Kulttuurikanoja

Kalevalan päivä on monelle tieteenharjoittajalle todellinen juhlapäivä, mutta ei kylläkään siksi, että liika kansallismielisyys tieteilijöiden otsalohkoja kirkastaisi. Syy onnentunteeseen piilee siinä, että Kalevalan päivänä Suomen Kulttuurirahasto avaa uksensa jakaakseen apurahoja yliopistojen millamalloille ja ninninelleille, jotka voivat rahoituksen turvin jatkaa feminististen opinnäytteidensä tekoa omilla sosialisminpunaisilla sukkapuikoillaan.

En ole asian osallinen, sillä Suomen Kulttuurirahasto ei ole rahoittanut toimintaani vuoden 1992 jälkeen, jolloin se myönsi minulle kolmen kuukauden apurahan varsinaisen jaon ulkopuolella hyvitykseksi siitä, että olinkin yllättäen saanut tekeillä olleen tutkimustyöni valmiiksi ennen kuin koko vuoden stipendeillä tuetut olivat ehtineet omassa työssään edes alkuun. Olen tullut kyseisellä avustuksella toimeen kahdeksantoista vuotta. Niinpä pääsen sanomaan: Suomen Kulttuurirahasto voisi aloittaa toimintaperiaatteidensa korjaamisen ottamalla mallia Svenska kulturfondenista.

Svenska kulturfonden on Svenska litteratursällskapetin omistama ja hallinnoima säätiö, jonka tehtävänä on ”tukea ruotsinkielistä kulttuuria ja koulutusta, ruotsin kieltä ja suomenruotsalaista toimintaa Suomessa” (lainaus säätiön internet-sivuilta). Rahaston tuoton jakavat kulturfondenin luottamuselimet, jotka nimeää Svenska Folkpartiet i Finland.

Svenska kulturfonden eroaa Suomen Kulttuurirahastosta siinä, että Suomen Kulttuurirahasto jakaa anteliaasti ja ystävällisesti stipendejä sekä suomenkielisille että ruotsinkielisille tieteilijöille ja taiteilijoille – riippumatta millä kielellä työskentely tapahtuu. Sen sijaan Svenska kulturfonden ei myönnä avustuksia suomenkielisille vaan rajaa suomen kielen tylysti pois jo omissa säännöissään ja hakuehdoissaan. Siten se tukee ”kaksikielistä Suomea” aivan samalla tavoin kuin Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland, joka tukee vain Suomen ainoaa yksikielistä puoluetta, Svenska Folkpartietia.

Raharallin keskellä on syytä muistaa, että suomalainen Svenska kulturfonden on Nobel-säätiötäkin vauraampi rahasto, joten napeilla tätä kielipolitiikkaa ei pelata. Takanaan sillä on useiden ruotsinkielisten pörssiyhtiöiden tuotto.

Koska Svenska kulturfonden ei tue suomenkielistä kulttuuritoimintaa, kehotan Suomen Kulttuurirahastoa olemaan tukematta ruotsinkielistä kulttuuritoimintaa siihen asti, kunnes Svenska kulturfonden muuttaa sääntöjään ja käytäntöjään niin, että se myöntää avustuksia tasavertaisesti myös suomen kielellä tapahtuvaan työskentelyyn. Tasa-arvoasiat kiinnostanevat myös kulturfondenin johtoon äskettäin nimitettyä Berndt Arellia.

Tavoitteeni tehosteeksi ehdotan asiakasboikottia, toisin sanoen sitä, että kanssani samaa mieltä olevat eivät ostaisi niiden yritysten tuotteita, joita Svenska kulturfonden omistaa ja jotka maksavat osinkoja kulturfondenille ja sen rahastoille.

Svenska kulturfondenin menettely pitää nähdäkseni yllä kielirasismia Suomessa: täsmälleen sitä samaa, jota edustavat myös ruotsinkielisten etuoikeudet suomalaisessa yliopistopolitiikassa. Ne turvattiin jopa uudessa yliopistolaissa, jonka mukaan (esimerkki) Helsingin yliopiston kolmesta rehtorista yhden on oltava aina ruotsinkielisten kiintiöistä (74 §), vaikka ruotsinkielisten osuus maamme väestöstä on vain noin 5 prosenttia.

Ruotsinkielisille ylioppilaille on myös suhteellisesti enemmän yliopistopaikkoja kuin suomenkielisille, ja Yleisradion kanavista ja ohjelmista suhteettoman suuri osuus on ruotsinkielisiä. Tätä suomenkielisen kulttuurin syrjintää on turha edes yrittää ymmärtää minkään logiikan vaan ainoastaan historian pohjalta. Kyseessä on ruotsia äidinkielenään puhuvien haistatus suomenkielisille rahvaille, halu todistella, että ruotsinkielinen rälssisääty pitää etuoikeuksistaan kiinni.

