Toksinen vasemmistolaisuus edistää työelämän mielipidevankeutta

Helsingin Sanomat teki jälleen suuren jutun heittääkseen lokaa erään työelämästä oikeistolaisena pois potkitun ihmisen niskaan sekä puolustaakseen irtisanojia. Juttu on vapaasti ilman tilausmaksua luettavissa, jotta lehden harjoittama propaganda tavoittaisi lukijat varmasti.

Jutussa selostettiin, miten eräs punavihreässä kuplassa majaansa pitävä käytettyjen äänilevyjen kierrätyskauppa oli lopettanut yhden palkollisensa työsuhteen hänen vapaa-ajantoimintansa vuoksi. Oli lehden mukaan musisoinut yhtyeessä, joka oli esiintynyt joidenkin mielestä äärioikeistolaisissa tilaisuuksissa.

Lehden mukaan työsuhteen päättäminen perustui ääriliike Varisverkoston ilmiantoon ja väitteeseen, että black metal -bändi soitti ”vihantäyteistä islaminvastaista musiikkia”. Kun yksi sormi osoittaa kohti irtisanottua, kolme muuta osoittavat kuitenkin syyttäjiin itseensä: työnantajaan, ilmiantajaan ja Helsingin Sanomien toimittajiin.

Heiltä lienee unohtunut Pariisin vuoden 2016 terrori-isku, jossa vihantäyteiset muslimiterroristit iskivät metallimusiikkia soittaneeseen konserttiin ja surmasivat 89 viatonta ihmistä juutalaisomistuksessa olleessa teatterissa. Tapaus onkin syytä muistaa suhteellisuudentajun vuoksi ja asioiden näkemiseksi oikeassa viitekehyksessä. Varisverkostolaisten vihamielisyyden taakse mennessään Helsingin Sanomat lietsoo vihaa.

Aika välillisen kytköksen politiikkaan tuo helsinkiläisen levykaupan tapaus joka tapauksessa sisältää. Kytkös on paljon ohuempi kuin SKP:n riveissä esiintyneen Kari Peitsamon suora mutta sinänsä perusteltu ja yllättävä kannanotto haittamaahanmuuttoa vastaan (aiheesta täällä). Hänet puolestaan suljettiin pois hämeenlinnalaisilta musiikkifestivaaleilta, kun taas levykaupan työntekijän soittelu ei vain sopinut työnantajan ideologiaan, jota Helsingin Sanomien jutussa luonnehditaan virheellisesti ”arvoiksi”.


Mistä työelämän mielipidevankeus ja ”yhteisönormit” kumpuavat?

Minulla on tapana sanoa tuon tapaista asennoitumista työelämän mielipidevankeudeksi. Mädät työnantajat potkivat palkollisiaan heidän poliittisten näkemystensä takia tai vihamielisten ilmiantojen perusteella, varjellakseen oletettua mainettaan, julkisivuaan tai vieraskoreuttaan sekä teeskennelläkseen puolueetonta tai jollakin tavoin nuhteetonta.

Oikeuskäytännössä yleensä katsotaan, että poliittinen osallistuminen ja poliittiset mielipiteet eivät kelpaa irtisanomisten perusteiksi. Niillä ei pitäisi olla vaikutusta myöskään työ- ja virkasopimusten solmimiseen eikä varsinkaan silloin kun valinnan pitää perustua pätevimmän henkilön löytämiseen, aivan kuten monissa työyhteisön mainetta ja etua ajattelevissa yhteisöissä. 

Syyttömyysolettaman pitäisi taata ihmisille kunnian ja yksityisyyden suojan vihamieliseltä maineterrorilta työelämässä, mutta käytännössä pelkät juorut, epäilyt, moitteet ja syyttelyt vaikuttavat samoin kuin tuomiot. Myös yliopistoissa asian ratkaisevat poliittiset näkemykset eivätkä tieteelliset ansiot.

Vastaavanlaisia tapauksia on kertynyt liikaa. Ideologiset konfliktit, joita vihervasemmisto luo viitaten itse tekaisemiinsa ”yhteisönormeihin” tai ”arvopohjaan”, eivät ole useinkaan syntyneet työelämässä itsessään, vaan ne ovat siirtyneet sen piiriin muualta yhteiskunnasta. Ne heijastelevat valtakuntien rajoilta kansalaisyhteiskuntien keskelle siirtynyttä kiistelyä maahanmuuton haitallisuudesta.

Oikeistolaisina pidettyjen potkiminen ei sinänsä ole mitään muuta kuin teollistumisen ajan yhteiskunnasta tuttua ay-aktivismia, vasemmistolaista värväystä, manipulaatiota, sabotaasia ja agitaatiota: ”Ota jäsenkirja tai päähäsi putoaa tiili.” Tehdaskommunismista tuo periaate on edennyt studioihin maahanmuuton tuottaman eripuran kautta, kun maahanmuutto on repinyt kantaväestöjen rivit halki, ja mielipiteet ovat lopulta kärjistyneet kaikkia ihmisiä koskien. Maahanmuutto on hajottanut kansankuntaa ja aiheuttanut eripuraa.

Mieleen tulevat myös ByggMaxin ja Lidlin mainosjupakat, Aleksi Valavuoren potkut, Porin Jazzin toimitusjohtajan Aki Ruotsalan irtisanominen ja FloApps Oy:n tapaus, kun kyseinen nettifirma kieltäytyi myymästä palvelujaan Perussuomalaisille (aiheesta täällä ja täällä).

Etsimättä mieleen tulevat sosiaalityöntekijä Harri Eerikäisen ahdistelu (Helsingin Sanomat lietsoi asiaa täällä) ja erään perussuomalaisen bussikuskin irtisanominen työstään vain siksi, että hän oli ratkonut häiriötilanteita ajoneuvossaan, niin kuin kuuluukin. Tapauksen pohjalta voi päätellä rasismin käsitteen liudentuneen niin, että mitä tahansa onnetonta sattumaakin voidaan nykyään pitää ”rasismina”, mikäli se ei sovi pahastuneen omaan maailmankuvaan. Fillarista puhkesi rengas: mitä rasismia!

Kyseisenlainen vähemmistöjen puolustelu ei tuo niiden jäsenille mitään hyvää. Se herättää vain epäluuloja ja epäilyn, etteivät vähemmistöihin kuuluvat ihmiset osaa itse puolustaa itseään ja että he ovat jatkuvan erityiskohtelun tarpeessa.

Hieman toisenlaisen tapauksen muodosti Lapin Kansan päätoimittajaksi nimitetyn Johanna Korhosen irtisanominen, mutta siinäkin työsuhde lopetettiin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, yksityiselämään ja ihmissuhteisiin vedoten. Erona oli vain, että valtamedia asettui potkitun puolelle ja tuomio tuli heti. Myöhemmin sitä vielä korotettiin. En muista yhtään tapausta, jossa jotakuta sorrettua suomalaista miestä olisi käsitelty yhtä hunajaisesti mediassa ja tuomioistuimissa. Tässä tapauksessa tuomioistuimet myöntyivät lähes sadantuhannen euron korvauksiin pelkkien kuvitteellisten menetysten vuoksi.


Kuinka vasemmisto polkee työpoliittisia oikeuksia?

Vihervasemmisto keuhkoaa jatkuvasti ”ihmisoikeuksien” ja ”perusoikeuksien” puolesta mutta polkee itse suomalaisten kanssaihmisten työpoliittisia oikeuksia sekä tuhoaa ammatin tai elinkeinon harjoittamisen edellytyksiä. Vasemmistolaiset puhuvat tasa-arvosta kuin pastori Billy Bob Baker, mutta oikeistolaisten ihmisten tasa-arvon kyseessä ollessa vasemmisto luikertelee piiloon kuin Alabaman musta kyy.

Muistatte kai Timo Hännikäisen omistaman Savukeidas-kustantamon häädön pois Kirjamessuilta. Monet muistavat myös mudanheiton ja ajojahdin, jonka Helsingin Sanomat aloitti kauppias Juha Kärkkäistä vastaan ja jolla oli tarkoitus tuhota hänen liiketoimintansa (analyysia täällä ja täällä).

Kovin usein nuo sensuuria vaativat nuhjuiset maailmanparantajat eivät kuitenkaan onnistu, kuten kävi ilmi Stockmannin tiernapoikajupakassa. Tuon ideologisen konfliktin alullepanija oli puolestaan Yleisradio yhdessä erään maahanmuuttajataustaisen valittajan kanssa.

Avuksi riensivät luonnollisesti Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat vasemmistoliittolaisen professoritietäjän Vesa Puurosen kanssa. Huomaatteko, että taaskin valtamedia lypsi ”asiantuntijakommentin” Vasemmistoliittoon sitoutuneelta puolue- ja vaaliedustajalta? Se on ymmärrettävää, sillä nykyisenä uustaistolaisena aikana yliopistoista ei löydy muita.

Yleensä irtisanomisista kärsii vain työnantaja ja liikkeenharjoittaja, joka potkuja jakelee, sillä vasemmistoproletariaatin ostovoima ei (kaviaarikommunisteja ja samppanjasosialisteja lukuun ottamatta) riitä kompensoimaan sen aiheuttamia tuhoja. Tämä on tulos siitä, että vihervasemmiston sissit on päästetty tanssimaan yritysten hallitusten pöydille – siis juuri heidät, jotka omasta mielestäni täytyisi pitää niin kaukana taloudellisten päätösten teosta ja etenkin valtiontalouden hoidosta, kuin ikinä mahdollista.

Vihervasemmistolaisten päivystystä firmoissa sanotaan hienostellen ”yritysetiikaksi” ja ”eettisen tietoisuuden” lisäämiseksi, mutta tosiasiassa se on pelkkää poliittista painostusta, jonka kulut siirretään yritysten palveluita ja tuotteita ostavien kuluttajien maksettaviksi. Näin tapahtuu etenkin ekologisten verukkeiden varjolla, vaikka meillä suomalaisilla ei pitäisi olla enää yhtään mitään lisämaksettavaa maailman ilmaston tai ympäristön hyväksi, tehtyämme jo enemmän kuin useimmat muut.

Jälki on rumaa, kun media alkaa vyöryttää vihaa sellaisia yrityksiä vastaan, jotka eivät mainosta sen sivuilla – tai alkaa painostaa yksityishenkilöitä, jotka kyseenalaistavat valtamedian menettelytavat. Vasemmiston kätyrit puolestaan iloitsevat aikaansaamistaan tuhoista hullunkiilto silmissään ja ivallinen hymynkare huulipielissään.

Itse kieltäydyn käyttämästä suomalaisten ihmisten työpoliittisia oikeuksia polkevien firmojen tuotteita ja palveluksia. Helsingin Sanomia olen tilannut vain kahdesti: ensimmäisen ja viimeisen kerran.


Potkuja vasemmistolaisesta ääriajattelusta ja ekofundamentalismista

Individualistisen oikeistoliberalismin näkökulmasta ihmistä luonnehtii self-ownership: yksilö omistaa itsensä, työvoimansa ja ruumiilliset sekä henkiset potentiaalinsa. Vaikka hän menettelisi kuin hyvämaineinen prostituoitu ja myisi niistä osan, toisen osan pitää jäädä jäljelle.

Työnantajan privilegio-oikeus rajoittuu alaltaan rajattujen työehtojen mukaisesti vain työtehtäviin. Jo pitkän aikaa on epähumaanina pidetty käsitystä, että työnantajalla olisi oikeus säädellä ihmisten yksityiselämää, ihmissuhteita, elämäntapaa ja niin sanottua vapaa-aikaa, saati että ihminen pakotettaisiin myymään itsensä synapsejaan ja aivosolujaan myöten.

Yksi hulluimpia piirteitä nyky-yhteiskunnassa on, että kansallista etua edistävien ihmisten toiminta koetetaan saattaa puolustelukannalle ja syytösten sekä häpeän kohteeksi – siis kaikki sellainen, josta olisi syytä olla kansallisen itsetunnon ja saavutusten puolesta ylpeä ja tyytyväinen!

Mitäpä jos lihamylly laitettaisiinkin pyörimään siihen suuntaan kuin sillä olisi täysi syy pyöriä? Yliopistojen palkolliset potkaistaisiin pois viroistaan, jos he osallistuvat äärivasemmiston tilaisuuksiin. Laskekaapa, kuinka monta uustaistolaista Vasemmistoliiton kellokasta tai Vihreän Liiton nimissä toimivaa ekologista ääriajattelijaa pitäisi taluttaa yhteiskunta- ja valtiotieteellisistä tiedekunnista ulos.

Yleisradion ja Helsingin Sanomien toimittajia irtisanottaisiin osallisuudesta fundamentalismin levittämiseen ja virheellisen sekä puolueellisen informaation jakamiseen, jos joku heistä havaitaan vihaa pursuavien vasemmistoräppäreiden konserteissa.

Paparazzien kuvat paljastaisivat, että toimittajat poseeraavat ja tekevät juttuja Palefacen backstagella! Tulos: potkut työstä, kun osallistui suomalaisia pilkkaavaan tilaisuuteen ja sitä kautta kansanryhmää vastaan kiihottamiseen!

Ultrafeministeille monoa mekkoon, kun ovat niin suvaitsemattomia, että ovat kääntäneet tasa-arvon vaatimuksensa intersektionaaliseksi feminismiksi, jonka mukaan heidän oma vähemmistönäkökulmansa on aina parempi ja oikeampi.

Suomalaisten ihmisten kärsivällisyyden koettelu on mennyt yli kaikkien rajojen: aivan liian pitkälle. Yksi myrkytyksen alkutekijä on Helsingin Sanomien harjoittama pitkällinen ja sinnikäs propagandatyö, jota on harjoittanut yliopiston uhri- ja vääryystieteissä ohjelmoitu pioneeriarmeija.

Kirjoituksiani lukemalla huomaatte, kuinka nurinkurisesti valtamedia asioista kirjoittaa ja niitä arvioi. Tästedes alatte nähdä ne oikein.

Jatsista en mitään ymmärrä, mutta logiikan hallitsen kyllä

Helsingissä vietettävän seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tapahtumaviikon (Helsinki Pride) kynnyksellä on paikallaan pohtia yhteiskunnassamme vallitsevia asenteita, jotka koskevat homoja, homoseksuaalisuutta sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä.

Pyytämättä ja yllättäen syntyneen esimerkkitapauksen tarjoavat Porin jazzfestivaalin toimitusjohtajaksi valitun Aki Ruotsalan (kd.) viimekeväiset näkemykset, joiden mukaan homoseksuaaleja ei ole olemassa ja olemassa on vain homoseksuaalisuutta.

Näkökannassa on leikattu irti ihmisen olemus ja hänen käyttäytymisensä, eli kyse on filosofisesti sanottuna essentialismin (eli olemusajattelun) ja eksistentialismin (eli tekojen kautta olemisen) erottamisesta. Tieteellisesti katsoen tällainen erottelu on perusteetonta, sillä ihmisen käyttäytyminen ei ole erotettavissa hänen olemuksestaan.

Myös arkiajattelun näkökulmasta on helposti hyväksyttävissä näkemys, että ihmisen käyttäytyminen on johdeltavissa hänen olemuksensa kokonaisuudesta, johon kuuluvat biologinen (esimerkiksi geenien, kromosomien ja hormonien) tutkimustaso, fenotyyppisesti havaittavissa oleva kehollinen tai ruumiillinen olemustaso sekä psyykkinen (eli tajunnallinen) tasonsa.

Sosiaalisella toimintatasolla havaittava käyttäytyminen puolestaan on seurausta kaikista näistä. Biologis-fysiologiset tekijät luovat ne lähtökohdat, joiden pohjalta ihmiset tekevät hyviksi katsomiaan ratkaisuja kehollisten ja psyykkisten edellytystensä puitteissa. Myös ihmisen seksuaalinen käyttäytyminen on kokonaisuus, jossa on mukana sekä biologisia, kehollisia ja tajunnallisia että sosiaaliseen ja luonnolliseen ympäristöön liittyviä komponentteja.

