Rakkauden rodeota filosofin tapaan

Professori Jaakko Hintikka on julkaissut enemmän tieteellisiä aikakauskirja-artikkeleita kuin kukaan muu elossa oleva filosofi, mutta hänen ajattelunsa on jättänyt lukevan yleisön kylmäksi. Nämä asiat voivat myös liittyä toisiinsa. Hänen suunnattoman merkittävänä pidettyä filosofiaansa ei juuri tunneta suppean, logiikkaan keskittyneen akateemisen piirin ulkopuolella.

Niinpä 84-vuotias filosofi on tehnyt tavalla, joka muistetaan Helsingin yliopiston filosofian laitokselta jo 1980-luvulta: hän on päättänyt ryhtyä tavoittelemaan naistenlehtijulkisuutta ja alkanut puhua entisestä vaimostaan sensaatiojournalistisesti. Helsingin Sanomat, joka on omalla omituisella tavallaan aina suosinut Hintikkaa, mainostaa nyt Kuukausiliitteessään Jaakko Hintikan uutta teosta (WSOY), jossa hän tilittää suhdettaan toiseen vaimoonsa, yhdysvaltalaiseen Merrill B. Provenceen (myöhemmin Hintikkaan).

Hintikan kirja on mielestäni floppi. Sitä ei olisi kannattanut julkaista. Teoksesta välittyy mielikuva, että filosofi kalastelee huomiota kertomalla tarinan, jossa hän on päässyt kiksauttamaan presidentti John F. Kennedyn entistä hoitoa. Saska Saarikosken kirjoittama juttuhan on otsikoitu sanoin ”Filosofi Jaakko Hintikka kertoo entisen vaimonsa ja John F. Kennedyn rakkaustarinan”. HS:n mukaan kirja on Hintikan toisen vaimon Merrill B. Hintikan ”pienoiselämäkerta” ja ”intohimoinen rakkaustarina”, mutta pääosaan näyttää nousevan jokin aivan muu kuin oli tarkoitus.

Koko tapahtumakenttä on älytön: siihen on sisällytetty mahdollisista maailmoistaan tunnettu Hintikka ja Kennedyn naisseikkailut, joista riittää juoruja Porvoon mitalla, ja höysteeksi on ripoteltu hieman amerikkalaisuutta sekä Sartrea. Muistaakseni Esa Saarinen väitteli aikoinaan Hintikan oppilaana, mutta nyt opettaja on mennyt oppilaansa taakse. Tämähän on eleganttia kuin Speden elokuvat, joissa oli aina Mersuja, vaimoja ja vesihiihtoa. Puuttuu, että vielä kantri soisi jossakin Dallasin tai Tallahasseen ranchilla, jossa filosofi siemailee Sunshine-coctailia terassilla.

Jaakko Hintikalla ja Aristoteleella on ainakin se yhteys, että molemmat naivat Kennedyn exän. Tarkoitan tietenkin Aristoteles Onassista, joka avioitui Jacqueline Kennedyn kanssa vuonna 1968.


Sartrelaisuus ei enää toimi

Kirjoitin Suomalaisen nykyfilosofian historiassani (2009), että Saarisen omaksuma sartrelaisuus ja siihen liittyvä relativismi oli tavallaan varsin luonteva mahdollisten maailmojen semantiikan jatke. Niissä kaikissa operoidaan yltiöpäisen subjektivismin ja relativismin ajatusmaailmassa.

Hintikan kirjassa on toki muutamia kiinnostavia näkemyksiä rakkaudesta, esimerkiksi ajatus ”nautinnon tuottamisen nautinnosta”. Tämän mukaan seksuaalisen kanssakäymisen kumpikin osapuoli voi ”kokea oman nautintonsa lahjaksi, jonka toinen ihminen vapaasti ja rakastavasti toiselle antaa”.

Mutta toisella tavalla muotoiltuna ajatus on karumpi. Kysehän on siitä, että ihminen näkee oman nautintonsa lahjana, jonka hän antaa toiselle! Kysymys kuuluu, eivätkö nämä hassut loogikot pysty näkemään edes rakastelua muulla tavalla kuin pohjattomana narsismina: omassa mielihyvässään piehtarointina.

Asiaa ei paranna Hintikan viittaus Jeesukseen ja hänen Vuorisaarnaansa, jossa kehotetaan rakastamaan lähimmäistään niin kuin itseään. Itserakkauden näkeminen aidoimpana rakkautena voi olla filosofiaa, mikäli sen näkee kyynikon silmälasien läpi, mutta jos joku väittää moista tosissaan, hänen täytyy olla tyypillinen systeemifilosofi.

Myöskään lehtijuttua ei olisi kannattanut julkaista. Siinä koko touhu joutuu entistäkin oudompaan valoon. Hintikoiden rakkaussuhteen alku kuvataan panosuhteena, joka alkoi ennen kuin kummankaan edellinen avioliitto oli päässyt loppumaan. Seuraava kirjan lause kuvaa sattuvasti sitä, mistä mahdollisten maailmojen teoriassakin voi mahdollisesti olla kysymys: ”Jälkeenpäin he makasivat pitkään hiljaa vierekkäin, Merrillin reisi Jaakon reiden päällä täydellisen onnellisina yrittäen uskoa, että se, mitä heille oli juuri tapahtunut, oli mahdollista.”

Jos joku haluaa repiä nauruhermojaan enemmän, kaivakoon esiin vanhan kampusromaanini vuodelta 2000 tai lukekoon teostani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008), jossa kerrotaan, mitä on ”totuuden lähestymisen reidenvarsimalli” heterofilosofiassa (esim. s. 223, 228 ja 491). Analyyttisten systeemifilosofien naturalismi ja maailmojen valloitus on teinipojille tyypillisten haaveiden penetroimaa, aivan kuten koko luonnontieteellinen symboliuniversumi Miss Universumeineen.

Lehtijutun mukaan nämä hyvin älykkäät filosofit Jaakko ja Merrill myös ”sanelivat toisilleen pitkiä magnetofoninauhoja”, jos eivät olleet muutoin toistensa tavoitettavissa ja koska ”nauhoittaminen oli taloudellisestikin järkevää”. – Niinpä, eikä tarvinnut myöskään tuhlata kallista aikaa kuuntelemiseen. Tämä toi minulle mieleen Kenny Everettin taannoiset sketsit, joissa hänen esittämänsä filmitähti Cupid Stunt tilitti valtavan mielenkiintoisia tulevaisuudensuunnitelmiaan vieressään istuvalle pahvikuvalle with best possible taste.


Kennedyn kakkosmies?

Mikäli ufo-olento laskeutuisi ihmisten keskelle ja tarkkailisi kärpäsenä katossa, mitä tuo ja tuokin touhu on – aivan kuten Helsingin Sanomien toimittaja Saska Saarikoski lehtijutussaan – myös hän voisi kirjoittaa aivan kuten kolmannessa persoonassa esiintyvä matemaatikko Jaakko Hintikka, joka tunnustaa laskeneensa myös orgasmeja: ”Vietettyään autuaan iltapäivän Merrillin sängyssä Jaakko kysyi: ’Montako orgasmia sait?’ ’Sekosin laskuissani kolmannen jälkeen.’”

Olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että nämä Hintikan tunnustukset olisi pitänyt jättää julkaisematta. Tämä on jälleen jotakin sellaista, mikä ei pue iäkästä herrasmiestä, jolle sopii englantilainen tweed-takki.

Helsingin Sanomien mukaan Hintikka julkaisi paljastuksensa kertoakseen ”miten merkittävä ihminen Merrill oli” ja haluten ”inspiroida nuoria tutkijan uralle”. Silti kaikesta paistaa läpi, että Hintikka tekee tämän harjoittaakseen ”kiss and tell” -politiikkaa ja korostaakseen, kuinka merkittävä hän itse on päästyään piireihin Yhdysvalloissa.

Tässä Hintikan logiikka ei kuitenkaan toimi. Hänen huolensa Kennedyn kakkosmieheksi jäämisestä tai pääsemisestä ja halunsa lipaista Amerikan kuohukermaa pienentää hänen rooliaan sekä filosofina että rakastajana.

Todellisen rakastajan tai rakastetun sen enempää kuin Casanovankaan ei tarvitse koskaan epäillä asemaansa eikä potea alemmuuskompleksia tavalla, josta voidaan kirjoittaa, kuten kolmannessa persoonassa esiintyvä Hintikka kirjassaan, että ”Jaakko pelkäsi enemmän joutuvansa verratuksi Kennedyn kaltaisiin loistokkaisiin entisiin rakastajiin kuin senhetkisiin kilpailijoihin” ja että ”luonnollisesti siinä joutui kysymään, kuinka paljon huonommaksi itse siinä vertailussa jäi”. Cuck-mies?

Omasta mielestäni tämä on selvää paskaa, eikä sitä pyyhi pois paraskaan lohdutus. Todellinen rakastaja tekee kuin Odysseus eikä ammuskele ”kilpailijoihin” rakkauden nuolia, mutta Hintikka näyttää jääneen tilanteensa vangiksi. Ei voi olla epäilemättä, että Hintikkaa leimaa latentti oidipuskompleksi. Hänen edeltäjänsähän joutui maailmanhistorian tunnetuimman salamurhan uhriksi!

Myös kirjan sivulta 116 alkava analyysi persoonan muuttumisesta me-subjektiksi rakkaudessa on kliseemäinen, samoin päähenkilön kuvaaminen edistykselliseksi feministiksi ja poikkeuksellisen hyväksi ihmistuntijaksi. ”Ammattifilosofien” (Hintikan itsensä käyttämä ilmaus) tapa torjua alitajunnan, symbolisen maailman ja yleensäkin koko varsinaisen elämän merkitystä on niin kökköä, ettei tarvitse olla kovinkaan hyvä erottuakseen erinomaiseksi. Jos sitten joku nainen tulee ja tyhjentää sen vuoksi pisupotan jonkun putkiaivon päähän, hänet laakeroidaan kiitollisena neroksi. Mies–nais-suhteiden likilaskuisuus selittänee sen, miksi tossun alle joutuneet miesfilosofit ovat antautuneet ylistämään feministien ideoita eteviksi.


Mitä opimme tästä?

Lehtijuttu osoittaa, ettei Hintikka ole muuttunut yhtään vuosien myötä. Tavanomaiseen kysymykseen, ”onko rakkaudessa kyse tunnemyrskystä, jota ei voi hallita järjellä”, vastaus tulee pohdintoihin antautumatta ja eläytymättä kuin tykin suusta: ”Miksi emootioiden pitäisi olla ei-loogisia?”

Vastauksena voisi ehdottaa, että ehkäpä siksi, että tunteet ovat pitkälti reaktiomaisia ja impulssinomaisia ja toteutuvat alitajuisessa rekisterissä, joka muodostaa suurimman osan ihmisen henkisestä toiminnasta. Mutta sitä puolta systeemiteoreetikoiden maailmankatsomus on näköjään liian ohutta ymmärtämään.

Voi myös kysyä, kuinka viisasta toimittajalta oli tässä yhteydessä laittaa lehteen seuraava Hintikan toteamus omasta terveydentilastaan: ”’Parempi, että rappeutuminen alkaa alapäästä kuin yläpäästä’, Hintikka tyytyy hymähtämään kuivasti.”

