Tulkoon voitto barbaarien pahuudesta

Katselin joulun aikaan Terence Malickin ohjaaman elokuvan Veteen piirretty viiva, joka perustuu James Jonesin romaaniin. Omassa alleviivaamattomassa pasifismissaan se saattaa olla yksi kaikkien aikojen parhaista sotaelokuvista yhdessä Christopher Nolanin Dunkirkin, Wolfgang Petersenin Das Bootin ja Rauni Mollbergin Tuntemattoman sotilaan kanssa. Kaikkia leimaa realismi ja aiheettoman sotaromantiikan poissaolo.

Veteen piirretyn viivan kertoja kyselee toistuvasti ja retorisesti, mikä ihmiskuntaan meni, kun maailmassa vallitsee häikäilemätön pahuus, myös keskellä kauneutta ja muutoin paratiisimaisia olosuhteita.

Kyseessä on eräänlainen esiteoreettinen pohdiskelu, joka voitaisiin nopeasti tuomita naiiviksi.

Kyyninen vastaus onkin, että ihmisten elämä koostuu lajinsäilytysstrategisesta kamppailusta, johon liittyy kilpailua luonnonvaroista ja elämän edellytyksistä.

Muutamat 1800-luvun ajattelijat vastasivat tuohon darvinistiseen näkemykseen, että ihmisten selviytymistä edistää paremmin yhteistoiminta kuin taistelu, ja eräs heistä oli venäläinen Pjotr Kropotkin. Mietiskelevä venäläinen filosofia tosin tuhottiin myöhemmin kommunismin toimesta, ja sen yli on ajettu myös nykystalinismin jyrällä, kuten kaikki ovat voineet huomata.

Mikä sitten neuvoksi ihmiskunnan tai ainakin sen yhden osan surkeaan tilaan? Naturalismi on moraalisesti huonoa oppia, sillä sillä ei ole moraalia ollenkaan. Vaihtoehdottomana ja todeksi oletettuna opinkappaleena se oikeuttaa mielivallan ja taannuttaa ihmisen petoeläimeksi. Elämällä ei ole sen mukaan muuta tarkoitusta kuin pitää itseään yllä. Väkivallan ja tappamisen oikeuttaa siis naturalistinen lajinsäilytysideologia, joka voi johtaa myös lajin tuhoutumiseen.

Tämä näkyy eräissä nykyajan poliittisissa asenteissa. Voidaan esimerkiksi kysyä, miksi sääntöpohjainen maailmanjärjestys on kaltevalla pinnalla ja häviää niin sanotulle reaalipolitiikalle, joka nojaa valtaan, voimaan ja väkivaltaan.

Saksalaisen oikeusfilosofin Carl Schmittin selitys on, että mikään sääntö, sopimus tai laki ei voi olla itse itsensä perusta, sillä säännöt, sopimukset ja lait tulevat niiden itsensä ulkopuolelta, moraalisesta tyhjiöstä, jota sanotaan poliittisen vallan käyttämiseksi. Sen takana puolestaan on edunvalvontaa, painostusta, taloudellista ja mielipidevaltaa sekä aseita ja rahaa. Yhtä kaikki, sen perusta on relatiivinen.

Tästä johtuu, että myös valtioiden kesken vallitsee kansainvälisoikeudellinen perustattomuus. Asiaa on analysoinut muiden muassa Harvardin yliopiston oikeustieteen professori David W. Kennedy. Suvereenien valtioiden suvereniteetti tarkoittaa juuri sitä, että ne voivat vapaasti ja riippumattomasti sitoutua tai olla sitoutumatta kansainvälisiin sopimuksiin ja säädöksiin. Kansainvälisellä oikeudenkäytöllä ei ole viimekätistä perustaa.

Näin ollen kantilainen näkemys, jonka mukaan sääntöjä pitäisi noudattaa niiden itsensä vuoksi, jää tappiolle. Käsitys moraalilain itseisarvoisuudesta kiertyy sitä paitsi kehälle, ja Immanuel Kant muotoilikin näkemyksensä sääntöpohjaisuudesta lähinnä sen ajatuksensa ympärille, että moraalilailla pitää olettaa olevan itseisarvon, jotta moraali ylipäänsä olisi mahdollista.

Kyse on viime kädessä idealismin ja realismin välisestä kamppailusta. Niiden ristiriita näkyy esimerkiksi Alexander Stubbin puheissa ”arvopohjaisesta realismista”. Nykymaailmassa realismia näyttäisi olevan naturalistinen kamppailu eloonjäämisestä. Ukrainan kohdalla Venäjän harjoittama raaka naturalismi näyttää tuottaneen suorastaan eksistentiaalisen kriisin. Miten tähän reaalipoliittiseen sodan todellisuuteen voitaisiin yhdistää arvopohjaisuus, joka kuulostaa lähinnä katteettomalta idealismilta?

Nopea vastaus on: ei mitenkään. Arvopohjainen ajattelu vaikuttaa aina häviävän reaalipoliittiselle vallan ja voiman käyttämiselle.

Ainoan tien moraalisesta umpikujasta tarjoaa voluntarismi, eli näkemys ihmisen tahdon määräävästä asemasta toiminnan tuottajana.

Kyse on lopultakin siitä, mitä me tahdomme ja miten tahdollamme muokkaamme maailmaa.

Aristoteelinen filosofi Tuomas Akvinolainen piti järjellisen toiminnan ensimmäisenä periaatteena lausetta ”bonum est faciendum et prosequendum, et malum est vitandum”, toisin sanoen ”hyvää on tehtävä ja edistettävä ja pahaa vältettävä”.

Ongelma kiertyy perustavanlaatuiseksi kysymykseksi hyvän ja pahan erosta ja perustelut älyllisiksi väittämiksi, jotka ohjaavat järjellisiin päämääriin.

Sama ajattelutapa oli ominaista myös Kantin velvollisuusetiikalle. Sen mukaan ainoa hyvä asia maailmassa on hyvä tahto (gute Wille), jota pitää ohjata kategorisen velvoittavan moraalilain mukaan niin, että yksilöiden jokainen teko voisi periaatteessa muodostua yleiseksi kaikkia ohjaavaksi käyttäytymismuodoksi. Ajatus on läheinen kristilliselle kultaisen säännön etiikalle, joka kehottaa kohtelemaan toisia ihmisiä niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan.

Kantin ajattelu ei toisaalta ole pragmatiikkaa, jonka mukaan tekojen merkitystä arvioitaisiin sen seurausten mukaan, vaan puhdasta idealismia, jonka mukaan vain hyvällä tahdolla tehty teko on arvokas.

Kantin päämäärät, kuten yleinen hyväntahtoisuus, velvollisuusetiikka, kategorinen imperatiivi, näkemys ihmisyydestä päämääränä sinänsä ja rationaalinen vapaus toimia järjen mukaan itsenäisesti mielihaluista ja ulkoisista pakoista riippumattomana, ovat yleviä ja ihailtavia. Mutta ukkoparka meni lopulta niin sekaisin, että hän myönsi moraalilain olevan perimmältään yhtä käsittämätön ja perusteita vailla ”kuin on tähtitaivas yläpuolellamme”, ja siten hän sotkeutui omaan ajatteluunsa kuin kukko rohtimiin.

Idealismi on sikäli vaarallista, että maailmassa on saatu aikaan myös paljon kärsimystä ”hyvän” tekemisen varjolla ja vapauden mission kautta. Hyvän käsite kun on kovin laaja ja sisältä valaisematon.

Vaikuttaa, että nykypäivänä elämme konkreettisesti juuri tuossa idealismin ja realismin välisessä ristivedossa, eikä vellonnasta ole tulla loppua.

Vaikuttaa, että etevimmätkin poliittiset liiderit ovat tonttumaisia hobitteja, jotka kiiruhtavat hihat palaen tekemään tihutöitä siellä ja täällä sekä aiheuttamaan vahinkoa kanssaihmisille.

Ihmiskunta käyttää teknistä etevyyttään militaristiseen varusteluun, joka perustuu aggressiivisuuteen, vainoharhaisuuteen, pelkoon ja epäluuloisuuteen ja ne puolestaan suuruudenhullujen poliitikkojen kyvyttömyyteen ymmärtää omaa psyykkistä tilaansa.

Idealistisen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen ja arvopohjaisen realismin puolesta puhuu yksi seikka: se antaa ihmisille toivoa.

Siksi on juurittava pois hulluutta signaloiva toiminta. Sen tunnistaminen ei ole ylivoimaista eikä vaikeaa.

On pantava pois kaikkinainen kärsimystä tuottava valta, väkivalta, ryöstely ja panettelu.

On kumottava valhe ja erehdyttäminen, propaganda ja harhapoluille ohjaaminen, sillä ne ovat kaiken vallan ja väkivallan alku ja juuri.

On annettava oikeuden säilän heilahtaa siellä, missä ihmisiä ahdistavat epätoivo, voimattomuus ja uskalluksen puute ja missä ihmisiä haavoittaa heidän äänensä tukahduttaminen.

On noustava vastarintaan julkista valhetta, kollektiivisia petoksia ja kansakuntien laajuisia rikoksia vastaan sekä revittävä alas kiskonnan, riiston ja ihmisten yhteyksiä estävän divide et impera -politiikan kulissit.

On osoitettava vallalla ja vääryydellä hallitsevien pehtoorien rikokset ja laitettava heidät tuomioiden alle sekä osoitettava heille velvollisuusetiikan perusteet.

On raastettava alas pahuuden, ahneuden ja itsekkyyden salusiinit ja rullakardiinit ja paljastettava kulissivallanpitäjien alastomuus.

On uskallettava, on toivottava, on tehtävä, ja on luotettava.

Tulkoon kuolema vääryydellä hallitseville viranomaisille ja kansoja piinaaville poliitikoille.

Nujittakoon hengiltä valheen käärme, palakoon petoksen lierot Helvetin tulessa ja annettakoon jäänteensä sikojen poljettaviksi.

Tulkoon tästä vuodesta toivon, luottamuksen ja vapautuksen vuosi.

Tulkoon rakkaus, tulkoon voitto pikkusieluisesta typeryydestä, saatettakoon naurunalaiseksi kaikenlaisten tuhattaiturien matalamielisyys ja perittäköön riemullinen vapautus pölkkypäiden ja barbaarien pahuudesta, omahyväisyydestä ja öykkärimäisyydestä.

Sosiaalipoliittinen katastrofi on ovella: yleistuki voi romuttaa työttömyysturvan keston ja tehdä varattomuusvaatimuksista sosiaaliturvan ehdon

Helsingin Sanomat julkaisi 17.5.2024 toimittaja Teemu Muhosen kirjoittaman jutun ”Hallitus valmistelee historiallista uudistusta: tätä tarkoittaa uusi ’yleistuki’”. Asiasta kirjoitti myös Iltalehti, ja tiedotteita aiheesta on julkaissut sosiaali- ja terveysministeriö.

Helsingin Sanomien jutussa viitattiin sosiaaliturvaministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok.) näkemyksiin ja haastateltiin STM:n ylijohtajaa, hallintotieteiden maisteri Liisa Siika-ahoa, joka johtaa uudistusta valmistelevaa virkamiestyöryhmää.

Olen osoittanut Siika-aholle, virkamiestyöryhmälle, sosiaaliturvauudistusta pohtivan komitean jäsenille ja valituille kansanedustajille kirjelmän, jonka julkaisen avoimena kirjeenä myös tässä blogissani.

Perusturvan muodolliseen selkeyttämiseen voi olla perusteita. Jos uudistus tehdään istuvan hallituksen poliittisesti linjaamalla tavalla, siihen liittyy kuitenkin huomattava riski, joka uhkaa romuttaa työttömyysturvan keston ja tekee varattomuusvaatimuksista ehdon (työttömyysetuutta korvaavaksi aiotun) yleistuen saamiselle.

Hallituksen tarkoitus lienee pudottaa ihmiset toimeentulotuelle. Koska toimeentulotukea voivat saada vain lähes varattomat ihmiset, tämä tarkoittaisi, että työttömyysturvaa huononnettaisiin sisällyttämällä sitä korvaavaan yleistukeen epäsuora varattomuusehto, joka realisoituu ihmisen päätyessä toimeentulotuen piiriin.

Jos yleistuki rajataan kestoltaan ja siihen sisällytetään varattomuusehto, vaikutus olisi todennäköisesti sosiaalisesti rapauttava. Se johtaisi suuren osan ihmisiä toimeentulotukeen, joka on sosiaalisista loukuista pahin ja vähiten työhön kannustava. Varattomuusehto johtaisi osan ihmisistä kuluttamaan kaiken varallisuutensa saadakseen tuloa jokapäiväisiin menoihinsa, mikä voisi tarkoittaa osalle ihmisistä omaisuutensa menettämistä.

Tällainen vääryys ollaan ottamassa jo käyttöön yleisessä asumistuessa, jota koskee jatkossa asteittainen tuen määrää alentava varattomuusehto.

Varattomuusvaatimukset liukuvat tukia yhdistettäessä helposti ja huomaamatta toimeentulotuesta ja yleisestä asumistuesta myös työttömyysetuuksia korvaavaksi aiotun yleistuen piiriin. 

Perustelen seuraavassa STM:lle osoittamassani kirjelmässä, miksi kyseinen politikointi saattaa olla perusoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen vastaista.

 

Avoin kirje

Arvoisa ylijohtaja Liisa Siika-aho

Asia: Yleistukea koskevat kannanottonne

Viitteet: Helsingin Sanomat 17.5.2024, Iltalehti 17.5.2024, STM:n tiedotteet ja viestipalvelu X:n postauksenne.

