Donald Trumpin nerous ja ”meidän Veeti” -ilmiö

Donald Trumpin tapaus todistaa, miksi Platon oli oikeassa väittäessään, että valtion hallitsijoiden pitäisi elää kulutuskommunismissa, toisin sanoen olla vapaita kaikesta omistamisesta.

Platonin näkemyksen mukaan hallitsijan tehtävä sopii parhaiten filosofeille juuri siksi, että filosofit ovat hänen mielestään kuin luonnostaan vapaita omaisuudesta ja kaiken lisäksi rationalisteja.

Sen sijaan Donald Trump osoittaa, miten käy, kun rahakas johtaa valtiota. Hän on tottunut omavaltaisuuteen henkilökohtaisessa talousimperiumissaan ja toimii samoin myös valtion johdossa.

Liikemiesmoraali on samanlaista sekä politiikassa että taloudessa. 

Mutta onko Trump nero, talousnero tai poliittinen nero? Väitteet talousneroudesta on kumottu tai vähintäänkin kyseenalaistettu huomauttamalla, että hänen perityn varallisuutensa arvo ei ole kasvanut hänen hallinnassaan enempää kuin pörssien indeksit ovat nousseet itsestään.

Trump ei ole ”diilejä” tehtaillessaan ollut erityisen tehokas sijoittaja, eikä hän ole pystynyt voittamaan markkinaa, sillä samaan varallisuuden arvonnousuun olisi päässyt yksinkertaisesti ”osta ja pidä” -strategialla.

Poliittinen nerouskin näyttää horjuvan. Lauseiden toisteleminen tyyliin ”very great people, very great people” ei näytä kertovan muusta kuin orastavasta muistisairaudesta etenkään, kun kehujen jatkoksi seuraa kiristystä ja posketonta parjausta.

Toisaalta Trump näyttää saaneen aikaan myös tuloksia. Oman ilmoituksensa mukaan hän on lopettanut sopimusteitse konfliktit Intian ja Pakistanin välillä, Armenian ja Azerbaidžanin välillä, Serbian ja Kosovon välillä, Egyptin ja Etiopian välillä, Ruandan ja Kongon välillä sekä Kambodžan ja Thaimaan välillä. 

Tosin useat näistä eivät ole olleet varsinaisia sotia, ja rauhantilakin on jäänyt enemmän tulitauoksi. Esimerkiksi Kambodžan ja Thaimaan väliset taistelut ovat jatkuneet, ja Israelin ja Iranin tulitauko se vasta rikkoutunut onkin.

Pro et contra -tarkastelun näkökulmasta voidaan Trumpin puolustukseksi todeta, että presidenttinä Kamala Harris ei olisi varmasti ryhtynyt eikä pystynyt Venezuelan diktatuurin lopettamiseen, Gazan tulitaukoon pakottamiseen eikä Iranin ydinohjelman pommittamiseen. Toisaalta kukaan muu kuin Trump tuskin olisi katkaissut tukeaan Ukrainalle eikä uhkaillut NATOsta vetäytymisellä saati Grönlannin valtaamisella.

Voidaan edelleen kysyä, kumpi tässä maailman ajassa toimii loppujen lopuksi paremmin Putinia vastaan: löysä laissez-faire vai aggressiivinen vastaaminen aggressioihin. Käsittääkseni myös Trump on pakkojen edessä. 

Donald Trump tekee sellaista, mikä muilta on jäänyt tekemättä, mikä on tarpeen ja mitä muut eivät tekisi.

Aivan varmaa on, että Irania pitää estää saamasta ydinasetta, jonka se koettaa hankkia ydinsulkusopimusta rikkoen.

Niinpä julkisessa sanassa on myös aprikoitu, voisiko Trumpin silloin tällöin havaittu kyky saada aikaan myös myönteisiä asioita kieliä jonkinlaisesta neroudesta. Vai kertooko se vain touhuamisesta tai onnenpyörän pyörähdyksestä?

Eräissä tutkimuksissa on havaittu, että häiriköiden vetäessä hullun miehen rooliaan muut alkavat käyttäytyä entistä rationaalisemmin.

Näin syntyy vaikutelma, että ”asioilla on taipumus järjestyä”. Selvittiinhän toisesta maailmansodastakin.

Ajatellaan vaikka Veetiä, jolla on vaikea murrosikä. Aikuiset, opettajat ja koulukuraattorit lyövät päänsä yhteen selvittääkseen, mikä Veetiä vaivaa ja koettavat olla Veetille mieliksi, ehkä joskus laittavat rajojakin ja osoittavat, kuka määrää. Näin syntyy ”meidän Veeti” -ilmiö.

Myös Donald Trumpin tapauksessa muu maailma on joutunut sopeutumaan ja pohtimaan yhdessä keinoja tilanteen saattamiseksi hallintaan sekä ampuneet rivinsä suoriksi NATOssa, EU:ssa ja Euroopan maissa laajemmin.

Tämä konformismi (mukautuminen) on johtanut ryhmäkoheesioon (yhteen hiileen puhaltamiseen), jonka tuloksena on syntynyt häkellyttävää samanmielisyyttä myös entisten kilpailijoiden kesken.

Kun nämä löytävät yhteisen sävelen, maailma näyttää ”järkevöityvän” muutoin paitsi yhden tai muutaman muun reuhaajan osalta.

Trumpin menestys voi siis selittyä pelkällä rabulismilla, kun pelätään seurauksia.

Ja onhan tuosta ollut ehkä jotain hyötyäkin, kun Trump on pakottanut Keski- ja Etelä-Euroopan NATO-maat kiillottamaan kilpiään ja kypäriään ja saattamaan varustelumenonsa siedettävälle tasolle.

Entä käyttääkö Trump hullun miehen strategiaa tietoisesti, vai päästääkö hän vain itsensä irti?

Uskon Trumpin ilmaisevan autenttista minuuttaan ekspressiivisesti.

Kyse on enemmänkin liikemiesvaiston mukaisesta hullujen riskien ottamisesta kuin mistään neroudesta.

Tässä suhteessa Trump toimii samoin kuin ideologinen oppositionsa: vihervasemmistolaiset woke- ja cancel-aktivistit.

Hekään eivät suhtaudu periaatteellisina vihollisina pitämiinsä ihmisiin yhtään suopeammin, eikä heidän asennoitumisensa muutu sillä perusteella, kohtaavatko he vastustajiltaan mielistelevää tai armollista asennoitumista.

Sen sijaan he nauravat ivallisesti päälle, jos heidän tahtoonsa taivutaan. Samaan tapaan toimii myös Trump. Mutta aitona konservatiivina hän ei ainoastaan naura vaan vie rahat ja vapauden sekä orjuuttaa vastustajansa hegeliläisen herran ja rengin toimintalogiikan mukaisesti.

Veetin voi laittaa alaikäisenä kuriin, sillä hän ei ole oikeustoimikelpoinen, eikä murrosikä ole persoonallisuushäiriö. Mutta Trumpin tapauksessa tilanne on vaikeampi, sillä hänellä on valtaa, ellei sitten kongressi ota sitä häneltä pois vedoten tulemiseen tehtäviinsä kelvottomaksi.

Meillä täällä Suomessa on lähihistoriassa sellainen tapaus, kun Urho Kekkonen luopui presidentinvirasta tultuaan tehtäviinsä kykenemättömäksi. Tosin hän irrotti otteensa vallankahvasta henkilääkäriensä opastamana ja allekirjoittamalla eroilmoituksensa (ainakin näennäisen vapaaehtoisesti) itse.

Sen sijaan Trumpista tuskin voisi päästä eroon ilman passittamista tahdosta riippumattomaan hoitoon ja kantamatta häntä lepositeissä ulos Valkoisesta talosta.

Ei presidentin eroaminen Yhdysvalloissakaan mitään tavatonta olisi. Muistamme kai Richard Nixonin kyydittämisen helikopterilla pois. Tosin hänen rikkeensä oli Trumpin virheisiin verrattuna täysin mitätön Watergate-skandaali, joka oli 1970-lukulaisen vallankumouskaartin lietsoma.

Kremlin kulissit ja Putinin harhat – Miksi Venäjän armeija perääntyy Laika-koirana?

Viisas oppii enemmän vihollisiltaan kuin tyhmä ystäviltään. Kremlin hovissa ei muistettu tätä, kun luotettiin liikaa armeijan taistelukykyyn ja -motivaatioon.

Siksi Venäjä perääntyy nyt poltetun maan taktiikalla. Kostoaseita räjähtelee Ukrainan aroilla ja Itämerellä asti.

Venäjän asevoimissa – niin kuin länsimaiden mediassakin – kiinnitettäneen liiaksi huomiota sodankäynnin pelkkiin materiaalisiin ja taktisiin väärinarvioihin.

Vähemmälle jäävät inhimilliset resurssit (human resources), joista puhutaan muodikkaasti siviiliyhteiskunnassa. HR ei ole kuitenkaan pelkkää haippia.

Suuri osa Venäjälle kohtalokkaista ja Ukrainalle onnekkaista erehdyksistä ovat olleet psykologisia ja perustuneet kognitiivisiin vinoumiin, eli tiedollisiin väärinymmärryksiin, jotka nojaavat filosofis-loogisiin virhepäätelmiin.

”Harhaisuus” onkin usein käytetty yleisselitys Putinin hovin umpikujalle. Katsotaanpa, millaisten harhojen vallassa Putin ja hänen esikuntansa ovat voineet toimia.

 

Putinin ja hänen hovinsa harhat

1) Selviytymisharha (survivorship bias). Selviytymisharhan vallassa on päädytty väärään kuvaan Venäjän armeijan iskukyvystä, kun sitä on arvioitu esimerkiksi Georgiassa ja Syyriassa saavutettujen voittojen eikä tappioiden kautta. On väärin tehdä johtopäätöksiä henkiin jääneistä, kun heikot kohdat olivat niissä, jotka eivät selvinneet.

2) Pienten lukujen laki (law of small numbers). Pienten lukujen lain pohjalta on tehty laajoja yleistyksiä liian pienestä määrästä tietoa. Krimin valtauksen onnistuminen maahanlaskujoukoilla ja tunnuksettomilla sotilailla ei antanut näyttöä siitä, että hyökkäys onnistuisi maasodan muodossa laajalla alueella.

3) Ylivertaisuusvinouma (Dunning-Gruger-effect). Eräiden keskeisten tutkijoidensa mukaan nimetty ylivertaisuusvinouma nojaa narsismiin ja kyvyttömyyteen arvioida omaa taitotasoaan. Sen kohtalokkuus piilee spiraalimaisuudessa: mitä huonommin yksikkö suoriutuu tehtävistään, sitä heikommin se pystyy arvioimaan itse omaa osaamistasoaan. Taidon puutteet kompensoidaan kuvitelmilla, ja kuilu syvenee.

4) Vahvistusharha (confirmation bias). Vahvistusharha tunnetaan muistin valikoivuutena, uskomusten asettamisena tosiasioiden edelle ja virheellisenä korrelaationa sellaisten asioiden välillä, joilla ei ole keskenään tekemistä eikä vaikutusyhteyksiä. Vahvistusharhan puitteissa Kremlissä rakenneltiin promootiota Kiovassa pidettävälle voitonparaatille, mutta triumfivaunujen sijasta Ukrainassa on nähty palasiksi ammuttuja venäläisiä panssarivaunuja.