Kirjan tehtävä lienee osoittaa, että merkittävä filosofi voi olla myös hetero, vaikka Hintikka onkin. Saska Saarikosken kirjoittaman lehtijutun tarkoitus puolestaan on hankkia toimittajalle piiloilkeilyn maailmanmestaruuspalkinto, joten kustantajat ovat tehneet virheen julkaistessaan sekä kirjan että sitä koskevan arvostelun.

Sinänsä on mukavaa, että iäkäs Jaakko Hintikka on edelleen hyvässä kunnossa, ja hänen puolustuksekseen voi sanoa, että tällaistahan angloamerikkalainen esseistiikka yleensäkin on: pinnallista ja pyöristelevää.

Oma ongelmani on, että myös minä kirjoitan nopeammin kuin elän, ja siksi julkaisin akateemisen elämäkertani ajoissa. Mahdollisuus olisi toiseenkin, mutta aineisto uhkaa loppua, ja siksi ”tarttis taas tehdä jotain”.

Hintikan teoksesta opin kuitenkin saman kuin Pertti ”Lande” Lindforsin taannoisista muistelmista. Homopojan päiväkirjani poltan hyvissä ajoin ennen henkistä tai fyysistä kuolemaani, sillä en halua tuohon kategoriaan ”Library of Living Dead”. – Olen toki myös itse tehnyt presidentillisesti ja antanut vanhat leluni vähäosaisille. Toivottavasti ei käy niin, että kaikki keskenään mustasukkaiset exäni liittoutuvat yhteen ja julkaisevat kokoelman esseitä ja artikkeleita, joissa he kertovat, millainen olin sängyssä ja keittiössä. Mutta bridgeä en pelaa. 


Arvioitu teos

Hintikka, Jaakko, Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka. Helsinki: WSOY, 2014.

Kirjeenvaihtajan salattu elämä

Yleisradion pitkäaikainen toimittaja Erkki Toivanen oli eurooppalaisen ihmisen esikuva jo 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin hän tuli tunnetuksi Lontoon- ja Pariisin kirjeenvaihtajana. Menehtyessään äskettäin aivosairauden aiheuttamiin komplikaatioihin hän oli 73-vuotias.

Tapahtumaa koskeville uutisille on ollut ominaista, että niissä on kerrottu laajasti Toivasen suhteesta hänen naispuolisoonsa, ja se, että hänellä oli myös tytär. Esimerkiksi Iltalehti kirjoitti 23.7.2011, että ”Erkki Toivasen elämää varjosti tragedia: hän jäi paitsi tyttärensä lapsuudesta”. Sen sijaan yksikään lehti ei selvästi sanonut, että Erkki Toivanen oli homo ja että hän seurusteli 36 vuotta Lennox Walker -nimisen miehen kanssa. Kirjoitettiin sukupuolta kertomatta vain ”elämänkumppanista”, mitä ei voida totuuden nimissä pitää välttämättä vain kunnioittamisena vaan myös peittelynä ja salailuna.

Tragedia ei ehkä piilekään siinä, että Lontoossa asuva toimittaja olisi jäänyt ”osattomaksi” jostakin tärkeänä tai välttämättömänä pidetystä. Hänen tyttärensäkin näyttää olleen asioiden kanssa sovussa ja isänsä tukena hänen kamppaillessaan aivosyöpää vastaan.

Tragedian aineksia saattoi sisältyä enemmänkin Erkki Toivasen omaan kaksoiselämään. Varttuneempaan polveen kuuluneena hän ei tuonut itse esiin homoseksuaalisuuttaan. Monilta julkisuuden henkilöiltä sitä voisi kuitenkin odottaa nykypäivänä, sillä kulttuurielämässä tärkeinä pidetyille ihmisille kuuluu vastuu mallien ja roolien tarjoamisesta muille. Myönteiset elämänkulut ja -historiat rohkaisevat toisia ihmisiä ja osoittavat muun muassa sen, ettei homojenkaan tarvitse vaipua Lontoon siltojen alle, jonne valtakulttuurin painostus helposti ohjaa.

Vertailun vuoksi voi todeta sen, miten Yleisradio antoi lähtöpassit Antero Eerola -nimiselle Moskovan-kirjeenvaihtajalle syyttäen tätä työkannettavansa kadottamisesta, vaikka tosiasiassa syynä potkuihin taisi olla vain kokoomuksen puheenjohtajan Jyrki Kataisen hermostuminen Eerolan laatimista raporteista sekä toimittajan väitetty retkeily kaupungin homobaareissa. En ole Eerolan kanssa poliittisesti samoilla linjoilla, mutta tapaus valottaa, miten kiltteyteen kiinnitettyä sananvapauden käyttö tiedotusvälineissä on.

Erkki Toivasta puolestaan on kehuttu herrasmiesmäiseksi ja sivistyneeksi. Onko tämä nyt tulos kaappiin suostumisesta? Kiitokset on tässä tapauksessa ostettu oman persoonan kieltämisen hinnalla. On selvää, että Erkki Toivasen iltakävelyillä Lontoossa ja Pariisissa oli eroottisesti latautunut luonne. Hän olisi voinut tuoda myös asian tämän puolen esille jossakin.

Toivasta on kehuttu sekä tiedotusvälineissä että internetin keskustelupalstoilla siitä, että hän keskittyi työhönsä eikä puhunut omasta elämästään tai seksuaalisesta erilaisuudestaan, vaikka se leimasikin koko hänen persoonaansa ja toimintaansa. Jo se, että Helsingin yliopistosta 1962 valmistunut toimittaja asettui jo seuraavana vuonna pysyvästi Lontooseen, motivoitui tosiasiasta, että monissa Euroopan suurkaupungeissa seksuaalivähemmistöjen on helpompi ja luontevampi asua kuin Suomessa. Tiettyyn seksuaalisuuden sublimaatioon perustunee myös se intohimo, jota Toivanen tunsi ”eurooppalaisuutta” kohtaan.

Erkki Toivanen tutustutti suomalaiset Eurooppaan ja ajatukseen Euroopan yhdentymisestä jo ennen kuin se oli muotia tai edes hyväksyttyä suomettumisesta kärsivässä maassamme. Tämä ei toisaalta estänyt intellektuellia toimittajaa arvostelemasta Euroopan unionin varjopuolia myöhemmin.

Esimerkiksi Savon Sanomille vuonna 2007 antamassaan haastattelussa Toivanen lausui näin: ”Monikulttuurisuus voi olla vaarallista, kun eri kansallisuuksiin kuuluvat väestöryhmät muodostavat kiinteitä yhteisöjä yhteiskunnan sisään. Viisasta politiikkaa on hyväksyä vierasmaalaiset valtakulttuurin ehdoilla.”

Toivanen puuttui kannanotossaan nimenomaan etnisen monikulttuurisuuden tuottamiin ongelmiin. Hänen näkemyksensä on erityisen painokas, sillä laajasti matkustellut kosmopoliitti oli omin silmin nähnyt ne ongelmat, joita esimerkiksi Britanniassa, Ranskassa, Hollannissa ja Ruotsissa on syntynyt, kun ulkomaalaiset ovat keskittyneet asumaan tietyille asuinalueille, ja on muodostunut väkivaltaisia jengejä. Tämä osoittaa, että sametinpehmeällä äänellä puhunut idealisti oli myös realisti.

Frederikin dismissaus näytti persujen kynnen

Ilta-Sanomat teki tänään lööppijutun siitä, että perussuomalainen puolue hylkäsi trubaduuri Frederikin ehdokkuuden. Sen sijaan lehti ei tehnyt edes vihki-ilmoituksen kokoista juttua siitä, että puolue käänsi selkänsä myös filosofille.

Silti lehdessä surtiin 65-vuotiaan lavalaulajan suulla sitä, mahtaako puolueessa riittää asiantuntevia ehdokkaita. Populismin politiikkaan luo populistinen media.

Ihmettelen muuten, miten Frederik polttaa lupauksensa mukaisesti jäsenkirjansa, sillä ainakaan minun tietojeni mukaan Perussuomalaiset r.p. ei jaa jäsenilleen painettuja jäsenkirjoja lainkaan.

Itse en paheksu popparipoliitikkojen karsiutumista. Sen sijaan paheksun sitä, että puolueella on listoillaan pilvin pimein homofoobisia ehdokkaita, kuten nyt tämäkin Hanna Mäntylä, joka vastakohtaistaa tahallaan homojen ja muiden suomalaisten ihmisten aseman lietsoakseen homokammoa ja käyttääkseen sitä ponnahduslautana eduskuntaan nousemiseen.

Hanna Mäntylä ei ole sopiva edes tämänhetkiseen ammattiinsa eli eritysnuorisotyöntekijäksi, sillä hän ei näytä ymmärtävän, että nuorten homojen ja lesbojen joukossa on paljon ihmisiä, joiden asiat ovat huonosti periaatteellisen homovastaisuuden vuoksi varsinkin siellä Mäntylän omassa vaalipiirissä, Pohjois-Suomessa. Gestapon puhetta perussuomalaiselta!

---

Jälkikirjoitus: Luettuani kaikki Uuden Suomen kolumnini kommentit, joissa kiistetään Suomessa esiintyvän minkäänlaista homofobiaa, olen ehdottoman vakuuttunut siitä, etteivät myöskään puolueen minulle antamat lemput johtuneet mistään homofobiasta vaan filosofin kertakaikkisesta typeryydestä ja kaikkia asioita koskevasta tietämättömyydestä, joka vain paljastui tämän asiakysymyksen kautta.

”On siinä mies ja nainen”

Iltalehden lööppi kertoi tänään, että ”Kari Tapio on poissa”. Mielenkiintoista tuo poissaolon metafysiikka. Tärkeintähän kuitenkin on, että ihminen on. Hänen läsnäolonsa muoto vain on poissaolo.

Minulle jäi arvoitukseksi, miksi Kari Tapion musiikkivideoon vanhasta lännenlegendasta ”Toiset on luotuja kulkemaan” oli ympätty limusiiniin nouseva Ben Zyskowicz. Ilmeisesti tarkoituksena oli viestittää, että porvarina oleminen on jonkinlainen luonnonlaki ja ettei varallisuusasemalla ole mitään tekemistä ansioiden tai tulonjaon kanssa.

Tunnetuimmaksi Kari Tapion lauluista jäi varmaankin Salvatore Cutungon ”L’italiano”, jonka hän teki suomeksi nimellä ”Olen suomalainen”. Mollivoittoisesta italohitistä tuli sinivalkoinen käden käänteessä, aivan niin kuin pizzasta on tullut Suomen tämänhetkinen kansallisruoka.

Vaikertava sävelkulku ideologisine rasitteineen on minun korviini kuitenkin karmeaa kuultavaa: ”On täällä elämä raskasta työtä, ja siinä harvemmin on onni myötä.” Sopii ehkä tangomaan melankoliaan ja tummien vesien tulkkeihin, mutta ei ole minun juttuni. Rakkaudessakin on tämän mukaan ”mies ja nainen...”.

Rauha joka tapauksessa matkamiehen sielulle. Ehkä mieleenpainuvin, tai ainakin omasta mielestäni koskettavin, Kari Tapion esityksistä oli hänen tulkintansa vanhasta skotlantilaisesta kansansävelmästä ”Amazing Grace”, jonka hän lauloi yhdessä Paula Koivuniemen ja Sibelius-lukion kuoron kanssa Puolustusvoimien järjestämässä itsenäisyyden 90-vuotiskonsertissa, jossa myös tasavallan presidentti oli paikalla.


