Väärää talouspolitiikkaa

Viime viikolla kohua herätti Valtiontalouden tarkastusviraston raportti, jonka mukaan Sanna Marinin hallitus kasvatti valtion menoja koronakriisin aikana ja sen varjolla pysyvästi noin 10 miljardilla eurolla vuodessa.

Raportissa kirjoitetaan:

”Hallitus nosti menotason vuosina 2020–2023 keskimäärin noin 10 miljardia euroa korkeammalle kuin mitä hallitus oli ennen pandemiaa suunnitellut. Tästä kertyi vuosina 2020–2023 yhteensä noin 41 miljardia euroa lisämenoja. Silti tarjolla on ollut vain niukasti tietoa siitä, mihin menolisäykset kohdentuivat.

Vuonna 2020 hallitus nosti valtion budjetin menotasoa COVID-19-pandemiaan vedoten noin 9 miljardia euroa korkeammalle kuin mitä menojen tavanomainen kasvutrendi olisi ollut. Noin 70 prosenttia näistä menolisäyksistä kohdentui koronakriisin hoitoon. Vuodesta 2021 eteenpäin alkoivat korostua koronakriisiin liittymättömät menolisäykset, jotka nostivat menotason pysyvästi korkeammalle tasolle. Nämä lisäykset kohdentuivat muun muassa kuntatalouden tukemiseen, valtionhallinnon toimintamenoihin ja puolustusmenoihin.”

Tämän toteamiseen ei olisi tarvittu Valtiontalouden tarkastusvirastoa. Tähän blogiin kirjaamieni havaintojen lukeminen olisi riittänyt.

VTV:n finanssivalvojien raportti sai Vasemmistoliiton ja SDP:n luonnollisesti raivoihinsa samalla, kun se tarjosi evankeliumia perussuomalaisille ja kokoomuslaisille, jotka saivat ikään kuin synninpäästön rajusta leikkauspolitiikastaan. Olihan syyttävä sormi nyt osoitettu holtitonta velanottoa harjoittaneisiin puolueisiin.

Minulla ei ole syytä epäillä VTV:n raportin paikkaansa pitävyyttä – ei myöskään VTV:llä itsellään.

Asia ei ole kuitenkaan yksinkertainen. 

VTV:n laskema on laadittu sinänsä oikein ja oikeista alkutekijöistä, mutta siinä ei ole otettu huomioon, että myös vaihtoehtoiset tavat toimia olisivat voineet lisätä valtion menoja. Tuloksia koskeva erimielisyys johtuukin siitä, että laskelmassa on oletettu kaikkien muiden tekijöiden pysyvän muuttumattomina siinä tapauksessa, jos valtion budjettia olisi supistettu tai ei olisi paisutettu.

Yhdestä asiasta voidaan olla varmoja. Pandemian aikaisista poikkeusoloista ei koskaan siirrytty takaisin normaaliin vaan ”uuteen normaaliin”, jossa kriisin hoitoa käytettiin verukkeena muiden menojen lisäämiseen.

Kaikkea pandemiaan varattua rahaa ei saatu kulumaan terveyskriisistä johtuviin kuluihin. Tämä tiedetään myös siitä tosiasiasta, että yhteisvelalla rahoitetun EU:n elpymispaketin varoista on annettu lahjoituksia muun muassa Espanjan ja Italian asuntoremontteihin!

Selityksiä budjetin paisumiseen on kolme.

1) Sanna Marinin hallitus ratkoi sisäisiä ideologisia erimielisyyksiään rahalla, jota ei ollut, siis velkarahalla. Kivenä kengässä olivat etenkin Vihreiden vaatimat ylimitoitetut ilmastotoimet, energiapoliittinen vallankumous, vihersiirtymän kiirehtiminen ja vihersosialistinen metsiensuojelu, muun muassa metsien ennallistaminen, josta korvaukset metsien omistajille maksaa valtio muuttaen metsät sosiaalitoimistoiksi. Energian kallistuminen johtuu tottahan toki myös Putinin sodasta, mutta Suomen hallituksen samanaikainen tapa tuhota fossiilista energian tuotantoa ja satsata päästöttömään energiaan tappoi talouskasvun.

2) Marinin hallitusta ei olisi saatu kokoon ilman Keskustaa, joka vuoden 2019 vaalit hävinneenä vipusi itsensä kabinettiin saadakseen jyrättyä läpi Sipilän hallituksen kärkihankkeen: soteuudistuksen. Sote puolestaan aiheutti veronmaksajille 6,4 miljardin euron menolisäykset. Sanoin jo vuoden 2019 Ylen vaalitentissä, että sote on Musta Pekka, joka jää seuraavan hallituksen käteen. Niin kävi. Suomessa oli vastikään saatu puretuksi turha ja tarpeeton väliportaan hallinto, mutta Kepu alkoi vaatia sitä takaisin tarjotakseen kahvia ja kakkua aluevaltuustojen kokousedustajille. ”Hyvinvointialueet” muodostavat nyt hallintohimmelien verkoston, josta ei ole kansalaisille mitään hyötyä ja joilla voidaan pahoin. Hyvin siellä voivat vain alueiden paksusti palkatut johtajat. Tämä on suomalaisen byrokratian ja korruption ironinen irvistys.

3) Menojen räjähtäminen ei johdu vain Marinin hallituksen toimista. Suuri osa juontaa juurensa EU:n harjoittamasta vedätyksestä ja tukipakettipolitiikasta, jota myös Kokoomus on ollut tukemassa Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin hallituksista asti. Vuonna 2015 Petteri Orpo puolestaan oli sisäministerinä kätilöimässä Suomeen yli 30 000 turvapaikanhakijaa, joista suurin osa osoittautui turvapaikkasäädöksiä täyttämättömiksi sotilaskarkureiksi. Maahanmuuttokulut ja siihen liittyvä kulttuurimullistus ovat kalvaneet Suomen julkista taloutta sosiaaliturvamenojen kasvuna. Ne ovat rokottaneet kansalaisiamme enemmän kuin pandemia.

Myöskään Petteri Orpon johtama hallitus ei suoriudu talouspolitiikan hoitamisesta edeltäjäänsä paremmin.

