Mitä opimme presidentinvaaleista?

Ykköseksi selvisi sitten vuoden 2006 kakkonen, Sauli Niinistö. Hänen valintaprosessinsa kesti monta vuotta, ja väsymys näkyi. Haavisto kiri hänen kannoilleen osittain juuri siksi. Aika lähelle joka tapauksessa osuin, kun tässä kirjoituksessani ennustin, että ”loppulukemat voivat olla 65 % Niinistölle, 35 % Haavistolle” ja että ”parhaimmillaan Haavisto voi puristaa lukemat 60 ja 40:een prosenttiyksikköön” (tulos: 62,6 – 37,4 %).

Mikään tilintarkastaja-kamreerihan presidentti ei ole, mutta kenties on hyvä, että virassa toimii tarkan talouspolitiikan edustaja. Säästämisen voisi aloittaa presidentinkanslian menoista, jotka ovat vuoden 2009 tilinpäätöskertomuksen mukaan paisuneet yli 12 miljoonaan vuodessa. Viime vuonna menot jostakin syystä kasvoivat yli 50 prosenttia. Täksi vuodeksi ne nousevat vielä neljänneksen, ja lisäksi entisten presidenttien kulut kasvavat, sillä jokainen kolmesta ex-presidentistä nauttii eläkkeensä lisäksi noin 185 000 euron edustusrahoista kukin.

Homopresidentin aika ei ollut vielä. Haaviston kohoaminen 37,4 prosentin kannatukseen oli kuitenkin melkoinen luottamuksen osoitus, sillä presidenttiparia on totuttu pitämään monarkkien tavoin eräänlaisena heteroseksuaalisen valtakulttuurin ja perhemallin symbolisena representaationa valtionpolitiikan tasolla. Sikäli Haaviston suuri kannatus kertoi mukavia asioista ihmisten mielipiteistä.

Homoudesta ei tehty merkittävää vaaliasetta mihinkään suuntaan, ja iltapäivälehdistössäkin otsikoita revittiin etupäässä siitä, ”sopiiko ylipäälliköksi sivari”. Heiltä lienee jäänyt huomaamatta, että maassamme on ollut 12 vuoden ajan presidentti, joka ei ole sen enempää reserviläinen kuin sivarikaan. Yleispoliitikon taidoilla vakuuttaminen on Haavistolta joka tapauksessa hatunnoston arvoinen tulos.


Miksi presidentin valtaoikeudet ovat niin tärkeitä?

Kun Lissabonin sopimus tuli vuoden 2009 joulukuussa voimaan, tasavallan presidentin valtaoikeuksista mureni yksi osa. Osa katosi jo uuden perustuslain voimaan astumisen myötä vuonna 2000. Siitä pitäen Suomen suhteet Euroopan unionin maihin on määritelty pääministerin johtamaksi Eurooppa-politiikaksi.

Lissabonin sopimuksen myötä Euroopan unionin maat sopivat yhteisestä ulkopolitiikasta. Kun EU-maat hoitavat suhteitaan kolmansiin maihin yhdessä, EU tuli astuneeksi Suomen tasavallan presidentin varpaille. Nyt myös suhteita Venäjään, Yhdysvaltoihin, Kiinaan, Japaniin ja kaikkiin EU:n ulkopuolisiin maihin hoidetaan Brysselin kautta.

En puolusta presidentin valtaoikeuksia yhdenkään presidentin tai presidentti-instituution vuoksi. Puolustan presidentin valtaoikeuksia siksi, että niistä riippuu, onko Suomella ylipäänsä itsenäinen ulkopolitiikka. Itsenäinen ulkopolitiikka voi olla vain, jos sitä ylipäänsä johtaa täällä joku.

Miksi sitten ulkopolitiikan itsenäisyys sinänsä olisi niin tärkeä asia? Vastaus on: siksi, että siitä riippuu kansallinen suvereniteetti ja itsemääräämisoikeus. Kansakunnan itsenäinen olemassaolo käy ilmi juuri siitä, että sillä on itsenäiset ulkosuhteet vieraisiin maihin. Tällöin kansakunnalla ja valtiolla on subjektiviteetti eli itsenäinen tahdonmuodostus ja vapaus.

Perustuslakimme 93 § mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Muutokset EU:ssa ovat vain siirtäneet tehtävien jakoa pääministerin ja valtioneuvoston suuntaan. Ongelma voi muodostua lähinnä silloin, jos pääministeri ja presidentti ovat asioista eri mieltä.

