja Tiina ovat saaneet toimintaansa varten taloudellista tukea yliopistolta ja yhteiskunnalta, kun selvityksen tilaajanakin on Opetushallitus. Juuri tällaiseen pseudotutkimukseen yhteiskunta tuhlaa rahaa mutta ei anna sitä kenellekään, jolla on aivot.

Lisensiaatti Henna Virkkunen olisi voinut nuoremmakseen antaa sata tuhatta euroa minulle sen selvittämiseksi, miksi koulujen opettajakunta on täysin naisvaltainen, miksi Helsingin yliopiston tiedekunnat ovat yhtä lukuun ottamatta naisenemmistöisiä ja kuinka suuri ongelma tämä on ihmisten yhdenvertaisuuden, identiteetin ja yleisen oikeudenmukaisuuden kannalta. Siihen, miksi tätä asiaa ei tutkita voi olla yksi syy: tutkimusta ei tarvita, koska räikeyden näkee sokea Reettakin. Silti ongelmaa ei edes yritetä ratkaista, koska se ei ole naisten poliittisten etujen mukaista.

On huomattava, että Liisan ja Tiinan selvityksessä käsiteltiin vain oppikirjoja ja niitäkin valikoidusti. Olen jo aiemmin arvostellut sitä, miten paljon naiset haalivat sivutilaa mediassa naistoimittajien ja naistenlehtien tuella. Aiheeseen voi perehtyä esimerkiksi tästä. Feministisen tasa-arvopolitikoinnin lahouden olen arvostellut kotisivujeni poliittisen ohjelman kohdassa Tasa-arvo (puolen välin jälkeen). Ja mikäli jotakuta kiinnostaa akateemisen feminismin kritiikki, aihetta käsittelevän verkkokirjani voi imuroida ilmaiseksi tästä.

Munattomat tyttöhautomot

Tänään oli jälleen päivä, jolloin abiturientit parveilivat kuorma-autojen lavoilla. Näky on joka vuosi yhtä hersyvä. Pakkasessa palelevat lukiolaiset eivät poikkea paljoa synnytyslaitokselta tuotavista: laitos mikä laitos.

Lukiot ovat kuitenkin siinä suhteessa erilaisia, että synnytyslaitoksista tulee lähes yhtä paljon tyttöjä ja poikia, mutta lukion käyneistä noin kuusikymmentä prosenttia on tyttöjä. Helsingin yliopistossa enää yksi tiedekunta on opiskelijamäärältään miesenemmistöinen.

Vaikutelma naisten paremmasta ahkeruudesta, soveltuvuudesta, älykkyydestä tai muusta lahjakkuudesta on illuusio. Koulujärjestelmä suosii tyttöjä. Pohja sille luodaan jo opettajankoulutuksessa. Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitokseen valituista 85,1 prosenttia oli naisia heti, kun sukupuolikiintiöt poistettiin. Feministit vaativat kyllä sukupuolikiintiöitä kaikille niille areenoille, joilla naiset muutoin olisivat vähemmistönä. Mutta opettajankoulutuksesta ja opetusalalta, jolla sukupuolella on merkitystä, mieskiintiöt poistettiin syrjinnän merkiksi.

Kun opettajakunta on naisistunut, koulu on alkanut suosia tyttöjä. Tytöille tyypitellyt ominaisuudet, kuten nöyryys ja kiltteys, arvotetaan myönteisesti ja pojille ominaiset kovaäänisyys ja reippaus kielteisesti. Todellisuudessa poikien väitetty koulunvastaisuus ei ilmennä epä-älyllisyyttä, kuten usein katsotaan, vaan itsenäisyyttä ja henkistä kypsyyttä. Pojat eivät halua ainoastaan oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille opetetaan.