Skandaali parketilla?

Päivän toinen uutisaihe käsitteli itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa. Muutama homo ja lesbo päättivät panna jalalla koreasti Linnan juhlissa, kun taas muuan tyylipoliisi piti tapausta ”paheksuttavana”. – Ohhoh. Kylläpä oli taas radikaalia. Menikös nyt elämä risaiseksi?

Todellinen hölmöyden ilmaus nähtiin iltapäivälehtien keskustelupalstoilla, joilla kysyttiin ”häiritsivätkö homo- ja lesboparien julkiset tunteenilmaukset” kansalaisia, ikään kuin heterot olisivat jotenkin yksinoikeutettuja päättämään siitä, mitä homot saavat tehdä. Sillä tavalla lausuttaessa tuskin taaskaan kysytään, kuinka paljon meitä homoja häiritsevät heteroiden julkiset tunteidenilmaisut, joita meidät pakotetaan sietämään tavan takaa kaikkialla.

Itseäni tosin hämmästyttää, miksi heteroita kiinnostaa niin tavattomasti homojen elämän seuraaminen ja kontrollointi. Minua puolestani heteroiden yksityiselämä kiinnostaa kuin saappaasta vedetty villasukka.

Kun tyylikonsulttina esiintyvä Leena Sarvi antautui pitämään homojen esiintymistä ”provosointina”, takana oli ilmeisesti ajatus, etteivät homojen tunteenilmaisut olekaan aitoja vaan tarkoitushakuisia. Tuolla tavalla ajattelevien heteroiden seksuaaliseen avarakatseisuuteen ei näytä mahtuvan mitään muuta kuin heidän oma napanöyhdän kaivelunsa, eivätkä he kykene mitenkään ymmärtämään, että maailmassa on myös muita käsityskantoja kuin heidän omat sääntönsä ja norminsa.

Sovinnaisiin tapoihin vetoaminen on yleensäkin epä-älyllisyyden huippu. Tyylipoliisi ei ole käsittänyt, että tyyli syntyy nimenomaan sovinnaistapojen rikkomisesta. On ristiriitaista, että jos joku homoseksuaalinen miestanssija osallistuu television tanssikilpailuun ja melkein voittaa, hänelle annetaan raikuvat aplodit, mutta jossakin toisessa yhteydessä, kuten nyt presidentinlinnassa, homojen tanssahtelu tuomitaan raivokkailla vihanpuuskilla ja homot kivitetään hengiltä kiukustuneissa yleisönosastokirjoituksissa. Relatkaa vähän ja laittakaa taustamusiikiksi vaikka Sophie Ellis-Bextorin ”Heartbrake (Make me a Dancer)”.

En tietenkään tarkoita, että homojen esitykset parkettien partaveitsinä olisivat ylitse muiden. Esimerkiksi minulla on taipumus kompastua joka askeleella, joten omat köllähtelyni näyttäisivät varmasti pervoilta siinäkin tapauksessa, että olisin hetero. Mutta muutoin katson, että kaunista ja tyylikästä ihmisissä on sellainen, mikä heissä on aitoa.

On joka tapauksessa hienoa, että presidentti kutsuu juhliinsa muitakin kuin ahdasmielisiä, jotka pitävät kaikkia kehollisuuden ilmaisuja mitä syvimpinä synteinä. Myös Mr. Gay Finland Kenneth Liukkonen toimii viisaasti korostaessaan, että itsenäisyys on kaikkien ihmisten, myös homojen ja lesbojen, työtä. Ilman sarvia ja hampaita voi sanoa, että kaikkien tyylikirjojen mukaan Leena Sarvenkin olisi pitänyt taipua juhlien järjestäjän tahtoon, sillä vähemmistöjen läsnäolo oli presidentin nimenomainen toivomus.

Myös itsenäisyyden kannalta on sopimatonta puuttua toisten ihmisten keholliseen kokemiseen ja esiintymiseen rajoittavasti. Homotanssi taitaakin nyt olla juuri se oman aikamme rituaali, jonka kautta todellinen itsenäisyys osoitetaan. Mitäpä tehdä sellaisella maalla, joka muodollisesti on itsenäinen mutta jossa yksilöt eivät ole vapaita? Yhteiskunnan vapaus koostuu yksilöiden vapaudesta, ja siksi myös jokainen hetero voisi osoittaa oman itsenäisyytensä bailaamalla kaikkien iloksi juuri sellaisen homotanssin kuin itselle parhaiten sopii. Tuskinpa kukaan heistäkään haluaa olla heteronormatiivisen pakkopaidan ja vaihtoehdottomuudesta koostuvan totaliteetti-ideologian vanki. Mikäli minut olisi kutsuttu Linnan juhliin, olisin voinut tanssia jonkun suvaitsevaisen daamin kanssa heterotanssin ihan vain osoittaakseni, ettei myöskään sitä tarvitse hävetä.


Tapainturmelus on yhteiskunnan toivo

Epä-älyllisyys on yleistä politiikassa, jossa puolueet kilpailevat jo siitäkin, kuka omistaa sananlaskuviisauden ”Maassa maan tavalla”. Persuthan katsoivat demareiden varastaneen tämän kliseen puolueohjelmastaan.

Omasta mielestäni tapojen palvonnassa ei ole kerta kaikkiaan mitään hyvää. Tavat kuolettavat ja halvaannuttavat. Ne estävät ajattelun ja ovat epämukavia. Tapojen sijasta olisi sovellettava järkeä ja aitoja tunteita.

Minun mielestäni esimerkiksi niin sanotuissa suomalaisissa tavoissa ei ole kehumista, ei myöskään somalialaisissa eikä turkkilaisissa tavoissa. Parempi olisi kaikille ihmisille päästä tapojen orjuudesta eroon, kohti älyllistä ja henkistä vapautta.

Tapojen kahleita ja muita maneereita on liikaa varsinkin Uuden Suomen puheenvuorokirjoittajilla. Siksi Vihreiden viimeisin veto oli oivaltava. Kun puolue laittoi vaalijulisteeseensa maininnan ”Uudesta Suomesta”, viesti meni perille. Siinä voivat nyt tavaramerkin haltija ja puolue kinata semanttisesta tyhjänpäiväisyydestä, viittaako lause lehden nimeen vaiko haluun uudistaa maatamme.

Jos minä olisin Niklas Herlin, perustaisin varmasti ompelutarvikeliikkeen nimeltä ”Vihreä Lanka”, joka myy vain vihreää lankaa ja saa nimensä siitä.

Tavaramerkki tai ei, minä kysyn: kuka sivistynyt ihminen kehtaisi omistaa sellaisen tupajurreista ja ärripurreista koostuvan maan kuin Suomi?

Vicin ja Danin vierailusta

Nyt kun Ruotsin kruununprinsessa Victoria ja hänen puolisonsa Daniel ovat käymässä Suomessa, mieleeni tuli, miksi en ajoissa vikitellyt ja nainut tuota Victoriaa. Hän on sitä paitsi melkein minun näköiseni ja ikäiseni...

Olisin minäkin päässyt naimisiin ja hoviin, eikä tarvitsisi olla huolissaan poliittisesta urasta. Ruotsi puolestaan olisi saanut arvoisensa kuninkaan: platonisen filosofikuninkaan!

No, onhan asiassa tietysti puolensa. Filosofina minulla on valtaa enemmän kuin Ruotsin kuninkaalla, sillä paikallinen kunkku ei saa ottaa mitään kantaa poliittisiin kysymyksiin, mutta filosofi vielä saa.

Scheißen olemuksesta

Helsingissä, joka kaupunkina on suomalaisittain katsoen suuri mutta kansainvälisesti pieni, konsertoi eilen yhdysvaltalainen popmusiikin supertähti ja teini-idoli Lady Gaga. Madonnan ja Kylie Minoguen jalanjäljissä kulkeva 24-vuotias ei ole fanejaan paljoa vanhempi. Sama piirre leimaa myös monia muita tuoreita teini-idoleja; he ovat entistä enemmän yleisönsä kaltaisia.

En arvostele Lady Gagan (oikealta nimeltään Stefanie Germanotta) musiikkia, esiintymistä enkä mitään muutakaan hänen toimintaansa liittyvää. En pidä näitä asioita kommentoimisen arvoisina. Sen sijaan ihmettelen nuorison rakkautta show-elämään, kovaäänisiin tilaisuuksiin, värikkäisiin valoihin, meteliin ja aina vain voimakkaampiin ärsykkeisiin sekä efektikieleen. Mitä tehdä, kun viihde ei enää viihdytä? Vastaus on kai lisätä volyymia kunnes on saavutettu absoluuttisen kovaäänisyyden aste, josta melu ei enää kasva. Pitkästyneisyyden ja eksistentiaalisen Angstin lähde on kuitenkin juuri ärsykkeisiin turtuminen.

Nuorten rakkaus musiikkia kohtaan on kiintoisa ilmiö. Tiedän muutamia noin parikymppisiä opiskelijoita, joiden korvissa pitää koko ajan soida. Musiikki on heille jonkinlaista aivojen vaseliinia. Mikäli musiikki hetkellisesti katkeaa, he ilmeisesti putoavat haaveiden taivaastaan keskelle todellisuutta. He eivät voi ajatella, jos musiikki ei soi.

Minä taas en voi ajatella metelissä ja jatkuvien häiriöiden keskellä. Viimeisimmät tutkimukset muuten osoittavat, että niin sanotuissa moniajotehtävissä menestyvät henkilöt eivät ole kovin tehokkaita työntekijöitä. Tai sitten työskentelyä hajaannuttava multitasking ei sinänsä tue tehokasta työskentelyä. Esimerkiksi Stanfordin yliopiston tutkija Ruth Pennebaker sanoo: ”Jatkuvaa moniajoa harrastavat ihmiset eivät keskity yhtä hyvin kuin sellaiset, jotka eivät sitä harrasta. Heidän keskittymisensä katkeaa helpommin. Heidän on vaikeampi siirtyä tehtävästä toiseen ja organisoida tietoa. Itse asiassa he ovat huonompia moniajossa kuin ne, jotka eivät sitä yleensä tee.”

Moniajotesteissähän mitataan ihmisten kykyä suoriutua monista yhtä aikaa eteen tulevista haasteista, tehtävistä ja ongelmista häiriötä täynnä olevan ympäristön keskellä. Niissä pärjääjä on reagoija: siis ilmeisen kuuliainen käskytettävä. Mutta heistä ei ole tutkimusten mukaan itsenäiseen, määrätietoiseen ja pitkäjänteiseen toimintaan. Sellaisessa menestyjät taas eivät pärjää kovin hyvin moniajotehtävien ratkomisessa.

Vellova, riehuva ja hysteerinen nuoriso on helposti altistettavissa ärsykkeiden ja reaktioiden kaavaan. Heistä tulee hyviä suorittajia, mikäli he juopottelultaan, viihdehakuisuudeltaan ja ravintoloissa juhlimiseltaan ehtivät.

Tiedän: saatan kuulostaa patavanhoilliselta, mutta minua ei ole koskaan kiehtonut viihde. Pidän kyllä musiikista, mutta vain musiikista. En ole koskaan fanittanut ketään enkä mitään. Kun olin nuori, en pitänyt idoleita. Kun niin sanotut kaverini menivät rock-konsertteihin ja muihin vastaaviin tapahtumiin, luin itse tieteellistä aikakauslehteä. Pidin heitä yksinkertaisina ja vähän tyhminä ja pidän edelleen.