Kommentoitte Helsingin Sanomille suunnitteilla olevaa yleistukihanketta, ja aiheesta kirjoitti myös Iltalehti.

Kirjoituksista ja ministeriön tiedotteista sekä viestipalvelu X:n postauksistanne käy ilmi, että yleistuella on tarkoitus yhdistää Kelan peruspäiväraha ja työmarkkinatuki.

Olen perehtynyt työttömyysturvajärjestelmään ja sosiaaliturvajärjestelmään perin pohjin akateemisissa yhteyksissä.

 

*

Huomiota yleistulosta esitetyissä lausumissa herättää hallituksen poliittinen linjaus, jolla ollaan mahdollisesti kyseenalaistamassa työmarkkinatuen jatkuvuus.

Jos käy niin, että peruspäivärahan ja työmarkkinatuen korvaavasta yleistuesta tulisi kestoltaan rajattu, tämä todennäköisesti pudottaisi monet ihmiset toimeentulotuen piiriin, joten kokonaissäästöä valtiontaloudelle koituisi vain vähän.

Toisaalta syntyisi suuri määrä väliinputoajia, sillä toimeentulotukea koskee varattomuusehto, jonka vuoksi sitä voidaan myöntää lähes täysin varattomille, joilla ei ole helposti rahaksi muunnettavaa omaisuutta.

Tällä tavoin hallitus tekisi epäsuorasti työttömyysetuudesta (työmarkkinatuesta) tarveharkintaisen ja varattomuusehtoisen etuuden – sikäli kuin se ei sitä nykyisin ole 55 vuotta täyttäneillä ja työssäoloehdon suorittaneilla.

Tällaisen politiikan vaikutus olisi sosiaalisesti rapauttava, sillä se kannustaisi joko käyttämään kaiken varallisuutensa juokseviin menoihin ja/tai hankkiutumaan muutoin varattomaksi toimeentulotukea saadakseen.

Vastustan yleistuen valmistelussa väläytettyä muutosta, joka tekisi työmarkkinatuesta kestoltaan rajattua, pääasiassa kolmella argumentilla.

A) Muutos pudottaisi keston umpeuduttua ihmiset toimeentulotuelle, mikä ei juurikaan vähentäisi valtion menoja. 

B) Toimeentulotuelle ohjautuminen saattaisi jättää osan ihmisistä kokonaan ilman tuloa, koska toimeentulotukea koskee varattomuusehto.

C) Muutoksella tuskin olisi työllistymistä edistäviä vaikutuksia, koska pitkäaikaistyöttömyyden syyt ovat yleensä muualla kuin taloudellisten kannusteiden tai taloudellisen ohjailun puuttumisessa.

Kyseisenlainen uudistus todennäköisesti lisäisi köyhyyttä ja kurjistumisilmiön kautta julkisen talouden menoja.

Nykyisinkin suuri osa ikäihmisten leipäjonoista johtuu siitä, että eläkeläisten asumistuessa on varattomuusehto, jonka mukaan eläkeläisen asumistukea voivat saada vain lähes varattomat eläkeläiset. 

Kun hallitus lisää myös yleiseen asumistukeen asteittaisen varattomuusehdon, hallitus tällä päätöksellään tekee yleisestä asumistuesta toimeentulotuen tapaisen sosiaalisen loukun, josta ei edes yritetä kohota paremmille päiville, kun hankittu tulo tai varallisuus leikkaa sosiaalietuutta.

Tästä puolestaan johtuu, että perusturvaan asetetut varattomuusehdot vaikuttavat tuhoisasti. 

Muita toimia, joilla hallitus on ilmoittanut valmistelevansa siirtymistä yleistukeen, on 300 euron tulonvähennysoikeuden poistaminen (300 euron ns. suojaosan poistaminen).

Myös tämän muutoksen vaikutukset ovat todennäköisesti passivoivia, koska vähäinenkin tulonmuodostus alentaa sosiaaliturvaa. 

 

*

Puutun tässä kirjoituksessani myös muihin sosiaaliturvan uudistuksiin, jotka nähdäkseni ovat erittäin huonosti harkittuja – ja vaikutuksiltaan toisenlaisia kuin päätösten tekijät toivovat.

Esitän seuraavassa niistä olennaisimmat yksilöidysti:

 

1. Hallitus alensi yleisen asumistuen tasoa ja sisällyttää siihen asteittaisen varattomuusehdon. Molempien muutosten tuloksena julkisen talouden menot kiertyvät sirkulaatioilmiön kautta menoiksi toimeentulotukeen, ja valtiontalouden säästöt jäävät vähäisiksi.

Asumistuen tason alentaminen siirtyy toimeentulotukeen, jonka piirissä sovelletaan ankaraa varattomuusehtoa. Koska toimeentulotuen varattomuusehdot ovat tiukemmat kuin asumistukeen tehtävät (asteittaiset) varattomuusehdot, suuri osa asumistuen saajista ei voi saada kompensaatiota asumistuen alenemaan toimeentulotuesta, jonka saannin estää yleisestä toimeentulotuesta annetun lain mukaan vähäinenkin helposti rahaksi muutettava varallisuus.

Myös asumistukeen tehty asteittainen varattomuusehto merkitsee käytännössä asumistuen muuntamista varattomuusehdon varaiseksi, jolloin leikkaukset ovat suoraan pois tämän ryhmän ruokapöydistä.

Tämä muutos kohtelee kaltoin toiseksi tai kolmanneksi huonoimmassa asemassa olevia väestöryhmiä ja pudottaa heidät kaikkein huonoimmassa asemassa olevien joukkoon, jolloin muutos on sosiaalisesti destruktiivinen.

Poliittisessa retoriikassa hallituksen viljelemä sanonta, että ”kaikkein heikoimmassa asemassa olevien asemaan ei puututa” onkin sangen kelvotonta argumentaatiota, koska siinä oletetaan, että vain kaikkein surkeimmassa asemassa olevat olisivat tuen tarpeessa.

Vielä kynnelle kykenevät väestönosat jätetään siis huomiotta ja haavoitetaan heidän taloudellista toimeentuloaan jopa kaikkein huonoimmassa asemassa olevien alapuolelle.

Samalla kun hallitus laajentaa varattomuusehtoa eri tukiin, yksityiset pankit puolestaan valmistautuvat muutoksiin tekemällä palvelusopimuksiin ehtomuutoksia, joiden mukaan asiakkaita velvoitetaan myöntämään pääsy tilitietoihinsa yhden pankin kautta myös kaikkiin muihin pankkeihin. 

Perustuslakivaliokunta torppasi viranomaisten tiedonsaantioikeuden jo vuonna 2018 perustuslaillisen yksityisyydensuojan vastaisena, mutta nyt sitä viedään läpi asiakkaan näennäiseen ”vapaaehtoisuuteen” perustuvana siten, että tyottömyysetuuksien, asumistuen ja muiden tukien saannin ehtona olisi asiakkaan ”vapaaehtoinen” tietojen luovutus pankeista suoraan tuen myöntäjälle.

Tällainen ehdollistaminen on fasismia siinä, missä kokoomuslaisen ministerin Maija Perhon ajama laki, jolla jo 2000-luvun alussa tehtiin toimeentulotuen saajien pankkitiedoista läpinäkyviä ja ihmisistä itsestään lasisia kansalaisten yhdenvertaisuutta ja tietosuojaa rikkoen.

Tällaista politikointia ei voisi missään tapauksessa asiantuntijaperustein hyväksyä. 

 

2. Hallitus lopetti asumistuen maksamisen omistusasujille kokonaan.

Omistusasumiseen suunnattua asumistukea on tähänkin asti voitu myöntää vain osakeasunnon hoitovastikkeisiin tai asuinkiinteistön hoitokuluihin. Vastikkeet ja hoitokulut ovat yleensä alemmat kuin vuokrat. Kannustaessaan omistusasukkaita muuttamaan vuokralle asumaan hallitus tulee todennäköisesti lisänneeksi eikä säästäneeksi valtion menoja.

Hallituksen päätös saattaa myös tarkoittaa monelle omistusasukkaalle koko omaisuutensa menettämistä, kun he joutuvat huonossa markkinatilanteessa myymään asuntonsa. Päätös on perustuslaillisen omaisuudensuojan ja oikeusvaltioperiaatteiden vastainen pyrkiessään ajamaan ihmiset kodeistaan ja loukatessaan oikeutta kodinturvaan.

Käsitys, että omistusasukkaat ovat varakkaita, joiden pitääkin menettää omaisuutensa ja kotinsa, on virheellinen, sillä suuri osa omistusasukkaista on velkaisia, ja asuntojen pakkorealisoinnit voivat johtaa myyntitappioihin ihmisille ja luottotappioihin pankeille.

Hallituksen tapa tyhjentää vähä- ja keskivarakkaiden ihmisten omaisuus valtion budjetin tilkkeeksi noudattaa seuraavaa kaavaa. Ensin lopetetaan asumistuki omistusasukkailta ja pakotetaan heidät siten myymään asuntonsa. Kun rintamamiestalot ja velkaiset osakehuoneistot on myyty, katsotaan asukkaan hallussa olevan ainakin laskennallisesti tai virtuaalisesti rahaa, joka estää asumistuen myöntämisen. Asukkaita pakotetaan syömään näennäistä varallisuuttaan ja pureskelemaan kynsiään.

Näin poliittinen porvaristo hoitaa valtiontalouden vajetta vähä- ja keskivarakkaiden ihmisten omaisuudella, jolloin kärsijöinä ovat muiden muassa perussuomalaisia äänestävät kantasuomalaiset. Asumistukeen ja muihin sosiaalietuuksiin liitettävillä varattomuusehdoilla Kokoomus yrittää siis sulattaa tukimuodoista riippuvaisen keskiluokan omaisuuden valtionvelkojen hoitoon, tuloksena periytyvää köyhyyttä.

Tällä sikamaisella lainmuutoksella hallitus ulosmittaa ihmisiltä heidän asuntovarallisuutensa ja ajaa asukkaat kodeistaan siitä huolimatta, että asumistukimenot todennäköisesti nousevat asukkaiden päätyessä lopulta vuokralle! Tämä on jotakin sellaista, jota virkamiesvalmistelijat tuskin keksisivät, joten siihen on varmasti tarvittu uhopuolueiden luovuutta ja mätämunapoliitikkojen nerokkuutta.

Perussuomalaisten kannattaisi välittömästi lopettaa hallitusyhteistyö Kokoomuksen kanssa, sillä tämä ei ole Perussuomalaisten kannattajakunnan etujen mukaista. Asiassa ei auta PS-puoluejohdon puolustelu, jonka mukaan puoluejohto itse syö lautasensa tyhjäksi ennen kuin pyytää lisää.

Tosiasiassa kyseiset poliitikot itse elävät toisten rahoilla, kuten kuninkaat ja kauppiaatkin, mutta he tekevät sen leveämmin kuin monet muut ihmiset. 

Napamies Petteri Orpon ilmaisema halu ”pelastaa hyvinvointivaltio tuleville sukupolville” tuhoaa hyvinvoinnin nykyisiltä X-, Y- ja Z-sukupolvilta ja luo ylisukupolvista köyhyyttä, joka kurjistaa ainoaa todellisuutta eli nykyisyyttä samalla, kun maahan luodaan kokoomuslaisen lullukkaväen perillisistä koostuva rässisääty.

Hallituksen harjoittama politiikka tekee tukiriippuvaisista ihmistä varattomia kirkonrottien tavoin. Tuloksena on kasvava rutiköyhien suomalaisten joukko, jonka ei kannata muuta tehdäkään kuin kävellä suoraan toimeentulotukeen.

Asiaa ei ehkä voi ymmärtää pelkällä kirkkoslavistiikan asiantuntemuksella, ja näistä syistä Perussuomalaiset ei olekaan ollut pitkään aikaan kansanpuolue vaan kapean puolue-eliitin etuja ajava liike, josta omilla aivoillaan ajattelevat harjataan pois.

Itse en tiedä halveksuttavampaa tapaa hoitaa valtiontaloutta kuin vaarantaa ihmisten kodit päätöksillä, jotka eivät ole edes yleisen taloudellisen edun mukaisia.

 

3. Hallitus lopettaa kansaneläkkeiden maksamisen ulkomailla asuville.

Myös tämä päätös on järjen vastainen, koska se kannustaa ulkomailla asuvia kansaneläkeläisiä muutamaan takaisin Suomeen kansaneläkettään saamaan, jolloin valtio ei säästä eläkekuluissa mitään. 

Kansaneläkkeen epääminen asuinpaikan perusteella saattaa olla myös vastoin vapautta valita asuinpaikkansa ja vastoin Euroopan unionin liikkumisen vapauden säädöksiä.

Lisäkuluna valtiolle voi olla se, että kansaneläkeläiset tulevat Suomeen anomaan sairaanhoitopalveluja ja kansoittamaan asuntojonoja täällä. Ihmisille itselleen päätöksestä koituu suurta, tarpeetonta ja taloudellisesti vahingollista vaivaa.

Eräs pahanlaatuinen esimerkki on tässä.

Katson, että varattomuusehto olisi pitänyt poistaa eläkeläisten asumistuesta sosiaalista syrjäytymistä ja eläkeläisköyhyyttä torjuvana toimenpiteenä.

