Suurmoskeija olisi muslimien pienoisparlamentti

Suurmoskeijan rakentamisesta keskustellaan jälleen, kun Helsingin Sanomat otsikoi kaupungin virkamiestyöryhmän kannanotosta sanoin ”Helsingin suurmoskeijahanke nytkähti eteenpäin”. Yleisradio puolestaan totuttaa yleisöjään hyväksymään ajatuksen otsikoimalla, että ”Helsingin suurmoskeija lähempänä kuin ennen”.

Helsingin kaupunkiympäristön toimialaa johtaa Mikko Aho, ja kyseinen toimiala raportoi vihreiden apulaiskaupunginjohtaja Anni Sinnemäelle, joten ei ole ihme, että kaupunkiympäristön suunnittelussa pyritään edistämään punavihreää agendaa itsevaltaisesti ja turvallisuusnäkökohdista piittaamatta. Kokoomuslainen kaupunginvaltuutettu Wille Rydman kirjoittikin perustellusti, että kyseessä on pelkkä virkamieskannanotto, jonka media pyrkii esittämään jonkinlaisena luonnonlakina sivuuttaakseen poliittisen toimielimen päätösvallan asiassa.

Olisi virhe kuvitella, että Bahrainin ja Saudi-Arabian öljymiljoonat tulisivat moskeijan seiniin ilmaiseksi, ilman sosiaaliseen vaihtoon perustuvaa kaupankäyntiä. Kaupunginvaltuutettu, kapteeni evp. Atte Kaleva totesi jo viime keväänä, että ”[r]ahan mukana levitetään väistämättä myös ideologiaa, joka äärikonservatiivisen salafilaisen islamintulkinnan ollessa kyseessä on myös mitä suurimmassa määrin poliittinen kysymys.”

Samoilla linjoilla on Yleisradion sensuroima ja Maanpuolustuskorkeakoulussa toiminut tutkija Alan Salehzadeh, joka sanoo puolustavansa uskonnonvapautta mutta vastustaa suurmoskeijaa, koska: ”Suomessa on jo nyt paljon moskeijoita. Näistä valtaosalla on suorat kytkökset tiettyyn islamilaiseen maahan tai poliittiseen järjestöön, ja niissä saarnatut opit ovat paikoin ristiriidassa tasa-arvon normien kanssa. Tämä estää muslimiväestön integraation sekä lisäksi antaa jalansijaa ulkopuolisten valtioiden ja järjestöjen vaikutusyrityksille.”

Hän jatkaa, että ”siellä missä poliittinen islam kukoistaa, siellä ei ole demokratiaa eikä yksilönvapauksia. Siksi valtion on toimittava ennaltaehkäistäkseen tasa-arvolle haitallisen ideologian leviäminen.”

Salehzadeh on varmasti oikeassa näkemyksessään poliittisen islamin leviämisestä suurmoskeijahankkeen mukana. Filosofisesti katsoen ei ole erikseen uskontoa ja poliittista ideologiaa, vaan jokainen uskonto on myös poliittinen ideologia, koska sen kautta hallitaan ihmisiä ja harjoitetaan vallankäyttöä. Mitä tiukemmin vallankäyttäjät kiistävät valtapoliittiset tavoitteensa, sitä ilmeisempää ja vaikuttavampaa vallankäytön ideologisuus on. 

Islam ei ole hyväksi muslimeille itselleen

Olennaista onkin, millaista valtaa islamin kautta käytetään ja levitetään. Islam ei ole kokenut valistuksen ajan sekularisoitumista ja uskonpuhdistuksen reformaatiota kristinuskon tapaan, ja siksi sen moraalikäsitykset ovat kuin keskiajalta.

Tässä mielessä uskonnot eivät ole samalla viivalla, eikä niitä pitäisi arvioida vain uskonnonvapauden pohjalta. Sellainen uskonnonvapauden toteuttaminen, joka merkitsee ihmisten sulkemista vankiloihin, joka ripustaa tietyt vähemmistöt hirteen ja joka kaataa erimielisten päälle kivimuurin, ei ole perusteltua minkään vapausihanteen valossa – ei myöskään lännessä pyhänä pidetyn uskonnonvapauden.

Uskonnonvapaus onkin käsitteellinen oksymoroni, vähän niin kuin pyöreä neliö, sillä uskonto merkitsee monille ihmisille henkistä vankilaa. Uskonnonvapaus kattaa myös vapauden olla uskomatta, mutta silti keskusteluissa painotetaan oikeutta lukkiutua uskontojen kahleisiin oman vapauden hinnalla. – Aika omituinen käsitys vapaudesta.

Siinä, missä kristinusko korostaa yksilönvapautta, islam merkitsee nimestään alkaen alistumista auktoriteetille. Siinä, missä kristinusko korostaa armoa ja vapahdusta, islam on ankara uskonto, jossa ihminen tuomitaan tekojensa mukaan.

Sosiaalipsykologisesti arvioiden islam perustuu joukkosuggestioon ja hyödyntää massakulttuuria, persoonasta luopumista ja heittäytymistä fatalistiseen kohtalouskoon, joka tekee myös terroristisen värväyksen mahdolliseksi. Suomessa ei tarvita suurmoskeijaa, vaan pitäisi perustaa uskonnosta vieroittamisen keskuksia, joissa ihmiset demanipuloitaisiin ja antisuggeroitaisiin järkiperäisesti toimivan yhteiskunnan jäseniksi – pois uskonnon lietsomasta hypnoosista.

Islamista luopuminen voisi olla muslimeille itselleen hyväksi, sillä myös ”maltilliset muslimit ovat poliittisen islamin uhreja”. Se, että moskeijan pitää olla suuri – eikä pieni rukoushuone riitä – on jo sinänsä näyttö uskonnon vallantavoittelusta. Nöyryys näyttää puuttuvan kokonaan, vaikka luulisi, että hartautta voisi parhaiten harjoittaa askeettisissa oloissa.

Suurmoskeijahankkeessa ulkovaltojen vaikutuspyrkimyksiä

On epäiltävä, että Helsingin Hanasaareen kaavailtu suurmoskeija on muslimiveljeskunnan junailema hanke. Muslimiveljeskunta on maailmanlaajuinen poliittista islamia ajava verkosto, joka sortaa naisia ja seksuaalivähemmistöjä ja polkee ihmisten tasa-arvoa ja yksilönvapautta.

Nykyisiä moskeijoita ovat tukeneet Iranin, Turkin, Qatarin ja Saudi-Arabian kaltaiset maat, ja moskeijoiden uskonnolliset johtajat ovat ilmaisseet kantansa, kenen he toivoisivat voittavan Syyrian sisällissodan. Huonoa näyttöä on saatu Ranskasta, Hollannista, Britanniasta, Ruotsista, Saksasta ja Tanskasta, ja terroristiverkostojen on katsottu levinneen myös Suomeen Lähi-idästä tulleen maahanmuuttotsunamin mukana. Myös nykyiset moskeijat toimivat Lähi-idän maiden silminä ja korvina Euroopassa.

Vedenpitäviä todisteita muslimiveljeskunnan osallisuudesta on vaikea osoittaa, sillä järjestö ei jaa jäsenkortteja, mutta Salehzadehin mukaan ”moskeijaa rahoittavat tahot osaavat kyllä kierrättää rahat sellaisten välikäsien kautta (paikallisjärjestöt, kulttuurikeskukset yms), jotta sen yhteydet poliittiseen islamiin hämärtyvät. Näin on toimittu satojen eurooppalaisten moskeijoiden yhteydessä.”

Rahoitussotkuista on saatu näyttöä jo nyt, kun Ilta-Sanomat uutisoi Muslimiliiton ja Suomen islamilaisen neuvoston rahoitussotkuista, veroveloista ja ulosotoista. Opetus- ja kulttuuriministeriö on tukenut neuvostoa yhteensä 456 000 euron avustuksilla vuosina 2007–2014.

Käytännössä suurmoskeija olisi muslimien pienoisparlamentti, jossa säädetään sharia-lakia ja edistetään sen vaikutusvaltaa. Sellaisena se olisi kaksoisstandardien generaattori ja vallankumoushanke.

Suurmoskeijan vaikutukset muslimiyhteisöille kielteisiä

Myös helsinkiläinen kuntavaaliehdokas Binar Mustafa on kirjoittanut, että ”[s]uurmoskeija on poliittinen hanke, jossa päällimmäisenä tavoitteena on tukea yhtä poliittisen islamin tavoitteista: pyrkimystä tuoda uskonnon symboleja näkyvämmin Eurooppaan. Juuri tämän vuoksi harvemmin kuullaan muslimien suurin joukoin tukevan hanketta. Kaikki suurmoskeijan puolustajat eivät tietenkään tue poliittista islamia ja saattavat vilpittömästi vastustaa sitä, mutta hankkeen onnistuessa voittaja on silti poliittinen islam.”

Tässä valossa olisi väärin kuvitella, että suurmoskeija olisi kaikkien muslimien yhteinen hanke. Kentän pirstoutuneisuuden vuoksi tietyn suuntauksen tukeminen johtaisi vain eripuraan ja estäisi muslimien integroitumisen yhteiskuntaan.

Sisäministeriö korosti 2015 antamassaan lausunnossa, että ”suurmoskeijassa pitäisi olla kaikkien muslimiyhteisöjen mukana”, ja Suomen islamilainen yhdyskunta on muodollisesti katsonut, että ”kyseessä olisi sunnimoskeija, josta ei ketään käännytetä pois”.

Anonyymi suomalainen muslimi kuitenkin toteaa, että ”vaikka suurmoskeijaa halutaan [...] markkinoida kaikkien Suomen muslimien moskeijana, se ei todellisuudessa tulisi olemaan sitä.” [...] ”Pahimmillaan Bahrainin tai Saudi-Arabian rahoittama suurmoskeija voi hänen mukaansa johtaa muslimien eristäytymiseen, radikalisoitumiseen ja jopa terrori-iskuihin. Pahimmillaan Suomesta tulee uusi Ranska, ja meillä tapahtuu vastaavanlaisia iskuja.”

Suurmoskeija myös kellauttaisi kumolleen suomalaisten muslimiyhteisöjen keskinäiset suhteet. Äärikonservatiivinen salafistisuuntaus saisi valta-aseman ja aiheuttaisi ristiriitoja muslimien välille, sillä Persianlahden maiden rahoittama sunni-haaran moskeija ei palvelisi tasapuolisesti kaikkia Suomen muslimeja.

Suurmoskeijalle ei edes ole tarvetta, sillä hartaita muslimeja on Suomessa yhtä vähän kuin kirkkomummoja, ja kristillisillä pyhäköilläkin on vaikeuksia saada tupansa täyteen muulloin kuin jouluna. Suurmoskeija palvelisi ikään kuin automaattisesti vain radikaalia islamia ja äärisuuntauksia. Riitelyn dispositio piilee siinä, että islamin uskonolemuksen mukaan on vain yksi oikea islam, vaikka onkin monenlaisia muslimeja.

Islamilaisessa ajatteluperinteessä rakennus on maailmankuvan manifestaatio. Niinpä olennaista ei ole vain se, mitä moskeijoissa tarkalleen ottaen saarnataan, vaan se, että moskeijan olemassaolo sinänsä ilmaisee islamin suurta valtaa. Näin ollen suurmoskeija johtaisi muslimien identiteetin korostumiseen integraation kustannuksella.

Suurmoskeijaa koskeva keskustelu vääristynyttä

On perin vääristynyttä, että kansallismielinen järjestö ei saa toimia Suomessa yhdistymis- ja kokoontumisvapauden sekä sananvapauden turvin, vaan se kiellettiin käräjäoikeuden päätöksellä, mutta islamistien suurmoskeijahanketta pyritään edistämään uskonnonvapauden perusteella, vaikka se voi edistää terrorismin leviämistä ja kyseenalaistaa valtiomme poliittiset perusrakenteet sekä voimassa olevat lait shariaan vedoten.

Yhtä vääristynyttä on, että Suomen ja Ruotsin viranomaiset pyrkivät yhteistyössä estämään Pohjoismaisen vastarintaliikkeen jäsenten laillisen tulon Ruotsista Suomen itsenäisyyspäiväjuhliin mutta antoivat laittomille maahantunkeutujille ja mahdollisille muslimiterroristeille matkaliput ja kyydin rajan yli Suomeen Tornion raja-aseman kautta. PVL:n jäsenet eivät aiheuttaneet Suomessa vähäisintäkään häiriötä, mutta laittomasti maassa olevat pakolaiset ja turvapaikanhakijat ovat tehneet useita rikoksia ja yhden terrori-iskun.

