Tottelemisen vaarat

Ihminen on mestarillinen sopeutuja. Hyvän adaptiivisuutensa ansiosta ihminen on pärjännyt evoluutiossa erinomaisesti.

Mutta ihmisen sopeutumis- ja mukautumiskyvyssä piilevät myös vaaransa. Frankfurtin koulukunnan filosofeista erityisesti Erich Fromm ja Theodor W. Adorno arvostelivat jo ennen toista maailmansotaa ihmisten alttiutta auktoriteeteille. He luonnostelivat niin sanotun autoritaarisen persoonallisuustyypin pääpiirteitä kirjoituksissaan.

Monia massailmiöitä, kuten fasismia, kommunismia ja kansanjoukkojen yleistä johdettavuutta onkin voitu selittää ihmisten kyvyllä tai pyrkimyksellä sopeutua, mukautua ja miellyttää. Sopeutumis- ja mukautumiskyky on ihmisille itselleen vaarallinen etenkin silloin, kun he ovat muitta mutkitta sopeutuneet vaikeisiin oloihin esimerkiksi keskitysleireillä, sosialismissa tai joissakin muissa kommuuneissa.

Koko ongelma ei ole kuitenkaan vain vastaanottajien päädyssä. Autoritaarinen yhteiskunta edellyttää autoritaarisen johtajuuden.


Valtamedia rakentaa Marinille puuttuvaa auktoriteettia

COVID-19-kriisin keskellä ihmisten tottelevaisuus punnitaan ja heidän kuuliaisuutensa auktoriteeteille pullahtaa väkisinkin esiin. Suomalaisten tottelevaisuus on liikuttavaa.

Niinpä tässäkin ihanuudessa piilevät vaaransa. Huomaatte kai, kuinka valtamedia kiittää pääministeri Sanna Marinia ”loistavasta johtajuudesta”, ”mallikkaasta kriisin hoidosta” ja ”selkeästä viestinnästä”, jopa poseeraamisesta muotilehti Voguessa.

Valtamedia petaa istuvalle pääministerille auktoriteetin asemaa, vaikka hän ei tee oikeastaan muuta kuin lukee asiantuntijavallan sanelemia välttämättömiä päätöksiä ja toistelee niitä opetellusti kuin hyvässä ja selkeässä koulunäytelmässä.

Myös minä näkisin tänä kesänä mielelläni auringon koronan muuallakin kuin pääministerin hymyilevillä kasvoilla, mikäli näiltä koronaviruksen rajoitustoimilta pystyisi.

En tosin pyri esiintymään potilaiden lääkärinä, sillä olen pelkkä filosofian ja valtiotieteiden lääkäri, enkä sen vuoksi puhu koronaslangia vaan keskityn yhteiskunnan parantamiseen.

Myös muiden kannattaisi koronadiskurssin sijasta jatkaa elämäänsä ja lopettaa asiantuntijavallan matkiminen siitä huolimatta, että ”tartuttavuuslukeman”, ”tautihuipun” ja tuon hullunkurisen ”laumaimmuniteetin” käsitteet näyttävät kaapanneen puheenaiheet ja olevan nyt kaikkien huulilla.

Luulen, että eristystoimet ja kansalaisten tottelevaisuus ovat menneet niin syvälle ihmisten ihon alle, että myös kausiflunssia on sairastettu tavallista vähemmän, joten suurta syytä huoleen ei pitäisi olla.

Olen tosin sitä mieltä, että hallituksen pohtima koulunkäynnin aloittaminen kahdeksi viikoksi olisi perin ajattelematonta ja turhaa. Mutta muutoin rajoitustoimia täytyy vähitellen purkaa ja luottaa siihen, että kansalaiset osaavat jo rajoittaa itseään ilman viranomaisvallan pakkotoimia.

On siirryttävä kaikkien kansalaisten pidättämisestä ja vangitsemisesta riskiryhmien eristämiseen; tosin millekään laukalle ei ole syytä lähteä. On tämä korona sellainen vitsaus, josta ei pidä vitsailla. Tai muuten tulee vitsasta.


Hallituskriisi tb?

Sen totean kyllä, että valtamedia on kohdellut Sanna Marinia ja koko hallitusta silkkihansikkain ja leiponut hänestä suurta liideriä ja auktoriteettia, mikä noudattelee politiikan medioitumisen kaavaa. Jos auktoriteettia alun perin puuttuikin, sitä on tarjolla nyt: ”yhteiskuntavastuunsa” (eli puolueellisuutensa ja kritiikittömyytensä) tunnustavan lehdistön tuella. Mikä ilo vihervasemmistolaiselle hallitukselle!

Mikäli tämä on totta, pääministerin pitäisi olla pian entinen.

Kaikki ei ole kuitenkaan mennyt ihan ongelmattomasti, kuten saatoitte havaita viime perjantain Iltalehdestä. Jos väitteet Marinin avopuolison osallisuudesta yritystukien jakamiseen ovat totta ja Marin on kiistänyt tämän kaiken julkisuudessa, Marin saattaa olla antanut eduskunnalle väärää tietoa, ja hänestä voi tulla nopeasti entinen pääministeri.

Asiaa pahentaa, että Marin ei antanut eduskunnalle tilaisuutta kysyä asiasta, vaan karanteenissa olostaan johtuen hänen kannakseen kansanedustuslaitokselle jäi Twitterissä kaikelle kansalle esitetty viesti.

Kehnoa on sekin, ettei hallitus ole (ainakaan minun tietääkseni) pystynyt jakamaan kansalaisille yhtään suusuojainta oman ”avautumisella ja sulkeutumisella” jojoilevan spekulointinsa tueksi, vaikka kuonokoppia on ollut tunnetusti tarjolla sopimattomia puhuneille.

Valtamedia on ollut orkestroimassa demareille kannatuskasvua olemalla esittämättä keskeisiä kysymyksiä, jotka koskevat esimerkiksi suojavarusteiden viipymistä.