Syitä siihenkin voidaan nimetä kolme:

1) Nykyinen hallitus jyrää läpi valtavia infrastruktuurihankkeita, eikä yksikään puolue (myöskään oppositiosta) pysty selvästi perustelemaan, miksi yli 3 miljardia nielaiseva länsirata pitäisi rakentaa aikana, jolloin kansalaisten sosiaaliturvaa on leikattu nälkäkuolemien kynnyksille. Perusteluksi ei riitä, että tie- ja raidehankkeet voidaan lavastaa puolustuspoliittiseksi infraksi, jotta Donald Trumpin Nato-mailta vaatima 5 prosentin BKT-osuus saataisiin toteutumaan. Rahan kaataminen summittaisessa uhkien ja pelkojen viitekehyksessä luotuun defensiopolitiikkaan on Suomelle mahdotonta, sillä se vaatisi noin 10 miljardin menolisäystä tilanteessa, jossa budjettia pitäisi keventää saman verran!

2) Hallitus ei suostu korottamaan ansiotuloveroja. Riikka Purra on ilmoittanut vielä keväisten veronkevennysten jälkeenkin, että Perussuomalaiset olisivat valmiita edelleen alentamaan ansiotuloverotusta. Petteri Orpo vastasi MTV3:n Uutisekstrassa, että tavoite on Kokoomuksen ohjelman mukainen ja että puolueensa on aina valmis keskustelemaan verojen alentamisesta. Toisesta suupielestään valtiovarainministeri on valitellut, että leikattava loppuu. Niin loppuu, eikä tyhjästä voida ottaa.

Ainoa keino tasapainottaa valtiontaloutta ja hoitaa ”sopeutuksia” on lisätä keskituloisten ansiotuloverotusta. Keski- ja pienituloiset sekä suuri osa maatalousyrittäjistä eivät nykyisin ole nettoveronmaksajia subventioiden vuoksi, ja kyseisen politiikan on loputtava. Kokoomus ja persut vetoavat näkemykseen, että verojen alentaminen lisää kulutusta ja tuottaa talouskasvua, vaikka tosiasiassa säästyneet varat jäävät hyvätuloisten pankkitileille tai päätyvät ulkomaiseen tuontiluksukseen ja sijoitukseen.

Veronalennusten työhön kannustavuus on vähäpätöinen, eikä kukaan varmasti jättäisi työpaikkaansa huonossa työllisyystilanteessa vain siksi, että ansiotuloveroja korotettaisiin esimerkiksi yhdellä prosenttiyksiköllä myös pieni- ja keskituloisten keskuudessa ja listaamattomien yritysten pääomatuloverohelpotukset poistettaisiin. Jos on jatkuvia ansiotuloja, on myös varaa maksaa veroja.

3) Samalla kun nykyhallitus on säikäyttänyt kansalaiset ja halvaannuttanut taloudellisen toimeliaisuuden leikkauspolitiikallaan, se on antanut verohelpotuksia suurituloisille. Valtiovarainministerin olkapäällä kököttävät nyt anarkokapitalistien etäispäätteet ja minarkistit, jotka toteuttavat erittäin suurituloisten ja varakkaiden toiveita. Ahneudelle tyypillisesti myöskään nykyiset verohelpotukset eivät riitä heille. Kuvaa siitä antavat Björn Wahlroosin ohjeet ja neuvot, joilla hän tekee omien taskujensa mukaista talouspolitiikkaa.

Petteri Orpo puolestaan laittoi perussuomalaiset povariinsa, ja Purran sakset ovat leikanneet kotimaisen kulutuksen ja asuntorakentamisen minimiinsä, kun taas perusturvaan (esimerkiksi asumistukeen) sijoittaminen olisi hyvä elvytyskeino. Perusturvan leikkaaminen on ollut Perussuomalaisten vaalipetos peruskannattajakuntaansa kohtaan.

Nykyhallituksen talouspolitiikka on yhtä huonoa, äärimmäistä ja vääristynyttä kuin edellisen, mutta toisella tavalla.

Saman verran kuin Marinin hallitus käytti pandemiaan ja sen kylkiäisiin, nykyhallitus uhkaa käyttää suunnattomiin puolustuspoliittisiin investointeihin ja tuottamattomaan tai matalatuottoiseen infrastruktuuriin.

Eräs hulluimmista infrahankkeista on Valtioneuvoston linnan sisäpihalla olevan historiallisen talon purkaminen ja korvaaminen uudisrakennuksella, joka maksaisi 335 miljoonaa euroa, eli enemmän kuin asumistukien leikkauksilla voidaan saavuttaa säästöjä! Ja tämä kaikki vain valtioneuvoston väitetyn ”tilapulan” helpottamiseksi. Väkeä pitäisi heittää ulos ja paljon byrokratian vähentämiseksi ja saneerata paikalle kohtuuhintaisia asuntoja.

Yksikään puolue (myöskään nykyisestä oppositiosta) ei olisi valmis korottamaan ansiotuloveroja, sillä puolueet pelkäävät kannatuksen menetystä.

Tosiasia kuitenkin on, että valtiontaloutta ei saada tasapainoon vain leikkaamalla, vaan lisäämällä valtion tuloja.

Tulojen kasvattamiseen puolestaan ei riitä talouskasvu, joka nojaa pelkkiin odotuksiin, oletuksiin ja toiveisiin ja jota joutuu odottamaan kuin näytelmän päähenkilöä Samuel Beckettin tunnetussa tragikomediassa Godot – huomenna hän tulee.

Julkinen velka ei ole mitään muuta kuin eteenpäin lykättyä verotusta, jos talouskasvu ei budjettivajeita hoida. Se ei hoida väestön vanhenemisesta johtuvaa kestävyysvajettakaan. Silti myöskään Helsingin kaupunki ei korottaisi kuntaveroa, vaikka se on naurettavat 5,3 prosenttia (koko maassa keskimäärin 7,6), ja Helsinki velkaantuu miljoonilla joka vuosi.

Yhteisenä vastoinkäymisenä kaikilla puolueilla ja koko Suomella on ajautuminen syöksykierteeseen, jossa sekä verojen lisääminen että leikkaaminen jarruttavat talouskasvua, eikä velkajarrusta ole mitään hyötyä, kun talouskasvua ei näy mutta menot jatkavat kasvuaan.

Seuraavassa hallituksessa sopeutusten pitää painottua ansiotuloverojen progressiiviseen korottamiseen kaikissa tuloluokissa sekä julkisten infrahankkeiden, EU-johteisten menojen, kansainvälispoliittisten kulujen ja byrokratian leikkaamiseen. 