Tämä ei ole toisaalta mikään yllätys, sillä tällaista jälkeä syntyy kaikkialla, missä vihervasemmistolaiset poliitikot ja Demla-juristit päästetään päättämään asioista: toisin sanoen tuhoa isänmaallemme.

Vihervasemmistolaisten tuki suurmoskeijalle ei johdu mistään muusta kuin opportunistisesta halusta saalistaa muslimien ja islamilaisten maahanmuuttajien äänet itselleen vaaleissa. Piilotavoite voi olla tahallinen destruktiivisuus: halu mädättää länsimaista yhteiskuntaa ja juurruttaa demokratian, liberalismin, valistusihanteiden, monipuoluejärjestelmän ja vapaan markkinatalouden vastaista järjestelmää Eurooppaan. Islamisaatiota harjoitetaan Berliinin muslimighetoissa rakentamalla lapsille minimoskeijoita minareetteineen ja puolikuineen.

Oireellista on, että Hanasaaren hiilivoimalan paikalle Kalasataman kupeeseen suunniteltua suurmoskeijaa on arvioitu koko ajan vain muslimiyhteisön näkökulmasta, mutta suomalaisten ihmisten asemaa ei ole ajateltu lainkaan.

Tältä kannalta suurmoskeijaa voitaneen vastustaa vain yhdellä argumentilla. Mikäli paikalle perustetaan suurmoskeija, joutuu hamppukasseineen paikalle valuva flow-väki perääntymään, sillä hengellisellä alueella ei meluisaa festivaalia voida silloin enää pitää.

Miten kävisi Suvilahden seinissä olevien arvokkaiden graffitien ja vihervasemmistolaisen vinkuheinäpolitiikan?! Niinpä ehdotan, että suurmoskeijan sijasta paikalle rakennetaan Tarzan-huvipuisto. Sen ympäristövaikutus lähialueelle kantautuvine huutoineen ja liaanin jatkoksi ripustettuine homoineen lienee sama.

Miksi Päivi Räsäsestä ei puhuta? Osa 1

Päivi Räsänen tietää, että heinäkuussa, jolloin tiedotusvälineet potevat uutispulaa, läpi menee mikä tahansa. Niinpä hän kiekaisi Kansanlähetyspäivillä, kuinka pahaa homoseksuaalisuus hänen mielestään on.

Näin hän sanoi (puhe kokonaisuudessaan tässä):

”Elämme merkillistä aikaa, kun ihmiskunnan historian luonnollisinta asiaa, äitiyttä ja isyyttä, joudutaan puolustamaan ikään kuin se olisi jonkun uskonnollisen ääriryhmän keksintö.”

Vastaus: Elämme merkillistä aikaa, kun ihmiskunnan historian luonnollisinta asiaa, homoseksuaalisuutta, joudutaan puolustamaan jonkin uskonnollisen ääriryhmän keksintöjä vastaan! Jos äitiys ja isyys eivät Räsäsenkään mielestä ole uskonnollista vaan luonnollista alkuperää, miksi siihen liittyvät sosiaaliset perhe- ja parisuhdemuodot olisivat joidenkin uskonnollisten yhdyskuntien omaisuutta?

Räsänen: ”Parisuhdelain, homoadoptiolain ja sukupuolineutraalin avioliiton perimmäisenä tavoitteena on vaikuttaa yhteiskunnan asenteisiin, jotta homoseksuaalinen suuntautuneisuus tunnustettaisiin heteroseksuaalisuuden rinnalle tasavertaiseksi tavaksi toteuttaa seksuaalisuutta. Sillä pyritään poistamaan ympäristön syyllistävät asenteet ja homosuhteisiin liittyvä syyllisyys.”

Vastaus: Päivi Räsänen on lopultakin ymmärtänyt jotain. Pelkän päivittelyn sijasta Päivin kannattaisi päivittää käsityksensä vastaamaan nykyajan vaatimuksia. Tuoreen australialaistutkimuksen mukaan homopariskuntien lapset voivat paremmin kuin heteroiden lapset.

Räsänen: ”Kirkko syyllistyy homoseksuaalien syrjintään, jos he eivät saa kuulla Jumalan sanan koko totuutta, joka sisältää niin lain kuin evankeliumin.”

Vastaus: Räsäsen puheissa ovat luterilaiseen tapaan vastakkain Raamatun sana ja laki, mutta minne katosivat moraali ja tulkinnanvaraisuus? Kun kerran Jumala oli niin sivistynyt, että hän opetteli kreikkaa kirjoittaakseen Uuden testamentin ja hepreaa päästelläkseen kynästään Vanhan testamentin kivitaulut (jotka tulivat tunnetusti faksilla Taivaasta), niin miksi Päivi Räsänen olisi vähemmän fiksu eikä pidättäyttyisi kristillisestä lähimmäisenrakkaudestaan, joka kohdistuu vihana kaikkeen sellaiseen, mikä hänen omasta mielestään on väärin toisissa ihmisissä?

Räsänen: ”[...] seurakunnissa tulisi löytyä enemmän tilaa ja rakkautta niille ihmisille, joiden kipuna on homoseksuaalinen tunne-elämä tai muu seksuaalinen poikkeavuus.”

Vastaus: Homoseksuaalisuus on nyt siis ”kipu”. Mutta kenelle? Ei kai vain niille kristillisten kesäpäivien kukkahattutädeille, joiden päätä puristaa jokin henkinen fimoosi?

Minä en ole huolissani Räsäsen mielipiteistä enkä kirkosta, jonka jäsenkato kiihtyy aina hänen avatessaan suunsa.

Sen sijaan olen huolissani heteropropagandasta, jonka tuloksena monet nuoret homot ja lesbot tuntevat erinomaisesti Päivi Räsäsen mielipiteet mutta eivät tunne oman seksuaalivähemmistökulttuurinsa historiaa. Jos heillle lausahtaa nyt jotakin vaikkapa Tom of Finlandista, saattaa vastaus olla: ”Ai kuka?”

Ehkä myös julkisen sanan kannattaisi pohtia, mikä lopultakin on uutiskynnyksen ylittämisen arvoista. Kristillisdemarien homovastaisuudessa ei ole mitään uutta, vaikka äänitorvena toimii Päivi Räsänen. On tieteellisesti ja filosofisesti kehittymätöntä arvostella vain yhtä ihmistä, kun syy hänenkin homofobiaansa piilee kristinuskossa itsessään. Yksilö on ideologioiden sodassa usein pelkkä mitättömyys. Tänään vastustajan nimi on Räsänen, huomenna taas jokin muu.

Siitä, miksi sitten kristinusko on niin homovastainen ja homovastaisuudessaan sangen kompleksinen uskonto, olen kirjoittanut analyysin tässä teoksessa. Kirjallinen synopsis teokseeni löytyy tästä ja luentomuotoinen tästä.

Eudaimonia ja uskonnonvapaus

Kreikan kielessä sana ”eu” tarkoittaa ’hyvää’. Antiikin Kreikassa sana ”daimōn” puolestaan viittasi kuolevaisten ja jumalien välillä oleskeleviin demoneihin ja merkitsi eräänlaista yliluonnollisen olemisen tilaa. Niinpä sana ”eudaimonia” tarkoittaa ’hyvää olotilaa’, ja usein se käännetäänkin onnellisuudeksi.

Aristoteleen mielestä eudaimonia on kaikkien ihmisten päämäärä. Tosin hänen mielestään siihen ei liity yliluonnollista aspektia, vaan onnellisuus on seuraus hyvästä ja oikeasta toiminnasta. Hyvä elämä voidaan saavuttaa hyveiden (aretē) avulla ja noudattamalla fronēsiksen eli ”käytännön viisauden” periaatetta. Tästä sanasta tulee myös juristien tuntema latinan sana prudentia. Aristoteles mielsi onnellisuuden pitkälti käytännön asiaksi. Se koostuu esimerkiksi terveydestä, ulkoisesta hyvinvoinnista ja ystävistä. Onnen tuovat rattoisa seura ja viini.

Stoalaiset puolestaan katsoivat, että eudaimonia on ensisijaisesti sisäinen asia. Ihminen voi olla onnellinen olematta hyvinvoiva. Niinpä ihminen voi kärsiä suuriakin tuskia mutta olla onnellinen, jos hän siten toteuttaa hyveitä, kuten rohkeutta. Esimerkiksi kidutettava sotavanki voi olla onnellinen olematta hyvinvoiva, mikäli hän kieltäytyy paljastamasta sotasalaisuutta viholliselle ja osoittaa siten sankaruutta ja urhoollisuutta. Ihmistä ei tee onnelliseksi vain nautintojen tavoittelu tai kärsimyksen välttäminen.

Sokrateen käsitykset olivat lähempänä stoalaisten kuin Aristoteleen näkemyksiä. Platon tilittää dialogissaan Symposium, että Sokrateen mielestä eudaimoniaan johdatti demoni nimeltä Eros, siis eroottinen rakkaus. Sokrateen puolustuspuheessa Platon kuvailee, että Sokrateella oli myös henkilökohtainen demoni, joka varoitti häntä tekemästä väärin. Usko sisäiseen demoniin koitui tosin Sokrateen kohtaloksi. Hänen kuolemantuomionsa syynä oli taipumattomuus palvelemaan valtion jumalia.

Uskonnolliset periaatteet ovat nykypäivänäkin monien ihmisten kurjuuden lähde. Lähi-idässä ja Afrikassa ihmisiä tuomitaan kuolemaan vääräuskoisina tai pelkästä antautumisesta Eros-jumalan houkutuksille. Uskonnonvapaus ja vapaus olla uskomatta ovat toteutuneet melko huonosti myös liberaalissa Lännessä, kun uskonnon varjolla on taivuteltu sotiin ja väkivaltaisuuksiin.

Norjan kansankäräjät hyväksyi eilen kirkon eroamisen valtiosta. Tämän arvellaan parantavan uskonnon uskottavuutta, kun valtion ei tarvitse siunauttaa kanuunoitaan kirkolla. Uskonnollisen uskon katsotaan nyt olevan enemmän henkilökohtainen ja sisäinen asia kuin ulkokohtainen valtiollinen muodollisuus. Tämän ajatellaan lisäävän ihmisten vapautta ja saattavan uskonnot tasavertaiseen asemaan.

Luultavasti kyseessä on kuitenkin trikki. Norjan evankelisluterilainen kirkko saa edelleenkin rahoituksensa valtion kautta, ja kuninkaan pitää kuulua kirkkoon. Tilanne vastaa yliopistojen yksityistämistä. Kun yliopistot erotettiin valtiosta Suomessa, niitä alettiin sanoa itsenäisiksi, mutta tosiasiassa yliopistot ovat yhtä riippuvaisia opetusministeriön kanssa käytävistä tulosneuvotteluista kuin ennenkin, ja tieteellistä vapautta vähentää riippuvuus ulkoisista rahoittajista sekä periaatteellinen mahdollisuus mennä jopa konkurssiin.

On mielenkiintoista, miten kirkoille ja uskontokunnille käy tämänlaatuisen yksityistämisen keskellä.

Jos kirkko erotetaan valtiosta myös Suomessa, se vähentää poliitikkojen sananvaltaa uskonnollisissa kysymyksissä, vaikka he kuuluisivatkin kirkkoon. Tällä puolestaan on kauaskantoisia seurauksia.

Esimerkiksi homoavioliittojen hyväksyminen todennäköisesti vaikeutuisi. Valtio ei ole voinut legitimoida ihmisten eriarvoista kohtelua omassa piirissään eikä yhdistyksissä, ja sen vuoksi sukupuolinen syrjintä on niissä kielletty. Samalla perustella on puolustettu sukupuolineutraalia avioliittolakia.

Jos kirkko on asiassa täysin omillaan, on vaara, että vallan seurakunnissa kaappaavat ahdasmieliset fundamentalistit ja vanhoilliset, jotka linnoittautuvat omaan bunkkeriinsa ja karkottavat uudistusmieliset palavalla seipäällä.

Millä tavoin tämä lisää uskonnonvapautta ja ihmisten henkilökohtaista vapautta? Eikö kyseinen poteroon kaivautuminen vaikeuta omantunnonkristillisyttä entisestäänkin ja tee ihmiset alttiiksi kirkon omille auktoriteeteille? He puolestaan saavat ihmisten sieluista entistäkin tiukemman otteen, ja onnellisuuden, harmonian, tasapainon ja oikean mitan (kreikkalaisittain sofrosyneen) tavoittelu vaikeutuu. Saattaa käydä niin, että lopulta ihmisiä harhauttaa joku paha henki, kreikaksi kakódaimōn (sanasta ”kakós”, ’paha’).