Homoseksuaalisuus tai heteroseksuaalisuus ei kuitenkaan ole vain käyttäytymistä, jonka lähtökohtana olisi jokin kiinteä ominaisuus. Molemmissa tapauksissa kyseessä on käyttäytymisominaisuus, joka kylläkin perustuu pitkälti ihmisen olemuksessa määrättyihin tekijöihin.

Väittää, ettei ole homoja vaan homoseksuaalisuutta, on samanlaista kuin väittää, ettei ole heteroita vaan heteroseksuaalisuutta. Tämä ei ole totta, ja tutkimusten mukaan ihmiset myös pitävät seksuaali-identiteettiään selkeästi homo-, hetero- tai biseksuaalisena, kun heiltä on tiedusteltu asiaa empiirisissä tutkimuksissa.

Kausaaliyhteys olemusajattelun ja eksistenssiajattelun välillä ei päde vain yksilöominaisuuksista ylös päin, havaittavaan käyttäytymiseen. Myös havaittavasta käyttäytymisestä voidaan johdella yksilötason käyttäytymisominaisuus ja nimetä se vastaavalla tavalla. Eihän arkikielessäkään sanota, että ei olisi autoilijoita vaan ainoastaan autoilua, vaan kyllä autoilijoita on, koska on autoilua.

Argumentti pätee myös homoseksuaalisuutta koskevan informaation sensuroimista vastaan. Homoja ei ole siksi, että on homoseksuaalisuutta koskevaa informaatiota, vaan homoseksuaalisuutta koskevaa informaatiota on siksi, että on sitä tarvitsevia homoja.


Queer-teoriassa ja eheytysliikkeessä paljon samaa

Jo edellä esittämieni ajatuskulkujen kautta voidaan todeta niin sanotun eheytysliikkeen ja vaikkapa  putinilaisten homosensuurilakien pähkähullu päälaellaan seisominen.

Huvittavaa asiassa onkin, että myös sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen puolustajiksi ilmoittautunut queer-teoreettinen ja sosiaalista konstruktionismia hyödyntävä liike on pyrkinyt kiistämään olemusajattelun sukupuolesta ja seksuaalisesta käyttäytymisestä argumentoidessaan. Liikkeen piirissä on yritetty kiistää sukupuolieron kaksiarvoisuus tai vähintääkin sukupuolta koskeva olemusajattelu. Samoin on esitetty, että seksuaalinen käyttäytyminen olisi vain normatiivisesti määräytynyttä toimintaa, joka voi olla valinnanvaraista.

Myös queer-teoreetikot ja sosiaaliset konstruktionistit ovat syyllistyneet samantapaiseen olemusajattelun hylkäämiseen kuin eheytysliikekin. Molemmat nojaavat pitkälti uskomustenvaraisiin näkemyksiin. Queer-teorian taustalla on sosiaalitieteiden marxilaisista lähtökohdista peräisin oleva yliyksilöllinen ajattelutapa, jossa seksuaalista käyttäytymistä yritetään selittää yhteiskunnallisista rakenteista tai normeista johdellen. Eheytysliikkeen takana puolestaan ovat uskonnolliset asenteet, joiden mukaisesti biologiset faktat kielletään yhtä huolellisesti kuin queer-teorian niin sanotussa biokiellossakin.

Kummatkaan lähestymistavat eivät ole selitysvoimaisia saati missään tapauksessa oikeassa, vaan ne syyllistyvät asioiden karkeaan yksinkertaistamiseen. Niiden yleisöille tuottama ilon aihe piilee tavassa, jolla niiden yksipuolisuus ja pelkistävyys paljastuvat toistensa kautta. Molemmat äärikannat hyödyntävät pitkälti samaa argumenttia, joka perustuu sukupuolisen käyttäytymisen näkemiseen pelkästään sosiaalisena konstruktiona. Liikkeiden välillä vallitsevan kissanhännänvedon takana vallitsee raju todellisuuden kieltäminen, ja myös kyseisten äärikantojen sekä sananvaihdon kärijistyminen johtuvat tästä valheellisuudesta.

Tieteellisen ja filosofisen ajattelun mukaista olisi ymmärtää, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, ja ottaa huomioon eri erityistieteiden tuottama tieto. Paradigmaattisen ja disipliinimäisen ajattelun tuloksena ajaudutaan hakoteille.

Mitä äärikantojen esiinnousu sitten kertoo homoseksuaalisuutta koskevan keskustelun tilasta nykyaikana? Järjellisintä keskustelua käytiin varmaankin 1990-luvulla, jolloin myös homoseksuaalisuutta koskeva tiedonmuodostus huipentui ja käytiin jokseenkin asiallista keskustelua. Sen sijaan nykyisin keskustelu on taantunut äärikantaistumisen myötä.

Minulla on ilmiölle myös selitys. Keskustelun klusteroitumiseen on johtanut maahanmuutto, joka on nostanut äärinäkemyksiä esiin. Myös kansalliset vähemmistöt, kuten homot, on temmattu maahanmuuttoa koskevan kiistelyn välineiksi ja osittain myös itse kiistelyihin mukaan. Tämä osoittaa, kuinka vahingollista liiallinen ja holtiton vierasperäisen väestön haaliminen on. Se jakaa kansakuntaa kahtia, ja kärjistyneiden asenteiden ja klusteroitumisen noususta joutuvat kärsimään myös monet kansalliset vähemmistöt.


Työelämän ideologinen mielipidevankeus

Myös aihetta koskeva mediakäsittely on ollut tarkoitushakuista ja yksipuolista, ja reaktioita voidaan arvostella hätäisiksi. Seurausvaikutuksia ei ole ajateltu.

Kun Porin Jazzien pomo sanottiin toimestaan irti hänen lausahdettuaan jotakin kielteistä homoista, media teki asiasta vyöytysjutun, jolla muka puolustettiin homojen asemaa tai oikeuksia.

Olen ratkaisusta eri mieltä. Minusta on väärin, että ihmisiä potkitaan työpaikoistaan siksi, että he eivät kumartele homoille tai muille vähemmistöille. Ei ole oikein, että ihmisiä patistellaan vain siksi, mitä he edustavat asioissa, jotka eivät kuulu heidän työtehtäviinsä.

Olisi pohdittava tarkemmin, miten tällainen vähemmistöpolitiikka toimii. Minusta tuntuu nololta ja tunnen jonkinlaista myötähäpeää, mikäli jotkut ihmiset laitetaan jalkapuuhun vain siksi, että he eivät ajattele meistä myönteisesti.

Myös päinvastainen tapaus toki löytyy. Monet muistanevat, kuinka Alma Media muilutti Lapin Kansan päätoimittajaksi valitsemansa Johanna Korhosen ulos työsopimussuhteestaan ennen kuin hänen työtehtävänsä olivat ehtineet edes alkaa. Syynä pidettiin hänen lesboutensa julkituloa tehtävänimityksen jälkeen.

Olen useasti aiemmin kutsunut tällaista ihmisten kurittamista työelämän mielivankeudeksi. Ihmiset myydään synapsejaan ja hermoverkkojaan myöten työnantajille niin, että joidenkin kuviteltujen mainetekijöiden vuoksi he menettävät sananvapautensa eivätkä voi enää rehellisesti ilmaista mielipiteitään

Mikäli joku ei pidä esimerkiksi meistä homoista, sen voi käsittääkseni sanoa suoraan. Tai jos joku ei pidä heteroista, sekin pitää voida lausua. Media ja työelämän päättäjät tekevät typerästi kostaessaan työntekijöilleen sen, että he avautuvat näkökannoistaan. Myös virheelliset, kyseenalaiset tai kiistanalaiset näkemykset täytyy voida sanoa, vähintäänkin siksi, että niitä voidaan arvioida kriittisesti.

Yhteiskunnallisessa ja tieteellisessä keskustelussa sitten katsotaan, mikä mielipide kestää. Totuus pitää pintansa yleensä hyvin, eikä virheellistenkään argumenttien sanomista pitäisi pelätä. On yhteiskunnallisen totuuden tavoittelun kannalta tuhoisaa, jos keskusteluja leimaa muodollisten tai epämuodollisten rangaistusten uhka, epäilyjä ei saisi esittää ja jos julkaista voi vain tuomioistuinten päätöksiä, tuomarien mielipiteitä, hallituksen tiedotteita tai ”faktat” tarkistaneiden toimitusten julkaisuja, kuten Neuvostoliitossa.

Niinpä sensurointipolitiikka ei toimi, ainakaan toivotulla tavalla. Kirjoitin aiheesta aiemmin, kun vihervasemmisto, media ja Seta nostivat älämölön koripallovalmentaja Aleksi Valavuoren homopuheista niin, että Espoo United lähetti hänet jäähylle. Kirjoitin samassa yhteydessä myös Lidlin maitopurkkikampanjasta, jolla muka nolattiin homoja, vaikka vähintäänkin yhtä tehokkasti homoja nolasi vähemmistön raukkamainen puolustelu, jossa homoista tehtiin poliittisen vihervasemmiston lyömäaseita jotakin kuviteltua vihollista vastaan.


Kompensoiva suvaitsevuus on huonoa politiikkaa

On väärin, että ihmisiä vedetään narun jatkeena avolava-Toyotan perässä tai että heitä sidotaan häpeäpaaluihin vain siksi, että heillä on valtavirtaistuneesta suvaitsevuuspolitiikasta poikkeavia näkemyksiä. Se jos mikä johtaa aikaa myöten vähemmistöihin kohdistuvan vihan nousuun.

Jos homoja ei vihattu ennen tätä, meitä varmasti vihataan nyt, kun ihmisiä on rangaistu työpaikan menetyksillä. Vähemmistöjen puolustelu saa puolustettavat ihmiset näyttämään avuttomilta luusereilta, jotka eivät muka itse osaa puolustaa itseään.

Media ylireagoi muutenkin. Myrskyn silmässä on sinnitellyt myös sometähti Tuure Boelius, jonka avautumisvideon YouTube sensuroi ”lasten suojelun” verukkeella ja useiden ilmiantojen sekä pois liputusten perusteella, kun muutamat ahdasmieliset olivat pyörtyilleet videolla olevan homosisällön vuoksi. Tällaisen suojelun uhri oli teinitähti itse. Tom of Finland -elokuvasta tuttu Boelius oli toisen kerran kokoaan suuremmassa roolissa hänen julkaistuaan lätkävideon, joka oli viedä kireäpipoisimmilta hermot.

Ostrakismos-tyyppiset poistoäänestykset ja alas päin peukutukset ovat tehneet yhteiskunnastamme ilmiantojen, kavallusten ja kostojen kehän, jossa kukaan ei ole suojassa väärin ymmärryksiltä, ”pahaksi” lavastuksilta eikä selkään puukotuksilta. Ja kaikki tämä vain, koska maahanmuutto on repinyt kansakuntamme halki ja hävittänyt yhteiskunnallisen luottamuksen.

Vielä 1990-luvulla tällaista ei ollut. Myöskään homoja ei vihattu yhtä avoimesti kuin nykyisin. Ydinongelma on maahanmuutto ja kansakuntien etninen sekoittaminen, joka on jakanut mielipiteet kahtia ja klusteroinut ihmiset yhtäältä konservatiivisiin ja kansallismielisiin ja toisaalta vihervasemmistolaisiin liberaaleihin, joihin kaikkien homojen pitää muka kuulua.

Vihervasemmisto puolestaan odottaa homoilta tukea kaikelle yleispolitiikalleen maksuksi sitoutumisesta ajamaan jotakin abstarktia ja monille homoille merkityksetöntä muotoseikkaa, kuten avioliittoa, jonka monet kokevat vain seksuaalisten suhteiden alistamisena sosiaaliselle tarkkailulle. Olen käyttänyt tästä homoille tappiollisesta vaihtosuhteesta kompensoivan suvaitsevuuden nimeä.

Todellisuudessa ihmisten pitäisi pystyä käsittelemään kognitiivisia dissonanssitilanteita, analysoimaan asioita ilmiö kerrallaan ja erottamaan sen, millainen vähemmistöpolitiikka on perusteltua. Sillä kaiken suvaitsevuuden pitää olla valikoivaa (aiheesta tarkemmin täällä).

Myöskään valtavirtapolitiikan ja -median ei pitäisi pyrkiä niputtamaan homoja yhteen vihervasemmistolaisen ja maahanmuuttoa edistämään pyrkivän politiikan kanssa tavalla, jolla vihervasemmisto koettaa marssia kaikki kriittisesti ajattelevat ihmiset kumoon.

Ihmisten ja ryhmien vahvuus on siinä, minkä verran he tai ne kestävät arvostelua. Sensuuri ja tukahduttaminen luovat mielikuvan, että vähemmistöillä on jotain salattavaa tai että he ovat niin heikkoja ja huonoja, että heitä täytyy koko ajan puolustaa.

Tässä kaikessa on kyse vähemmistöjen käyttämisestä viholliskuvien rakentamiseen tai oman poliittisen kannatuksen kalasteluun.

Nollatoleranssi on suvaitsevaisten suvaitsemattomuutta

Niin sanotulle valtamedialle riittäisi juttujen aiheita ja kerrottavaa EU-johteisen politiikanteon sameasta ja töhryisestä valtavirrasta. Sen tuloksena Euroopassa jatkuvat väestö-, talous- ja turvallisuuspolitiikan hullut päivät, joista nykyisin kertoo vain vanhan median rinnalle syntynyt uusmedia.

Valtamedian viestimet tyytyvät kuitenkin uittamaan muoviankkojaan pienissä puroissa ja salaojissa sekä jatkamaan klikkijuttujen repimistä oman moralisminsa keinoin. Ilta-Sanomat uutisoi pari päivää sitten, että laulaja Tomi Metsäketo on saamassa potkut ”Tanssii tähtien kanssa” -shown lisäksi myös ”Mamma mia” -musikaalista, sillä tuottajalla on ”nollatoleranssi tällaiseen käytökseen”.

Millaiseen käytökseen? Tenori oli mennyt diivamaiseen tapaansa sanomaan jotakin sopimatonta naisille. Naisillehan ei saisi lehtien moraalinäkemysten mukaan ehdottaa seksiä edes heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä, mikä menee yli minun hilseeni.

Tiedättekö muuten mitä ”nollatoleranssi” tarkoittaa? Se on täydellistä suvaitsemattomuutta.

Ensin jokin despoottimainen kuppikunta määrittelee jonkin asian ”rasismiksi”, ”sovinismiksi”, ”natsismiksi”, ”seksismiksi” – ja mitä näitä välitöntä puuttumista ja sähköiskumaista reagointia edellyttäviä sanoja nyt onkaan?

Ja sitten se antaa käsitteelle täysin omavaltaisen merkityssisällön ja julistaa kaiken omasta poliittisesta näkemyksestään poikkeavan näkökannan kielletyksi tai sensuurin alaiseksi, mielipiteeksi, jota leimaa ”nollatoleranssi”. Koska sananvapaus on vielä muodollisesti olemassa, tehosteeksi asetetaan epäsuora rajoitus, eli vankiloista vaikuttavin: työelämän mielipidevankeuteen johtava uhkaus menettää työpaikkansa ja sitä kautta toimeentulonsa, jos on eri mieltä.

Tämä kiusanteko, henkinen väkivalta ja mielipiteenvaraisten kavallusten kulttuuri olisi välitöntä puuttumista vaativa asia.

Monet muistavat vuoden takaisen tapauksen. Koripallovalmentaja Aleksi Valavuorta ahdisteltiin tuolloin muutamasta homoherjasta, jotka minua homomiehenä lähinnä huvittivat. Mutta myötähäpeää aloin tuntea koko seksuaalivähemmistön puolesta, kun jotkut tosikot alkoivat rääkyä Valavuorelle rangaistuksia (kirjoitin aiheesta otsikolla ”Suomalainen mies vastustaa neuvostoja”).