Aiheista aiemmin

Miten valtion velkaantuminen lopetetaan? (2011) 

Euroalueen tukitoimet ovat laittomia (2011) 

Euron ja EU:n ruumiinvalvojaiset (2011)  

Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä (2014)  

Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka? (2016) 

Sixten kuin ”sixteen” (2016) 

Luurangot taloustieteilijöiden kaapeissa (2018) 

EKP:n elvytystoimet ovat talouden paukkumaissia (2019) 

Jälleenrakentaminen ja loputtomien kriisien aika (2020) 

Viimeinen sammuttaa valot (2020) 

Porvarihallituksen ohjelma on suomalaisille susi – Pahimmat virheet asuntopolitiikassa (2023)

Hallituksen keltainen kirja: täyttä kuraa! (2023)

Perussuomalaiset kokoomuslaisen politiikan vankeina (2023)

Hallitus heittää kotioville hevosenpään (2023)

Kokoomuksen näkemys kannustamisesta (2023)

Perussuomalaiset ei ole enää kansanpuolue – Hallitusvalta vei hakoteille (2023)

Mitä kaikkea alati vähenevillä valtionvaroilla rahoitetaankaan? Kolme hullua pointtia (2024)

Työmiehen tuumausriihi: Kuinka kansa kiittää, kun leikkaukset alkavat, Purra? (2024)

”Kaikkein heikoimmassa asemassa olevia” puolustava retoriikka uhkaa tuhota suomalaisen keskiluokan (2024)

Hallitus ulosmittaa suomalaisten kodit asumistukileikkauksilla (2024)

Kutkuttavat kuntavaalit ovat hallituksen välivaalit (2025)

Perussuomalaiset saivat mitä ansaitsivat (2025)

Perussuomalaiset, kaatakaa hallitus tai katukaa! (2025)

Korko alas (2025) 

Alexander Stubbille ”hengähdystauko”

On vaikea antaa objektiivista kuvaa poliitikosta, jonka mielipiteistä ei pidä tai jonka kanssa on lähes kaikesta eri mieltä. Siksi tekisin tieteellisesti, jos jääväisin itseni arvostelemasta Alexander Stubbin toimia. Politiikka on kuitenkin vallankäyttöä eikä pelkkää totuuden etsintää. Poliitikkojen vallankäyttöön on vastattava etenkin, jos itse on vallankäytön kohteena kansalaisen ominaisuudessa.

Joskus tuo kaivattu totuus löytyy politiikassakin. Mikäli poliitikko on puhunut ”muunneltua totuutta”, sanotaan, että kyse on ollut valheesta. Kun Cai-Göran Alexander Stubb valehteli eduskunnalle hallintarekisteriasiassa, hankkeen kannatussuhteet vinksahtivat hänen puheissaan nurin, vähän niin kuin menot muuttuvat joskus saataviksi.

Julkinen valta on karhunkämmenellään monin tavoin kansalaisten varallisuudessa kiinni, joten on ymmärrettävää, että hallintarekistereillä, joiden taakse voisi suojautua, on myös kannatusta. Pimitysyrityksellä oli kuitenkin huono alku. Kun Alexander Stubbia on nyt vaadittu eroamaan valtiovarainministerin virasta, vaatimukset eivät oikeasti johdukaan valehtelusta.

Valheet kuuluvat politiikkaan. Subjektivismin ja relativismin aikana, jolloin ehdottomia totuuksia ei katsota olevan olemassakaan, on myös valheesta syyttäminen jokseenkin tekopyhää. Sellainen ihminen, joka uskoo valehtelijoiksi yleisesti tiedettyjä poliitikkoja, pettää itseään, ja petoksista pahin on juuri itsepetos, sillä syyllinen on paikalla koko ajan.

Ei Alexander Stubbkaan valehtele vain hallintarekisteriasiassa, vaan melkein joka asiassa. Valehtelihan hän jo eläkeläisten asumistuestakin sen, että tukea ei leikata, vaikka indeksitarkistus jätetäänkin toteuttamatta.

Lisäksi hän valehteli sekä ennen vaaleja että vaalien jälkeen puolustavansa voimakkaasti tieteen ja koulutuksen asemaa, vaikka ensi töikseen hallitus valtiovarainministeriön johdolla sorvasi budjetin, jossa leikataan huomattavia summia nimenomaan koulutuksesta.

Niinpä Stubb sai vesikauhuiset vaahdot silmilleen opiskelijoilta, jotka julistivat hänet persona non grataksi, ja muuan professori ripitti häntä kolmen kohdan muistutuksella siitä, mitä kaikkea Stubb on tehnyt tieteen ja tutkimuksen haitaksi. Musiikiksi tähän kepeähkön huolettomaan ”kolmen pointin” kuplettiin olisin valinnut vuorosanat Charles Gounod’n oopperasta Faust: ”Ah ma nauran, kun kuvani nään, kauniina peilissä nään!”

Stubbin eroamisvaatimusten todelliset syyt

Stubbin valkoiset valheet ovat kuitenkin pieniä kuin silakat joulukaloiksi. Stubbista halutaan eroon pääasiassa muista kuin hallintarekisteriasiaan tai eläkeläisten asumistukeen liittyvistä syistä. Stubb on käynyt rasitteeksi myös hänen omalle puolueelleen, sillä kansanedustajien sähköpostilaatikot ovat täyttyneet konservatiivisten kokoomuslaisten kannanotoista, jotka koskevat maahanmuuttoa ja siitä johtuvaa valtion velkaantumista, turvallisuuden heikkenemistä ja Suomen vaipumista yhä syvemmälle EU-riippuvuuden sysimustaan syleilyyn.

Alexander Stubb on kiskonut Suomea Euroopan rahaunionin pimeään ytimeen. Hänen johtamallaan valtiovarainministeriöllä näyttää riittävän varoja viskottaviksi pitkin Euroopan takapihoja samalla kun suomalaiset ihmiset pakotetaan kiristelemään vöitään. Tällaiselta politiikanteolta lahoaa legitimiteetti, eli oikeusperustus. Stubb on myös federalismin eli liittovaltiopolitiikan pääasiallisin takapiru Suomessa. Hän on sanonut muun muassa näin:

”Valitettavasti, korostan valitettavasti, kansainvälinen järjestelmä perustuu edelleen valtioihin, eli kansallisvaltioihin. Joten kohta ykkönen tänään siis on, EU on, ja se ei ole, suurvalta. Eikä nyt vähätellä asiaa, minä haluaisin sen olevan sellainen. Olen todellinen Euroopan federalisti, […] ja haluaisin nähdä EU:n muuttuvan supervallaksi. Joillakin mailla on edelleen pakkomielle, jota kutsun kansallisvaltionostalgiaksi. He uskovat, että valtio on järjestelmän ydin […] mutta kansallisvaltio ei minun mielestäni ole EU:ssa enää keskeisessä asemassa. […] me Euroopan valtiot, mukaan lukien Euroopan ulkoministerit, meidän täytyy ymmärtää, että vaihtoehtoja Euroopan yhdentymiselle ei ole, ei ainoatakaan vaihtoehtoa, jota voisi harkita vakavasti. […] ja vaihtoehtoja Euroopan yhdentymiselle ei ole.”