Kirkon erottaminen valtiosta ei kohota kattoa eikä lavenna seiniä kauemmaksi toisistaan vaan siirtää niitä entistäkin lähemmäksi, jolloin liikkumatila vähenee. Pienet uskonnolliset yhdyskunnat eivät hyödy, mutta entisestä valtionkirkosta voi tulla samanlainen kuppikunta kuin monet uskonlahkot jo ovat.

Suomessa valtion jumalien palveleminen on ollut jokseenkin turvallisempaa kuin herätysliikkeiden jumalien. Ja omien jumalien palveleminen on kai aina ollut omantunnon asia uskontokunnasta riippumatta. Ei kai kenelläkään ole muita mielessään, kuin nimenomaan omia käsityksiään Jumalasta.

Ateistien ja Eroa kirkosta -järjestönkään tuskin kannattaa iloita valtion ja kirkon erottamisesta, sillä kirkon siirtäminen aidan toiselle puolelle ei tee siitä helpompaa vaan vaikeamman keskustelukumppanin. Vaikka kirkon todettaisiin olevan oma tonttinsa, tuo tontti sijaitsee kuitenkin meidän kaikkien yhteisessä valtiossa. Niinpä valtion ja kirkon yhteenkuuluvuus vain tunnustaisi sen tosiasian, että valtiolla pitää olla sanansijaa suhteessa kirkkojen käytäntöihin.

Joissain tapauksissa valtion kannattaa tästä myös jotakin maksaa, vaikka sille kertyykin hintaa. Erottamalla kirkon valtiosta teemme kenties hyvin (kreikaksi ”kalá”) mutta säilyttämällä tuon yhteyden teemme parhaiten, mikä kreikaksi on ”kállista”. Enkä nyt tarkoita ketään kristillistä poliitikkoa.

Kevät koitti Osama bin Ladenille

Osama bin Ladenin kuoleman johdosta vietetyt rituaalijuhlat osoittavat, että pahana pidetyn neutraloiminen on monien mielestä hyvää. Oikeus on tämän mukaan kostoa. Rikokset jäivät kuitenkin käsittelemättä ja sovittamatta, kun terroristijohtaja tapettiin tulitaistelussa eikä häntä saatu Saddamin tavoin oikeuden tuomittavaksi. Sankarikuolema marttyyrisoi uhrinsa.

Terrorismi on lohikäärme, joka kasvattaa katkaistun pään tilalle kaksi uutta. Siksi WTC:llä vietetyt voitonjuhlat ovat yhtä WTF-turhanpäiväisiä kuin tämä teloitus. Voi olla, että marttyyrikuolema jopa lisää terroristien motivaatiota ja valaisee heidän maalinsa entistä selvemmin. Jos Osama bin Laden olisi kuollut luonnollisen kuoleman ja kasvaisi koiranputkea jossain Pakistanin takapihalla, hän ei ehkä eläisi ikuisesti lietsoen vihaa hänet eliminoineita USA:n sotilaita kohtaan.

Vitsikästä sinänsä, miten vaikeaa tästä pienestä maailmasta on tavoittaa jotakin etsittyä ja kaivattua ihmistä: melkein kuin etsisi rakastettua tai ”sitä oikeaa”. CIA:ltakin kului runsaat kymmenen vuotta. Joissakin tapauksissa vihollinen tai rakastettu on havaittu, mutta häntä ei tunnisteta. Toisissa tapauksissa vihollinen tai rakastettu on tunnistettu, mutta hänestä ei saada havaintoa. Osama bin Ladenin tapauksessa (hän oli sekä vihattu että rakastettu) tunnistus oli tehty, mutta havaintoa ei ollut saatu vuosikymmeneen. Kuitenkin lehtitietojen mukaan ”Bin Laden löydettiin kartanosta Abbotabadista 100 kilometrin päästä pääkaupunki Islamabadia”, jossa hän poltteli sikaria kaikessa rauhassa Pakistanin hallituksen suojeluksessa.

Minun huumorintajuani koettelee lisäksi samassa jutussa esitetty maininta, että ”viranomaisten mukaan bin Ladenin ruumista on käsitelty islamin ohjeiden mukaan”. Ruumiiden teko kestää moraalisen tarkastelun, mutta ruumiiden raiskaus ei. No, onhan siinäkin logiikkansa, sillä kuolleen ihmisen paloittelu ei varmaan satu yhtä paljon.

Ei terrorismi tähän lopu. Siellä terroria, missä irrationalismia. Terrori asuu yleensä uskonnollisen fundamentalismin naapurina ja kaikkialla, missä järjelliset keinot loppuvat. Tästä muistuttaa esimerkiksi Helsingin Pride-kulkuetta vastaan tehty kaasuisku, jonka oikeudenkäynti alkoi tänään. Kristillisen fundamentalismin pohjalta harjoitettu homojen kaasuttaminen ei poikkeaa mitenkään islamilaisen fundamentalismin lietsomasta terrorismista.

Nuoret homofobian nuotassa

Kristillisten yhdyskuntien ja eräiden poliittisten tahojen ajojahdit homoja ja muita seksuaalivähemmistöjä kohtaan eivät ole irrallisia ilmiöitä. Ne ovat osa homoseksuaalisuutta kohtaan tunnettavaa laajempaa vastenmielisyyttä, jonka alkuperä on lajinsäilytysstrategisessa perheen ideologiassa: siinä samassa heteroseksuaalisessa ja pohjimmiltaan ristiriitaisessa normatiivissa, jonka aiheuttamasta väestöräjähdyksestä kärsii koko maailma. Tämän käsityksen mukaan seksuaalisen nautinnon tavoittelu on alistettava lisääntymiselle, ja muut kehollisen nautinnon muodot arvotetaan kielteisesti.

Filosofiselta kannalta on tietenkin samantekevää, onko ihminen homo vai hetero vai jotakin siltä väliltä. Olemusajattelu on muutenkin melko yksinkertaistavaa ihmissuhteissa, sillä ihmissuhteita ohjaa paljolti se, kenen yksilön kanssa kukin haluaa hengata. Yksilöiden väliset erot ovat usein merkittävämpiä kuin sukupuolten erot. Tässä mielessä koko jako hetero- ja homoseksuaaliseen käyttäytymiseen kohtelee ihmisiä pakkopaidan tavoin.

Empiirinen tutkimus joka tapauksessa osoittaa, että suurin osa ihmisistä tuntee seksuaalista kiinnostusta vain joko omaan sukupuoleensa tai toiseen sukupuoleen. Tässä mielessä on perusteltua puhua erikseen homoseksuaalisuudesta ja heteroseksuaalisuudesta. Jaon merkitys on näkynyt – paitsi myönteisenä mahdollisuutena tiedostaa oman identiteettinsä luonne – myös tiettynä kahtiajakona ja vastakkainasetteluna, joka on katalysoinut eri ihmisryhmien välille epäluuloja ja vihaa.

Homoihin kohdistuva viha ei ole ominaista vain tietyille henkilöille tai yhteisöille, vaan se pesii kaikkialla. Vaikka yhteiskunnan normit ovatkin muuttuneet hyväksyvämmiksi homoseksuaalisuutta kohtaan, puhujien äänensävy muuttuu heti, kun homoseksuaalisuus alkaa koskea itseä. Väkivallan pesistä pahimmissa eli perheissä on tyypillistä, että vanhemmat hyväksyvät kyllä homoseksuaalisuuden ”yleisellä tasolla”, mutta suhtautuminen vaihtuu, kun käykin ilmi, että perheen nuori on homo tai lesbo. Tämä tekee kiistelystä jatkuvasti ajankohtaista, ja homoseksuaalisuuden tiedostaminen sekä elämän aloittaminen homoseksuaalina näyttääkin olevan ajasta aikaan samanlaista. Siihen liittyy konflikteja, jotka homonuorten on jollakin tavoin käsiteltävä vapautuakseen heteroseksuaalisen valtakulttuurin tuottamasta ahdistuksesta.

On harhaanjohtavaa ihmetellä, ”miksi homofobiaa esiintyy vielä 2000-luvulla”, sillä yhteiskunnan kehitys ei ole mikään yksiselitteinen eikä yksisuuntainen asia, kun homofobiaa ylläpitävät dynaamiset tekijät säilyvät joka tapauksessa perheideologioiden sisällä. Tyypillistä on, että äidit (nuo toivossa väkevät, jotka kaiken näkevät) pyrkivät kynsin hampain kieltämään jälkeläisensä homoseksuaalisuuden. He käyttävät aivan samanlaisia verukkeita kuin kristilliset piirit, jotka vetoavat uskomukseen homoseksuaalisuuden ”ohimenevyydestä”. He ovat katkeria tiedosta, että eivät ehkä saakaan lapsenlapsia.

Isät puolestaan vaikenevat tuppisuina sekä yrittävät peittää harmistumisensa. Homoille itselleen vanhempien suhtautumisesta on yleensä pelkkää haittaa. En tiedä yhtään sellaisia homonuorten vanhempia, jotka hyväksyisivät jälkeläistensä homoseksuaalisuuden ilman mitään vastalauseita, ja kaikkein suvaitsevimpienkin heteroiden suhtautuminen aiheuttaa homoille ainakin jonkinlaista ylimääräistä vaivaa. Usein sanotaankin, että on vain kahdenlaisia heteroita: niitä, jotka vihaavat meitä avoimesti, ja niitä, jotka vihaavat meitä salassa. Mielestäni ne, jotka vihaavat avoimesti, ovat rehellisempiä ja sikäli vähemmän vaarallisia, sillä heitä on helpompi hallita.

Seurakuntanuorten ryhmät ovat täynnään homoja, sillä homot hakeutuvat usein pois heteroiden tavanomaisista tapahtumista ja heteroravintoloista päätyen ”epäseksuaalisiksi” miellettyihin toimintayhteyksiin kirkon nuorisoryhmiin. Muutamat homot ovat löytäneet niissä toisensa, ja se on heidän onnensa. Samalla on kuitenkin vaara, että seurakunnissa homot päätyvät nuottaan, jossa heitä pakotetaan rimpuilemaan kahden maailman kansalaisina.

Homonuorten surma ei ole kuitenkaan vain kristillinen kirkko, vaan heidän pahin ongelmansa on heteroseksuaalinen perhe, jonka muodostavat yleensä heidän omat vanhempansa. Tyypillistä on, että heterovanhemmat painostavat nuoria henkisellä väkivallalla, jota olen kutsunut heterofasismiksi. Heterovanhemmat kertovat homonuorille, että he eivät saisi tapailla ihastuksiaan, ja haukkuvat heidän rakastamansa ihmiset pataluhiksi. Homoseksuaaliset nuoret yritetään erottaa toisistaan tuomioistuinten, psykiatrien ja muiden rautakankien voimalla varsinkin, jos 16 ikävuoden raja ylittyy edes viisarin värähdyksen verran. Sellaista kellontarkkuutta harvemmin kohdataan heteroiden seurustelukysymyksissä, vaikka tulevan vävyn tai miniän pärstä ei miellyttäisikään vanhempia.

Monet vanhemmat toimittavat homoseksuaaliset nuorensa psykologien ja lääkäreiden konsultaatioihin ”parantaakseen” heidät homoseksuaalisuudesta. Kun nämä puolestaan löytävät homoista yhtä vähän vikoja kuin Pontius Pilatus Jeesuksesta, vanhemmat ottavat yhteyttä uskovaisiin psykologeihin tai uskovaisiin psykiatreihin sekä muihin ”taitaviin teologeihin”, jotka loihtivat homoseksuaalisuutta pois ihmisestä.

Tällä tavoin he pilaavat homonuortensa elämän, ja nuoret alkavat epäillä heissä itsessään olevan jotakin vikaa. Pahimmassa tapauksessa nuori menee niin sanotusti kaappiin, ja hänen kehityksensä viivästyy. Vanhemmat puolestaan katsovat tekevänsä nuorelle palveluksen, kun he varoittavat nuorta ”pilaamasta elämäänsä” ”homoseksuaaliksi ryhtymisellä”, ikään kuin seksuaalinen suuntautuminen olisi nuoren oma valinta. Ja mikäli biseksuaali nuori päättää ihan itse valita homoseksuaalisen elämäntavan, siihen hänellä on itsemäärämisoikeutensa pohjalta täysi oikeus, eikä yhteiskunnan tule sanktioida enemmistöjen normeista poikkeavaa käyttäytymistä niin kuin se nyt tekee.