5) Voittajan vankkurit (bandwagon-ilmiö). Ihmisten oletetaan hyppäävän helposti ennakkosuosikkien vankkureille omaa asemaansa parannellakseen tai välttyäkseen liittymästä häviäjiin. Venäjällä ei kenties huomattu, että Venäjä oli sodan ennakkosuosikki vain venäläisen omasta näkökulmasta, ja siksi kärryt valjastettiin hevosen eteen. Samasta harhasta lienee peräisin Putinin ”suuri henkilökohtainen kannatus”.

6) Stigma-ilmiö (stigma / prejudication). Ukrainalaisille ennakkoluuloisesti langetettu häviäjän stigma on osoittautunut heidän pelastuksekseen sikäli, että se on johtanut Venäjän aliarvioimaan vastustajaansa – kohtalokkain tuloksin.

7) Sädekehävaikutus (halo effect). Sädekehävaikutus on stigma-vaikutuksen vastakohta. Sen mukaan ajatellaan, että jos joku on hyvä jossain asiassa, hänen täytyy olla hyvä jokaisessa asiassa. Esimerkiksi jos ihminen osaa hypätä mäkisuksilla, hän osaa myös laulaa. Ja joku osaa laulaa, hänen täytyy olla hyvä myös talouspolitiikassa. Putin pitää itseään nerokkaana puhujana, ja siksi hän pitänee itseään etevänä sotapäällikönä. Sääliksi käy kenraalikuntaa.

8) Osaamisansa (compenency trap). Osaamisansa puolestaan nojaa sekin ihmisten toiveikkaaseen tapaan arvioida itseään myönteisesti: narsismiin. Venäjällä luotettiin vanhoihin ”hyviksi havaittuihin” toimintatapoihin, eikä huomattu, millainen vaikutus esimerkiksi Ukrainan käyttämillä drooneilla on sodankäyntiin.

9) Kuumien käsien harha (hot-hand fallacy). Tällaisessa ns. ”heittoputkivaikutuksessa” luotetaan siihen, että satunnaiset onnistumiset esimerkiksi nopanheitossa, ”Haluatko miljonääriksi” -kisassa tai koripallossa johtavat onnistumiseen seuraavillakin kerroilla. Venäjälle ei rouva Fortuna ole ollut viime aikoina suopea. Psykologisissa tutkimuksissa on tosin todettu, että aiemmat onnistumiset vahvistavat itseluottamusta niin, että ne todella parantavat suoriutumista myös jatkossa. Menestyksen kierteessä näyttää olevan nyt Venäjän sijasta Ukraina.

10) Yksimielisyysharha (false consensus bias). Yksimielisyysharha on Venäjällä kipsattu ”Yhtenäinen Venäjä” -puolueen nimeen. Näin torjutaan epäilystä, että federaatio rakoilee. Harhan tukena ovat palkka-armeijaa suuremmat sisäisen turvallisuuden joukot. Donetskin, Luhanskin, Hersonin ja Zaporižžjan vaaliteatterissa ihmiset pudottelivat äänestyslippuja läpinäkyviin laatikkoihin, katsellen kiväärinpiippuihin äänestyspaikkojen pihoilla.

11) Pahan maailman oireyhtymä (mean world syndome). ”Yksimielisyyttä” Putinin hallinto tavoittelee levittämällä kuvaa uhkaavasta ulkomaailmasta. Hän haluaa bunkkeroida Venäjää tavalla, jota mediatutkija George Gerbner selitti väkivallan kultivaatioteoriallaan jo 1970-luvulla. TV-settinsä ja nojatuolinsa välissä istuvat venäläiset on vakuutettu ”juhlavasta ja isänmaallisesta” väkivallasta, jolla ei ole kielteisiä seurauksia – kunnes asiat alkavat koskea itseä reaalitodellisuudessa.

12) Julkaisuharha (publication bias). Venäjän taipumus julkaista valtion kontrolloimassa mediassa vain myönteisiä uutisia sodasta on kaatunut ongelmana hallinnon itsensä päälle. Kansalaiset on tuuditettu myönteiseen käsitykseen sodasta. Tiedotus- ja toitotusvälineiden suoltaman informaation ja todellisuuden välinen ristiriita on paljastuessaan johtamassa paniikkiin ja kukaties kumoukseen. Pato romahtaa rakentajien päälle, mutta onhan majavienkin yleisin kuolinsyy päälle kaatuva puu.

13) Ulkopuolisten vaikuttajien poissulkeminen (ghost in the machine). Venäjä laskelmoi, ettei Ukraina saisi paljoakaan kansainvälistä tukea puolustukselleen. Yllättäen lähes koko läntinen maailma on vetänyt Ukrainan viirit tankoihinsa, ja materiaalista tukea Ukrainalle on hillinnyt antamasta lähinnä pelko sodan laajenemisesta.

14) Itsepetos (self-deception) on petosten muodoista pahin, sillä syyllinen on paikalla koko ajan. Laaja sota on merkkinä siitä, että venäläiset ovat uskoneet kollektiiviseen petokseensa.

15) Tilannesokeus (change blindness) ei ole koostunut vain huonoista itsensä arvioinneista ja tilannetietoisuuksista, vaan venäläiset eivät ole ymmärtäneet myöskään sitä, mitä heille ja heidän maalleen on laajassa skaalasssa tapahtumassa. Venäläiset ovat keskittyneet käymään vääriä sotia ja taistelemaan asioista, joita ei ole tai joilla ei ole merkitystä (Ukrainan arot, vanhoillisuus, suurvaltamaine).

Putinilla kaikki pelissä

Itse en osta enkä myy sitä käsitystä, että Putin ja hänen hallintonsa olisi hullu. Kyse ei ole pelkästä näytelmällisestä halusta lisätä ydinpelotetta. Myös järkevää esittäessään Putinin hovi on aidosti mielisairaassa tilassa.

Näyttöä siitä antaa sekopäinen puhe, jonka Putin piti lähipiirilleen Kremlissä. Blingiä oli kuin Sikstuksen kappelissa tai Berlusconin makkarissa, mutta ajatuskulku suoraan hevoshaan sontaiselta laitumelta.

Tuhojen lisäksi voitaisiin miettiä, kuinka valtavia mahdollisuuksia Venäjä on harhaisuudellaan menettänyt käydessään sotaa lähes koko länsimaailmaa vastaan.

Verrattuna siihen, miten paljon nerokkaita luomuksia venäläiset tiedemiehet ja taiteilijat ovat aikojen saatossa tehneet, tämä Putin ja hänen regimensä ovat taantuneet apinan tasolle, jolloin rinnastusta voi pitää solvauksena eläinparkaa kohtaan.

Putin katsoo peiliin.

Venäjän valtion käymä sota on nykyajan ihmis- ja luontokäsitysten valossa hirmuinen rikos kaikkea elollista vastaan, etenkin kun siihen on liitetty ihmisoikeus- ja ympäristörikosten lisäksi myös ydintuhon uhka.

Putinin ”perinnäisarvot” ovat perityt teknologiasta ja massakulttuurista juopuneen 1930-luvun diktatuureista ja totalitarismeista. Ne kielivät imperialismin kuolinkorahduksista ja toisaalta myös ihmisyksilöiden taipumuksesta korvata uskonnolliset auktoriteetit maallisilla liidereillä.

Historian nuottiviivastot ovat sellaisessa asennossa, että sota venäläistä autokratiaa vastaan on pakko voittaa. Kympin kysymys on, miten saada tulos aikaan mahdollisimman vähin vaurioin.

Länsimaiden ei pidä sortua kyseisiin harhoihin itse, vaikka Ukrainan armeija on hyvässä vauhdissa ja liike-energia juuri nyt suuri.

Pelottelujensa kovaäänisyydestä päätellen pelko on hiipinyt Venäjän regimen omiin kalsareihin. Selvempää näyttöä maan umpikujasta ei voisi olla kuin juoksu ydinaseiden taakse. Putinin toivo on vain siinä, että länsimaat itse jotenkin kompuroivat.

Venäjän menetelmät: pelottelu, propaganda, projisointi ja peilailu

Venäjä tulee jatkossakin käyttämään neljää pääasiallista metodiaan, jotka ovat pelottelu, propaganda, projisointi ja peilailu.

Pelottelu ja propaganda tunnetaan laajalti. Projisointi tarkoittaa omien ongelmien siirtämistä muiden syyksi (esimerkiksi ”Venäjää eristetään”). Myös omien aggressioiden kääntämisestä muiden piikkiin on saatu paljon näyttöä.

Peilailu taas on muissa nähtyjen piirteiden omaksumista Venäjän toimintamuodoiksi. Esimerkkinä siitä on Venäjän tavantakainen viittaaminen Naton välintuloon, jolla liittoutuma lopetti Kosovon verisen sodan vuonna 1999. Vastaavasti Venäjä on koettanut oikeuttaa interventiotaan ja äänestyssirkustaan Donetskissa, Luhanskissa ja muilla alueilla.

Tämän varjoon jää helposti se, että Ukrainaan kuuluneet alueet eivät ole antaneet itsenäisyysjulistusta järjestääkseen äänestyksen, maassa ei ollut vaalitarkkailijoita ja äänestyksen tulokselta puuttuu kansainvälinen tunnustus.

Monet ovat unohtaneet, että Venäjä järjesti Donetskissa ja Luhanskissa valeäänestyksen alueiden itsehallinnosta jo vuonna 2014, joten voidaan kysyä, mihin tätä jatkuvaa äänestyttämistä tarvitaan.

Jos kysytään, miten käy, jos tai kun Ukrainan joukot palaavat mailleen, todennäköinen vastaus on, että Venäjän uhkaukset eivät toteudu.

Ydinaseita estää käyttämästä tosiasia, että seuraukset koskisivat myös Venäjää itseään, ja menetettävää Venäjällä on edelleen liikaa Moskovaa ja Siperiaa myöten. Ennemmin lentää Putin itse kuin yksikään ydinlatauksella varustettu ohjus.

Mitä useammin ydinaseilla uhataan niitä käyttämättä, sitä heikommaksi ydinuhan pelotevaikutus käy jatkossa. Ja mitä useammin länsi taipuisi ydinaseiden edessä, sitä useammin Venäjä käyttäisi niitä eri maiden kiristämiseen tulevaisuudessa.

Myönteistä Venäjän aloittamassa sodassa on vain, että se on saanut suomalaiset Venäjä-myönteiset putinistit mykistymään Internetin laareissa ja syömään sympatian kaipuuseensa Pfizerin sinistä.

Aiheesta aiemmin:

Hullu-Putinin diagnoosi ja Venäjän tulevaisuus

Putoaako Hullu-Putinin paidasta ydinasenappi? – ”Putinille put out”

Käydäänkö nyt sotaa vai ei?

Roistovaltion raunioilla – Venäläinen kleptokratia uhkaa itseään ja muita

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty

Putin herättää Wotanin

Putin tarvitsee tutin

Vihervasemmiston pakko-oireista

Kun psykiatrian erikoislääkäri Seppo Mäkinen kirjoitti viime syksynä Suomenmaa-lehteen mielipidekirjoituksen, jossa hän kyseenalaisti pääministeri Sanna Marinin toimintakyvyn hänen pakko-oireisiinsa viitaten, jutusta nousi kohu, ja kirjoitusta sensuroitiin ajan tavan mukaisesti nopsaan.

Kepulaisen lehden julkaisema kirjoitus oli kosto tavasta, jolla Marin oli läksyttänyt keskustalaisia vastuuministereitä, Annika Saarikkoa ja Antti Kurvista. Mutta juttuun sisältyi myös totuuden jyvä.