 

4. Opiskelijoiden palauttaminen yleisestä asumistuesta opintotuen piiriin ja siihen liittyvä asumistuen tason alentaminen on ristiriidassa opiskelija-asuntokannassa tapahtuneen rakenteellisen muutoksen kanssa. 

Edullisista ja vanhoista soluasunnoista on tullut harvinaisia, ja jokainen valmistuva asunto on väistämättä uusi ja kallis. Jos opintotuki ei riitä nykyisten opiskelija-asuntojen vuokriin, asunnot jäävät tyhjiksi tai opiskelijat asunnoitta. Etenkin Kokoomus lupasi vaalikampanjassaan 2023, ettei koulutuksesta leikata. Tosiasiassa opintotuen heikennykset ovat koulutusleikkaus, koska opiskelun subjekti on opiskelija.

Opiskelijoiden opintotuen heikennykset velkaannuttavat nuorisoa jo varhain. Julkisuudessa väläytetty ehdotus, jonka mukaan korkeakouluopiskelijoilta opintoraha pitäisi lopettaa kokonaan ja siirtyä pelkkään lainarahoitukseen siksi, että korkeakoulutetut (keskimäärin) tienaavat lopulta paremmin kuin muut, on mielivaltainen yleistys.

Ihminen voi hukkua jokeen, jonka syvyys on keskimäärin vain metri.

Tosiasiassa korkeakoulutettujen joukossa on paljon työttömiä ja alipalkattuja, ja moni on koulutustaan vastaamattomassa työssä. Näin ollen väite hyväosaisista korkeakoulutetuista on täyttä tuubaa samoin kuin muutkin hallituksen tekemät oletukset.

 

*

Hallituksen sosiaalipoliittisia uudistuksia leimaa kaksi ominaisuutta:

– Tiedon sijasta argumentaatiossa vedotaan oletuksiin, toiveisiin ja pelkkään poliittiseen tahtotilaan, ja asiantuntijalausunnot tilataan valikoidusti niiltä tahoilta, joilta hallitus voi saada haluamiaan tuloksia (kuten jo hallitusohjelmaa muotoiltaessa).

– Hallituksen päätökset, joihin liittyy selviä oikeudellisia ongelmia, ovat syntyneet sikäli väärässä järjestyksessä, että niitä tehtäessä on laiminlyöty vaikutusten arviointi, mistä oikeuskansleri puolestaan on hallitusta toistuvasti moittinut.

Lainsäädäntötyössä ja oikeudellisessa ajattelussa seurausharkinta on erittäin tärkeä osa toimintaa, koska kaikilla oikeudellisilla normeilla on ennakolta vaikuttavia ominaisuuksia. Niille hallitus on täysin sokeutunut tai sokeuttanut itsensä, mikä on näyttö erittäin huonosta harkinnasta ja jopa oikeusvaltioperiaatteiden rikkomuksista.

Olen useasti kiinnittänyt huomiota siihen, miten löyhästi ja heppoisin perustein myös virkakoneisto päästää lainvalmistelun läpi säädöksiä ja niiden muutoksia pelkästään ministeripoliitikkojen mielipiteidenvaraisten oletusten ja poliittisen ohjauksen pohjalta.

Kielteisenä esimerkkinä siitä on sosiaaliturvaministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok.) juokseminen saksien kanssa.

Toisen kielteisen esimerkin tarjoaa työministeri Arto Satosen (kok.) tapa tehdä työmarkkinapolitiikassa anarkokapitalistista vallankumousta omalla kapealla kauppiaan järjellään.

On todennäköistä, että hallitus vei läpi poliittisia lakkoja rajoittavat lait nimenomaan iskeäkseen syömähampaansa seuraavaksi työttömyysturvaan, mikä tapahtuu ”yleistueksi” naamioitujen huononnusten kautta.

Oikeusvaltioissa ihmisten perustoimeentuloa ei saisi jättää poliitikkojen mielipiteidenvaraisten uskomusten, oletusten ja toiveiden varaan, kuten nyt on tehty. 

Mikään määräaikainen poliittinen ”mandaatti” ei luo privilegiota perusoikeuksien poljentaan etenkään, kun vaaleissa ei äänestetty yhdestäkään leikkauksen asiakohdasta vaan ainoastaan valittiin henkilöitä.

Sosiaaliturvan muutokset eivät saisi johtaa kansalaisten kotien, varallisuuden ja toimintakyvyn huononemiseen, niin kuin käy, kun muutoksia on tehty sosiaaliturvan ns. heikentämiskiellon vastaisesti tilanteessa, jossa elinkustannustasossa ei ole tapahtunut vastaavaa alentumista vaan huomattavaa kallistumista.

Sosiaaliturvan uudistamista pohtivasta työryhmästä, ministeriöstä ja järjestöistä sekä muista kuulemismenettelyn piirissä olevista tahoista saattaa löytyä asiantuntemustakin, mutta en voi torjua epäilystäni siitä, kuinka vaikuttavaa tämä asiantuntemus todella on, kun näyttää siltä, että lakeja viedään läpi pelkällä nuijan voimalla.

 

*

Olen sivumennen sanoen itse luonnostellut yleistukea muistuttavan perusturvajärjestelmän piirteet kirjassani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, 2. uud. p. 2010, 3. uud. p. 2015), jossa esitin negatiivisen tuloveron tapaisen mallin (3. p. luku 9, s. 376 jss).

Se on osittain perustulomalli ja osittain syyperustainen malli. Olennaista sille, miksi perusturvan ei tulisi olla pelkästään syyperustaista, on, että kaikki yhteiskunnallinen arvotuotanto ei ole organisoitavissa palkkatyöksi eikä yrittäjätoiminnaksi, eikä vain niiden kautta velvoittavaksi.

Tällaista toimintaa ovat esimerkiksi kulttuurialan toiminta ja taiteellinen toiminta, joita ilman kulttuurielämää ei olisi, tai kotityö, joka mahdollistaa esimerkiksi puolison työssä käymisen.

Siksi en pidä syyperustaista sosiaaliturvaa perusturvatasolla täysin perusteltuna. Lisäksi toimeentulon oikeutus tulisi varmistaa ilman varattomuusehtoa, mikä puolestaan merkitsee, että minimietuutena yleistuen pitäisi olla varallisuudesta riippumatonta.

Liisa Siika-aho luonnehtii lehtijutuissa odottavansa kiinnostuneesti yleistuen toteutusta ja osallistuvansa asian kehittelyyn.

Ilmoitan myös itse osallistuvani asian käsittelyyn asiantuntijapositiosta, mikäli siihen myönnettäisiin mahdollisuus, ja olenkin hakenut STM:stä ja THL:stä useita virkoja – tosin tuloksetta, ja aina paikalle on nimitetty joku, jonka on oletettu tietävän asiat ilmeisestikin poliittisesti paremmin.

Olen totta kai jatkossakin käytettävissänne ja toivon, että yleistuen mallia ei pantaisi toimeen sellaisella tavalla, jossa syntyy edellä kuvailemiani väliinputoajia, jotka helposti päätyvät sosiaaliturvajärjestelmän verkoista ja silmukoista läpi.

Sosiaaliturvajärjestelmän usein viitattu monimutkaisuus ei ole käsittääkseni merkittävä ongelma. Haluttomuus hakea sosiaaliturvan eri muotoja ei johdu näkemykseni mukaan siitä, että niitä ei osattaisi hakea tai että niiden olemassaolosta ei olisi tietoa.

Sosiaaliturvan käyttämättömyys tai vajaakäyttö johtuu kansalaisten halusta välttää Kelan etuuksiin liittyvä elämän läpivalaisu ja viimesijaisiin etuuksiin liittyvä varallisuusharkinta, joka merkitsee pahimmillaan sekä perustuslaillisen yksityisyydensuojan, kansalaisten yhdenvertaisuuden että omaisuudensuojan vastaista rikkomusta.

On syytä muistaa, että Kelalla on paljon etuuksia siksi, että siten on haluttu tilkitä sosiaaliturvan aukkoja.

Pyrkimyksen yksinkertaistaa järjestelmää ei tulisi mennä järjestelmän luotettavuuden ja kattavuuden edelle.

Muussa tapauksessa vedetään kurvit suoriksi tavalla, joka romuttaa suomalaiseen konsensukseen perustuvan yhteiskunnan johtaen oikeusperustusta koskevaan legitimaatiokriisiin.

JUKKA HANKAMÄKI

filosofian tohtori, filosofi

valtiotieteiden tohtori, sosiaalipsykologi

sosiaaliturvan järjestelmäasiantuntija

Helsinki

Miten Puola ja Unkari puolustavat oikeusvaltioperiaatetta – ja miksi Suomenkin pitäisi?

Euroopan unionissa on käyty pitkää kiistaa koronakriisin varjolla kerätyistä elvytysrahoista ja eurotalouden tukiaisista. Riita jatkuu nyt, kun Puola ja Unkari ovat asettuneet vastustamaan maksatuksen aloittamista.

Monet varmasti muistavat, että EU-maat sopivat yli 1800 miljardin euron budjetista ja elvytysrahastosta, johon Suomi maksaa 6,6 miljardia mutta saa vain noin 2,7 miljardia tai vähemmän. Seitsenvuotisen budjetin koko on 1100 miljardia ja jäsenvaltioilta poikkeustoimin kerätty elvytyspaketti 750 miljardia euroa. 

Koska Suomi saa vähemmän kuin maksaa, Suomi ei oikeasti saa yhtään mitään, ja suuri osa ”palautettavista” verovaroistamme suunnataan EU:n määräämiin kohteisiin ja hallituksen junailemaan ”vihreään siirtymään” (katso kritiikkiäni täältä).

”Oikeusvaltiomekanismiksi” sanottu maksatuksen aloittaminen vaatii joka tapauksessa hyväksynnän kaikilta EU:n jäsenmailta ja parlamentilta, ja budjettipäätöksessä vaaditaan yksimielisyyttä. 

”Oikeusvaltiomekanismin” käyttämisestä maksatuksen ehtona EU:ssa päätettiin viime vuoden lopulla. Samalla normiruuvin kiristyksellä tiukennettiin myös sinänsä mielikuvituksellisia ilmastotavoitteita.

Puola ja Unkari ovat olleet koko jäsenyytensä ajan EU-tukien nettosaajia ja olisivat nytkin, joten maiden vastahakoisuus ihmetyttää monia. Miksi kyseiset valtiot nyt vastustavat maksatuksen aloittamista?

Syynä maiden vastarintaan on, että EU on sitonut maksatuksen ”oikeusvaltioperiaatteen” noudattamiseen ja uhkaa jättää Puolan ja Unkarin ilman tukia väittäen, ettei kyseisissä maissa noudateta EU:n määrittelemää ”oikeusvaltioperiaatetta”.

Yleisradion kiertoilmaisuja käyttäen ”Unkari ja Puola torjuivat koronarahaston oikeusvaltiovaatimuksen takia”. Tosiasiassa ”oikeusvaltiomekanismi” on poliittisen painostuksen väline.

Tulojensiirtounionin oikeusvaltiokäsitys on rahainjakomielinen

Todellisuudessahan tilanne on sellainen, että EU on itse loukannut oikeusvaltioperiaatetta riistämällä rahat itsenäisten jäsenvaltioidensa verovaroista maiden itsemääräämisoikeutta, budjettisuvereniteettia ja fiskaalista valtaa loukaten. Lisäksi valtioita velkaannutettiin häikäilemättömästi, ja hirttosilmukkaa tarjottiin heksametrein.

Rahat otettiin myös Suomen valtiolta perustuslain vastaisesti, ja menettelyllä haavoitettiin sekä EU:n omia periaatteita että itsenäisten valtioiden mahdollisuuksia päättää verovarojensa käytöstä itsenäisesti. Kirjoitin aiheesta täällä.

Puolaa ja Unkaria EU kolhii poliittisella kiristyksellä ja nettomaksajia valtion varojen riistolla. 

Federalistien ihannoiman finanssiunionin mukaiset tulojensiirrot ja EKP:n keskuspankkisubventiot ovat Euroopan unionin peruskirjan vastaisia, eikä niillä ole lupa rahoittaa toisia kansantalouksia. Tulojensiirtounioni on jo itsessään rikos kansallisvaltioita vastaan, eikä sitä oikeuta valtiovarainministeriön selitys, jonka mukaan ”unionin perusperiaatteisiin kuuluu elintasoerojen kaventaminen”.

Jos niin on, Suomen ei olisi koskaan pitänyt liittyä EU:hun, ja maamme tulisi nyt mahdollisimman nopeasti irtautua Euroopan sisäistä kehitysapua kiskovasta ja ympäriinsä levittelevästä unionista. Ministeriön valeet, joiden mukaan ”Suomi hyötyy Euroopan kilpailukyvystä”, kun ”vihreä siirtymä” ja ”digitalisaatio” etenevät, ovat tyhjiä kliseitä eivätkä kelpaa perusteeksi valtiomme varojen riistolle.

Peruskirjan mukaan sosiaalipolitiikan teko ei kuulu EU:n toimivaltaan. Eurooppa elpyy tai ei elvy täysin Suomen avusta riippumatta. Totuus on, että Suomesta kolonialisoidut varat eivät pelasta Euroopan luhistuvaa taloutta, mutta niiden varastaminen omalta valtioltamme riittää tuhomaan Suomen kansantalouden.