Heterovanhemmat painostavat nuorta menemään tietysti myös armeijaan olettaen, että siellä ihminen tulee heteroksi. Tosiasiassa ihminen tulee armeijassa kämäiseksi, sairaaksi, vammaiseksi, likaiseksi ja epähygieeniseksi ja joutuu käyttämään niinkin eroottisia miehisyyden perikuvia kuin *jalkarättejä*. Armeijan tehtäväksi on aina mielletty homoseksuaalisuuden pois kitkeminen, sillä on ajateltu, että tässä aggressiivisuuden tyyssijassa homomiehetkin voivat ehdollistua vihaamaan toisiaan. Heteromiehet taitavatkin vihata toisiaan ihan luonnostaan, mikä puolestaan selittää heteroseksuaalisen valtakulttuurin epätoivoisuuden.

Heterovanhemmat pettyvät, jos poika tai tyttö ei armeijassa muutukaan heteroksi. Joka tapauksessa heterovanhemmat muistavat ohjata nuoria salaamaan oman homoseksuaalisuutensa varoittaen, että ”homona ihminen ei saa varmastikaan työtä!” Todellisuudessa heterot itse pilaavat homojen elämää olemalla myöntämättä työpaikkoja homoille. Työelämästä heterot tekevät ilotonta ja ideologioiden sävyttämää pakottamalla ihmiset mielipidevankeuteen sekä kieltämällä heidän persoonansa. Samoin heterot tuhoavat jälkeläistensä elämää väittämällä homojen menettävän myös ystävänsä, mikäli he kertovat avoimesti olevansa homoja. Todellisuudessa homonuorten ystävät hyväksyvät usein ihmiset sellaisina kuin he ovat, ja mikäli eivät hyväksy, sellaisia ystäviä kukaan tuskin kaipaa.

Pahimpia heterofasismin muotoja edustavat vanhempien, tuttavien ja sukulaisten utelut, joilla he tiedustelevat homopojilta heidän tyttöystävistään ja lesbotytöiltä heidän poikaystävistään niin rippi- kuin ylioppilasjuhlissakin. Juuri tämä heteroseksistinen normatiivi ja sen mukainen seksuaalinen ahdistelu aiheuttavat homonuorille hämmennystä ja tekevät seksuaalivähemmistöliikkeiden valistustyön välttämättömäksi. Heteroseksuaalinen olettamus vallitsee valtakulttuurina, ja siksi homoseksuaalisen elämän mahdollisuus on tuotava esiin heterovaihtoehtoa painokkaammin, myös yhteiskunnan tuella.

Heterovanhemmat turmelevat itse omat suhteensa lapsiinsa olemalla hyväksymättä heidän homoseksuaalisuuttaan. He huolestuvat jo varhain poikiensa ja tytärtensä harrastuksista, jotka voidaan mieltää ”homoseksuaalisiksi”. Jos poika ei pelaa jalkapalloa tai jääkiekkoa ja riko kaikkea eteensä osuvaa, häntä pidetään ”mahdollisesti homona”. Niinpä vanhemmat koettavat kitkeä homoseksuaalisuuden pois taivuttelemalla jälkeläisiään tekemään edes jotain heteromaista, esimerkiksi pienen rikoksen, josta vanhemmat voivat olla ylpeitä ja säilyttää siten toiveensa ja elämänvaleensa jälkeläistensä heteroseksuaalisuudesta.

Heterovanhempien suhtautumisessa on kyse heidän kokemastaan häpeästä. He itse pelkäävät menettävänsä omat ystävänsä ja joutuvansa naapuriensa pilkan kohteeksi, jos käy ilmi, että perheen nuori onkin homo tai lesbo. Isiä harmittaa ajatus siitä, että myös heidät itsensä voidaan mieltää homoiksi tietyn perinnöllisyyteen liittyvän oletuksen perusteella (”homoleima kestää pojalta isälle”). Heitä kaduttaa ja hävettää, että he ovat insinöörien saunaillanvietoissa yhtyneet homoista veistettyihin vitseihin. Lopulta pilkka on vaarassa kääntyä heihin itseensä, kun käy ilmi, että heidän oma poikansa tai tyttärensä onkin homo. Tyhmyyksissään he purkavat näin syntyvän vihansa lapsiinsa, sillä jäätyään omista sanoistaan kiinni eivät ymmärrä olevansa itse kaikkien asenteellisten ongelmien alkuperä ja syy. He kieltävät mieluummin jälkeläisensä kuin luopuvat kerjäämästä suosiota omilta tuttaviltaan, joiden sosiaalisesta hyväksynnästä he ovat kaulaansa myöten riippuvaisia omassa mikkihiirimäisessä pienuudessaan.

Heteroiden ylläpitämä homofobia on järjetöntä juuri siksi, että useimmat maailman homot ovat heteroiden itsensä tuottamia. Vihamielisyys on kuitenkin ymmärrettävää, sillä porvaristo ei ole koskaan hävennyt surmata jälkeläisiään oman kunnianhimonsa tyydyttämiseksi. Omalla kielteisyydellään heterot tuottavat itse juuri ne ongelmat, joista he homoja moittivat, esimerkiksi salailusta johtuvat irralliset ihmissuhteet. Silloin kun homot epäonnistuvat ihmissuhteissaan, syy on usein heteroseksuaalisen valtakulttuurin, joka on tehnyt kaikkensa pidättääkseen parisuhteiden legitimaation vain heteroiden yksinoikeudeksi.

Mikäli mahdollista, heterovanhemmat pyrkivät tekemään homoseksuaaliset jälkeläisensä myös perinnöttömiksi joko jakamalla enimmän osan etukäteen heteroseksuaalisille jälkeläisilleen, tuhlaamalla kaiken itse tai typistämällä perinnön vain lakiosaan, sillä ”eihän lapseton homo omaisuudella mitään tekisi”. Merkittävin homojen perinnöttömiksi tekeminen tapahtuu kuitenkin poliittisen vallankäytön tasolla: homoseksuaalit jätetään osattomiksi julkisen ja poliittisen vallan perimyksestä jakamalla tärkeät yhteiskunnalliset tehtävät vain heteroille ja heteroiden kesken.

Samalla kun isät rikkovat kaikki ne myönteiset tunteet, joita pojilla ja tyttärillä on ollut heihin itseensä, äidit (nuo kultaiset kuohitsijat) roikkuvat poikiensa munissa kiinni koettaen kieltää heiltä heidän aikuiselämänsä. Tyypillistä on, että homonuoret menettävät vanhempiensa tarkkailussa myös kykynsä ja halunsa kohdata toisia homoja, sillä he tulevat arvioineiksi omia ihmissuhteitaan vanhemmiltaan välittyneiden asenteiden kautta. Sitä puolestaan sanotaan läheisriippuvuudeksi tai masennukseksi, ja tuloksena on itsemurhia.

Poikki. Homoseksuaalisella nuorella ei ole käsitykseni mukaan mitään muuta mahdollisuutta elää vapaata elämää kuin katkaista suhteensa kaikkiin sellaisiin tahoihin, joiden piirissä esiintyy kuvatunlaista henkistä väkivaltaa. Sillä ollessaan tekemisissä väärien ihmisten kanssa homot joutuvat joka päivä suhteuttamaan tekemisensä näihin typeryksiin ja heidän mielipiteisiinsä. Monet homonuoret ovat joutuneet toimimaan jopa eräänlaisina terapeutteina vanhemmilleen koettamalla opettaa heitä hyväksymään sen, mitä seksuaalisuus on.

Tämän henkisen napanuoran ylläpito on kuitenkin tavattoman rasittavaa. Se syö homonuorten voimavaroja. Olemalla perheen tai kirkon uhreja homonuoret omaksuvat ympäröivien ihmisten asenteet suhteessa itseensä. Näin syntyvä kielteinen minäkuva ja negatiiviset käsitykset puolestaan pesiytyvät heidän ihonsa alle, jossa ne rajoittavat heidän henkistä toimintakykyään vähintäänkin alitajuisesti. Sieltä niiden ulos äyskäröiminen tieteellisesti perustelluissa terapioissa kestää noin 5–10 vuotta.

Käsitykseni on, että homojen lieväkin vastustaminen saa aikaan perheissä, kirkossa ja koko maailmassa pelkkää haittaa. Vähäpätöiseltäkin näyttävä kielteisyys riittää yleensä poistamaan luottamuksen vanhempien ja nuorten väliltä, sillä nuoret eivät voi tietää, kuinka suuri periaatteellinen kielteisyys taustalla loppujen lopuksi vallitsee, ja siksi jo pienet vihjeet tekevät vanhempien ihmisten kielteiset kannat selviksi tehokkaasti. Kysymys on paljon vakavammasta ja syvemmästä asiasta kuin julkisessa sanassa on haluttu myöntää. Esimerkiksi kirkko antaa edelleen hiljaisen hyväksyntänsä järjestöjensä piirissä esiintyville eheytysliikkeille, jotka taivuttelevat nuoria itse kieltämään oman itsensä. Tällainen propaganda vetoaa erityisesti yksinäisiin nuoriin, joille se tarjoaa näennäistä sosiaalista hyväksyntää sillä ehdolla, että nuori kääntää oman seksuaalisuutensa itseään vastaan.

Olen pohtinut pääni puhki, miten saisin heteroseksuaaliset aikuiset ja vanhemmat ihmiset ymmärtämään, että homonuorten taivuttelu oman homoseksuaalisen olemuksensa vastaiseen elämäntapaan on yhtä vahingollista kuin raiskaus tai lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Niinpä siitä tulisi rangaista yhtä ankarasti. Homonuoria ei pitäisi taivutella mihinkään sellaiseen, mitä he eivät ole, vaan rohkaista oman olemuksensa mukaiseen elämään.

Teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) lähestyin homojen ja heteroiden eroja muun muassa arvouniversumin käsitteen kautta. Homoilla ja heteroilla on todellakin hyvin erilainen arvomaailma, ja paikoin nämä erot ovat yhteen sovittamattomia. Nähdäkseni jokaisella ihmisellä tulisi kuitenkin olla tässä maailmassa sijansa.

Onnittelen jokaista homoseksuaalia siitä, että häneltä vaadittavassa vapautumisen prosessissa on mahdollisuus tulla itsenäisemmäksi ja seksuaalisesti tietoisemmaksi ihmiseksi kuin kukaan hetero voi omista lähtökohdistaan olla.

Samalla kehotan jokaista homokielteistä vanhempaa pohtimaan, mitä tai keitä heidän vastalauseensa oikeastaan hyödyttävät. Nähdäkseni ne ainoastaan pysyttävät ja vahvistavat sitä heteroseksististä normatiivia, joka on ongelmien pääasiallinen syy. Mikäli homojen asema muodostuu yhteiskunnassa vaikeaksi esimerkiksi työpaikkojen tai ystävien menetysten vuoksi, syy siihen on yksinomaan niiden ihmisten, jotka omalla homofoobisella asennoitumisellaan saavat aikaan kaikki vastoinkäymiset. Myös vaalien lähestyessä jokaisen on jälleen syytä pohtia, kenelle antaa äänensä, jos haluaa pitää kiinni vapaasta ja ihmisten onnellisuuteen tähtäävästä yhteiskunnasta.

Uskonto ja politiikka ovat yksi ja sama

Pääministerinä toimiva Mari Kiviniemi ehti lopultakin ottaa kantaa evankelisluterilaisen kirkon sisällä vellovaan kiistaan siitä, pitäisikö samaa sukupuolta olevien parien kirkolliset vihkimiset legitimoida. Yleisradion haastattelussa pääministeri yhdisti politiikan uskontoon sanomalla, että uskonto ja politiikka olisi pidettävä erillään toisistaan.

Tällä tavoin Kiviniemi koettanee itse erottaa itsensä siitä vaikeasta tosiasiasta, että uskonnot toimivat yhteiskunnassamme valtiovallan suostumuksella. Häneltä on myöskin päässyt unohtumaan Maalaisliiton vaalijuliste, jossa oli pinottu Raamattu ja lakikirja päällekkäin, ja kuvaa täydensi teksti ”Näihin nojaa Maalaisliitto”.

Keskusta on yksi Suomen ideologisesti rasitteellisimmista puolueista. Kristillinen metafysiikka vaikuttaa sen juurikasvustossa vahvasti. Missä uskonto, siellä ongelma. Olisi ehkä hyväkin, että uskonto ja politiikka pidettäisiin erillään. Itselläni on tieteellinen maailmankatsomus, ei irrationaalinen.

