Parfyymia Suomi-neidolle

Kekkosjohtoisella seitsemänkymmentäluvulla poliitikkojen, älymystön, kirkon ja joskus jopa armeijan johtohenkilöiden puheissa muistutettiin itsenäisyyspäivinä, kuinka kurjaa kaikki Suomessa on näennäisestä yltäkylläisyydestä huolimatta. Samalla painotettiin, miten väärin Saksan rinnalla taisteleminen oli ja kuinka opettavaista Neuvostoliiton vaikutus on ollut kaikesta vatsoin käymisestäkin huolimatta.

Saksan keskitysleireiltä kuuluneiden kauhunhuutojen tukahduttamiseksi korviimme suitsutettiin tarinoita itäisen naapurimme viljavista elovainioista ja sen suurenmoisesta setä Leninistä sekä hänen hyvyydestään. Samanlaisia kertomuksia kylvettiin Brežnevistä, Hruštšovista, Molotovista ja Stalinista. He lienevätkin tunnetuimpia neuvostojohtajia, todellisia kommunistisen toveruuden aineellistumia siinä missä Yakolevit ja Tupolevitkin. Myös Kuubaan paennut systeemin uhri Lev Trotski, jonka KGB:n lähettämä salamurhaaja viimein tavoitti, on luullakseni melko tunnettu.

Sen sijaan eräs, josta vähemmän puhutaan, oli Lavrenti Berija. Näin on siitä huolimatta, että hänellä oli nimi, jolla voisi myydä parfyymia. ”Lavrenti” tuo mieleen laventeliveden ja ”Berija” kuulostaa italialaiselta. Sopii siis hienosti kommunismin brändiin.


Salaperäinen ja pelottava

Lavrenti Berija oli alun perin hiljainen mies, sillä hän toimi NKVD:n johtajana. NKVD puolestaan ei ole NMKY, vaan se on Народный комиссариат внутренних дел eli sisäasiainkansankomissariaatti, toisin sanoen Neuvostoliiton sisäasiainministeriö. Neuvostoliitossa sisäasiainministeriö koettiin sangen pelottavaksi organisaatioksi, vaikka ja koska se käsitteli läheisiä ja kotoisia asioita. Sen piiriin luettiin myös salainen poliisi, jonka lonkerot ulottuivat syvälle yhteiskuntaan ja kaikille elämänalueille. Muiden muassa Stalin käytti NKVD:tä terrorin työvälineenä teloittaen ja passittaen vankileireille miljoonittain ihmisiä.

Lavrenti Berijasta tuli merkittävä viranhaltija, kun Stalin elokuussa 1938 nimitti hänet sisäasiain varakansankomissaariksi, toisin sanoen vastuuseen sisäisestä turvallisuudesta ja poliisivoimista. Tuolloinen NKVD pidätti ja tuomitsi massoittain valtion vihollisiksi syytettyjä ihmisiä kuolemaan tai pakkotyöleireille. Marraskuussa 1938 Berija asetettiin NKVD:n johtoon, jonka jälkeen koko organisaatio puhdistettiin, ja puolet sen väestä korvattiin Berijan omilla luottohenkilöillä.

Berijan nimi on myöhempinä vuosina yhdistetty erityisesti vuosien 1938–1939 puhdistuksiin, joiden jälkeen Berija valvoi väestöjen pakkosiirtoja Puolan itäosasta ja Baltian maista. Maaliskuussa 1940 hän järjesti muun muassa 25 700 puolalaisen teloituksen, joka oli suurimpia sodan ajan yksittäisiä massamurhia, ja toisen maailmansodan aikana hän ajoi läpi Stalinin Venäjällä toteuttamaa juutalaisvainoa.

Vuonna 1944, kun saksalaiset oli ajettu Neuvostoliiton maaperältä, Berija järjesti saksalaisten kanssa yhteistyötä tehneiden kansakuntien pakkosiirrot, mukaan lukien tšetšeenien, inguušien, krimin tataarien ja volgansaksalaisten karkotukset kotiseuduiltaan. Kaikki näihin ryhmiin kuuluneet ihmiset ajettiin suurin surmin Keski-Aasiaan, jossa huomattava osa heistä kuoli. Sama kansainvälistämisen ja kulttuurienvaihdon elämys olisi todennäköisesti odottanut myös suomalaisia, mikäli ryöstöretkiä tekevää neuvostoarmeijaa ei olisi onnistuttu pitämään rajalinjojen takana vuosina 1939-1944 suoritetussa Pohjolan pelastamisoperaatiossa.