Valtiosäännön näkökulmasta ristiriidat tulisi ratkaista presidentin eduksi. Johtamiskriisit ovat tosin aina haitallisia, sillä ulkopolitiikasta olisi eduksi puhua yhdellä suulla. Yksimielisyys on valtaa suhteessa ulkopuolisiin maihin.

Paljon todennäköisempää onkin, että erimielisyyttä esiintyy EU-maiden välillä ja että yhteinen ulkopolitiikka epäonnistuu. Onnistuessaan EU-maiden yhteinen ulkopolitiikka voi antaa Suomelle entistä enemmän toimintakykyä kansainvälisissä yhteyksissä, mutta pieleen mennessään se voi myös haitata esimerkiksi Suomen Venäjän-suhteita. Epäonnistumisen riski korostaa jäsenmaiden vastuuta ja niiden omaa ulkopolitiikkaa, joten virheitä ei pidä tehdä myöskään EU-maiden rekeen astuttuaan.


Onko kokoomuksella oma ulkopolitiikka?

Se, että presidentti ja pääministeri tulevat samasta puolueesta, keskittää valtaa. Mutta ulkopolitiikan toimivuuden kannalta voi olla hyväksikin, että pääministeri ja presidentti ovat samoilla linjoilla. Ulkopolitiikan johtamiskriisi tulee eteen epätodennäköisimmin juuri näin. Eri asia on tietenkin se, mihin suuntaan he Suomea vievät. Nykytilanteessa olisi syytä valmistautua kieltäytymään euroalueen letkuruokinnasta ja pitää näköpiirissä myös eurosta irtautumisen mahdollisuus.

Toisen harmonisen johtamiskaksikon ulkopolitiikan johtamista ajatellen olisivat varmastikin muodostaneet Väyrynen ja Soini. Niinistö ja Katainenkaan tuskin ovat mistään eri mieltä kokoontuessaan jokaviikkoisissa tapaamisissaan juuri sen Linnassa sijaitsevan pienen pyöreän pöydän ääreen, jonka ympärillä ratkotaan ulkopolitiikan suunta. Tässä tilanteessa Euroopan investointipankin entisellä varapääjohtajalla on hyvät mahdollisuudet ripittää Jyrki-boyta entistä kurinalaisemman talouslinjan vetämiseksi niin euroaluetta kuin koko valtiontaloutta koskien.

Demokratian iltasoitto

Ajankohtaisohjelmien informaatioleka MOT tempaisi jälleen dokumentillaan. Netti-tv:stä katsottavissa olevassa ohjelmassa Sauli Niinistö ja eräät hankkeesta vastaavat kansanedustajat vastaavat kysymykseen, mihin kansanedustuslaitos tarvitsee eduskuntatalon 200 miljoonaa maksavan peruskorjauksen ja suunnattoman suuret uudet maanalaiset tilat, vaikka vastikään eduskunta sai 42 miljoonan arvoisen lisärakennuksen ja 17 000 neliömetriä uutta tilaa.

Olen taaskin asioista täysin päinvastaista mieltä kuin mahtihanketta puolustavat poliitikot. Rakentamispoliittisessa ohjelmassani olen lähtenyt siitä, että valtiontalouden kuristuessa omiin velkoihinsa kaikenlainen monumentaalirakentaminen pitäisi laittaa jäihin ja suosia kotien rakentamista ihmisille. Se leikkaisi myös asuntojen hinnannousua tervehdyttävällä tavalla.

Sen sijaan poliittinen valta panssaroituu entistä vahvemmin omiin kuoriinsa. Sekä eduskunnan henkilökunnan että käyttömenojen paisuessa ei ole ihme, etteivät tilat riitä. Kun kansanedustajille saatiin avustajat, edustajien kiireet jostakin syystä vain lisääntyivät ja tavoitettavuus heikkeni entisestäänkin...


Maanalaista politiikkaa

Megalomanian ja byrokratian lisääntyminen on ymmärrettävää, sillä EU-direktiivien saapumisselvityksessä tarvitaan kielenkääntäjien, tulkkien ja lakimiesten kaaderi. Suomalaista ihmistä ei kuule kyseisessä talossa kukaan. Lisärakentamisen tarpeellisuudesta ei käyty julkista eikä periaatteellista keskustelua, vaan päätökset olivat läpihuutojuttuja eduskunnan kansliatoimikunnassa. Myös suomalaisten tied... vaiennusvälineiden toiminta on ollut pelkkää immanenttien tapahtumien toteamista aivan niin kuin politiikkakin.