Yksi syy suomalaisen kulttuurin näivettymiseen ja henkiseen selkärangattomuuteen on se, että lukioissa pojista tehdään tyttöjä. He alkavat katsella maailmaa niin kuin näyteikkunaa. Tiedän: viimeistään tässä vaiheessa feministit parkuvat, ”missä viitteet, missä lähteet?”. Katsokaa toki kirjoistani, joissa analyysia on lisää, ja pitäkää muutenkin silmänne auki.

Takaisin inhimilliseen yhteiskuntaan

Tänä vuonna Suomessa on ehtinyt tapahtua jo paljon: yksi kansainvälistäkin huomiota herättänyt sarjamurha ja entisen kansanedustajan itsemurha. Äskettäin lehdet kertoivat, että 14-vuotias vantaalaistyttö laati koulukiusaajistaan tappolistan. Poliisi puolestaan vahvisti naama peruslukemilla, että ei huolta: tämä on rutiininomaista, sillä vastaavaa tulee esiin lähes joka kuukausi.

Kulttuurin väkivaltaisuus ei ole tietenkään mikään suomalainen ominaispiirre. Olisi typerää arvostella omaa maata asioista, joita löytyy kaikkialta, vieläpä paljon kärjistyneemmissä muodoissa. Siksi herää kysymys, mikä ihmisiä riivaa.

Onko kyse ihmisten turhautumisesta omaan hyvinvointiinsa tai pahoinvointiinsa? Kertovatko väkivalta ja kiusaamiskulttuuri ihmisten taistelusta toinen toisiaan vastaan tai luontoa vastaan eloonjäämiskamppailussa? Vai onko kyse jostakin metafyysisestä pahuudesta, heikkoudesta tai pahasta tahdosta, kun ihmisistä tulee niin ilkeitä, epäonnisia ja traagisia kuin he todellakin ovat?

Minulla ei ole tähän kysymykseen yksiselitteistä vastausta. Luultavasti myös pahalla tahdolla on merkitystä. Etiikalle puolestaan ei voi olla mitään muuta lähtökohtaa kuin hyvä tahto. Olisi mahdotonta ajatella, että etiikan päämäärä olisi paha, ja siksi jo Tuomas Akvinolainen lausui: Bonum est faciendum et prosequendum, malum est vitandum  (Hyvä on suositeltavaa ja edistettävää, pahuus taas on vältettävää).

Hyvä ja paha ovat tietenkin vaikeita määritellä yleispätevästi, mutta ajatus valottaa sen, että inhimillisessä tahdonmuodostuksessa on aina parempi pyrkiä hyvään kuin pahaan. Nyt näin ei ole. Ovatpa hyvyys ja pahuus mitä tahansa, ihmiset eivät näytä pyrkivän hyvään vaan pahaan. Heidän tahtonsa on vääristynyt, ja he riippuvat toistensa tukassa kiinni kuin pienet vihamieliset satiaiset. Poliitikot piinaavat toisiaan. Köyhät kamppailevat keskenään, ja rikkaat polttavat rahansa käräjöidessään kunniastaan oikeuksissa, vaikka tuskinpa heidänkään saavuttamansa oikeudet pysyviä ovat. Sananlasku sanoo, että vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään ja kunnialliset pitävät itse huolen maineestaan.

Nyky-yhteiskunnassa ihmiset ovat kuin pienikokoisia piruja. Kyse on aivan ilmeisesti pahasta tahdosta, ei hyvästä. Myös Suomessa ihmiset kiusaavat toisiaan liikaa. Siksi jokaisen olisi hyvä katsoa peiliin ja tutkia, minkälainen ihminen sieltä löytyy. On kaameaa, että jo koululaisetkin laativat toisistaan tappolistoja. Heidän ahdistuksensa on tietysti vanhempien ihmisten välinpitämättömyyden syytä.


Nais–mies-dialogin vääristyminen

Feministien harjoittama piikittely onkin sitten kokonaan omaa luokkaansa, aivan kuten naisten ja miesten välisen keskustelun kieroutuminen laajemminkin. Esimerkiksi raiskauskriisikeskus Tukinainen tilitti äskettäin, että tappouhkauksien lateleminen parisuhteissa on valitettavan yleistä ja että asiasta ottaa yhteyttä yleisimmin nainen.