Marin oli avautunut pakko-oireistaan, kuten yöllisestä siivoamisvimmastaan ja pururadoilla pinkomisestaan Maria Veitolan juontamassa Yökylässä-ohjelmassa, ja asiasta kirjoitti muiden muassa Kotiliesi. Iltalehden mukaan Marin harjaa hampaansakin peräjälkeen kahteen kertaan.

Kaikki nämä jutut eivät olleet laaditut vain Sanna Marinin bilesikailujen peite- tai selittelyuutisiksi.

Pakko-oireita sanotaan psykologian kielellä neurooseiksi tai kompulsioiksi. Sigmund Freud katsoi niiden johtuvan lähinnä seksuaalisuuden tukahduttamisesta ja yllykkeiden torjumisesta, ja hän piti ongelmaa nimenomaan naisten ominaisuutena. 

Freudilla oli aikoinaan vaikeuksia saada näkemyksiään hyväksytyiksi, sillä hänen tulkintojaan naisten hysteriakohtauksista pidettiin epäsoveliaina, ja ne herättivät vastustusta sekä kollegoissa että maallikoissa. Nykyään hänen linjoillaan näyttävät olevan iltapäivälehtien toimittajatkin, joiden mukaan ”[s]iivoaminen on monen naisen tapa purkaa esimerkiksi stressiä”. Vihaista imurointia siis.

Pakko-oireet voivat olla kantajilleen tuskallisia, mutta vaarattomia ne ovat sivullisille ainakin siihen asti, kunnes ne alkavat haitata läheisten ihmisten tai koko yhteiskunnan elämää.

Psykiatri Mäkinen kiinnitti tarkan silmänsä Marinin nopeisiin takinkääntöihin, pakonomaiseen käskyttelyyn, valtion velanottoon ja siivousvimman kääntämiseen hyveeksi. Niitä voidaan pitää defension muotoina.

Neurootikkojen hoitaessa taloutta käy helposti samoin kuin pelinhimon koukkuun jääneille. Velanottoa jatketaan poliitikkojen pakkomielteiden vuoksi samaan tapaan kuin Putin jatkaa hullua sotaansa omien kompulsioidensa vuoksi.

Pakko-oireiset voivat siis olla vaarallisia politiikassa.

Korostan, että näkemykseni eivät ole henkilökohtaista kritiikkiä ketään vastaan, vaan motiivini ovat  sosiaalipsykologina ja filosofina samoja kuin psykiatri Mäkisen. Pakko-oireisia olisi suojeltava myös heiltä itseltään.

Jynssäämisen ja muiden pakkotoimintojen taustalla vaikuttaa usein jokin elämänvale. Myös politiikassa esiintyy ohjelmallisia pakkomielteitä.

Yksi niistä on jatkuva ja järjenvastainen pyrkimys ilmastosopimuksiakin ripeämpään hiilineutraaliuden saavuttamiseen. Toinen on väittämä maahanmuuton välttämättömyydestä sekä kaiken sellaisen argumentaation pois sulkeminen, joka ei ole monikulttuuri-ideologian mukaista.

Nämä kompulsiot ovat käyneet selvästi esille varsinkin vihreiden poliitikkojen kokonaisilmaisusta. 

Esimerkiksi Maria Ohisalon esiintymisissä on huomattavaa ristiriitaisuutta. Puhe värisee valheesta, kun edessä on tosiasia, ettei vihreää vallankumousta ja vastuullista taloutta voida saavuttaa yhtä aikaa. Ääni ei vastaa kuvaa, ja kaikesta paistaa päälle tietämättömyys, epävarmuus ja epäuskoisuus.

Ministerin kenkiin päätynyt nuorisopoliitikko Emma Kari puhuu hallituksen aikaansaamista ympäristönormien kiristyksistä kaikille ihmisille kuin lapsille ja vaikuttaa lapselta itsekin. Takaa kajastelee, ettei hän usko näkemyksiinsä edes itse. Kalliiksi käy Emma Kari häntä äänestäneille köyhille.

Neurooseihin ja kompulsioihin liittyy myös vahvistusharha, jonka mukaisesti ihminen olettaa jotakin, mikä ei ole totta, ja hakee tukea vääristyneille käsityksilleen.

Hallitus on kognitiivisessa tunnelissa siksi, että vasemmiston yleisen suhtautumistavan mukaisesti se noudattaa mieluummin ideologiaa kuin todellisuutta. Hallitus lukee maaston sijasta karttaa, ja kartta näyttää erilaiselta kuin maasto.

Oli tuhoisaa päästää valtaan taitamaton vihervasemmistolainen hallitus monen kriisin keskelle. Vastuussa siitä on Kepu, sillä eduskunnassa on oikeistoenemmistö.

Hyvää tilanteessa on, että toinen toisensa perään toistuneet kriisit ovat pakottaneet hallituksen pidättäytymään suurimmista omista hulluuksistaan ja ohjelmansa läpiviemisestä, kun aikaa on kulunut pelkkään reagoimiseen.

Olemme saaneet retrospektiivisen näytteen reaalisosialismista, jossa kaikki kiva on kielletty: yksityisautoilu pannassa, liikkumisrajoitukset voimassa, ravintolat kiinni, ihmisillä anonymiteetin varmistavat kasvomaskit, tapaamisoikeuksia rajoitetaan, ja pian on pulaa elintarvikkeistakin.

Energian hinta on katossa, ja huoneistojen lämpötilaa alennetaan. Inflaatio vie rahan arvon, ja velkojen korot kaatavat sekä kansalaiset että valtiot. Poliittisten liiderien pakkomielteiden vuoksi on pian taas Euroopassa täysi rähinä päällä.

Venäjän johto kognitiivisessa tunnelissa – Nato-ovi auki Suomelle

Suomen kansainvälinen asema on muuttumassa historiallisin harppauksin Valkoisen talon, Kesärannan ja Mäntyniemen kautta yhtä jalkaa Ruotsin kanssa kohti Natoa.

On oivallettu, että toiminnan aika on tullut, kuten valppaat ja viisaat havaitsivat myös vuonna 1917, jolloin Venäjä oli ajautunut sisäiseen kaaokseen.

Kaiken kanssakäymisen keskellä on syytä pitää mielessä, että vaikka poliittiset mannerlaatat liikkuvatkin, maantieteellinen asemamme pysyy.

Joskus suhteita Venäjään on jälleen normalisoitava. Koska siihen menee todennäköisesti paljon aikaa, luodaanpa odotellessa katsaus Venäjän fataaliin nykytilanteeseen.

Kuuluisa aivotutkija Ian Robertson totesi viime viikolla, että Vladimir Putinin aivot ovat voineet päätyä pitkän itsevaltiuden tuloksena tilaan, jossa ne huumaantuvat vallasta. 

Valta on vaikuttanut kuten kokaiini ja tehnyt käyttäjästään riippuvaisen. – Uskottava selitys, mutta pelkästään yksilöpsykologinen.

Tuollaista tilannettahan ei synny ilman ympäristön ja yhteiskunnan vaikutusta. Edellytyksenä on, että lähipiiri antaa valtiaalle jatkuvasti kiittävää ja palkitsevaa palautetta.

Palautteen täytyy olla myönteistä, jotta hallitsija pysyy tyytyväisenä ja mielistelijät sekä hännystelijät kiinni vallankahvassa.

Putinin päihtyminen vallasta on siis seuraus ympäristötekijöistä, jotka puolestaan ohjautuvat vallan hovin halusta turvata omat etunsa. Oligarkia, jossa rikkaat rikastuvat poliittisen vallan tuella, on paha yhteiskunnan korruptoituneisuuden muoto.

Tästä johtuu, että maa katoaa jalkojen alta, ja todellisuus etääntyy. Tulokset näkyvät muun muassa siinä, että Putinin ”sotilaallinen erikoisoperaatio” ei ole edennyt odotetusti.

Sosiaalipsykologisesti kyseessä on vahvistusharha, jonka tuloksena syntyy kognitiivinen tunneli.

Valtias saa valikoitua informaatiota ja uskoo siihen, sillä se ruokkii omahyväisyyttä ja tarjoaa narsistista mielihyvää. Valtaa siirtyy tätä kautta myös vallan salonkien ovimiehille ja lähipiirille, jotka säätelevät lävitse tihkuvan tiedon rajaa.

Kyse on lyhyesti sanoen itsepetoksesta. Se taas on petoksen muodoista pahin, sillä syyllinen on paikalla koko ajan.

Lopulta valtias päätyy oman valtansa uhriksi, ja näin syntyy sanonta, että valta turmelee aina, ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti.

Pohjimmiltaan aivoissa tapahtuvan muutoksen taustalla on siis sosiaalisen eristämisen prosessi, jonka tuloksena alkavat orastaa myös paranoia ja megalomania: vainoharhaisuus ja suuruudenhulluus. Koronaeristys on niitä kenties tehostanut.

Hulluutta on tietenkin monenlaista, ja osa siitä voi olla machiavelliläistä pelotehulluutta, jonka takana on toive, että hullulle oltaisiin mieliksi.

Putinin hulluus lienee osittain tuollaista järkiperäistä hulluutta. Sen taustalla voi olla laskelmointia, kuinka päästä eroon Ukrainan pitkään jatkuneesta pattitilanteesta. Tavoitteena on todennäköisesti vähintäänkin maan jakaminen kahtia Dnepriä myöten Länsi-Ukrainaan ja Itä-Ukrainaan.

Kyseinen strategia perustuu kuitenkin kognitiiviseen tunneliin, jonka päässä ei näy valoa.

Hintana nimittäin on, että Venäjä on jo nyt menettänyt kaiken poliittisen ja taloudellisen toimintakykynsä Euroopan ja Pohjois-Amerikan piirissä, ja jäljellä on vain sotilaallinen voima.

Venäjää itseään pitää letkuissa vain energiakauppa ja muutamien Euroopan ulkopuolisten maiden moraalisesti heikentyvä vaihtosuhde.

Putin on tuhonnut Venäjän tulevaisuuden vuosikymmeniksi, ja korjaantuminen on hidasta, vaikka Kremlin hallinto syrjäytettäisiin heti.

Putinin väistyminen on kuitenkin välttämätöntä. Arvoitus on vain, tapahtuuko se kansanvaltaisen kumouksen, sotilasvallankaappauksen, oligarkkien vai niiden kaikkien kautta yhteistuumin. Syrjäyttämistä varmasti jo suunnitellaan kuin ukko-Freudin klassisissa fantasioissa.

Tarina käy toteen, kun kansalaiset Venäjällä huomaavat, että heidän henkilökohtainen toimeentulonsa on vaarassa länsimaiden toimeenpaneman ”taloudellisen erikoisoperaation” tuloksena. Sotilaat puolestaan kääntävät kanuunansa havaitessaan, että maan yleinen etu vaarantuu.

Prosessia hidastavat vain valheellinen media ja sensuuri, joiden vuoksi eurooppalainen demokratia on venäläisten mielestä ”fasismia” ja isovenäläinen nationalismi ”turvallisuuden takaamista”. Jälleen näyttö siitä, mitä infosotaa käyvä valtiojohtoinen media voi saada aikaan, kun valtio kompuroi omassa hybridivaikuttamisessaan.

Myöskään Suomessa ei pidä tehdä päätöksiä kognitiivisessa tunnelissa.

Me emme saa uskoa liiaksi omaan puolustuskykyymme emmekä myyttiseen hokemaan, että meillä on erinomaisen vahvat Puolustusvoimat ja häikäisevä maanpuolustustahto.