Uusmoralistinen asennoituminen on lisääntynyt hälyttävästi yhteiskunnassamme. Etenkin sitä ovat luoneet vihervasemmistolaiset ja feministit, siis tuo pahamaineinen ja epä-älyllisestä suhtautumisestaan tunnettu klusteri. He pyrkivät nykyään kaitsemaan ja kuohimaan pois kaiken, mikä poikkeaa sosiaalidemokraattisesta sovinnaisuudesta ja uuspuritaanisuudesta.

Näyttönä tästä ovat lukuisat ”some-pöyristymiset” ja ”some-raivo”, jota kansallismielisten taholla ei esiinny juuri lainkaan. Sensuuripyrkimysten takana on aina vain kommunistien, sosialistien, vihreiden ja feministien usein anonyyminä esiintyvä herjanheiton salaliitto, joka omassa kieroutuneessa ihmisrakkaudessaan kavaltaa ja ilmiantaa suomalaisen Suomen puolustajia perättömästi ”ihmisvihasta” mutta pidättää julkisen nälvimisen ja panettelun yksinoikeudekseen.

Julkaisupolitiikan sairastumisesta

Tomi Metsäkedon ja Aleksi Valavuoren tapauksilla ei olisi sinänsä mitään merkitystä, mutta heidän niskaansa heitetty kurakylpy kertoo surullisia asioita sananvapauden tilasta. Siitä yritettiin keskustella Yleisradion viime torstaisen sananvapauspäivän ohjelmassa ”Tarinoita sananvapaudesta”, tosin ainoastaan punavihreän kuplan asukkeja kuunnellen ja heidän kverulatorista paranoiaansa toistellen.

Juontajien Annika Dahlströmin ja Markus Liimataisen kokoon keräämä keskustelijakaarti oli sikäli monipuolinen, että paikalle oli kutsuttu lähes kaikki sellaiset henkilöt, jotka elävät konfliktissa vapaan ajattelun ja sanankäytön kanssa mutta eivät pysty sanomaan asiasta mitään objektiivista, muiden muassa feministi Maryan Abdulkarim, kirjailija Pirkko Saisio, minulle tuntematon rap-artisti Mikko Kuoppala ja radikaalipastori Kai Sadinmaa.

Uhriutumisen pyyteettömyys oli vaikuttavaa ja syvää. Nurinkurista tässä lavastuksessa oli se, että kukaan keskustelun osapuolista ei ollut oikeasti sananvapauden rajoittamisen kohteena. Finlaysonin Jukka Kurttila on voinut painaa lakanoihinsa niin paljon Tom of Finlandin kuvia kuin turkkilaiset kutomot sietävät. Seiskan Joni Soila on voinut rahastaa pintajulkkisten kommelluksilla ja keittää kokoon sensaatiojuttuja hyvässä yhteisymmärryksessä julkisuudenkipeiden linssiluteiden kanssa. Sitä julkisuuden määrää, joka on suotu Maryan Abdulkarimille vain hänen maahanmuuttajataustansa ja feminisminsä vuoksi, ei pysty mittaamaan kukaan.

Todellisia sananvapauden rajoittamisen kohteita ja sensuurista pahiten kärsineitä ovat maahanmuuton, Euroopan unionin ja monikulttuurisuuden ideologian arvostelua esittäneet henkilöt, mutta näillä todellisten ajojahtien uhreilla ei ollut Yleisradion lähetyksessä edustusta lainkaan. Paikalle raahattujen taas oli helppoa luikerrella valtamedian selän taakse ja teeskennellä lainkuuliaista kansalaista, joka tyhjänpäiväisistä rihkama-aiheista blogia pitävän Hanna Sumarin tavoin kärsii yhteiskunnallisen sopeuttamisen ja mukauttamisen ylittävistä näkemyksistä ja vaatii sen vuoksi viranomaisvaltaa panemaan älyllistä yhteiskuntakritiikkiä esittävät mediat ja ihmiset kuriin.

Koska studioon oli tuotu Kurttilan ja Saision lisäksi myös homokonfliktissa nöyräksi ja anteeksipyyteleväksi ryvetetty Aleksi Valavuori ja uimari Ari-Pekka Liukkonen, keskustelun keppihevoseksi oli yritetty tekaista homoseksuaalisuus, jolla koetettiin oikeuttaa liberaaleja näkemyksiä. Pyrkimys peitellä todellista ongelmien aihetta, eli maahanmuuttoa ja väestöjensiirtoja, ei kuitenkaan onnistunut tällä väkinäisellä ja assosiaatioharhoja ruokkivalla tempulla, sillä homojen oikeudet ja islamin leviäminen ovat ristiriidassa keskenään.

Niinpä ainoat kriittiset mielipiteet esitti seksuaalivähemmistötaustainen Pirkko Saisio, joka järisytti punavihreän kuplan asukkeja jo viimekeväisellä kannanotollaan, että maahanmuuton ongelmista ”pitäisi keskustella” ja että vihervasemmiston usko omaan oikeassa olemiseensa on häiritsevää. Se, että ainoat kriittiset mielipiteet esitti julkilesbo, ei ollut ihme, vaan se selittyy seksuaalivähemmistöön kuuluvien ihmisten luontaisella valheen vihalla, joka kumpuaa poliittista korrektiutta, teennäisyyttä ja sovinnaisuutta kohtaan tunnettavasta vastenmielisyydestä.

Todellista sensuuria ja todellisuuden peittelyä edustaa se, että jos samat maahanmuuttokriittiset mielipiteet esittää joku akateeminen oikeistolaishomo, Helsingin Sanomat ja Yleisradio salaavat kritiikin olemassaolon kaiken kykynsä mukaan, ja uutiskynnys ylittyy vasta, kun arvostelun esittää vasemmistolainen kulttuurimarxismin kädestäsyöjä.

Kaikkein huvittavimman ajatuksen esitti Yleisradion toimittaja Heikki Valkama, joka yritti takoa sananvapauden poliittista rajoittamista ihmisten päähän keskustelujen kainalojutussa ”Analyysi: Tyhmien ajatusten alasampuminen ei ole sananvapauden rajoittamista”. Olen samaa mieltä sikäli, että minunkaan mielestäni kaikkien tyhmimpien ajatusten, kuten maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta suosivien kannanottojen, alasampumista ei pitäisi rajoittaa millään tavalla. Silti media ja puupääjuristien muodostama Demla-kratia ovat valmiita rajoittamaan etupäässä maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta arvostelevien sananvapautta.

Vihersiepot nettilangoilla

Ongelma on yksittäistapauksia yleisempi. Poliittinen vihervasemmisto on pyrkinyt laajentamaan oman despoottimaisuutensa normatiiviksi, jolla se pidättää julkaisupoliittisen ratkaisuvallan omiin käsiinsä. Nykyään myös Facebookia ja YouTubea sensuroidaan mielivaltaisilla perusteilla.

Facebook on sensuroinut äskettäin esimerkiksi Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtajan Samuli Voutilan kannanoton, jossa hän oli sanonut, että mies ei voi synnyttää lasta, sukupuoli vaihdetaan eikä korjata, että maailma on mennyt sekaisin ja että tällaista sekamelskaa syntyy, kun punavihreät arvot jylläävät yhteiskunnassamme. PS-nuorten hallituksen jäsen Jessica Vahtera paheksui tätä täysin perustelematonta ja asiatonta sensuuria blogissaan.

Sellaista jälkeä syntyy myös kirjankustantamoissa, kun ratkaisijan rooleihin julkaisuportaassa päästetään ideologisen manipulaatiokoulutuksen saaneita maailmanpolitiikan maistereita, jotka kivittävät pois kaiken, mikä ei vastaa heille opetettuja monikulttuurisuuden, maahanmuuton ja feminismin tendenssejä. Ja samanlaista on myös nettilangoilla roikkuvien viherpeippojen ja serverihuoneiden silakankatkuissa takatiloissa majailevien nettinörttien sensuuritoiminta.

Keljua on, että myös nöyryytettyjä taiteilijoita pakotetaan Tomi Metsäkedon tavoin ripittäytymään ja vaikeroimaan feministien korkokengän alla ja vihervasemmiston herjanheiton kohteina. Heitä taivutellaan kieriskelemään maan tomussa ja ripottelemaan päälleen katumuksen tuhkaa. Ja he tekevät niin vain yhdestä syystä: he ovat taiteen tekijöitä, ja taiteilijan tehtävä on viihdyttää ja olla kaikille mukava. Heidän esityksensä eivät vetoa älyyn vaan tunteeseen, ja siksi heistä ei ole filosofeiksi eikä totuuden etsijöiksi, ei myöskään poliitikoiksi, kuten totesin kirjoituksessani ”Miksi taiteilijat eivät sovi poliitikoiksi?”.

Julkisuuden suosimia kirjailijoita ja taiteilijoita pakotetaan sanoutumaan irti milloin mistäkin. Ja he tekevät niin pitäen kiinni pöytäkattaustensa kaitaleista. Sellainen henkilö ei voi pitkän päälle olla filosofi, kirjailija eikä taiteilijakaan, vaan hän on kuin kuka tahansa kauppamatkustaja tai puotipuksu, joka harjoittaa itsesensuuria poliittiseen korrektiuteen liittyvien oletustenvaraisten mainetekijöiden vuoksi. He ovat ehkä mukavia ja hauskoja heppuja Jari Tervon ja Kari Hotakaisen tavoin, mutta mitään yhteiskunnallisesti painavaa sanottavaa heillä ei ole.

Kolme pointtia tomussa kieriskelystä

Hyvää esimerkkiä ja suoraselkäisyyttä osoittaa Oulun kaupungin varavaltuutettu Tiina Wiik. Häntä oli painostettu sanoutumaan irti Suomen Vastarintaliikkeestä. Miten sellaisesta voi sanoutua irti, johon ei ole koskaan kuulunutkaan (aiheesta enemmän tässä)? Mutta Tiina myös luettelee kolmen pointin kohdat, joiden vuoksi kenenkään ei kannattaisi sanoutua irti yhtään mistään. Hän kirjoittaa näin:

”Irtisanoutumiset ja tuomitsemiset olisivat yksinkertaisesti noloa moraalisäteilyä, jolla yritetään kiillottaa omaa imagoa jonkun toisen kustannuksella. Toisekseen ne ovat vasemmiston luomaan keskustelukehykseen alistumista; omaa keskustelua ohjaa heidän aatemaailmansa ja siihen reagointi, jolloin omat kannanotot lähtevät puolustuskannalta.

Irtisanoutumiset ovat lisäksi hölmöjä ja tehottomia: ainoat, jotka uskovat niitä, ovat ne, jotka jo valmiiksi ovat puolellasi ja seuraavat kannanottojasi. Vihervasemmistolle kaikki kansallismieliset järjestöt, poliitikot ja aktivistit ovat natseja, ja heille irtisanoutumiset ovat vain eräänlainen anteeksi pyytelyn yritys, jonka he hyödyntävät armotta pilkkaamiseen ja nolaamiseen.

Tämän voi todeta vaikkapa lukemalla antirasistien keskusteluja näistä irtisanoutumisista: irtisanoutuja ei todellakaan saa sympatiaa, ainoastaan pilkkaa ja halveksuntaa. Kansallismielisiä some-kanavia seuraavat lähes yksinomaan kansallismieliset ja vihervasemmiston aktiivit, joten normoja ei irtisanoutumisilla tavoiteta.

Miksi siis nolata itsensä heittäytymällä polvilleen vihervasemmiston eteen anelemaan hyvepisteitä, joita ei koskaan tule herumaan? Parempi hoitaa asiansa pää pystyssä ja anteeksi pyytelemättä. Meillä ei ole velvollisuutta selitellä mitään kenellekään.”

Samasta syystä tämä terävä ja hyveellinen nainen ei allekirjoittaisi myöskään rasisminvastaista julistusta. Se vain kompromettoisi hänen oman asemansa, eikä kukaan vasemmistolainen kunnioittaisi häntä moisen itsensä kahlitsemisen vuoksi vaan pitäisi sitä jonkinlaisena erehtymisen tai heikkouden tunnustuksena (teemasta lisää tässä).

Myöskään itse en irtisanoudu näkemyksistäni, sillä en ole sitoutunut mihinkään muuhun kuin omiin filosofisiin ja järkiperäisesti perusteltuihin kannanottoihini. Niistä aion pitää kiinni.

Nollatoleranssin vaatiminen meiltä on pelkkää suvaitsemattomuutta, jolla punavihreän kuplan asukit yrittävät murjoa kaikkia niitä ihmisiä, jotka eivät sovi heidän omaan valheelliseen maailmankuvaansa.

Työttömien pilkasta

Syyslomaviikon kynnyksellä Helsingin Sanomat alkoi jälleen ahdistella ihmisiä asennemuokkaukseen ja mielipiteiden manipulaatioon tähtäävillä kirjoituksillaan. Lehti julkaisi perjantaina 13.10. toimittaja Jose Riikosen kirjoittaman jutun ”Ossi Nyman ei tee töitä ja sanoo, että työvoimatoimisto on ihmisoikeusloukkaus – näin ’ideologisesti’ työtön taktikoi itselleen yhteiskunnan tuet”.

Jutussa lavastettiin yhteiskunnan pettämä työtön ihminen tahallisesti tukien väärinkäyttäjäksi, ja kirjoituksessa myös käytettiin häikäilemättömästi hyväksi haastatellun henkilön kyvyttömyyttä tunnistaa omaa positiotaan työelämän valtasuhteistoissa.

Helsinkiläinen Ossi Nyman arvosteli työelämää pitäen suurinta osaa työstä ”turhana” ja kiitti itseään työttömänä olemisesta siksi, että onnistui tekaisemaan itsestään työttömyysaikana esikoiskirjailijan.

Suurta vahinkoa lehti tuotti jutun henkilölle, kun työviranomaiset joutuivat Nymanin mielipiteiden vuoksi moraalipaniikkiin ja katkaisivat Nymanin työttömyysetuuksien maksatuksen alettuaan epäillä kirjailijaa tukien väärinkäytöstä. Perusteeksi viranomaiset esittivät Nymanin työhaluttomuuden ja epäilyn, ettei hän olisi työttömyysturvalaissa tarkoitetulla tavalla työmarkkinoiden käytettävissä.

Helsingin Sanomien nostaman vyörytyksen, julkisten pöyristymisten, yleisen raivon ja mielipidemyrskyn keskellä ei lainkaan huomata, missä asian ideologisuus oikeastaan piilee.

Vaikka Ossi Nyman on kenties etevä sanankäyttäjä, hänen käsitteelliset resurssinsa ja teoreettiset välineensä eivät ole riittäneet hänen oman asemansa oikeanlaiseen määrittelemiseen. Hän sanoo itseään ”ideologisesti työttömäksi”, vaikka tosiasiassa työyhteiskunta on kantasanastaan ’työ’ alkaen läpikotaisin ideologinen.

On totta, että yhteiskunnassa tehdään paljon turhaa ja tarpeetonta työtä, jossa ei tuoteta sen enempää henkisiä kuin aineellisiakaan arvoja. Toisaaalta työyhteiskunnan ulkopuolella tuotetaan sekä henkisiä että materiaalisia arvoja, joiden tuotantoa ei vain voida organisoida sen enempää palkkatyöksi kuin yritystoiminnaksikaan. Tällaista työtä on esimerkiksi kirjailijan tai kuvataiteilijan työ, tai kotiäidin tai -isän työ, jota ilman jonkun toisen ihmisen työssäkäyntimahdollisuudet romahtaisivat.

Niinpä yhteiskunnan pitäisi legitimoida kaikenlainen arvotuotanto, jota tapahtuu esimerkiksi opiskelun muodossa eikä evätä toimeentuloa ihmiseltä, joka toimii arvotuotannon piirissä, onpa tuo tuo toiminta sitten määriteltävissä työksi tai ei.