Kun kiristys on ”kannustusta”

”Oikeusvaltioperiaate” kuuluu samaan vasemmistoretoristen ilmaisujen sikermään kuin ”vihapuhe”, ”monimuotoisuuskoulutus”, ”pysyvä toimintatapa”, ”väliaikainen vakausväline”, ”tulojensiirtounioni”, ”arvopohja”, ”sananvastuu” ja lukuisat muut orwellilaiset käsitteet, joiden sisältö venyy ja paukkuu sekä vaihtaa suuntaa, puolta ja sisältöä käyttäjiensä tarpeen mukaan.

”Oikeusvaltioperiaate” on erityisen joustava, sillä sen käyttäminen EU:ssa on kumonnut täysin länsimaisten oikeudenmukaisuusteorioiden pääasiallisen sisällön, joka nojaa kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuteen.

Poliittisen vasemmiston kyky kääntää asioita päälaelleen on hämmästyttävä, ja sillä lienee juurensa marxilaisessa dialektiikassa. Esimerkiksi Kansan Uutiset kirjoitti uhmakkaasti, että ”EU:n ei tule taipua Unkarin ja Puolan uhkauksiin – Oikeusvaltioperiaatteesta lipsuminen olisi voitto oikeistopopulisteille”.

Tosiasiassa se olisi voitto kansallisvaltioiden itsenäisyydelle, kansalliselle itsemääräämisoikeudelle, oikeudenmukaisuudelle ja vapaudelle.

Totalitaarista pakotusta harjoittavan EU-valtioliiton taakse lipsahtanut poliittinen porvaristo puolestaan on pitänyt ”oikeudenmukaisena” kaikkea sellaista, mihin taloudellinen pehmitys antaa aseet. 

Kokoomuslainen europarlamentaarikko ja Yleisradion entinen toimittaja Petri Sarvamaa lausahti 29.10.2021 Ylelle, että EU:n tavassa uhata, painostaa ja kiristää omia jäsenmaitaan onkin kyse vain siitä, että ”euro on hyvä kannustin”! 

Näin sanoo järjestelmäpolitiikan takuumies median ja politiikan klusteria hyödyntäen.

Tyhmimmänkin ihmisen toivoisi tietävän, kuka tuon tulonsiirtounionin laskut lopulta maksaa myös Suomessa: kokoomuslainen äänestäjä ja nettoveronmaksaja itse. 

Minä puolestani sanon: Maksakoot toisten valtioiden velat ne, jotka ovat ne tehneet!

”Oikeusvaltiomekanismi” on peukaloruuvi, jota käyttämällä oikeusvaltioperiaate on mitätöity täysin, ja ”oikeudenmukaisuus” pyritään esittämään kaavamaisena, ylhäältä määrättynä, byrokraattisesti johdeltuna ja vailla valtioiden itsemääräämisoikeutta olevana ”mekaanisena” toimenpiteenä, jonka sisältöä ja merkitystä ihmisille ei ole pohdittu saati kyseenalaistettu.

Karttapallot ovat kääntyneet katolleen, kun ”oikeusvaltioperiaatetta” käytetään uhkailun välineenä. Sellainen on komentodemokratiaa, jolla kansallinen vapaus otetaan pois. EU:n kierous on siinä, että siellä, missä ihmiset käyttävät sananvapauttaan ja äänestävät vapaissa vaaleissa valtaan haluamansalaisen hallituksen, EU puolestaan näkee kansalaisten toiminnan olevan ”uhkana demokratialle” ja syyttää oikeusvaltioperiaatteiden rikkomisesta.

Oikeusvaltio-ongelmien juurisyy on EU itse

Asiat ovat nurin, kun kansallisvaltioiden verovarat ammennetaan kansalaisten laareista Euroopan unionin pohjattomaan kirstuun. Samalla tavoin Neuvostoliitto ryösti aikoinaan Ukrainan vilja-aitat myydäkseen jyvät ulkomaille dollareita vastaan. Ja tällaista menettelyä kehdataan sanoa EU:ssa nyt ”oikeusvaltioperiaatteeksi”.

”Oikeusvaltioperiaatteena” pidetään EU:n piirissä jäsenmaiden kiristämistä vieläpä niiden omilla rahoilla: Ette saa edes omianne takaisin, mikäli ette suostu poliittiseen ohjailuun ja salli puuttumista sisäpoliittisiin oloihinne!

Tästä on oikeusvaltioperiaate niin kaukana, että tilannetta on vaikea erottaa hyvästä parodiasta. Sitä ei voi erottaa myöskään reaalisesta sosialismista.

Mitä sellaista Puolan ja Unkarin tapaisissa maissa sitten on tapahtumassa, mikä oikeuttaisi syytökset oikeusvaltioperiaatteen rikkomisesta? Puola on sanonut puhdistavansa oikeuslaitostaan kommunismin jäänteistä, kun taas EU:n mukaan siivotessa katoaa tuomareiden riippumattomuus.

Suomen perusoikeustalebanit ovat puuttuneet laajalla rintamalla kaikenlaisiin lillukanvarsiin ja maailmassa näkemiinsä pieniin vääryyksiin, mutta kukaan näistä oikeustieteellisten tiedekuntien kaviaarikommunisteista ei ole huolissaan siitä jättiläismäisestä oikeusvaltioperiaatteen loukkauksesta, johon EU itse painostuksellaan syyllistyy.

Siitä ei ole pukahtanut sanaakaan myöskään Helsingin yliopistoon perustettu Oikeusvaltiokeskus, joka on Euroopan unionin oma oikeusturvavirasto, johtajanaan Vihreiden Tuija Brax, joka puliveivattiin virkaan usean oikeasti pätevän hakijan ohi. Kirjoitin aiheesta täällä.

Kukaan ei ole huomannut, mistä Puolan ja Unkarin sisällä koetut oikeusvaltio-ongelmat oikeastaan johtuvat.

Totuushan on, että Euroopan unioni pakotti etenkin Unkarin ottamaan vastaan suuren määrän EU:n ulkorajan ylitse virranneita turvapaikanhakijoita, jotka aiheuttivat maan sisälle valtavan sisäpoliittisen kriisin.

Valtioihin niiden ulkopuolelta levinnyt hätätila ohjasi sitten kansakunnat suojelemaan itseään, jolloin epäluottamus alkoi levitä laajemmallekin kansalaisten keskuudessa. Näin syntyi otollinen maaperä esimerkiksi Unkarissa orastavalle diktatuurille, jonka syy on EU:n omassa toiminnassa.

Euroopan unionin harjoittama internationalistinen, globalistinen ja maahanmuuttoon kannustava politiikka on tuhonnut maahanmuutosta kärsineiden maiden sisäisen luottamuksen, ja oikeusvaltioperiaate horjuu näissä maissa vain ja ainoastaan siksi.

Jos joku kysyy, miksi Unkarissa poljetaan esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen asemaa, suora vastaus on, että syy on laaja maahanmuutto, joka ohjasi kantaväestöön kuuluvat kansalaiset suhtautumaan tulijoihin epäluuloisesti, ja lopulta tuo varautuneisuus alkoi leimata myös kansalaisten suhteita toisiinsa.

Maahanmuutto on laittanut asiat sekaisin Euroopassa, ja ilman maahanmuuttoa Euroopan maissa tuskin olisi julkisen talouden velkaantumisongelmaa, joka johtuu maahanmuuton aiheuttamasta työttömyydestä ja sosiaalimenojen kasvusta.

Syyt Puolan ja Unkarin kurjistumiseen

Syynä Puolan ja Unkarin kurjuuteen on siis maahanmuutto, jota EU itse on lietsonut turvapaikanhakijoiden vastaanottotoiminnalla ja pakolaisten onkimisella Eurooppaan. Ja toisella tavalla sanottuna: mikäli halutaan vahvistaa tai suojella kansallisten vähemmistöjen asemaa ja oikeuksia, on syytä vastustaa maahanmuuttoa, josta kärsivät ensimmäiseksi nimenomaan kansalliset vähemmistöt. 

Samasta syystä maahanmuuttoa tulisi rajoittaa ja vastustaa myös Suomessa. Väestön ”monimuotoistuminen” uhkaa kansallista yhteistahtoa ja luo ristiriitoja, joiden arvo-, etu- ja kulttuurikonflikteista ei seuraa mitään hyvää. Tanskassa on toimittu aivan oikein, kun turvapaikanhakijoiden nettomäärää vähennetään ja tavoitteena on nolla turvapaikanhakijaa, mistä vihervasemmistolaista propagandaa pursuava Yle on tietenkin tavattoman huolissaan.

Syinä Itä-Euroopan maiden huonoon tilaan ovat poliitikkojen kyvyttömyys ymmärtää yhteiskunnallista sosiodynamiikkaa ja vihervasemmistolaisten sekä oikeistoliberaalien yhteinen tyhmyys.

Oikeusvaltioperiaatteen rikkomuksiin on syyllistynyt Euroopan unioni itse antaessaan pakolaiskriisin levitä Euroopan alueelle, taivuttelemalla jäsenmaat ”taakanjaoksi” ja ”pakotetuksi solidaarisuudeksi” sanottuun siirtolaisjärjestelyyn, kuppaamalla jäsenvaltioiden budjeteista sadoin miljardein rahaa ja kiristämällä jäsenmaita uhkauksella, jonka mukaan rahoja ei voida palauttaa edes osittain takaisin, mikäli jäsenmaat eivät suostu EU:n asettamiin pakotuksiin ja ehtoihin.

Puolassa ja Unkarissa osataan ja ymmärretään vastustaa Euroopan unionia, sillä nämä maat joutuivat kärsimään Neuvostoliiton harjoittamasta sorrosta, ja totalitarismien samankaltaisuus havaitaan niissä helposti siksi.

 

Tiellä EU:n hajoamiseen

Puolan ja Unkarin väitetty diktatorisoituminen ei ole syy eikä selitys maiden ongelmiin, vaan tässäkin yhteydessä diktatuuri on seuraus EU:n itsensä harjoittamasta sanelupolitiikasta, jonka vuoksi kansakunnat ovat joutuneet kokoamaan rivejään ja tiukentamaan otteitaan.

Unkarissa ovat parlamenttivaalit ensi keväänä, ja kansalaisilla on mahdollisuus päättää Viktor Orbánin jatkosta. EU pyrkii painostamaan Orbánin Fidesz-puoluetta pois vallasta pitämällä maan kansalaisia nälässä, ja Suomen valtamedia kirjoittaa aiheesta etukäteen iloiten, huomaamatta kiristykseen liittyvää härskiyttä ja tunnustamatta sisäpoliittisen polarisoitumisen todellisia syitä, jotka ovat maahanmuutossa ja EU:n itsensä aiheuttamissa ongelmissa.

Puolassa ovat parlamenttivaalit vuonna 2023, mutta myöskään nykyinen hallitus ei todennäköisesti ota riskiä, että se menettää 23,9 miljardin euron koronatuet ja 12,1 miljardin euron lainat.

Puolan ja Unkarin taktiikassa ei ole kyse pelkästä viivyttämisestä vaan siitä, kestääkö kansakuntien oma kantti EU:n poliittisen kiristyksen, vai arvioivatko kansalaiset itsemääräämisoikeutensa rahaa tärkeämmäksi. On mahdollista, että kansakunnat kestävät EU-painostuksen samoin kuin venäläiset Leningradin piirityksen.

Euroopan unionista lähteminen olisi helppoa ja voisi tapahtua pelkällä ilmoituksella. Tällöin Eurooppa alkaisi jakautua kahtia tai takaisin pienempiin kansallisvaltioista koostuviin osiin.

Puolaa ja Unkaria pidetään EU:ssa rahalla, ja lähteminen on tuskallista taloudellisen riippuvuuden vuoksi. Jäämisen syy on sama, kuin on se syy, jonka vuoksi pitäisi lähteä. Huomattavasti helpompaa EU:n jättäminen oli Isolle-Britannialle.

EU uhkaa Puolaa myös vetämällä tukensa Puolan itärajan (näennäiseltä) suojelulta tilanteessa, jossa Valko-Venäjä painostaa Puolaa kyyditsemällä rajan taakse turvapaikanhakijoita, ikään kuin raja olisi juoksukilpailun lähtöviiva.

Heidät voitaisiin käännyttää tai pysäyttää aivan muilla keinoilla kuin EU:n tuella, joka oikeasti vain houkuttaa tulijoita hakeutumaan EU-maihin rajattomaan turvapaikkashoppailuun.

Ennustan, että pitkällä tähtäimellä Brexitiä seuraavat Polexit ja Huxit, jotka laitetaan toimeen heti, jos Puola ja Unkari päätyvät unionin nettomaksajiksi.

Koska Suomen ihmisoikeustilanne on kunnossa, myös Suomella olisi ollut hyvät mahdollisuudet omaksua Italian linja ja lähestyä käsi ojossa Brysseliä.

Sen sijaan maamme hallitukset ovat päättäneet jatkaa avuliaan-Aatun linjalla.

Ne ovat velkaannuttaneet talouttamme häikäilemättömästi tilanteessa, jossa olisi pitänyt joko heittäytyä muiden käsivarsille voimaantumaan tai leikata pois kaikki toisten maiden hyväksi annettava apu, euron tukiaiset, kehitysapu kokonaisuudessaan, ilmastomaksut, ulkomaalaisille Suomessa annettava sosiaaliturva ja muu vieraskoreus.

Mutta kyllä tätäkin kautta Fixit eteen tulee. Suomelle riittäisi aivan hyvin Nato, mutta tätä todellista turvatakuuta maamme ulkopoliittinen johto ei hyväksy.

EU sinänsä ei olisi pahasta, mikäli se rajoittaisi toimintansa ulkorajojen valvontaan ja pelkäksi vapaakauppaunioniksi, joka ei edellytä yhteistä valuuttaa eikä väestöjen vellomista.