Vaihtoehtoja ei siis muka ole, paitsi tietysti yksi: Stubbin oma. Tämä ylenkatseellisuus nojaa samaan olettamukseen kuin hänen Facebookissa tai Twitterissä jakelemansa lätkäytykset, joiden mukaan keskustelu pyritään lopettamaan ”näin se vain on” -toteamuksilla, esimerkiksi lausumalla, että ”Ei mulla muuta”, tai ”Sori siitä”. Ei siis ihme, että suomalaisia hivenen ärsyttää. Alexander Stubbia kiusataan nyt siksi, että hän kiusaa Suomen kansaa.

Ajatus kansallisvaltioiden hylkäämisestä on yhtä aikaa megalomaaninen ja infantiili, niin kuin lapselliset ideat yleensä ovat. Stubbilta on jäänyt ymmärtämättä, että hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää ja ylläpitää vain kansallisvaltioiden kokoisissa yksiköissä, jotka ottavat huomioon eri kansakuntien taloudellisen suoriutumiskyvyn. Kansalaisten tahdon kuulemiseen on Euroopan mittakaava liian etäinen ja mittasuhteiltaan vääristynyt, ja paikallisen sopimisen tasolla yksittäinen ihminen on vaikutusvallaton. Siksi tarvitaan kansallisvaltioita. Itse katson, että Euroopan unioni olisi parhaimmillaan, kun se toimisi vain kansallisvaltioiden löyhänä yhteistyöelimenä eikä kansakuntia pakottavana vallan lähteenä, kuten nyt, EU:n komission komennellessa itsenäisiä kansallisvaltioita muun muassa siirtolaisasioissa.

Alexander Stubb on, aivan kuten kokoomuksen ministerit yleensäkin, poliittinen broileri. Muistan, kun hän vuoden 2004 europarlamenttivaaleissa julisti Kolmen sepän patsaalla kuorma-autonlavalla seisoen, että ”europarlamentaarikko on vaikutusvaltaisempi kuin suomalainen ministeri!” Arvasin silloin, että tässä olisi kokoomuksen seuraava kansainvälisyyteen kritiikittömästi suhtautuva federalisti. Hänen heikkoutensa oli, että hän oli virkamiestaustainen poliitikko ja häneltä puuttui kontakti Suomen kansaan. Opettamalla EU:n perusasioita television vaalilähetyksissä Stubb sai kuitenkin synnytettyä kansalaisille tunteen, että he ovat oppineet jotakin häneltä. Koska televisionkatsojat saattoivat tuntea itsensä tilapäisesti fiksuiksi Stubbin ansiosta, tämä puhutteli äänestäjien narsismia tyypillisen joukkosuggestion tavoin. Siksi suhteellisen tuntematon EU-virkamies sai vaaleissa suuren kannatuksen.

Juhani Suomi arvosteli myöhemmin Alexander Stubbia ”kohkaamisesta” tämän toimiessa ulkoasiainministerinä, ja Stubbin välit tiedettiin huonoiksi ulkomaankauppaministeri Paavo Väyryseen nähden, sillä Väyrynen on vastustanut federaatiopolitiikkaa EU-jäsenyyden alusta asti. Suomalainen poliitikko ei voi koskaan urheilla liikaa, mutta pitääkö kaikki tehdä vain urheilullisen reippauden metodeilla? Politiikassa tarvittaisiin nimenomaan ajattelua, joka kypsyy hiljaisuudessa.

Entä Stubbin kirjallinen tuotanto? Omistan vain yhden hänen teoksensa: Hymyile, olet EU:ssa vuodelta 2005. Se on päiväkirjamuotoinen ja koostuu matalalennosta, mutta myös vilkaisu hänen akateemisiin tai oikeammin sanottuna EU-poliittisiin julkaisuihinsa osoittaa samaa. Ne eivät ole tutkimuksia vaan referaatteja Euroopan unionin kulloinkin voimassa olleista hallintoasiakirjoista tai niiden selitysteoksia. Niistä puuttuu linjanveto ja näkökulma, tehtävänasettelu ja argumentaatio, ellei sellaisena pidetä liittovaltiopolitiikan yksisilmäistä ja tarkoitushakuista ajamista.

Myös minä keräsin pienenä Europa-CEPT-postimerkkejä, mutta olin tuolloin 12-vuotias ja kokoelmani jäi hajanaiseksi, vähän samanlaiseksi kuin Alexander Stubbin visio yhdentyneestä Euroopasta nyt.

Alexander Stubbin ei tarvitse pelätä ministerinvirkansa menettämistä kansalaismielipiteiden takia tai eduskunnan luottamuksen menetyksen vuoksi. Kokoomuksen puheenjohtajana hänellä on tietysti puolueensa tuki ja sitä kautta koko hallituksen tuki. Suomessa ministeri ei eroa mistään muusta syystä kuin tultuaan tuomituksi valtakunnanoikeudessa. Omassa viranomaisvaltaa kunnioittavassa bysanttilais-kryptisessä kulttuurissamme pelkkä luottamuksen menetys ei riitä ministerin astumiseksi alas toimestaan, elleivät puolueiden kulisseissa haudotut sakinhivutukset sitä vaadi.

Omasta mielestäni Stubbin vetämä politiikka on ollut niin huonoa Suomen edun kannalta, että hänen kannattaisi ottaa se paljon puhuttu ”hengähdystauko”. Ehkä saataisiin hengähdystauko myös siirtolaisten vastaanottoon, samanlainen, jonka vallitessa Stefan Löfvenin johtama feministi-sosialistihallitus haukkoo nyt happea kuin kala kuivalla maalla. Sana ”tauko” tosin viestittää, että jatkossakin maahanmuuttoa lappaa tupaamme ketjussa kuin makkaraa, aivan niin kuin Alexander Stubbinkin ura jatkuu pienistä vastoinkäymisistä huolimatta. Kokoomus on näet automaatti, joka pelastaa ja palkitsee sisäpiirinsä kultaisilla kädenpuristuksilla tai virkanimityksillä, aivan niin kuin Jyrki Kataisen, Laura Rädyn, Paavo Voutilaisen ja monien muiden sileäkätisten tapauksessa.

Kokoomukselle löytynyt jo uusi puheenjohtaja

Jos asiaa katsotaan pelkän ideologia-analyysin kannalta, Alexander Stubbin oikea paikka olisi Rkp:ssä, ei sitä konservatiivisemmassa kokoomuksessa.