Myös kysymys lähes 200 miljoonan euron koronatukiaisista mitä oudoksuttavimmille yrityksille ja yhteisöille olisi savikiekkona ilmassa, mutta toimittajista juuri kukaan ei tähtää siihen. Näin on ilmeisesti siksi, että yritystuet ovat korruptiivisen politiikanteon ytimessä, johon kukaan ei uskalla puuttua, iltapäivälehtien kirjoittelua lukuunottamatta. Käsittelin koko järjestelmän tehottomuutta jo vaalikirjassani Kuinka Suomi korjataan? (2019, luku 2.2.).


Lomabussi-ilmiö kriisien keskellä

Sosiaalipsykologiasta tunnetaan lomabussi-ilmiö, jonka mukaisesti ihmiset etelänmatkalla luovuttavat kaiken valtansa ja itsemääräämisoikeutensa matkanjohtajalle ja seuraavat häntä kuin lauhkeat lampaat.

Tämä ilmiö ei saa jäädä Suomessa pysyväksi. Suomi on jälleen potkaistava käyntiin, tottelevaisuuden ja kuuliaisuuden pitää väistyä jatkuvien rajoitustoimien tieltä, kriittisyyden on kasvettava esiin, ja hihat on käärittävä jälleenrakennustyötä varten.

Nimittäin monta asiaa on hoitamatta. Maailma on siirtynyt pysyvien kriisien tilaan: on julkisen talouden rahoitus- ja velkakriisi, on euron kriisi, on EU:n liittovaltiopolitiikan ja kansallisen itsemäärämisoikeuden ristivetoon perustuva kriisi, on pakolaiskriisi ja on kaiken tämän päällä vielä muut kriisit hetkeksi näkyvistä peittävä koronakriisi, joka tosin lienee vain ohimenevä mutta syventää kaikkia muita kriisejä.

Vaikka vallan kulmahammas pilkistääkin esiin valtaapitävien tahoilla koronakriisin mahdollistamien poikkeustoimien kautta, on syytä palata hoitamaan näitä muita paljon jatkuvampia kriisejä heti tai niin pian kuin mahdollista.

Sen vuoksi kansalaisten ei tule tuudittautua pysyvän tottelemisen vikasietotilaan, sillä kulkuneuvomme ei ole etelänlomabussi, jonka autoemäntänä toimii Sanna Marin.

Löydä some-persoonasi

Sosiaalisen median suosituimpia mielipidefoorumeja ovat erilaiset blogit ja Facebook. Minulle on tullut joskus kyselyjä ja tökkäyksiä sen johdosta, että en ole reagoinut Facebook-profiilini kaveripyyntöihin (kiitos niistä!) enkä ole muutenkaan toiminut Facebookissa aktiivisesti.

Tämä johtuu Facebookin lohduttomasta tilasta. Aiemmin naamakirjassa saattoi pitää toisilleen näkyvissä olevia kavereita. Heistä ei ollut vielä muodostunut joukkueita, eivätkä he alkaneet riitelemään keskenään. Takavuosina myös tykkäysnapilla osoitettiin ahkerasti sympatiaa. Nykyään Facebookissa tummuu läski (ainakin vertauskuvallisesti), eikä Facebook olekaan enää mikään Pacebook vaan Racebook tai Hatebook, jossa kerätään nuijamiesten laumoja toinen toisensa vastaisiin rökityksiin.

Muutamat nuoret miehet perustivat Facebookin yliopistonsa sisäiseen viestintään, jotta toisistaan vieraantuneet opiskelijat voisivat paremmin löytää toisensa. Se luotiin yksilöiden ja pienryhmätason kohtaamista varten. Henkilökohtaiseen mikrotason kanssakäymiseen laadittu foorumi ei kuitenkaan sovi sellaiseen makrotason poliittisia asioita koskevaan argumentaatioon, johon sitä nykyään käytetään, kun erilaiset intressiryhmät käyvät siellä kiivasta mielipidesotaa.

Tietokonealan slangia käyttääkseni ”palvelu” tai ”portaali” ei ”tue” poliittisen argumentaation esittämistä. Yhtä huono siihen on yhden lauseen totuuksia levittävä Twitter, sillä politiikassa ei ole yhden lauseen totuuksia.

Yksi selitys Facebookissa myrskyävään informaatiosotaan on se, että siellä kohtaavat eritaustaiset ihmiset valikoitumattomasti. En tarkoita nyt ensisijaisesti etnistä taustaa vaan älykkyyttä. Facebook tuo yhteen ihmiset, joilla ei ole kognitiivisia edellytyksiä ymmärtää toistensa ajatusmaailmaa eikä myöskään yhteisiä kokemuksia. Tutkimuksissa on osoitettu, että ihmiset, joiden älykkyysosamäärä poikkeaa toisistaan enemmän kuin 15 pisteen verran, puhuvat toistensa ohi. Myös se todellisuus ja kokemusmaailma, jossa eletään, on hyvin erilainen.

Facebookissa nämä kuitenkin yhdistyvät vulgaaristi, ja seurauksena on mehukkaita mutta vähähedelmäisiä riitoja, joista jää käteen sama kuin käsiin hajonneesta talkkunapussista. Tykkääminen on toki helppoa, mutta heti kun siirrytään tietopuolista ymmärrystä koskeviin kysymyksiin, harmonian havina katkeaa kuin kanan lento. Siksi oikea pelimies ei käytä Facebookia. Koska itse liikun Internetissä kuin pelimies Las Vegasissa, haluan myös perustella näkemykseni huolellisesti enkä käytä lainkaan noita sähkösanomatyyppiseen viestintään perustettuja laareja. Sen sijaan argumentoin asiani blogikirjoituksissani, kuten nyt esimerkiksi tässä.