Keittiössä ihmisluita

Berija oli epäilemättä yksi Stalinin julmimmista apureista, vaikka häntä ei voidakaan syyttää kaikkien niiden miljoonien ihmisten murhaamisesta, jotka Stalin tapatti vainoissaan ja puhdistuksissaan. Työlleen omistautuneen kansanmiliisin henkilökohtaisesta elämästä ei ymmärrettävästikään tiedetty paljoa, ennen kuin historioitsija Anton Vladimirovich Antonov-Ovsejenko julkisti hänestä ensimmäisen henkilökuvan vuonna 1999. Teoksessa Berija kirjan nimihenkilö paljastettiin ankaraksi uhriensa kärsimyksistä nauttivaksi sadistiksi.

Kyseisen historiateoksen mukaan Berija etsi Moskovasta teini-ikäisiä tyttöjä, joita hänen apurinsa toimittivat hänelle joskus viisi, kuusi tai seitsemänkin kerrallaan. Tytöt komennettiin strippaamaan, jonka jälkeen Berija raiskasi heidät. Berijan myös katsotaan henkilökohtaisesti kiduttaneen ja tappaneen monia puhdistusten uhreista, etupäässä naisia. Hänen entisestä asunnostaan, joka on toiminut muun muassa Tunisian lähetystönä, on löydetty jopa uhrien hautoja; esimerkiksi vuoden 2001 remontin yhteydessä keittiön seinien takaa löytyi ihmisluita. Kellarissa, jossa Berija käytti puhalluslamppua uhriensa kidutukseen, seinät olivat puolestaan hiiltyneet mustiksi.

Berijan sadismista kertoo ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin vuonna 1993 julkaistuissa muistelmissa esitetty väite, että Berija jossakin vaiheessa ylpeili tappaneensa myrkyllä myös Stalinin. Tosin mitään tähän viittaavaa ei ole tuotu muissa yhteyksissä ilmi. Sen sijaan Berijan kerrotaan estäneen lääkärinavun saamisen ”nukkuvalle” Stalinille, joka kuoli 5. maaliskuuta 1953, neljän päivän kuluttua siitä, kun hän oli menettänyt tajuntansa pitkitettyään päivällisen viettoa Berijan ja muiden neuvostojohtajien kanssa aamuviiteen.

Berijan sadistisen maineen vuoksi ei ole ihme, että hänestä vaiettiin Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Hänen oma tähtensä puolestaan kääntyi laskuun, kun Hruštšov 26. kesäkuuta 1953 hyökkäsi Berijaa vastaan eräässä virallisessa kokouksessa syyttäen häntä brittien agentiksi. Hruštšovin vaatiessa hänen välitöntä erottamistaan Berija oli syytöksistä täysin ymmällään, kunnes pääministeri Malenkovin painettua pöydällään olevaa nappia marsalkka Georgi Žukov ja ryhmä aseistettuja miehiä ryntäsi huoneeseen pidättäen Berijan. Ilmeisesti kommunistipomot erottivat Berijan oman turvallisuutensa vuoksi ja tekosyytä käyttäen, sillä he jos ketkä ymmärsivät tämän olleen Stalinin teloitusten toimeenpaneva käsi.

Saman vuoden joulukuussa Berija tuomittiin erityistuomioistuimessa kuolemanrangaistukseen ”toiminnasta ulkomaisen tiedustelun palkkalistoilla, pyrkimyksestä ottaa valta Neuvostoliitossa sekä yrityksestä palauttaa kapitalistinen järjestelmä”. Tuomio julistettiin ilman valitusoikeutta ja pantiin toimeen välittömästi, minkä jälkeen Berijan vaimo ja lapset toimitettiin työleirille.

Kuolemantuomio sinänsä oli tietenkin varsin kohtuullinen rangaistus ihmisoikeuksia polkeneelle rikolliselle, vaikka syytteet maanpetoksesta ja vakoilusta olivatkin perusteettomia. Berijan teloitusta käytettiin sittemmin destalinisaatiossa, ja Stalinin ajan vainoja hävettiin Neuvostoliitossa yhtä paljon kuin saksalaiset häpesivät natsejaan. Mutta todellisen syyllisyyden käsittelyn kommunismissa esti aatteesta itsestään johtuvien rikosten systemaattinen peittely-yritys. Esimerkiksi Berija haluttiin yksinkertaisesti poistaa historiankirjoituksesta niin, että kaikille suuren neuvostoensyklopedian tilanneille annettiin ohjeet leikata kirjasta irti Lavrenti Berijaa käsittelevä sivu, palauttaa se kustantajalle ja liimata sen paikalle julkaisijan lähettämä irtosivu, jossa käsiteltiin laajasti Beringin salmea.