Niitä ei ole testattu pitkään aikaan todellisessa tilanteessa. Jo pelkästään liikekannallepano vaikuttaa hitaan puoleiselta, kolmannes asevelvollisista ei suorita varusmiespalvelusta, ja on epäiltävä, lähtisivätkö millenniaalit World of Warcraft- ja Battlefield-peliensä äärestä puolustamaan vaikkapa Lapin erämaita, jos pitäisi.

Ilman vahvoja ja ajantasaisia Puolustusvoimia Natoon puolestaan ei voitaisi edes pyrkiä, mutta ilman Naton taustatukea hyvätkin asevoimat jäisivät tehottomiksi ja yhteensopivuuden käyttökelpoisuus sekä uskottavuus laskisivat.

Sen sijaan Naton jäsenenä Suomen Puolustusvoimien toimintakyky ja uskottavuus saisivat eksponentiaalista arvonlisää. Natoon liittyminen on siis kuin valuutan revalvaatio, eikä siitäkään kerrota etukäteen.

Venäjä on pakastimessa seuraavat 20 vuotta, joten Suomen ainoa tie kulkee tästä eteenpäin länteen.

Muuttuneessa tilanteessa myöskään suomalaisten ei pitäisi luottaa mihinkään vanhoihin vahvistusharhoja ruokkiviin kansallisiin hokemiin vaan pitää Naton jäsenyyttä ja mahdollista liittolaissopimusta suunnitellessamme pää kylmänä ja kynä kuumana.

Kulissien takana luullakseni luonnostellaankin jo jonkinlaista sopimusta Yhdysvaltain, Suomen ja Ruotsin välisen kolmikantaisen puolustusyhteistyön tai jopa liittolaissopimuksen solmimiseksi.

 

Aiheesta aiemmin:

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty (2022)

Putin herättää Wotanin (2022)

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa (2022)

”Jos Venäjä hyökkää” – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon (2022)

Suomen Nato-juna meni jo (2017) 

Putin tarvitsee tutin (2016)

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa (2016)

Ukraina ei saa unohtua (2016)

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!” (2016)

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta (2015)

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan (2014)

Nato-haukka – Mikä se on? (2014)

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa (2014)

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava (2014)

Kun apu on suurin... (2014)

Suomi liittyy jälleen Natoon (2013)

Nato – Otan (2008)

Natoon auringonpaisteessa (2008)

Natoon vai ei? (2007)

Suomelle ydinase?  (2007)

Nato-pimitys (2007) 

 

Tottelemisen vaarat

Ihminen on mestarillinen sopeutuja. Hyvän adaptiivisuutensa ansiosta ihminen on pärjännyt evoluutiossa erinomaisesti.

Mutta ihmisen sopeutumis- ja mukautumiskyvyssä piilevät myös vaaransa. Frankfurtin koulukunnan filosofeista erityisesti Erich Fromm ja Theodor W. Adorno arvostelivat jo ennen toista maailmansotaa ihmisten alttiutta auktoriteeteille. He luonnostelivat niin sanotun autoritaarisen persoonallisuustyypin pääpiirteitä kirjoituksissaan.

Monia massailmiöitä, kuten fasismia, kommunismia ja kansanjoukkojen yleistä johdettavuutta onkin voitu selittää ihmisten kyvyllä tai pyrkimyksellä sopeutua, mukautua ja miellyttää. Sopeutumis- ja mukautumiskyky on ihmisille itselleen vaarallinen etenkin silloin, kun he ovat muitta mutkitta sopeutuneet vaikeisiin oloihin esimerkiksi keskitysleireillä, sosialismissa tai joissakin muissa kommuuneissa.

Koko ongelma ei ole kuitenkaan vain vastaanottajien päädyssä. Autoritaarinen yhteiskunta edellyttää autoritaarisen johtajuuden.


Valtamedia rakentaa Marinille puuttuvaa auktoriteettia

COVID-19-kriisin keskellä ihmisten tottelevaisuus punnitaan ja heidän kuuliaisuutensa auktoriteeteille pullahtaa väkisinkin esiin. Suomalaisten tottelevaisuus on liikuttavaa.

Niinpä tässäkin ihanuudessa piilevät vaaransa. Huomaatte kai, kuinka valtamedia kiittää pääministeri Sanna Marinia ”loistavasta johtajuudesta”, ”mallikkaasta kriisin hoidosta” ja ”selkeästä viestinnästä”, jopa poseeraamisesta muotilehti Voguessa.

Valtamedia petaa istuvalle pääministerille auktoriteetin asemaa, vaikka hän ei tee oikeastaan muuta kuin lukee asiantuntijavallan sanelemia välttämättömiä päätöksiä ja toistelee niitä opetellusti kuin hyvässä ja selkeässä koulunäytelmässä.

Myös minä näkisin tänä kesänä mielelläni auringon koronan muuallakin kuin pääministerin hymyilevillä kasvoilla, mikäli näiltä koronaviruksen rajoitustoimilta pystyisi.

En tosin pyri esiintymään potilaiden lääkärinä, sillä olen pelkkä filosofian ja valtiotieteiden lääkäri, enkä sen vuoksi puhu koronaslangia vaan keskityn yhteiskunnan parantamiseen.

Myös muiden kannattaisi koronadiskurssin sijasta jatkaa elämäänsä ja lopettaa asiantuntijavallan matkiminen siitä huolimatta, että ”tartuttavuuslukeman”, ”tautihuipun” ja tuon hullunkurisen ”laumaimmuniteetin” käsitteet näyttävät kaapanneen puheenaiheet ja olevan nyt kaikkien huulilla.

Luulen, että eristystoimet ja kansalaisten tottelevaisuus ovat menneet niin syvälle ihmisten ihon alle, että myös kausiflunssia on sairastettu tavallista vähemmän, joten suurta syytä huoleen ei pitäisi olla.

Olen tosin sitä mieltä, että hallituksen pohtima koulunkäynnin aloittaminen kahdeksi viikoksi olisi perin ajattelematonta ja turhaa. Mutta muutoin rajoitustoimia täytyy vähitellen purkaa ja luottaa siihen, että kansalaiset osaavat jo rajoittaa itseään ilman viranomaisvallan pakkotoimia.

On siirryttävä kaikkien kansalaisten pidättämisestä ja vangitsemisesta riskiryhmien eristämiseen; tosin millekään laukalle ei ole syytä lähteä. On tämä korona sellainen vitsaus, josta ei pidä vitsailla. Tai muuten tulee vitsasta.


Hallituskriisi tb?

Sen totean kyllä, että valtamedia on kohdellut Sanna Marinia ja koko hallitusta silkkihansikkain ja leiponut hänestä suurta liideriä ja auktoriteettia, mikä noudattelee politiikan medioitumisen kaavaa. Jos auktoriteettia alun perin puuttuikin, sitä on tarjolla nyt: ”yhteiskuntavastuunsa” (eli puolueellisuutensa ja kritiikittömyytensä) tunnustavan lehdistön tuella. Mikä ilo vihervasemmistolaiselle hallitukselle!

Mikäli tämä on totta, pääministerin pitäisi olla pian entinen.

Kaikki ei ole kuitenkaan mennyt ihan ongelmattomasti, kuten saatoitte havaita viime perjantain Iltalehdestä. Jos väitteet Marinin avopuolison osallisuudesta yritystukien jakamiseen ovat totta ja Marin on kiistänyt tämän kaiken julkisuudessa, Marin saattaa olla antanut eduskunnalle väärää tietoa, ja hänestä voi tulla nopeasti entinen pääministeri.

Asiaa pahentaa, että Marin ei antanut eduskunnalle tilaisuutta kysyä asiasta, vaan karanteenissa olostaan johtuen hänen kannakseen kansanedustuslaitokselle jäi Twitterissä kaikelle kansalle esitetty viesti.

Kehnoa on sekin, ettei hallitus ole (ainakaan minun tietääkseni) pystynyt jakamaan kansalaisille yhtään suusuojainta oman ”avautumisella ja sulkeutumisella” jojoilevan spekulointinsa tueksi, vaikka kuonokoppia on ollut tunnetusti tarjolla sopimattomia puhuneille.

Valtamedia on ollut orkestroimassa demareille kannatuskasvua olemalla esittämättä keskeisiä kysymyksiä, jotka koskevat esimerkiksi suojavarusteiden viipymistä.

Myös kysymys lähes 200 miljoonan euron koronatukiaisista mitä oudoksuttavimmille yrityksille ja yhteisöille olisi savikiekkona ilmassa, mutta toimittajista juuri kukaan ei tähtää siihen. Näin on ilmeisesti siksi, että yritystuet ovat korruptiivisen politiikanteon ytimessä, johon kukaan ei uskalla puuttua, iltapäivälehtien kirjoittelua lukuunottamatta. Käsittelin koko järjestelmän tehottomuutta jo vaalikirjassani Kuinka Suomi korjataan? (2019, luku 2.2.).


Lomabussi-ilmiö kriisien keskellä

Sosiaalipsykologiasta tunnetaan lomabussi-ilmiö, jonka mukaisesti ihmiset etelänmatkalla luovuttavat kaiken valtansa ja itsemääräämisoikeutensa matkanjohtajalle ja seuraavat häntä kuin lauhkeat lampaat.

Tämä ilmiö ei saa jäädä Suomessa pysyväksi. Suomi on jälleen potkaistava käyntiin, tottelevaisuuden ja kuuliaisuuden pitää väistyä jatkuvien rajoitustoimien tieltä, kriittisyyden on kasvettava esiin, ja hihat on käärittävä jälleenrakennustyötä varten.

Nimittäin monta asiaa on hoitamatta. Maailma on siirtynyt pysyvien kriisien tilaan: on julkisen talouden rahoitus- ja velkakriisi, on euron kriisi, on EU:n liittovaltiopolitiikan ja kansallisen itsemäärämisoikeuden ristivetoon perustuva kriisi, on pakolaiskriisi ja on kaiken tämän päällä vielä muut kriisit hetkeksi näkyvistä peittävä koronakriisi, joka tosin lienee vain ohimenevä mutta syventää kaikkia muita kriisejä.

Vaikka vallan kulmahammas pilkistääkin esiin valtaapitävien tahoilla koronakriisin mahdollistamien poikkeustoimien kautta, on syytä palata hoitamaan näitä muita paljon jatkuvampia kriisejä heti tai niin pian kuin mahdollista.

Sen vuoksi kansalaisten ei tule tuudittautua pysyvän tottelemisen vikasietotilaan, sillä kulkuneuvomme ei ole etelänlomabussi, jonka autoemäntänä toimii Sanna Marin.

Kulttuuriministeriö kouluttaa lapsista kavaltaja-agentteja

Erich Honeckerin harppi-Saksassa Stasi iski silmänsä lapsiin nähden lasten viattomuudessa mahdollisuuden kouluttaa heistä kavaltaja-agentteja valtion vihollisten kiinni saamiseksi. Lapsihan ei osaa pitää mitään sisällään, ja juuri siksi lapsia sanotaankin lapsiksi.

Niinpä valtiollinen poliisi toivoi lasten ilmiantavan myös omat vanhempansa, mikäli heillä oli sosialismin vastaisia mielipiteitä tai toimintaa.

Kommunistisella manipulaatiolla ja indoktrinaatiolla lapset yritettiin kasvattaa alusta pitäen lojaaleiksi valtiolle. Sitä kautta koetettiin tunkeutua kasvatuksen perusyksiköihin, perheisiin, ja rikkoa luontaisiin ihmissuhteisiin liittyvä luottamus.