Persoonallisuus verkkokannanottojen selittäjänä

Filosofina ja sosiaalipsykologina olen perehtynyt persoonallisuustesteihin. Persoonallisuuden testaaminen perustuu typologoihin ja olemusajatteluun, jota voidaan aina arvostella leimaavuudesta. Mutta persoonallisuuden käsite on omalla tavallaan informatiivinen, eikä tietoa ihmisten henkisistä ominaisuuksista voida kovin hyvin saavuttaa ilman noita epäilyttäviltä vaikuttavia testejä.

Seilattuani sosiaalisessa mediassa koko sen olemassaolon ajan olen vakuuttunut siitä, että some-riitojen syynä ovat useasti ihmisten persoonallisuudessa vallitsevat erot. Ulkonäköön, ikään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen ja älykkyyteen liittyvät objektiiviset eromme ovat vähemmän vaikuttavia verrattuina niihin eroihin, joita luonnetypologisesti määriteltävissä olevat persoonallisuuden erot tuottavat mielipiteiden muodostukseemme. Tietenkin myös yllä luetellut ulkoiset tai henkiset piirteet kuuluvat persoonaan, mutta persoona on myös sinänsä oma tutkimuskohteensa, jonka testi paljastaa tai jopa luo. Persoonallisuudella voidaan tarkoittaa ihmisen luonteen osaksi jäykistyneitä tai kaavoittuneita reagoimis- ja toimintamuotoja.

Eräs paljon käytetty persoonallisuustesti on Katherine Briggsin ja Isabel Myersin kehittämä tyyppi-indikaattori, joka kuvaa persoonallisuutta neljän ulottuvuuden (asenne ympäristöön, tapa hankia tietoa, päätöksenteon peruste ja elämäntyyli) mukaan. Se nojaa osittain myös psykoanalyytikko Carl Gustav Jungin teorioissaan määrittelemiin kahdeksaan kognitiiviseen toimintoon. Tämän mukaan ihmiset ovat joko introverttejä (I) tai ekstroverttejä (E), joko tosiasiallisia (S) tai intuitiivisia (N), joko ajattelevia (T) tai tuntevia (F) ja joko harkitsevia (J) tai spontaaneja (P). Testin erään sovellutuksen voi tehdä kotitehtävänä tästä.

Kyseisen typologian valossa voidaan tutkia myös poliitikkoja ja poliittista mielipiteiden muodostusta. Alexander Stubbin persoonallisuustyyppi alkaisi oletettavasti kirjaimella E, eli hän on ilmeinen ekstrovertti, kun taas Timo Soinin testitulos alkaisi luultavimmin kirjaimella I, eli hän on todennäköinen introvertti. Mikki Hiiri puolestaan on tyypillinen nörtti, ja hänen poikansa ovat Vertti ja Mortti, eli turhan orjallisesti persoonallisuustesteihin ei pidä suhtautua!

Vaikka Briggsin-Myersin testiä vastaan on esitetty ansaittua kritiikkiä (aivan niin kuin persoonallisuuden ja luonteen käsitettä kohtaan yleensäkin), joitakin tiedon jyviä sen kautta erottuu. Vastatessani testissä rehellisesti saan itse tulokseksi ENTJ, ja vastatessani vielä rehellisemmin (eli jyrkemmin painotuksin) saan tuloksen INTJ. Samoja tuloksia saavat melkein kaikki kaverinikin, joten ei ihme, että olemme kavereita.

Verkkokeskustelujen taso riippuu persoonallisuustyypeistä

Miten tämä liittyy sosiaaliseen mediaan? Siten, että se osoittaa verkossa vellovia mielipiteitä koskevat argumentit ennalta arvattaviksi ja riippuviksi ihmisten persoonallisuustyypeistä. Esimerkiksi Uuden Suomen puheenvuoropalstalla esitettävät kannanotot ovat suoraan luettavissa kirjoittajien ilmeisistä persoonallisuustyypeistä. Vastaavasti heidän persoonallisuustyyppinsä ovat pääteltävissä heidän poliittisista kannanotoistaan. Niistä muodostuu kokonaisia ajatusklustereita.

Rintamalinjojen kesken vallitsevia eroja ei voida selittää esimerkiksi asuinpaikkaan tai sukupuoleen liittyvillä muuttujilla, sillä mielipidelinnakkeet ovat muodostuneet tiettyjen elämää tärkeämmiksi koettujen teemojen ympärille täysin näistä ominaisuuksista riippumatta. Tällaisia jyrkkiä mielipide-eroja tuottavia teemoja ovat muiden muassa maahanmuutto, islam, kristinusko, perussuomalaisuus, feminismi, monikulttuurisuus, Nato ja Venäjä. Luetteloon voitaisiin lisätä vielä karhu, susi, kossu, ilves, hyvä taide, sosiaaliturva, protestanttinen työetiikka ja suomalaiset saunatavat.

Pidettyäni Uudessa Suomessa blogia kuuden vuoden ajan arvaan melkein jokaisen Uuden Suomen keskustelupalstalla esitettävän mielipiteen ennakolta tuntien esittäjän persoonallisuustyypin. Persoonallisuustyypin kanssa kilpailee tärkeimmän selitystekijän paikasta vain jäsenyys jossakin intressiryhmässä (kuten Sdp:ssä, Demlassa, Vihreissä tai Vastarintaliikkeessä), mutta tällöin jonkin intressiryhmän jäseneksi päätyminen voidaan selittää persoonallisuustyypillä eikä persoonallisuustyyppiä poliittisella kannalla. Persoonallisuustyyppi voi nimittäin ohjata etsimään ongelmien ratkaisua tietyllä tavoin ja tietyltä taholta ja siten edistää jonkin tietyn intressiryhmän jäseneksi hakeutumista, mutta intressiryhmän jäsenyys ei aiheuta persoonallisuustyyppiä. Tämä on looginen totuus. Sosialistiksi tai porvariksi synnytään myös luonteenlaadun osalta, ei vain johonkin varallisuusluokkaan sijoittumalla.