Saatan ylenkatsoa muita, ja tiedän olevani omalla tavallani friikki. Olin jo nuorena täysin erilainen. Halveksuin avoimesti kaikkea pinnallista ”shaibaa” (saksan sanasta Scheiße) ja halveksun edelleenkin. Olen muuten sitä mieltä, että jos ihminen ei aikuistu teini-iässä, ei hänestä koskaan aikuista tule. Niinpä moni 30-vuotias on keski-ikää lähestyessään ihan samalla tasolla kuin 14-vuotiaana. Sori vaan, kaikki populaarikulttuurin perässä juoksijat.

Totuus suomalaisista

Siinä, missä Bruce Springsteenin kähisevä ja syyläraspilla silotettu laulunääni paljastaa hänen yökastelutaipumuksensa, siinä U2:n Bonon tapa roikkua mikrofonista sikiöasennossa kertoo hänen tavoittelevan syntymän ja elämän rajatilaan liittyvää transsendentaalista elämystä.

Tarkoin suunniteltua ohjelmistoa kiintoisampi esitys nähtiin kuitenkin konserttilavan ulkopuolella, keikan jälkitunnelmissa. Bonon suusta saimme kuulla rehellisen mielipiteen suomalaisista. Maailmaa nähneen artistin mielestä suomalaiset ovat hieno kansakunta, joka ainoana pohjoismaalaisista ei purjehtinut ryöstelemään irlantilaisia. Lisäksi hän kiitteli ”tapaa, jolla Suomi on kohdellut kaukaisia kansoja”.

Kas niin! Lähimmäisiään ja naapurikansojaan kohtaan suomalainen ihminen on tietenkin vain se Mimosoiden ylistämä väkivaltainen mieshirviö.

Bono oli myös briiffattu hyvin, sillä hän tunsi Aleksis Kiven seitsemän veljestä ja etsi suomalaisille vertailukohtaa heistä. Tämä kyseenalainen imartelu tarkoittaa ehkä vain sitä, että ulkomailla suomalaisia pidetään koivuhalolla päähän löydyn näköisinä hyväuskoisina hölmöinä, joiden lapsellisuutta kovia kokeneet kansakunnat käyttävät hyväkseen.

Helsingin Sanomien asennemuokkauksen mukaan U2:n keikka oli ”juuri oikeassa suhteessa julistusta ja täydellistä viihdettä”. Omasta mielestäni propaganda menettää tehonsa heti kun sen alkaa tunnistaa aivopesuksi, mutta Hesarin mielestä lehden lukijoille kyseinen mokutus ilmeisesti sopii.

Bonoa on jo aiemminkin sanottu Helsingin Sanomissa ”hyvänpuhujaksi” (kuinka vaarallinen tällainen uuskielinen nimitys onkaan; se kun leimaa ihmisen ja hänen asiansa orwellilaisesti joko hyväksi tai pahaksi mitään kyseenalaistamatta).

On syytä muistaa, että alternatiivirokkareita ei voi imarrella vastaimartelulla. Vaihtoehtomuusikkoja paremmin miellyttävän totuuden voi lukea jopa tästä.

Maailmanlopun ensisäveliä

Tuttavani ovat ihmetelleet, leikinkö Jumalaa, kun en ole vastannut puhelimeen moneen viikkoon. - En. Olen vain ollut lomalla.

Käen kukunta, katiskan pudotus järvenrannan kaislikkoon, airojen kolina veneen kylkeä vasten ja löylyn sihinä kiukaalta: siinä kesän parhaat luontoäänet. Eikä yhtään feissaria lähimailla, ei meluisaa naapuria, ei ulkomaanelävää eikä ahdistelevaa professoria, ei toiseutta, vierautta eikä etnisyyden väristyksiä vaan suomalainen elämäntapa! Ihanaa!

Mutta kaikki päättyy aikanaan, ja on palattava vallan ja viisauden keskukseen, Helsinkiin, jossa etukäräjöinti, ahneus, kansainvälinen tunkeilevuus, rähjäisyys ja tinkimisen ilmapiiri johdattavat myös politiikantekoa juntturalle: juuri siihen sievisteltyyn ja pyöristeltyyn solisalirattiin, josta kärsii koko Suomi.

Päästyäni kaupunkiin ja käytyäni uimastadionilla pulikoimassa havaitsin, että Olympiastadionin on ottanut haltuunsa universaali kosmopoliittinen suurmokuttaja U2. Bono esikuntineen on aivan samanlainen kuin monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa edistämään pyrkivä vihervasemmisto yleensäkin: asuu loistohotelleissa, kiertää maailmaa yleisöltä keräämillään rahoilla sekä nautiskelee, elostelee ja lavastaa bisneksensä hyväntekeväisyydeksi. Erona on vain se, että tasa-arvo- ja maahanmuuttoviranomaiset ottavat kansalaisilta rahat pois pakolla (toisin sanoen verottamalla) antaakseen ne ulkomaalaisille. Bonolle taas ihmiset antavat rahansa vapaaehtoisesti, sillä he saavat vastineeksi viihdettä.

U2:n konsertit ovat eräänlaisia katumusmessuja. Kyse on samasta anekaupasta kuin vihreiden äänestämisessä. Ikävä sanoa, mutta U2:n kokonaisviesti on sekava. Se oli sitä jo vuonna 1992, Zoo TV -kiertueen aikana, jolloin lavasteina ilmassa lensi muun muassa Trabant-autoja. Kauppaketju Wal-Martia parodioiva Pop-Mart-kiertue vuonna 1997 vain pahensi asiaa. Itseironia on vaikea laji, sillä se jättää tulkinnan avaimet yleisön käsiin. U2:n itseironia on ollut vaikeasti tunnistettavaa, sillä bändi on syyllistynyt kaikkeen, mistä se itseään arvostelee, kuten kommunismisympatioihin ja kaupallistumiseen. Yhtyeen merkittävimmäksi ja uskottavimmaksi levyksi taisi jäädä vuonna 1991 julkaistu Achtung Baby, joka on monta kertaa äänestetty myös vuosikymmenen parhaaksi rocklevyksi.

Rahanhimosta ja kaksinaismoralismista kertoo se, että U2 ei konsertoi yhdessäkään Afrikan eikä Aasian maassa saati islamilaisessa Lähi-idässä, mutta sille kelpaavat rotusyrjinnästä ja riistoimperialismista syyttämiensä eurooppalaisten ja amerikkalaisten rahat. Selitys ei voi olla pelkästään se, että yhtye on esiintymiskiellossa muutamissa maissa.

Ja kyllähän bändille mammonaa valuukin. Viime vuoden yhteenlasketut konserttitulot olivat 311 miljoonaa dollaria, ja yli sadan miljoonan nettotuotoilla kassamagneetti kirjautti itsensä maailmantähtien tulokärkeen.

Vähennyskelpoisia menotositteita riitti lähetettäväksi myös verotoimistolle. U2:n 360° Touria varten rakennetut viisikymmentä metriä korkeat esiintymislavat maksoivat noin 20 miljoonaa euroa kukin, ja kolmen yksikön roudaamiseen tarvitaan jatkuvasti 120 rekkaa operatiivisten kokonaiskulujen ollessa noin puoli miljoonaa euroa päivässä. Bändin vihreitä faneja kenties kiinnostaa, että yhtye suoltaa ilmoille 65 000 tonnia hiilidioksidia rundinsa aikana.

Peri-irlantilaisena Bono on syyllistynyt myös synneistä pahimpana pidettyyn eli kansallismielisyyteen. Sitä hän edistää täysin johdonmukaisesti maahanmuuton ja monikulttuurisuuden varjolla. Irlantilaiset ovat itse olleet aktiivisia siirtolaisia ja valloittajia jopa niin, että arviolta 12 prosenttia Yhdysvaltain kansalaisista on tätä nykyä irlantilaisten jälkeläisiä. Heidän musiikkinsa soi kaikessa rock and rollissa, joka alun perin syntyikin neekerimusiikin yhdistyessä muun muassa irlantilaisperäiseen kansanmusiikkiin. U2:n suosio, sen mystisyys ja ekstaattisuus, saattaa perustua juuri siihen, että rockin musiikilliset ydinainekset kytkeytyvät bändissä saarnamieheen, joka omalla kapinahenkisyydellään pitää huolen yleisönsä työväenluokkaisen motivaatiorakenteen puhuttelusta.

Toisaalta tämä irlantilaisyhtye ei ole tehnyt tietääkseni yhtään laulua oman maansa kielellä (eli iiriksi), vaikka Irlannissa on pahoinpidelty ja tapettu tuhansia ihmisiä vain siksi, että nämä ovat halunneet asua omassa maassaan ja puhua omaa kieltään. Sen sijaan Bono esikuntineen on rikastunut ottamalla käyttöön brittimiehittäjien kielen ja hankkimalla maineen rauhaa rakastavana bändinä.

Huvittavimpia Bonon hankkeita on hänen One-niminen kansalaisjärjestönsä, joka ”pyrkii edistämään kehitysmaiden velkojen anteeksiantoa”. Sillä tavalla Suomelle ja Irlannillekin tarjoutuu vihdoin viimein mahdollisuus selviytyä jättiläismäisistä valtionveloistaan.

Kunpa U2 olisikin rehellisesti kaupallinen eikä pyrkisi pehmittämään bisneksentekoaan kehitysavun, rauhanliikkeen ja ituhippien ideologioilla. Nykyaikana on vaikea syyttää Yhdysvaltoja kaikesta, kun maa tekee koko ajan hyvää levittämällä rauhaa, demokratiaa, humanitaarista apua ja länsimaista hyvinvointia kuin apupaskaa pitkin maapallon takapihoja.

Valitettavasti Amerikka on tällä hetkellä heikko. Mikäli maailmanpoliisi puuttuu, elämä planeetallamme ajautuu entistäkin kurjempaan tilaan. USA saattaa vielä hetkeksi pystyä nousemaan Kiinan ja Intian talouskasvun tasolle, mutta sen jälkeen tulee maailmanloppu, kun Aasian ja Afrikan väestömassat lähtevät vyörymään pyyteellisinä, ahneina ja valloituksenhaluisina yli koko Zooropan aina Irlantiin ja Pohjois-Amerikkaan asti.

Etnisyyden, vierauden, toiseuden ja erilaisuuden hehkuttamisessa ei ole tietenkään mitään pahaa. Tärkeää olisikin, että kaikkea tätä ihanuutta pääsisi nauttimaan omilla ehdoillaan. Sen sijaan nyt niitä kaupataan meille EU:sta pakottamalla, ja U2 vain voitelee tätä toimintaa. Ehkä pitäisikin perustaa kokonaan uudenlainen EU2.

Mutta kipittäkää nyt viemään ne killinkinne Bonolle ja kuuntelemaan maailmanlopun ensisäveliä. ”Bonumia” (lat. ’hyvää’) U2:ssa ei ole politiikka vaan tunteelliset laulut ja musiikki.

Lehdistö kiinni Kanervan ahdistelusta

Kansaneläkelaitoksen palautuskuoren ylänurkassa on teksti ”Kela maksaa postimaksun - Fpa betalar portot”. Saa nähdä, maksaako Kela myös eläkeikää lähestyvälle Ilkka Kanervalle portot, mikäli Kanerva päätyy ensi eduskuntavaalien jälkeen eläkkeelle.