Ongelma on, että toimeentulo on sidottu työttömyysturvalaissa ja toimeentulotukea koskevassa lainsäädännössä työstatukseen. Vain henkilö, joka on työttömänä työnhakijana työ- ja elinkeinotoimistossa, voi saada työttömysetuuksia.

Järjestelmä on tuhoisa, sillä se estää kaiken sellaisen toiminnan, joka ei ole työtä ja tuottaa arvoja mutta joka tällä tavoin käytännössä kielletään. Siksi esitin kirjassani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan, että koko työttömyysturvajärjestelmä pitäisi korvata perustulojärjestelmällä, joka takaisi perustoimeentulon riippumatta siitä, loikoileeko ihminen työviranomaisten toivomalla tavalla työmarkkinoiden käytettävissä vai tekeekö hän jotakin produkiivista arvotuotannon piirissä.

Näin vapautettaisiin ihmiset toimimaan ja työskentelemään yhteiskunnan ja itsensä hyväksi. Ongelma on, että työtä ja työttömyyttä sekä työttömyysturvaa ja toimeentuloa koskeva lainsäädäntö on työmarkkinajärjestöjen sopima, siis varmasti ideologinen.

Ne ovat pitäneet huolen siitä, että ansioon ja perusturvaan oikettavaksi tekijäksi tunnustetaan vain materaalinen palkkatyö tai yrittäjätoiminta, mutta muu arvotuotanto tuomitaan mahdottomaksi ja siihen lankeamisesta rangaistaan polttamalla ihmiseltä toimeentulon edellytykset.

Arvioitaessa Ossi Nymania ”ideologisesti työttömäksi” tuskin lainkaan ajatellaan, että suurin osa ihmiskunnasta tekee ideologista työtä, ja ideologisista ideologisimpia ovat juuri erilaiset sovinnaisuuden tarkkailijat, yhteiskunnan normien vartijat ja lainsäätäjät.

Ikävää on, että työttömän asemaan joutunut nuori mies ei ymmärrä omaa asemaansa vaan esittää itsensä keinottelijana, mihin lehti moraalikiimassaan tarttuu. Hän ei näköjään tajunnut olevansa työttömyyden uhri ja menettävänsä suuria määriä rahaa sekä palkkoina että eläkkeinä, jotka tietenkin karttuvat koko ajan häntä työkseen ahdisteleville viranomaisille.

Lehden esille nostama tapaus on variksenpelätin, jolla yritetään herättää epäluuloja kaikkia työttömiä kohtaan. Se luo mielikuvaa, että työssä oleva väestö saa nauttia moraalikarismasta, kun taas työttömien olisi syytä peitellä salamyhkäiseksi ja epäreiluksi lavastettua olemassaoloaan.

Tällä leimaamisella Sanoman mediat harjoittavat elämäntapakontrollia ja tekevät ideologista journalismia sekä ajavat yhteiskunnan pettämät työttömät nurinkuriseen positioon, jossa heidät ohjataan tuntemaan häpeää työttömyydestä, vaikka häpeämistä olisi sellaisella yhteiskunnalla, joka pitää yllä massatyöttömyyttä, tuo vierasta halpatyövoimaa ulkomailta ja mahdollistaa työpaikkojen helpon siirtämisen Suomesta ulkomaille.

Myös Ilta-Sanomat jatkoi konsernin päälehden Helsingin Sanomien aloittamaa kirjoittelua ja kansalaisten ahdistelua tässä, tässä, tässä ja tässä.

Mitä on koulun ja työelämän mielipidevankeus

Sipoon Vihreiden listalta valtuustoon yrittänyt luokanopettaja Esa Mäkinen narisi Uuden Suomen puheenvuoropalstalla joutuneensa työnantajalleen päätyneen kantelun kohteeksi mielipiteistään. Kirjoituksessa ”Puheenvuoron huonot häviäjän nettihäirikköinä” hän valittaa, että joku hänelle tuntematon henkilö oli ilmoittanut koululle vetävänsä lapsensa pois Mäkisen opetuksesta, mikäli hänellä lapsia kyseisessä koulussa olisi. Syyksi hän sanoo Mäkisen vihervasemmistolaisuuden ja yleensäkin hänen räikeän puolueellisuutensa.

Puolueelliseen tapaansa Mäkinen ulisee: ”Ihmiset, jotka julkisesti vastustavat rasismia, äärioikeistolaisuutta, perussuomalaista aatetta tai ylipäätään antiliberaaleja, konservatiivisia nykyvirtauksia ovat monesti joutuneet häirintäkampanjoiden kohteeksi.”

Hän siis koettaa lavastaa kritiikin ”häirinnäksi” ja pitää työnantajalleen sähköpostitse toimitettua huomautusta ilmiantona sekä jatkaa: ”Yksityishenkilönä saan olla luonnonsuojelija, mustanvihreä ja uskonnoton tai persujen ym. niljakkaiden nykyilmiöiden rökittäjä ihan niin vapaasti kuin sielu sietää. Työpaikalla tehdään hommat sitten sovituissa raameissa.”

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä Mäkinen toimii opetus- ja kasvatustoimen piirissä, jossa yksityinen ja julkinen yhdistyvät opettajan kokonaispersoonassa. Opettajalta vaaditaan tiettyä neutraaliutta ja kykyä sietää sekä edustaa kognitiivista moniselitteisyyttä. Niitä Mäkiseltä ei ole todellakaan löytynyt.

Minä en tiedä, kuka Mäkistä on häirinnyt (ellei sitten hän itse pyrkien tekeytymään marttyyriksi). Mutta puutun asiaan, koska asia on yleisemmän tarkastelun arvoinen. Valtakuntamme vaikuttavimmat työsyrjinnän, häirinnän ja mielipidesyrjinnän tyypit eivät esiinny Mäkisen tilittämässä muodossa vaan käänteisessä.

Koko koulumaailma ja kasvatustoimi on nyt täytetty monikulttuurisuuden ideologialla ja sukupuolineutraaliuden julistamisella, vaikka nämä ovat poliittisia tarkoitusperiä, joiden toimivuudesta tai totuudesta ei ole kiistatonta eikä usein minkäänlaista näyttöä. Niitä tukemaan pyrkiville väitteille ei ole myöskään pitävää tosiasiapohjaa. Monikulttuurisuus on ristiriitainen ideologia, ja sukupuoli on olennaisesti kaksiarvoinen biologinen tosiasia geenien, kromosomien ja hormonitoiminnan tasolla sekä fenotyyppisesti ilmenevällä kehollisella tarkastelutasolla. Näin on miehen ja naisen kehon sekä genitaalien erilaisuuden vuoksi.

Kasvatustoimessa on tietysti viisasta välttää ihmissuhteiden konflikoitumista mikrotasolla, eli ihmisten kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa, esimerkiksi koulujen pihoilla. Mutta tästä toiveesta ei voida johdella sellaista päätelmää kuin vihreät ovat tehneet, eli että kyseinen ihanne velvoittaisi avaamaan rajat makrotasolla, toisin sanoen valtionpolitiikassa. Näin vihervasemmisto on kuitenkin menetellyt.

Asia onkin päinvastoin: on parempi, että rajat pidetään juuri noiden isänmaallisten, oikeistolaisten, perussuomalaisten, konservatiivien ja yleensäkin vastuuntuntoisten poliitikkojen vaatimuksesta korkealla valtioiden kesken, sillä juuri näin konflikteja voidaan säädellä valtionpoliittisella makrotasolla, eikä niitä päästetä leviämään henkilökohtaiseen kanssakäymiseen mikrotasolle – ei myöskään kouluihin tai muihin oppilaitoksiin. Tämä pitäisi myös ”ekovihreäksi” itseään sanovan Mäkisen ymmärtää.

Varsinainen työsyrjintä näkyy siinä, että maamme lähes kaikki opetusalan virat ja tehtävät on täytetty henkilöillä, jotka on painostettu hyväksymään tuo Mäkisenkin edustama punavihreä agenda. Näin on peruskouluista yliopistoihin. Se on pyritty naamioimaan myös ”tieteeksi” pitämällä sitä kasvatuksellisesti ”aivan välttämättömänä” ja tekemällä tuo edellä selittämäni ajatusvirhe, jossa monikulttuurisuuden ihannetta pyritään oikeuttamaan valtakunnalliseksi makrotason toimintastrategiaksi sillä toiveella, että Pekka ja Aziz eivät tappelisi mikrotasolla: koulujen pihalla.

Tämä logiikka kestää kuin kerjäläistytön kelkkanaru. Se on epätosi jo analyyttis-apriorisena ajatuskulkuna. Samalla tavalla ristiriitainen on myös eripuraisuutta vahvistava ja yhdenmukaisuuden vaatimuksiin johtava monikulttuurisuuden ihanne, joka sisältää vahvan samanlaistamispyrkimyksen.

Vääryyksien vääryys on sitten se, että juuri nuo Mäkisen haukkumat hyvät ihmiset pidetään visusti poissa opetustoimen ja akateemisen elämän piiristä.

Olen itse joutunut toistuvasti häikäilemättömien vihakampanjoiden kohteeksi yliopistoissa, kun vihervasemmistolaiset tahot ovat kaikin keinoin yrittäneet tuhota sekä tutkimukseni, julkaisuni että urani yliopistoissa. Kommunistit, sosialistit ja vihreät ovat laatineet perättömiä arvioita ja lausuntoja, edustaneet henkistä väkivaltaa, panetelleet, juoruilleet ja haukkuneet minua juuri niillä esiintymislavoilla, jotka minulta on kiistetty ja joilla he itse ovat voineet käyttää valtaa nauttien lisäksi palkkaa yliopistojen kukkaroista.

Tällaista toimintaa minä sanon todelliseksi mielipidesyrjinnäksi ja henkiseksi väkivallaksi. Se laajenee myös työsyrjinnäksi ja työelämän mielipidevankeudeksi silloin, kun meille punavihreää agendaa arvosteleville ei myönnetä koulu- eikä yliopistomaailmasta mitään virkoja, tehtäviä, työpaikkoja eikä toimintaresursseja.

Tähän verrattuna Esa Mäkisen kohtaama kritiikki on vähäistä ja oikeutettua, sillä hän on saanut sentään pitää virkansa, ja työnantajansakin vain ”tuhahti mokomalle ja tokaisi, että ei tuollaisia vanhempia tähän kouluun haluttaisikaan”. Jos nämä sanat ovat totta, melko ylenkatseellinen on ollut rehtorinkin arvio. Mikäli minulla olisi lapsia, myös minä vetäisin heidät pois Mäkisen koulusta, sillä se muistuttaa liiaksi Pirkkalan peruskoulun marxilaista kokeilua, josta dosentti Jari Leskinen julkaisi juuri valaisevan tutkimuksen Kohti sosialismia! – Pirkkalan peruskoulun marxilainen kokeilu 1973–75.

Monikulttuurisuuden ideologiasta on nyt tehty kasvatus-, koulutus-, kulttuuri- ja tiedepolitiikan pääideologia, jota ei haluta eikä pystytä tarkastelemaan kriittisesti myöskään yliopistoissa. Sen edustajat eivät kerrassaan tiedä, mitä tekevät. Heiltä puuttuvat sekä käsitteelliset filosofiset välineet että ymmärrys ja tieto. Etenkin heiltä puuttuu tahto asioiden monipuoliseen tarkasteluun.

Monikulttuurisuuden, sukupuolineutraaliuden sekä samanlaisuuteen tähtäävän tasa-arvokäsityksen julistamisesta on tehty normatiivi, jota on toteutettu demarikielestä tutulla ja sossuideologiaa edustavalla läpäisyperiaatteella: toisin sanoen ajamalla feministis-vihervasemmistolainen nössöideologia pakkovaltaisesti läpi koko organisaation.

Siitä sikiävä sensuuri ja työelämän mielipidevankeus eivät ole Suomessa niinkään formaalisia, muodollisten tuomioiden kautta vaikuttavia asioita, kuin epäsuorasti vaikuttavia sanattomia sitoumuksia tai uhkauksia menettää työpaikkansa, jos on eri mieltä kuin tuo vihervasemmistolainen ja liberaaliporvarillinen ajatusklusteri. Samaa uhkailua kohtaa myös silloin, jos on eri mieltä Euroopan unionista satelevien määräysten kanssa, vaikka unioni itse kamppailee kuolinkouristuksissaan ja on menossa kasaan korttitalon lailla.

Näen siis asian täysin toisin kuin tämä Mäkinen. 

Oikeus ihannoi Pride-kaasuttajia

Suomeen valitaan hallitus päättämään Portugalin asioista. Sisäpolitiikassa ei ole pitkään aikaan muusta puhuttukaan kuin Portugalista. Katsottakoon siis vaihteeksi, mitä tapahtuu kotimaisillakin areenoilla.

Suojelupoliisin mukaan Osama bin Ladenin tappaminen ei lisää terrorin uhkaa Suomessa. Ei varmaan. Suomessa näyttää olevan terroria ihan omastakin takaa. Paheksuttavaa on, että Helsingin käräjäoikeus tuomitsi viime heinäkuisesta pride-iskusta syytetyt ainoastaan neljän kuukauden ehdollisiin vankeusrangaistuksiin.

Kolmen parikymppisen miehen ehdolliset tuomiot ovat pelkkää päänsilitystä ja rohkaisevat uusiin yrityksiin. Väkivaltarikoksista tuomitut nauravat ehdollisille tuomioille ja kokevat ne vapauttaviksi. Kyse oli joka tapauksessa mittavasta vahingonteosta, sillä vastaajat tuomittiin syyllisiksi 88 pahoinpitelyyn ja 71 poliittisten toimintavapauksien loukkaamiseen sekä toisen vahingoittamiseen soveltuvan esineen tai aineen hallussapitoon.

Korkeammissa oikeusasteissa ei ole yleensä suhtauduttu yhtä hyväksyvästi syrjintä- ja viharikoksin. Terrori on ankarasti tuomittava mielivallan muoto. On muistettava, että hovioikeus kumosi myös Helsingin käräjäoikeuden päätöksen taannoisessa Johanna Korhosen riitajutussa, jossa käräjäoikeus oli vapauttanut Alma Median vahingonkorvausvaatimuksista. Kiista korvauksista työsyrjintäasiassa päättyi lopulta Korhosen voittoon, sillä valituslupaa Korkeimmasta oikeudesta ei tullut.

Kiintoisaa nähdä, valittaako syyttäjä pride-tuomiosta. Omasta mielestäni tässä olisi jatkokäsittelyn paikka rangaistusten korottamiseksi. Myös äskettäin alkaneessa Johanna Korhosen työsyrjintää käsittelevässä rikosoikeudenkäynnissä riittää seurattavaa. Käräjäoikeuksien tuomarit ja lautamiehet käyttävät yleensä pururataansa seksuaalivähemmistöjä vastaan suunnattujen tekojen hyväksymiseen.

Ilta-Sanomien jutun mukaan Johanna Korhonen kertoi Kaj Telanteen todenneen hänelle: ”Meille on käynyt ilmi ettei sulla ole miestä vaan nainen. Olet valehdellut meille. Tästä seuraa, ettei tämä työsopimus ole voimassa enää, tämä on mitätön.” Mikäli Korhosen mainitsemat sanat on lausuttu todellisuudessa, kyse on ollut avoimesta seksuaaliseen suuntautumiseen kohdistetusta diskriminaatiosta.

Tällöin ei ole merkitystä sillä, onko Korhonen salannut suuntautumisensa, ovatko Alma Median edustajat sulkeneet asialta silmänsä tai onko asiaa edes tiedusteltu. Olennaista on, että ihmistä on aiheettomasti diskriminoitu sillä perusteella, mitä hän on.