Selitysten puolueellisuus

Entä mitä merkitystä tällä historian kertailulla lopulta on?

Kuuluisa psykoanalyytikko ja sosiaalipsykologi, Yhdysvaltoihin natsi-Saksaa paennut Erich Fromm kuvaa teoksessaan The Anatomy of Human Destructiveness (1973) entisen kotimaansa johtoon nousseiden nationalistien pahuutta ja heidän psyykensä rakenteessa näkemäänsä sadistisuutta. Hän muun muassa analysoi yksityiskohtaisesti, miten natsijohtajien persoonallisuudenpiirteet gastroentropiasta kasvojen muotoihin ilmensivät heidän aggressiivisuuttaan. Fromm pohtii kirjassaan, miten ja miksi natsijohtajat hekumoivat uhriensa kärsimyksillä ja käyttivät heitä kiduttaviin kokeisiinsa.

Fromm on kuvannut kieltämättä ansiokkaasti sadismin yhteyksiä ihmisten ruoansulatusjärjestelmään ja kehon anatomiaan. Hän toimi tuloksellisesti myös marxismista päävaikutteensa saaneen Frankfurtin koulukunnan jäsenenä.

Outoa kuitenkin on, miksi Frommille ei kelvannut teoriansa aineistoksi kommunistien kotikulmilta Neuvostoliitosta välitetty aineisto, vaikka yleensä tieteiden piirissä katsotaan, että teoria on sitä parempi, mitä kattavammin ja yleispätevämmin se pystyy selittämään ihmisen olemuspiirteitä. Myös Neuvostoliitosta saadut näytöt sadismin olemuksesta olisivat sopineet tukemaan teorian päätelmiä.

Eräs syy vaikenemiseen voi olla aineiston vaikeampi saatavuus. Mutta toisen tarjoaa varmastikin se, ettei sosiaalidemokraatiksi tunnustautunut Fromm etsinyt totalitarismien syitä ja rakennetekijöitä aktiivisesti Neuvostoliitosta, vaikka Neuvostoliitto muodostaa historiallisesti katsoen pitkäkestoisimman kidutusten, murhien, puhdistusten ja kaikkien muidenkin ihmisoikeusloukkausten koneiston, jonka rinnalla natsi-Saksa joutuu tyytymään hopeatilaan pahuuden palkintosijoituksesta kilpaillessaan.

Esimerkiksi Stalinin jo tunnetuksi tulleiden ja Berijan vähemmän tunnettujen rikosten valossa saksalainen väkivaltakoneisto oli lähinnä idästä länteen leviävää raakuutta vastaan suunnattu massamurhateollinen kopio. Frommin johtopäätökset puolestaan perustuvat aineiston tarkoitushakuiseen valikointiin, mikä on ollut haitallista sikäli, että se on ohjannut yksipuolisiin johtopäätöksiin, joita on sittemmin käytetty vain saksalaisten syyllistämiseen.

Entä kuinka horjumattomalla pohjalla tuo ”naamasta näkyvän sadismin” oletus loppujen lopuksi on? Ainakaan tämän Wikipedia-artikkelin kuvassa, jossa Berija leikkii yhdessä Stalinin pienen tyttären kanssa, Berijan sadistiset kasvot eivät olleet yhtään sen epähumaanimmat kuin itsensä Heinrich Himmlerin aina ystävällisiltä näyttävät kasvot.

Huikeaa olisikin, jos osoittautuisi, että ihmisen julmuus ei edellytä kerrassaan mitään fyysis-psyykkisiä erityispiirteitä vaan että se on ”järkevästi” laskelmoivan ja omaa etua tavoittelevan toiminnan tulos. Myös tälle näkemykselle Frankfurtin koulukunnan filosofit antavat vahvistusta. Esimerkiksi Theodor W. Adorno, Max Horkheimer ja Herbert Marcuse tunnetusti katsoivat, että mekaanisesti suoritetut massamurhat olivat vain kyynisen ja välinpitämättömän välinerationalismin huipentuneita muotoja.

Mistä tuo rationaliteetti sitten saa voimansa? Mikä onkaan kauniimpi asia kuin diktaattorin käsissä oleva lapsi! Siinä piirtyy suhde, jolla totalitarismit ovat aina politikoineet: progressiivinen ajatus kehityksestä, edistyksestä ja ikuisesta kasvusta.