Feministinen Helsingin Sanomat laittoi tämän sivuilleen mielellään, mutta niin Hesarin kuin naisten kriisikeskuksenkin näyttää olevan vaikea tunnustaa, että lapsiin kohdistetun perheväkivallan harjoittaja on suurimmassa osassa tapauksista nainen ja että naiset todella pahoinpitelevät miehiään yleisemmin kuin miehet naisia. Esimerkiksi Aamulehden raportoiman tuoreen kyselytutkimuksen mukaan ”tytöt turvautuvat väkivaltaan seurustelusuhteissa poikia useammin”.

Miehet eivät vain avaudu asioista yhtä usein kuin naiset. Lisäksi tilastot eivät kerro siitä henkisestä väkivallasta, eli nalkuttamisesta ja solvaamisesta, joilla naiset usein piinaavat miehiä, ihan institutionalisoidun feminisminkin muodossa.

Feministien miesviha puolestaan kasvaa (hetero)naisten yksinäisyydestä ja peloista, joiden takaa kaikuu seksuaalinen tyydyttymättömyys. Naisille tyypitellyssä roolijaossa naisten ei pidetä suotavana olla seksuaalisesti aktiivisia, ja niinpä he kostavat ja sääntelevät miesten seksuaalista tyydytystä seksistä pidättäytymällä. Näin (hetero)miehet syyllistetään lopulta seksin ostamisesta ja päällekäyvyydestä. Heteromiesten ja -naisten idealisaatioista ja yhteiselon unelmista puuttuu oivallus, että toiselle voi tehdä hyvää vain nöyrtymällä ja suostumalla toteuttamaan toisen toiveita. Sen sijaan nykymeno sisältää paljon salattua henkistä kärsimystä, joka johtuu osapuolten ylpeydestä.

Feminismi sinänsä on täysin ideologinen luomus. Sen edustajat pitävät mahdollisena arvostella feminismiä vain, jos itse on feministi. Todellisuudessa feminismi ei ole tasa-arvon kannalta sen parempi aate kuin sovinismikaan.

Feministien ja sovinistien välinen kissanhännänveto on osa sitä jatkuvaa kähinää, jonka kautta media koettaa luoda arkitodellisuuteen merkityksiä ja jota käsittelin kolumnissani Paskapuheesta. Olennaista on todellakin ajatusmaailma: vääristynyt dialogi ja kieroutuneet nais–mies-suhteet. Kunpa niiden takana ei olisi jokin tarkoitushakuinen paha tahto. Ainakaan reiluilta vastavuoroiseen vaihtoon perustuvilta ihmissuhteilta nuo eivät näytä.


Voisiko politiikkaa tehdä reilusti?

Yhteiskunnassamme on lisäksi suunnitelmallista ja institutionalisoitua pahuutta. On kokonaisia organisaatioita, kuten kaikkien rakastamat pankit, vakuutuslaitokset ja kiinteistöjen välitysfirmat, joissa oikein ammatikseen pohditaan, miten ihmisiä voitaisiin vielä piinata, kiusata ja kiristää, jotta elämä olisi mahdollisimman vaikeaa ja epämukavaa. Ilkeimmille sopisi ohje: vihatkaa toki itseänne kuten lähimmäisiänne.

Itse uskon, että tästä ahneuden, kapitalismin, vääjäämättömänä pidetyn globalisaation ja toivottomuuden kirouksesta voidaan tehdä poliittisilla keinoilla loppu. Hyvä voittaa pahan - oikeus lannistaa vääryyden.

Loppu voidaan tehdä myös korruptoituneiden poliitikkojen välinpitämättömyydestä, ja oikeudenmukaisuus voidaan saattaa takaisin voimaan niin, että ihmiset kokevat taas elävänsä huolta pitävässä yhteiskunnassa.