Kannanotot, joita sosiaalisessa mediassa esitetään, riippuvat hyvin vahvasti siitä, miten esittäjä asennoituu maailmaan: suhtaudutaanko poliittisiin ongelmiin empaattisesti, tunteenomaisesti ja eläytyvästi, kuten tyypilliset ekstrovertit, intuitiiviset, tuntevat ja spontaanit (ENFP) vai analyyttisesti, järkiperäisesti ja suunnitelmallisesti, kuten tyypilliset introvertit, tosiasialliset, ajattelevat ja harkitsevaiset (ISTJ).

Tämän vuoksi jokaisella olisi itsereflektiivisen pohdinnan paikka: ovatko hänen ajamansa tavoitteet todella perusteltuja vai johtuvatko ne vain hänen persoonallisuutensa piirteistä ja sen mukaisista asenteista? Ne puolestaan voivat olla yhtä hyvin oppimisen, ehdollistumisen kuin biologistenkin ominaisuuksien tuloksia ja johtua esimerkiksi gastroenterologisen elimistön toiminnasta, aivan niin kuin psykoanalyytikko Erich Fromm katsoi loisteliaassa teoksessaan The Anatomy of Human Destructiveness (1973). Joku nörtti muuten ideaplagioi tästä unohdetusta klassikkoteoksesta best sellerin kirjoittamalla muka-uuden oman teoksen nimeltä Suoliston salaisuus (2015), jossa hän banalisoi Frommin tutkimuksen idean madaltamalla persoonallisuuspsykologisen analyysin pelkästään aivotutkimukselliselle tasolle ja väittämällä, että suolisto muodostaa ihmiselle ”toiset aivot”. – Oh, my...

Persoonallisuuden arkkityypit sosiaalisessa mediassa

Persoonallisuutta on luonnehdittu psyykkisten ominaisuuksien melko pysyväksi kokonaisuudeksi. Se voi onneksi tai vahingoksi kuitenkin myös muuttua. Arkkityypillä puolestaan tarkoitetaan (usein tiedostamatonta) tajunnan sisältöä tai sellaisen yleismaailmallista mallia. Se on harvoin pelkästään järkiperäisesti käsiteltävä, ja sillä on oma psyykkinen energiansa.

Niinpä en tarkoita, että tunteellinen maailmaan asennoituminen olisi vähemmän arvokasta kuin järkiperäinen, mutta siitä olen varma, että rationaalinen asenne sopii joka tapauksessa poliittisten ongelmien käsittelyyn paremmin kuin tunteellinen. Olen siis samaa mieltä kuin Aristoteles, joka katsoi, että myös tunteiden kannalta hyvää elämää on elämä järjen mukaan.

Jung käytti arkkityypin synonyymeina myös käsitteitä ’vaisto’, ’demoni’ ja ’mana’. Itse sanoisin, että sosiaalisessa mediassa on lähtenyt jälleen lentoon todellinen Wotan, skandinaavisista Eddoista ja Richard Wagnerin oopperasta ”Nibelungin sormus” karannut, toistuvasti esiin nouseva ylijumala, joka tuntee myös nimen Odin ja toimii ”korppien kuninkaana” sekä valmistautuu maailmanlopun taisteluun.

Olen koonnut tähän loppuun lyhyen luettelon sosiaalisessa mediassa esiintyvistä arkkityypeistä alkaen vähiten haitallisista ja päätyen haitallisimpiin. Luetteloa ei kannata ottaa aivan todesta, sillä se jättää tilaa täydennyksille, eikä kenenkään kannata vetää sen vuoksi joulukuusenpalloja nenäänsä pihkaisesta ja ehkä jo varisevasta Tannenbaumistaan. Siten tulisi vain paljastaneeksi itsensä.

1. Räksyttäjä

Terrieri on maailman ainoa koirarotu joka uskaltaa käydä itseään vahvempien kimppuun tietäen vahingoittuvansa. Räksyttäjä on samanlainen. Hän nälvii, ilkeilee, huomauttelee ja tarttuu yksityiskohtiin aivan niin kuin mainoksen puudelikoirat sidostesukkaan eikä lopeta. Mitään kokonaisuutta hänen omista näkemyksistään ei kuitenkaan hahmotu. Moni mielipidekirjoittaja jää onneksi tälle tasolle.

2. Trolli

Trolli toimii pitkälti räksyttäjän tavoin, mutta siinä missä räksyttäjä arvostelee passiivisesti muiden toimia, trolli pyrkii aktiivisesti keräämään huomiota omilla pelkästään keskustelua keskustelun vuoksi herättävillä kannanotoillaan, jotka ovat tarkoituksellisen rajuja. Haitta-aste on vähäinen trollien läpinäkyvyyden vuoksi. Trollien olemassaolon suurin haitta on, että joitakin kärkeviä mutta tosissaan esitettyjä mielipiteitä voidaan erehtyä luulemaan trolleiksi trollien olemassaolon vuoksi.

3. Myötäilijä

Valtavirtojen myötäilijät ovat trollien vastakohtia, sillä he välttelevät sanomasta mitään omaperäistä tai järkyttävää. He ovat tästä syystä toimitusten suosikkeja. Myötäilijä on itse asiassa populisti, sillä hän esittää ja kelpuuttaa minkä tahansa näkemyksen, kunhan se tuo hänelle julkisuutta. Julkisuutta hän puolestaan tarvitsee oman kannatuksensa tueksi, ja tähän liittyen myötäilijä on usein poliitikko. Toimitukset nostavat (tai madaltavat sijainnista riippuen) myötäilijän usein poimintoihinsa tai tekevät hänen älähdyksestään uutisjutun. Myötäilijän vaikutus on piilohaitallinen, sillä hänen menettelynsä on narsistinen. Narsismi merkitsee haitta-asteen kohoamista seuraavalle tasolle.