Avoimien ovien päivät krematoriolla

Maamme luetuin päivälehti Helsingin Sanomat, joka aina muistaa ihmisiä omalla asennemuokkauksellaan ja elämäntapakontrollillaan, on toistuvasti puhunut polttohautauksen puolesta. Vain vähän aikaa sitten se piti tuhkausta ympäristöystävällisenä, haitattomana, joustavana ja jopa hyödyllisenä käytäntönä. Saman asian merkiksi myös tämän päivän lehdessä oli jälleen polttohautauksen ihanuutta ja sympaattisuutta tähdentävä juttu. Jutussa haastateltu nainen – jolla epäilemättä oli lehden linjaan sopiva ”oikea asenne” – kertoi, että hän halusi tuhkata ukkonsa, sillä häntä kylmäsi laittaa miehensä kalmo jäiseen maahan. Olikohan tuossa parisuhteessa kuultu miehen omaa tahtoa pitkään aikaan?

Monia naisia näyttää vaivaavan eräänlainen matokammo, ja siksi he saattavat vältellä edes päästämästä mieleensä sellaista ajatusta, että he tai heidän läheisensä päätyisivät lierojen ruoaksi. Mutta outoa on, ettei tuotakaan eukkoa vaivannut miehensä tunkeminen tulikuumaan uuniin, joka etsimättä tuo mieleen Helvetin lieskat. Tällä tavoin lausuessani en tahdo tietenkään loukata ketään vaan ainoastaan pysähtyä ja pysähdyttää toiset ihmiset ajattelemaan, mistä tuossa touhussa on loppujen lopuksi kyse. Eikö se loukkaa ihmisarvoa itse?

Helsingin Sanomat tekee mielellään polttohautaukseen ohjaavia juttuja. Niiden tehtävänä lienee lisätä polttohautauksen houkuttelevuutta ja tehdä siitä suorastaan suosittu tästä maailmasta poistumisen muoto. Massakulttuuriin sopeutumista ja mukautumista vaativalla tavallaan lehti iloitsee muun muassa siitä, että tätä nykyä suurin osa Helsingin vainajista haudataan tuhkaamalla. Minulle polttohautaus tuo kuitenkin huolestuttavalla tavalla mieleen 1800-luvun sääty-yhteiskunnan joukkohaudat, joihin työläisiä ja muita vähävaraisia ihmisiä alettiin kärrätä kaupunkien käytyä ahtaiksi.

Myös hautausmaat ovat eräänlaisia sääty-yhteiskunnan pienoismuotoja. Rikkailla vaikuttaa olevan vieläkin varaa siihen parin neliömetrin kokoiseen maapalaan ja hautakiveen, jonka kunniallinen tästä maailmasta lähteminen vaatii. Sen sijaan köyhät halutaan tuomita tietynlaiseen nimettömyyteen, ja heidän persoonansa dehumanisoidaan kuoleman jälkeen polttamalla heidän ruumiinsa jauhoksi sekä kylvämällä jäännökset anonyymiin paikkaan, josta pahimmillaan muistuttaa pelkkä vaatimaton messinkikyltti muistolehtoon pystytetyn itkumuurin kyljessä.

Myös seurakuntien riemu siitä, että modernissa krematoriossa ruumis kärähtää pariksi sadaksi grammaksi tuhkaa vain hieman runsaassa tunnissa, antaa kuvan siitä, kuinka seurakuntien piirissä ajatellaan. Tiedottavatpa eräät seurakunnat uusien krematorioiden hankintaan tähtäävissä perusteluissaan, miten joutuisasti hautaaminen sujuisi poikkeusoloissa, joissa vainajia syntyisi suuri määrä, ja niiden uuniin paiskomiseksi olisi pantava hihat heilumaan.


Kun kuoleminen on halpaa

Syynä siihen, miksi varsinkin Helsingin Sanomat (muutaman seurakuntalehden lisäksi) tekee töitä polttohautauksen arkipäiväistämiseksi, löytyy tietysti niin sanotusta ”yhteiskuntavastuusta”. Tontit alkavat olla kiven takana niin, ettei niille mahdu enää pitkällään pötköttäviä ihmisiä ja tavallista matkalaukkumallia olevia hautakiviä. Se, että perinteiseen hautaamiseen soveltuvia nurmikenttiä ei tahdo löytyä pääkaupunkiseudun kunnista, on johtanut seurakuntia tinkimään tilasta ja hautojen hoidosta. Ajatus on, että eihän sillä niin väliä ole, vaikka krematorion ikuinen tuli nielaiseekin pääosan seurakuntalaisista, sillä syntisiähän heistä on suurin osa, kunhan vain papeille ja piispoille itselleen löytyy kunniallinen leposija kirkkopuiston viheriön alta: herran huoneen sisäänkäynnin vierestä.