Uskonto ja politiikka vaikuttavat toisiinsa nyt siinä, että valtio legitimoi uskontojen toiminnan: se myöntää eräille kirkoille jopa veronkanto-oikeuden ja hylkää tai hyväksyy virallisen uskontokunnan aseman. Esimerkiksi uuspakanalliselta wiccalaisuudelta opetusministeriö hylkäsi virallisen uskonnon statuksen, eikä myöskään Korkein hallinto-oikeus muuttanut päätöstä.


Uskonto ohjaa politiikkaa – ja millä tavalla?

Niin, mitenkä se nyt on, Mari Kiviniemi, pidetäänkö politiikka ja uskonnot erillään? Kuinka ne voitaisiin erottaa toisistaan, kun yksinkertaisinkin ymmärtää, että koko poliittinen universumi on kristillisen metafysiikan läpäisemä? Esimerkiksi filosofi Martin Heideggerin analysoima pelastuksen periaate ulottuu ympäristöpoliittisesta anekaupasta aina poliitikkojen haluun pelastaa oma nahkansa.

Valistusfilosofian mallimaassa Ranskassa kirkko ja valtio koetetaan pitää erillään, mutta asiassa ei ole onnistuttu, vaan valtio joutuu jatkuvasti ottamaan kantaa moniin uskonnollisiin kysymyksiin. Ja katolinen kirkko puolestaan on Ranskassa huomattava poliittisen vallan käyttäjä sekä asenteiden muokkaaja. Ei ole pitkä aika, kun Ranskan valtio otti kantaa muslimien huivipakkoon ja muslimit valtion päätökseen.

Viime aikoina politiikan ja uskonnon eroa on korostettu, kun on väitetty, että islam on pelkkä uskonto, jolla ei ole mukamas mitään tekemistä politiikan kanssa. Esimerkiksi Jaakko Hämeen-Anttila, jota usein käytetään islamin asiantuntijana, on nähnyt islamin yksipuolisesti uskontona tai kulttuuri-ilmiönä. Todellisuudessa islam on myös poliittinen järjestelmä. Näin sanoo jo islamiin sisältyvä din wa-dawlah -periaate, jonka mukaan islamin pitää ohjata politiikkaa. Omituista on, että monet eurooppalaiset poliitikot ja islamin asiantuntijat ovat olleet valmiita sulkemaan silmänsä tältä.

Useimmiten asia onkin niin, että tavalliselle uskovaiselle – onpa hän sitten kristitty tai muslimi – riittää, että hän voi yrittää omalla uskonnon harjoittamisellaan lievittää eksistentiaalista ahdistustaan ja luoda olosuhteet, joissa hän voi elättää itsensä ja perheensä. Uskonto on tällöin politiikan väline ja osa: se on ideologisen vallan käyttöä ja siihen mukautumista. Kääntymys uskontoon on kääntyminen tietyn poliittisen järjestelmän piiriin. Uskonto ohjaa politiikkaa ja politiikka uskontoa niin idässä kuin lännessä.


Uskonnot ovat pesujauhemerkkejä

Usein väitetään, että uskonto on oma tonttinsa, jolla ovat voimassa omat säännöt ja jolle on sopimatonta astua. Todellisuudessa uskontojen tontit sijaitsevat meidän kaikkien omistamassa valtiossa. Kun valtion ja uskontojen avioliitto on tosiasia, vaikutusyhteyden pitää olla vastavuoroista, ja valtion pitää voida päättää siitä, mitä uskontojen piirissä saa, ei saa tai pitää tehdä.

Valtio ei ole voinut säätää sellaista lakia, jolla legitimoitaisiin esimerkiksi sukupuolisyrjintä yhdistyksissä. Yhdistykset eivät saa valikoida jäseniään sukupuolen perusteella tai harjoittaa muuta diskriminoivaa toimintaa. Uskonnot puolestaan ovat samassa asemassa kuin yhdistykset. Niinpä niidenkään ei pitäisi voida diskriminoida ihmisiä valtion siunauksella. Tässä mielessä kirkkojen pitäisi legitimoida samaa sukupuolta olevien avioliitot.

Valtioiden ja uskontojen välisten yhteyksien lisäksi pitää nähdä myös kirkkojen ja uskontojen yhteydet. Kirkko on hallinnollinen rakenne valtion ja uskonnon välillä.

Uskonnot ovat kuin pesujauhemerkkejä, jotka kilpailevat asiakkaidensa sieluista. Kristinusko on tällöin eräänlaista uskontojen Bio Luvilia naturalistisen ja ihmissuhteiden luonnollisuutta painottavan seksuaalisuusnormistonsa vuoksi. Islamilainen yhdyskunta on Sertoa ja buddhalaisuus Omoa.

Kirkot puolestaan ovat firmoja, joiden toimitusjohtajina piispat istuvat. Kristilliset kirkot ovat uskontojen Vidal Sasson, islamilainen yhdyskunta on Procter Gamble ja buddhalaisuus Unilever.

Suomessa politiikan ja uskonnon yhdistämisessä ei ole menty sentään niin pitkälle, että piispat toimisivat ministereinäkin, kuten islamistisissa maissa. Homojen asema on ankea juuri näissä islamilaisissa maissa ja sellaisissa kristillisissä valtioissa, joissa uskonto puristaa poliitikkojen päätä. Eräällä tavalla olisi hyvä, että valtio ja kirkot erotettaisiin toisistaan, sillä tällöin armeijankaan ei tarvitsisi siunauttaa kanuunoitaan kirkolla.

Sen sijaan valtiota ja uskontoja on paljon vaikeampi irrottaa toisistaan. Molemmat kun ovat ideologisia eivätkä pelkästään hallinnollisia muodosteita (valtio poliittinen, uskonto metafyysinen). Nähdäkseni valtion ei pitäisi hyväksyä sellaisia kirkon toimintaa sääteleviä lakeja, jotka mahdollistavat sukupuolisen syrjinnän kirkon sisällä.

Radio-ohjelma islamista

Olin tänään Tuomas Enbusken radio-ohjelmassa keskustelemassa aiheesta ”islamin ja länsimaiden arvot – kohtaavatko ne koskaan”. Muina keskustelijoina olivat lääkäri, islamilaisen yhdyskunnan jäsen Anas Hajjar ja professori Jaakko Hämeen-Anttila.

Kiitokset Tuomas Enbuskelle hyvin juonnetusta lähetyksestä ja erinomaisesti tehdyistä taustatöistä. Ohjelman voi kuunnella Yle Radio 1:n internetsivuilta tästä.

Muutama yleishavainto keskustelusta: ensinnäkin puheaikaa sain kellolla mitattuna vähiten, ilmeisestikin siksi, että pyysin sitä niin ahkerasti. Tämä ei toisaalta haitannut lainkaan, sillä Enbuske esitti tiukimmat kysymykset ja väitteet itse – juuri ne, jotka olisin itsekin esittänyt. Ja kuulijat varmasti arvasivat mielipiteeni muutenkin, joten ei minun aina tarvitsekaan olla äänessä.

Harmi vain, ettei juontaja saanut selviä vastauksia. Anas Hajjar olisi voinut peittää vähemmälläkin maalailulla sen, ettei hän lääkärinä hyväksy homoja ja homoseksuaalisuutta. Hämeen-Anttila puolestaan vajosi turhan syvälle Mesopotamian kastelujärjestelmiin selvittääkseen, mikä nykypäivän islamilaisissa maissa on vikana.


Tehdäänkö homot taas sairaiksi?

Homoseksuaalisuus on yksityisasia, mutta siitä tehtiin suuren poliittisen kädenväännön aihe, ja asiasta kiisteltiin 1990-luvun Suomessa avoimesti. Sen sijaan islam on laajakantoinen poliittinen kysymys, jolla on sosiaalipoliittisia, kulttuuripoliittisia, työvoimapoliittisia, kielipoliittisia, koulutuspoliittisia ja monia muita vaikutuksia, mutta siitä ei sallittaisi puhua juuri mitään.

En olisi puuttunut muutoin homoseksuaalisuuteen, mutta kyseessä on asiakohta, jonka kautta näkyy, että islam ei suvaitse erilaisuutta vaan jakaa maailman tässäkin suhteessa ”oikeauskoisiin” ja ”vääräuskoisiin”. Mielestäni Anas Hajjar rikkoi lääketieteen etiikkaa asettaessaan oman uskonnollisen vakaumuksensa lääketieteen etiikan edelle.

Enbuske Anas Hajjarille: ”Mitä teet, jos vastaanotollesi tulee homoseksuaali poika, joka on muslimi? Mitä sanot hänelle, sanotko hänelle, että se on sairaus, josta pitää päästä eroon, vai voiko olla homoseksuaali muslimi?”

Anas: ”Minulta halutaan jotakin, mikä on eettisesti minun kannalta väärä. Haluatte minun tekevän jotain, mikä on vastoin minun eettistä vakaumusta. Islamissa on sääntöjä, ja tällainen suhde on kielletty. Se, joka rikkoo tällaista kieltoa, se on hänen ja Jumalan välinen asia, ellei hän lähde kehottamaan muita ihmisiä tekemään samaa. Henkilökohtaiset valinnat ovat eri kuin että joku propagoi niitä valintoja. Se luonnollinen tie on avioliitto, ja sillä ihmiskunta kasvaa.”

Näin tuli selväksi, miksi muslimimaat ovat väestönkasvultaan maailman mustimpia alueita ja miksi homot pakotetaan elämään islamilaisissa maissa kuin kusi sukassa.

Tiede on pääosin kumonnut käsityksen, että homoseksuaalisuus on ”oma valinta” (tietysti sen pitää saada olla myös sitä), ja Anas Hajjar olisi lääkärinä velvollinen noudattamaan koululääketieteen suositusta, jonka mukaan homoseksuaaleja tulisi kannustaa adekvaattiin elämäntapaan. Ikävä sanoa, mutta hän tuli rikkoneeksi lääketieteen periaatteita omalla kehotuskiellollaan, juuri sillä, joka esti vuosikymmenien ajan asiallisen tiedon jakamisen homoseksuaalisuudesta. Ja johtopäätökseni on: islamin – siis nimenomaan islamin piirissä ja vuoksi – vallitsee edelleen jyrkkä homovastainen normatiivi, joka on ristiriidassa liberaalin yhteiskuntajärjestyksemme kanssa. On vaarallista, jos islamilaisia normeja ajetaan voimaan lääkärin auktoriteetilla.

Hieman yllättävä oli professori Jaakko Hämeen-Anttilan puolustelu, jonka mukaan ”tässä hieman yllättäen katsotaan, että homoseksuaalisuus liittyy vain ja ainoastaan uskontoon”. – Jaahas. Kukahan ja ketkähän ovat ajaneet homovastaisuutta uskontojen tuella?

Kyllä totuus on se, että länsimaissakin esiintynyt homovastaisuus on seurannut nimenomaan uskonnoista: islamista, juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Tämä on tosiasia, ei mielipide. Homoja on viety roviolle tasan tarkkaan uskontojen vuoksi ja uskonnollisin argumentein. Päävastustajat ovat olleet meidän päiviimme asti kaikenlaisia päiviräsäsiä ja jeesusbussilaisia. Ja maissa, joissa islamin vaikutus on vahva, kuten Hollannissa ja Britanniassa, homojen vastustajat ovat nimenomaan muslimeja. Juuri he haluaisivat vääntää ”homojen Mekkana” tunnetun Amsterdaminkin normiruuvit kiinni.

Homovastaista propagandaa harjoitetaan islamilaisissa maissa organisoidusti ja uskonnon tuella. Jo siksi olisi väärin nähdä uskonto ja politiikka erillään toisistaan. Islam on nimenomaan poliittinen järjestelmä ja osa valtiollisen vallan käyttöä. Iranissa on vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen jälkeen murhattu kuolematuomioilla noin 4 000 homoseksuaalia, ja homoseksuaalisuudesta rangaistaan kuolemalla myös Saudi-Arabiassa ja Pakistanissa.

Egyptissä, joka pitää itseään demokraattisena valtiona, tuomittiin vuosina 2001–2002 useita kymmeniä homoja 3–5 vuoden vankeusrangaistuksiin (niin sanottu ”Kairo 52” -tapaus). Tuomiot annettiin siitä huolimatta, että maassa ei ole edes homoseksuaalisuuden kriminalisoivaa lakia, vaan syytteet luettiin sharian perusteella ja ”valtion vastaisesta toiminnasta”. Mihin Hämeen-Anttilan asiantuntemus yltäisikään, jos hän liikkuisi silmät auki Afrikassa?