4. Narsisti

Narsistiselle persoonallisuushäiriölle on tyypillistä halkominen, jolla tarkoitetaan ihmisten jakamista ystäviin ja vihollisiin. Näin käy helposti myötäilijälle, joka julistaa poikkeavat näkemykset ääriajatteluksi, radikalismiksi tai fundamentalismiksi. Keskitien kulkeminen on kuitenkin yhtä haitallista kuin ojanpohjien polkeminenkin. Narsisti katsoo itse olevansa oikeassa ja käyttää ”divide et impera” -taktiikkaa. Narsisti peittää omahyväisyydellään sen, että muiden mielipiteissä ei olekaan vikana näkemyksen aste (äärimmäisyys radikaalius tai fundamentalistisuus) vaan hänen mielestään sen sisältö. Mitä vikaa onkaan olla esimerkiksi fundamentalistinen puputohvelien käyttäjä?

5. Kaveri

Narsisti jakaa ihmiset joukkueisiin ja uhkaa kieltää ystävyytensä jokaiselta, joka ei tottele häntä. Näin syntyy kaveripiirejä. Kauheaa mutta todellista on, että kaveruudesta on tullut sosiaalisessa mediassa kiristyksen väline. Kun yksityinen ja julkinen, henkilökohtainen ja poliittinen menevät somessa sekaisin, on tuloksena välirikkoja. Kaverit vaativat olemaan samaa mieltä tai irtisanoutumaan sopimattomista ystävistä Facebook-potkujen uhalla. Ystäväpiiri kapenee samalla kun kluserit vahvistuvat. – Kuka tarvitsee enää vihollisia, jos on tällaisia kavereita?

6. Agentti
 
Tarkoitusperänsä tiedostava sosiaalisen median käyttäjä on usein jonkin henkilökohtaista etuaan ajavan laajemman intressiryhmän asialla. Tällöin on kyseessä agentti. Agentteja ovat esimerkiksi firmojen lähettiläät, jotka kirjoittavat puolueellisia tuotearvioita nettikauppoihin. Heitä ovat puolueosastojen sihteerit, jotka tekevät sormityötä suosikkejaan kannustavilla ja kilpailijoitaan parjaavilla näkemyksillään ja tietysti myös vieraiden valtioiden hyväksi toimivat luopiot, petturit ja myyrät. Usein heille maksetaan joko sosiaalisella tai riihikuivalla valuutalla. Haitta-aste voi olla matala (johtuen helposta tunnistettavuudesta) tai korkea (mikäli agentit onnistuvat lietsomaan kokonaisen sodan).

7. Propagandisti

Propagandan levittäjä on disinformaation sentrifuugi. Hän toimii väärän tiedon generaattorina eli tuottajana, ja siksi hän on pelkkää agenttia haitallisempi. Propagandisti toimii pääideologina, jonka tehtävänä on myös peittää totuutta valheella. Lev Trotski määritteli agitaation ja propagandan eron aikanaan seuraavasti: agitaattori puhuu monista asioista muutamille ihmisille, kun taas propagandisti puhuu muutamista asioista monille ihmisille. Puhutellakseen massoja propagandisti pelkistää ja yksinkertaistaa, myös kuulijoitaan. Propagandisteja on opettavaista kuunnella, kunhan muistaa, että kauniit sanat eivät ole tosia eivätkä todet sanat kauniita.

8. Infosoturi

Infosoturi on agentin ja propagandistin dialektinen yhdistelmä ja pystyy toimimaan omin avuin sosiaalisessa mediassa. Hänen aseensa on informaatio. Infosoturi on usein myös lobbari, joka toimii jonkin viestintätoimiston palveluksessa. Viestintätoimistot ovat haitaksi kansanvaltaiselle poliittiselle järjestelmälle, sillä ne käyttävät valtaa demokratian ohi. Ilmiö tunnetaan myös konsulttidemokratiana. Se on perinteistä komitealaitosta tehokkaampaa, koska viestintätoimistot ovat propagandakeskuksia, joiden palveluksessa on entisiä poliitikkoja suhdeverkostoineen. Viestintätoimistoilla on selvä maali mutta ei julkisoikeudellista vastuuta eikä komiteoiden hämähäkinseittejä ohimoillaan. Infosotureina toimivat verkkolobbarit saavat rahoitusta toimeksiantajiltaan tai vierailta valtioilta. Näin oli esimerkiksi Itämeren kaasuputkea rakennettaessa, Helsinki–Tallinna-tunnelia suunniteltaessa, metrorataa jatkettaessa ja Guggenheim-museota kammettaessa. Infosoturit saavat usein median välittämään toimeksiantajiensa näkemyksiä ja luomaan myönteistä julkisuuskuvaa.

9. Kybersotilas

Kybersotilas kykenee infosoturin lisäksi aiheuttamaan sähköisiä häiriöitä verkossa, esimerkiksi tekemään tietoturvallisuutta vahingoittavia iskuja. Tämän vuoksi Puolustusvoimat suorittaa elektronista tiedustelua ja kehittelee muun muassa tekstintunnistamisohjelmia, jotka paljastavat propagandatarkoituksessa laaditut viestit niiden lauserakenteiden ja sananvalintojen perusteella. Puskista tapahtuva salakyyläys on tosin turhaa, sillä propagandahan on jo alun perin tarkoitettu mahdollisimman monien saataville.

10. Hybridisotilas

Kun kybersotilaan selkään pakataan Kalašnikov AK-47 -niminen muuttokone sekä reppu, jossa on lokero Maon punaiselle kirjalle, on tuloksena hybridisotilas. Hybridisotilas kykenee infosoturin ja kybersotilaan lisäksi myös tavanomaisin asein käytäviin taisteluihin. Hänen monipuolisuudestaan juontaa juurensa hänen nimensä, jossa on ’yhdistelmää’ merkitsevä sana ”hybridi”. Hän toteuttaa anarkisti Carlo Cafieron määritelmää aseelliselle väkivallalle: se on ”tekojen propagandaa”.