Ainakaan Alma Media ja Telanne eivät salaa homovastaisuuttaan. Mutta pitäisikö siitä palkita tai jättää rankaisematta aikana, jolloin seksuaalisuuteen kohdistuva rasismi hyväksytään ”rehellisyyden” varjolla ja väkivaltaa pyritään oikeuttamaan vastauksina ”provokaatioihin”? Tuomioistuinten pitäisi nyt skarpata. Työpaikkaterrori, katujen kaasuiskut ja kansainvälisen terrorismin hyökkäykset ovat rikollisuutta yhtä kaikki.

Myös homokielteisten tahojen kannattaisi etsiä parempia iskuareenoita eikä antautua seksuaalivähemmistöjen tapahtumiin ketään iskemään. Seuraavaksi terroristien kohdelistalla ovat varmaankin gay-kansan suosiossa olevat Eurovision laulukilpailut, joiden liepeiltä tavoitettiin jo viime perjantaina pari al-Qaidaan kuuluvaa heppua.

Everlasting story?

Toimittaja Johanna Korhosen ja Alma Median kädenvääntö on jatkunut jo parisen vuotta ja jatkuu yhä. Korhonen tuli valituksi Lapin Kansan päätoimittajan tehtävään vuonna 2008, mutta Alma Media sanoi hänet irti pian sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen, vaikka työsuhde ei ollut ehtinyt edes alkaa. Syynä pidettiin Korhosen seurustelua naispuolison kanssa, toisin sanoen hänen lesbouttaan.

Onkin vaikea kuvitella, että irtisanominen olisi johtunut mistään muusta syystä, sillä näyttöä työtehtävissä toimimisesta ei vielä ollut, ja Korhosen seksuaalinen suuntautuminen oli ainoa merkittävä työsuhteen solmimisen jälkeen ilmi tullut lisäseikka. Jos yhtiön johto piti sitä irtisanomisen perusteena, kyse oli selvästikin syrjinnästä. (Analyysia tässä.)

Korhosen lesboudella ei ole varmasti sellaista vaikutusta työtehtäviin, että hänet olisi voitu sanoa irti työnantajan privilegio-oikeuksiin vedoten. Jokaisella työnantajalla on luonnollisesti oikeus itse valita kriteerinsä ja työntekijänsä, mutta tässä tapauksessa irtisanomisen peruste oli työelämän ulkoinen, ihmisen henkilökohtaiseen elämään liittyvä.

Työnantajalla ei ole käsittääkseni oikeutta vaatia selibaattilupauksia eikä asettaa työntekijöitään mielipidevankeuteen siinäkään tapauksessa, että tehtävien hoito vaatisi sitoutumista. Ajatelkaa, jos heteroitakin diskriminoitaisiin vastaavasti: potkut tulisi, jos seurustelet heteroseksuaalisesti tai hiiskahdat työpaikalla esimerkiksi lapsistasi! Naisilta ei saisi nykyään tiedustella edes heidän aikomustaan hankkiutua raskaaksi tai jäädä äitiyslomalle, vaikka tällä seikalla on varmasti paljon enemmän merkitystä työtehtävien hoidon kannalta kuin ihmisen lesboudella.

Homoja kuitenkin lingotaan ulos työelämän sentrifugista jatkuvasti. Todellista syytä ei kerrota. Kerrotaan verukkeita ja tekosyitä. Ja pyöröovi käy.

Siksi on oikein, että Korhonen käräjöi asiasta sekä vahingonkorvauskanteellaan että rikostutkinnan kautta. Kammottavinta on, että Helsingin käräjäoikeus hylkäsi hänen vahingonkorvausvaatimuksensa noin vuosi sitten. (Analyysia tässä.) Oikeus katsoi luottamuksen kadonneen, koska Korhonen julkisti nimityksensä sovittua aiemmin, jätti kertomatta työnantajalle puolisonsa poliittisesta aktiivisuudesta ja tiedotti julkisuuteen ”luottamuksellisina pidetyistä sovintoneuvotteluista”.

Kun hovioikeus puolestaan teki asiassa päinvastaisen ratkaisun viime maaliskuussa, sen mielestä nämä teot eivät oikeuttaneet purkamaan työsuhdetta. Hovioikeus päätteli, että potkujen todellinen syy oli Korhosen lesbous. Miten muuten voisi ollakaan? Korhosen avoimuus mainituissa ”muissa asioissa” ei olisi ollut yhtiölle mikään ongelma, jos se ei olisi pitänyt irtisanomisen perussyynä Korhosen seksuaalista suuntautumista. Voidaan siis päätellä, että myös yhtiön mainitsemien muiden syiden takana oli kielteinen perusnäkemys homoseksuaalisuudesta ja sen mukainen syrjintä.

Kun hovioikeus määräsi Alma Median maksamaan Korhoselle noin 110 000 euroa korvauksia, joista oikeudenkäyntikulujen osuus on 30 000 euroa, Korhonen hävisi taloudellisissa suhteissa hieman. Korhonen on sanonut, että Alma Media yritti aikoinaan sopia kiistan tarjoamalla hänelle noin 100 000 euron summaa eli vuoden palkkaa. Korhosen oma oikeudessa esittämä vaatimus oli 200 000.

Selvähän se, ettei valittaminen ketään elätä. Tärkeää kuitenkin on, että seksuaalivähemmistöjen työsyrjinnästä saatiin ennakkopäätös. Tätä myös Korhonen on pitänyt kamppailunsa motiivina. Muiden vähemmistöjen puolesta tässä maassa onkin huudettu kitapurjeet lepattaen, mutta kansallisia vähemmistöjä diskriminoidaan avoimesti.

Nähdäkseni Alma Media tekee epäviisaasti hakiessaan nyt valituslupaa Korkeimmasta oikeudesta. Konserni ilmoitti aikeestaan leimallisesti viime maanantaina, homofobian vastaisena päivänä, jotta firman mielipide homoista ja lesboista tulisi varmasti selväksi. Firma ei ole ilmeisesti tyytyväinen, ennen kuin homot ja lesbot on lyöty oikein kunnolla lattianrakoon. Koska kyseessä on ennakkoratkaisun luominen, Korkein oikeus todennäköisesti ottaa asian käsiteltäväkseen. Toivon, että se myös pysyttää hovioikeuden päätöksen voimassa.

Sen sijaan en ymmärrä, mitä tämä rimpuilu viestintäkonsernille kannattaa. Julkinen mielipide näyttää olevan valtaosin Korhosen puolella. Kyseessä lienee konsernijohdon raihnainen yritys tukea toimitusjohtaja Kai Telannetta, jonka asemaa tapaus ei yhtiön mukaan horjuta millään tavalla. Telanteella itsellään olikin vuoden 2008 tietojen mukaan 360 000 euron turpeat tulot, mikä vahvistaa sen, ettei diskriminaatiosta koskaan kärsi pomo vaan homo.

Kukaan tuskin tilaa Alman Median lehtiä konsernin puolustelun vuoksi entistä enempää, mutta muutama lukija ja kanavien katselija saattaa kadota. Myös toimitukset ovat antaneet Korhoselle tukensa. Kun konsernijohto puolestaan pyörittelee levyjään ”työntekijän ja työnantajan luottamuksesta”, on kysyttävä, eikö lukijoiden ja mainostaja-asiakkaiden luottamus merkitse sille mitään.

Pidän siis hovioikeuden ratkaisua aivan oikeana ja puolustan Korhosta hänen urheissa pyrkimyksissään, vaikka en kannatakaan hänen kaikkia poliittisia mielipiteitään. Nähdäkseni Korhonen on väärässä esimerkiksi siinä, että hän käyttää homojen ja lesbojen puolesta esiintymistään verukkeena rajoittamattomalle maahanmuutolle.

Maahanmuutolla on laajoja sosiaalipoliittisia, talouspoliittisia sekä kieli-, koulutus- ja kulttuuripoliittisia seurauksia, joista päättäminen ei voi olla yksityisoikeudellinen asia. Homojen ja lesbojen asemaa koskevat kysymykset liittyvät puolestaan ihmisten henkilökohtaiseen elämään, joilla on tietysti myös näkyviä poliittisia seurauksia. Voidaankin sanoa, että maahanmuutto ei ole subjektiivinen oikeus, johon kenellä tahansa olisi tai pitäisi olla oikeus. Sen sijaan oikeus seurustelu- ja sukupuolielämään on ihmisten itsemääräämisoikeuteen liittyvä ihmisoikeus, jota ei tulisi rajoittaa vaan puolustaa yhteiskunnan interventioilla.

Entä miten pitäisi suhtautua työnantajien vaatimukseen saada tietää palkollistensa seksuaalinen suuntautuminen? Muutamista ihmisistä homous loistaa kulman takaa, ja joillakin on niin paljon glitteriä, että naakka saattaa napata heidät matkalla kotiin. Mutta yleensä ihmisiä ei pitäisi vaatia tekemään tiliä sellaisista asioista, jotka eivät muutoin näkyisi röntgenissäkään. Seksuaalivähemmistöt ovat itse esiintyneet avoimina vähentääkseen syrjintää, jolloin taustalla on ollut toive luottamuksen lisäämisestä. Ne puolestaan, jotka ovat vaatineet seksuaalisen suuntautumisen tilittämistä työnantajalle, ovat tivanneet asiaa voidakseen harjoittaa syrjintää. Miksipä kyseistä asiaa muuten tiedusteltaisiin?

Seksuaalisen suuntautumisen selvittäminen työnhaussa olisi selvästi vastoin kansainvälisiä syrjinnän kieltäviä sopimuksia. Monia avoimesti eläviä homoja ja lesboja piilosyrjitään jo nyt, mutta kaapista pakottaminen avaisi tien avoimeen diskriminaatioon. Ihmisen pitää voida kertoa asioistaan joutumatta pelkäämään suoria tai epäsuoria rangaistuksia. Mutta ketään ei pidä painostaa selvittämään suuntautumistaan, ellei ihminen itse niin halua.

Syyttömänä elinkautisessa

Vuosi lähenee loppuaan, ja huomio kääntyy asioista armottomimpaan, aikaan. Omalla yksisuuntaisuudellaan se paljastaa koko olemassaolomme hauraan ja häivähdysmäisen luonteen.

Filosofisessa ja -teologisessa ajattelussa elämän aikaulottuvuuksia on usein lähestytty ”jo”-käsitteen kautta. Tietyt filosofit ovat esimerkiksi puhuneet tulevaisuuden utooppisesta yhteiskunnasta haaveellisesti: toivoen, että paratiisimainen yhteiskunta olisi ”jo” täällä. Teologit, jotka ovat kavahtaneet astumista vapaaehtoisesti kuoleman jälkeiseen Paratiisiin, ovat puolestaan nähneet, että Taivashan toteutuu ”jo” hurskaiden ihmisten maanpäällisessä elämässä, eikä tuonpuoleisuuteen ole kiirettä.

”Jo”-aikamuotoon liittyvä näkökulma saattaa tuoda lohtua ihanteissa piehtaroivien optimismista syntyvään epätoivoon, mutta se lievittänee myös tulevaisuutta pelkäävien epävarmuutta siitä, mikä heitä odottaa. Myös minulle ”jo”-sanan aikamuoto on tuttu.

Olen nimittäin joutunut elämään koko ikäni tuossa paratiisimaisessa yhteiskunnassa, toisin sanoen viranomaisfilosofien minulle langettamassa kulutuskommunismissa, jossa ei ole koskaan ollut varaa mihinkään virkojen ja toimintaresurssien kiistämisen vuoksi. Toisella tavoin ”jo”-käsite on saanut eloa, sillä olen joutunut viettämään aikaani ”jo” myös siinä helvetissä, johon kollegani ovat tahtoneet minut lähettää. Niin vekkulilta kuin tilanne ehkä kuulostaakin, tiedepoliittiset vastustajani on puolestaan palkittu avokätisesti yliopistoviroilla, joissa toimiessaan he ovat voineet nautiskella kapitalismin kirotuista hedelmistä ja tehdä ostoksia Stockmannin hienoilla osastoilla aivan niin kuin Neuvostoliiton poliittinen eliitti Gumin moskovalaisessa tavaratalossa.

Täytän vuoden viimeisenä päivänä puolia vuosia. Tänään täytän 43 ja puoli. Ehkä myös henkilötunnuksessani olevat lukemat 300 ja 666 ovat kohtalomaisia syntymämerkkejä. Se, miten olemassaoloni lävistää koko vuoden kierron sen huippukohdasta alas asti, on samanlainen kuin tapani halkaista tiedon omena sen pelkän kuorimisen sijaan.

En tiedä, kuinka kauan minua pidetään paitsiossa yliopistofilosofian piiristä. Kenties eläkeikääni asti, eli 20 vuotta. Tiedeyhteisö näyttää langettaneen minulle elinkautisen virkakiellon ilman yhtään todellista syytä: vain siksi, etten ole suostunut kärsimään virkamiehille ominaisesta henkisestä impotenssista.

Onni ei ole potkinut minua virantäytöissä koskaan, yhtään. Kaikesta olen maksanut täyden hinnan, mutta ihmeellistä on, miten piukasti yliopistoyhteisö on onnistunut pidättämään läsnäolon oikeuden ulottuviltani. Samaan aikaan kun viroissa olevat professorit ovat vaatineet minulta elefanttimaisia sirkustemppuja virkakelpoisuuden osoittamiseksi, virat ja sijaisuudet on myönnetty ninninelleille ja millamalloille kevyillä kynänkäänteillä. Monet ovat tehneet KAIKKENSA estääkseen pääsyni lähellekään yliopistoa.

Niin sanotuilla tuhoamisleireillä ihmisellä oli oikeus tulla sentään tuhotuksi. Sitä kautta ihmiselle tunnustettiin olemassaolo ikään kuin negatiivisesti: ihminen hyväksyttiin murhattavien, poispyyhittävien ja kiellettävien ihmisten luetteloon. Sen sijaan poliittinen vihervasemmisto on pyrkinyt kieltämään olemassaoloni yliopistoyhteisössä niin totaalisesti, että se on kaiken eksistenssini kumoten sulkenut minut ulos talosta, josta palkallinen syöttötuoli on myönnetty alaikäisillekin tutkimusharjoittelijoille.

Älköön kuitenkaan kukaan luulko, että suren asiaintilaa siksi, että ajattelisin omaa etuani ja olisin ahne. Harmittelen vain sitä, että muille myönnetään, sillä siinä menevät yhteiskunnan rahat hukkaan, ja vastineeksi näiden feministien, queer-teoreetikoiden ja muiden silmänkääntäjien kynästä ei tule kuin kuumaa ilmaa. Vaikka tarjoaahan se tietysti suojatyöpaikan hakoteillä oleville ja sitä kautta ehkä lisää työhyvinvointia. Ja mitäpä pahaa tavoitteiden ja tarkoitusperien avoimessa edustamisessakaan olisi, sillä myös se on epäilemättä rehellistä, edistää ”totuuden” julkituloa ja kertoo ihmisistä. Tieteen politisoituminen on vilpitön tulos siitä, millaisia ihmiset ovat. Nähdäkseni poliittisen feminismin ja internatsismin harjoittamisesta ei pitäisi kuitenkaan maksaa palkkaa – ei Suomen Akatemian sen enempää kuin yliopistojenkaan.

Myös minua on arvosteltu politisoituneeksi. Vastaan näin: puhun poliittisista asioista, mutta teen sen ideologiakriittisesti.

En myöskään alistu kirjoittamaan englannin kielellä, koska haluan rikastuttaa suomalaista filosofiaa ja kirjallisuutta enkä angloamerikkalaista, jossa mikään ei merkitse mitään. Jos kysytään, kumpi pitäisi asettaa etusijalle akateemisia ansioita arvioitaessa, suomenkielinen vai jollakin ulkomaisella kielellä julkaistu kirjallisuus, vastaan epäröimättä, että suomenkielinen. Jos suomalaiset filosofit noudattaisivat yliopistojen julkaisupoliittisia ihanteita, maassamme ei olisi suomenkielistä filosofista kirjallisuutta lainkaan vaan pelkästään huonolla englannilla kansainvälisiin lehtiin pakkosyötettyä teknisluontoista raportointia. Sitä paitsi englannin kieli on aikamme latina, joka on köyhtynyt globaalissa käytössä kielikuoleman partaalle niin, että sen sanat voivat merkitä mitä tahansa. Se, joka ei osaa kirjoittaa selkeästi, ei osaa myöskään ajatella, sillä sanat ja lauseet kantavat ajatuksia ja totuutta. Tieteen kielipoliittisten ihanteiden noudattajat ovat kulttuuri-imperialismin uhreja.