Sen sijaan rahaliittona ja poliittisena liittovaltiona EU on pilannut mahdollisuutensa täysin. Yksikään maa tai EU itse ei noudata Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimusta, no bail out -säädöstä eikä Dublin II -asetusta.

Unioni, joka on hylännyt suuren osa keskeisistä periaatteistaan, ei ole sama, mihin Suomi aikoinaan liittyi, eikä unionia entisessä muodossa enää ole. Kun jokin Espanjan kokoinen kansantalous romahtaa, menee myös rahaunioni kokoon kuin korttitalo.

---

Päivitys 16.2.2022: Puola ja Unkari hävisivät EU-tuomioistuimessa kanteensa siitä, että Euroopan unionin rahoitus on kiinni demokraattisiksi sanottujen periaatteiden noudattamisesta. Oikeuden ratkaisu oli röyhkeä, sillä todellisuudessa EU on itse loukannut oikeusvaltioperiaatteita rikkomalla jäsenmaidensa itsenäistä budjettivaltaa ja kiristämällä jäsenmaitaan niiden sisäpolitiikassa.

Sen, kenellä asiassa on valta, paljastaa median huoli siitä, että ”Puolaa ei voi erottaa EU:sta”. Tosiasiassa takaa kajastaa hermoilu siitä, että Puolan ja Unkarin tapaiset maat lähtevät EU:sta itse saatuaan tarpeekseen myös EU-sosialismista, ja sitten alkaa unionin hajoaminen.

Aiheesta aiemmin:

Totuus EU:n elpymispaketista

Kant ja koronapaketin kategorisuus

Uusi poliittinen tuomioistuin – ”Oikeusvaltiokeskus” voi vaarantaa kansalaisten perusoikeudet

Korkein oikeus suojelee HIVin levittämistä

Ryhtyminen suojaamattomaan sukupuoliyhdyntään HIV-positiivisena on suomalaisessa oikeuskäytännössä tuomittu yleensä törkeänä pahoinpitelynä tai sellaisen yrityksenä, mikäli toisella osapuolella ei ole ollut tietoa toisen tartunnasta ja siihen liittyvästä riskistä.

Korkein oikeus kuitenkin kumosi 15.9.2021 tekemällään päätöksellä Vaasan hovioikeuden tuomion, jolla oikeus oli langettanut HIV-positiiviselle miehelle kahden vuoden vankeusrangaistuksen.

Ennakkopäätökseksi kirjattu ratkaisu sai jonkin verran huomiota mediassa. Ratkaisussa ei suoraan paljasteta, onko kyse ollut homo- vai heteroseksuaalisesta kanssakäymisestä, mutta päätöksestä (kohta 17) voi lukea, että kyse on ollut naisen ja miehen välisestä seksistä, jossa ”A on saanut siemensyöksyn lakanalle eikä B:n sisälle” (kohta 19). Ratkaisussa ei kerrota osapuolten henkilöllisyyttä eikä kansalaisuutta tai etnistä alkuperää.

Korkeimman oikeuden päätös antaa huonoa näyttöä oikeuden tuomarien harkintakyvystä ja erinomaista näyttöä sen puuttumisesta! On vaikea sanoa, mihin oikeus on kyseisellä kannanotollaan tähdännyt ja ymmärretäänkö kollegiossa ratkaisun ennakolta vaikuttavia oikeusvaikutuksia lainkaan – etenkään kun päätöstä voidaan nyt pitää kaikkia tapauksia jatkossa ohjaavana ratkaisuna.

Tartuntariskin sanktiointiin on perinteisesti sisällytetty vaatimus kertoa tartunnasta ennen sukupuolista kanssakäymistä, mutta Korkeimman oikeuden päätöksen tuloksena myös tämä velvoite joutuu väistymään.

Mitä vikaa ratkaisussa sitten on?

1) Päätöksellään Korkein oikeus ohjaa HIV-positiivisia olemaan kertomatta sairaudestaan ja siten vie terveiltä oikeuden saada tietää, onko heidän partnereillaan tartunta vai ei. Näin ihmiset eivät voi itse päättää, harjoittavatko he seksiä HIV-positiivisten kanssa vai eivät.

2) Istuva hallitus keuhkoaa ”Suostumus2018”-hankkeen puolesta, mutta HIV-asiassa Korkein oikeus asettui vastustamaan ihmisten oikeutta tietää, onko toisella osapuolella tarttuva (ja ilman lääkitystä varmaan kuolemaan johtava) sairaus. Oikeuden ratkaisu on ristiriidassa ihmisten seksuaalisten oikeuksien ja itsemääräämisoikeuden kanssa sekä vastustaa oikeudellisen ajattelun kehittämissuuntaa.

3) Oikeuttaessaan HIV-positiivisten suojaamatonta seksiä oikeus on asettunut vastustamaan terveiden oikeuksia. Siten ratkaisu vastustaa YK:n ihmisoikeusjulistuksessa (artikla 3 ja 25) ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa (artikla 2) mainittua oikeutta terveyteen ja elämään. Viimeksi mainitun mukaan ihmisten vapautta voidaan kylläkin rajoittaa tartuntataudin leviämisen estämiseksi (artikla 5, momentti 1, kohta e).

4) Oikeuden viittaama perusväittämä siitä, että ”lääkehoidettuna HIV ei tartu”, on pohjimmiltaan kestämätön. Oikeus spekuloi ratkaisussaan laajasti ”virusten määrällä millilitrassa”, muttei ottanut huomioon, että ihmisten kyky ja halu hoitaa tautejaan vaihtelee laajasti. Niinpä ei ole ehdotonta näyttöä eikä takeita siitä, että hoidetuksi määrättyä sairautta on todella hoidettu ja lääkkeitä otettu. Sen sijaan HIV-vaaran aiheuttaneet voivat jatkossa vedota siihen, että lääkitys on, ja siten välttää rangaistuksen.

5) Päätös mahdollistaa sen, että HIV-tartuttajan ei tarvitse kertoa sairaudestaan, mutta hän voi jättää lääkkeensä tilapäisesti ottamatta, tartuttaa jonkun, ja asia tulee ilmi vasta kuukausia ja tai vuosia myöhemmin, kun epäillyn verestä ei enää näy tartuttavuus, mutta tartunta näkyy uhrin verikokeessa.

6) Jälkikäteen on vaikeaa tai mahdotonta todistella, onko epäilty käyttänyt lääkkeitään ja mikä on ollut tartuttavuuden taso rikoksen tai sen yrityksen tekohetkellä, sillä oireiden ilmaantumiseen voi kulua vuosia, ja testeissä tartunta näkyy yleensä vasta noin kolmen kuukauden kuluttua.

7) Tartuttavuus voi heittelehtiä myös muista syistä paljon. On muistettava, että HIVin ja AIDSin hoitaminen on erittäin monimutkainen ja kalliiksi käyvä asia, ja lääkehoidon vaativuutta vähätellään paljon.

8) Saattaa olla ihmisiä, jotka unohtavat hoitaa tautejaan tai jotka pyrkivät levittämään tartuntaansa tahallaan esimerkiksi katkeruuden tai mielisairauden vuoksi. Monet HIV-positiiviset jättävät lääkkeensä tarkoituksella ottamatta, jotta he kuolisivat nopeammin ja kärsimykset loppuisivat, ja osa tavoittelee tartuntaa tahallaan omassa hulluudessaan (ns. bug chaserit). Ratkaisullaan oikeus tulee suojelleeksi HIVin tahallisia tartuttajia, jotka voivat laajentaa toimintaansa tietäessään välttävänsä rangaistuksen. HIV-tartuttaja voi tukeutua siihen, että lääkitys on ja ”kaikki on kunnossa”.

9) Poistaessaan HIViin liittyvältä riskikäyttäytymiseltä rangaistavuuden oikeuden ratkaisu ohjaa laajemminkin suojaamattomaan seksuaaliseen kanssakäymiseen, minkä tuloksena myös muut sukupuolitaudit voivat levitä entistä tehokkaammin.

10) Oikeuden päätös on hieno uutinen kaikille, jotka harjoittavat pitkin ja poikin suojaamatonta seksiä ja toimivat siten tautipesäkkeinä.

11) Oikeuden pohtima ongelma ei ole ensisijaisesti lääketieteellinen, eikä sitä voida ratkaista lääketieteellisillä argumenteilla, sillä ihmisten elämä ei tapahdu koeputkissa eikä laboratorio-olosuhteissa, joissa tartuntatautien riskitasoa voitaisiin valvoa luotettavasti. Niinpä huomio pitäisi keskittää ihmisten käyttäytymisen kontrolloimiseen eikä biokemialliseen todisteluun, jollaista elävässä elämässä ei voida suorittaa eikä siis pitää valintojen pohjana. Jos rangaistavuus säilytettäisiin, asiaa ei tarvitsisi ylipäänsä valvoa ja todistella jälkikäteen, kun rangaistuksen uhka ohjaisi toimimaan viisaammin etukäteen.

12) Ongelma on pohjimmiltaan moraalifilosofinen ja oikeudellinen sekä koskee sitä, onko sukupuolisen kanssakäymisen osapuolilla oikeus tietää toisen ihmisen kantamista taudeista ja riskeistä: onko ihmisillä oikeus omaan terveyteen, oikeus saada tietää toisen ihmisen terveydentilasta sekä onko ihmisillä itsemäärämisoikeutensa edellyttämä mahdollisuus päättää tiedon pohjalta omasta käyttäytymisestään.

13) Filosofian näkökulmasta ihmisten tulisi saada tietää toisen ihmisen taudeista ja päättää, harrastaako seksiä taudin kantajan kanssa, joka ehkä ottaa lääkkeensä, ehkä ei. Ihmisen terveysturvallisuutta ei pitäisi jättää vain sen varaan, että toinen ihminen mahdollisesti hoitaa omaa terveyttään tai sairauttaan.

14) Oikeuden päätöksellä vastuu siirrettiin pois HIVin kantajilta tartunnan uhreille, mikä on epäloogista ja epäoikeudenmukaista.

15) Viruksen ”mittaamattomissa oleminen” ei todista, ettei virus voisi jatkossa tarttua esimerkiksi lääkityksen laiminlyönnin vuoksi.

16) Oikeuden päätös ei ota mitään kantaa tapaukseen, jossa tartunta on todella tapahtunut, vaan ainoastaan tapaukseen, jossa tartuntaa ei ole tapahtunut ja on ilmennyt vain riski. Korkeimman oikeuden päätös on siis ennakkopäätöksenäkin kapea-alainen ja koskee vain rajattuja tapauksia sekä niitäkin ns. heikosti ohjaavana. Rangaistus voi edelleen olla edessä, jos tartuttaja onnistuu teossaan. On huomattava, että raiskaus ei ensinkään ole seuraamusrikos, jonka rikosluonne määrittyisi vasta sen perusteella, onko siitä ollut osoitettavissa olevia vahingollisia seurauksia, vaan se on rikos jo sinänsä.

17) Korkeimman oikeuden ”ennakkopäätökseksi” nimeämä ratkaisu on huono päätös, jonka ala pitäisi rajata vain tuohon yhteen tapaukseen ja sen erityisolosuhteisiin, eikä antaa päätökselle yleistettävyyden voimaa, toisin sanoen laajentaa sitä koskemaan muita tapauksia. (Korkeimman oikeuden päätösten sitovuus yleensäkin on filosofian näkökulmasta irrationaalinen asia, sillä kaikki tapaukset ovat pohjimmiltaan erilaisia.)

18) Ratkaisun tehneet Korkeimman oikeuden oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jukka Sippo, Jarmo Littunen, Päivi Hirvelä ja Juha Mäkelä sekä esittelijä Elina Elo tuskin ovat ajatelleet kaikkia niitä seurausvaikutuksia, joihin heidän päätöksensä ohjaa. On mahdollista, että oikeuden tuomarit ovat sokaistuneet lääkärien antamasta optimistisesta ja kunnianhimoisesta informaatiosta ja unohtaneet asiaan liittyvät kauaskantoiset oikeusvaikutukset.

19) Korkeimman oikeuden päätös antaa näyttöä oikeuslaitoksen kallistumisesta vihervasemmistolaiseen tai oikeistoliberaaliin suuntaan. Siten se omalta osaltaan osoittaa oikeuslaitoksen politisoitumista ja kertoo, kuinka eräissä moraalisesti ongelmallisissa tapauksissa oikeuslaitos on luisumassa poliittisten asenteiden kiistakentäksi – oikeusfilosofisen perusteltavuuden tappioksi.

20) Korkeimman oikeuden ratkaisu antaa näyttöä vihervasemmistolaiseen ja oikeistoliberaaliin ideologiaan liittyvästä pyrkimyksestä huonontaa rikoksen uhrien asemaa ja haluun parantaa rikoksesta tuomittavien tahojen asemaa.

Tapaus sinänsä ei koske henkilökohtaisesti minua, vaan olen käsitellyt asiaa pelkästään akateemisen moraalifilosofian näkökulmasta. Tältä pohjalta kannustan rikoksen uhreja hakemaan ratkaisua Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta pääargumenttina se, että terveiden ihmisten terveysturvallisuutta ei saa jättää sen varaan, että sairaat muistavat hoitaa omia sairauksiaan heille määrätyillä tavoilla.