Polttohautausta on puolusteltu sen tehokkuudella, nopeudella, kätevyydellä ja halpuudella. Kun krematorioita alettiin rationalismin ihannekaudella eli 1970-luvulla rakennella Helsingin lisäksi muihinkin säästäväisyydestä kiinnostuneisiin kaupunkeihin, seurakunnat järjestivät tuolloin uudenkarheissa tuhkaamislaitoksissaan avoimien ovien päiviä. Ujoja, pelokkaita ja epäilemättä hyvin ennakkoluuloisina pidettyjä ihmisiä kutsuttiin etukäteen tarkistamaan, mikä on heidän elämänsä määränpää. Ei ole kenties ihme, että polttohautaukseen liittyvä tehokkuuden ja tuhkaksi polttamisen periaate herätti jo tuona aikana monissa ihmisissä vastenmielisyyttä. Ihmistä ei kuoleman tullessa noudakaan enää kuoleman pursi, jonka ympärillä lipuu Tuonelan joutsen, vaan hänen maalliset jäännöksensä käytännöllisesti katsoen hävitetään eleellä, joka osoittaa symbolista vihamielisyyttä vainajaa kohtaan.

Tähän menettelymuotoon eivät kuulu Manalan, Valhallan eivätkä Haadeksen symbolikuvat eivätkä ehkä myöskään kristillisen ajatteluperinteen lupaukset tuonpuoleisuudesta ja Taivaasta. Useimmille ihmisille polttohautaus tuo mieleen keskitysleirien krematoriot, joita käytettiin vainajien ruumiiden nimenomaiseen tuhoamiseen eikä kunnialliseen hautaamiseen. Keskitysleireillä syntyneiden ruumiiden polttamista kutsuttiin tuohon aikaan asian oikealla nimellä jätehuolloksi.

Polttohautaukseen liittyvät kauhukuvat eivät kuitenkaan perustu pelkkiin mielleyhtymiin. Polttohautaus sinänsä on ihmistä halventava hautaamisen muoto, tapahtuipa se missä tahansa. Se ilmaisee aggressiivisen eleen viimeiselle matkalleen lähtevää kohtaan. Seurakuntien suntiot, kemistit ja muut materiaalisten seikkojen asiantuntijat muistuttavat usein, että ruumiiden hapettuessa krematorioiden pätseissä tapahtuu sama kuin ruumiiden lahotessa mullaksi maassa, mutta hajoaminen tapahtuu vain nopeammassa ajassa! Tämän innostuksen keskellä tuskin muistetaan, että vainajilla ei ole kiire minnekään.

Se, miten kulttuurissa suhtaudutaan vainajiin, kertoo paljon myös siitä, miten eläviin ihmisiin ja elämän arvoon asennoidutaan. Mikäli nykyisin erehtyy tepastelemaan jollekin tuhkan sirottelemiseen tarkoitetulle ja tasaiseksi nurmikentäksi parturoidulle hautausmaalle, saattavat jonkun vastikään kuolleen ihmisen tomumajan jäännökset tarttua huolettoman kävelijän kenkien pohjaan ja kulkeutua sitä kautta vaikka kotieteiseen.

Tämä ei ole kaukana siitä primitiivisyydestä, jonka mukaisesti hindut levittelevät risukasan päällä polttamiensa vainajien tuhkat Gagnesiin ja kylpevät sen jälkeen tuossa ”pyhäksi virraksi” nimittämänsä joen liejussa. Se ilo, joka kohtaa nyt kristillisten hautausmaiden hoitajia, kun heidän ei tarvitse ruohoa leikatessaan vaivautua väistelemään hautakivien kulmia ja sukuhautojen sokkeleita, tuskin riittää pyyhkimään kenenkään mielestä polttohautaukseen liittyvää pakanallisuutta.


Polttohautauksen epäkristillisyys

Kirjoittaja nimeltä Sampo Terho oli huolissaan homoseksuaalisten parien kirkollisesta siunaamisesta Uuden Suomen kolumnissaan. Teema nousee silloin tällöin esiin homoseksuaalisuuteen kielteisesti suhtautuvien julkaisujen piirissä. Kansanedustaja Jyrki J. Kasvi vastasikin hänelle, että koko elämänmuotomme tulisi perin kyseenalaiseksi, jos kaikki Raamatun ohjeet ja neuvot otettaisiin kirjaimellisesti. Tärkeämpää on Jeesuksen opettama lähimmäisenrakkauden yleishenki eivätkä ne muutamat kielteiset varaukset, joilla apostoli Paavali asennoitui homoseksuaalisuuteen. Terho tulikin takoneeksi omassa ahjossaan tällä kertaa sellaista Sampoa, joka oli helppo pulauttaa järven pohjaan.