Tiedepolitiikkaa kritisoituani muutamat yliopistohallinnon virkamiehet ovat erehtyneet vastaamaan, että yliopistojen virantäytöt ovat oikeudenmukaisia, koska ne perustuvat koko opiskeluajan kestäneisiin arviointeihin, joiden tuloksena esiin seuloutuvat varmasti parhaat tutkijat. Todellisuudessa tuo toiminta koostuu ihmisten sitomisesta paradigmoihin: professorit ostavat oppilaidensa kannatuksen apurahoilla ja viroilla, ja opiskelijat vaihtavat työpanoksensa ja kannatuksensa professoreiden lahjuksiin. Täytyykin olla melkoinen jauhopää, että näkee tuon vispilänkaupan jollakin tavoin puolueettomana.

Eräät taas ovat antautuneet perustelemaan viroista pidättämistäni niinkin hienosti imagooni sopivalla argumentilla kuin ”monipuolisuuden takaamisella”. Ajatuskulku on ollut, että yliopistoissa pitää tukea erityisesti feminismiä, Suomen Akatemian ja EU-johtoisten ohjelmien tahtoon alistuvaa kansainvälistä projektitutkimusta, professorien toiveita noudattavaa systeemifilosofiaa (joka ei puhu tästä todellisuudesta ollenkaan), sekä tietysti kulttuurimonoliitteihin johtavaa monikulttuurisuutta. Huvittavaa on, että myös sosialismin ajan rikoksia tehneet yrittivät lopulta puolustella toimiaan ”monipuolisuuteen” vedoten. Kun matto oli yhtäkkiä vedetty totalitarismien alta, militantit ajattelivat, että sosialismia voidaan vielä oikeuttaa ”suvaitsevuuden” varjolla.

Muutamat ovat puolustautuneet kehottamalla ajattelemaan, kuinka monta sellaista filosofia on, joita he eivät ole tuominneet ulkopuolisuuteen ja joille he ovat antaneet toimintaluvan, dosentuurin tai peräti viran yliopistossa! Ja onhan heitä tietysti: omat lakeijansa, suosikkinsa ja mielistelijänsä. Ajatuskulku noudattelee pitkälti ajatollah Khomeinin logiikkaa, jota maailma sai ihastella Iranin hengellisen johtajan langetettua kirjailija Salman Rushdieta koskevan tappokäskyn. Teheran lohdutti maailmaa tuolloin vetoamalla siihen, että kuolemantuomio on annettu vain minimimäärälle eli yhdelle vaivaiselle kirjailijalle ja että asian yleisen paheksumisen sijasta pitäisi olla kiitollinen niiden miljoonien muiden sanankäyttäjien puolesta, joille pitkäparta ei ole langettanut kuolettavaa fatwaa.

Islamilaisten yhteiskuntien tavoin myös ”tieteellisyyden” illuusioon nojaava yliopistomaailma on objektivismin, virkavaltaisuuden ja poliittisen korrektiuden umpikujassa, josta sillä ei ole muuta ulospääsyä kuin tulla ihmisiä vastaan. Tämä vaatii nykyistä laajempaa subjektivismin ja relativismin hyväksymistä. Se puolestaan ei tarkoita sitä, mitä yliopistojen virkakopperoihin ketjulla ja pannalla kiinnitetyt koiranleuat ovat valmiita räksähtämään. ”Kaikkiko pitäisi myöntää vain subjektiiviseksi ja relatiiviseksi?!”, he ulvaisevat niin nopeasti, että paistiliha on pudota heidän hampaistaan. – Ei tietenkään kaikki, hauvelini, vaan osa ainoastaan.

Subjektivismin ja relativismin ydin on siinä, että muutamissa asioissa ollaan subjektiivisia ja relatiivisia ja eräissä toisissa objektiivisia ja absoluuttisia. Pahinta objektivismia ja absolutismia taas on se ”tieteellisyyden” ihanteelle ominainen näkökanta, että kaikissa asioissa pitää olla joko subjektiivinen ja relatiivinen tai objektiivinen ja absoluuttinen.

Ikävä sanoa, mutta objektivistiselle rehellisyys- ja totuususkolle ei ole paljoakaan kaetta tieteiden piirissä. Ystäviltä saa myönteisen arvion ja vihollisilta kielteisen. Neutraalin saa vain tuntemattomilta, ja siksi sillä ei ole mitään arvoa. Ongelmana onkin tieteiden toiseudenvaraisuus ylipäänsä, se, että kaikkea pitäisi anoa ja maanitella muilta. Mitään ei voisi sanoa vapaasti eikä rangaistuksia pelkäämättä. Mutta miksi filosofit kysyisivät mitään toisilta ihmisiltä, kun itse tietävät parhaiten, mitä ajattelevat? Ovatko filosofien ajattelu- ja tulkintataito alentuneet sellaiseen likilaskuiseen matalamielisyyteen, että heidän pitää koko ajan kysellä toisiltaan, mitä mistäkin asiasta pitäisi märehtiä?

Nietzsche kuvaili käsitteellään ”Jasagen” ihmisen oikeutta toimia omana äänitorvenaan. Ihmisellä on oikeus sanoa itselleen ”kyllä”. Se on ihmisyyden syvin tunnusmerkki, ja ilman sitä ihmistä ei ole. Korkeimman ihmisyyden tunnuspiirre on itsemääräävyys, kun taas suurin virhe, minkä filosofi voi tehdä, on erehtyä kuuntelemaan itseään oppimattomampien jorinoita tai – mikä vielä pahempaa – alkaa elää niiden mukaan.

Ehkä on toisaalta hyväkin, että yliopistofilosofit eivät pohdi periaatteellisia kysymyksiä eivätkä pyri ymmärtämään elämää, sillä nämä asiat ovat suurimmalle osalle heistä liian vaativia. Heidän älylliset resurssinsa loppuvat kesken, suunsa loksahtavat auki kuin pajatson rahakouru, ja asiantuntemuksensa (jolla tarkoitan kykyä pidättäytyä liiallisesta elämänvieraudesta) osoittautuu surkean surkastuneeksi. Surullisin petos sisältyy kuitenkin siihen, että palkkioksi kaikesta mitäänsanomattomuudestaan heille myönnetään arvonimiä, mitaleita ja megamääräisin vetomitoin riihikuivaa rahaa. Jos jonakin päivänä haen asiaan revanssin, minun päässäni soi koko ajan sinfoninen runo.

Älkää kuitenkaan luuloko, että olen harmissani. En ole pahoillani omasta puolestani vaan niiden yliopisto-opiskelijoiden puolesta, joita heidän professorinsa estivät saamasta tietää, mitä asioista ajattelen. Minulla ei ole myöskään syytä olla viranomaisfilosofeille kateellinen. Heidän pakkinsa on tyhjä, ja he suhtautuvat asioihin kuin poltetun maan taktikot: heillä itsellään ei ole mitään, mutta tärkeintähän on, ettei sitä anneta myöskään muille.

Jos minä saisin päättää, nimittäisin yliopiston pääprofessoriksi apinan. Ja mikäli minulta kysyttäisiin, mihin Te tällä pyritte, vastaisin, että se pilkkaa sopivasti pyrkyreitä, ja näin taataan, ettei kukaan alempien kerrosten viranhaltijoista ala olettaa itsestään liikoja.

Rasismista

Maahanmuuttajia ja muita etnisiä vähemmistöjä hyysätään Suomessa vaikka kuinka paljon, mutta kantaväestöön kuuluvilla homoilla ja muilla seksuaalivähemmistöillä ei ole kerrassaan mitään oikeusturvaa. Homo tai lesbo kelpuutetaan puotipuksuksi ja köksäapulaiseksi, mutta meidät pidetään poissa sellaisista tehtävistä, joihin liittyy poliittisen vallan käyttöä.

Tämän osoittaa elävällä tavalla se, miten Helsingin käräjäoikeus hylkäsi Johanna Korhosen vaatimukset Alma Media -konserniin kuuluvaa Pohjois-Suomen Media Oy:tä vastaan. Korhonenhan potkaistiin pois Lapin Kansan päätoimittajan pallilta, kun firman johto sai tietää hänen seurustelevan naispuolison kanssa.

Korhosen mielestä potkujen syy oli se, että hänen puolisonsa on nainen. Alma Median mukaan potkut johtuivat ”luottamuspulasta”, joka syntyi ”epärehellisyydestä”. Myös käräjäoikeuden päätöksen mukaan päätoimittajan tehtävässä ”luottamuksella on keskeinen merkitys”.

Mutta mitä tarkoitetaan ”luottamuksella”? Alma Median ja käräjäoikeuden mukaan samaa sukupuolta olevan kanssa seurusteleminen on epäluottamuksen aihe. Luottamus olisi tämän mukaan heteroseksuaalista kanssakäymistä. Mitään epäluottamustahan ei voisi syntyä, jos mediakonserni ei arvottaisi homoseksuaalisuutta kielteisesti ja pitäisi sitä tai siihen liittyvää yksityisyyttä ”valehtelun” ja ”epäluottamuksen” aiheena. Kyse on ollut yksiselitteisesti työnantajan harjoittamasta syrjinnästä, kun homoseksuaalisuus on arvotettu epäluottamusta aiheuttavaksi viaksi ihmisessä.

Tämä näkyy työelämässä myös yleisesti. Jos ihminen vaikenee homoseksuaalisuudestaan, sitä pidetään ”epäluottamuksen” osoituksena, ja jos hän mainitsee siitä, hänelle osoitetaan heti ovea. Aika vittumaista.

Sekä Alma Median että käräjäoikeuden päätökset ilmentävät rasismia seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan. Tapaus antaa näyttöä siitä, kuinka seksuaalivähemmistöön kuuluva ihminen joko (1) pakotetaan vaikenemaan, (2) ehdollistetaan valehtelemaan tai (3) olemaan hakeutumatta tärkeisiin tehtäviin.

Ja neljänneksi (4): käräjäoikeuden tuomiolla toimittajakunta sidotaan nyt entistä tiukemmin tiedotusvälineiden omistajien ja hallinnon käsityksiin. Journalistinen vapaus ajetaan ahtaalle, kun toimittajat pakotetaan noudattamaan lehden hallinnon ”luottamusta”, joka todellisuudessa on pelkkää painostusta. Eikö lukijoiden ja lehden välisellä luottamussuhteella ole mitään väliä? Entä sillä, mitä todellisuudesta kerrotaan ja kuinka sitä luodaan?

Itse olen menettänyt luottamukseni niin Alma Median kuin Sanoman lehtiin jo ajat sitten. Tämäntapaisilla päätöksillä julkinen tuomiovalta vain pahentaa median tämänhetkistä epä-älyllisyyttä ja umpikujaa. Hallinnon ja toimituksen välinen ”luottamus” onkin synonyymi lehtikonsernin harjoittamalle salailulle, valehtelulle ja lukijoiden tyhmänä pitämiselle.

En ole samaa mieltä Korhosen kanssa monestakaan hänen poliittisesta käsityksestään. Mutta katson, että häntä on syrjitty seksuaalisuutensa vuoksi. Siksi toivon, että Korhonen saa vaatimuksensa läpi hovioikeudessa tai vaikka Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.

Tämänpäiväinen tuomio antaa huonon näytön siitä, kuinka oikeusistuimet Suomessa pahoinpitelevät vapaata sanankäyttöä ja sanankäyttäjiä mutta silittelevät mediakonsernien päätä. Giljotiinin alle kuuluisivat sekä homofoobiset tuomarit että lehtien hallituksissa istuvat pikkubyrokraatit, joilta yleensä puuttuu journalistinen asiantuntemus ja ammattitaito kokonaan.

Diskriminaatio on ollut yhtä häikäilemätöntä myös monia muita seksuaalivähemmistöihin kuuluvia kohtaan, kuten voitte lukea tästä. Siitä vain ei puhuta yhtä paljon. Homojen erot heteroihin verrattuina ovat yleensä meille itsellemme pieniä mutta muille suuria. Omatkin epäilykseni heräsivät vasta, kun tietyt tahot heittivät minut laidan yli. Hyvää kesän jatkoa.

Oikeutta ihmisille

Johanna Korhosen eilen alkaneeseen irtisanomisoikeudenkäyntiin näyttää liittyvän niin paljon selviteltävää, ettei asiakokonaisuutta ehditä saada puihin yhtenä päivänä, vaan kiistan osapuolten puheenvuoroillekin täytyy varata oma päivänsä. Tämä on hämmästyttävää, sillä kaiken piti olla jo selvää.

Koska Korhonen valittiin keskustan eurovaaliehdokkaaksi, hänellä on tietysti hallituksen ja Matti Vanhasen tuki. Pääministeri puolestaan voittaa oikeudessa aina. Siksi myös Korhonen voittanee.

Ja olihan se irtisanominen ruma temppu. Silti tämäkin oikeudenkäynti saa poliittisen leiman - täsmälleen Jussi Halla-ahoa vastaan suunnatun syytteen tavoin, tosin eri merkityksessä. Halla-aho vedetään oikeuteen poliittisista mielipiteistään, ja Korhonen puolestaan keksi politisoitua konfliktin jälkeen etsien sitä kautta tukea oikeudenkäynnille. Menestystä molemmille! Sillä poliittiset lautamiehethän oikeuksissa tuomitsevat.


Oikeutta vähemmistöille

Korhosen kohtaamia asioita tapahtuu arkitodellisuudessa joka päivä, paitsi että kukaan ei tarjoa muille seksuaalisuutensa vuoksi irtisanotuille sataa tuhatta euroa erorahaa. Moni ottaisi rahat ja juoksisi. Korhonen vaatii oikeuden kautta lisää. Onhan oikeudenmukaisuustaistelukin yksi tapa ansaita palkkansa.

Silti minua häiritsee se puolueellisuus, jolla media näistä asioista kirjoittaa. Korhonen tuskin olisi saanut lainkaan julkisuutta, jos hän olisi esimerkiksi työpaikastaan seksuaalisuutensa vuoksi ja ”porukkaan sopimattomana” pois potkaistu rakennusmies. Kuitenkin tällainen diskriminaatio on erittäin vaikuttavaa, ja sitä esiintyy miesyhteisöissä, joissa ihminen helposti suljetaan äänettömyyteen. Sen sijaan Johanna Korhonen saa julkisuutta, koska hän on itsekin toimittaja, siis mielipidevaltaa käyttävien kaveri. Ja feministi, tietysti.

Kuvaa median ja viranomaisten puolueellisuudesta antaa myös se, että ”rotutohtoriksi” haukutun Jussi Halla-ahon kantelu Yleisradion toimittajan solvauksesta painettiin villaisella ja esitutkinta lopetettiin tällä viikolla tuloksettomana. Totuus on, että Halla-aho ei ollut käyttänyt rotukorttia lainkaan, ja toimittajan luonnehdinnassa oli kyse mauttomasta sananvalinnasta, joka osoitti eräänlaista tyhmää ylenkatseellisuutta itseään oppineempaa kohtaan. Kun myös Julkisen sanan neuvosto teki hiljattain samanlaisen päätöksen, Halla-aho on näköjään julistettu tahoksi, jolla ei saa olla mitään oikeuksia.