11.Verkostoituja

Kymmenen kohdan luettelon voidaan katsoa olevan täydellinen, ja siksi tämä ylitse menevä osa on ekstra. Elitistisen hienoston etikettipelissä tenniksessä, jossa ei haluta tai uskalleta arvostella hyvää kaveria, sanotaan, että pahin vastustaja on verkko. Verkko on myös nettisurffailijan pahin vihollinen, sillä sen vangiksi jääminen halkaisee ihmisen persoonan kahtia: toisille näkyvään ihanneminään ja siihen todelliseen. Pahimmillaan ihannekuva voi loitontua itsestä, ja välimatkan vuoksi viestintään pääsee pujahtamaan valheita. Lisäksi avoimuus tekee elämästä läpinäkyvää. Lopulta aviopuolisotkaan eivät tarvitse yksityisetsiviä selvittääkseen toistensa tekemisiä, kun kaikki paljastavat irtosuhteensa esiintymällä avomielisesti Facebookissa, Tinderissä tai Snapchatissa. Persoonan kaappaa ja tuhoaa siis verkko, jonka tuloksena olemassa oleminen ei ole enää ajattelemista vaan kytköksissä olemista.

”Se johtuu Halla-ahosta”

On jännittävää nähdä, kuinka paljon blogini kävijäkäyrät pomppaavat, kun antaudun sanomaan jotakin Halla-ahosta. Mainittakoon heti alkuun, että tässä kirjoituksessani en käsittele Halla-ahoa lainkaan. Halla-aho on tässä tarkastelussa pelkkä abstraktio ja esimerkkitapaus sen yleisemmän kysymyksen pohtimiseksi, miten politiikka henkilöityy ja mitä vaikutuksia sillä voi olla.

Toisessa oppiaineessani, sosiaalipsykologiassa, tutkimuksen mielenkiinto suunnataan henkilöiden, yksilöiden ja ihmisten asemasta heidän suhteisiinsa ja ympäristöönsä sekä toimintansa koko viitekehykseen, siihen, mitä he edustavat laajemmassa perspektiivissä ideat, ajatukset ja ihmissuhteensa mukaan lukien. En tarkoita, etteivät ihmisyksilöt olisi tärkeitä. Olenhan juuri todistellut, että yksilöiden tahdonmuodostus ja vapaa valitseminen muodostavat perustan kaikelle toiminnalle, jota ilman yhteisiäkään asioita ei voisi olla olemassa.

Yksilöiden laittaminen hetkeksi jäähypenkille voi kuitenkin olla hyväksi, jos halutaan hengähtää pohtimaan, mitä merkitystä filosofialla, tieteellä ja politiikalla loppujen lopuksi on. En tarkoita nyt kenenkään ihmisen ajatusten sisältöjä. Tarkoitan kaiken ajattelun ja politiikan, inhimillisen toiminnan ja yhteiskunnallisen elämän olemusta.

Filosofia, tiede ja politiikka nojaavat vahvasti keskusteluun. Olette varmaan huomanneet, kuinka tehokkaasti poliittiset teemat henkilöityvät julkisissa keskusteluissa. Niin käy erityisesti mediassa, mutta myöskään tiedeyhteisö ei ole viaton kirjoittaessaan monet suuret ideat ja teemat joidenkin tiettyjen henkilöiden nimiin, vaikka ideoille ei olisi osoitettavissa keksijää eikä patentin haltijaa. Vanha sanonta kuuluu: omina pidämme vain sellaisia ajatuksia, joita emme tunnista muiden ajattelemiksi, ja toisten ajatuksina erehdymme pitämään niitä ajatuksia, joita emme heti tunnista omiksemme!

Monellakin ajatuksella on toki tunnistettava keksijä, eikä tämän kirjoitukseni tarkoitus olekaan kannustaa ketään ideavarkauteen tai ajatusten sosialisoimiseen. Mutta pidän tärkeänä, että sen enempää mediassa, tieteessä kuin politiikassakaan ei antauduttaisi ajattelemaan suurista ja tärkeistä teemoista henkilöiden, heidän naamataulujensa, sympaattisuuden tai epäsympaattisuuden, kautta.

Psykologiatieteiden edustajana tiedän, miten helposti ihmiset oppivat yhdistämään poliittiset mielipiteet niitä edustaviin henkilöihin ja arvioivat näkemyksiä edustajien henkilökohtaisten piirteiden kautta. Politiikka todellakin ”saa kasvot”, ja usein se tapahtuu salamannopeasti, kuin välttämättömän luonnonlain omaisesti, jolloin mielikuva poliittisesta edustajasta alkaa suorastaan muovata myös politiikan sisällöstä syntyvää kuvaa. Poliittiset edustajat eivät toisaalta vain muovaudu poliittisten ideologioidensa muotteihin, vaan he ovat jo lähtökohdiltaan poliittisten aatteidensa personifikaatioita, ajateltakoonpa nyt vaikka jotakin Keskustan Rehulaa tai Sdp:n Työläjärveä.

Jos jollekin ajatussuunnalle ei ole olemassa kasvoja, julkinen sana kaivaa sellaiset esiin kissojen ja koirien kanssa mieluummin kuin kuolee uteliaisuudesta johtuvaan nääntymykseensä. Käsitykseni mukaan Halla-aho oli ja on edelleen sellainen keihäänkärki, joka oli aivan välttämätöntä löytää edustamaan jotakin täyspäistä ja normaalia perheenisää, joka uskaltaa ajatella ja tietenkin myös sanoa maahanmuuttoasioista jotakin vastakarvaista.