Vastaväitteet Korkeimman oikeuden päätöstä kohtaan voidaan kiteyttää yhteen sanaan: riski. On epäloogista, että oikeus ohjaa turvaseksin laiminlyömiseen, vaikka laiminlyönnistä ei ole epäillylle eikä uhrille mitään hyötyä mutta voi olla uhrille suurta haittaa. Tämä puoltaisi rangaistavuuden säilyttämistä.

Mediassa (joka ei kuulu tieteen maailmaan millään tavalla) on ollut paljon disinformaatiota HIVistä ja sen tarttuvuudesta. Median harjoittama painostus on saattanut vaikuttaa siihen, että Korkein oikeus on vaihtanut kantaansa.

Esimerkiksi Sanoma-yhtiöiden tukema vaihtoehtoinen Long Play -verkkojulkaisu julkaisi toukokuussa 2016 kaksikin toimittaja Ari Lahdenmäen kirjoittamaa juttua (täällä ja täällä), joissa moitittiin Korkeimman oikeuden aiempaa tapaa tuomita HIV-positiivisia suojaamattoman seksin harjoittamisesta.

Long Play myös ylpeili ja mainosti itseään toimittaja Lahdenmäen journalismilla, kunnes Lahdenmäki vuosina 2017 ja 2018 tuli tuomituksi syyskuussa 2015 tekemästään raiskauksesta yhden vuoden ja 11 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen sekä vuonna 2016 tapahtuneesta pakottamisesta seksuaaliseen tekoon kuuden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Helsingin Sanomien kuukausiliite julkaisi HIVin historiasta 2.11.2019 toimittaja Sami Sillanpään kirjoittaman epäkriittisen jutun, jossa voimakkaasti ajettiin suojaamattoman seksin dekriminalisointia myös tapauksissa, joissa HIV-tartunnasta ei ole annettu tietoa kumppanille. 

Filosofisen etiikan kannalta keskeinen kysymys on: onko oikein jättää ihmisten terveys sen varaan, että heidän seksikumppaninsa muistavat ottaa lääkkeensä? Vastaus on: ei ole.

Mikäli elämä HIV-positiivisena on niin ihanaa kuin Helsingin Sanomien jutuissa kerrotaan, kannattaa jokaisen hankkiutua hiv-positiiviseksi. Tiedottihan HIV-tukikeskuskin asiasta aikoinaan niin, että mitä nopeammin asiakas saa tiedon tartunnasta, sitä parempi!

Kirjoitin valtamedian puolueellisuudesta lähteistetysti kaikkien aikojen räjäyttävimmän ja vastaansanomattomimman mediatutkimuksen, kirjani Totuus kiihottaa, sivuilla 89 ja 221 (alaviitteet).

Oikeudellisen ajattelun löystyminen ja välinpitämättömyys näkyvät myös vihervasemmistolaisten ja liberaalien yrityksessä laillistaa kannabis, perustaa huumehuoneita ja jakaa yhteiskunnan laskuun ilmaista PrEP-hoitoa, joka todistetusti ohjaa suojaamattomaan sukupuoliseen käyttäytymiseen ja siten myös muiden sukupuolitautien lähtemiseen lentoon (käsittelin aihetta täällä).

Jukka Hankamäki

FT, VTT

Filosofi, sosiaalipsykologi

 

Aiheesta aiemmin

Hallitus tuo HIV-kriisin takaisin ”ilmaiseksi”

Uusi poliittinen tuomioistuin – ”Oikeusvaltiokeskus” voi vaarantaa kansalaisten perusoikeudet

Hallituksessa riittää halua yhteisen hyvän jakamiseen omien kansalaistemme velaksi ja taloudelliseksi tappioksi. Tämä ilmenee Helsingin yliopiston ja ulkoministeriön vähin äänin perustamasta Oikeusvaltiokeskuksesta.

Keskus on keitetty kokoon kesällä, ja sen tavoitteeksi sanotaan ulkoministeriön alaan kuuluvan kehitysyhteistyön vahvistaminen. Varat otetaan kehitysyhteistyövaroista.

Keskus toimii Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan yhteydessä, mutta sen johtajaksi nimitettiin vailla tieteellisiä näyttöjä oleva vihreiden entinen kansanedustaja Tuija Brax. Tämä viittaa siihen, että keskuksesta on tulossa uusi ”poliittinen tuomioistuin” jo muutonkin pitkälle politisoituneen oikeuslaitoksen kylkeen.

Koska rahat veistetään ulkoministeriön jo hyväksytystä budjetista, Oikeusvaltiokeskuksen perustaminen on saattanut lipsahtaa eduskuntakäsittelyn ohi. Myös Oikeusvaltiokeskuksen rooli on ongelmallinen, sillä sen tarkoitus on puuttua muiden maiden sisäpolitiikkaan ja oikeusoloihin. Siten astutaan helposti kansallisen suvereniteetin alueelle toisten maiden itsemääräämisoikeutta rikkoen.

Mihin oikeusvaltiokeskusta tarvitaan? 

Olen toki ollut itsekin pitkään sitä mieltä, että parasta, mitä Suomesta voitaisiin kehitysmaihin viedä, olisivat oikeus- ja hyvinvointivaltion periaatteet, toisin sanoen poliittinen järjestelmämme, johon ainakin muodollisesti kuuluvat sananvapaus, uskonnonvapaus ja vapaa markkinatalous. Mikäli nämä saataisiin toteutumaan myös islamistisissa maissa, ratkeaisi moni taloudellinen, poliittinen ja ihmisoikeusongelma.

Euroja jakelemalla emme voi näkyvästi ja tehokkaasti vaikuttaa, eivätkä ihmisoikeudet ole mitään erillisoikeuksia, joita voitaisiin edistää irrallaan koko poliittisesta järjestelmästä. Euro- ja dollaridiplomatia ovat kerrassaan vääriä menetelmiä maailman parantamiseen, ja sen vuoksi taloudellinen kehitysapu pitäisi kokonaan lopettaa. Peruskysymyksenä säilyy joka tapauksessa se, miksi suomalaisten pitäisi niin kovasti muiden maiden asioihin vaikuttaa.

Jos asiaa ajatellaan ympäristönsuojelun kannalta, kehitysavun ehdoksi pitäisi asettaa, että kehitysmaat sitoutuvat rationaaliseen moraalifilosofiaan ja laativat suunnitelman väestönkasvunsa kääntämiseksi laskuun sekä pysyvät siinä useiden sukupolvien ajan. Kehitysmaiden väestöräjähdyshän on syynä lähes kaikkiin suurin ongelmiin, kuten aliravitsemukseen, ympäristön tuhoutumiseen ja sotiin.

Kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin valvoa oikeusvaltion toteutumista täällä Suomessa ja Euroopan unionissa, toisin sanoen laittaa ensinnä oma tontti kuntoon. Vieraiden kansankuntien ihmisoikeuksilla ja toimeentulo-ongelmilla pamputetaan nykyisin lähinnä omia kansalaisiamme heidän perusoikeuksiaan, kuten sananvapautta, vastaan rikkoen. Juuri siksi ihmisoikeudet ansaitsivat huomiota Suomessa.

Totesin jo kirjassani Totuus kiihottaa (s. 185), että Suomi on saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta poikkeuksellisen paljon huomautuksia erityisesti sananvapauden ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin loukkauksista. Vaakalaudalla ovat olleet erityisesti perussuomalaisten ihmis- ja perusoikeudet (s. 186).

Kirjoitin teokseni Totuus kiihottaa luvussa 8 ”Diskurssin oikeustieteellistyminen ja ihmisoikeuskultti” myös ihmisoikeusfundamentalismista, josta ovat puhuneet oikeustieteilijät Aulis Aarnio ja Markku Helin. Ministeriöistä poliittisesti ohjatuissa ja rahoitetuissa hankkeissa on vaarana, että ”oikeusvaltiolle” sekä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteille annetaan operationaalinen asema pohtimatta, mitä nämä itse asiat filosofisesti katsoen ovat ja merkitsevät. 

Ulkoministeriössä munittu ja haudottu Oikeusvaltiokeskus edustaa universaalisosialismin metafyysistä vastinetta: ihmisoikeusfundamentalismia. Vasemmistoretorisesti ajatellaan, että jokin keskus voisi korjata maailman vääryydet, vaikka tosiasiassa se tarjoaa hillotolpan poliittisesti palkituille ihmisoikeusahmateille samalla, kun diktaattorit popsivat aamupaloikseen pikkulapsia pakastimesta.

Kansainvälisten valtiosopimusten ja EU:n velvoittamilla doktriineilla on ohitettu kansallisia perustuslakeja tavalla, joka on tehnyt ihmisoikeusfundamentalismista puhumisen tärkeäksi. Ihmisoikeusfundamentalismia on arvostellut muiden muassa Aulis Aarnio kirjassaan Oikeutta etsimässä – Erään matkan kuvaus (2014).

Ongelman totesi jopa Mikko Puumalainen väitöskirjassaan EU:n etusijaperiaatteesta Suomen valtiosäännössä vuodelta 2018. Hänen kannanottonsa oli merkittävä, sillä Puumalainen on aiemmin ottanut vähemmistövaltuutettuna kantaa muun muassa Euroopan ihmisoikeussopimusta myötäillen ja kotimaisia perusoikeuksiamme, kuten sananvapautta, polkien.

Politiikassa ja lain soveltamisessa on ohitettu kansallisia etuja ja intressejä tavalla, joka on johtanut politiikan moraalikatoon ja legitimaatiokriisiin. Se näkyy tutkimuksessani osoittamallani tavalla: halkeamisena lähinnä kahteen viestinnälliseen klusteriin, eli kansallismieliseen ja monikulttuuri-ideologiseen. Kiistely totuudesta juontaa juurensa kansalaisyhteiskunnassa ja väestössä tapahtuneesta repeämästä, jonka syiksi osoitin EU:n liittovaltio- ja keskittämispolitiikan sekä sosiaalietuuksia tavoittelevan maahanmuuton. EU:n harjoittama komentodemokratia ei ole mitään demokratiaa, ja se uhkaa kansallista vapautta.

 

Oikeusvaltioperiaatteet ovat vaarassa Suomessa 

Vaarassa ovat olleet ja ovat edelleen nimenomaan kantaväestöjen ja kansalaistemme tasa-arvoinen ja yhdenvertainen kohtelu. Siksi Oikeusvaltiokeskuksen kannattaisi keskittää toimintansa mielenkiinto oikeusvaltion toteutumiseen Suomessa. Syitä tähän on useita. Uhattuina ovat olleet muiden muassa

1) sananvapaus, kun EU on puuttunut Euroopan kansallisvaltioiden sisäpolitiikkaan ja kansalaisten keskinäiseen viestintään vihapuhesakoilla sekä velvoittamalla Internet-jättiläisiä poistelemaan kansalaisten viestejä ilman oikeudellista tutkintaa,

2) verovarojen oikeudenmukainen käyttö EU-maiden kesken, kun yhdet maat on pantu maksamaan toisten maiden menoja,

3) ilmastopolitiikan tehokkuus ja oikeutus, kun esimerkiksi paljon saastuttavalle Kiinalle annettiin Pariisin ilmastosopimuksessa lupa jatkaa päästöjään vuoteen 2030 asti, ja

4) EU:n keskeiset rakenteet, kun Dublin II -asetusta ei ole noudatettu, Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen velvoitteet valtioiden velkasuhteen hillitsemisestä on laiminlyöty ja ”no bail out” ‑säädöksen yli on kävelty keskuspankkirahoituksella.

Tällaiset virheet ja laiminlyönnit ovat vaarantaneet oikeusvaltioperiaatteen Euroopan maissa tavalla, jonka vuoksi EU-maiden pitäisi ensin löytää malka omasta silmästään ennen kuin ne ryhtyvät ripittämään muita.

Myöskään vuonna 2012 Suomeen perustettu valtiollinen Ihmisoikeuskeskus ei ole millään tavoin puuttunut sananvapauden ja tutkimustoiminnan vapauden kaventamiseen maassamme, mutta se on jaksanut länkyttää ammattitoimittajien ja valtavirtamedian puolesta, jotta nämä saisivat mustamaalata vaihtoehtomediaa ja jatkaa räksytystään kriittisiä tieteenharjoittajia vastaan.

Tämä ei ole ihme, sillä Ihmisoikeuskeskus on täytetty vihervasemmistoon kallellaan olevilla viranomaishenkilöillä, joiden tehtävä on puolustaa globaalia monikulttuuri-ideologiaa ja maahanmuuttovirtoja. Siten se vastaa valtiollisia tasa-arvo- ja muita valtuutettuja, joita kihisee ja sihisee maa mustanaan.

Yhdenkään viranomaiselimen henkilökuntaa ja jäseniä ei ole valittu avoimilla menettelyillä eikä perusteilla. Varoittavimpana muistona on vailla laissa vaadittua kelpoisuutta olevan Eva Biaudet’n (ruots.) nimittäminen vähemmistövaltuutetuksi valtioneuvoston erivapaudella kolmenkymmenen oikeasti pätevän ohi. Hänet virkaan nostaneena oikeusministerinä toimi Tuija Brax, joka nyt palkittiin poliittisella viralla.

Poliittinen virkanimitys, jolla ohitetaan pätevämpiä, on jo sinänsä räikeä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusrikos, joka vaarantaa oikeusvaltioperiaatteen.

Ristiriitaista Oikeusvaltiokeskuksessa on myös sen moraaliposeeraava ja ongelmia projisoiva olemus. Vihervasemmistolainen hallitus pyrkii kovistelemaan muita maita korjaamaan oikeusolojaan, mutta tosiasiassa vihervasemmisto on ollut sulaa vahaa maailman ongelmien edessä. Erityisesti taloustuhopuolue Vihreät on avannut sydämensä ja kukkaronsa turvapaikanhakijoille, jotka eivät ole vain paenneet väkivaltaa vaan tuoneet väkivallan, ihmisoikeusongelmat, tasa-arvon rikkomukset ja raiskaukset tänne.