Vaikka Helsingin Sanomat nyt julistaakin voitonriemuisesti, että ”vain harva äänestäisi Halla-ahoa vaaleissa”, tämä ei välttämättä kerro totuutta tilanteesta. Ihmisten kannanmuodostukseen vaikuttaa väistämättä se, että kyseistä ehdokasta ei mielletä tällä hetkellä realistiseksi vaihtoehdoksi, kun hänet pelattiin ulos puolue-ehdokkuuden piiristä. Analyyttisempaa otetta voisi siis toivoa ainakin tutkimuksen tehneeltä Suomen Gallupilta ja kyselyvastausten tulkitsijoilta. Halla-ahosta otsikoiminen näyttää olevan juuri sellainen piikki Hesarin omassa lihassa, joka osoittaa, että suurin kiusaus hänen äänestämiseensä on lehden toimittajilla itsellään.

Median puolueellisuus on oudoksuttavaa monissa muissakin kysymyksissä. Esimerkiksi tällä viikolla maassamme oli valtiovierailulla Kreikan presidentti Karolos Papoulias, mutta viestimet eivät puhuneet hänen läsnäolostaan juuri mitään, vaikka ne toisaalta tekivätkin Dmitri Medvedevin viimeviikkoisesta vierailusta suuren show’n. Kenties vaikeneminen johtui siitä, että Papoulias ilmoitti puolustavansa niitä kreikkalaisia nuoria, jotka nousivat alkuvuonna vastustamaan globalisaatiota, Euroopan unionia ja oman maansa kurjistamista. Ainakaan Papoulias ei ole populisti vaan sosialisti, ja edelleenkin demokratia ja rationalismi ovat lähtöisin nimenomaan Kreikasta eivätkä Venäjältä.


Oikeutta enemmistöille

Journalismin piirissä kieli tietysti kukkii. Huolestuttavaa on silti se, että oikeusviranomaisten päätökset ja tiedotusvälineiden tuomiot ovat nyt niin puolueellisia, että Stevie Wonder näkisi räikeyden pimeässä. Kaiken takana on poliittisen korrektiuden normi. Sen takana puolestaan vaikuttaa viranomaisten ja toimittajien tosikkomaisuus, tylsämielisyys ja pieteettinen perinne, jonka mukaisesti blogikirjoituksia luetaan kuin Herran sanaa. Aina viranomaisia ja toimittajia ei voi erottaa toisistaan. Viranomaiset pelkäävät blogeja, koska ihmiset sanovat totuuden niissä. Toimittajat puolestaan pelkäävät blogeja, koska he kokevat verkkokolumnisit kilpailijoikseen ja ovat itse päätoimitusten kahleissa.

Ihmiset eivät ole vielä oppineet lukemaan blogeja. Kun puheenomainen kieli muuttuu kirjoitetuksi, merkitys muuntuu. Koko internetin valvontaongelma ja anonyymin esiintymisen pulmallisuus johtuvat perimmältään siitä merkityssiirtymästä, joka tapahtuu, kun lukijat alkavat ottaa ihmisten mielipiteet todesta ja luulevat voivansa estää ihmisiä muodostamasta ja sanomasta kiusallisia ajatuksia.

Blogeihin ja keskusteluissa esitettyihin mielipiteisiin suhtaudutaan nyt kuin autorisoituihin tietolähteisiin, vaikka kyse on vain mielipiteiden (sinänsä oikeutetusta) esittämisestä. Silti arvostelijat alkavat roikkua blogikirjoittajien näkemyksissä kuin koulupojat opettajattaren rintaliiveissä ja vaativat kirjoittajilta laboratorioissa todistettuja tieteellisiä koetuloksia, vaikka kyse olisi subjektiivisessa havaintomaailmassa koetuista asioista. Eri merkitysyhteyksissä esitettyjen näkemysten suhteellista asemaa ei joko ymmärretä tai kieltäydytään tahallaan ymmärtämästä – ihan vain siksi, että on kiva kiusata kirjoittajaa, kun ”kaikkea mitä sanot, voidaan käyttää sinua vastaan”.

Sisälukutaito ja suhteellisuudentaju osoittaisivat henkistä kypsyyttä. Vietetäänhän aprillipäivääkin keskellä kevättä nimenomaan tosikkojen herättämiseksi talviunesta. Koska Suomessa ei ole toistaiseksi mitään suuria ongelmia, riidellään sitten pienistä. Niinpä kaikki asiat päätyvät vihdoin käräjien hämyisiin saleihin.


Oikeutta naisille ja miehille

Eräänlaista tosikkomaisuutta on myös seksillä ratsastaminen ja kaiken tavanomaisenkin toiminnan näkeminen syrjintänä, niin kuin feministikirjoittaja Anna Kontula tekee Helsingin Sanomien mainostamassa kirjassaan Tästä äiti varoitti (Like 2009). Jutun mukaan ”naiset etsivät vapautusta heteronormatiivin pakkopaidasta”. Teos pitää naisten väitetyn alisteisuuden syynä pikemminkin heteroseksuaalista valtakulttuuria kuin miehiä yleensä. Mutta – hohhoijjaa – miten tämänkin asian kanssa on? Eikö kyseistä ilosanomaa ole kuultu jo parinkymmenen vuoden ajan? Mitä uutta ja uutisoimisen arvoista kirjaan sisältyy?

Pamfletti on koottu kolmekymppisten feministinaisten feministisistä kirjoituksista ”modernin, seksuaalisesti vapaamman feminismin puolesta”, joten siinä natisevat feministien itsensä kiristelemät kureliivit. Totuus on, että seksuaalivähemmistöliike on itse kerjännyt heteronormatiivista elämäntapaa, jossa myös homot puetaan avioliittojen ja lapsiperheiden pakkopaitaan. Erääksi esimerkiksi toiminnan tuloksellisuudesta kelpaa vaikka tämänpäiväinen uutinen, jonka mukaan jo ”viides osavaltio hyväksyi homoliitot USA:ssa”.

Mutta kuka noita avioliiton kahleita oikeastaan kaipaa? Ja naisten väitetty alisteisuus taas ei ole mikään itsestään selvä asia. Viime aikoina saatu uusi tieto nimittäin paljastaa, että naisväki käyttää koko ajan valtaa heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisällä pidättämällä miehiltä seksiä, pakottamalla heidät prostituoitujen asiakkaiksi ja kohdistamalla koko miessukupuolta vastaan jatkuvaa nalkutusta ja ideologisia syytöksiä. (Ks. esim. Henry Laasasen teosta Naisten seksuaalinen valta ja Arno Kotron ja kumppaneiden kirjaa Mies vailla tasa-arvoa.)

Nerokas olisi sellainen kirjoittaja, joka keittäisi aiheesta pelkkiä kliseitä sisältävän teoksen. Ihan tosissaan. Sillä vain käytettynä klisee pysyy elinvoimaisena.


Oikeutta suomalaisille

En lainkaan ihmettele, miksi Silvio Berlusconi on sekä mediamoguli että Italian pääministeri. Hän sanoo asiat suoraan. Oletteko koskaan kuulleet, miten italialainen puhuu kiihtyessään? Rynnäkkökiväärin suulieskat jäävät tulinopeudessa toiseksi.

Berlusconi, joka käyttää sekä tiedotusvaltaa että poliittista valtaa, pilkkasi jälleen suomalaisia hakemalla ”kauniiksi” kehumalleen Rooman kaupungille vertailukohdan agraarisena pitämästään Suomesta:

”Ajatelkaa, kun olin Suomessa, suomalaiset veivät minut 1700-luvulla rakennettuun puukirkkoon. Muistan, kuinka tärkeää se heille oli. Heräsimme aamulla aikaisin ja matkasimme kolme tuntia kirkolle. Meillä moinen kirkko olisi pantu maan tasalle.”

So what? Toteamus ei ole kohteliaimpia, mutta se on ehkä ymmärrettävä etruskien jälkeläiseltä, joka on tottunut elämään Rooman antiikkisten jäännösten keskellä. Suomalainen rakennuskanta ja ympäristöarkkitehtuuri puolestaan ovat, mitä ovat. Myös Berlusconin taannoiset lausahdukset suomalaisesta ruokaperinteestä olivat ikävän oikeaan osuvia, sillä keittiöiden raaka-aineet eivät tässä maassa kovin suotuisasti kasva.

Meidän suomalaisten ei pitäisi (niin kuin ei kenenkään muukaan) pahastua kritiikistä, sillä myös loukkaantuminen antaa kuvan kansallisesta narsismista ja on sikäli mautonta. Hienohipiäisyys luo vaikutelman pohjoisessa asuvasta lapsekkaasta kansasta, jolla on karitsamainen herkkyys ja joka säikähtelee hiljaisuuden rikkovia kellon kilahduksia kuin aavoilla vaelteleva ylivuotinen tunturiporo.

Mutta irtoaa Berlusconilta myös sympatiaa suomalaisille. Eilen hän mainitsi ”rakastavansa” suomalaisia miehiä ja myös naisia, ”kunhan he ovat yli 18-vuotiaita”. Murjaisua pidettiin itseironisena viittauksena hänen käynnissä olevaan avioeroprosessiinsa sekä vaimonsa levittelemään paheksuntaan, jonka mukaan herra B viettää aikaansa alaikäisten parissa.

Yhteistä Suomen ja Italian politiikalle näyttääkin olevan se, että molempien maiden pääministerit viettävät roomalaisia orgioita. Ihmiset näköjään tykkäävät totuuden puhujista, sillä valehtelu on politiikan toinen nimi. Epätotuuksien latelijat puolestaan tekevät muita ihmisiä kohtaan hyvin pahasti tai – näkökulmasta riippuen – oikein väärin.

Jos poliitikkojen yksityisyydensuojaa murennetaan, moralismin täytyy vähentyä ja vapaa seksuaalisuus pitää hyväksyä. Mikäli taas moralismi ja poliittisen korrektiuden vaaliminen jatkuvat, yksityisyydensuoja täytyy säilyttää jo kansalaisten aggressioiden hillitsemiseksi.

Moraalin ongelmat ovat usein viestinnällisiä. Vain todellinen soppakana voi nyt vaatia poliitikkojen kaikkia – myös yksityispuhelimista lähetettyjä – tekstiviestejä julkisiksi sillä perusteella, että ne ovat muka ”julkisia asiakirjoja”. Sillä tavoin Ruotsissa kuitenkin nyt uhataan tämän uutisen mukaan tehdä.

Sosiaalityöntekijät kaapista ulos

Työelämä on yksi maailman ideologisimmista asioista. Työnteon katsotaan riittävän perusteeksi melkein mihin tahansa, ja ahkeruuden taakse luikerrellaan piiloon, jos toiminta alkaa näyttää päivänvaloa kestämättömältä. Aina kun joku tekee jotakin moraalitonta tai eettisesti kyseenalaista – esimerkiksi kiinteistövälittäjä myy vuokra-asuntosi tai huora myy itsensä – he levittävät kätensä (tai muut raajansa) ja sanovat silmät kirkkaina: ”Työtähän me vain teemme.”

Työ myös sitoo tekijöitään. Sen katsotaan velvoittavan ideologisesti, ja usein työntekijöitä houkutellaan tai varoitellaan muistuttamalla työn vaativan erityistä vihkiytymistä. Käytännössä tämä ”työnantajan direktio-oikeudeksi” sanottu oikeus työn johtamiseen tarkoittaa eräänlaista mielipidevankeuteen asettamista. Sen mukaan ihminen ei saisi olla tiettyä mieltä, edustaa itseään rehellisesti, sanoa mielipiteitään ja ajatella johdonmukaisesti, jos hän on tietyn työyhteisön jäsen.

Tällaisia työpaikkoja ovat tietysti yritykset. Niillä on kaupallinen intressi vaatia työntekijöiltään edustavuutta ja mainosmaisuutta. Ammattisotilailta taas on edellytetty poliittisesta toiminnasta pidättäytymistä tiettyihin puolueettomuusihanteisiin vedoten. Mutta myös muissa julkisissa viroissa toimivia on alettu viime aikoina ripittää poliittisen korrektiuden vaatimuksilla. Tällöin ihmisten vapaata poliittista toimintaa on koetettu estää esimerkiksi syrjintäargumentteihin viitaten, vaikka politikointikielto sinänsä on voinut olla syrjivää. ”Ihmisoikeuksiin” vetoamalla on siis kavennettu ihmisten perustuslaillisia perusoikeuksia.


Huumoria työpaikoille, juu

Konkreettista näyttöä työelämän piirissä tapahtuvasta poliittisen korrektiuden varjelusta ja työsyrjinnästä saatiin tänään, kun Helsingin kaupungin sosiaalivirasto ilmoitti aloittaneensa työpäällikkönä toimivaa Harri Eerikäistä vastaan varoitusmenettelyn. Syyksi ilmoitetaan, että Eerikäisen on väitetty ohjanneen työpaikkansa sähköpostista ”rasistisena” pidetyn viestin omaan sähköpostiosoitteeseensa ja jakaneen sitä ehkä laajemmallekin. Syytöksen kohteena oleva asia on mitättömän vähäpätöinen.

Sen sijaan sosiaaliviraston Eerikäiselle osoittamassa selvityspyynnössä on kyse vakavasta uhkauksesta, sillä viraston mukaan ”työntekijän henkilöön liittyvien työntekoedellytysten heikkeneminen on irtisanomisperuste”. Ihminen voi siis menettää työnsä poliittisen mielipiteen perusteella, mikä kertoo diktatuureille ominaisesta laitosvalta-ajattelusta.

Mitä Eerikäinen oli tarkalleen ottaen sanonut, ja mistä työnantaja oli saanut hänen sähköpostiviestinsä sisällön tietoonsa? Eerikäinen itse kiistää sekä lähettämänsä viestin rasistisuuden että sen jakamisen työkoneelta ja kertoo sen sijaan lähettäneensä viestin entiselle alaiselleen omasta kotisähköpostiosoitteestaan. Viestin sisältö oli vuonna 2007 kirjoitettu blogiteksti ”Ohjeita Suomeen muuttaville”, jossa Eerikäinen kertoo humoristisesti, kuinka Suomessa tulisi elää ja millaisia ovat suomalaisten elämäntavat.

Helsingin Sanomien mukaan Eerikäinen myöntää, että ”siinä on somalivitsiä, vaikkei siinä käytetä sanaa ’somali’”, mutta ”se ei tee siitä kuitenkaan rasistista”. Kirjoittaja vertaakin lähettämäänsä viestiä ruotsalais-, norjalais- ja lappalaisvitseihin ja kysyy, ”onko joku ryhmä erityisasemassa niin, että heistä ei saa vitsailla?”

Sarkastista on, että parin päivän takainen Yleisradion uutinen vaati juuri ”huumoria mukaan työpaikoille”. Juttua varten haastatellun professori Liisa Välikankaan mielestä ”huumorin mukana kotiin unohtuvat myös luovat ajatukset ja ideat”.

Huumorintajuttomuus on tyrannian tunnusmerkki. Sen kaltaiseen tyranniaan Suomi on yhdessä muiden länsimaiden kanssa suistunut omassa poliittisen korrektiuden tavoittelussaan ja monikulttuurisuuden lietsonnassaan. Kyky sietää vitsejä kertoisi luottamuksesta eri kansanryhmien kesken. Esimerkiksi itse kuuntelen mielelläni homovitsit loppuun, sillä minua kiinnostaa, pääsenkö niihin mukaan ja mitä minusta ajatellaan. Pidän vitsien kertomista luottamuksen osoituksena. Nyt viranomaistaho rikkoo tätä kansanryhmien välistä luottamusta hysterisoimalla viattomien vitsien vuoksi, vaikka mikään kansanryhmä ei itse tällaista ajojahtia haluaisi. Merkille pantavaa onkin, että tieto tapauksesta on tullut sosiaalivirastoon – mistäpä muualta kuin – virkaintoisen vähemmistövaltuutetun kautta.