Myös Petteri Orpo on riippuvainen Alexander Stubbista, mikä on pääasiallinen syy siihen, ettei rajoja ole saatu ajoissa kiinni. Petteri Orpolle puolestaan pedataan Yleisradiossa paikkaa kokoomuksen seuraavana puheenjohtajana sen vuoksi, että pilli on soinut Stubbille ja luukku jäähyaitoon on auki.

Yleisradion ajankohtaistoimituksen päällikön, Riikka Uosukaisen, kirjoittama laaja reportaasi sisäasiainministeri Petteri Orpon työpäivästä onkin sangen kummallinen siksi, että siinä Orpon toimia kehutaan estottomasti, vaikka myös Orpo on kansalaispalautteesta päätellen epäsuositumpi kuin koskaan.

Onpa eräs dosentti antautunut pitämään häntä kaikkien aikojen epäonnistuneimpana sisäministerinä, jolle jopa Yrjö Leinolla olisi vaikeuksia pärjätä valtiollisessa epäluottamuksessa. Mikäli Stubbin seuraajaksi Yleisradiossa julistettu Orpo on nyt suosionsa huipulla, sitä kehnompi tilanne on hänelle ja kokoomukselle, jonka kannatus vajoaa valliriutan alapuolelle.

Syy kenenkään poliitikon mahdolliseen lähtöön hallituksesta ei voi kuitenkaan olla pelkkä valehtelu, sillä valehtelu kuuluu politiikkaan. Huomio kannattaisi kiinnittää politiikan sisältöihin, joita ajavat puolueet. Vain näyttelijät vaihtuvat.

Nykytodellisuudessa, jossa julkisia valheita on paljon, kaikki poliitikot ja politiikan toimittajat todistelevat omaa hyvyyttään silmät valheesta vetistäen. Psykologisesti arvioiden valheita ei ole myöskään vaikea huomata, sillä ne käyvät ilmi puhujien maneereista, joilla ihmiset yleensäkin pyrkivät peittelemään todellisia ajatuksiaan, ja heidän niin sanotuista mikroilmeistään. Katsokaa vaikka.

Kuinka valtionvelat maksetaan?

Samalla kun valtiovarainministerit mättävät valtioille velkaa kuin täytekakkua, muutamat ovat kysyneet, kuinka tästä siunauksesta voidaan koskaan päästä eroon. Keinoja on tietenkin olemassa.

1) Ensimmäinen mahdollisuus on talouskasvu. Jotta talouskasvu hoitaisi Suomen valtion velat, kasvun pitäisi jatkua noin kuuden prosentin suuruisena kymmenien vuosien ajan, mikä ei ole talouden konjunktuurit huomioon ottaen mahdollista. Pelkkä talouskasvu ei siis johda valtioilla olevien velkojen kuittaamiseen.

2) Toinen keino on lisätä verotusta. Veroasteen nosto ei kuitenkaan johda kokonaisverokertymän kasvuun, jolla valtioiden velkoja voitaisiin lyhentää. Suomessa on jo optimaalinen verotus, mikä tarkoittaa, että se tuottaa parhaiten. Veroasteen nosto tai lasku johtaisivat kokonaisverokertymän pienenemiseen, viivan alle jäävän tuloksen huononemiseen ja talouselämän näivettymiseen. Jos valtionvelat aiottaisiin maksaa esimerkiksi arvonlisäveroa korottamalla, alv-prosentin pitäisi olla vähintään 40. Mutta tällöin kukaan ei haluaisi enää ostaa juuri mitään.

3) Kolmas keino on bitti- ja setelirahoitus. Keskuspankit ja EKP voivat painaa rahtilaivallisen uusia seteleitä tai valmistaa saman määrän bittirahaa, jolla ne voivat lunastaa velkakirjat pois pankeista. Näin pankit saavat saatavansa. Mutta samalla rahanarvo laskee jyrkästi eli sen ostovoima heikkenee. Säästäjien rahat palavat pankkeihin, ja velallisten lainat lyhenevät, mutta myös korkomenot paisuvat. Usein sanotaankin, että valtioiden velka on vain eteenpäin siirrettyä verotusta tai inflaatiota. Inflaatio taas on tasavero, joka kohtelee yhtä kovakouraisesti kaikkia. Mutta suhteellisesti ankarimmin se kohdistuu pienituloisiin ja vähävaraisiin, joiden on tingittävä perushyödykkeiden kulutuksesta. Tämäkin johtaa samaan kurjuuteen kuin veroasteen nosto.

4) Neljäs keino on vallankumous. Kansalaiset ovat eri asia kuin valtio. Umpikujaan jouduttuaan kansalaiset voivat todeta, että poliitikot ovat hoitaneet asioita huonosti ja että kansalaisilla ei ole mitään tekemistä kyseisen valtion kanssa. He hylkäävät vanhan valtion, tekevät vallankumouksen, syöksevät hallitus- ja pankkiherrat vallasta, ripustavat heitä lyhtypylväisiin ja perustavat kokonaan uuden valtion. Sitten he ilmoittavat, että kyseessä on täysin uusi luomus, joka ei ole edellisen jatkaja. Sikäli kuin uuden valtion perustajat eivät ole olleet luomassa vanhan valtion sitoumuksia, he ilmoittavat, etteivät he ota niistä myöskään vastuuta. Euroalueen revetessä ja EU:n kumoutuessa nähdään luultavasti juuri tällaisia nationalistisia vallankumouksia, joiden yhteydessä monta viatonta sielua lähetetään Taivaaseen.

5) Viides keino on mahdollisuus, että valtiota kohtaa jokin onnenkantamoinen. Sellainen voi olla esimerkiksi öljylöytö, joka tuo maalle merkittävää vaurautta. Esimerkiksi Norjassa niin on käynyt, ja siksi maa ei Euroopan unioniin koskaan liittynytkään. Se halusi pitää kiinni onnestaan, hyvinvoinnistaan ja rikkaudestaan.

6) Kuudes keino, jolla yksittäiset valtiot voivat kiemurrella valtionveloistaan, on hyvä kauppa jonkin suuremman toimijan kanssa. Kreikkalaiset voivat myydä saariaan niin kuin Venäjä Alaskan. Koska suomalaisilla ei ole juuri mitään myytävää, me voimme ottaa jotakin vastaan. Voimme esimerkiksi suostua monien EU-maiden toiveissa siintävään mahdollisuuteen, että ottaisimme varastoidaksemme Saksan, Ranskan ja muiden EU-maiden runsaat ydinjätteet. Lakimme ei sitä nykyisin salli, mutta Euroopan unionissahan lait on tehty muutettaviksi, kuten perustuslakienkin jatkuvasta auki repimisestä nähdään. Ennen pitkää meidän on pieni pakkokin ottaa takapihoillemme EU-maiden ydinsaasteet, sillä muussa tapauksessa EU alkaa uhata meitä talouspakotteilla tai ”rauhaanpakottamisella”.