Näkökantaani tuskin voidaan kääntää miksikään suomalaismielisyydeksi, eikä voida vedota tieteen ”kansainvälisyyteen”. Omalle saarelleen linnoittautuminen näyttää olevan nimenomaan ruotsinkielisen kansanosan erityistaipumus, ja niinpä asioiden korjaaminen pitäisi aloittaa ruotsinkielisten asenteista.

Marginaalinen reunahuomautus

Samalla kun Suomessa paheksutaan hämärää vaalirahoitusta, en malta olla muistuttamatta, että tieteen piirissä rahalla ostaminen on ollut maan tapa jo vaikka kuinka kauan. Viraton filosofi on samassa asemassa kuin poliitikko: hänenkin täytyy kerjätä.

Niinpä tieteen apuraha- ja virkapäätökset ovat ihan samanlaisia kuin poliittisten pelurien ostokset vallan ja vaikuttamisen kentillä. Rahat annetaan keskustahakuisille edam-miehille, nöyristelijöille, kyyristelijöille ja vallan kumartelijoille mutta ei kenellekään sellaiselle, joka esittää vihjauksenkin siitä, miten asiat oikeasti ovat. Virat annetaan sovinnaisille ja sovitteleville kompromissien kannattajille mutta ei kenellekään, joka etenee omassa ajattelussaan johtopäätöksiin. Rahoitusta saadakseen pitää myöntyä tarkkailun ja valvonnan kohteeksi sekä päästää omat vihollisensa määräämään ajattelun suunnan. Mistään todellisesta filosofiasta ei noissa puitteissa voi tulla mitään.

Tieteen rahat luovutetaan perinteisesti suomalaisen filosofian kokoomukselle, keskustalle, demareille sekä vihreille: Rauno Ruonaselle 50 000 euroa maahanmuuton myönteisten vaikutusten tutkimiseen, Masa Murjulle 100 000 nationalismin vaaroja esittelevään väitöskirjaan, Milla-Malla Toistoperä-Jankkuselle 200 000 miesten solvaamiseen ja Ninni-Nelli Terskahimowiczille 1 000 000 euroa paprikaretiisimuhennoksen valmistamiseen – ja niin edelleen.

Kaikki vääryydet eivät luonnollisestikaan mahdu tähän, mutta lisää voi lukea Suomalaisen nykyfilosofian historiastani (2009). Tämä siis tiedoksi niille, jotka luulevat, ettei puliveivausta harjoiteta missään muualla kuin politiikassa. Ja oma kassani on säännönmukaisesti jätetty akateemisissa kehissä yhtä tyhjäksi kuin perussuomalaisten pöytälaatikot poliittisessa rahanjaossa. Aika ihmeellinen yhteensattuma.

Kulttuuriuutisia

Kulttuuripa se on marginaalinen elämänalue, joka toimii metalli- ja paperiteollisuuden sekä muiden ”tärkeämpien” alojen siivellä. Taidetta ja tiedettä tukevat säätiöt julistavat apurahansa haettaviksi usein syksyllä. Valtion kirjallisuustoimikunta puolestaan jakoi määrärahansa tänään. Suomessa taiteen ja tieteen apurahat mielletään sosiaaliturvan jatkeiksi. Mitä avuttomampi, kurjempi ja vähemmän julkaissut ihminen on, sitä todennäköisemmin hän saa apurahan.

Kolmekymmentävuotisten apurahojen aikakaudella muistan erään kirjailijan saaneen 30-vuotisen määrärahan, vaikka hän ei koko elämänsä aikana julkaissut enempää kuin seitsemän teosta. Tätä nykyä pisin aika, jonka apurahan saaja voi makoilla selkä kaarella voivuoren päällä, on viisi vuotta.

Kulttuurin apurahat herättävät paitsi katkeruutta, myös oikeudenmukaisuuden vaatimuksia. Rahoittajat eivät juuri koskaan kerro päätöksissään, keille etabloituneille tieteen- ja taiteentekijöille he eivät tukea myöntäneet, toisin sanoen ketkä he kehtasivat jättää ilman.