Mielestäni on surullista, että myös musliminaisia yhdistää tähän maailmaan vain silmien tasolla oleva postiluukku, ja vähällä eivät pääse heterotkaan: esimerkiksi tämän uutisen mukaan saudiarabialainen eronnut perheenisä tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen ja 1 000 raipaniskuun vain siksi, että hän oli puhunut televisiossa avoimesti seksielämästään. Kaapu musliminaisella on yhtä olennainen osa ”kulttuurista identiteettiä” kuin kahleet mustalla orjalla.

Lisää faktatietoa islamin nojalla suoritettavista kuolemanrangaistuksista, amputaatioista ja naisten aseman polkemisesta Saudi-Arabiassa löytyy tästä (ks. luku ”Politiikka ja yhteiskunta”).


Jumalat ja homoseksuaalisuus

En ole ottanut uskontojen ja homoseksuaalisuuden suhteisiin kantaa pelkästään normatiiviselta kannalta tai historiallisin argumentein vaan filosofisesti ja psykologisesti: analysoituani läpikotaisin sen, millä tavoin ontologisen jumalaoletuksen sisältävät uskonnot ovat homoseksuaalisuuden sublimaatiota ja miksi niissä toisaalta vallitsee lajinsäilytysstrategioista juurensa juontava homovastaisuus. Pidän siis kiinni teoksessani Enkelirakkaus (2008) esittämästäni näkemyksestä, että ontologisen jumalaoletuksen sisältävät uskonnot ovat oidipaalisen kompleksin ilmaisuja ja sisältävät ambivalentin suhteen, jossa (homoseksuaalisuutta kuvaava) ihmisen rakkaus Jumalaan arvotetaan kielteisesti lähinnä lisääntymisihanteisiin liittyvien immanenttien syiden vuoksi. Tässä mielessä kyseiset uskonnot ovat tekopyhiä ja ristiriitaisia.

Henkilökohtaisella ulottuvuudella katson, että uskonnollinen kokeminen on parhaimmillaan ilman uskontoa, sillä uskonnot ovat eräänlaisia firmoja, jotka koettavat päästä osingoille ihmisten hengellisistä kokemuksista. Yleensäkin ihmettelen, miksi ihmisille riittää uskonto, sillä uskonto pakottaa ihmisiä tyytymään johonkin auktorisoituun tekstiin tai opetukseen. Miksi ihmiset eivät valitse rationaalista filosofiaa, sillä sen avulla pääsee paljon syvemmälle? Henkisyyden ei pitäisikään olla uskontojen monopoli, sillä uskonnot yleensäkin vain latistavat spirituaalisia ja intellektuaalisia kokemuksia normeillaan ja rajoituksillaan.

Mitä uskonnollisiin kertomuksiin tulee, minua kiehtovat enemmänkin suomalaisten salokorpien jumalat sekä kreikkalaisten tarujen jumalhahmot, jotka kuiskivat pinjapuiden ja sypressien suojista. Sen sijaan autiomaiden kivikasvoiset jumalat ilmentävät maan ja taivaan jyrkkää vastakkainasettelua. Juuri niiden piiristä myös länsimaissa tunnetut dualismit, kuten sielun ja ruumiin sinänsä keinotekoinen kahtiajako, ovat lähtöisin. Uskonnollisperäiset dualismit heijastuivat tietysti myös rationalismin alkeismuotoihin, joita leimasi ontologinen jumalaoletus, ja filosofian irrottautuminen uskonnollisista perinteistään kesti kolmesataa vuotta. Siksi saavutettu vapaus on nyt säilyttämisen arvoista.


Islam on poliittinen järjestelmä

Olisin halunnut kysyä Anas Hajjarilta, voiko hän Suomen Islamilaisen Neuvoston (SINE ry:n) hallituksen puheenjohtajana taata, luvata tai edes yhtyä toivomukseeni, ettei Suomessa koskaan käytetä väkivaltaa islamin nimissä samalla tavoin kuin Hollannissa, jossa Pim Fortuyn ja Theo van Gogh ammuttiin mielipiteidensä vuoksi kadulle. Vai onko kyseessä taaskin vain jokaisen muslimin oma valinta?

Kummallista on, että aina, kun islamin piirissä tapahtuu jotakin myönteistä, uskonoppineet pitävät sitä islamin mukaisena, mutta kun sattuu jotakin kielteistä, sillä ”ei olekaan mitään tekemistä islamin kanssa”. Muslimien maailma muodostaa heidän omasta mielestään jakamattoman kokonaisuuden: muslimin elämässä henkisyys ja käytäntö ovat sopusoinnussa niin, että jokainen pikkusormen koukistuskin on hänen uskonsa ilmaus. Tilallisten konstellaatioiden, aina arkkitehtonisista suhteista alkaen, katsotaan ilmaisevan islamia, aivan kuten ritualisoituneissa ja pakkoneurooseja hyödyntävissä uskonnoissa on aina ajateltu. Mutta kun jonkun muslimin sormi koukistuu räjäyttääkseen pommin Lontoon tai Madridin metrossa, tällä elämänkäytännöllisellä seikalla ei yht’äkkiä tunnustetakaan olevan tekemistä islamin kanssa, vaikka sillä joidenkin muiden muslimien mielestä aivan selvästi on.

Terroristijärjestö al-Qaida saa 35–40 prosentin kannatuksen kadulta mitattuna muutamissa länsimaalaistuneimmissakin muslimimaissa, kuten Algeriassa, Libanonissa ja Syyriassa. Se, miksi uskonto on tekemisissä politiikan kanssa, johtuu siitä, että muu ei oikeastaan ole mahdollista. On vastuutonta maalata islamista sellaista kuvaa, että se on täydellinen järjestelmä, jonkinlainen pumpulinen syli, jonne jokainen muslimiksi kääntynyt tai kasvanut humpsahtaa.

Mistä islamin sisäinen jakautuneisuus sitten johtuu? Väistämätön totuus on, että suurimmasta osasta muslimeja ei koskaan voi tulla niin sanottuja hurskaita uskonoppineita tai Jaakko Hämeen-Anttilan kaltaisia kirjanoppineita, sillä sellaiseksi tulo kestää 30 vuotta. Valtaosassa tapauksista muslimi ei käänny eikä kasva tuohon viattomaan ja hengelliseen islamiin vaan hän kääntyy tai kasvaa nimenomaan poliittiseen islamiin.

Juuri näin selittyy se, miksi islam on poliittinen aate ja miksi sen kautta käytetään valtaa. Ja onhan toki mahdollista, että terroristitkin ovat väkivaltaisia nimenomaan siksi, että he ymmärtävät islamin hurskaasti, kirjaimellisesti ja oikein! Tällöin väkivalta tulee kulman takaa vastaan myös niin sanotun oppineen islamin nimissä.

Merkille pantavaa on, että esimerkiksi Saksassa, jossa suuri osa turkkilaisista kärsii työttömyydestä, pelätään muslimeihin kohdistuvaa terroristien värväystoimintaa. Vaikka islamilaisen yhdyskunnan johtajat kieltävät terroristiyhteydet, he käyttävät kuitenkin tilannetta hyväkseen kiristääkseen yhteiskunnalta rahaa. Johtajat ilmoittavat, että he ”eivät ehkä pysty pitämään taustajoukkojaan aisoissa” ja että terrorismi lisääntyy ”spontaanisti”, mikäli muslimiyhdyskuntia ei tueta. Kansalaisia tuleekin kai tukea tasavertaisesti, mutta jos etnisiin eroihin vedoten penätään erityisetuja, kuten moskeijoiden rakentamista yhteiskunnan toimesta, kyseisen verukkeen käyttöön tulee kiristyksen maku.

Myös loukkaantumisesta on tullut muslimikulttuurissa tekosyy, jota käytetään länsimaiden kiusaamiseen. Etiikan teorioissa erotetaan ihmisoikeuksien loukkaukset kulttuuristen, subjektiivisten ja esteettisten arvojen loukkauksista. Tätä muslimit eivät tee. On kuitenkin aivan eri asia loukata esimerkiksi ihmisten poliittisia oikeuksia, kuten sananvapautta, kuin loukata jonkun ihmisen subjektiivisia uskonnollisia tunteita. Silti muslimit sallivat ensin mainitun mutta pitävät subjektiivisten uskonnollisten tuntemusten loukkauksia niin paheellisina asioina, että niistä langetetaan jopa tappouhkauksia. Loukkausten arvioiminen sinänsä ja niiden sanktioiminen eivät ole tällöin missään järjellisissä suhteissa.

Islamin opettajien käsitys, että islam on täydellinen mutta muslimi erehtyväinen, on nykyaikaisen hermeneutiikan valossa surkuhupaisa. Hermeneuttisessa tulkintatieteessä katsotaan, että uskonnollinen teksti on merkityksellinen vain vastaanottajan tajunnassa. Jos ei olisi lukijoita, ei olisi uskontoakaan. Siten ei ole olemassa islamia ilman muslimia. Koska islam voi esiintyä vain muslimissa ja koska muslimi on erehtyväinen, on islamkin erehtyväinen. Uskonto on voimassa vain tulkintana, ei tekstinä. Sitä paitsi uskonnothan ovat alun perinkin ihmisten luomuksia. Jos islamia pidetään erehtymättömänä, seuraa juuri sellaista fundamentalismia, joka on islamille tyypillistä. Ja juuri tämän vuoksi islam on periksi antamaton ja fanaattinen uskonto: sen kautta ihmiset absolutisoivat itsensä ja omat käsityksensä.


Olosuhteilla selittämisestä ja vapaudesta

Pahoittelen radio-ohjelman kuuntelijoille, mikäli keskustelusta syntyi vaikutelma, että osallistujat puhuivat toistensa ohi. Olisin halunnut puuttua enemmän islamin tuottamiin arkipäivän ongelmiin.

Hämeen-Anttilan edustama kanta, että islamilaisissa maissa menee huonosti taloudellisten syiden vuoksi, on selityksenä pinnallinen. Marxilaisessa yhteiskuntatieteessä on totuttu ajattelemaan, että syynä ihmisten kurjuuteen tai vihamielisyyteen ovat aina vain olosuhteet, esimerkiksi taloudelliset tekijät.

Tämä ei ole kuitenkaan selitys, joka vastaisi kysymykseen ”miksi?”, vaan se on pikemminkin deskriptio: kuvaus siitä, mitä tapahtuu. Se tuottaa edelleen jatkokysymyksen: miksi taloudelliset olot ovat niin kurjat? Tähän voidaan vastata viittaamalla esimerkiksi tuotannon tapaan, siihen, että omistussuhteet ovat kehnot. Myös tämä generoi jatkokysymyksen: miksi sitten omistussuhteet ovat niin kurjat? Kysymykseen voidaan vastata: siksi, että asiaan vaikuttaa valta. – No mistäs valtasuhteet sitten johtuvat? Näin on päädytty siihen, että korkeimmiksi selitysperusteiksi paljastuvat lopulta kulttuuriset ja ideologiset uskomukset.

Valtasuhteet johtuvat siitä, mihin ihmiset uskovat. Toinen mahdollisuus olisi päätyä Richard Lynnin ja Tatu Vanhasen tavoin johonkin ihmisten olemusta koskevaan selitykseen, esimerkiksi siihen, että muutamat kansakunnat ovat älykkäämpiä kuin toiset.

Olen pahoillani, mutta näin todellakin on: ihmisten kurjuus johtuu taloudesta, talous tuotantosuhteista, tuotantosuhteet vallasta ja valtasuhteet ideologioista ja uskomuksista – tai sitten ihmisten ominaisuuksista. Joissakin tapauksissa syinä saattavat olla luonnonkatastrofit tai muu huono onni, mutta ne ovat poikkeuksia, eikä niihin vetoamalla voida kumota sitä yleispätevää kausaaliketjua, jossa ylimmiksi perusteiksi osoittautuvat aina ideologiat, uskonnot, arvojärjestelmät tai ihmisten ominaisuudet.

Kärjistetysti asiaa voisi havainnollistaa niin, että hindulaisessa Intiassa vallitsee kurjuus, koska siellä uskotaan sykliseen maailmankuvaan eikä ihmisillä ole kiire minnekään. Länsimaissa taas uskotaan protestanttiseen työmoraaliin, minkä johdosta talous kukoistaa. Islamissa puolestaan vallitsee omansalainen uskomusjärjestelmä, joka ei valitettavasti toimi liberalismin, demokratian eikä valistusihanteiden veroisesti.