Tämän kaiken ihanuuden on saanut aikaan Euroopan unioni ja jäsenyytemme euroalueessa. Vielä 1980-luvulla Suomi voi hyvin. Valtiolla oli varallisuutta, velka oli minimaalinen, ja valtio rakensi kaikkea kukkeaa ja hyvää: varuskuntia, kouluja, teitä ja siltoja. Oli hyvin menestyviä valtionyrityksiä. Nykyisin ne on yksityistetty kapitalistisen politiikan mukaisesti ja myyty sitten ulkomaille. Pääoma on tuhlattu juoksevien kulujen maksuun.

Euroopan unioniin liityttäessä sanottiin, että päätösvaltaa ja rahanjakoa siirretään hieman tuonne Keski-Eurooppaan päin: Brysseliin, Strasbourgiin ja Frankfurtiin. Nyt rahamme ja kansallisvarallisuutemme ovat sitten siellä.

Tämä osoittaa, kuinka taloudellisen itsemääräämisoikeuden menetys ja päätösvallan siirtyminen vieraisiin käsiin voivat tuhota ihmisten onnen ja hyvinvoinnin. Se osoittaa myös, miten haavoittuvainen koko yhteiskuntamme on.

Miten valtion velkaantuminen lopetetaan?

Valtiovarainministeriön kansantalousosaston virkamiehet julkistivat 10.12.2010 raportin, jossa kerrottiin, että Suomen julkisen talouden rahoitusasemaa pitäisi vuosina 2012–2015 kohentaa runsaalla 10 miljardilla.

Tämä tarkoittaa, että ennen vaaleja puolueiden pitäisi selvittää kansalaisille, millä keinoilla ne aikovat tukkia tuon suuruisen aukon valtion tulonmuodostuksessa. Jo hieman aiemmin kansantalousosaston päällikkö Jukka Pekkarinen toi keskusteluun käsitteen ”kestävyysvaje”, joka kuvaa huoltosuhteen heikentymisestä johtuvaa ajautumista velkakierteeseen.

Vaalikeskustelun kannalta toisen tärkeän paperin julkaisivat Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ETLA:n tutkijat sekä toimitusjohtaja Sixten Korkman, jotka 13.12.2010 päästivät käsistään raportin ”Muistioita seuraavalle hallitukselle”. En kertaa raporttien sisältöä tässä. On oikein, että tutkijat lyövät pöytään talouden madonluvut sopivasti ennen vaaleja, jotta puolueiden on pakko myöntää, miten pimeässä laaksossa valtiontalous vaeltaa. Tässä oma analyysini.


Veropolitiikka jumissa: säästöjä tarvitaan

Suomalaiset ovat eläneet jo pitkään yli varojensa. Verot on pidetty menoihin nähden matalina elpymisen toivossa, eikä talouden huonoa tilaa ole päästetty näkymään kulutuksessa, vaan vaje on katettu velanotolla.

Euroopan unionin jäsenyydestä johtuvan verokilpailun sekä pääomien vapaan vaelluksen vuoksi veroja ei voida nostaa edes haluttaessa, koska investoinnit ja työpaikat karkaavat maasta. Pääomatuloverotuksesta pitäisi tehdä progressiivista, mutta sijoitusten maassa pysymisen toivossa valtiot joutuvat mielistelemään kapitalisteja suhteellisen alhaisella veroprosentilla. Itsenäistä veropolitiikka ei enää ole.

Tulos on, että rikkaiden rikastuminen tapahtuu valtiota velkaannuttamalla, ja velat siirretään tulevien sukupolvien maksettaviksi. EU-jäsenyyden seurauksena muodostuu rikkaiden rälssisääty, ja luokkayhteiskunnan kuilua kaivetaan auki. Poliitikoilla on syytä pelätä luokkayhteiskunnaksi hajoamista, sillä yhteiskuntarauha on valtaa pitävien edun mukaista. Aidon luokkakonfliktin ja elintasokuilun syntyminen toisi myös hyväosaiset lähemmäksi kuilun reunaa, kun taas itsenäinen veropolitiikka ja progressiivinen verotus ovat välineitä, joilla parhaiten torjutaan kansallista repeämistä.

On selvää, että veroja joudutaan kiristämään, mutta ensisijaista olisi saada ihmisille työtä ja toimeentuloa, jotta verottamalla tapahtuvia tulonsiirtoja ei tarvittaisi. Veropoliittisen mallini voi lukea tästä.


Säästämisen tie on pitkä ja mahdollisuuksia paljon

Paras ja nykytilanteessa toimivin keino valtiontalouden paikkaamiseen on säästäminen. Suomen valtio voi helposti säästää menoistaan useita miljardeja. Sanonkin seuraavassa suoraan, mistä valtio voi vaivattomasti säästää vähintään puolet siitä rahamäärästä, joka muuten jouduttaisiin kattamaan velalla.

1. Kehitysapua on leikattava 90 prosenttia. On tehtävä täydellinen strategianmuutos, ja kehitysavun yksipuolisesta antamisesta on siirryttävä win/win-tyyppiseen kehitysyhteistyöhön. Kyse on ”Valmetilla viidakkoon” -politiikasta, josta on hyötyä sekä avun antajille että saajille. Vain tämä johtaa kestävään kehitykseen, kun taas kehitysavun antaminen on veden kantamista Kankkulan kaivoon.

Siirtomaapolitiikan velkoja Suomella ei ole, joten kehitysavun lopettaminen on moraalisesti ongelmatonta. Valtiolle pitää jättää pelkkä katalysaattorin rooli yritysten poliittisten toimintaedellytysten takaajana kehitysmaissa, ja sijoitukset kehitysmaihin pitää nähdä tuottavina investointeina eikä poislahjoituksina.

2. On säästettävä maahanmuuttokuluista. Suomeen ei tulisi nähdäkseni ottaa yhtään humanitaarista maahanmuuttajaa ennen kuin jokaisella Suomen kansalaisella on työpaikka ja katto pään päällä. Pakolaiskeskusten ylläpito pitäisi lopettaa. Kun ihmiset ymmärtäisivät tämän, ei tarvitsisi pähkäillä, miksi valtion ja kuntien talous vuotaa.