Lainsäädäntövallasta noin 70 prosenttia on kadonnut Brysseliin ja Strasbourgiin. Niinpä alakynteen joutuneet suomalaispoliitikot reagoivat defensiivisesti ja kaivautuvat poteroon. Kun valta on mennyttä, he koettavat pönkittää itsetuntoaan roiskimalla rahaa seiniin.

Mitä mahtipontisempi rakennus on, sitä paremmin sen arvellaan toimivan menetetyn vallan symbolina. Remontin valmistumisajankohdaksi aiotuista Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlista taitaakin tulla demokratian hautajaiset – päätellen myös niistä merkeistä, joilla poliittinen hallinto on riistänyt sananvapautta viime aikoina. Peruskorjauksen motiiveina esitetyt ”turvallisuuden parantaminen” ja ”esteettömyys” kumoavat nekin surkuhupaisasti toisensa. Ja kohtalon vitsinä voi pitää sitä, että maan alle johtavan tunnelin nimeksi on pantu ”Vesper” (suom. ”iltasoitto”).


Myyräntyötä

Yhdestä olen varma: ei kansanvaltaa arkkitehtuurilla paranneta. Kenenkään suomalaisen ihmisen poliittiset oikeudet eivät lisäänny siitä, että tulevien kansanedustajien vallan kulissiksi rakennetaan kansalaisten kukkaroa kuppaava lavaste. Kun edustajat päättivät jälleen kerran korottaa myös palkkojaan, koko eduskuntalaitoksesta on vääntynyt demokratian irvikuva.

Kun ihminen etenee kansanedustajaksi, niin kansa unohtuu aina. Mahtaako Suomen tasavalta ehtiä 100 vuoden ikään, ennen kuin 45 kokoomuslaista, 40 demaria, 30 kepulaista, 25 persua, 15 vasemmistoliittolaista ja 15 vihreää jonottavat maanalaiseen suojaan kuin köyhän talon porsaat, ja pommitukset Euroopan unionin hajotessa alkavat? Juuri tästä laumasta nousee se – aivan niin kuin Nietzsche sanoi – ”hädässä ahertavien pieneläinten tympeä lemu”.

Kansanedustajien sikapalkkaus

Eduskunnan ulkopuolinen palkkiotoimikunta korottaa kansanedustajien palkkoja 1,5 prosenttia marraskuun alusta lukien ja tekee palkkoihin 6,5 prosentin tasokorotuksen ensi toukokuun alusta.

Viimeksi palkkoja nostettiin vuonna 2008 ja sitä ennen Jaakko Iloniemen vetämän toimikunnan esityksestä, jolloin eduskunnan puhemiehen palkkaa nostettiin 100 prosenttia ja ryhmäpuheenjohtajien palkkaa useita kymmeniä prosentteja. Myös rivikansanedustajien palkkoihin tehtiin roimia korotuksia.

Kansanedustajat ovat hieman laiskoja, kun eivät viitsi itse edes korottaa palkkojaan vaan siirtävät tehtävän ulkopuoliselle toimikunnalle. Edustajien täytyy ainoastaan vaivautua ottamaan raskain mielin vastaan tämä kiusallinen puolueeton päätös. Ja onhan siinäkin totta kai kantamista. Ei sitä rehellisen ihmisen omatunto kestäisi.

Palkkiotoimikunnan mielestä tasokorotuksessa ei ole mitään väärää, sillä saavathan tavalliset ihmisetkin vuokranantajiltaan 15 prosentin korotusilmoituksia, ja vakuutusyhtiöt nostavat vakuutusmaksuja 20 prosenttia pelkillä yksipuolisilla ilmoituksilla.

Kun kansanedustajan peruspalkka on nyt 6 335 euroa, tämän ajatellaan ehkä riittävän niin, ettei lahjontaa enää tarvita.

Ei vara venettä kaada...

... jos on varaa veneeseen. Mutta joskus vene voi kaataa varallisuuden. Kimi ja Tarja kilpailevat nyt muskeliveneillään, kun tasavallan presidenttiä kuljettamaan rakennettu Kultaranta VIII otettiin käyttöön. Yhdeksäntoistametrinen jahti on vain kymmenisen jalkaa lyhyempi kuin Räikkösen 72-jalkainen paatti, mutta se maksoi 1,9 miljoonan euron loppusummallaan ainoastaan runsaan puolet formulatähteä kyyditsevän venhon hinnasta. – Hyvä kauppa?