Mutta hauskaa oli kuulla Hämeen-Anttilalta, että hänkään ei ole kulttuurirelativisti. Minunkin mielestäni on parempia ja huonompia kulttuureita.

Sen sijaan Hämeen-Anttila nähdäkseni erehtyi yrittäessään käyttää Hitler-, Stalin- tai Mussolini-korttia ja todistellessaan, että käsityksissäni länsimaisten vapausihanteiden toimivuudesta on jotakin vikaa. Asia tuli esille viitatessani Erich Frommin tulkintoihin totalitarismien syntymekanismeista: totalitarismit syntyivät Frommin näkemyksen mukaan ihmisten vapautumisesta ja siitä, että uskonnon kahleista irtautuneet eurooppalaiset eivät olleet vielä henkisesti valmiita ottamaan sisäistä vapauden kokemustaan vastaan. Siksi he altistuivat ulkoisten auktoriteettien johdettaviksi. Tästä huomautuksestani Hämeen-Anttila pyrki päättelemään, että vapauden kautta on voitu tuottaa myös negatiivisia ilmiöitä.

En tiedä, onko Hämeen-Anttila perehtynyt Frommin tuotantoon tai tullut aukaisseeksi omia kirjojani, mutta niin Hankamäki kuin Frommkin näkevät totalitarismit nimenomaan liberalismin ja demokratian häiriötiloina ja vääristyminä. Ne eivät seuranneet vapaudesta sinänsä vaan – kuten Frommin teoksen nimikin (Escape from Freedom, 1941) kertoo – totalitarismien luomisessa oli kyse vapauden pakenemisesta. Näin ollen voin sanoa, että vapaus sinänsä on edelleenkin korkea arvo, jota kannattaa tavoitella, ja liberalismi yhteiskuntajärjestelmä, jota on järkevää pitää voimassa.


Islamkritiikki maahanmuuttokritiikin osana

Professorin valta tehdä yleistyksiä on tietenkin paljon suurempi kuin palkattoman tutkijan, mutta on syytä muistaa, että minäkään en ole leimallisesti ”islamkriitikko”. Islamkritiikkini on osa maahanmuuttokritiikkiä, ja se puolestaan on osa kansallisvaltioiden puolustamista. Lausuessani, että lähes kaikki hyvä, joka kulttuuriimme sisältyy, on tuotettu länsimaisen liberalismin, demokratian ja valistusihanteiden kautta, tarkoitin seuraavaa.

Vielä 1600-luvulla Euroopassa elettiin feodalismin ja ruhtinaskuntien sääty-yhteiskunnassa, jossa yhteiskuntaluokat kamppailivat keskenään: oli työväenluokka ja ylemmät säädyt, eripurainen aatelisto ja maatalousväestö. Vasta kansallisvaltioaate teki mahdolliseksi sen, että työväestö, maatalousväki ja säädyt saattoivat löytää toisensa ja yhteiset etunsa sekä puhaltaa samaan hiileen. Näin he tekivät saadakseen vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ihanteet toteutumaan, ja lopullisesti tämän mahdollisti hegeliläinen kansallisvaltio 1800-luvulla. Kansallisvaltio on siis Järjen instrumentti, jonka kautta voitiin toteuttaa liberalismia ja demokratiaa.

Sen sijaan nykyisenä globalisaation aikana voimaan uhkaa jäädä vain paikallistaso ja maailmanlaajuinen taso, kun kansallisvaltioita heikennetään muun muassa Euroopan integraation vuoksi. Paikallistaso on kuitenkin aivan liian heikko hyvinvointiyhteiskunnan organisoimiseksi, ja globaali taso puolestaan liian etäinen. Globaalin tason kautta voidaan ehkä sopia ekologisten ongelmien korjaamisesta, mutta tämänkin työn tekijäksi kaivataan kansallista tasoa. Kansallisvaltioita tarvitaan lähes kaikkien pulmien ratkaisemiseen, ja ilman kansallisvaltioita ja niiden rajoja syntyy suuria ongelmia.

On tärkeää, että etniset konfliktit kohdattaisiin edelleenkin kansakuntien rajoilla eikä niitä siirrettäisi kansallisvaltioiden sisäpuolelle, kuten monikulttuurisessa yhteiskunnassa uhkaa käydä. Tässä mielessä kannatan Samuel P. Huntingtonin teoksessaan The Clash of Civilisations (1996) esittämää näkemystä, että siirryttäessä kaksinapaisesta kylmän sodan maailmasta moninapaiseen maailmaan myös konfliktit paikantuivat 1990-luvulla kulttuuripiirien rajoille. Huntingtonin analyysi on oivaltava, sillä hän ajattelee, että maailman kulttuurit eivät erotu enää toisistaan aseiden eivätkä rahan perusteella. Nykyisenä globalisaation ja kapitalismin aikana, jolloin aseet ja raha alkavat olla kaikkialla samanlaisia, maailman valtiot erottuvat toisistaan kulttuurien, esimerkiksi uskontojen, perusteella.

Ja kyllähän uskonnoilla eroja onkin; Huntington esimerkiksi näkee, että suurimmassa osassa maailman konflikteista on yhtenä osapuolena islam. Tilastot kertovat myös, että yli puolet maailman terroriteoista on tehty vuoden 1968 jälkeen islamin nimissä, ja yli 80 prosenttia terrori-iskuissa kuolleista ovat saaneet surmansa muslimiterroristien toimesta. Osuuksia voidaan pitää suurina, sillä laskuissa ovat mukana myös 1970-luvulle aktivisminsa ajoittaneiden kommunistiterroristien teot. Huntington ei tosin katso, että ongelmat johtuisivat suoraan islamista vaan että terrorin motiivit syntyvät islamilaisissa maissa hallitsemattoman väestönkasvun vuoksi - tosin senkin takana vaikuttavat islamin seksuaalipoliittiset lisääntymisnormit.

Huolestuttavaa on, että 2000-luvulla konfliktit ovat siirtyneet kulttuurien puskurivyöhykkeiltä ja rajapinnoilta keskelle kansalaisyhteiskuntia, ja keskeinen syy tähän on siirtolaisuus.

Syyllisenä globalisaatioon ja maahanmuuton varjopuoliin nähdään usein liberalismi, vaikka todellinen syyllinen on uusliberalismi. Mitä eroa näillä kahdella sitten on? Klassinen liberalismi tunnustaa aateveljensä utilitarismin eli hyötyopin, joka tähtää kansalliseen etuun. Sen sijaan uusliberalismi ei tunnusta kansallista etua vaan kattaa vain kapitalismin, suuryritysten vallan ja väestöjen hallitsemattoman siirtelyn.

Keskeinen kysymys on, miksi myöskään niin sanottua sosiaalista globalisaatiota eli monikulttuurisuutta pitäisi edistää. Kysymystä voidaan edelleen jatkaa: miksi pyrkiä tekemään jokaisesta maasta erikseen monikulttuurinen, kun maailma sinänsä on jo monikulttuurinen koostuessaan monesta erilaisesta valtiosta?

Ensinnäkin (1) olisi perin naiivia kuvitella, että vuosisatojen aikana luodut kulttuurit olisivat ylipäänsä siirrettävissä maasta toiseen. Toiseksi (2) monikulttuurisuudesta seuraa konflikteja. Ja kolmanneksi (3) monikulttuurisuuden tavoittelu johtaisi siihen, että omaleimaisista kulttuureista jouduttaisin hiomaan särmät pois suvaitsevuuden ja yhteensovittamisen merkiksi.

Väitteeni onkin, että monikulttuurisen yhteiskunnan tavoittelu johtaa paradoksaalisesti yksiaineksiseen yhteiskuntaan, monokulttuuriin, joka ei ole enää kansallisvaltioiden kaltainen, säilyttämisen arvoinen ja rikas yhtenäiskulttuuri vaan pilalle hapatettu, pyöristelty ja orwellilaistettu monoliitti, joka lainehtii maailman ympäri ulottuvana Neuvostoliittona. Monikulttuurisuuden ideologia on sukua kommunismille, vaikka se nyt syntyykin globaalin kapitalismin tuloksena.

Ne, jotka arvostelevat kapitalismiin liittyvää globalisaatiota, kannattavat usein monikulttuurista yhteiskuntaa, vaikka nämä ovat toistensa käänteispuolia. Ristiriitaista onkin, että ne (lähinnä vihervasemmistolaiset) tahot, jotka arvostelevat Coca-Colaa ja Disneylandia, vaativat kuitenkin monikulttuurisuutta, joka on sekin eräänlainen yhtenäiskulttuurisen totalitarismin muoto: kapitalistinen totaliteetti, joka poikkeaa kommunistisesta yhtenäisvaltiosta vain sikäli, ettei sosialistisista maista saa purkkaa eikä sukkahousuja.

Se, että nykyajan vihervasemmisto vastustaa äänekkäästi globalisaatiota mutta ei muista puolustaa sen vastakohtaa eli kansallismielisyyttä, on aivan samanlaista kuin 70-lukulaisten halu hinkua maailmaan rauhaa mutta unohtaa kommunistimaiden ydinaseet. Ei siis pidä paikkaansa, että hullujen paraatilla olisivat nykyään uudet rumpalit – kyllä noilla monikultturisteilla ja kansakuntien sekaisin panijoilla on edelleen entiset pelimannit, joiden nuottiviivastoilla tanssivat sosialismin huru-ukot.

Itse katson, että kansallisvaltioiden järjestelmä takaa parhaiten rauhan, vapauden ja ihmisoikeudet maailmassa. Kansallisvaltioiden kautta on saatu toteutumaan sekä liberalismi, demokratia että valistusihanteet, ja siksi ne ovat puolustamisen arvoisia asioita myös ulkoa tulevia haastajia vastaan.

Kuten havaitsette, näistä asioista riittäisi paljon sanottavaa, mutta juuri nyt tila uhkaa loppua, joten joudun lopettamaan lähetykseni. Kiitos kaikille, jotka kommentoitte radio-ohjelmaa Hommaforumissa.

Uskosta ja järjestä ilmojen teillä

Uskonnonvapautta puolustellaan usein liberalismilla ja valistusihanteilla eli yksilöiden oikeudella ajatella ja uskoa vapaasti, mitä haluavat. Näin on siitä huolimatta, että liberalismi ja valistus syntyivät rationalismin tuloksena ja uskontokritiikin merkiksi. Valistuneen käsityksen mukaan sivistyneiden ihmisten tulee suvaita myös rationalismista poikkeavia uskonnollisia katsomuksia, vaikka monet uskovaiset eivät suvaitsekaan rationalisteja.

Todellisuudessa tämä on huono kauppa, sillä järjen tuella tapahtuva järkevyyden kiistäminen on perimmältään järjetöntä. Rationalismi, joka kannattaa irrationalismia pelkän suvaitsevuuden vuoksi, muuttuu helposti itsekin irrationalismiksi.

Käytännön esimerkin siitä, miksi uskonnon harjoittamista ei voida kohottaa järjen rinnalle eikä ohi, tarjoaa tämänpäiväinen uutinen, jonka mukaan tunisialainen lentäjä tuomittiin Italiassa 20 vuodeksi vankeuteen ”rukoilemisesta lentokoneen turmahetkellä”.

Rukoileminen voi tietysti tuntua lohdulliselta, jos koneen propellit pysähtyvät kesken matkan ja tarvittaisiin siivet selkään. Tunisair-yhtiön ATR-72-konetta ohjannut pilotti meni kuitenkin paniikkiin huomattuaan polttoaineen olevan loppumassa ja turvatoimiin ryhtymisen sijasta alkoi rukoilla kovaäänisesti eikä noudattanut hätätilanteita varten annettuja ohjeita. Sisilialaisen tuomioistuimen mielestä lentäjä teki lisäksi väärän päätöksen laskeutuessaan mereen, kun hänen olisi pitänyt koettaa liukua lähimmälle kentälle.