Lopun ajat ovat lähellä, ja vääryyden pitää väistyä. Itse uskon, että tämän maan politiikassa, henkisessä tilassa ja tahdonmuodostuksessa alkaa aivan pian uusi aika.

Itseä häiritsevä seksuaalisuus

Homoseksuaalisuus on tunnetusti poistettu sekä Amerikan psykiatriyhdistyksen APA:n että WHO:n ylläpitämän ICD-10-sairausluokitteluun piiristä, mutta yhä edelleen jälkimmäisellä listalla kummittelee termi ”itseä häiritsevä sukupuolisuhteiden häiriö”, josta tunnetaan tasavertaisesti heteroseksuaalinen (F66.20) ja homoseksuaalinen (F66.21) muoto.

Minua on usein ihmetyttänyt, miten kenenkään ihmisen luonnollinen ominaisuus eli hänen seksuaalisuutensa voi häiritä itseä, mikäli ihminen on järjissään ja niin sanotusti täysipäinen eli hyväksyy itsensä. Rajakysymyksen muodostaa se, voiko kukaan toinenkaan ihminen ”häiritä” ketään muuta ihmistä omalla seksuaalisuudellaan. Seksuaalinen kanssakäyminen kun on inherentti osa ihmisen olemukseen ja todellisuuteen sisältyvää vuorovaikutusta.

Ehkä onkin niin, että seksuaalisuus ylipäänsä häiritsee vain sellaisia ihmisiä, jotka eivät jostain syystä ole oikein sinut itsensä tai muiden ihmisten kanssa. Se on surullista. Olen joutunut huomaamaan, että varsinkin feministipiireissä tämä on yleistä, ja erityisen suurta huolta asiasta on kantanut Helsingin Sanomat, jota eräs tuttavani kutsuu (syystä jota hän ei ole kertonut) ”Kevätpörriäiseksi”. Syynä seksuaaliseen häirintään taitaakin todella olla kevätpörriäinen, sillä tämän jutun mukaan sukupuolinen häirintä on ”tuttua jo peruskoulussa”.

Lapsuudessa kaikki tosiaan alkaa. Kun ihmisen seksuaalisuus orastaa latenssivaiheen yli, lapsista tulee varhaisnuoria, ja he alkavat kiusoitella ja piikitellä toisiaan seksuaalisuutensa merkiksi. Mutta mikä tässä kasvatuspsykologian alkeistotuudessa on niin kamalaa? Olisi kai ahdistavaa, jos niin ei saisi olla, vai pitäisikö erilliset tyttö- ja poikakoulut saattaa uudestaan voimaan, kun sukupuolten vuorovaikutus näyttäytyy muutamille tahoille pelkkänä helvettinä.

Helsingin Sanomat myös kyynelehtii sen asian vuoksi, että vain harva vie seksuaalista häirintää oikeuteen asti. Kun kyse on ihmissuhteisiin liittyvästä ja mitä ilmeisimminkin varsin herkästä asiasta, olisiko leivättömän pöydän kattaminen oikea ratkaisu? Nuo ihmiset kuuluisivat pikemminkin terapiaan, mutta lehti haluaa nähdä tämäkin asian pelkkänä normittamiskysymyksenä omassa karjuvassa tasa-arvon tavoittelussaan. Juuri tällainen moralisminsekainen pseudojournalismi pitää yllä suomalaisen valtamedian epä-älyllisyyttä ja likilaskuisuutta.

Lopullisesti minulle valkeni, mitä ”seksuaalinen häirintä” on, kun perehdyin Helsingin Sanomien toimittaja Katja Marteliuksen (ilmeisestikin vain hänen omasta mielipiteestään kertovaan) juttuun Naisten Suomi, joka tosin ei perustu mihinkään tieteelliseen tutkimukseen vaan hänen omiin vaikutelmiinsa.