Ilkka Kanerva pakotettiin väistymään ulkoministerin paikalta keväällä 2008, kun selvisi, että hän oli lähetellyt vihjailevia tekstiviestejä tanssija Johanna Tukiaiselle. Nyt Kanerva on jälleen seksuaalisen ahdistelun kohteena, kun 7 päivää -lehti kertoi Kanervan lisänneen 16-vuotiaan tytön kaverilistalleen Facebookissa ja kehuneen hänen ulkonäköään.

Kanervan käytös on sinänsä moitteetonta ja herrasmiesmäistä. Se on myös muodollisesti korrektia, sillä 16-vuotias on juridiikankin valossa seksuaalisesti kompetentti eikä alaikäinen. Ymmärrän Kanervaa oikein hyvin, eikä hänen pitäisi seksuaalisen aktiivisuutensa vuoksi hankkiutua mihinkään hoitoon. Sen sijaan häntä itseään on ahdistellut kokoomuksessa sama naistroikka, joka vaati hänen eroaan ministerinvirasta.

Miksi eroottisesti viettelevinä täytyisi pitää vain ihmisiä, jotka ovat vanhoja ja rumia (en tarkoita kokoomuksen naisia)? Oletteko huomanneet, että kauniit naiset eivät ole koskaan feministejä? Suuret urokset ovat puolestaan aina osoittaneet poliittista hallintaa flirttailemalla mahdollisimman monien alamaistensa kanssa. Miesten päätyminen puolustelukannalle näkyy nyt siinä, että he yrittävät peitellä seksisuhteitaan. Tämä on typerää, sillä tosiasiassa seksi ja valta ovat aina liittyneet yhteen, ja miehen seksuaalinen suorituskykyisyys on mielletty poliitikon ansioksi kaikkina aikoina.

Huomionarvoista onkin, ettei kukaan puutu siihen, että Sauli Niinistöllä ja hänen puolisollaan on ikäeroa 29 vuotta ja Paavo Lipposella ja hänen vaimollaan 26 vuotta. Ihmisten ikäerojen päivystäminen ei ole edes (sinänsä kyseenalaista) moraalinvartiointia vaan selvää ahdasmielisyyttä ja seksuaalisuuden vastaisuutta, jota ihmiset vihaavat jo niin paljon, että Kanerva jatkanee eduskunnassa myös ensi vaalien jälkeen.

Ikuisen nuoruuden lähteillä

Olin eilen Guns N’ Rosesin konsertissa Helsinki Live -tapahtumassa. W. Axl Rose on mainio mies huiveineen ja lavakoreografioineen. Juuri muuta alkuperäisestä yhtyeestä ei olekaan jäljellä. Paitsi tietysti klassikkobiisit. Kun tekee kerran jotakin kunnolla, ei tarvitse tehdä joka päivä uudestaan.

GNR on menettänyt parinkymmenen vuoden takaisen suosionsa, mutta kannatusta on edelleen tiettyjen kuuntelijaryhmien joukossa. Keski-ikäiset olivat paikalla uusintaakseen omaa nuoruuttaan ja uskotellakseen, että mikään ei vanhene – tai ainakin luodakseen kokemuksen yhdessä vanhenemisesta. Nuorten hevilettien kiinnostus 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa suosionsa huipulla olleeseen semioottiseen kokonaisuuteen onkin sitten vaikeammin selitettävä asia.

Monet nykyfanit ovat syntyneet vuoden 1987 jälkeen, jolloin yhtye julkaisi läpimurtoalbuminsa Appetite for Destruction. Onnittelin ohimennen myös muutamaa lakkiaisistaan paikalle saapunutta ylioppilasta, joille setä sai selittää olleensa tuohon aikaan ”armeniassa”. Musiikkikulttuurien kieli on ilmiönä kiinnostava: minun nuoruudessani 25 vuotta sitten oli mahdotonta, että nuoret ihmiset olisivat suostuneet kuuntelemaan mitään, mikä oli tehty neljännesvuosisata sitten. Abban ja Modern Talkingin sukupolvi olisi pyörtyillyt Elviksen tai Metro-tyttöjen vuoksi? – Mahdoton ajatus.

Sen sijaan nykynuorille kelpaavat heidän vanhempiensa musiikkityylit. Tämä kertoo, että kulttuurimme kokonaisuus on tullut valmiiksi. Kaikki merkityksellinen luotiin jo 1980-luvulla, ja siitä pitäen juuri mikään ei ole muuttunut. Kaikki istuvat vihdoin samassa kiertopulkkakyydissä, jossa ideat vain toistuvat.

Tämä näkyy myös siinä, että nykyaikana mikään ei ole erityisesti muotia eikä muodista pois. Retrotyylit kukoistavat. Elämä tuli valmiiksi 1980-luvulla. Mitä kulttuurikuvaa uudistavaa sen jälkeen onkaan luotu? Ehkä internet ja litteät televisiot.

Matka 1950-luvulta 1980-luvulle on henkisesti paljon pitempi kuin matka 1980-luvulta 2010-luvulle. Viimeksi kuluneet parikymmentä vuotta olemme eläneet yhteisessä ja entistä paremmin jaetussa todellisuudessa ainakin niin sanotuissa länsimaissa. (Tiedän kyllä, että 1950-lukua eletään vielä monissa kehitysmaissa ja esimerkiksi Kuubassa, joka tosin sekin on täältä katsoen lännessä.)

”November Rain” ja ”Paradise City” voivat tietysti saada nuoremmankin polven syttymään ihan omilla ansioillaan, eikä sen kummempia selityksiä tarvita.

W. Axl Rosen ja Kimi Räikkösen ystävyys on joka tapauksessa semiologisesti kiintoisa asia. Muiden muassa Iltalehti kertoi Räikkösen saunottavan huvilallaan vanhaa frendiään, ja onpa Rose puolestaan kiittänyt Räikköstä jo uuden levynsä kansipapereissa.

Ystävyys on mukavaa. Ei tarvitse olla vain itsensä kanssa kahden. Molempia leimaa lisäksi tunnettu heleä-äänisyys ja läsnä-oleva katse. Kummankin uran vetopyörä on hakenut viime aikoina pitoa myös off roadin puolelta, mutta edelleen se rapa molemmilta roiskuu.

Vaikka mikäpä minä olen mitään sanomaan. Myös minulla on filosofian piirissä oma ”bändimenneisyyteni”, joka on rohkaissut soolouralle lähtemiseen. Ja näin tehtyäni en ole katunut. Se on oikeastaan kaiken jatkuvuuden ehto.

Madonna-mummun pympsähtelypäivät

Siinä missä hiljattain edesmennyttä Michael Jacksonia sanottiin ”popin kuninkaaksi”, Madonnaa puolestaan kutsutaan ”popmusiikin kuningattareksi”. – Aika äitelää. Madonna konsertoi tänään Jätkäsaaren tyhjäksi jääneellä satama-alueella, ja tapahtuma on kuulemma Pohjoismaiden suurin ”maksullinen tilaisuus”.

Hyi, mitä naisten kaupallistamista tapahtuma edustaakaan! Feministienkin sietäisi olla huolissaan, kun naista alistetaan taas objektivoivan katseen kohteeksi.

Jätkäsaareen Madonna kieltämättä sopii, mutta minä olen sen verran eettinen mies, että minua massakulttuurin massatapahtumat eivät liikuta lainkaan. Ihmettelenkin ihmiskunnan alttiutta joukkokäyttäytymiseen. Sopulimainen vaeltelu kymmenien tuhansien ihmisten kokoontumiseen sisältynee ihmisen lajityypillisiin piirteisiin. Sen viehätys lienee siinä, että voi tuntea olevansa jossakin ”tosi tärkeässä” mukana – tai että olisi jotain yhteistä puhuttavaa.

Väliä ei näytä olevan sillä, vaikka tapahtuman sisältö olisi täyttä tuubaa. Mitä vähemmän sisältöä, sitä helpompi se on ottaa vastaan, ja sitä helpommin tilaisuuden sosiaalinen funktio eli laumakokemus toteutuu. Hitlerin joukkokokouksia haukutaan usein, mutta ainakin hänellä oli haasteellisempaa sanottavaa. Muutoin kyse oli samasta asiasta: fasismin massapsykologiasta (Wilhelm Reich) ja ihmisten halusta kerääntyä fantastisten kokemusten äärelle.

Kunpa kaupunginvaltuustojen kokouksiinkin olisi samanlainen tungos kuin Madonnan keikalle, sillä niissä päätetään ihmisiä koskevista tärkeistä asioista. Sen asemasta he vaeltavat konsertteihin pelkän fiiliksen vuoksi. Sää taitaa suosia Madonnaa, sillä illaksi on luvattu poutaa. Myös Hitlerillä oli säätilan jumala puolellaan – jopa niin, että aina kun Hitler puhui, vallitsi auringonpaiste tai tähtikirkas yö. Se teki suuret ulkoilmatapahtumat mahdollisiksi. Säätilan suosiollisuus sai myös nimen: Führer-Wetter.

Arkielämän julmuus näkyy nyt siinä, että ihmisillä on laittaa sata euroa Madonnan keräykseen mutta ei ajatustakaan siitä, mitä tapahtuu samaan aikaan Pakistanin köyhien joukossa! Ja ajatelkaa, kenen pussista kustannetaan poikkeukselliset liikennejärjestelyt tai kuinka monta tärkeämpää uutista peittyy mammona-Madonnan kinkun alle.

Ihmiset ovat kyllä sikäli hassuja, että he lähtevät mukaan ihan mihin tahansa, minne on pystytetty esiintymislava ja kaljateltta. Aika naurettavaa korsetteihin pukeutuneen viisikymppisen köllähtely on joka tapauksessa ollut jo musiikkivideoillakin.

Madonna on semioottisesti sekava. Hänellä on katolisuuteen ja kristillisen jumalhahmon äitiin viittaava nimi. Toisaalta hän kuuluu kabbala-lahkoon ja pitää Jesus-nimistä ”poikaystävää” (motherfucker?). Monien taiteilijoiden tavoin hän kerjäsi lisäksi mainetta niinkin kliseemäisellä tavalla kuin vastustamalla George H. Bushia. Hän adoptoi myös näytösmäisesti malawilaisen lapsen, vaikka hänellä oli nykyisestä avioliitostaan jo yksi oma ja toinen edellinen jostakin aiemmasta panosta.

Mukavaa Madonnassa on, että hän on tehnyt pro’ta myös seksuaalivähemmistöille. Mutta aika paljon tarkoitushakuista julkisuuden kosiskelua hänen uraansa liittyy.

Minulle on loppujen lopuksi samantekevää, minkälaisia vaikutelmia Madonna tuottaa, sillä juuri ekspressioihin ja impressioihin hän on keskittynyt, ja ne puolestaan perustuvat manipulaatioon. Sen lisäksi massatapahtumiin liittyy supertähteyden kultti, joka alistaa ja latistaa ajattelua. Alistavaa asiassa on se, että ihmisten pitää antautua suosimaan sinänsä banaaleista aineksista kokoonpantua esitystä, jonka teho on vain mittakaavan suurentelussa, eikä kukaan suostu nousemaan ilmiön päälle halveksumaan sitä avoimesti.