Tämä ei tietenkään täysin onnistunut. Mielenkiintoista on, onnistuuko lasten värvääminen poliittisiksi agenteiksi Suomessa.

Lehdet kertoivat hiljattain, että opetus- ja kulttuuriministeriö on myöntänyt yli 100 000 euron rahoituksen 13–18-vuotiaiden nuorten kouluttamiseksi ”vihapuheen vastaisiksi agenteiksi”.

Filosofian, kasvatustieteen ja psykologian näkökulmasta on erittäin arveluttavaa, jopa vaarallista, ryhtyä käyttämään nuoria poliittisen toiminnan välineinä. Kirjoitin aiheesta jo käsitellessäni tapausta, jossa eräässä tamperelaisessa koulussa oli lapsille annettu poliittisia aiheita käsiteltäviksi.

Ensinnäkään (1) missään ei ole hyväksytty yleispäteviä kriteerejä sille, mikä on ”vihapuhetta” ja mikä ei. Usein vihapuhe on vain vastaanottajien omassa tajunnassa syntynyttä aggressiota sen johdosta, että viestin lähettäjä ei ole hänen kanssaan samaa mieltä.

Toiseksi (2) lasten ja nuorten päättelykyky ja henkinen kypsyys eivät yleensä riitä normatiivisten arvioiden tekemiseen siitä, mihin toimenpiteisiin olisi syytä ryhtyä poliittisesti. Lapsilla saattaa olla hyvin jyrkkiä ja ehdottomia näkemyksiä, ja siten heidän arvionsa voivat johtaa myös väärinkäsityksiin ja leimaamisiin. Vaikeiden haasteiden heittämisellä voi olla haittaa lapsen psyykelle.

Kolmanneksi (3) on ilmeistä, että lasten kouluttaminen ”vihapuhepoliiseiksi” lisää epäluottamusta sekä lasten keskinäisissä suhteissa että heidän suhteissaan aikuisiin. Sosiaaliset haitat voivat olla suuremmat kuin ne muutamat hyödyt, joita hankkeella tavoitellaan.

Itse uskon, että kyttäysmielialan lietsominen luo nuorten keskuuteen nonkonformismia, joka ilmenee reliabiliteetin heikkenemisenä. Tämä tarkoittaa, että nuorisoporukoissa epäluottamuksen osoittaminen vertaisryhmää kohtaan on merkki ryhmään kuulumattomuudesta, jolloin koulukiusaaminen ei vähene kantelupukkien värväämisen tuloksena vaan kasvaa.

Suuressa osassa nuorten välisiä kiusaamistapauksia syy piilee myös kiusatun omassa asennoitumisessa ja laittautumisessa kiusatun rooliin. Hänessä koetaan olevan jotakin, johon tartutaan. Ongelmaa ei voida korjata kantelemalla eikä kavaltelemalla, sillä silloin ongelma menee entistä enemmän piiloon, ja ihmisiä lumipestään takapihojen akatemioissa.

On unohdettu, että lapset eivät elä aikuisten maailmassa. Siksi heistä ei pidä tehdä politiikan pelivälineitä. Omasta nuoruudestani muistan, että heikointa arvostusta nuorison keskuudessa nauttivat kantelupukin maineen saaneet ja luottamuksensa menettäneet yksilöt sekä kaikenlaisten demariyhdistysten Nuoret Kotkat, joita aina katsottiin hieman vinosti tirskuen. Ilmiantojärjestelmien kehittely on yhtä alkeellista kuin muinaisessa DDR:ssä ja Pirkkalan marxilaisessa peruskoulukokeilussa.

Oireellinen on myös ”Espoo kaikille” -nimiseen hankkeeseen sisällytetty määräys, jolla kaikki Espoon nuorisotilat julistettiin ”vihapuheesta vapaiksi alueiksi”. Helsingin kaupunginhallitus teki samantyyppisen päätöksen kieltäessään kaupungin tilojen käytön ”rasistiseksi” väitettyyn toimintaan, vaikka kukaan hankkeen puoltajista ei pystynyt määrittelemään, mitä he rasismilla tarkoittavat (katso video täältä).

Tämän päätöksen voimassa ollessa Helsingin viranomaisilla itselläänkään ei olisi enää asiaa kaupungin tiloihin, sillä Helsingin kaupunki on ottanut käyttöön ”positiivisen syrjinnän”, jolla vierasperäisiä suositaan työhönotossa kantaväestön tappioksi. Ehkä se on sitä ”parempaa rasismia”.

”Turvallisen tilan politiikaksi” mainostetulla eristämisellä on rajoitettu niin akateemista totuuspuhetta yliopistoissa kuin kirjailijoiden sananvapautta kirjamessuilla. Viimeisimmän näytön tarjoaa Åbo Akademin rehtorin päätös, jolla yliopisto kielsi järjestämästä tiloissaan miesten tasa-arvoseminaaria.

Yliopistojen punavihreissä bunkkereissa on näköjään menty täysin sekaisin. Kenen asiaa feministit luulevat edistävänsä asiallisten tapahtumien tukahduttamisella ja sensuurilla, joiden ei pitäisi kuulua mihinkään tieteelliseen toimintaan?

Myös lasten ja nuorten edun mukaista olisi elää yhteiskunnassa, jossa mielipiteensä voi vapaasti sanoa. Sellainen yhteiskunta, jossa suomalaisten ihmisten täytyy pelätä omalla maaperällään sekä alistua noudattamaan vieraiden tapoja, ei ole enää turvallinen.

Espoo on tehnyt monikulttuurisuuden ideologian ja kaikkea läpäisevän internatsismin nimissä monia muitakin huonoja päätöksiä, joista yksi on englannin kielen kohottaminen virastojen asiointikieleksi. Tämä merkitsee vieraskielisten maahanmuuttajien integraatiomotivaation lakastumista ja kotimaisten kielten taantumista, sillä hallitsevuutensa vuoksi englanti on ”tappajakieli”.

Suomalaisen kulttuurin jatkuvasta heikentämisestä kertoo myös Elinkeinoelämän Keskusliiton Mikael Jungnerilta tilaama raportti, jossa englannin kielen virallistamisen ohella kannatettiin montaa muutakin järjettömyyttä, kuten ulkomaisen työvoiman tarveharkinnasta luopumista. Ex-demari Jungnerin kannattaisi lopettaa sukeltaminen, kun on jo pohjalla. Ei noilla eväillä ainakaan Suomi-laivan kapteeniksi nouse.

Yleensäkin on väärin, että hallitukset tai ministeriöt pyrkivät estämään ihmisten keskuudessa heräävää poliittista arvostelua lavastamalla kritiikin ”vihapuheeksi”, kuten nyt oikeusministeriön uudessa ”Against Hate” -hankkeessa. Manipulaatio on jatkuvaa, sillä viime vuonna opetus- ja kulttuuriministeriö käynnisti ”Sitoudun torjumaan vihapuhetta” -projektin, jota arvostelin jo kirjoituksessani ”Miksi vihapuheen käsite on vaarallinen?”

Mikäli kielteisiä tunteita halutaan estää yleistymästä, pitää tehdä sellaista maahanmuuttopolitiikkaa, joka estää vihaa syntymästä. Sen sijaan jo nousseiden aggressioiden tukahduttaminen, torjuminen ja kieltely ovat turhia, toimimattomia ja tyhmiä yrityksiä. Jos halutaan vähentää kantaväestön ärtymystä, pitää rajoittaa sosiaalietuusperäistä haittamaahanmuuttoa, sillä Suomi ei voi olla koko maailman sosiaalivirasto.

Mutta riittääkö lasten oikeustaju ymmärtämään kaiken tämän, kun suuri osa aikuisistakaan – kärjessä Suomen valtavirtapoliitikot – eivät ymmärrä? Vai olisivatko lapset omassa rehellisyydessään ja valehtelemattomuudessaan jopa paremmin asioista perillä?

Entäpä, jos lapsia värvättäessä tai manipuloitaessa käykin päinvastoin kuin 1970-luvulla, jolloin porvarisperheiden kakaroista tuli tiedostavaisia kommunisteja? Nykyaikanahan lapset voivat ilmiantaa ne vanhempansa, jotka suosivat monikulttuurisuuden ideologiaa, juonittelevat alpakka-caseja, kerääntyvät kuin ampiaiset sosiaaliseen median laareihin kunniallisia ihmisiä ahdistelemaan sekä masinoivat uuskommunistisia rähinöintitilaisuuksia kaikkialle.

Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?

Tieteessä on jälleen viime päivinä puhuttu maailman väestöjen älykkyydestä ja älykkyyden sekä kulttuurierojen suhteista. Suomessa Talouselämä-lehti kysyi 12.9.2017 ”tyhmeneekö maailman väestö”, kun ”älykkyystestien tulokset ovat laskussa”. Juttu sopi talousalan lehteen, sillä se liippasi läheltä myös Tatu Vanhasen ja Richard Lynnin tutkimuksia älykkyyden ja taloudellisen menestyksen suhteista.

Toimittaja Kari Kortelaisen laatima kirjoitus oli käytännössä referaatti New Scientist -lehden jutusta ”We seem to be getting stupider and population ageing may be why”, jossa koetettiin selittää maailmalla havaittua älykkyyden laskua väestön ikääntymisellä.

Koska uusi selitys usein on vaihtoehtoisen selityksensä pois sulkeva antiteesi, ei tarvitse olla Edison oivaltaakseen, että uudella hypoteesilla (väestön ikääntyminen) koetettiin jynssätä pois jotakin aiemmin esitettyä selitystä väestön älykkyyden laskuun. Mikähän tuo kierretty puurolautanen mahtaa tässä tapauksessa olla?

Johtuuko älykkyyden lasku vanhenemisesta tai uranaisten valinnoista?

Kupletin lähtökohdan muodostaa se, että keskimääräiset älykkyystestien tulokset olivat nousseet hyvinvoivissa länsimaissa kolmisen pistettä vuosikymmenessä noin vuosisadan ajan. Tätä 1940-luvulla havaittua trendiä alettiin kutsua löytäjänsä mukaan Flynnin ilmiöksi. Se todettiin muun muassa Hollannissa ja Japanissa, kunnes tutkijat vuonna 2004 huomasivat kehityksen kääntyneen päinvastaiseksi.

Tulokset kääntyivät laskuun jo 1975, mutta viime vuosina alamäki on ollut niin hurjaa, että Brysselin vapaan yliopiston tutkijan Michael Woodleyn mukaan keskimääräisen älykkyyden heikentymistahti enteilee nyt 7–10 pisteen laskuvauhtia vuosisadassa.

Ilmiötä voidaan selittää naisten hakeutumisella työelämään ja sillä, että koulutetuimmat (ja siis todennäköisesti älykkäimmät) naiset eivät hanki jälkeläisiä yhtä ahkerasti kuin vähemmän etevät. Tulevaisuuden kannalta olennaista ihmisrotujen väliselle vertailulle ei puolestaan olisi niinkään se, kuinka älykkäitä ihmisrodut ovat lähtökohdiltaan, vaan se, missä sosiaaliluokissa, varakkuusasemissa, kouluttautumisen kerroksissa ja niitä vastaavissa älykkyyssekvensseissä väestöt lisääntyvät eniten kunkin rodun sisällä.

Kohtalokasta ihmiskunnalle on, että kaikissa roturyhmittymissä väestöt näyttävät lisääntyvän eniten nimenomaan niissä kansan kerroksissa, jotka ovat heikoimmin menestyviä – ja taloudellisen menestyksen sekä älykkyyden välisen korrelaation vallitessa todennäköisesti myös heikkoälyisimpiä.