Jutun mukaan ”suomalainen yhteiskunta on syvästi naisvihamielinen” ja miehet ”rutiininomaisesti tappavat ja hakkaavat” naisia! Lisäksi Katja vaivautuu antamaan harhaanjohtavan kuvan sosiologi Henry Laasasen feminismikriittisestä tutkimuksesta Naisten seksuaalinen valta (2008) paheksumalla, että ”TV-studiossa keskustellaan posket punoittaen, kuinka naisia pitää saada myydä ja ostaa, koska se on naisten itsensä identiteettipoliittinen valinta”.

Ei siellä, Katja hyvä, tuosta asiasta keskusteltu vaan siitä, miten naiset käyttävät valtaa seksuaalisen vaihdon markkinoilla. Olisi kai kohtuutonta väittää, että naiset eivät mitenkään osallistuisi seksuaaliseen kanssakäymiseen – tai että täysivaltaiset sekä täydessä ymmärryksessä olevat naiset eivät muka itse olisi syyllisiä prostituutioon. Todellisuudessa prostituutio on heidän oma vapaa valintansa, sillä jokainen täysi-ikäinen varmasti tietää, mihin ryhtyy. Laasasen väite olikin, että naiset käyttävät valtaa pihtaamalla seksiä miehiltä ja luovat siten motiivin seksin ostamiseen. Yhteiskunta suostuu kuitenkin syyllistämään vain paineissaan olevia heteromiehiä. Tämä väite on terävänäköinen ja tieteellisesti mielenkiintoinen.

Katjan mielestä ”seksuaalisen häirinnän” (lue: useimmiten täysin normaalin kanssakäymisen) tarkoitus on ”mitätöidä kohde” ja laittaa nainen ”miehisten tarpeiden ja määräysvallan kohteeksi”. Olen pahoillani, jos Katjalla menee noin huonosti. Totuudessa pysymätön liioittelu ei ole kuitenkaan hyväksi edes naisten omalle politikoinnille. Jos miehet tästä järkyttyneinä eivät jatkossa enää koske eivätkä katsokaan naisiin, niin mitä naiset silloin omasta mielestään ovat? Esineellistettyjä, diskriminoituja ja syrjittyjä: alistettuja poiskatsomisen voimattomiksi objekteiksiko? Niin kai asian täytyy olla, sillä perustotuus – eli että naiset ovat syrjittyjä ja sillä selvä – ei saa naisten oman itsesyrjinnässä piehtaroimisen vuoksi muuttua.

Minun tulkintani mukaan pikkupojat kiusaavat kouluissa tyttöjä sen merkiksi, että he kokevat heidät jollakin tavoin vietteleviksi. Kun myös heteromies ”häiritsee” heteronaista, heteronainen voisi ottaa sen kiitoksena vastaan. Enempää en voi kuitenkaan sanoa, koska jokainen päättää asioiden merkityksistä tietenkin itse. Muutamille myös vääristynyt havainto saattaa edustaa objektiivista todellisuutta, kuten sitä, että ”suomalainen yhteiskunta on syvästi naisvihamielinen” ja miehet ”rutiininomaisesti tappavat ja hakkaavat” naisia. Ainakaan totuus asioiden tilasta se ei ole.

Chauvinisme, s’il vous plâit!

Ilta-Sanomat on lukijakatonsa vuoksi ryhtynyt etsimään kasvua naisväen keskuudesta julkaisten toistuvasti miesten ja naisten palkkaeroista kertovia tilastoja. Lehdessä äskettäin ilmestynyt palkkavertailu, jossa naiset todisteltiin jälleen miehiä heikommin palkatuiksi, oli jo ainakin kolmas tänä vuonna.

Luin hiljattain tutkimuksen, jossa todettiin, että kyseiset tilastot ovat harhaanjohtavia. Niissä ei oteta huomioon esimerkiksi sitä, että miehet tekevät pitempiä työpäiviä kuin naiset ja että miehillä on myös pitempi työura kuin naisilla. Jos vertailua painotettaisiin näillä tekijöillä, naiset paljastuisivat miehiä paremmin palkatuiksi. (Ks. Arno Kotron ja Hannu T. Sepposen toimittamaa teosta Mies vailla tasa-arvoa vuodelta 2007 sekä Ossi Korkeamäen ja Tomi Kyyrän kirjoitusta siinä.)