Olennaista ei ole kuitenkaan se, mitä tällainen löytö edustaa yksilötasolla, vaan olennaista on sen vastakohta. Oikeasti hän edustaakin yksittäistä julkisella ja hyvin yleispätevällä tasolla. Tällöin sanotaan, että kyseessä on arkkityyppi, persoonan yleinen esiintymismuoto, joka saa ilmaisunsa useissa eri kulttuureissa, yhteisöissä ja aikakausina ja jonka esiintymä vain vaihtuu. Ero on sama kuin logiikassa tyypillä (type) ja sen esiintymällä (token).

Minua kiinnostaa tapa, jolla journalistit ja muut ammatikseen nälvijät haluavat personifioida jokaisen poliittisen asian. Esimerkiksi maahanmuuttokritiikkiä ei ole suostuttu ymmärtämään esittäjiensä yhteiskuntatieteellisinä arvioina siitä, mikä on yhteiskunnillemme hyväksi, vaan nämä makrotason tulkinnat on haluttu tahallisesti kytkeä esittäjiensä mikrotason ominaisuuksiin tai pitää niitä henkilökohtaisten ominaisuuksien tai kokemusten seurauksina. Tuloksena on ollut henkilökohtaista mustamaalausta.

Tämä voi johtua yrityksestä konkretisoida asioita yleisöä varten, pyrkimyksestä ilkeillä eri mieltä oleville, tai se voi johtua halusta saattaa tietyt ihmiset vastuuseen. Vallan kun ajatellaan luonnostaan johtavan vastuunalaisuuteen.

On kuitenkin myös mahdollista, että niin media, tieteilijät kuin poliitikotkin erehtyvät personifioimaan poliittiset ongelmat erään ajatusvirheensä vuoksi. He down shiftaavat politiikan suuret teemat tieteen, filosofian ja politiikan tavarataivaasta suoraan keskelle arkista todellisuutta ja syyttävät tai kiittävät politiikan yksittäisiä toimijoita. Eikä ole kulunut vielä sataaviittäkymmentäkään vuotta siitä, kun Nietzsche pahoitteli: ”Mitä teemme, sitä ei koskaan ymmärretä, aina vain kiitetään tai moititaan!”

Todellisuudessa jokainen poliitikko tietää, että hänen valtansa on loppujen lopuksi harvinaisen mitätön. Politiikassa voi vaikuttaa vain vaikuttamalla oman puolueensa ryhmään ja saamalla sen tekemään jotakin. Toinen vaikutusmuoto on julkinen puhuminen, jolla voi pitää yllä kansansuosiota ja itsensä vallassa. Ainoa lopputuloksiin yltävä vaikuttamisen keino on kuitenkin raha.

Tästä johtuu, että median, tieteilijöiden ja poliitikkojen on epä-älyllistä ja lyhyen elämänsä kannalta suorastaan perverssiä haaskata kallisarvoista aikaa toinen toistensa syyttelyyn. Niin tehtäneenkin vain siksi, että henkilökohtainen pulina tuottaa julkisuutta, jota tarvitaan vallan illuusion ylläpitämiseen.

Nyt kun poliittinen osallistuminen on Internetin ansiosta avonaisempaa, myös poliittinen keskusteluympäristö on entistä selvemmin räme, jonne jokainen hädissään heittää onkeensa. Onkeen tarttuu sitten mitä vain, vaikka vanhoja kenkiä.

Sipilä! Stubb! Soini! Halla-aho! Immonen! Trump! Saddam! King Kong! Parviainen! Tukiainen! Randy! Mandy! Jessikka! Kekkonen! Nykänen! Syyllinen!

Nämä kaikki ovat paitsi henkilöitä, myös merkkejä, eli eräänlaisia symboleja ja semioottisia viestikokonaisuuksia, jotka aiheuttavat sähköiskun kaltaisia refleksejä ja informaatiopurskeita sosiaalisen median hermoverkoissa.

He toimivat stimulantteina ja ärsytyskynnyksen ylittäjinä, joiden persoonaan toimittajat ja muut tavalliset ihmiset pyrkivät kiinnittämään ankkureitaan saadakseen jollakin tavoin hallintaan todellisuuden käsittämättömyydestä ja hallitsemattomuudesta johtuvan ahdistuksensa. Mihinkään messiaisiin turvautumalla eivät poliittiset ongelmat kuitenkaan ratkea, sillä makrotason teoreettinen viitekehys puuttuu, ja politiikka on personifioitu vain poliitikon liikavarpaiden tilasta länkyttämiseen tiedotus- ja toitotusvälineissä.

Heidän kaikkien ollessa viimein manan majoilla seuraa ihme, ja keskustelu heidän nimiinsä personifioiduista teemoista jatkuu myös lähetyksen loppumisen jälkeen. Se jatkuu heistä riippumatta juuri siksi, että kukin heistä on ollut vain tietyn lajinsa arkkityyppi, jonka esiintymä jatkuvasti vaihtuu. Julkisen sanan tapa tarttua hanakasti yksilöihin ja nimiin on kuin tappaisi kusiaisia sammiollisella ruutia. Se on siis vähän yksinkertaista ja tyhmää, niin kuin yleensäkin jonkun ihmisen takinliepeissä roikkuminen on. Tässä asiassa voin yhtyä arabialaisen oppineen Ibn al-Arabin huudahdukseen: ”Herra, vapauta meidät nimien merestä!”

Eräs syy julkisten keskustelujen ylikuumenemiseen on juuri poliittisten kiistojen henkilöityminen. Vielä kymmenen vuotta sitten esimerkiksi Facebook oli foorumi, jossa oli kavereita ja käytettiin tykkäämisnappia. Nykyään siellä tummuu läski, ainakin kuvaannollisesti.