3. On säästettävä valtion avustuksista järjestöille. Järjestöt saavat valtiolta miljoonia, joita roiskitaan erilaisille yhdistyksille ja kerhoille varsin avokätisesti pelkän tavan ja tottumuksen vuoksi. Usein nekin rahat menevät täysin hukkaan. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa avustukset syöpäjärjestöille. Yhdenkään ihmisen syöpä ei parane sen vuoksi, että joku täti tarjoaa syöpävalistusta omasta konttoristaan kalliilla palkalla. Syövän voi parantaa vain lääkäri. Ja sen, miten pitää elää, jotta ei sairastuisi, ihmiset tietävät muutenkin. Ei kukaan tarvitse lisää ”informaatiota” eikä ”valistusta” osatakseen esimerkiksi lopettaa tupakoinnin. Tarvitaan tekoja eikä sanoja. Myös urheilua tuetaan aivan liikaa, ikään kuin ihmiset eivät ymmärtäisi urheilla. Järjestöjen pitäisi itse ottaa vastuu taloudestaan, ja niiden pitäisi saattaa toimintansa taloudellisesti tuottavalle pohjalle. Asuntolainojen korkovähennysoikeuden sijasta on poistettava ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeus.

4. On vähennettävä valtion byrokratiaa ja lopettava hallintovirkoja. Valtionhallinnosta voidaan säästää edelleenkin tosi paljon, samoin kuntien hallintokuluista. En tarkoita nyt vain Helsingin sosiaalijohtajan hankkimia Corbusierin kalusteita. Virkoja voidaan panna kiinni ilman, että siitä on kenellekään mitään haittaa. Lopettamislistan kärkipäässä näen esimerkiksi oikeusministeriöön sijoitetun uuden demokratiajohtajan viran, joka on kuin suoraan GDR:stä.

5. On vähennettävä hukkakoulutusta. Tämä maa on pullollaan esimerkiksi keskiasteen kuvataidekouluja ja näyttelijänkoulutusta. Hienoissa uusissa tiloissa koulutetut ihmiset valmistuvat suoraan työttömiksi, sillä työelämä ei kaipaa sen tapaista osaamista. Vähentämistä puoltaa sekin, että tulokset ovat olleet surkeita. Aito taide syntyy spontaanisti: ei yhteiskunnan tuella vaan siitä huolimatta.

Myös yliopistoista voidaan säästää. Maisterinkoulutuksen määrää olisi vähennettävä entiseen eli noin puoleen nykyisestä. Samoin tohtorinkoulutuksen määrää pitäisi vähentää parinkymmenen vuoden takaiseen, eli noin neljännekseen nykyisestä. Aloituspaikkoja pitää leikata ja kriteereitä korottaa. Tämä auttaisi parantamaan tieteen ja tutkimuksen laatua.

Suomen Akatemian tuoreen tutkimuksen (2009) mukaan Suomessa tuotetaan tohtoreita huomattavasti enemmän kuin Japanissa ja Ranskassa, mutta tieteen taso on Pohjoismaiden heikoin. Syynä on opetusministeriön junailema tulosohjausmalli, joka sitoi yliopistojen rahoituksen tuotettujen tutkintojen määrään. Nykyään tieteeksi hyväksytään melkein mikä vain, ja 2000-luvulla väitelleiden tutkimukset vastaavatkin todellisuudessa entisiä lisensiaattitöitä, kun pakolliset lisensiaatintutkinnot poistettiin. Syynä tähän oli Euroopan unionin jäsenyyteen liittyvä Bolognan prosessi, joka pakotti harmonisoimaan suomalaiset tohtorintutkinnot kehnolle keskieurooppalaiselle tasolle.

Ulkomaalaisten opiskelua Suomen yliopistoissa ei pidä tehdä vain maksulliseksi vaan yhtä kalliiksi kuin Harvardissa. Tämä opettaisi ulkomaalaiset arvostamaan suomalaisen tieteen perinteisesti korkeaa laatua. Myös vaihdossa olevien opiskelijoiden suhde tulisi tasapainottaa. Feministien ja vihervasemmistolaisten pääideologien ruokkiminen yliopistoviroissa pitää lopettaa.

6. On säästettävä suurisuuntaisen infrastruktuurin, esimerkiksi liikenneympyröiden ja monumentaaliarkkitehtuurin rakentamisesta. Myös Euroopan unionin jäsenmaksusta voitaisiin säästää vaikka koko summa, sillä nettomaksamistakin kertyy yli 300 miljoonaa, ja takaisin palautuvat rahat EU on korvamerkinnyt käytettäväksi suomalaisille itselleen merkityksettömiin kohteisiin, kuten ohitusteihin ja monikulttuurisuusprojekteihin.

7. On säästettävä yritystuista. Suomessa yritystukia käytetään aluepolitiikan välineinä. Valtion rahaa syydetään yrityksille pelkästään maakunnissa olevan toiminnan tekohengittämiseksi, vaikka toiminta ei olisi elinkelpoista ja tuottaisi huonosti. Myös tutkimus- ja tuotekehittelytuista voidaan säästää ilman, että itse tutkimustoiminta kärsii ollenkaan. Tutkimustoiminnan piirissä on nimittäin paljon välittäviä ja holding-tyyppisiä yhtiöitä, joiden omistajille rahat kaatuvat. Esimerkeiksi sopivat TEKES:in hallintobyrokraatit ja biobisneksen sekä teknisen koulutuksen yhteyteen perustetut lasiseinäiset centrumit, joissa toimii puliveivausfirmoja. Keinottelijoiden keskuudessa kiertää sanonta: jos haluat rikastua valtion tuella, perusta jokin lupaavalta näyttävä tietohallintohanke.

8. On lopetettava yhteiskunnan ylläpitämiä suojatyöpaikkoja. Ihmisten vihaamia valvonta- ja patisteluvirkoja voidaan lopettaa yhtä hyvin työvoimatoimistoista ja työ- ja elinkeinokeskuksista kuin sosiaalibyrokratiastakin. On parempi siirtää viranhaltijat suoraan perustulolle kuin pitää yllä viisi kertaa kalliimmaksi käyvää virkaa. Säästöä syntyy paljon, ja ihmiset voivat hakeutua tekemään jotain tuottavaa.

9. On leikattava eläkkeitä. On väärin, että 40 vuotta kovapalkkaisissa viroissa tai muissa tehtävissä olleet pakottavat työttömyydestä kärsineet sukupolvet maksamaan heidän korkeat työ- ja virkamieseläkkeensä. He ovat jo palkkansa saaneet, kun julkista sektoria laajennettiin 1970-luvulla niin, että kaikille koulutusputkesta valmistuneille myönnettiin suojatyöpaikka. Eläkemenoista suurin osa siirretään verorasitukseen, ja vain osa tulee eläkekassoista. Niinpä kaikkia korkeita eläkkeitä olisi leikattava, ja eläkkeille olisi asetettava 2500 euron katto. Jos joku haluaa korkeampaa eläkettä, ottakoon yksityisen eläkevakuutuksen tai olisi ottanut jo.