Rahojen lopullisen käytön arvioimiseksi pitäisi lisäksi ottaa huomioon tulonsiirrot perheiden sisällä. Sukupuolten välisen tasa-arvon vaatiminen onkin eräänlainen kupla. Kyseinen argumentaatio tietysti sopii iltapäivälehteen. Näin saavat marketeissa kärryilevät perheenemännät katkeruuteensa pontta.

Sama linja jatkui Ilta-Sanomien asettumisella naisvaltaisen hoitaja-alan palkkakiistan taakse. Sitä kautta feministit kalvavat jo toinen toisiaankin Lenitan läimäyttäessä Tarjaaja toivoessa häneltä kannanottoa hoitajien puolesta. Tosiasiassa sairaanhoitajat eivät ole mikään erityisryhmä, joka ansaitsisi tasokorotuksia tai muitakaan erityisetuja. Heidän työnsä on kohtalaisen turvallista ja työpaikat turvattuja. Kyseisistä tehtävistä ei pidä myöskään kohtuuttomasti palkita, varsinkaan kun koko ammattikunta on joutunut jatkuvasti väärinkäytöksiä koskevien epäilyjen kohteeksi hämärien sairaalakuolemien vuoksi.

Kokoomus näyttääkin olevan feministisempi puolue kuin Vasemmistoliitto, SDP ja Vihreät. Vaikka hymypoika Katainen laulaisi hoitajille serenadeja ja lupaisi heille kuun taivaalta, puolue saanee lopulta naisten vihat silmilleen, sillä mikään korotus ei tule koskaan riittämään heille, ja Kokoomusta pidetään petturina joka tapauksessa.


Kun yhteiskoulusta tehtiin tyttökoulu

Myös SanomaWSOY-konsernin päälehti Helsingin Sanomat uutisoi jälleen näyttävästi sukupuolten paremmuudesta tyttöjen eduksi. Naistutkija Liisa Keltikangas-Järvinen todistelee raportissaan, että tyttöjen positiiviset luonteenpiirteet siivittävät heidän koulumenestystään. Tällainen selvittely on asioita yksinkertaistavaa empiiristä tutkimusta, jossa ei vaivauduta pohtimaan, mitä nuo positiiviset luonteenpiirteet sinänsä ovat, eli miten syntyy ilmiö, jota sanotaan positiiviseksi luonteenpiirteeksi. Tutkittavan ilmiön oman olemuksen fenomenologinen analyysi on jätetty suorittamatta, mistä on seurannut useita ongelmia pohdittaessa tulosten merkitystä.

Asian ydinhän on se, että koululaitos ja sitä tarkasteleva tiede itse arvottavat tyttömäiset luonteenpiirteet, kuten nöyryyden ja ahkeruuden, myönteisiksi ominaisuuksiksi, kun taas pojille tyypitellyt luonteenpiirteet, kuten reippaus ja kovaäänisyys, arvotetaan jo lähtökohtaisesti kielteisellä tavalla. Näin syntyy tulos, jossa tytöille tyypitellyt ominaisuudet näyttäytyvät myönteisinä.

Syypää kyseiseen vääristymään onkin se, että koko opetus- ja koulutusjärjestelmämme suosii naisia. Sen seurauksena koulut ovat muuttuneet tyttökouluiksi, kun lukioidenkin oppilaista kaksi kolmasosaa on nykyään tyttöjä. Noidankehän alkupää on opettajankoulutuksen mankeleissa, yliopistoissa, kun kasvatusalalle ei enää valita miehiä. Esimerkiksi Helsingin yliopisto luopui luokanopettajaksi opiskelevien sukupuolikiintiöistä vähin äänin, minkä seurauksena kasvatustieteelliseen valituista oli jo vuonna 1993 peräti 85,1 prosenttia naisia. Kun opettajakunta on naisistunut, ei ole ihme, että kouluissa syrjitään poikia.