 Minua säälittävät ne suomalaiset kansanedustajat, jotka seisoskelevat piukoissa pikkukengissään konserttipaikan asfaltilla odottaen pääsevänsä lausahtamaan jotakin iltapäivälehdille. Madonnan huutama ”Hello, Finland!” puolestaan menee läpi mediassa, koska se tukee vastaanottajien narsismia, aivan kuten kansansuosio tukee esiintyjän omaa narsismia.

Pahinta on, jos kansansuosio politisoituu, sillä silloin tuloksena on ”hyväntekeväisyyttä”. Koska viihdetaiteilijan tehtävä on viihdyttää, hän ei voi käsitellä niin sanottuja ikäviä asioita, ja asioiden älyllinen käsittely on usein nimenomaan ikävää. Niinpä viihteentekijä joutuu valikoimaan kannanottonsa sovinnaisesti, ja poliittisen korrektiuden hallitsemassa massakulttuurissa asioihin vaikuttaminen halutaan nähdä hyväntekeväisyyden valossa. Viihteellistyessään myös politiikka banalisoituu. Tätä seikkaa kritisoidessani en tosin arvostele erityisesti Madonnaa vaan jokaista sellaista pintajulkkista, joka on Marilyn Monroen henkinen perillinen.

Suositun naisartistin heikko kohta on hänen rupsahtamisensa. Pelko hallitsee myös Madonnaa. Silmänkääntäjän toinen heikko kohta on se, että lumeen mentyä ohi hän ei voi jättää jälkeensä mitään vaan katoaa tiettyä yksinäisyyden ja riippuvuuden yhtälöään häveten kuin tuhka tuuleen.

Minulla ei muuten ole yhtään, paitsi Michael Jacksonin levyä, myöskään Madonnan levyä. Monta syntiä on ehtinyt tekemään tämäkin tyttö. Kunpa ei joutuisi helvettiin paistumaan. Ennen kuin itse päädyn ala- tai yläkertaan, haluaisin joka tapauksessa tietää, minkälainen musiikki niissä soi.

Mikä muuten tekee Melissa Tottenista tähden mutta Madonnasta supertähden?

Michael Jacksonin tuskallinen elämä

Mikäli ufo-olento ilmestyisi maan päälle, se varmastikin ihmettelisi, millaisia palvonnan kohteita ihmiskunta nostaa idoleikseen. En tietenkään väitä, ettei viime viikolla kuollut Michael Jackson olisi ollut huippuosaaja. Hän osasi monia asioita. Hän osasi muun muassa säveltää, sanoittaa, sovittaa ja esittää kaikki laulunsa, kun taas The Beatles ja The Doors tarvitsivat siihen koko bändin. Elvis puolestaan oli pelkkä kulissi, joka kävi esiintymislavalla mongertelemassa muiden tekemät luritukset.

Mutta Michael Jacksonilla oli myös erikoistaitoja. Hän osasi esimerkiksi kävellä takaperin niin, että yleisölle syntyi vaikutelma jalat ilmassa olevasta esiintyjästä (moonwalk). Hän osasi pidellä muniaan esityksen aikana ja hihkua korkealla äänellä. Lisäksi hän osasi vietellä alaikäisiä.

Olisi joka tapauksessa väärin luonnehtia Michael Jacksonia popin kuninkaaksi. Hänen esittämänsä musiikki ei ollut poppia vaan soulia. Siihen oli sekoitettu myös funk- ja rock-henkisiä osatekijöitä. Jacksonin kohottamisella kuninkaaksi oli lähinnä rotupoliittinen merkitys. Hän kohosi lapsitähdestä maailmanluokan suosikiksi siksi, että Yhdysvaltain musta väestö halusi itselleen menestysidolin. Jackson ei loppujen lopuksi julkaissut kovin paljon: vain yhdeksän täysimittaista studioalbumia, joista yksi on uudelleenjulkaisu.

Minulla ei ole muuten hyllyssäni yhtään Michael Jacksonin levyä. Tämä saattaa johtua siitä, että pidän enemmän länsimaalaisesta ja eurooppalaisperäisestä musiikista: oopperoista, klassisista pianokonsertoista, trancesta ja melodisesta rockista, siis niin sanotusta kauniista musiikista. Tämä ei ehkä kerro muusta kuin ääniperinteiden eroista ja siitä, miten havainnonmuodostuksemme on geneettisesti määräytynyttä, tai sitten olemme oppineet kuulemaan mielihyvää tuottavana juuri sellaisen musiikin, jota meidän kulttuuripiirissämme suositaan.

En väitä, ettei Michael Jacksonin musiikki olisi ollut antaumuksella tehtyä. Hänen uransa osoittaa, mihin ihminen pystyy, kun laittaa kaiken peliin. Täydellisyyden tavoittelua varjosti kuitenkin Jacksonin huono itsetunto, joka näkyi yrityksinä paikkailla kasvojensa muotoja ja vaalentaa ihoaan. Mustaa väestöä tyynnyteltiin sanomalla, että vaalenemisen aiheuttaa ”sairaus”. Kohtalokasta on, että Jacksonin kasvot eivät romahtaneet vain vertauskuvallisesti, vaan hänen rakennekasvonsa romahtivat lopulta myös konkreettisesti.


Homoikoni?

Yhdysvaltain mustat suhtautuvat homoseksuaalisuuteen yleensä kielteisesti vältelleen kaksinkertaista vähemmistöasemaa. Siksi he tuomitsivat myös Michael Jacksonin homoseksuaalisuuden. Tapaus tarjoaa esimerkin siitä, kuinka homo hyväksytään vain osittain ja mihin se johtaa. Michael Jackson antaa esimerkin stereotyyppisen homon tragediasta: sellaisesta, jota ”isä ei hyväksy”, joka päättää salata suuntautumisensa ja jonka loppuelämä on pelkkää tragedian toistoa.

Michael Jacksonin homoseksuaalisuus ei toisaalta ollut kovin tyypillistä. Hänen seksuaalisuutensa painottui infantiileihin muotoihin laulajan pyrkiessä löytämään tien takaisin siihen lapsuuteen, jonka hän oli menettänyt perheensä esiintymiskiertueilla. Amerikkalaisen unelman tavoittelu ruokki sekä uransa nousuvaiheessa olevaa Jacksonia että mustan yleisön toiveita. Lopulta ura nielaisi ihmisen niin, ettei yksityiselämälle jäänyt tilaa. Media seurasi ihmisraunioksi muuttunutta tähteä kuin saalista: osoittaakseen, miten media kohottaa tai tuhoaa ihmisen – tai kertoo jymyuutisen.

Lopulta sellainen tuli. Jo lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevat syytökset ylittivät kaikki uutiskynnykset, mutta uran kruunasi vasta ennen aikojaan sattunut kuolema. Viisikymppisenä menehtynyt Jackson eli menestykseensä verrattuna melko pitkän elämän. Rock-tähden optimaalinen elinikä on tunnetusti noin 27 vuotta. Loput kirjoitetaan legendoihin. Mutta huhuille ja juoruille jää tilaa myös Jacksonin elämässä.

Michael Jacksonin väitettiin kuolleen lääkkeiden yliannokseen. Lehtitietojen mukaan Jackson kulutti erilaisiin lääkevalmisteisiin tuhansia dollareita päivässä. Kummallista on, miten lääketiede, jonka tehtävä olisi lääkitä ja parantaa ihminen, johtaakin terveydentilan huononemiseen ja kuolemaan.


Kuolinsyy: pedofiilijahti

Omasta mielestäni Michael Jacksonin kuolinsyy on päivänselvä. Hänet tappoi pedofiilijahti. Jacksonin elämä alkoi vajota heti ensimmäisten pedofiliasyytösten jälkeen, kun murrosikäisen pojan seksuaalisesta hyväksikäytöstä syytetty Jackson alkoi rauhoitella itseään lääkeaineilla. Väitettyjen ”uhrien” vanhemmat kiristivät Jacksonilta rahaa.

Median ajojahdit ulottuvat myös Jacksonin kuoleman jälkeiseen aikaan. Esimerkiksi Ilta-Sanomat luettelee Jacksoniin liitetyt pedofiliaskandaalit näin:

”1993: Jacksonia syytettiin 13-vuotiaan pojan seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Juttu sovittiin oikeuden ulkopuolella. Jackson alkoi syödä rauhoittavia.

2003: Poptähti haastettiin toisen kerran oikeuteen lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Jackson alkoi väärinkäyttää reseptilääkkeitä.

2005: Michael Jackson todettiin syyttömäksi kaikkiin häntä vastaan nostettuihin syytteisiin. Jacko jätti Yhdysvallat.”

Sanoma Oyj:n päälehti Helsingin Sanomat puolestaan toistaa yhtiön harjoittamaa pedofiilijahtia luonnehtimalla Michael Jacksonin kuoleman herättämiä tunteita ”ristiriitaisiksi”. Toimittaja esimerkiksi hehkuttaa, että Jackson on mielletty syylliseksi lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön jossain 2005 tehdyssä mielipidetiedustelussa USA:ssa, mutta jättää mainitsematta sen, että Jackson vapautettiin kaikista häntä koskeneista syytteistä.

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on virallisen syytteen alainen rikos myös Yhdysvalloissa, mutta oikeuksissa ei ole voitu todistaa Jacksonia vastaan, sillä oikeuden istunnot jätettiin käymättä. Vasta todistelussa olisi voinut selvitä, miten asiat olivat. Olipa tapauksissa tuomion aiheita tai ei, Jackson joka tapauksessa pakotettiin maksamaan uhreiksi väitettyjen nuorten vanhemmille kymmeniä miljoonia dollareita pelkistä mainesyistä. Ne Jackson on voinut pulittaa pelkästään välttääkseen piinalliset oikeudenkäynnit ja tietäen, että lopulta myös oikeus olisi joutunut vapauttamaan hänet syytteistä. Syy oikeudenkäyntien välttämiseen on voinut sisältyä jo siihen, että Yhdysvalloissa syyllisyydestä päättää valamiehistö, ja pedofiilijahdin leiskuessa se olisi voinut tuomita Jacksonin myös sähkötuoliin, vaikka mitään syyllisyyttä ei olisi osoitettu.

Pedofiilijahti oli keskeinen syy tähden taloudelliseen alamäkeen. Tapaukset osoittavat, kuinka helposti julkisuuden henkilö joutuu kiristyksen uhriksi. Jacksonin maksettua itsensä kipeäksi hänen palvomansa lapset saivat ilmaisen yliopiston, toimeentulon ja talon Beverly Hillsiltä.

Tässä yhteydessä on jälleen syytä pohtia myös sitä, millainen rikos lapsen (tai Jacksonin tapauksessa nuoren ihmisen) seksuaalinen hyväksikäyttö on. Se ei ole henkirikos, sillä keneltäkään ei mene henki. Se ei ole omaisuusrikos, koska keneltäkään ei varasteta mitään, eikä mitään mene rikki. Se ei ole kosto, jonka tehtävä olisi aiheuttaa vahinkoa tai jonka motiivina olisi paha tahto. Se ei ole myöskään välttämättä muulla tavoin vahingollista.