Koska asiakohtia oli edellä vasta yhdeksän, mutta tapa vaatii, että niitä pitää olla täydet kymmenen, lisään vielä yhden.

10. Valtiontalouden huonon tilan vuoksi on turvauduttava poikkeusjärjestelyyn ja leikattava valtion työntekijöiden palkkoja 10–15 prosenttia. Tämä voi olla työ- ja virkaehtosopimusten vastaista, mutta siihen on pakko suostua, koska rahat ovat loppuneet ja näin vältytään irtisanomisilta tai lomautuksilta. Uhrautumista ei pyydetä vaan vaaditaan, sillä virka on perimmältään luottamustehtävä ja yhteiskunnan lahja viranhaltijalle itselleen. Leikkaus ei todennäköisesti heijastu kotimaiseen kulutukseen eikä lietso lamaa, sillä palkansaajien ylimäärät ovat tähänkin mennessä kuluneet ulkomaanmatkoihin.

Näen valtion ja kuntien hallinnossa säästökohteita paljon. Niistä ei tule kerta kaikkiaan mitään pulaa. Säästämistä löytyy helposti ja vaivatta, sillä julkinen sektori on maassamme jättiläismäisen pöhöttynyt ja suuri.

Säästöihin päästään kaiken lisäksi varsin ongelmattomasti: viranhaltijoita ja asian intressantteja ei vain pidä itse päästää kinaamaan oman virkansa säilyttämisen tarpeellisuudesta, vaan ne olisi lopetettava yksipuolisilla määräyksillä. Syynä on yksinkertaisesti rahojen loppuminen ja olosuhteiden pakko. Sen sijaan kansalaisten peruskoulutuksesta, sairaan- ja terveydenhuollosta sekä yksilöiden taloudellisesta perusturvasta en tinkisi.

Jos minä olisin valtiovarainministeri, Suomessa paistaisi aina aurinko ja lämmitä olisi talvellakin 30 astetta. En säästäisi punakynää lainkaan vaan antaisin säästötoimien toteuttamiseksi selviä käskyjä. Se ei tekisi pahaa vaan hyvää, ja pienen porun kuultuani ihmisten enemmistö kiittäisi minua sydämellisesti.

Katajaisen kansan hyvä paimen

Financial Times palkitsi Jyrki Kataisen tällä viikolla Euroopan parhaana valtiovarainministerinä. Palkinnon saamiseksi näköjään riittää, ettei tee suuria virheitä. Sellainen oli syntymässä, kun hallitus esitti perintöveron poistamista vain yrittäjiltä ja maatilatalouden päätoimisilta harjoittajilta. Lopulta hallitus ymmärsi luopua suunnitelmistaan asian kariuduttua perustuslaillisiin yhdenvertaisuusnäkökohtiin. Huonosta ideasta luopumista helpotti lähestyvä lama, joka sopi hyvin esityksen pois vetämisen verukkeeksi ilman pelkoa kasvojen menetyksestä. Hiipuva talous kun ei anna alennuksiin varaa.

Myös hallituksen lupaama ruoan arvonlisäveron alennus on sulanut elintarvikkeiden hinnannousuun. Sinänsä järkevä uudistus ei tunnu kansalaisten kukkarossa. Viisaan maineeseen päätyminen on kuitenkin opposition tarjoamassa seurassa helppoa. Esimerkiksi SDP päätyi muusta oppositiosta poiketen vastustamaan hallituksen nyt toteuttamaa ruoan arvonlisäveron alentamista 17 prosentista 12:een prosenttiin, mikä on aika anteeksiantamaton toilaus vähävaraisten ihmisten puolustajaksi ilmoittautuneelta puolueelta. Mutta vastustaa pitää, kun on oppositiossa. Sdp:ssä ilmeisesti arvioitiin, että luotettavan vastustajakuvan säilyttäminen on poliittiselle uskottavuudelle tärkeämpää kuin Sdp:n omille kannattajille edullisen päätöksen tukeminen.

Hallitus onnistunee säilyttämään kannatuksensa samoista syistä kuin kokoomus sai vaalivoiton: se tekee sen, minkä Sdp lupaa. Niinpä hallitus aikoo edelleen laatia keynesiläisen elvytysbudjetin, ja siksi myös perintöveron alennus toteutetaan kolmen prosenttiyksikön suuruisena – säädystä ja ammattikunnasta riippumatta. Tämä onkin järkevää, kuten myös verorasituksen siirtäminen viinan hintaan.

Sen sijaan Kataisen kaavailemassa 50 miljardin valtiontakauksessa pankkien keskinäisille luotoille kytee pommi. Päätöksessä on veronmaksajien piikki auki valtion vuosibudjettia suurempaan summaan asti. Mikäli eduskunta tällaiseen takauspaperiin nimensä panee, se saattaa joutua myös lunastamaan sen. Pankit kun käyttävät julkista taloutta myös häikäilemättömästi hyväkseen.

Sen tosiasian, että talouslaman ensimmäinen aalto on jo täällä, varmistaa Kataisen hehkutus kuluttamisen puolesta. Uuden Suomen verkkosivuilla valtiovarainministeri kannustaa ostamaan enemmän, sillä ”kuluttaminen on nyt isänmaallista” Amerikan malliin. Koska lähestyvän laskusuhdanteen syyt ovat asuntokuplan puhkeamisessa ja luottolamassa, kansalaisia ei kannattaisi ohjata tarpeettomaan tuhlailuun. Se voi vain syventää ihmisten omaa ahdinkoa. Toisaalta myös veronalennusten toteuttaminen on epäviisasta, sillä ihmisten lisääntyneet tulot saattavat ohjautua turhaan kuluttamiseen eivätkä esimerkiksi järkeviin sijoituksiin. Omituista on, mihin katosivat puheet valtion velan lyhentämisestä maassa, joka turvautuu velkaelvytykseen ja tekee ensi vuonna 2,3 miljardia lisää velkaa. Myös valtionvelkaa olisi pitänyt lyhentää noususuhdanteen aikana, kuten vaadin viime eduskuntavaalien alla.

Lama kohtelee huonosti kansantaloutta, mutta muutoin en ymmärrä, miksi ihmiset pelkäävät lamaa. Kun odottaa vielä vähän ja pitää fyrkkansa tilillä, pääsee kohta tekemään alennusmyyntiostoksia esimerkiksi pörssiin. Sillä lama on Midaksen kulta-aikaa.