Minulle itselleni kysymys homoseksuaalien kirkollisesta vihkimisestä on merkityksetön, sillä en tarkastele uskontoja sisältä päin. Sen sijaan se, missä yhteyksissä uskovaiset itse pitävät kirjaimellista raamatuntulkintaa tärkeänä, kertoo paljon kyseisten uskovaisten sekä uskontojen omasta luonteesta. Kun myös kirkolliskokoukset ovat pitäneet Raamatun kirjaimellista tulkintaa tärkeänä homoseksuaalisuuteen asennoiduttaessa, niin kummallista on, että piispat ja seurakuntalaiset eivät ole pukahtaneet sanaakaan polttohautauksen kristillisyydestä tai epäkristillisyydestä.

Asian teologinen tarkastelu on laiminlyöty, sillä Raamatun valossa polttohautaus voisi paljastua mitä epäkristillisimmäksi käytännöksi. Tämä puolestaan ei olisi halpoja hautausmenoja tavoittelevien seurakuntien edun mukaista. Niinpä polttohautauksen kristillisyyttä ei ole käsitelty kirkon omassa piirissä, tai asian oikeutusta epäileville on vastattu yksiselitteisesti, että kyllä se kristillistä on. Mutta missä kohdassa Pyhää kirjaa Jeesus tai Jumala itse oikeuttivat polttohautauksen? Kuka Raamatun esikuvallisista sankareista polttohaudattiin tai polttohautasi lähimmäisensä? Ja ennen kaikkea: onko ruumiiden ylösnousemus mahdollinen, jos ihmiset polttohaudataan? Miten olisi käynyt, jos Jeesuksen ruumis olisi haudattu tuhkaamalla?

Näihin kysymyksiin vastaaminen tuottaa piispoille, asessoreille ja teologian etevimmillekin professoreille päänvaivaa siinä, missä se tuottaa harmaita hiuksia kirjanpitäjille ja kamreereillekin. Raamatun valossa polttohautausta voidaan pitää kristillisenä vain sanatarkasta raamatuntulkinnasta luopumisen kautta. Niinpä onkin ihme, että homoseksuaalisuudesta puhuttaessa sanatarkasta raamatunluennasta pidetään kiinni, mutta polttohautauksen epäkristillisyydestä vaiettaessa ollaan valmiita luopumaan Raamatun lukemisesta kokonaan. Syynä tähän on tietenkin raha: tuhkat suuhun kriitikoille, kun kirkollisvero ei riitä enää yhtä aikaa sekä pappien palkkoihin että hautausmaiden hoitoon jäsenkadosta kärsivissä seurakunnissa. Ja homopareille sekä heidän vihkimiselleen puolestaan on sanottu ”ei kiitos”, sillä heidän hyväksymisensä on laskelmoitu karkottavan enemmän veronmaksajia kuin se voisi tuoda.

Evankelisluterilainen kirkko on taloudellisesti asioita puntaroiva laitos. Ehkä kirkon valtaapitävät arvioivat jäsenten vähenemisen olevan sille eduksikin. Seurakuntalaisille itselleen jää enemmän hautaustilaa omaan käyttöön, kun hautausmaatilaa vapautuu nykyisten hautojen vuokra-aikojen päätyttyä ja kun seurakuntalaisten määrä samanaikaisesti pienenee. Mutta laskelmointi voi myös rapauttaa kirkon moraalia. Kirkko pyrki perimään eri hautausmaksun ja tonttihinnan jäseniltään kuin kirkkoon kuulumattomilta, kunnes viranomaisvalta puuttui peliin.

Uusi hautaustoimilaki on mahdollistanut myös sen, että uskonnottomat ovat voineet perustaa omia hautausmaitaan – tosin syynä ovat olleet ideologiset katsomuserot eivätkä hautaustapaan liittyvät erimielisyydet. Samoin homoseksuaalit perustivat oman hautausmaansa Tanskassa, tosin siitäkin tehtiin rahan puutteen vuoksi tyypillinen nykyköyhälistön hautausmaa eli uurnalehto. Hautaustoimilain muutos on lisäksi johtanut muutamiin makaabereihin käytäntöihin.