Muutamille apurahoja sataa kuin mannaa taivaasta, kunhan he ovat tiede- tai taidepoliittisten tendenssien kanssa samaa mieltä. Kun kirjoittaa heterokirjaa heteroaiheesta, hanketta pidetään ”tärkeänä”, ja kirjailija saa apurahan. Jos filosofi suostuu pragmatistiksi ja rämpii sisäisen realismin suossa, hänet palkitaan. Vihervasemmistolainen feministi-kommunisti-sosialisti saa apurahan aina, mutta kansallismielinen ”sovinisti-fasisti-rasisti” ei koskaan. Ja mikäli hakijat ovat monikultturisteja, heitä tukee vielä Euroopan unionikin omilla miljoonillaan.

Valtion kirjallisuustoimikunta koostuu silkkipyllykriitikoista ja parista melko nimettömästä kirjailijasta. Joukkoon mahtuu myös yksi eläkeiässä oleva professori. Kun siis moittii Jukka Hankamäen Heideggeria ylistävän artikkelin Tiedepolitiikka-lehdessä 1/2005, kuten Jukka Koskelainen aikoinaan, saa viisivuotisen apurahan. Ja kun haukkuu Hankamäen kirjan Turun Sanomissa, kuten toimikunnan jäsen Putte Wilhelmsson 5.10.2006, niin hän iloiten myöntää sen. – Nice.

Kalevalan päivä

Kalevalan päivää vietetään perinteisesti suomalaisen kulttuurin juhlapäivänä. Suomen Kulttuurirahasto avaa silloin uksensa jakaakseen apurahoja ja palkintoja. Suurin osa varoista myönnetään kuitenkin aivan muunlaisen toiminnan kuin suomalaisen kulttuurin edistämiseen. Valtaosa tieteen apurahoista luovutetaan kansainvälisenä pidettyyn toimintaan, jossa julkaisut tuotetaan jollakin vieraalla kielellä. Suomeksi kirjoittamista pidetään ilmeisesti rikoksena. Siitä pitävät huolen ne internationalistisesti orientoituneet professorit, jotka ovat ristiinnimittäneet toisensa kaikkien säätiöitten johtoon, hallituksiin ja asiantuntijaelimiin.

Suomen Kulttuurirahaston apurahat ovat kiertäneet myös minut kaukaa. Tämä johtuu siitä, että lausunnon antaneina asiantuntijoina ovat olleet oman filosofiakäsitykseni viholliset. Sen sijaan professorien kummipoikina ja piikoina toimivat millamallat ja ninninellit saavat aina muutaman apurahan omien väitöskirjojensa ja muiden harjoitustehtäviensä tekoon, edellyttäen tietysti, että he sopertavat ne valmiiksi englannin kielellä.

Minulla ei ole Suomen Kulttuurirahastossa hakemuksia pitkään aikaan ollutkaan. Kysymys kuuluu, miksi kerjätä oikeutusta sellaisilta tyypeiltä, joiden näkemys filosofiasta sekä tiede- ja kulttuuripolitiikasta on kokonaan oman näkemyksen vastainen. Ja toisella tavalla lausuttuna: miksi yliopistojen laitokset ja tutkimustukea jakavat säätiöt täytetään internationalismin puolestapuhujilla? Pakkokansainvälistämistä edustavan yliopistomaailman ei pitäisi ratsastaa kansallisen ajattelun suosimisella, kun se näyttää johtavan vain säätiön omien periaatteiden kiertämiseen.

Tieteen ulkopuolella Suomen Kulttuurirahasto tukeekin sitten sentyyppisiä patakonservatiivisia hankkeita, kuten kanteleen soiton harjoittelua Japanissa tai pianonviritystä Yhdysvalloissa. Yleisen kulttuurin tukeminen on ollut immanenttien ja yltiökonkreettisten hankkeiden rahoittamista, jolloin keskeistä on ollut osoittaa, että hakijalla on jokin ihmeellinen erityiskyky, lahjakkuus tai taito, jonka kautta hän voi osoittaa kehittyvänsä apurahan aikana. Kyseinen konstruktivistispainotteinen ajattelutapa on ideologinen ja liittyy lintukotomaiseen Suomi-kuvaan. Se sulkee pois avoimen kulttuurikritiikin, poleemisen kirjallisuuden, osallistuvan filosofian ja kaikki ne ajankohtaisaiheet, joille Suomen Kulttuurirahastosta ei ole koskaan herunut mitään.