New Scientistin raportoima tutkimus ei kuitenkaan etsi selitystä tästä eroavuudesta, joka vallitsee yhteiskuntaluokkien lisääntymisessä, vaan väestöjen ikääntymisestä. Robin G. Morris työryhmineen Lontoon Kings Collegesta on siis löytänyt vielä ainakin yhden selitystekijän, jolla voidaan kiertää eräs muutoin helposti tarjolla oleva selitys länsimaissa laskuliukuun lähteneelle älykkyydelle.

Morris työryhmineen on pyrkinyt selittämään länsimaalaisten rappeutuvaa keskimääräistä älykkyyttä sillä, että ihmiset elävät nykyisin entistä vanhemmiksi, ja hänen mukaansa ikääntyneiden suorituskyky ei pysy entisellä tasolla, jolloin myös tilastojen keskiarvot putoavat.

Tavallaan selitys on uskottava, sillä ikäihmisten ratkoessa älykkyystestejä voidaan kohdata samoja ongelmia kuin heidän taistellessaan nykyelektroniikan kanssa. Tämä sotii kuitenkin aiemmin saatuja tuloksia vastaan, ja kyseessä lieneekin jonkinlainen mielikuvaharha. Älykkyys on nimittäin todettu yksilöillä hyvin pysyväksi ominaisuudeksi, eikä ikä tee ihmisestä älyllisesti retardia, vaan ihmiset säilyttävät älylliset ominaisuutensa läpi elämän. Tästä johtuu, että 80-vuotiaat kirjailijat ja ydinfyysikot säilyttävät neroutensa.

Morris onkin pyrkinyt käyttämään älykkyyden arvioimiseen muistin ominaisuuksia ja verrannut lyhytkestoista muistia ja työmuistia, jonka hän toteaa olevan heikompi yli 60-vuotiailla – samassa aikasarjassa, joka on kasvanut älykkyystesteissä.

Morrisin tutkimusta voidaan kritisoida siitä, että (A) tutkimuksessa on selvitetty tutkittavan ilmiön (älykkyys) sijasta siihen liittyvää oheisilmiötä (muistia) ja että (B) vertailu perustuu vain ikääntyneiden ryhmissä tapahtuneiden muutosten keskinäiseen korrelaatioon, eikä nuorison piirissä tapahtuneita muutoksia väestön keskimääräiseen älykkyyteen ole otettu huomioon.

Tällä tavoin on tuotettu pelkkiä aihetodisteita älykkyydessä tapahtuneen tason laskun selityksille, ja tutkimus onkin ehtinyt herättää vastalauseita kriitikoiden piirissä. Lisäksi muisti on muuttuvampi ja olosuhteista riippuvaisempi ominaisuus kuin geneettispohjaisena pidetty älykkyys.

Älykkyyden geneettisestä perustasta

Älykkyyden geneettisestä määräytymisestä esitettiin hiljattain Nature Genetics -lehdessä runsaan 78 000 ihmisen aineistoon perustuva meta-analyysi, jossa löydettiin 48 älykkyyteen liittyvää geeniä. Älykkyydellä on tämän mukaan geneettinen perusta, vaikka tutkijat pystyivätkin selittämään geneettisen muuntelun pohjalta vain 4,8 prosenttia ihmisten älykkyyden vaihtelusta. Joka tapauksessa tutkimus vahvisti sen, että älykkyys on samantyyppinen polygeeninen ominaisuus kuin ihmisen pituus ja että tämän vuoksi ihmisryhmien välillä vallitsee myös älykkyyteen liittyviä perinnöllisiä eroja.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että pohdittaessa syitä länsimaisten ihmisten keskimääräisen älykkyyden laskuun koetetaan kiertää jotakin ilmeistä ja helposti tarjolla olevaa selitystekijää. Tuntuu ikään kuin tiedeyhteisössä pyrittäisiin salaamaan tai suojelemaan jotakin totuutta – joko haluten säilyttää tiettyjen tutkijoiden aikaan saama oma totuus tai haluten haudata heidän kanssaan kilpailevien tutkijoiden saavuttama totuus. – Mikä se voisi olla? Olisiko aika nostaa vati pöytään?

Occamin partaveistä käyttäen yksinkertainen selitys on paras, ja tarpeettomat epifyytit voidaan karsia pois. Sherlock Holmesia mukaillen: jos epätodennäköiset selitykset eivät päde, on todennäköinen hyväksyttävä.

Professorien Tatu Vanhasen, Richard Lynnin, Helmuth Nyborgin ja Gunnar Heinsohnin tutkimukset antavat näyttöä siitä, että älykkyys on muiden piirteidensä ohella ominaisuus, joka liittyy myös ja erityisesti rotuun.

On syytä huomauttaa, että rotunäkökohdan esille nostaminen tässä yhteydessä ei ole rasismia eli rotusortoa. Rotuajattelu tai rotuoppi (racialism) merkitsee vain ihmisrotujen myöntämistä objektiivisiksi biologisiksi tosiasioiksi eikä tarkoita moraalista arvottamista suuntaan tai toiseen. Rotuerottelu (racial categorization) puolestaan on käsityskanta, jonka mukaan roduilla on eroja, jotka voivat olla yhteiskunnallisen eriytymisen perusteena. Niistä molemmista poikkeava rotusorto tai rotusyrjintä eli rasismi (racism) puolestaan tarkoittaisi ihmisarvon kiistämistä rotuun viitaten.

Voidaan huomauttaa siitäkin, että rotuajattelusta on kiistelty toisen maailmansodan jälkeen paljon, mutta esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”Rodut” kansainvälinen professorityöryhmä selittää ihmiskunnan jakautuvan euripidiseen, mongoloidiseen ja nekroidiseen rotuun. Vaikka kulttuuriantropologit ja sosiologit väittävätkin usein rotuoppia kumotuksi, noin puolet tiedeyhteisön tohtoriksi väitelleistä jäsenistä on kannattanut sitä meidän päiviimme asti.

Asiasta on järjestetty jopa mielipidetiedusteluja tieteenharjoittajien keskuudessa. Liebermanin (et al.) suorittaman tutkimuksen (n = 1200) mukaan väitteen  ”lajin homo sapiens sisällä on biologisia rotuja” kanssa oli eri mieltä kulttuuriantropologeista 53 %, fyysisistä antropologeista 41 %, kehityspsykologeista 36 % ja biologeista vain 16 %. Tohtorintutkinnon suorittaneiden antropologien keskuudessa väitteen kanssa samaa mieltä oli 50 % ja eri mieltä 42 % (lisätietoa tässä ja tämän kirjoitukseni luvussa ”Onko kansallismielisyys rasistista?”).

Mikäli Vanhasen, Lynnin, Nyborgin ja Heinsohnin perusaksioomat rotujen olemassaolosta hyväksytään tutkimuksen pohjaksi, voidaan nopeasti löytää valoa kysymykseen, miksi väestön keskimääräinen älykkyys on vierinyt alamäkeä länsimaissa viimeksi kuluneiden 40 vuoden ajan.

1970-luvulla länsimaissa alkoi niiden väestöryhmien vastaanottaminen, jotka Vanhasen ja Lynnin tutkimuksissa ja heidän metatutkimustensa pohjana olleissa tutkimuksissa on arvioitu muita heikompiälyisiksi.

Länsimaissa asuvan väestön älyllinen rappeutuminen ei ole alkanut välttämättä väestöpyramidin vanhenevasta yläpäästä, vaan keskimääräisen älykkyyden heikentyminen on voinut alkaa diagrammin alapäästä, kun Afrikasta ja Lähi-idän arabimaista saapuneet nuoret ja tutkimuksissa heikompiälyisiksi todetut ryhmittymät ovat lisääntyneet länsimaissa muodostaen uusia sukupolvia.

Samalla selitysperusteella voitaisiin lähestyä myös sitä suurta arvoitusta, miksi Suomen sijoitus 15-vuotiaiden älyllistä suoriutumiskykyä mittaavassa PISA-testissä (Programme for International Student Assessment) on heikentynyt. Vuonna 2000 Suomi oli 32 maan joukossa ykkönen lukutaidossa, kolmonen luonnontieteissä ja nelonen matematiikassa, mutta 2012 Suomi ei ollut enää OECD:n kärkimaa yhdelläkään osa-alueella.

Kaikkiaan 65 maan joukossa Suomi oli luonnontieteissä 5., lukutaidossa 6., ongelmaratkaisussa 9. ja matematiikassa 12., ja nousevia maita ovat olleet ne Kaukoidän maat, joiden kantaväestöt on mitattu alun perin korkeasti älykkäiksi. Niiden suhteellisen aseman paranemista voi selittää se, että nouseviin maihin ei ole kohdistunut suurta siirtolaisten virtaa Afrikasta eikä Lähi-idästä. (Kirjoitin aiheesta jo vuonna 2007 otsikolla ”Pisan kalteva torni”).

Antautuipa Tatu Vanhanen vielä vuonna 2012 selittämään myös euron kriisiä kansojen älykkyyseroilla. Hänen mukaansa Etelä-Euroopan taloudet floppaavat, sillä Välimeren kuuden maan kansallisten älykkyysosamäärien keskiarvo on 94,6 indeksipistettä, ja 11 muun euromaan keskimäärin 98,3 pistettä, kun taas Suomi on euromaiden huipulla 100,9 pisteellä. Ei siis ihme, että kukkarollemme riittää tulijoita.

Älykkyyden geneettinen tausta vapauttaa luokkarakenteesta mutta sitoo biologiaan

Minä en ihmettelisi enkä järkyttyisi, vaikka asiat olisivat Vanhasen ja Lynnin selitysmallin kuvaamalla tavalla. Mutta paheksun sitä tapaa, jolla niin sanottu tiedeyhteisö on halunnut diskvalifioida kansakuntien ja rotujen älykkyydessä vallitsevia eroja koskevat selitysperusteet. Mikäli ne alkavat paljastua paikkaansa pitäviksi käytännön havaintojen ja kokemusten myötä, sitä vaarallisempaa tutkimustulosten torjuminen on selitysmallien kieltäjille.

Monet kulttuuriteoreetikot, yhteiskuntatieteilijät ja etenkin vihervasemmistolaiset ovat valitelleet, että älykkyyden biologiseen määrittelemiseen liittyy luokka- tai rotudeterminismiä. Asia on kuitenkin aivan päinvastoin. Koska yksilöiden väliset erot ovat suuremmat kuin ryhmien väliset erot, yksilöille on tullut entistä helpommaksi irtautua viiteryhmistään älynsä avulla – siis tietenkin, mikäli sitä on.

Libertaristinen yhteiskuntatieteilijä Charles Murray ja psykologi Richard J. Herrnstein julkaisivat jo vuonna 1994 teoksen The Bell Curve – Intelligence and Class Structure in American Life, jossa he argumentoivat, että älykkyys ennustaa paremmin yksilöiden koulu-, ammatti- ja taloudellista menestystä kuin sosiologien suosimat tulotason tapaiset selitystekijät. He myös katsoivat, että älykkäimmät ihmiset (niin sanottu kognitiivinen eliitti) on eriytymässä muusta yhteiskunnasta ja muodostaa ennen pitkää oman sosiaaliluokkansa.

Jos menestys johtuu älykkyydestä ja älykkyys on biologisesti periytyvää, tämä merkitsee, että entistä useammilla on mahdollisuus luokkanousuun pelkästään omilla kyvyillään, eikä ihmisten tarvitse jäädä voivottelemaan asemaansa kurjien sosiaalisten rakenteiden vangiksi!