Jos (ja todennäköisesti kun) Oikeusvaltiokeskus ei valvo oikeusvaltion toteutumista Suomessa, se sivuuttaa maassamme tehdyt ihmisoikeusrikokset, joita toimeenpannaan viranomaiskohtelussa ja joista Suomi on saanut useita huomautuksia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta.

Ja jos Oikeusvaltiokeskus valvoo oikeusvaltion toteutumista Suomessa, se tekee sen joka tapauksessa puolueellisesti: poliittisen vihervasemmiston hyväksi ja kuristaen sananvapauden silmukkaa entistä kireämmälle ”ihmisoikeuksien puolustamiseksi”. Oikeusvaltiokeskus todennäköisesti vain syventää sitä syöveriä, jossa poliittisista oikeudenkäynneistä kärsivä Suomi jo on.

Kelluvat merkitsijät ja ajattelun tyhjäkäynti

Olen tietenkin myös periaatteellisessa mielessä eri linjoilla tavasta, jolla huomio ja huolten aiheet ovat siirretyt kotimaisista asioista kansainvälisiin yhteyksiin. Kirjassani Totuus kiihottaa osoitin, että vika piilee yleisessä internationalismissa.

Nykyisessä asenneilmapiirissä ihmisoikeuspuheesta, jonka mukaan ”perussuomalaisten kanssa ei tehdä kompromisseja”, on tullut eräänlaista ”ässäkortin lyömistä pöytään”. Sellaisen vallankumouspuheen kautta ”oikeudenmukaisuuteen”, ”tasa-arvoon” ja ”yhdenvertaisuuteen” viittaamisesta on tehty eräänlainen retoriikan ylittämätön raja, johon vedotaan kuin uskonnolliseen ilmoitukseen.

Siinä, missä tasa-arvon ihanne luo kuvitteellisen ja ansaintaperustaista oikeudenmukaisuutta vastustavan moraalisen tyhjiön, ihmisoikeuskultti puolestaan täyttää valtakuntien laarit sosialististen elovainioiden viljalla. Ja aivan niin kuin monikulttuurisuus tekee merestä laajan mutta matalan ja syvyys menetetään omasta kulttuurista, niin myös tasa-arvolla tykittämisestä on tullut käänteistä syrjintää, jolla vierasperäisiä etuoikeutetaan oman kansamme ohi.

”Tasa-arvolla”, ”yhdenvertaisuudella” ja muilla kyseenalaistamattomiksi julistetuilla ihanteilla korventaminen on mennyt liian pitkälle. Samalla on unohdettu kuuluisan psykoanalyytikon ja filosofin Erich Frommin varoitukset siitä, millä tavalla itseään vapaana ja hyveellisenä pitävä ihminen on vaarallinen (teoksessa Escape from Freedom, 1941). Juuri idealisteista tulee pahimpia kaikista, sillä he eivät tunnista itsessään piilevää pahuutta.

Anekdoottisesti voidaan muistuttaa, että Ranskan vallankumous sulki terrorin vuosina 1793–1794 vankilaan noin 300 000 ja surmasi 50 000 henkeä. Silti vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden universalistiset ”oikeusvaltioperiaatteet” eivät jaksa järkyttää nykyisiä hyveiden perään haikailevia haaveilijoita.

 

Oikeusvaltiokeskus on orwellilaisuuden hedelmä 

Aito kansallismielisyys puolestaan ei ole imperialismia, vaan imperialismia edustavat nykyisin monikulttuuri-ideologia, kansainvälinen kapitalismi ja globalisaatio. Niiden vääryydet ovat johtamassa yhtä aikaa isännättömän pääoman ja yhteismaan tragediaan, kun kansallinen varallisuus on riistetty kansakunnilta pois.

Yhteisistä resursseista, kuten ilmakehästä, puolestaan pyritään huolehtimaan vaatimalla lisää investointeja jo muutenkin ilmastotehokkaissa länsimaissa, joissa ne tulevat kalliiksi. Samalla ajetaan teollisuus paljon päästäviin kehitysmaihin, joissa parannustoimet olisivat halvempia ja siten tehokkaampia. Niitä ei kuitenkaan suostuta tekemään, vaan tuetaan kehitysmaiden ilmastopoliittista vapaamatkustusta. Tämä ei ole oikeusvaltioperiaatteiden mukaista eikä taatusti oikeudenmukaista.

Sen sijaan suomalainen kansallismielisyys on humaani ja todellista tasa-arvoa ja oikeusvaltiota edistävä liike, joka yhteisvastuullisesti puolustaa kansallista etua, hyvinvointivaltiota, ympäristöä ja ihmisoikeuksia. Tämän teemme perustaen toimintamme valtion ja kansakunnan luonnonoikeudelliseen itsejärjestymiseen, kansalliseen suvereniteettiin ja hegeliläis-snellmanlaisen valtiofilosofiaan.

Vihreän ulkoministerin Pekka Haaviston, sosiaalidemokraattisen ulkomaankauppaministerin Mikko Skinnarin ja Helsingin yliopiston rehtorin Sari Lindblomin yhdessä kokoon hymistelemä Oikeusvaltiokeskus pahimmillaan vaarantaa suomalaisen oikeusvaltion, kun oikeusvaltioperiaatteiden verukkeilla aletaan polkea kansalaisten perusoikeuksia, kuten oikeutta vapaaseen sanankäyttöön ja poliittisten mielipiteiden ilmaisemiseen. 

Sellainen Oikeusvaltiokeskus rikkoo kansallista suvereniteettia ulkomailla reuhatessaan ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” puolesta. Ja se rikkoo kansallista suvereniteettia Suomessa pakottamalla kansalaisiamme noudattamaan kansainvälisten sopimusten muualta kotoisin olevia periaatteita omassa maassamme. Perimmältään Oikeusvaltiokeskus on siis universaalisosialismin mätä hedelmä.

Oikeusvaltiokeskuksen johtajanimityksen yhteyshenkilönä toimi vihervasemmistoa tukevista sananvapauden rajoituspyrkimyksistään tunnettu professori Kimmo Nuotio, joka markkinoi virkaa Twitterissään löytääkseen myös tieteellisesti epäpäteviä hakijoita, sillä tehtävä oli läänitetty vihervasemmistoa varten.

Oikeusvaltiokeskus liimataan nyt Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan kylkeen, ja sen toimintaa vahtimaan laitetaan ”strategisen ohjauksen tueksi ohjausryhmä” eli eräänlainen valvontakomissio, johon ”kutsutaan jäseniä muiden korkeakoulujen, valtionhallinnon ja kansalaisyhteiskunnan edustajista”. Siis ”kutsutaan”, toisin sanoen valikoidaan poliittisilla perusteilla.

 

Tuija Braxin oma yksityinen tuomioistuin

Sellaisista byrokraattisin ja poliittisin motiivein johdetuista oikeudenjako-orgaaneista, joissa ministeriöt pyrkivät käyttämään tiedettä politiikanteon välineenä, on huonoja kokemuksia. Pahimmillaan ne rikkovat Montesquieun vallanjako-opin, murtavat oikeuslaitoksen riippumattomuuden ja sekoittavat poliittisen vallan tuomiovaltaan.

Pikemminkin Suomi tarvitsisi perustuslakituomioistuimen, jotta sen tehtäviä ei tarvitsisi hoitaa monista intressiristiriidoista kärsivässä eduskunnan perustuslakivaliokunnassa.

Koska suuri osa suomalaisista valtiosääntöjuristeista on poliittisen vasemmiston etäispäätteitä, on tosin vaara, että myös perustuslakituomioistuimesta tulisi poliittinen tuomioistuin tai oikeuskanslerinviraston tapainen kumileimasin, jolla oikeutetaan istuvien hallitusten punavihreää politiikkaa.

Oikeusvaltiokeskuksen perustaminen on osa tieteen ja oikeuslaitoksen vihervasemmistolaista politisoitumista. Tuija Braxin yksityisellä Oikeusvaltiokeskuksella hallitus pyrkinee tekemään Suomesta koko maailman oikeusaputoimiston ilman, että siitä olisi suomalaisille veronmaksajille mitään hyötyä. Päinvastoin: kyseinen poliittinen toimielin saattaa vaarantaa suomalaisten ihmisten oikeusturvan jakamalla oikeutta poliittisesti.

Tuija Braxin nimittäminen Oikeusvaltiokeskuksen johtajaksi antaa näyttöä tavasta, jolla vihervasemmisto röyhkeästi perustaa ja valloittaa itselleen julkisia virkoja ja nimittää niihin poliittisia kellokkaitaan. Tieteen liepeillä esiintyessään vihervasemmiston etäispäätteet pyrkivät käyttämään poliittista valtaa asiantuntijavallan tai tuomiovallan kaavussa. Näin Neuvostoliitossa.

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

”Älkää koirasta välittäkö, varokaa vihaista emäntää!” – Tämä on tullut todeksi monien perussuomalaistenkin keskuudessa, kun valtavirtamedia sekoitti kansalaisten pään ja propagoi hädissään ihmisille, että kriittisessä mediatutkimuksessani on muka kyse naisvihasta.

Kuten melkein kaikki jo tietävätkin, julkaisin kevätkesällä teoksen Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä. Arvostelin kirjassani valtamedian puolueellisuutta ja osoitin, että median vihervasemmistolainen tarkoitushakuisuus ilmentää syvemmälle yhteiskuntarakenteeseen pesiytynyttä legitimaatiokriisiä.

Median halkeaminen on yhteiskuntamme oikeusperustusta koettelevan ongelman ilmentymää. Sen juurisyitä ovat maahanmuuton aiheuttama eripura ja EU:n liittovaltiopolitiikka, johon sisältyy monietnisen ja monikulttuurisen ajatusmallin lietsontaa. Juuri ne ovat panneet sekä maailman, median että tieteen sekaisin. Luvussa 11 oli toki myös ripaus feminismin kritiikkiä, joka kohdistui translakiuudistukseen, ”Me too” -hankkeeseen ja Vihreiden Naisten tekemän ”Suostumus2018”-aloitteen mediakampanjointiin.

Klikkaa kuvaa ja odota latautumista, tallenna sen jälkeen PDF:nä ja lue!

Tiede- ja kulttuuriministerinä toiminut Hanna Kosonen (kesk.) alkoi painostaa teoksen julkaisijaa ja jakelijaa Suomen Perustaa taloudellisella uhkailulla katsoen, että teos ei vastaa hänen näkemyksiään tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta. Ministeriö on muun muassa uhannut periä ajatuspajalta sen yleisen toiminta-avustuksen takaisin.

Käsittelin kirjani vastaanottoa täällä, täällä ja täällä. Jatkan kamppailuani kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta myös nyt, Annika Saarikon (kesk.) palatessa tiede- ja kulttuuriministerin virkaan ja selvitysten jatkuessa ministeriössä.

Olen toimittanut ministeriöön kaksi omaa kannanottoani, joissa vaadin Suomen Perustaan suunnatun taloudellisen painostuksen lopettamista ja teokseni jakelun jatkamista esteettömästi ja välittömästi.

Julkaisen kirjeeni myös tässä:

Kirjelmäni opetus- ja kulttuuriministeriölle 11.6.2020.

Kirjelmäni opetus- ja kulttuuriministeriölle 30.7.2020.

Osuvimman arvion teoksestani on esittänyt emeritusprofessori Timo Vihavainen kirjoituksessaan

”Filosofin vaikeudet – Liian hyvä juttu?” 13.6.2020. Se kannattaa lukea.



Pääargumenttini ovat seuraavat:

1) Sananvapaus koskee myös ja etenkin tutkimustoimintaa. Tieteen ja tutkimuksen piirissä sananvapauden tulisi olla erityisen hyvin suojattua.

Vaarassa on nyt perustuslaillinen sananvapaus (PeL 12 §) johtaessaan sensuuriin taloudellisen uhkavaatimuksen kautta. Jo pelkkä viranomaistutkinnan kohteeksi asettaminen voi loukata ennakkosensuurin kieltoa, koska se saattaa vaikuttaa tutkijoiden asentesiin etukäteen ohjaavien vaikutustensa tuloksena.

Vaakalaudalla on myös tieteen ja tutkimustoiminnan yleinen vapaus (PeL 16 §), jota ei pitäisi suitsia viranomaismääräyksillä niin, että julkaisijoilta kiristetään toiminta-avustuksia julkaisutoiminnan sisältöihin viitaten.

YK:n ihmisoikeuksien julistuksen 19 artiklassa todetaan: ”Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.”

Ministeriön harjoittama taloudellinen painostus ja siihen liittyvä tutkimustoiminnan ehdollistaminen ministeriön oman poliittisen tarkoituksenmukaisuusharkinnan varaiseksi on nähtävissä lauselmassa viitatuksi häirinnäksi. Siten ministeriön harjoittama kiristys loukkaa myös tätä periaatetta.

Sananvapauteen kuuluu kansalaisten oikeus saada tietoa kaikista lähteistä. Kustantajan julkaisuresurssit ja kirjani saatavilla olo pitäisivät siis olla turvatut säädösten valossa.


2) Tieteen ja tutkimustoiminnan julkisuus on totuuden tavoittelun elintärkeä ominaisuus.