Eräät kekseliäimmät omaiset ovat esimerkiksi päätyneet panemaan tuhkatun vainajan jäännökset keskenään tasan ja viemään ne ruukuissa koteihinsa säilytettäviksi. Eräät toiset puolestaan ovat levitelleet liikenneonnettomuuksissa kuolleiden lähimmäistensä tuhkat kolaripaikoille: tienpientareille ja ojien reunuksille aurausmerkkien seuraksi. Pankkien holveissa tuhkat puolestaan varisevat tallelokeroista toiseen, naapureiden arvopaperien keskelle, kun lokeroriviköitä siirrellään konttoreiden yhdistyessä.

Hautaustoimintaan liittyvät asiat, kuten hautausmaiden kaavoitus ja perustaminen, kuuluvat kuntien toimivallan piiriin. Niinpä tähän asiaan liittyvästä hulluttelusta voisi tehdä myös kunnallisvaaliteeman. Viimeisestä leposijastaan kiinnostuneiden kannattaisi kilpailuttaa kirkot. Ihmisen arvoon vakavammin suhtautuvissa kirkko- ja uskontokunnissa hautaamiseen suhtaudutaan vähemmän materialistisesti kuin evankelisluterilaisuudessa

Ortodoksisuus, jonka mukaan ylösnousemus on kristinuskon tärkein tapahtuma, on halunnut pitää kiinni ruumiiden hautaamisesta maahan; samoin muslimit hautaavat vainajansa kuolemaa seuraavana päivänä maan poveen kyljelleen. Uskonnot, joissa uskotaan edes johonkin, voivatkin viedä lopulta voiton myös näissä vaatimattomissa käytännön kysymyksissä. Käytännön ongelman muodostaa se, että hautaamiseen pyhitetyt maat on annettu lähes yksinomaan polttohautausta suosivien seurakuntien haltuun.


Miten välttää Helvetin kuilu?

Entä mitä itse ajattelen polttohautauksesta: haluaisinko palaa loppuun siinä tuhansien asteiden kuumuudessa, jonka kirkot minulle mielellään soisivat ja jonka lieskoissa krematorioiden ahnaat nielut polttavat ihmisen kuin ihmisen poroksi yhdessä humauksessa? Vaikka suhtaudunkin yleensä suopeasti uskovaisten haluun tehdä omassa piirissään, mitä haluavat, vastaan tuohon minulle tarjolla olevaan ystävällisyyden osoitukseen mielelläni ”ei kiitos”. Minulle hautaustoimen ideologiset ja kristilliset seikat ovat tosin merkityksettömiä, sillä hoidan hengelliset asiani suoraan – ilman kirkkojen harjoittamaa kiusaamista.

Mutta asiaan liittyy vielä eräs tärkeä näkökohta: on syytä uskoa, että ihmisen keho tuntee jotain vielä lääketieteellisen kuoleman jälkeenkin. Ovathan hermoradat joka tapauksessa olemassa, ja ruumiiden hiukset ja kynnet kasvavat vielä kuoleman jälkeen aineenvaihduntatoimintojen käynnissä olon merkiksi. Kun keskitysleirien komendantit puolestaan tähystelivät krematorioiden uuneihin varta varten rakennetuista tirkistysrei’istä varmistaakseen ruumiiden tehokkaan palamisen, he saattoivat todeta, että liekehtivät uhrit vääntelehtivät palaessaan ja kiemurtelivat tuskissaan kuin käärmeet.

Nousivatpa muutamat jopa istualleen kuin muistuttamaan, että heidän haamunsa tulevat kummittelemaan julmurien mielissä vielä senkin jälkeen, kun he ovat palaneet poroksi. Tässä valossa on syytä uskoa, että ruumiilla on tunto ja että ne kokevat kipua vielä kuolonkankeuden aikana ja ruumiin alettua hitaasti lahota. Niinpä maatumista ei pitäisi hoputtaa krematorioissa. Ne muistuttavat liiaksi juuri sellaisia Saatanan synagogia, joissa ruumiit luovutetaan Pirulle.

Yllä mainituista syistä en halua itse tulla polttohaudatuksi, ja siksi äänestin myös Helsingin Sanomien gallupissa – tuossa kaikkien asioiden oletetussa legitimaatiopisteessä – polttohautauksen oikeutusta vastaan. Sinänsä on typerää alistaa henkilökohtainen asia yleisen mielipiteenmuodostuksen asiaksi tekemällä siitä äänestyskysymys. Jokaisen tulisi itse voida päättää omasta hautaustavastaan, ja vainajan tahtoa pitäisi noudattaa. Se on kai vähintä, mitä ihminen voi toivoa. On outoa, jos yhdestä maailman harvimmin asutusta maasta ei löydy maapohjaa edes ihmisten viimeisiä leposijoja varten. Todellisuudessa tyhjää hietakehtoa riittää runsain mitoin myös pääkaupunkiseudun lähistöllä, mutta seurakunnat ja kunnat eivät myönnä sitä, koska se velvoittaisi niitä huolehtimaan myös hautaustoimesta nykyistä kunniallisemmin.