Silti naiset kehtaavat vaatia ”tasa-arvoa”. Feministit näyttävätkin vaativan tasa-arvoa aina kun he arvelevat sen tukevan omia etujaan, mutta vaikenevat silloin kun vähemmistösukupuolena ovat miehet. Psykologian piirissä on jo pitkään pidetty epä-älyllisenä ja kaavoittuneena sellaista tutkimusta, jossa viitataan ihmisten luonteeseen. Olemusajattelua on pidetty alkeellisena. Sitä mieltä ovat olleet varsinkin feministit. Mutta feministeille kyseinen luonteenpiirteisiin viittaava olemusajattelu näyttää kelpaavan aina, jos he voivat sitä kautta selittää naisten menestymistä parhain päin. Kyse on siis taaskin täysin tarkoitushakuisesta tutkimuksesta.

Pahinta on, että niin koululaitos, yliopistot kuin politiikkakin alkavat olla feministien käsissä, ja kaikki on muuttunut epä-älylliseksi vauvanhoidoksi. Viran saa vain mitäänsanomaton villatakkinuttuinen miestutkija, joka sitoutuu feminismin poliittiseen ohjelmaan, ja järkeviltä miesyksilöiltä on yliopistoihin pääsy kielletty.


Käyvätkö uhkakuvat toteen?

Vuonna 2002 perustettu vähemmistövaltuutetun virka on saanut ensimmäisten viiden vuoden aikana osakseen paljon kritiikkiä. Se on kohdistunut viran ensimmäiseen haltijaan, Mikko Puumalaiseen, joka on omastakin mielestäni ollut sopimaton henkilö hoitamaan tehtävää. Hänen aloitteestaan käynnistettiin tosikkomaiset ajojahdit, joiden seurauksena neekerinkuvat ovat katoamassa lakritsikääreistä, tavallisten suomalaisten verkkosivuja suljetaan ja sananvapautta kahlitaan. Puumalainen on epäviisailla otteillaan kylvänyt epäluottamusta valtaväestön ja vähemmistöjen välille.

Terävää kritiikkiä asiasta on esittänyt muiden muassa filosofian tohtori ja kansanedustajaehdokas Jussi Halla-aho blogissaan. Tultuaan valituksi apulaisoikeuskansleriksi Puumis on toteuttamassa kriitikoitten pahimman vision ylenemällä maan ensimmäiseksi oikeudenvalvojaksi. Jaakko Jonkan sairastuttua hän hoitaa nyt oikeuskanslerin virkaa. Tämä osoittaa, kuinka pitkälle voi pötkiä pelkällä kritiikittömällä monikulttuurisuuden palvomisella. Vähemmistövaltuutetun virka on myös instituutiona epäonnistunut, sillä sen tehtäväalueeseen luetaan vain etnisen syrjinnän kysymykset.

Vähemmistövaltuutetun virka on myös instituutiona epäonnistunut, sillä sen tehtäväalueeseen luetaan vain etnisen syrjinnän kysymykset. Taas kerran seksuaalivähemmistöt on asetettu maahanmuuttajien alapuolelle poliittisesti korrekteissa syrjintähierarkioissa, vaikka kuulumme kantaväestöön. Näin ihmisiä diskriminoidaan ”kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti”.

Onneksi maasta löytyy myös poliittista järkeä ja rohkeutta sanoa näkemyksensä suoraan. Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrysen mukaan laajamittainen työperäinen maahanmuutto kävisi Suomelle liian kalliiksi, ja Alma Median Helsingin toimituksen haastattelussa hän on viitannut muun muassa saksanturkkilaisten ongelmiin. Heidän asemansa on saanut Väyrysen epäilemään myös työperäisen maahanmuuton siunauksellisuutta, ja samaan on päätynyt SAK:n Lauri Ihalainen.