Viimeaikainen tutkimus on osoittanut, että väitetyt psyykkiset vahingot ovat syntyneet yleensä muista syistä kuin seksuaalisen kanssakäymisen vuoksi: esimerkiksi siksi, että oikeudenkäynnit tai psykiatrit ovat traumatisoineet lapset ja nuoret jälkikäteen opettamalla heille, että tapahtuneet asiat olivat jotakin pahaa. Tässä mielessä on väärin käyttää seksuaalisen hyväksikäytön käsitettä, ja oikeammin olisi puhua lapsen ja aikuisen tai lapsen ja nuoren välisestä seksuaalisuudesta.

Aikuisen ja lapsen väliseen seksuaaliseen kanssakäymiseen voi luonnollisesti liittyä myös myönteisiä kokemuksia, eikä se siten ole tuomittavaa välttämättä. Olennaisia ovat asiaan liittyvät merkitykset. Lapsilla ja nuorilla on saattanut olla Jacksonin rakentamassa Neverland-huvipuistossa hauskaa. Näyttääkin siltä, että myös suuri yleisö myöntää tämän ja katsoo Michael Jacksonin ”pedofiliaa” (joka oikeastaan oli pederastiaa eli nuorukaisiin kohdistuvaa rakkautta) joko hyväksyvästi tai läpi sormien. Jacksonia voidaan siis pitää paitsi homoliikkeen ikonina, myös ihmisenä, joka teki tunnetuksi nuorten ja aikuisen välistä seksuaalisuutta. Suremme siis rakasta pederastia.


Köyhä kuin kirkon rotta

Myös Jacksonin kääntymistä muslimiksi voidaan ymmärtää hänen seksuaalisuutensa lähtökohdista. Vaikka islam ei hyväksykään homoseksuaalisuutta, se hyväksyy nuoren ja aikuisen ihmisen välisen seksuaalisuuden. Muslimikulttuurissahan 13-vuotiaat vaimot ovat tavallisia, sillä uskonto vaatii naimaan heidät neitsyinä, ja kaikki tietävät, etteivät nykynuoret juuri tuota vanhemmiksi neitsyinä viihdy. Islam poikkeaa länsimaisesta ajattelusta kuitenkin siinä ratkaisevassa suhteessa, että islamissa lapsivaimojen pitäminen on institutionalisoitua ja perustuu pakottamiseen, kun taas esimerkiksi libertarismin mukaan ihmiset omistavat itse itsensä ja myös lapsilla ja nuorilla on oikeus itse päättää kehonsa käytöstä, siis myös siitä, miten ja minkä ikäisinä he tavoittelevat seksuaalisia nautintoja.

Sen sijaan Jacksonin avioliittoa Elvis Presleyn tyttären Lisa Marie Presleyn kanssa voidaan pitää kulissina, jota hän alkoi pystyttää pedofiliasyytösten vuoksi. Myös myöhemmän vaimonsa Deborah Rowen kanssa Jackson avioitui lähinnä hankkiakseen jälkeläisiä. Arvoitukseksi jää silti se, millä keinolla ihonväriltään musta Jackson saattoi saada lähes valkoihoisia lapsia, vai käytettiinkö hedelmöityksessä vierasspermaa.

Jacksonin seksuaalisuuteen, seurusteluun ja perheasioihin liittyvissä asioissa ei oikeastaan ollut mitään skandaalimaista. Paljon pahemmin häneltä pääsi mopo käsistä taloudellisissa yhteyksissä (hillittömän velkaantumisen syynä olivat tosin pedofiliasyytteet). Jacksonilla arvellaan olleen velkaa peräti 350 miljoonaa dollaria.

Jacksonin ohut puheääni kertoo, että hänen persoonansa oli helposti haavoittuva. Hän pakeni todellisuutta nousukasmaiseen elämäntapaan. Yksityislentokoneet ja linnat kuluttivat varallisuuden nopeasti, ja lainoittajat rahoittivat hänen kulutusjuhliaan tarjoamalla hänelle syömävelkaa omaisuuden vastineeksi. Kyse oli perin valheellisesta elämänasenteesta. Paul McCartney ja Ringo Starr ovat eläneet brittikartanoissaan vakavaraisemmin kuin Jackson siitä huolimatta, että Jackson osti aikoinaan myös puolet The Beatlesin oikeuksia hallitsevasta yrityksestä.

Vaikka Jacksonin omaisuus ylittääkin lehtitietojen mukaan miljardi dollaria, sen arvo perustuu rojaltitulojen odotukseen. Jacksonin oman tuotannon ja The Beatlesin tuotannon yhteenlasketutkaan tekijänoikeudet eivät välttämättä tuo rahaa kovin tasaisena virtana, ja kiinteää omaisuutta vuokrakartanossa asuneella Jacksonilla ei juuri ollut.

Vain harva tyhjätasku pääsee hautaan kullatussa arkussa, kuten Jackson. Niinpä kultamunien kuoriutumista odottaville perillisille saattaa käydä kuin Pavarottin jälkeen jääneille: jaettavaa ei juuri ole.


Hautaan ilman aivoja

Jacksonin kuolemaa seurasi sekavuus, kun kukaan ei näyttänyt tietävän, oliko Michael muslimi vai ei, pitäisikö hänet haudata islamilaisen tavan mukaan mahdollisimman pian vai ei, haudattaisiinko hänet yleiselle hautausmaalle vai omaistensa toivomusten mukaan Neverlandiin. Myös kuolinsyy on edelleen epäselvä, ja korneimmissa uutisissa hänet huhuttiin haudattavan ilman aivoja! Patologien tutkittaviksi jätetyistä aivoista oli tarkoitus selvittää Jacksonin käyttämien lääkkeiden määrä.

Lopulta ruumista raahattiin sairaaloista siunaustilaisuuteen ja muistogaalaan. Minusta kyseinen repivä julkisuus on makaaberia omassa pintakiillon tavoittelussaan. Se on saman tapahtumasarjan jatkoa, joka johti hauraan ja herkän ihmisen menehtymiseen. Ihmiskunta järjestäneekin suosikeilleen suuret hautajaiset peittääkseen sen, ettei kukaan tiedä, mikä ihmisen lopulta perii.

Luulen, että tuotantoyhtiö aikoo rahastaa vielä hautajaisillakin ja perhe hänen ruumiillaan. Jo Lontoossa pidettäväksi suunniteltu 50 konsertin sarja oli tuottajana toimineen Sonyn juoni. Sen tarkoituksena oli helpottaa tähden taloudellista tilannetta ja maksaa korkoja pois. Konserttisarjan piti tulla järjestäjille halvaksi, kun esiintymiset aiottiin pitää yhdessä ja samassa paikassa.

Puolen sadan esityksen sarja oli kuitenkin ylimitoitettu ja olisi vaatinut rautaista fyysistä kuntoa. Jacksonin kuolinsyynä saattoi olla myös ylivoimaisten vaatimusten tuottama stressi. Yksi pilalle mennyt konsertti olisi voinut pilata koko tapahtuman maineen, ja tilaisuuksien hohto olisi himmentynyt kyllästymiseen. Kuolema oli Jacksonille tässä suhteessa vapauttaja.


Kuoleman merkitys

Seitsemäs seitsemättä on monille ihmisille onnen päivä. Michael Jacksonilla on tänään hautajaiset, joillakin toisilla häät.

Kävellessäni aamulla uimastadionille huomasin, että Jackson-fanit olivat käyneet perustamassa pienen tribuutin Olympiastadionin portin pieleen vuonna 1997 järjestettyjen konserttien muistoksi. Paikalla oli kuvia, lehtileikkeitä ja kynttilöitä. Mutta miksi ihmisiä ei sureta esimerkiksi tämän uutisen tieto, että yksi kymmenestä Euroopassa kuolee viinaan?

Popmusiikin Howard Hughesilla ei ollut paljoakaan läheisiä ystäviä. Filosofisesti kiintoisaa onkin juuri etäisen ihmisen maailmalla herättämä suru. Ilmiötä voisi selittää niin, että ihmiset tuntevat menettävänsä jotakin itsestään havaitessaan myös oman menneisyytensä – esimerkiksi konserteista saamiensa kokemusten – päätyvän ajan kuluessa hautaan.

Vastaavasti elossa olevien tähtien suosio perustuu ihmisten taipumukseen heijastella omaa elämäänsä idoliensa kautta. Myös Paula Koivuniemi, Kari Tapio ja monet muut suuruudet puhuttelevat yleisöjään nimenomaan siksi, että heidän jatkamisensa ruotsinlaivojen lavoilla todistaa yleisön oman elämän jatkumisesta.

Sillä, kuka esiintyy tai miten hyvä tai huono hän on, ei näytä olevan tällöin merkitystä. Niin traagiselta kuin asia kuulostaa, ihmiset harvoin kaipaavat menettämiään ihmisiä vaan enemmänkin yhdessä koettuja kokemuksia. Julmaa, mutta totta. Myös idolin kuolemaa seuraava suru on perimmältään surua oman kuolevaisuuden vuoksi.

Vieraan, etäisen ja henkilökohtaisesti tuntemattoman ihmisen kuolemaa ei kukaan voi vilpittömästi mieltää henkilön kuolemaksi, vaikka fanit ovatkin pillitelleet asiaa monta päivää. Pikemminkin se pitäisi ottaa tuotannon loppumisena. Jos esimerkiksi Windows-käyttöjärjestelmän tuotanto äkillisesti loppuisi, maailmalta kuuluisi varmasti yhtä suuri kohahdus. Coca-Colan, Nokian ja Mercedes-Benzin tavoin Michael Jackson on brändi joka tunnetaan ympäri maailman, ja hänen musiikkinsa varmasti yhdisti ja viihdytti monia. Mutta eiköhän tästäkin surusta päästä yli, kun tärkein osa ihmisestä eli musiikki kuitenkin elää.

Tahdon!

Poliitikkojen seuraelämä on huomattavan vilkasta ainakin verrattuna siihen, miten paljon poliitikot harjoittavat seksi- ja seurustelusuhteita koskevaa moralismia. Ehkä näiden asioiden välillä on myös riippuvuus.

Suuri osa valtaa käyttävistä poliitikoista on suhteellisen varttuneessa, kypsässä, ellei jopa korkeassa iässä, ja heillä on paljon tärkeitä tehtäviä hoidettavinaan. Tähän nähden heiltä löytyy hämmästyttävän avokätisesti aikaa myös parinmuodostuksen markkinoilla toimimiseen.

Esimerkiksi puolivallattomana poikamiehenä mainetta saanut eduskunnan puhemies Sauli Niinistö antoi äsken suorastaan historiallisen hiljaisen esimerkin siitä, kuinka sana ”salarakas” voidaan herättää henkiin. Hän kun pamautti yllättäen naimisiin kokoomuksen viestintäpäällikön, Jenni Haukion, kanssa. Onnea.

Myös Tarja Halonen avioitui uudestaan virkakaudellaan, ja samoin teki aikoinaan Paavo Lipponen. Matti Vanhasen yritteliäisyys puolestaan tunnetaan, samoin kuin Ilkka Kanervan ja Tanja Karpelan, joka ilmoitti äsken olevansa raskaana. Vauhti on ollut niin kova, että piispa Eero Huovinenkin ehti tuossa huomauttaa poliitikkokuntamme jatkuvasta parinvaihdosta.

Se, että poliitikot naivat kuin kanit, ei kiinnosta minua lainkaan, paitsi politiikantutkimuksen kannalta. Outoa on, että tavallisten pulliaisten seurustelusuhteissa usean vuoden ikäeroa paheksutaan, mutta poliitikkojen ja muiden julkkisten ihmissuhteissa ne hyväksytään. Ainakaan asiasta ei puhuta kovaan ääneen.