Älykkyyden biologisen määrittelyn voisi siis odottaa herättävän toivoa sitkeimmissäkin marxilaisissa, jotka tämän materialistis-biologisen selityksen kautta voisivat löytää pohjaa luokkanousun pyrkimyksilleen. Ja niin asia olisikin, ellei Murrayn ja Herrnsteinin teoksen luvussa 13 olisi lausuttu jotakin, mikä teki postmodernisteille, luokkateoreetikoille ja muille vakaumuksellisille kommunisteille mahdottomaksi ottaa vastaan kirjan läksyä.

Teoksen loppupuolella nimittäin todettiin, että biologian kautta älykkyys liittyy myös rotuun ja että rodut on todettu tutkimuksissa eri tavoin älykkäiksi. Rotu puolestaan on materialistinen kategoria, jota marxilainen ei jostain käsittämättömästä syystä hyväksy, vaikka hän hyväksyy selittäväksi kategoriaksi sosiaaliluokan.

Koska musta väestö on kirjan mukaan olennaisesti vähemmän älykästä kuin valkoiset ja aasialaiset ja koska älykkyydessä vallitsevia eroja ei voida poistaa koulutuksella, älykkyyserot selittävät eri rotujen välillä sosioekonomisessa asemassa vallitsevia eroja. Vaikka maailma onkin juuri tämän seikan vuoksi luokkayhteiskunta, lohtuna on, että jokaisella yksilöllä on kuitenkin mahdollisuus pötkiä omien kykyjensä mukaan paremmille päiville riippuen sijoittumisestaan normaalijakaumalla.

Vaikka Murrayn ja Herrnsteinin kirjaa vastaan hyökättiinkin sen ilmestyessä paljon, tekijöiden palkinnoksi jää, että The Wall Street Journal julkaisi lopulta 52 älykkyystutkijan kannanoton, jossa kirjan väitteitä luonnehdittiin älykkyystutkimuksessa yleisesti vallitsevien näkemysten mukaisiksi.

Miksi älykkyyttä ei voida määritellä kulttuuriteoreettisesti?

Älykkyyden ja yhteiskuntien menestyksen välinen korrelaatio on pyritty kyseenalaistamaan määritelmistä asti, puuttumalla älykkyystutkimuksen menetelmiin. Muutamat ovat väittäneet älykkyystestejä epäluotettaviksi ja katsoneet, että älykkyyttä pitäisi arvioida kulttuuriteoreettisesti: määrittelemällä älykkyys pikemminkin menestymiseksi kulttuurioloissa tai sosiaalisissa oloissa kuin älykkyystesteissä.

Kulttuuriteoreettinen älykkyyden määritteleminen on kuitenkin sangen ongelmallista. Katsotaanpa, mistä syistä. Uskon, että kyllästyneimpienkin kannattaa jatkaa lukemista, sillä esimerkki on rutikuivuudestaan huolimatta eräällä tavalla hauska.

Oletetaan ihminen, jonka mitattu älykkyysosamäärä on 85, eli melko alhainen. Mikäli tämä yksilö suoriutuu hyvin kulttuurissa, hänet pitäisi luokitella kulttuuriteoreettisen ajattelutavan mukaan huomattavan älykkääksi. Tämä puolestaan olisi mittauksen vastainen tulos.

Ajatellaanpa sitten ihmistä, jonka älykkyysosamääräksi saadaan mittauksessa 115 ja joka on selvästi keskimääräistä älykkäämpi. Mikäli tämä yksilö menestyy huonosti kulttuurissa, hänet pitäisi määritellä kulttuuriteoreettisen arviointitavan mukaan heikkoälyiseksi, mikä olisi sekin vastoin mittaustulosta.

Johtopäätös on: kulttuuriteoreettisen älykkyyden arvioimisen mukaan älykkäimmäksi osoittautuisi sellainen yksilö, joka heikoimmalla mitatulla älykkyydellä menestyisi parhaiten kulttuurioloissa. Ja heikoimmaksi osoittautuisi älykkyydeltään se, jonka mitattu älykkyys on korkein mutta joka korkeimmasta älykkyydestään huolimatta pärjää huonoiten kulttuurissa.

Kulttuuriteoreettisen arviointitavan mukaan älykkäin on sellainen yksilö, joka heikollakin älykkyysosamäärällä menestyy käytännön elämässä, ja vähä-älyisin on sellainen, joka ei korkeallakaan älykkyysosamäärää pärjää käytännön olosuhteissa!

Tämän mukaan yksilö on sitä älykkäämpi, mitä vähäisemmällä testatulla älykkyydellä hän menestyy kulttuurioloissa, mikä puolestaan johtaa ristiriitaan arvioitavan ominaisuuden tai ilmiön olemuksen, älykkyyden, kanssa.

Tästä ristiriidasta seuraa, että älykkyyttä ei voida määritellä kulttuurirelatiivisesti: suhteessa ympäröiviin oloihin. Älykkyyden määrittely onkin mahdollista vain suhteessa testiin. Testatun älykkyyden pitää olla vertailun pohjana silloinkin, kun älykkyyttä arvioidaan menestymiseksi kulttuurissa, sillä muussa tapauksessa mikä tahansa menestys (esimerkiksi näppäryys tai sosiaalinen lahjakkuus), voitaisiin tulkita älykkyydeksi.

Kulttuuriteoreettiset lähestymistavat eivät arvioi älykkyyttä vaan suoriutumiskykyä

Kulttuuriteoreettisen älykkyyden arvioinnin mukaan kaikki menestyvät luonnonoliot olisivat hyvin älykkäitä, ja niiden arvioinnin perustana pidettäisiin vain selviytymis- tai suoriutumiskykyä. Tämän mukaan apina on ihmistä älykkäämpi, mikäli se menestyy ihmistä paremmin viidakossa.

Kulttuuriteoreettinen älykkyyden määritteleminen on tietenkin hyvin neuvokasta postmodernistien, konstruktionistien ja jälkistrukturalistien mielestä, sillä se sivuuttaa heidän kiusalliseksi kokemansa mittaavan tutkimuksen ja sen mukaisen positivismin, joka usein on ikävän paljastavaa. Kulttuuriteoreettisessa ajattelutavassa on kulttuurirelativistien omalta kannalta onnekasta kaiketi juuri se, että sen mukaan heikkoälyinen osoittautuu älyllisesti lahjakkaaksi, sillä hän pärjää kulttuurissa vähälläkin älyllä, joka voidaan aina kompensoida eleganteilla selityksillä.

Tällöin ei kuitenkaan ole enää kyse älykkyyden arvioimisesta. Kulttuuriteoreettinen arviointitapa ei paljasta älykkyyttä, vaan sen kautta valottuu lähinnä survival-strateginen menestyksellisyys, pärjääminen, kyvykkyys tai voitokkuus. Häivyttääkseen tämän ongelman kulttuuriteoreetikot puhuvatkin mielellään ”yleisen lahjakkuuden” arvioimisesta eivätkä älykkyyden mittaamisesta.

Ongelmana on, että tällä tavoin ajateltaessa luovutaan älykkyyden tutkimisesta, ja koko aihe liudennetaan perimmältään muiden ilmiöiden selvittelemiseen. Tosiasiassa älykkyys on tutkimusilmiö, joka voidaan tavoittaa vain testien avulla, sillä voidaan katsoa, että älykkyyden testaaminen sinänsä luo tutkittavan ilmiön. Älykkyysosamäärää ei ole ilman älykkyystestiä, mittaamista ja tilastoimista. Tästä johtuu, että älykkyyttä voidaan arvioida vain testin avulla, kokeellisesti, suhteessa koetehtäviin ja tilastosuhteutuksen avulla.

Älykkyyden positivistisesta mittaamisesta

Tieteenfilosofisesti katsoen kyse on tällöin instrumentalismista, jossa tutkimusilmiö konstruoidaan metodin kautta. Mikäli niin ei tehtäisi, ei olisi koko tutkimusaihetta tai ilmiötä. Ei ole kuitenkaan mitään pätevää syytä, miksi tällaista tutkimusta ei saisi tai pitäisi tehdä. Vain sen kautta voidaan paljastaa ihmisten välillä vallitsevia ja psykologisesti arvioitavissa olevia eroja ihmisten kyvykkyydessä.

Asian voi sanoa myös niin, että ainoa tieteellinen tapa arvioida ihmisten älykkyyttä on mittaava ja kokeellinen tutkimus. Olen toki myös itse arvostellut positivistista tutkimusotetta siitä, että se tuottaa ja luo tutkittavan ilmiön itse, rajaa sen melko ahtaasti eikä aina ota huomioon muita asioihin vaikuttavia seikkoja. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että tällaista tutkimusta ei tarvitsisi tehdä tiedonmuodostuksen pohjaksi.

Kokeellisten älykkyystutkimuksen puolesta voidaankin todeta Tatu Vanhasen tapaan, että vaikka saadut tutkimusnäytöt eivät olisikaan täydellisiä, on tällä tavoin saatu tieto kuitenkin parasta, mitä aiheesta voidaan saada.

Vanhasen ja Lynnin tutkimukset olivat metatutkimuksia, eli niissä käytettiin useiden empiiristen tutkimustulosten tuottamaa tietoa, jonka pohjalta kirjoittajat tekivät laajoja vertailuja kansakuntien älykkyyden ja taloudellisen menestyksen korrelaatioista.

Pitää ehkä paikkaansa, että muutamat vertailujen pohjana olleet tutkimukset teoksessa IQ and Wealth of Nations (2002) eivät olleet kovin tasokkaita, mutta niiden heikkouksilla ei ollut kuitenkaan merkitystä metatutkimuksen kokonaisuuteen, joka oli aineistoltaan hyvin laaja ja kattava. Vanhasen ja Lynnin julkaisema seuraava yhteisteos IQ and Global Inequality (2006) olikin jo huomattavasti paremmin puskuroitu myös kritiikkiä vastaan, minkä myös professori Jeja-Pekka Roos myönsi kiittävässä kirja-arviossaan.

Tutkimukset osoittivat selvästi, että älykkyys ja rotu korreloivat siten, että euripidinen ja mongoloidinen rotu osoittautuivat nekroidista rotua älykkäämmiksi ja että erot kansanryhmien älykkyydessä voitiin tulkita kansakuntien taloudellisia menetyseroja selittäviksi tekijöiksi.

Tutkimuksia arvosteltiin paljon, mutta kritisoinnin pääasiallinen syy oli se, että ne eivät tuottaneet kriitikoiden haluamia tuloksia, jotka olisivat olleet poliittisesti korrekteja ja pitäneet yllä näkemystä ihmisrotujen ja kansakuntien yhdenveroisuudesta älykkyyttä koskien.

Tällainen vastaanotto oli perin ennakkoluuloista. Metodia moitittiin siksi, että se ei tuottanut poliittisesti toivottuja tuloksia. Tieteellisen asenteen mukaista on kuitenkin ensin valita menetelmä, joka vastaa tutkittavan ilmiön olemusta. Sitten menetelmää sovelletaan ja analysoidaan tulokset. Tuloksista puolestaan tehdään johtopäätöksiä, jotka hyväksytään arviointiprosessissa, ja niiden mukaan pitää orientoitua elämään.

Tiede voi antaa tulosten pohjalta myös toimintasuosituksia, jotka perustuvat kausaaliyhteyksiin ja todennäköisyyksiin. Tieteilijöiden eettisesti velvoittava tehtävä onkin kertoa tiedeyleisölle, mitä mistäkin vaihtoehdosta voi seurata.