Kun koneen 39 matkustajasta 13 kuoli, tuli jälleen osoitetuksi, kuinka uskonto tappaa. Varsin pahasti oli kyseisen pilotin koulutus mennyt pieleen, sillä harvoinpa ammattitaitoiset lentäjät, joita tämänkin tyyppisen koneen ohjaamossa pitää olla kaksi, menettävät tilanteen hallinnan niin pahoin, että he luopuvat kaikista pelastusyrityksistä ja alkavat mellastaa henkivoimia apuun.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä jumalia pilotti apuun kutsui. Koska kyseessä oli tunisialainen lentäjä, todennäköisesti Allahia. Niinpä kysymys kuuluu, eivätkö ihmiset voi rukoilla hiljaa mielessään. Lauseen ”Allah, auta!” lausumiseen ei paljon aikaa kulu. Ehtiväthän New Yorkin terrori-iskun koneita ohjanneet pilotitkin lausua ”Allah on suurin!”, vaikka myös heillä oli törmäyshetkellä kädet täynnä työtä. Ja samassa kaupungissa onnistui juuri moottorivaurion saaneen koneen pakkolasku jokeen ilman, että kukaan menetti henkeään – ammattitaitoisen amerikkalaispilotin ansiosta.

Teologiselta kannalta olennaista rukouksessa on spiritualiteetti eli henkinen tila, jossa uskon akti suoritetaan – ei aktiivinen toiminta pelkän rukouksen itsensä vuoksi. Sitä sanottaisiin kristillisissä länsimaissa ulkokultaisuudeksi. Esimerkiksi Martti Luther opettaa, että rukoilemisen ohella tarvitaan aktiivista työtä rukouksen päämäärien edistämiseksi, eikä rukous saa estää asioihin tarttumista. Herra auttaa sitä, joka auttaa itseään. Rationalisoidussa kristinuskossa järki ja usko ovatkin sopusoinnussa, aivan niin kuin buddhalaisuudessa ja hindulaisuudessakin. Kristinusko opettaa ”valitse”, kun taas kun taas islamin käsky on omaa nimeään myöten ”alistu” (sana ”islam” merkitsee alun perin ’alistumista’). Juuri tämä katsomusero selittää sitten myös eri uskontokuntiin kuuluvien erilaista toimintaa esimerkiksi hädän hetkellä.

Otetaanko uskonto vakavasti?

Tuomas Nevanlinna on Radio Helsingin maskotti, aivan kuten hänen keskustelijaparinsa Jukka Relanderkin. Molemmilla on maineikas sukunimi, josta on tunnetusti apua julkkikseksi ryhtymisessä suomalaisessa seurapiirielämässä.

Nevanlinnan ja Relanderin puheentuottamismenetelmä on yksinkertainen. Ensin valitaan jokin tekninen tai teollinen aihe, joka liittyy kaupungistumiseen tai talouselämään. Esimerkiksi kelpaavat vaikkapa liukuportaat. Sitten ne tulkitaan vertauskuvaksi ja etsitään laitteistolle analogia eli vastaavuus yhteiskunnallisen elämän piiristä. Tämän jälkeen puhutaan kyseisestä abstraktista ja yhteiskunnallisesta asiasta liukuportaiden vertauskuvan kautta, esimerkiksi siihen tapaan, että (esimerkki on keksitty) ”yhteiskunnallinen uusintaminen, talousjärjestelmä ja teollinen tuotanto ovat kuin liukuportaita, jotka kiertävät lakkaamatta ja kuljettavat eri porrasaskelmilla olevia ihmisiä luokkayhteiskunnan kerroksesta toiseen”.

Tulos on, että kuulijalle syntyy havainnollinen käsitys itse aiheesta, jolloin tie ymmärtämiseen tasoittuu. Lopulta kuulija alkaa pitää sekä itseään että puhujia neroina. Olennaista on, että keskusteltaessa liukuportaista voidaan tietenkin puhua kaikista muista paitsi Radio Helsingin taustalla vaikuttavan mediakonsernin eli SanomaWSOY:n omista liukuportaista.

Samaan konserniin kuuluva Helsingin Sanomat nosti äskettäin suurella kiitoksella esiin sen, että Tuomas Nevanlinna on julkaissut uskonnollisen kustantamon kautta pari uskontoa käsittelevää teosta. Lehti kiittää filosofi Nevanlinnaa siitä, että hän ”ottaa uskonnon vakavasti”. Mutta kuinka ihailtavaa tuo filosofien ja muiden tieteilijöitten taipumus ottaa uskonto todesta loppujen lopuksi on? Ja millä tavoin he ottavat uskonnon vakavasti?

Antti Eskola sai vähän aikaa sitten valmiiksi kolmiosaisen uskontrilogiansa, jonka osassa Tiedän ja uskon (2003, s. 92) hän puolestaan kiitti jyväskyläläistä uskonnonfilosofi Sami Pihlströmiä siitä, että tämä näyttää olevan niitä harvoja filosofeja, jotka ”ovat pitäneet uskontoa pohtimisen arvoisena”. Huomattava on, että niin Nevanlinnalla, Eskolalla kuin Pihlströmilläkin on myönteinen kuva kristinuskosta.

Itse katson, että jokainen heistä on huolissaan taivasosuudestaan, eikä Eskolakaan tehnyt suurta poikkeusta luopuessaan uskostaan marxismiin. Hän tuli vain yhdestä uskosta toiseen. Lisäksi hänen uskonnollinen etsintänsä jäi ohueksi, sillä hän jäi tietoteoreettisen pohdinnan vangiksi analysoidessaan, onko maailma parempi vai huonompi ilman Jumalaa vai Jumalalla varustettuna. Näin ajateltaessa kyse on pragmatismista eli pelaamisesta sillä kysymyksellä, mitä käytännössä tapahtuu, jos ihminen uskoo tai ei usko. Yhtä hyvin voisi spekuloida uskolla Eskolaan itseensä tai Kekkoseen. Samantyyppistä uhkapelurin strategiaa harrasti tunnetusti jo Blaise Pascal.

Pihlströminkin asenteessa on kyse uskonnon tietoteoreettisilla ehdoilla askartelusta: hänkin pohtii uskonnollisen uskon ”oikeutusta” milloin kognitiivisten teorioitten, milloin episteemisten tai fideististen ehtojen vallitessa. Pohdinnan ulkopuolelle jätetään tällöin sekä uskonnollisen kokemuksen merkitykset että eksistenssifilosofiset ajatukset Jumalan läsnä- tai poissaolosta. Pelkän sosiologis-pragmatistisen ajattelun vangiksi jääminen latistaa niin Eskolan ja Pihlströmin kuin Nevanlinnankin pohdintoja. Eskolan ja Pihlströmin uskonnonfilosofiset pyrkimykset olen arvioinut jo teoksessani Filosofiset viuhahdukset (2007, s. 325–330).

Jos uskonnollisia kysymyksiä tarkastellaan arvioimalla vain niitä yhteiskunnallisia tuloksia, jotka seuraavat, jos ihmiset uskovat tai eivät usko, tällainen ajattelutapa vahvistaa uskontojen omaa pinnallisuutta. Esimerkkinä siitä on amerikkalainen menestyksen teologia. Sen mukaan rikkautta pidetään seurauksena uskosta Jumalaan, kun taas köyhyyttä ja kurjuutta pidetään Jumalan rangaistuksena tai merkkinä epäuskosta. Kuinka julma alistamisen väline uskonnosta voikaan tällöin tulla?

Eräs toinen suomalaisten nykyteologien – teologi Nevanlinnan, teologi Eskolan ja teologi Pihlströmin – heikkous liittyy siihen, että he eivät erota uskoa ja uskontoja riittävän selkeästi toisistaan. Tästä erottamisesta myös kirkko varoittaa ihmisiä, sillä sen valta riippuu siitä, miten kuuliaisesti ihmiset noudattavat uskontokunnan tapoja ja maksavat kymmenyksiään. Monille ihmisille kirkko on pelkkä rakennus. Uskon ja uskonnon erottaminen voisi olla hyväksi ihmisten omalle spiritualiteetille.


Onko huoli uskonnoista epäuskoisuutta?

Entä uskonto itse? Mikä rooli sille olisi myönnettävä? Uskonnot ovat nykypäivänäkin hurjia vallankäyttäjiä. Minusta on huolestuttavaa, jos niin sanottuina intellektuelleina pidetyt henkilöt alkavat kiemurrella uskontojen taakse omassa kuolemanpelossaan, joka on vain henkilökohtaista alkuperää. Minulle se kertoo, että he ovat epävarmoja eivätkä tosiasiassa usko mihinkään. Usko taas ei petä, kun uskoo. Mutta vielä paljon huolestuttavampaa on, että uskontojen kautta tukahdutetaan ihmisten älyllisiä pyrkimyksiä ja korvataan järjen käyttö ideologisella vallalla.

Tiedän kyllä, kuinka suhteellista ja puolueellista esimerkiksi yliopistollinen asiantuntijavaltakin on, mutta en kääntyisi etsimään parempaa vaihtoehtoa uskontojen piiristä. Kenties paras vaihtoehto voisi löytyä sekä uskonnon että tieteen ulkopuolelta, sillä ne molemmat ovat metafyysisen ideologian eli tietynlaisen uskonnon muotoja omassa kartesiolaisessa puhtaan tiedon ja jumaluuden tavoittelussaan. Niiden tuolle puolen pyrkii asettumaan esimerkiksi Martin Heideggerin edustama ajattelu (Denken), joka hylkää niin sanotun ontoteologisen metafysiikan eli uskonnollisella savijalustalla lepäävän tieteilyn kokonaisuudessaan.

Entä toimiiko uskonto edes käytännössä? Omasta mielestäni ei ole mitään syytä luritella ylistyslauluja uskonnoille maailmassa, jossa islamin ja kristinuskon varjolla poljetaan ihmisten oikeuksia ja tuotetaan pahoinvointia keskelle arkipäiväistä todellisuutta. Kehnointa on, että filosofeina esiintymään pyrkivät tahot ovat alkaneet tarkoittaa uskontojen ”vakavasti ottamisella” menoa mukaan tuohon uskontojen harjoittamaan mielipiteenmuokkaukseen. Asiaa ei mainittavasti paranna se, että Nevanlinna näkee kristinuskossa myönteisenä sen protestoivan luonteen, sillä kyseinen kapinahenkisyys on ollut niiden ilmiöiden leimaamaa, joita vastaan se on pyrkinyt käymään.


Uskontokritiikki on kaiken kriittisyyden ehto

Myös minun mielestäni uskonnot tulee ottaa vakavasti, mutta tällöin tarkoitan vakavasti ottamisella sitä, että niihin suhtaudutaan äärimmäisen kriittisesti ja pysytään etäällä niiden hunajaiselta kuulostavista lupauksista, jotka tosiasiassa sisältävät poliittisia, taloudellisia ja sosiaalisia kahleita sekä sellaisia vapaan ajattelun ja sanankäytön rajoituksia, jotka kieltävät ihmisiä toteuttamasta omaa olemustaan älyllisenä ja inhimillisenä olentona. Esimerkiksi kristinusko tarjoaa pelastusta, mutta tosiasiassa se on estänyt monia ihmisiä elämästä täysipainoista elämää ja johdattanut heitä oman elämänsä kadottamiseen.

Aivan niin kuin Friedrich Nietzsche totesi, uskonnot ovat johtaneet ihmisluonnon täydelliseen kieltämiseen, ja Mihail Bakunin vahvisti: kaiken yhteiskunnallisen kriittisyyden ehto on uskontojen kritisoiminen. Tästä aiheesta voitte lukea lisää esimerkiksi kirjastani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa (2005).

Uskonnollisista aiheista kirjoittamisen ajatellaan luovan filosofeille syvällisyyden mainetta samaan tapaan kuin uskonnolliset kustantajatkin katsovat saavansa prestiisiä siitä, että myös tieteilijät julkaisevat heidän kauttaan. Uskonnolliset kirjoittajat taas haluavat kirjansa mielellään julki tieteellisiltä kustantajilta, sillä niiden ajatellaan vahvistavan kirjoittajien uskottavuutta. Juuri tämän viehättävän kaupankäynnin vuoksi todellinen älyllinen kirjallisuus on kustannustalojen piirissä jäissä.

En tiedä, olenko päätymässä Eskolan, Nevanlinnan ja Pihlströmin kanssa samaan kerrokseen, vai määrätäänkö minut Nietzschen ja Bakuninin kanssa alakertaan, mutta tuntuisi tympeältä pyrkiä laittautumaan gospeljengin kanssa samoihin bileisiin. Taidankin jäädä kiertämään noihin liukuportaisiin – ellen sitten raukea Nirvanaan. Minun Jumalanihan on platoninen hyvän idea, joka saa ilmaisunsa kauniiden nuorten miesten vartaloissa, joten eipä taitaisi meistä olla samoille näköalapaikoille Taivaassakaan.