Esimerkiksi Paavo (s. 1941) ja Päivi (s. 1967) Lipposen välillä ikäeroa on yhden sukupolven verran eli 26 vuotta ja Sauli Niinistön (s. 1948) ja hänen tuoreen rouvansa (s. 1977) välillä 29 vuotta. Ainoastaan ”ikuinen kolmekymppinen”, perussuomalaisten ehdokkaanakin ollut Frederik panee paremmaksi: hänen (s. 1945) ja hänen exänsä välillä ikäeroa oli vaatimattomat 37 vuotta!

Suuret ikäerot saattavat luoda poliitikoille mainetta viriileinä vallankäyttäjinä. Sama näyttää toistuvan luonnossa, jossa suuret ja ikääntyvät urokset pyrkivät pitämään yllä kuvaa suorituskyvystä ja vaikutusvallasta. Vaihtosuhde ei ole kuitenkaan sellainen, kuin feministit väittävät: eli että miehet käyttäisivät hyväkseen nuorehkoja naisia. Todellisuudessa naiset miestensä vallasta huumaantuneina käyttävät hyväkseen vallan kahvassa roikkuvia ukkojaan. Tämän paljastaa tapa, jolla naistenlehdet eivät suinkaan sano Päiviä ”pääministerin vaimoksi”, vaan ne kutsuvat Paavoa ”pääministerin poikaystäväksi”. Myös Arajärvi pysyy tätä kautta poikana koko ikänsä.

Seuraelämän vapautuminen on sinänsä myönteinen asia. Siksi toivoisin, että poliitikot jättäisivät pois turhan tuomiomielensä seksuaalimoraalia koskevissa asioissa silloinkin, kun kyse ei ole heidän omista ihmissuhteistaan.

Molemminpuolinen seksuaalinen hyväksikäyttö tekee hyvää kaikille. On tärkeää saada usein, jotta valtion asiat eivät jää huonolle hoidolle.

Heteronäyttelijä näytteli homoa

Heteronäyttelijä Heath Ledger kuoli näyteltyään homoa elokuvassa Brokeback Mountain (2005). Epäselväksi jää, oliko hän hetero, joka vain näytteli homoa elokuvassa, vai oliko hän homo, joka näytteli heteroa elävässä elämässä.

Joka tapauksessa traagista on, että ruumiin vierestä löytyi pilleripurkki sankarin kaikottua autuaammille ratsastusmaille. Myös River Phoenixin varhainen kuolema hänen esiinnyttyään Keanu Reevesin vastanäyttelijänä elokuvassa Matkalla Idahoon oli traaginen klisee. Ei hänenkään olisi tarvinnut antautua elättämään tuota kulunutta mielikuvaa homomaailman kovuudesta ja raadollisuudesta pökertyessään huumehöyryisenä Viper-klubin sisäänkäyntimatolle Los Angelesissa vuonna 1993. Myöskään homoerotiikan kautta tapahtuvan kuuluisuuteen nousemisen ei olisi pitänyt muodostaa kenellekään heterolle noin kovaa paikkaa.

Hän kuoli Mersussa

Kuinka kiltistä maalaistytöstä tuli prinsessa ja prinsessasta Maailman Onnettomin Ihminen? Kun Diana ja Charles avioituivat vuonna 1981, Diana muistutti tyypillistä naapurintyttöä. Hänellä ei ollut sellaista persoonaa, jota pataporvarillisessa ympäristössä selviytymiseen olisi tarvittu, mutta hän oli suosittu juuri kansanomaisuutensa vuoksi.

Dianan rahvaanomaisuus oli tahatonta ja peittelemätöntä. Rellestäessään kuningashovissa saa nauttia kansalaisten suosiosta samalla, kun väri vaihtelee hoviväen naamalla. Kuningatar Elisabeth välttelee edelleenkin Dianan muistoa todeten prinssi Williamin ja Harryn olevan hänen ”omia poikiaan”, joille Diana ”toi iloa”. Charlesin ja Dianan syrjähypyt muistaen kyynisimmät britit toivovat, että nykyinen kuningatar eläisi pitkään...

Dianan kuolemasta tulee tänään kuluneeksi kymmenen vuotta. Todelliset julkkikset kuolevat Pariisissa. Dianan kuolemaan liittyi samaa traagista symboliikkaa kuin hänen elämäänsäkin. Hänen henkilökohtainen kurjuutensa luksuselämän keskellä vaihtui lopulta kuolemaksi.

Kun Diana oli avioeronsa jälkeen päätynyt pitkospuille vuonna 1996, muutamat tiedotusvälineet arvelivat hänen pötkivän vielä pitkään ja pystyvän vaihtamaan julkisuusarvonsa rahaksi, jota ilman entinen prinsessa oli, mikäli mahdollista, ketä tahansa kansan syvistä riveistä repäistyä henkilöä suojattomampi.

Egyptiläislähtöisen al-Fayedin hovissa Diana oli jälleen kuin Liisa ihmemaassa. Seurapiirielämä päättyi rymyjengille tyypillisellä tavoin nopeasti ja tehokkaasti maantietunneliin, kun humalaisen henkivartijan ohjaama Mercedes karkasi hallinnasta ja törmäsi betonipylvääseen. Kyynisimmät saattoivat sanoa kuin Kummeli-showssa: Dodi!

Harrods-tavaratalon omistajan Mohammed al-Fayedin esittämät salaliittoteoriat, joiden mukaan Diana murhattiin Britannian salaisen palvelun MI6:n toimesta, ovat myöhempien tutkimusten valossa James Bond -tarinoiden kaltaista fiktiota, jonka voi heittää romukoppaan. Dianan tappoivat hänen elämäntapansa, lehdistö ja ne ihmiset, joiden kanssa hän viimeksi eli. Sensaatiomaisesta kuolemasta sikiävien juorujen vuoksi Britannian kuningashovi on joutunut pidättelemään henkeään pitkään.

Omasta mielestäni Britannian kuningashovin voisi vaikka lopettaa. Britannialle ei olisi mitään haittaa siitä, että maa siirtyisi demokratiaan, lopettaisi parlamentin yläkamarin ja vaihtaisi hallitusmuodokseen tasavallan. Uskon, että myös Diana oli ”tasavaltalainen” pyrkiessään edistämään muun muassa homojen oikeuksia.

Britit tuskin päästävät irti hovistaan sen enempää kuin kaksipuoluejärjestelmästäänkään, jota myös suomalainen demokratia alkaa lähestyä omalla pääministerivaaliksi muutetulla vaalijärjestelmällään. Monien Euroopan maiden poliittiset rakenteet kaipaisivat todellista lähidemokratiaa, keskusjohtoisuuden karsimista ja uusia aatteellisia vaihtoehtoja.

Tänään on Helsingin Kolmikulmassa sijaitsevan Diana-puiston avajaiset. Uusittu puisto sijaitsee kotikatuni toisessa päässä, Erottajalle johtavan reitin varrella. On hyvä, että pahasti rämettynyt puisto saatiin lopultakin vehreään kuntoon. Puiston hengettäreksi pystytetty Diana-patsas ei tosin viittaa mihinkään prinsessaan vaan roomalaisesta mytologiasta tunnettuun metsästyksen jumalattareen, jonka tehtäviä antiikin Kreikassa hoiti Artemis.

Huomenna on syyskuun ensimmäinen päivä, ja luvassa ovat koleat ilmat. Pyöräilin vielä tänään viitisenkymmentä kilometriä aurinkoisen Espoon rannoilla aina Kivenlahden Amfiin, Meripuistoon ja Kirkkonummelle asti.

Turhat julkkikset

Kuka on Susan Kuronen? Hän on ”nykyisen pääministerin entinen tyttöystävä”. Siinä hänen julkisuudessa paistattelunsa ainoa syy. Entä kuka on Marika Fingerroos? Hän puolestaan on ”kyläkauppias Vesa Keskisen ex-rakastettu”. Mutta olisiko yhdessäkään mainitussa ominaisuudessa syytä siihen, että tiedotusvälineitten kannattaisi kiinnostua heistä. Oma vastaukseni on ehdoton ”ei”.

Kuronen ilmoitti tällä viikolla julkaisevansa pääministeriromanssiaan käsittelevän kirjan. Median huomio oli valtava, ja kustantaja suunnitteli kasvattavansa painoksen määrää. Tämä kertoo suomalaisen median ja ihmisten yksinkertaisuudesta. Mutta jos joku kunnon filosofi tai kirjailija julkaisee loisteliaan teoksen, se vaietaan lehdissä ja televisiossa. Seuraus on, että kirjaa myydään muutama sata kappaletta, kun taas jossain Ranskan tapaisessa maassa kyseinen kulttuuritapahtuma olisi otsikoiden aihe niin lehdissä kuin televisiossakin.

En usko, että ihmiset itse ovat niin pöljiä, että he kiinnostuisivat tavallisten ihmisten tavallisista kokemuksista. Syy on median. Ihmiset pakotetaan ottamaan kantaa siihen, mitä media heille tarjoaa. Media repii otsikoita sellaisista aiheista, joista se luulee ihmisten kiinnostuvan. Omasta mielestäni Kurosen ja Fingerroosin voisi poistaa otsikoista, sillä heidän toimissaan ei ole mitään uutisoimisen arvoista.

Kyse onkin ilmiöstä. Ehkä muutamat ihmiset haluavat peilailla omaa elämäänsä jonkun taviksesta julkkikseksi nostetun henkilön kautta. Mutta epä-älyllistymistä se joka tapauksessa merkitsee, kun media käyttää heihin sivutilaa ja ohjelma-aikaa. Minun mielestäni on eräänlaista ihmisten aliarvioimista se, että lähes kaikki puolueet pyysivät curling-urheilija Markku Uusipaavalniemeä kansanedustajaehdokkaaksi heti olympiamitalin varmistuttua. Suostumuksensa Keskustalle hän antoi myöhemmin. Totuus on, ettei Uusipaavalniemellä ole lainkaan poliittista kokemusta, hän ei ole julkaissut mitään, kansalaisilla ei ole tietoa hänen näkemyksistään, eikä hän todennäköisesti itse tunne puolueiden ideologisia sitoumuksia. Nyt Keskusta laskee saavansa hänen kauttaan ainakin muutamia tuhansia ääniä. Se, että osaa viskata kiveä pitkin jäätä, ei tee ihmisestä taitavaa poliitikkoa. Harhakuva siitä luodaankin mediassa, ja yleensä vieläpä tietoisesti.

Kiss and tell -tyyppinen hehkuttelu on yleistynyt politiikassa. Mediasta elävät paitsi julkkikset, myös media itse. Ne käsittävät kuitenkin tehtävänsä väärin luullessaan, että julkisuuteen pitää nostaa kaikki, mikä herättää mielenkiintoa. Omasta mielestäni jo pelkkä aikomus ratsastaa julkisuuteen esimerkiksi toisen ihmisen lähettämiä tekstiviestejä julkaisemalla on huonon maun huippu. Keräilikö Kuronen niitä julkaistakseen ne myöhemmin? Ainoa, mitä Fingerroosista puolestaan on jäänyt julkisuuteen, on uudissana ”salarakas”, ja senkin keksivät juorulehtien toimittajat.