Rotujen olemassaolon myöntäminen vapauttaa kunnioittamaan luonnon itseisarvoja

Poliittisen päätöksenteon asia on puolestaan ratkaista, mitä päämääriä ja tuloksia kansalaiset haluavat edistää, ja tämä kuuluu kansallisvaltioissa noudatettavan demokratian piiriin. Kun kansalaisten arvostukset ja päämäärät ovat tiedossa, voidaan tieteen löytämien kausaalisuhteiden ja todennäköisyyksien pohjalta ratkaista, kuinka pitää toimia.

Jos esimerkiksi toivotaan keskimääräisen älykkyyden alenemista länsimaissa, on syytä lisätä maahanmuuttoa ja rotujen välistä pariutumista, kun taas päinvastaisessa tapauksessa olisi toimittava päinvastaisesti. Mikäli taas toivotaan yhteiskunnallisen tehokkuuden laskua ja konfliktien lisääntymistä, on edistettävä monikulttuurisen yhteiskunnan syntymistä, sillä monikulttuurisessa yhteiskunnassa konflikteja esiintyy enemmän ja eskaloitumisen herkkyys kasvaa. Jos tätä ei haluta, on meneteltävä päinvastaisesti.

Yksi vaihtoehto on jättää asia ihmisen aktiivisen puuttumisen ulottumattomiin ja antaa luonnon tai yhteiskunnallisen sattuman hoitaa asian. Geeneissä olevaa luontoa pitää myös suojella sen itseisarvon vuoksi. Luonnostaan olevassa monipuolisuudessa voidaan nähdä selviytymisen voimavara sikäli, että mitä monipuolisempi ihmiskunnan perimä on, sitä paremmin ihminen pystyy lajina mukautumaan maapallon uusiin olosuhteisiin, joissa valintaetua voivat antaa erilaiset tekijät kuin nykyoloissa.

Oikeus olla omaa rotuaan on siis nähtävissä itseisarvoisena, eikä rotuopista ole tätä kautta johdeltavissa sortoa vaan sen vastakohtaa: moraalin sydänverta ja puhtain purjein kukoistavaa etiikkaa!

Toisaalta ihmisrodut eivät ole koskaan tulleet kovin hyvin toimeen keskenään, ja onkin väärin paheksua rotujen myötäsyntyistä itsesuojelupyrkimystä. Naturalistisesti ajatellen luonnossa mikään ei ole oikein eikä väärin, joten olisi virheellistä sanoa, että luonnonvalinta johtaisi progressiiviseen evoluutioon (eli kehitykseen) tai taantumiseen. Inhimillisestä näkökulmasta voidaan kuitenkin sanoa, että muutokset voivat mennä lajin kannalta kielteiseen suuntaan.

Näin käy varsinkin, jos muutokset kulttuuriolosuhteissa kääntyvät kielteisellä tavoin takaisin biologiselle tasolle, jolta kulttuuri on emergoitunut. Esimerkkinä voivat olla lajien tai rotujen konfliktit, jotka johtavat geneettiseen taantumiseen ja korkeasti kehittyneiden ominaisuuksien tuhoon massakulttuurin, voiman, vallan tai enemmistöpäätösten vuoksi, eikä jalostuneita ominaisuuksia ja niiden mukaisia korkeakulttuureita suojella.

Monikulttuurisen mallin epäonnistumisesta antaa näyttöä se, että Yhdysvalloissakin rotulevottomuudet on voitettu vain vaivoin, ja haavat ovat yhä auki. Ei siis tarvitse ihmetellä, mistä esimerkiksi Yleisradio saa aiheen ”monikulttuurisuuden uhkia” valitteleviin ohjelmiinsa, joista yksi on eilen TV1:n Ulkolinjassa esitetty ”USA ja rotusodan uhka”. Pahin uhka monikulttuurisuudelle on monikulttuurisuus itse.

Rotukategoriaa lähtökohtana pitävää tutkimusta ovat tehneet Vanhasen ja Lynnin lisäksi muiden muassa tanskalaisprofessori Helmuth Nyborg ja saksalaisprofessori Gunnar Heinsohn, jonka visio länsimaiden tilanteesta on synkkä. Hänen mukaansa maahanmuuttajien vyöry lopettaa nykymuodossa tunnetun Euroopan vuoteen 2050 mennessä.

Suomessa Vanhasen ja Lynnin lähestymistapaa on arvostanut yhteiskuntapolitiikan emeritusprofessori Roosin lisäksi yhteiskuntatieteiden metodologian professori Pertti Töttö, jonka luentoja minulla oli ilo seurata opiskellessani Tampereen yliopistossa 1980- ja 1990-luvuilla, kuten myös Tatu Vanhasen valtio-opin opetusta.

Älykkyys ja poliittisten olojen selittäminen

Monet kulttuuriteoreetikot sanovat, että Lähi-idästä ja Afrikan kehitysmaista tulleiden harjoittamaa terrorismia, länsimaisen yhteiskunnan vastaisuutta ja takapajuista omiin oloihinsa linnoittautumista ei voida tai ei pitäisi selittää heidän islaminuskoisuudellaan, toisin sanoen kulttuuriteoreettisella perusteella.

Toisaalta näitä kielteisiä ilmiöitä ei saisi kulttuuriteoreetikoiden mielestä selittää myöskään viittaamalla tutkimusten paljastamaan heikompaan keskimääräiseen älykkyyteen.

Olen itse katsonut, että kehitysmaista virranneen väestön konfliktia länsimaiden kantaväestön ja elämäntavan kanssa voidaan selittää molemmilla: sekä kulttuurierolla, joka vallitsee länsimaisen rationalismin ja islamin välillä, että väestöjen keskimääräisessä älykkyydessä vallitsevilla eroilla.

Yksilöiden älykkyydellä ei ole tällöin paljoa merkitystä, sillä kulttuurien kokonaisuudet ovat seurauksia väestön keskimääräisestä älykkyydestä. Kulttuurien normit ovat syntyneet väestöjen kokonaisälykkyyden perusteella ja edustavat niitä.

Kulttuureissa vallitsevat normit ja käytännöt, kuten alttius selittää asioita joko taikauskoisesti tai tieteellisesti, perustuvat kansanryhmien kykyyn ymmärtää asioita ja käsitellä kognitiivista moniselitteisyyttä. Niinpä kulttuuriteoreettiset selitykset palautuvat aina biologisiin selitysperusteisiin ja ovat johdeltavissa viime kädessä kansanryhmien välisistä biologisperäisistä eroista, joista yhden muodostavat älykkyydessä vallitsevat erot.

Tämä ohjaa kysymään, voitaisiinko kehitysmaalaisten ylläpitämää väkivaltakulttuuria selittää nimenomaan kyseisissä maissa asuvien ihmisten länsimaalaisia heikommalla älykkyydellä. Älykkyys on luonnollisesti ohjannut pohjoisia kansoja keksimään kauhistuttavia aseita, mutta niiden keskuudessa älykkyys on johtanut myös minimiväkivallan periaatteeseen ja sopimaan asioista.

Sen sijaan Lähi-idän arabimaissa ja Afrikassa konfliktit näyttävät jatkuvan ajasta aikaan. Syy ei ole välttämättä vain ideologinen ja uskontojen välinen, sillä keskeistä on, miksi ihmiset noilla maailmankolkilla sitkeästi uskovat joihinkin opinkappaleisiin järkiperäisen ajattelun ja politiikanteon asemasta. Eräs ilmeinen syy tällaiseen laajaan poliittiseen käyttäytymiseen ja jatkuvaan aseiden kalisteluun on tutkimusten perusteella keskimääräistä muita heikompi älykkyystaso.

Vastaavasti voidaan vertailla Afrikan maiden ja Kiinan välillä vallitsevaa eroa. Afrikan mailla on ollut itsenäistymisensä jälkeen viitisenkymmentä vuotta aikaa luoda länsimainen teollinen kulttuuri, mutta nämä maat eivät ole onnistuneet pyrkimyksissään lukuun ottamatta Egyptin ja Etelä-Afrikan tapaisia valtioita, joissa länsimaiden vaikutus on ollut runsainta. Sen sijaan Kiina on noussut alkeellisesta kehitysmaasta noin kahdessakymmenessäviidessä vuodessa nykyaikaiseksi teollisuusvaltioksi lunastaen paikan USA:n ja Japanin välissä bruttokansantuotteessa mitattuna.

Vaikka historiallisilla ja kulttuurisilla taustoilla voikin olla supportiivista tai preventiivistä merkitystä valtioiden kehitykseen, pitkällä aikavälillä erottuvat trendit eivät voi selittyä pelkillä kannustavilla olosuhteilla tai jarrutustekijöillä. Ne eivät nimittäin ole kokoaikaisia ja jatkuvakestoisia niin kuin eivät koulutusolotkaan, mutta ihmisten geneettiset ominaisuudet ovat. Niinpä biologisperäiset erot älykkyydessä ovat vahvoja ehdokkaita, kun pohditaan syitä Afrikan maiden muita kurjempaan tilaan. Euroopan ja Pohjois-Amerikan väestön täydentyminen Afrikasta ja Lähi-idän arabimaista voi selittää myös sen, miksi keskimääräinen älykkyys länsimaissa nyt laskee.


Lähteet

Adee, Sally, ”We seem to be getting stupider and population ageing may be why”,  New Scientist, Daily news, 8. September, 2017.

Heinsohn, Gunnar, Söhne und Weltmacht – Terror im Aufstieg und Fall der Nationen. Zürich: Orell Füssli Verlag, 2003.

Lieberman, Leonard (et al.), ”Race in biology and anthropology: A study of college texts and professors”, Journal of Research in Science Teaching, March 1992,  vol. 29, issue 3, pp. 301–321.

Lynn, Richard and Tatu Vanhanen, IQ and Wealth of Nations. Westport, CT: Praeger, 2002.
---, IQ and Global Inequality. Agusta, GA: Washington Summit Publishers, 2006
---, Intelligence – A Unifying Construct for the Social Sciences. London: Ulster Institute for Social Research, 2012.

Lynn, Richard, Race Differences in Intelligence – An Evolutionary Analysis. Agusta GA: Washington Summit Publishers, 2015.

Morris, Robin G. (et al.), ”The Flynn effect for verbal and visuospatial short-term and working memory: A cross-temporal meta-analysis”. Intelligence, vol. 64, September 2017, pp. 71–80.

Murray, Charles and Richard J. Herrnstein, The Bell Curve – Intelligence and Class Structure in American Life. New York: Free Press, 1994.

Nyborg, Helmuth, ”The Decay of Western civilization – Double relaxed Darwinian selection”, Personality and Individual Differences, 2012, 53:2, pp. 118–125.
---, ”The intelligence-religiosity nexus – A representative study of white adolescent Americans”, Intelligence 2009, 37:81, pp. 81–93.

Nyborg, Helmuth and A. R. Jensen, ”Black-white differences on various psychometric tests – Spearman’s hypothesis tested on American armed services veterans”, Personality and Individual Differences, 2000, 28:3, pp. 593–599.

Sniekers, Suzanne (et. al), ”Genome-wide association meta-analysis of 78,308 individuals identifies new loci and genes influencing human intelligence”, Nature Genetics, 2017, 49, pp. 1107–1112.

Vanhanen, Tatu, Global Inequality as a Consequence of Human Diversity – A New Theory Tested by Empirical Evidence. London: Ulster Institute for Social research, 2014.
---, The Limits of Democratization – Climate, Intelligence, and Resource Distribution. Agusta, GA: Washington Summit Publishers, 2009.