Olen kirjoittanut tutkimukseni tieteellisten periaatteiden mukaisesti. Tieteen normit ovat erilaiset kuin politiikan ja hallinnon normit. Tutkimustoiminnan periaatteisiin kuuluu, että viranomaisvalta ja poliittinen valta eivät puutu tieteilijöiden toimintaan eivätkä tutkimusten sisältöihin eivätkä yritä ohjata tutkimuksia.

Jo pelkkä tutkimusten alistaminen viranomaistutkinnan kohteeksi saattaa olla vaikutuksiltaan kauaskantoista ja tuhoisaa, kun tutkijakunta säikähtää ja alkaa itsesensuroida tai muokata näkemyksiään ministeriön toiveiden mukaisiksi. Taloudellinen uhkailu ja siihen liittyvä puuttuminen tutkimuksen sisältöön haavoittavat tieteen ja tutkimuksen vapautta.

Niinpä rahoituksesta ei pitäisi päättää jälkikäteen sillä perusteella, että poliitikot ovat tyytymättömiä tutkimuksen tuloksiin. Tieteellisessä ajattelussa ja filosofiassa lähdetään siitä, että tutkimusten relevanssia ei saa ratkoa valtiollisen yleisrahoittajan alku- eikä loppusanoissa saati ministerin henkilökohtaisilla mielipiteillä. Tutkimustuloksista tulee tutkijoiden päättää tutkimusprosessissa.

Filosofian alistaminen ministeriön painostuksen kohteeksi on tutkimustoiminnan kannalta tuomittavaa. Voidaan kysyä, miksi tutkimuksia tehtäisiin ja teetettäisiin, jos tuloksista pyrkivät päättämään toimeksiantajat tai rahoittajat itse.

Ministeriössä vaikutetaan ajateltavan, että tutkimusten tuloksista päättämisen tulee olla poliittisen virkamiestyön alainen norminvalvonta-asia. Ministeriö näyttää pyrkivän ratkaisijan rooliin päättääkseen tutkimuksen julkaisustatuksesta (käytännöllinen sensuuriuhkaus) sekä halutessaan pyörtää julkaisijan toiminta-avustuksen kirjani sisällön perusteella.

Tieteessä lähdetään siitä, että tulokset on hyväksyttävä, kun tutkimus on perustellusti suoritettu ja tulokset julkaistu. Poliitikkojen tulisi tällöin mukautua myös tutkimuksen mahdollisiin toimintasuosituksiin eikä ryhtyä painostamaan tutkijoita sillä perusteella, että tulokset eivät ole joidenkin poliitikkojen toiveiden mukaisia.

Koska ministerin vaatimus tarkoitusperien vaatimisesta tutkimuksen lähtökohdaksi on perimmältään epätieteellinen ja edellyttäisi tutkimukselta tendenssimäisyyttä, se on perusteeton ja tieteen vastainen. Niinpä ministerin vaatimuksen ei pitäisi johtaa mihinkään kirjaani koskeviin johtopäätöksiin – ei varsinkaan sellaisiin, joissa ministeriö uhkaa julkaisijaa rahoituksen takaisinperinnällä ja ohjaa julkaisijaa suoranaiseen sensuuriin.

Emeritusprofessori Timo Vihavainen lienee oikeassa, kun hän arvioi, että kirjani on ”liian hyvä” ja että teoksellani on mahdollisesti ”suuri tulevaisuus”.

Siinä on todennäköisesti ylisanoja, mutta olen kyllä itsekin sitä mieltä, että kirjani on parasta, mitä tässä maassa on politiikan tutkimuksen ja filosofian alalta tällä vuosituhannella julkaistu.

Toisella tavalla sanoen mediatutkimukseni asettaminen käytännöllisen sensuurin alaiseksi on ennenkuulumattoman röyhkeää ja jäänee myös historiaan juuri sen tyyppisen tiedepolitikoinnin merkkipaaluna, jota arvostelen tutkimuksessani.


3) Viranomaisella ei ole työnantajan privilegio-oikeutta tai työnjohto-oikeutta tutkimusten sisällöistä päättämiseen eikä rahoituksen kieltämiseen sisältöjen perusteella. Työnjohto-oikeus ei ulotu tutkimusten sisältöihin myöskään yksityisten säätiöiden ja muiden yleisrahoittajien rahoittaessa tutkimuksia.

Tutkimusten tekoa ei pitäisi ensinkään nähdä sellaisena laillisuudenvalvontakysymyksenä, jollaisena ministeriö pyrkii sen näkemään alistaessaan filosofian poliittiselle ja hallintodiskursiiviselle kontrollille. Sellainen kuuluu Neuvostoliittoon, sosialismiin ja muuhun totalitarismiin.

Taloudellinen kiristäminen on keinoista katalin ja alhaisin. Kun poliitikoilta ja byrokraateilta loppuvat argumentit tai niitä ei ole ensinkään esitetty, on muutamien nykypoliitikkojen keskuudessa yleistynyt sellainen ajattelutapa, että on aivan tavanomaista ja suorastaan velvoittavaa kiskoa tekijöiltä rahat pois.

Olen pannut huolestuneena merkille, että myös tiettyjen tieteilijöiden keskuudessa pidetään nykyisin luonnollisena, että jos tutkimusten tulokset eivät miellytä heidän omaa kuppikuntaansa, on sensuroiminen, vaientaminen ja muu todellisuudesta poistaminen täysin oikeutettu tapa toimia. Tämän politikoinnin mielivaltaisuudesta olen esittänyt kirjassani laajan arvostelun, jota kukaan ei ole pystynyt kumoamaan.

Kansanvaltaisessa valtiossa ja vapaassa tutkimustoiminnassa asioista pitäisi ajatella niin, että tieteen ja tutkimuksen nimenomaisena tehtävänä on hallituksen, poliittisten normien ja konventioiden jatkuva kyseenalaistaminen eikä alistuminen poliittiselle ohjailulle! Ministeriön asennoituminen on kääntämässä tämän periaatteen päälaelleen.


4) Ministeriö suorittaa tutkintaa ilman oikeudellista perustetta, ilman tieteellistä asiantuntija-asemaa, epätieteellisesti motivoituneena, poliittisesti jäävinä ja kansalaisten perusoikeudet vaarantaen. 

Ministerin vaatimus vuotuisen toiminta-avustuksen (noin 120 000 euron) takaisin perimiseksi Suomen Perustalta on perusteeton, katsotaanpa asiaa sitten tutkimukseni sisällön valossa tai niiden mahdollisten vaikutusten valossa, joita ministeriön harjoittamasta kiristyksestä voisi seurata tutkimustoiminnan vapaudelle (sisällön suitsiminen ja tutkijakuntaan kohdistuva pelotevaikutus).

Ministeriö on eräissä aiemmissa yhteyksissä vastustellut ajatuspajojen kehittymistä ja pyrkimyksiä profiloitua tieteellisesti toimiviksi sekä käyttänyt ajatuspajojen suhteellisesti alempaa statusta oman poliittisen holhouksensa verukkeena. Vasta-argumenttinani totean, että kirjani ei ole vain ajatuspajoille asetetut normit täyttävä, vaan tieteellisesti perusteltuna tutkimuksena se on ne ylittävä, siis riittävä.

Siksi teostani vastaan esitetyn vyörytyksen argumenttina ei voida käyttää myöskään sitä muotoseikkaa, että kirjaani ei ole tuotettu yliopistossa vaan ajatuspajassa (jonka ei edes tarvitse olla yhtä korkeiden kriteerien alainen).


5) Ei ole olemassa lakia, joka velvoittaisi tutkijoita edustamaan mitään tiettyjä näkemyksiä tai mielipiteitä missään julkaisuissaan. Siihen ei voida velvoittaa myöskään millään sopimuksilla, sillä viitatut käsitteet (’tasa-arvo’, ’yhdenvertaisuus’) ovat kelluvia merkitsijöitä (signifiant flottant) ja sisällöltään soveltumattomia yksiselitteisesti määriteltäviksi, kuten totesin jo tutkimuksessani. Niiden hallinnollinen määritteleminen voisi perustua vain pakottamiseen tai vallan käyttöön, joka kumoaisi tutkimustoiminnan idean.

Käsittääkseni kirjani saatavilla olo pitäisi taata sekä lain että tieteellisten periaatteiden valossa, samoin kuin sen julkaisijan loukkaamattomuus teokseni kustantajana ja yhdenvertaisen valtiorahoituksen saajana.

Nähdäkseni erilaista poliittista näkökantaa edustavalla ministerillä ei ole oikeutta käyttää taloudellista painostusta toista poliittista puoluetta lähellä olevan ajatuspajan kiristämiseen. Kun ministeri ja ministeriö ovat niin tehneet, ne ovat ylittäneet toimivaltansa.

Ajatuspajoilla on nimenomaan tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen perustuva oikeus nauttia julkista rahoitusta niiden yleistehtävän – eli yhteiskunnallisen keskustelun herättämisen – varmistamiseksi.

Oikeusvaltion toteutuminen edellyttää, että kansalaiset voivat saada tietoa sekä tieteilijöiden että poliittisten edustajien ja ehdokkaiden näkemyksistä pidäkkeettömästi. Kiistän esittäneeni naisvihaa, häirintää, syrjintää tai mitään muutakaan mediassa väitettyä ja totean esittäneeni lainvalmistelun arvostelua sekä tasa-arvopolitiikan filosofista tarkastelua.

Rahoituksen takaisinperintää ajatuspajalta voitaisiin harkita nähdäkseni vain siinä tapauksessa, että ajatuspaja ei jatka julkaisemansa teoksen jakelua alkuperäisessä muodossa: sekä painettuna niteenä että verkkosivuillaan.

Esitän, että ministeriö luopuisi Suomen Perustaa kohtaan osoittamistaan vaatimuksista ja että kirjani saatavilla olo varmistettaisiin viivyttelemättä.


6) On huomattava, että sekä ministeri Kosonen että Perussuomalaisten puoluejohto ovat asioita arvioidessaan reagoineet median syötteisiin – eivät teokseeni, jota kukaan kommentoijista ei ollut lukenut.

Kuten professori Vihavainenkin viittaa edellä mainitussa kirjoituksessaan, on valtavirtamediassa annettu vääristelevä kuva tutkimuksestani. Esimerkiksi Ilta-Sanomien Timo Haapala väitti kirjoituksessaan ”Persujen kohuhahmot eivät Timo Soinille kelvanneet – Halla-aholle kelpasivat” (13.6.2020), ettei minua olisi hyväksytty Perussuomalaisen puolueen jäseneksi (olin kyllä puolueen jäsen 2010, vaikka ehdokkaaksi en tuolloin mahtunut).

Ilta-Sanomien Jyrki Lehtola puolestaan levitti minusta kirjoituksessaan ”Alkukesän kirjarovio lupaa lämmintä loppukesää” (12.6.2020) henkilökohtaisia ja perättömiä huhuja hyvän lehtimiestavan vastaisesti.

Ylen TV-uutisissa 13.6.2020 kello 18 kirjani kirjoittajaksi mainittiin virheellisesti kansanedustaja Ano Turtiainen, jolla ei ole mitään tekemistä kirjani kanssa!

Valtiorahoitteinen Yleisradio valehteli Jussi Halla-ahon sanoneen kirjaani Ano Turtiaisen kirjoittamaksi!

Näyttöä ja esimerkkejä toimittajakunnan taitamattomuudesta ei ole tarvinnut erikseen hakea. Median sekopäisyys on ollut systemaattista ja toimitukset sekaisin kuin seinäkello. Vaikka totuus nyt poltteleekin toimittajien sormia, heidän tulisi malttaa sen verran, että vaivautuisivat kirjoittamaan edes nimet ja tekijät oikein.

Kirjaani koskeva mediakohtelu on ollut valtavirtamedian raihnainen kosto kirjassani esittämästäni mediakritiikistä.

Tältä pohjalta – ja 420-sivuisessa teoksessa esittämäni dokumentoidun mediakritiikin valossa – esitän, että Ylen asema laitettaisiin uuteen parlamentaariseen tarkasteluun ja valtioneuvosto tutkituttaisi, pitäisikö valtavirran medioilta periä takaisin niiden vuotuiset valtion lehdistötuet (noin 18 miljoonaa euroa).

Ministerillä tai ministeriöllä ei ole mitään oikeutta välillisesti tai välittömillä toimillaan tuhota tutkimusta, kiristää julkaisijoita eikä estää tai rajoittaa sananvapauteen kuuluvaa mielipiteiden- ja ilmaisunvapautta sekä kansalaisten tiedonsaantioikeutta.

Filosofien, tieteilijöiden, kirjailijoiden ja muiden kulttuurintuottajien painostamisella on taipumus päättyä ikävästi etenkin suitsijoiden omalta kannalta.
 
Vaadin tutkimukseni jakelun jatkamista esteettä ja välittömästi. Oikeusvaltion toteutuminen edellyttää, että sitä pitäisi olla saatavissa sekä kirjakaupoissa, kirjastoissa että kirjamessuilla viimeistään syyskuun ensimmäiseen päivään mennessä. Esitän teostani seuraavien oppiaineiden tutkintovaatimuksiin yliopistoissa: media-ala (viestintä ja informaatiotieteet), käytännöllinen filosofia sekä yhteiskuntatieteet, kuten valtio-oppi, poliittinen historia ja politiikan tutkimus yleensä.


JUKKA HANKAMÄKI

Filosofian tohtori, filosofi
Valtiotieteiden tohtori, sosiaalipsykologi
Helsinki