Kannanottoni eivät merkitse, että olisin tätä kirjoittaessani kuoleman kielissä ja että sen vuoksi etsisin hätäisesti leposijaa, jolla kuitata univelat. Sen sijaan toivon pötkiväni tällä planeetalla vielä pitkään. Mutta kuolema yleensä on sellainen tabu, josta ei mielellään puhuta vaan joka koetetaan torjua ja kieltää. Sosiologi Norbert Elias totesi teoksessaan Kuolevien yksinäisyys (1982, suom. 1993), että juuri kuolema on asia, jonka pohtiminen on visusti haudattuna tehokkuutta tavoittelevassa kulttuurissamme. Sen vuoksi myöskään hautaustavoista ei puhuta avoimesti.

Pilapiirtäjä Kari Suomalainen, joka kuului roomalaiskatoliseen kirkkoon, puolestaan lausui Menestyjän käsikirjassaan (1998, s. 110), että hän ei yleensä käy muiden ihmisten hautajaisissa eikä menisi omiinsakaan, ellei olisi pakko! Tosiasiassa kuolema on yksi ihmiselämän varmimmista tapahtumista, ehkäpä varmin. Niinpä myös hautaamiseen ja hautajaisiin liittyvistä asioista pitäisi keskustella avoimesti eikä torjua tai kieltää asioihin liittyvää ahdistusta. Muutoin krematorion luukku saattaa olla lähempänä sinua itseäsi kuin uskallat edes ajatella.

Mikäli ihmiset eivät halua tuota kirkon ja Helsingin Sanomien kaupittelemaa kohtaloa itselleen, he voisivat käynnistää kansanliikkeen inhimillisten hautajaisten puolesta ja ruumiiden jätteenä kohtelua vastaan. Myös kristityt ihmiset voisivat selvittää oman kantansa polttohautauksen kristillisyyteen tai epäkristillisyyteen. Vaikka heille piispojen taholta epäilemättä vastataankin sen olevan täysin sopusoinnussa Raamatun kanssa, voisivat seurakuntalaiset kohdistaa omaan raamatunluentaansa liittyvän sanatarkkuuden nyt siihen itseään koskevaan kysymykseen, millä tavoin he haluavat tästä maailmasta lähteä. Ehkä kirkko voisi saada myös muutaman jäsenen lisää, mikäli se ei asennoituisi elämän ja kuoleman arvoon sellaisella tavalla, joka kertoo täydellisestä piittaamattomuudesta.

Le Pen ja kynäily

Rikollisuus lisääntyy kriminalisoimalla. Ranskan kansallisrintaman johtaja Jean-Marie Le Pen on jälleen vaarassa päätyä syytteeseen ”rasistisiksi” leimatuista puheista, vaikka hän ainoastaan totesi keskitysleirien olleen ”sodan historian yksityiskohta”.

Keskitysleirit ovat tietenkin sotahistorian yksityiskohta. Ne eivät välttämättä kuulu kaikkeen sodankäyntiin, vaikka keskitysleirejä ilmeneekin usein siellä, missä käydään sotaa ja kohdataan demografisia ongelmia. Esimerkiksi Suomessa punavangit vietiin jo vuonna 1918 keskitysleirejä vastaaville leireille, joissa heitä myös kuoli ja surmattiin runsain mitoin. Stalinin keskitysleirit ovat kuolleiden määrää koskien historian murheellisin luku. Ja Euroopassa keskitysleirejä nähtiin viimeksi Bosnian sodassa.

Aivan kuten Le Pen toteaa, keskitysleirejä oli myös hyvin monenlaisia, eivätkä kaikki olleet tuhoamisleirejä. Teollisuuden palvelukseen alistetuilla leireillä saattoi jopa selviytyä hengissä, kun taas näennäisesti vapaina työskentelevät Autobahnien rakentajat menehtyivät nopeasti työtaakkansa alle aivan kuten Saksan kaivosorjatkin.

Kummallista tämän asian jälkipyykissä on halu syytellä yksittäisiä ihmisiä heidän rohkeista mielipiteistään, mutta kukaan ei näytä välittävän mitään siitä, että sähkölaitteita keskitysleireille toimitti hyvämaineisena pidetty Siemens, joka nykyään valmistaa esimerkiksi pesukoneita. Keskeisin ongelmahan eivät olleet keskitysleirit sinänsä vaan syyt, jotka niihin johtivat.