Kun maassa oli lamaa ja kurjuutta 1970-luvulla, Kekkonen teki symbolisen eleen ja vaihtoi Cadillacinsa Saabiin. Se antoi kansakunnalle viestin, että poliittinen johtaja tietää, missä mennään. Nytkin Eurooppa elää Yhdysvalloista leviävän laman kynnyksellä, ja ajan kysymys on, milloin 1990-luvun alkupuolen romahdus toistuu. Myös parikymmentä vuotta sitten Suomen kansa ja poliittinen sekä taloudellinen johto elivät yli varojensa roiskien rahaa muun muassa luksusveneisiin, joissa pääoma ei tuottanut lisäarvoa.

Moralisointia voidaan tietenkin pitää tylsänä, ja onhan valtiovieraiden kyydityksissä oltava jokin taso. Tätä osoittaa esimerkiksi ruotsalaisen museoaluksen äskettäinen vierailu Helsingissä. Mutta maassamme on myös ihmisiä, jotka asuvat pysyvästi veneiden alla. Todellisen poliittisen suuruuden ja kansansuosion voi saavuttaa vain vaatimattomuudella, ja siksi suosittelen sitä kaikille.

Nyt kun Finnjetkin menee rautanauloiksi, kukaan tuskin kaipaa 1970-lukua takaisin. Mutta selvää on, että Suomi ei pärjää myöskään muskeliveneiden sarjassa, sillä suurvaltojen johtajat voivat aina tuoda paikalle lentotukialuksensa. Elegantimpaa voisikin olla valtiovieraiden kuljettaminen jollain puuveneellä, johon liittyy romantiikkaa, ja siihen Suomen kaltaisella maalla on aina varaa.

Sarkastista on, että samalla, kun Helsingissä kärsitään asuntopulasta, kaupungissa on puutetta myös purjeveneiden ja luksusjahtien satamapaikoista. Katajanokan laiturissa nuo suomalaisten raharikkaiden suurveneet vievät sadoin metrein tilaa, eivätkä niitä tunnu edes käyttävän muut kuin kannella liikkuvat puunaajat. Liian suuret veneet ovat Suomen vesillä epäkäytännöllisiä, ja se on nähty useasti. On tietysti vaikea sanoa, millä paatilla presidenttiä ja presidentti-instituution arvovieraita pitäisi kuskata, kun Suomen merivoimatkin ovat lähinnä nimelliset. Joka tapauksessa Yhdysvallat on luopunut presidentin veneestä kokonaan, ja sen viimeiseksi käyttäjäksi jäi Jimmy Carter.

Julkisten rahojen roiskiminen kalliisiin edustusmenoihin ei ole niin harmitonta kuin näyttää. Jokainen turhuuteen laitettu lantti on väistämättä pois jostakin tärkeämmästä: sinulta ja minulta sekä ryysyrantaisen valtiomme velkojilta. Lisäksi edustusmenoihin tuhlaaminen on aina rituaalimaista ja toistaa primitiivisille kulttuureille tyypillistä fetisismiä. Omaisuuden tuhoaminen vallan ja vaikutuksen osoittamiseksi on samanlaista kuin alkukantaisten kansanheimojen taipumus neurooseihin, jotka niiden epäonnistuessa täytyy aloittaa aina uudestaan. Länsimaisissa korkeakulttuureissa puhutaan ”edustusmenoista”, kun taas pakanallisista kulteista puhuttaessa vastaavia asioita kutsutaan yksinkertaisesti tabu-uhreiksi.

En tiedä, olenko täysin mielikuvitukseton ihminen, mutta itse en ole oikein koskaan osannut orientoitua sen enempää muskeliveneiden kuin -autojenkaan maailmaan, saati niiden havittelijaksi. Sen sijaan lähtiessäni loppuviikosta Juhannuksen viettoon mieleeni tulee jotain aivan muuta, kuten Pave Maijasen ”Lähtisitkö”-laulun säkeet: ”Lähtisitkö silloin kanssani järvelle / sulle sukeltaisin helmen valkean / istuisitko kanssani keskipenkille / vastaisitko hellään suudelmaan.” Hyvää Juhannusta kaikille!