Tämä johtuu siitä, että mikrotason henkilökohtaiseen kanssakäymiseen tarkoitettu portaali ei sovellu makrotason poliittisten kysymysten käsittelyyn. Facebook on yleiskone, joka jauhaa henkilökohtaisesta poliittista ja poliittisesta henkilökohtaista, automaattisesti ja raastinraudan tehokkuudella. Siksi en käytä Facebookia sen enempää poliittiseen kuin persoonalliseenkaan viestintään.

Kansakuntaamme riivaava jakautuneisuus, yltiöpäisyys, kovasanaisuus, erilaiset puheenjohtajakiistat ja repeytyminen keskenään riiteleviin nurkkakuntaisiin lahkoihin laantuisivat ja tilanne oikenisi paljon jo sillä, jos kiistojen personifioimisen sijasta maltettaisiin up gradeta poliittiset kiistat henkilökohtaisen elämän piiristä paria astetta korkeammalle: takaisin poliittisen ja asiakeskeisen argumentaation rekisteriin.

Voiman pimeä puoli

Monet ajattelevat, että Tähtien sota -elokuvasaagan antagonisti (eli varsinainen pahis) on Darth Vader, toisin sanoen se mustakypäräinen, metallisella äänellä puhuva ja osittain kyberneettinen luomus.

Tosiasiassa elokuvasarjan varsinainen konna on sith-hahmo nimeltä Darth Sidious, muun muassa viimeisessä taistelussa esiintyvä huppupäinen hemmo, jolla on käärmeen silmät, jota lapset pelkäävät ja joka tunnetaan vuorosanoistaan ”Feel your angriness” ja ”I will show you the power of the dark side!”

Palautetaanpa mieleen, miten Darth Vader, eli oikealta nimeltään Anakin Skywalker, tuli pahaksi. Kaikkihan alkoi Galaktisessa Senaatissa, johon kuului kolme tuhatta senaattoriedustajaa Imperiumin eri laidoilta.

Wikipediassa kirjoitetaan sith Darth Sidiouksesta näin:

”Senaatin tehtäviin kuului säätää lakeja ja edustaa demokratiaa. [...] Senaattia johti ylikansleri, arvovaltainen mielipidejohtaja, joka nautti senaatin luottamusta. Vielä Galaktisen tasavallan kulta-ajalla senaatin toimintakyky oli mutkaton, mutta se alkoi heiketä byrokratian, korruption ja sithien juonittelun vuoksi. Kloonisotien seurauksena, vuosina 22 BBY – 19 BBY senaatti antoi poikkeusvaltuuksia kansleri Palpatinelle, luotetulle demokratian puolustajalle, jotta päätöksiä syntyisi nopeammin. Palpatine ei kuitenkaan ollutkaan niin lempeä kuin miltä vaikutti, ja hän uudelleenjärjesti koko Tasavallan Imperiumiksi senaatin edessä ja nimitti itsensä uuden järjestyksen galaktiseksi keisariksi. Vuonna 0 BBY, kun Uuden Toivon tapahtumat lähenivät, keisari hajotti, nyt Imperiumin senaattina tunnetun lainsäädäntöelimen. Tämän jälkeen oli viimeinenkin jäänne Tasavallan ajalta poissa.”

Palpatinen eli Darth Sidiouksen (englannin kielen sanasta ”insidious”, suom. ’kavala’, ’petollinen’) varhaisvaiheista tiedetään, että hän surmasi oman mestarinsa tämän nukkuessa nousten Voiman mustaksi valtiaaksi. Myöhemmin Palpatine ryhtyi poliitikoksi ja korruption suosijaksi, mikä raivostutti Kauppaliiton johtajat sillä seurauksella, että galaksin tasavaltalaiset ja Palpatinen kotiplaneetta ajautuivat kauppasaartoon.

Tavoitteidensa edistämiseksi Palpatine otti suojelukseensa nuoren jediritari Darth Vaderin, jota hän opetti käyttämään valosapelia aiheuttaen sepratismia jediritarien yhdyskunnan sisälle. Separtistinen toiminta johti ennen pitkää Kauppaliiton harjoittamaan piiritykseen koskien Imperiumin miehitettyjä osia.

Voima taas koostui ihmisen pimeästä puolesta, johon kuuluivat viha, pelko ja aggressio. Niiden varaan sith perusti valtansa, kun taas jediritarit onnistuivat muuntamaan ne ketteryydeksi.

Elokuvasarjan nähneet tietävät, miten kaikki päättyi, eli lopulta Darth Vader paiskasi sith Palpatinen reaktorikuiluun, josta hän päätyi Lotho Minorin jäteplaneetalle. Näin rauha ja vauraus palautuivat Kauppaliittoon ja tasavaltaan. Darth Vader puolestaan palautui takaisin hyväksi.

Kertomus herättää kysymyksen, mitä ihmisen persoonalle tapahtuu, kun hän saa poliittista valtaa. Millä tavoin ihmisen rooli yhdistyy hänen persoonaansa tai miten ihmisen persoona muuttuu, kun hän on vallassa pitkään? Kuinka valta muuttuu osaksi ihmisen minuutta ja identiteettiä? Psykologit ja sosiologit ovat tutkineet kysymystä melko vähän, samoin politiikantutkijat, vaikka ilmiö on yleinen ja arkipäiväinen.

Yleensä jo kymmenen vuotta vallan kahvassa riittää.

Parannukseksi voisi kelvata erään takavuosien ministerin muistutus: jokaisen poliitikon tulisi pitää mielessään esimerkiksi se, että vallan symbolina tunnettu virka-auto tulee aamuisin hakemaan aina sitä ministeriä eikä suinkaan itse henkilöä. Kuinka helppoa ja luontevaa nämä onkaan yhdistää, usein sillä seurauksella, että ennen pitkää ihminen ymmärtää roolinsa osaksi persoonaansa ja alkaa pitää asemaansa tai valtaansa henkilökohtaisena omaisuutenaan?

Luulen, että niin on nytkin päässyt käymään jossain päin maailmaa.

Ei-paha