Työpaikan menetyksillä uhkaavien ajojahtien tuloksena vähemmistövaltuutettu tekee itsestään Suomen vihatuimman viranomaisen ja kylvää eripuraa myös kansanryhmien välille. Koska työnantajalla ei ainakaan toistaiseksi ole oikeutta lukea työntekijöidensä sähköposteja Lex Nokian odottaessa vielä voimaantuloaan, on kysyttävä, miten viranomainen on ylipäänsä saanut tietoonsa Eerikäisen vuodelta 2007 peräisin olevan sähköpostiviestin.

Onkin ehkä epäiltävä viranomaisen toimineen laittomasti urkkiessaan yksityisyydensuojan piiriin kuuluvia sähköposteja. Hommaforum-keskustelupalstalla julkaisemassaan tiedotteessa Eerikäinen katsoo, että varoitusmenettelyllä uhkaamisen taustalla on vain muutama poliittinen tosiasia: hän on toiminut julkisesti Jussi Halla-ahon taustaryhmässä, osallistunut maahanmuuttokriittiseen nettikeskusteluun omalla nimellään ja on sekä Perussuomalaisten että Suomen Sisun jäsen. En epäile yhtään. Viranomaisen toimenpiteessä on poliittisen ajojahdin maku.


Ja kuinka siitä kerrottiin?

Myös valtaviestinten tapa uutisoida asiasta on puolueellinen. Esimerkiksi Helsingin Sanomien lyhyessä jutussa mainitaan neljä kertaa sana ”rasismi”, vaikka rasismi tarkoittaa rotusortoa, eikä diakoni Eerikäisen yhdessäkään mielipiteessä ole rasistisia aineksia, vaan ne koostuvat lähinnä kulttuurien eroja hyödyntävistä parodioista, joiden kohteena voidaan nähdä ensisijaisesti suomalaisten oma kulttuuri.

Rotusyrjintää tämä ei ole, eikä myöskään kiihottamista kansanryhmää vastaan, mutta mitä tämä on? – Vastaus: työsyrjintää, jonka vaikutukset kääntyvät myös maahanmuuttajia ja muita vähemmistöjä vastaan. Kun viisitoista vuotta nuhteettomasti palvellutta suomalaista uhataan potkuilla, siitä kantautuva uhka leviää kuin renkaat vedessä ja luo epäluottamusta yhteiskuntaan. Seuraus voi olla, että työpaikoilla aletaan vältellä ulkomaalaisia peläten heidän tekevän kanteluja ja valittavan syrjinnästä, jolloin ulkomaalaisten omakin työnsaanti vaikeutuu.

Jos aina huutaa ”susi siellä ja susi täällä!” täysin aiheetta, kukaan ei kohota korvaansa silloin, kun on todellinen hukka paikalla. Hyvää tai huonoa voi nähdä siinä, että tällä menolla niin sanottu rasismikortti menettää ennen pitkää merkityksensä. Mutta aikaa myöten myös aidosti haitallisen rasismin vastustaminen kärsii käsitteen merkityksen laimentumisesta. Vähemmistövaltuutetun keinot toimivat siis todellisen rasismin vastustamista vastaan, eikä nykyistä pienemmästä päästä olisi myöskään haittaa aktiivisuuttaan tuhlailevalle vähemmistövaltuutettu Suurpäälle.


Merkitys työelämän normeille

Entä mitä Eerikäisen tapaus merkitsee työelämää ajatellen? Hänen kohdallaan ei ole nähdäkseni kyse muodollisten normien rikkomisesta saati rikoksesta vaan enintään viranhoitoon liittyvistä sopivuussäännöistä. Poliittisesti korrekteina pidettyjen normien kyseenalaistamisesta on yritetty johdella käsitys, että luottamus työpaikalla on muka huonontunut niin paljon, että se antaa aiheen työntekijän irtisanomiseen. Tällä tavoin rehellinen ja ilmeisen vastuullinen mies yritetään savustaa työpaikaltaan tai uhkailla hänet hiljaiseksi.

Eerikäisen tapaus sopii opetukseksi virkamiesurasta haaveileville kevään ylioppilaille. Lynkkaamalla Eerikäinen koetetaan luoda varoittava esimerkki sosiaaliviraston sisälle. Sosiaalityöntekijät näkevät maahanmuuttopolitiikan ongelmat tunnetusti läheltä. He myös oivaltavat helposti kaiken epäoikeudenmukaisuuden, joka liittyy esimerkiksi siihen, että sosiaaliturvajärjestelmäämme ylläpitävä perheenäiti tai -isä ei voi saada toimeentulotukea, jos hänellä on vähänkin varallisuutta, mutta samanaikaisesti toimentulotukiviranomaiset joutuvat maksamaan turvapaikanhakijoille kaiken, sillä nämä ovat yleensä kokonaan vailla omaisuutta.

Koska sosiaaliturvajärjestelmämme rikkoo meritokraattiseen ansaitsemisperiaatteeseen liittyvää oikeudenmukaisuutta, monet sosiaalityöntekijät ovat alkaneet kannattaa kireämpää maahanmuuttopolitiikkaa. Heidän kriittisyytensä paljastuu esimerkiksi juuri Eerikäisen kertomina vitseinä. He ovat kokeneet asian kritisoimisen jopa niin tärkeäksi, että he sanovat mielipiteensä epäsuosioon joutumisen uhalla tai työpaikan menettämisen hinnalla, vaikka ovat myös itse tuon sosiaalibyrokratian toiminnasta riippuvaisia.

Koska suuri osa kuntien sosiaalityöntekijöistä ei usko enää sosialismin opinkappaleisiin, vaan he ovat heränneet yhteiskunnalliseen todellisuuteen, heitä paimentavat valtion viranomaistahot koettavat kieltää epäsuotavina pitämänsä puheet, jotta työntekijöiden ajatukset eivät nuivahtaisi avoimesti. Tämän paimennuksen tuloksena ylempi viranomainen toivoo, että sitten kun jokainen sossutäti tuntisi olevansa yksin taivastellessaan monikulttuurisuuden ihmeitä käsi poskella virkahuoneessaan, hän luulisi olevansa jollakin tavoin poikkeus eikä uskaltaisi sanoa omia näkemyksiään avoimesti.


Merkitys yksilön kannalta

Mitä vaikutusta ajojahdilla on Eerikäiselle itselleen ja kuinka hänen kannattaisi toimia kohtaamansa uhkauksen perusteella? Toistaiseksi hänet on kutsuttu vain kuultavaksi, mikä on tavanomainen viranomaiskäytäntö missä tahansa asiassa. Hänen pomonaan toimiva Leena Palviainen olikin Helsingin Sanomien mukaan korostanut Eerikäiselle, että kyse on vain ”epäillyn oikeuksien takaamisesta”. Muotoseikka eli kuuleminen voidaan tietenkin nähdä oikeusturvakeinona, vaikka itse epäily ja syytös loukkaavatkin varmasti Eerikäistä. Niinpä tämä tuo helposti mieleen Josif Stalinin sanat, ettei maailmassa ole ensinkään syyttömiä ihmisiä vaan ainoastaan huonosti kuulusteltuja.

Kun vähemmistö-Führer on tällä tavoin käynyt väärinajattelijan kimppuun työnantajan kautta, yksi mahdollisuus olisi tietysti harkita oma-aloitteista eroa sellaisen työnantajan palveluksesta, joka ei hyväksy maahanmuuttokriittisiä mielipiteitä, ja siirtyä sellaisen työnantajan palvelukseen, joka varmasti ottaisi rehellisen ihmisen suojelukseensa. Kyse olisi siis turvapaikan hakemisesta.

Mikäli kaikki ne, jotka eivät hyväksy vähemmistövaltuutetun työnantajaan kohdistamaa painostusta, sanoutuisivat myötätunnon osoitukseksi irti tehtävistään, saattaisi sosiaaliala kärsiä pian todellisesta työvoimapulasta. Ehkä koko sosiaalialan ämmävirastoille pitäisi laittaa julkisen vallan toimesta lappu luukulle ja ulkoistaa kuntien sosiaalitoimi yksityisille yrityksille, jotka eivät harjoita ideologisia ajojahteja vaan tekevät työnsä palvelusetelejä vastaan.

Mikäli itse olisin Eerikäisen asemassa, vaatisin nähtäväkseni sen paperin, jolla vähemmistövaltuutettu on ilmiantonsa tehnyt ja julkaisisin sen. Sitten tekisin tutkintapyynnön poliisille kunnianloukkauksesta tai törkeästä kunnianloukkauksesta sekä syrjinnästä poliittisen mielipiteen johdosta, sähköpostia koskevasta yksityisyydensuojan loukkauksesta ja virka-aseman väärinkäytöstä. Myös työsyrjintään syyllistyneistä esimiehistä kannattaisi tehdä tutkintapyyntö.

Tutkintapyynnön ja rikosilmoituksen välinen tärkein ero on, että jostakin syystä aiheettomaksi osoittautuva tutkintapyyntö ei ole rikos, eikä siitä voi seurata vahingonkorvausvaatimuksia. Molemmissa tapauksissa, mikäli syyttäjä katsoo syytteen tarpeelliseksi, syyttäjä ajaa itse syytettään, eikä tutkintapyynnön tekijän tarvitse tulla oikeuteen kuin kutsuttaessa todistajaksi. Tutkintapyyntöjä kannattaisi tehdä mahdollisimman monista rikosnimikkeistä samaan tapaan kuin asettelisi verkkoja vesille, sillä näinhän viranomaisetkin menettelevät yksityisiä kansalaisia kohtaan.

Kunnianloukkaussyyte on täysin mahdollinen, sillä vähemmistövaltuutetun kantelukirje ja Eerikäiselle esitetty selvityspyyntö ovat julkisia asiakirjoja, ja niissä esitetään tosiasiana väite, jonka mukaan Eerikäinen on levittänyt rasistista sähköpostiviestiä. Suomesta tunnetaan oikeustapaus, jossa muuan tummaihoinen henkilö tuomittiin kunnianloukkaukseen hänen haukuttuaan poliisia aiheettomasti rasistiksi julkisella paikalla, eli ennakkotapaus asiaa varten löytyy.

Poliisitutkinnan ei puolestaan pitäisi lainkaan rikkoa Eerikäisen ja hänen esimiestensä välejä, vaan kuulusteluja voisi pitää tärkeinä nimenomaan esimiehen oman oikeusturvan kannalta. Työnantaja tämän varmasti ymmärtää, sillä tuntuuhan juuri viranomaisen oma oikeusturva olevan hänelle se ykkösprioriteetti. Paras tapa osoittaa, ettei itse ole rasisti vaan rasismin vastustaja, on näyttää, kuinka yksilö käytännössä taistelee muun muassa työsyrjintää vastaan.

Työsyrjintää sisältävä rasismirikos on rikoksena sellainen, että tulisi harkita, pitäisikö vähemmistövaltuutettu hyllyttää virastaan asian selvittelyn ajaksi. Tätä voi vaatia esimerkiksi oikeuskanslerinvirastolta, joka valvoo vähemmistövaltuutetun toimintaa. Koska apulaisoikeuskansleriksi on istutettu viran entinen hoitaja Mikko Puumalainen, vastaus olisi todennäköisesti se, ettei asiaan voida ottaa kantaa. Näin käsi pesee kättä, ja päätökset tulevat kuin hedelmäpeleistä viranomaisten tutkiessa itse itseään ja toisiaan. Vieläkö muuten ihmettelette, miksi viranomaisvallalta murenee legitimiteetti?

Kari Suomalainen kysyi kerran erään pilapiirroshahmonsa suulla, että ”jos olisi valta niin kuin on mieli, niin olisiko se mielivaltaa?” Hieno on tosiaan virkamiehen asenne isäntäänsä ja palkkansa maksajaa kohtaan, kun väärinä pidetyt mielipiteet ja niiden esittäjät murskataan suvaitsevaisuuden rautakouralla. Oma mielipiteeni on, että vähemmistövaltuutettu on antanut Eerikäistä kohtaan laittoman uhkauksen, ja hänen toimintansa laaja kyseenalaistaminen lehtien sivuilla on pelkästään vähemmistövaltuutetun omaa syytä.

Lain ja oikeuden vastainen hallintomenettely ei voi koskaan olla oikeudenmukaista, vaikka se olisi miten virallista. Sellainen lainmukaisuus ei nauti todellista, oikeusjärjestelmän päämäärien kannalta välttämätöntä legitimiteettiä, vaan on pelkästään näennäistä pseudolaillisuutta: juuri sitä, josta pääsi nauttimaan Neuvostoliitossa.


Väärien vitsien kertojat

Suomessa on usein ihmetelty, miksi ihmiset esiintyvät internetissä anonyymisti eivätkä omalla nimellään, vaikka useat viranomaiset ja puolibyrokraatit, kuten Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen, ovat vaatineet omalla nimellä esiintymistä. Omalla nimellä esiintymistä vaaditaan kahdesta syystä.

Ensinnäkin siksi, että omalla nimellä esiintymisen oletetaan kohottavan itsesensuuria. Oletus on, että ihmiset eivät sanoisi omalla nimellään sellaista, minkä he sanovat nimimerkin takaa. Toiseksi, viranomaisvallan vastaisten mielipiteiden esittäjät halutaan satimeen, ja heitä halutaan rangaista joko muodollisilla rangaistuksilla tai suurilla taloudellisilla ja sosiaalisilla sanktioilla, kuten työpaikan menetyksillä. Juuri tästä omalla nimellään esiintymään antautuneen Eerikäisen lynkkausyrityksessä on kyse. Ei siis ihme, että ihmisiä on yhtä vaikea saada kirjoittamaan omalla nimellään kuin on työntää sikaa teurasautoon.

Samalla kun väärien vitsien kertojat halutaan jalkapuuhun, professori Liisa Välikangas puolestaan tilittää ajatuksiaan Ylen jutussa seuraavin sanoin:

”Toivoisin, että huumoria tuotaisiin työelämään. Suomalaiset ovat hyvin huumoripitoista kansaa.”

Lisäksi hän jatkaa, että ”johtamistyyli, jossa pomo yksin hoitaa kaiken ajattelun, on mennyttä maailmaa. Parempaan tulokseen päästäisiin, jos kaikki saisivat esittää ajatuksiaan tasavertaisesti.” Välikankaan mukaan ”työpaikoilla huumori kukkii vertaisryhmissä. Se kuitenkin katoaa, kun istutaan virallisessa kokouksessa isojen johtajien kanssa. Silloin ei uskalleta esittää omia ideoita eikä nimetä mahdollisia ongelmia. [...] Ei uskalleta nauraa sille valkoiselle elefantille, joka on siinä pöydällä, vaikka kaikki tietävät, että se on siinä. Sitä ei voi sanoa, koska se ehkä kyseenalaistaa, olenko todella sitoutunut tämän yrityksen tavoitteeseen.”

Ja lopuksi: ”Huumorilla on myös tärkeä rooli vaikeiden asioiden käsittelemisessä. Huumorin avulla voi sanoa asioita, jotka muuten torjuttaisiin uhkaavina tai epäkunnioittavina.”

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että Välikankaan oma argumentaatio on poliittisesti korrektia, sillä hänen kielikuvassaan elefantti on valkoinen. Kauppakorkeakoulun professorina toimivan naishenkilön johtajuuskritiikissä voi nähdä myös aineksia feminismistä, joka arvostelee maskuliinisina pidettyjä toimintatapoja.

Jos huumorilla on todellakin noin tärkeä rooli vaikeiden asioiden käsittelemisessä ja mikäli ”huumorin avulla voi sanoa asioita, jotka muuten torjuttaisiin uhkaavina tai epäkunnioittavina”, niin miksi huumoria ei saa viljellä maahanmuuttopolitiikan umpisolmujen avaamisessa? Seksuaaliseen tai rodulliseen erilaisuuteen viittaaminen ja erojen hyödyntäminen työpaikkakeskusteluissa voivat olla paitsi huumorin, myös sympatian osoittamisen merkkejä.