Kulttuurin nekrologiaa

Lauantaitansseista tuttu Heikki Hietamies ryhtyi tanssimaan yli hautojen julkaistessaan pari vuotta sitten teoksen nimeltä Sotatuomari (Otava 2004). Kirjassa vihjattiin, että Lappeenrannan Huhtiniemessä toimi jatkosodan aikana salainen kenttäoikeus, joka tuomitsi useita rintamalta karanneita suomalaistaistelijoita kuolemaan. Sotatuomari Toivo Tapanaista, joka oli myös todellinen henkilö, Hietamies pitää niin säntillisenä, että mikäli kyseinen henkilö oli ostanut nauloja 1920-luvulla, hän oli laittanut ostoksestaan kuitin talteen. Täsmällisyydestään tyydytystä saanut tuomari täyttää siis Erich Frommin kuvaileman nekrofiilisen persoonallisuustyypin piirteet. Jos henkensä hädässä paenneiden rintamakarkureiden tuomitseminen onkin ollut hänelle itselleen vain kylmä ja suoraviivainen kutsumustehtävä, täyttyy hänen omassa persoonassaan samalla myös psykodynaaminen yhteys niin natsihallinnolle kuin kommunistivallallekin tärkeään ehtoon: kuuliaisuuteen auktoriteeteille.

Karjala-lehden entinen päätoimittaja Antti O. Arponen on arponut jo vuosien ajan Huhtiniemen vainajien kohtaloa. Lähiaikoina ratkennee, onko hänen selvittelemissään huhuissa toden perää. Huhuja salaisen kenttäoikeuden olemassaolosta vahvistaa se, että Huhtiniemestä löydettiin jokin aika sitten kymmenen tuntemattoman ihmisen ruumiit. Varsinainen kulttuuripoliittinen nekrofilia toteutuukin sitten siinä, kun Helsingin yliopisto aloittaa alueella arkeologiset kaivaukset valtiovallan toimeksiannosta. Ne rahoittaa Suomen Kulttuurirahasto. On tietysti hyvä, että asiaan saadaan selvyys, mutta tapahtuma on myös syvästi symbolinen, kun yliopisto ja kulttuurirahasto kaivavat esiin ruumiita. Niin tehdessään ne saavat multaa kynsiensä alle.

Pahin kuolema tapahtuu nykyajassa. Se on tällä hetkellä kulttuurin oma kuolema. Samalla, kun julkisuus kinastelee sota-aikaisista tapahtumista, Kulttuurirahasto sijoittaa varojaan matojen kaiveluun, ja hallitus ilmoitti juuri äsken vetävänsä tutkijoiden sosiaaliturvaa parantamaan aiotun apurahalain pois eduskunnasta. Yliopisto, akatemia ja erilaiset säätiöt ovatkin Suomessa juuri ne, jotka patakonservatiivisilla ja kalmankatkuisilla päätöksillään tekevät eniten vainajia. Siitä olisi syytä olla huolissaan.


Internatsimin tuloksia yliopistoissa

OECD:n rahoittama ja ”kansainvälisistä asiantuntijoista” koostuva raati antoi tällä viikolla suosituksensa siitä, miten suomalaista korkeakoulujärjestelmää pitäisi ”kehittää”. Jos asiantuntijana toimineiden henkilöiden mielipiteisiin voi uskoa, heidän ehdotuksensa merkitsisi siirtymistä suomalaisesta sivistysyliopistosta amerikkalaisperäisiin yritysyliopistoihin. Selvityksessä suositetaan myös ”lainapohjaiseen opintotukijärjestelmään siirtymistä” (ikään kuin siinä ei jo oltaisi) – tai ainakin lainaosuuden kasvattamista.

”Asiantuntijat” esittävät, että yliopistojen pitäisi ”mainostaa” itseään. Lausunnossa suositellaan yliopistojen hankkiutumista yksityisiksi yrityksiksi, mikä tietenkin lisäisi riippuvuutta. Lisäksi papereissa kannatetaan useampien ulkomaalaisten tutkijoiden palkkaamista yliopistoihin suomalaisten verovaroilla, vaikka toisaalta lausunnossa valitetaan sitä, että Suomi menettää jo nyt omia lahjakkuuksiaan yliopiston ulkopuolelle resurssipulan vuoksi.

Asiantuntijoina esiintyneiden henkilöiden internationalistiset kannanotot eivät olekaan kovin tehottomia periaatteita, kun suomalaisten omaksi eduksi toiminutta yliopistojärjestelmää ja akateemista vapautta tuhotaan. Mitäpä puolustettavaa itsellänikään olisi sellaisessa instituutiossa, joka on vienyt minulta niin virat kuin varatkin ja joka on lyönyt jokaista järkevää ja kriittistä ihmistä korvalle kuin vierasta sikaa. Pilatkaa siis vaan ja mahdollisimman nopeasti ja lähettäkää kiitokset selvityksen laatineille John Daviesille, Erik Thulstrupille, Lillemor Kimille ja Thomas Wekolle, keitä he se sitten ovatkin!