Maahanmuuttajilla ei Väyrysen mukaan ole eläkeiässäkään helppoa. Toimeentulo on heikko, saksan kielen taito olematon, eikä paluuta Turkkiin ole. Väyrysen laskelmien mukaan maahanmuuton nettohyöty jäisi Suomelle pieneksi, koska muuttajille pitää järjestää omia palveluja. Tulkkaus, päiväkodit, koulut ja sairaanhoito luovat uuden työvoimapulan kierteen. Vastaavasti työvoiman tarpeen mentyä ohi on seurauksena jatkuva sadekausi.

Väyrynen on mukana hallituksen maahanmuuttoon keskittyvässä ministeriryhmässä. Ministerit pohtivat lähiviikkoina, millaista maahanmuuttoa Suomeen halutaan, missä mittakaavassa ja mistä maista. Väyrysen arvion mukaan muuttajien hankkiminen kannattaisi keskittää vain muutamiin maihin, jolloin esimerkiksi tulkkipalveluja tarvittaisiin vähemmän.

Viimeksi mainitussakin tapauksessa olisi tietysti epäviisasta keskittyä kolmannen maailman maihin tulija-aineksen kouluttamattomuuden ja kulttuurierojen vuoksi. Suomessa on peräti 100 000 noin 18–25-vuotiasta nuorta, jotka joutuvat toistuvasti työviranomaisten toimenpiteiden kohteiksi. Nähdäkseni siinä on tarpeeksi työvoimapotentiaalia. Oletukset ”työvoimapulasta” ovat joko ”kohtaanto-ongelmia” tai muita tekaistuja verukkeita, joilla maahamme yritetään houkutella halpatyövoimaa. Se on kuitenkin vain näennäisesti halpaa ja usein myös arvottomampaa kuin ammattitaitoinen suomalainen työvoima. Thai-hierojia Suomessa jo riittääkin.


Kun kiinteistökupla puhkeaa

Helsingin Sanomat jatkaa sitkeästi kansalaisten uskottelemista sillä otaksumalla, että asuntojen hinnat eivät laske. Näin se koettaa ilmeisesti pitää yllä konsernin omien kiinteistöjen arvoa. Kiihtyvän itsensä toisamisen merkiksi lehti julkaisi nyt verkkosivuillaan vuoden vanhan jutun, joka ilmestyi alun perin kuukausiliitteessä.

Kirjoituksessa yritetään todistella, että odottaminen ei asunnon ostossa kannata. Kun Pertti meni ja odotti, hinnat kaksinkertaistuivat. Mutta entäpä, jos kyseinen tarkastelujakso olikin tahallisesti asetettu ajankohtaan, jolloin asuntojen hintoihin tuli lähinnä yksi kysynnästä johtuva kohouma 1990-luvun lopulla? Entäpä, jos asuntojen hintojen nousu ei voi jatkua siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmisten tulot eivät ole kaksinkertaistuneet ja kansalaisten maksukyky on loppunut?

Varsin varovaisia arvioita ja ristiriitaista informaatiota tulee Taloussanomienkin tuutista, kuten tämän jutun yleisökommenteista voi lukea.

Itse katson, että asuntojen hinnoissa olisi hyvinkin varaa pudota kolmanneksella, ja romahdus tapahtuu heti, kun korot nousevat ja löyhäkätinen lainojen mättäminen pankeista on ohi. Tulevan laman syyt eivät edellytä ainoastaan häiriötä kansainvälisessä taloudessa (se onkin jo saatu), vaan pelkkä kotimaisen kysynnän tyrehtyminen riittää kuluttajien velkaannuttua korviaan myöten. Silloin alkaa itseään ruokkiva romahdus. Vaarallisin häiriö näyttääkin olevan pitkään jatkuva nousukausi, sillä sen aikana tehdään suurimmat virheet, kun taas elämä taloustaantuman mukaisesti näyttää vastaavan myös kotitalouksien normaalitilaa.