Suomi, onnen paratiisi?

Jos Suomesta ulkomaille muodostuvaa kuvaa pitäisi arvioida uutiskynnysten ylitysten perusteella, kuva olisi kummallinen.

Vain vähän aikaa sitten kotimaiset ja ulkomaiset mediat hehkuttivat, että Suomi on maailman onnellisin maa. Seuraava kansainvälisen uutiskynnyksen ylittänyt juttu tuli Vantaalta, jossa kuudesluokkalainen ampui hengiltä luokkatoverinsa ja lähetti kaksi muuta sairaalakuntoon.

Minä en ole huolissani Suomen kansainvälisestä maineesta. Se ei ole tässä se kiinnostavin näkökulma. Älyllisen näkökulman tarjoaa kysymys, mistä väkivallan kulttuuri syntyi Suomeen. Tuliko se tuontitavarana ulkomailta, jossa nyt ilkutaan, että Suomessakin on yhtä pimeää kuin muualla?

Pari viikkoa sitten käräjäoikeus saatteli Kampin 17-vuotiaan ampujan vankilaan. Kaikki muistavat varmasti Jokelan koulusurman, jossa 18-vuotias ampui vuonna 2007 kahdeksan ihmistä ja itsensä. Eräs jäi tuolloin henkiinkin päätyen europarlamenttiin.

Kauhajoella tapahtui pian sama, kun 22-vuotias tappoi vuonna 2008 ampuma-aseella yksitoista ihmistä itsensä mukaan lukien. Sellon kauppakeskuksessa 2009 muuan Ibrahim Shkupolli päästeli päiviltä neljä Prisman työntekijää murhattuaan ensin naisystävänsä.

Myyrmannin räjähdys 2002, Hyvinkään joukkomurha 2012, Imatran joukkoampuminen 2016 ja Turun puukotustapaus, jota käsiteltiin mediassa 2017 Suomen ensimmäisenä terrori-iskuna, ovat vähitellen murentaneet käsitystä, että Suomi on turvallinen tila.

Mäkelänkadun tapossa 14–16-vuotiaat puukottivat 2020 julmasti hengiltä teini-ikäisen, ja motiivina olivat muun muassa huumeet, kuten myös Kampin murhassa. Tuomio oli vähäpätöinen, ja hullut säälivät tekijöitä.

Nykyään pidetään tavanomaisena, että nuorisorikolliset ryöstelevät vaatteita toisten päältä. Tilastojen mukaan alle 15-vuotiaiden osuus selvitetyistä ryöstöistä kasvoi vuonna 2022 peräti 136 prosenttia.

Viranomaiset, tutkijat ja muut mittarimadot syyttelevät köyhyyttä, kurjistumista, sosiaalisia ongelmia ja mielenterveysongelmia sekä sanovat, että syy on resurssipula ja se, että kukaan ei auta.

Heitä vähän viisaammat ovat keksineet, että syyt ja selitykset voivat piillä koulukurin puutteessa ja kotien ongelmissa.

Mutta mistä nämä väkivaltaiset toimintamenetelmät ja reagoimistapa tulevat tai ovat syntyisin, toisin sanoen, miksi nuoret reagoivat ongelmiinsa nimenomaan väkivaltaisesti? Toimintamalli tulee varmasti jostain.

Sosiaalista mediaa on turha syytellä, koska sosiaalisessa mediassa vain ilmaistaan mielipiteitä. Sosiaalinen media voi myös parantaa tilannetta, kun siellä asioita voi sanoa ja purkaa paineita sanallisesti. Moni on saanut apua ja usea on jäänyt kiinni, eli sosiaalinen media on myös paljastava rysä.

Vaikuttavin mallioppimisen lähde mediassa ovat väkivaltaiset tietokonepelit. Eräässä yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa todettiin jo toista kymmentä vuotta sitten, että joukkosurmien ampumiskulmat olivat kuin kopioituja tietokonepeleistä.

Toinen merkittävä mallioppimisen lähde on maahanmuuttajien mukana Lähi-idästä ja Afrikasta tullut rähinäkulttuuri. Siihen liittyen sprayataan seiniä, haistatellaan, ihannoidaan kovuutta, tönitään, tungeksitaan, hallitaan pihoja, katuja ja kulmakuntia, ajellaan ökyautoilla blingivanteet kimaltaen sekä vaaditaan respektiä, ja räppi soi ghettoblasterista.

Ei Suomessa ennen tällaista ollut.

Tulija voi lähteä Lähi-idästä, mutta Lähi-itä ei lähde tulijasta. Olennaista ei ole, ovatko väkivallan tekijät kantasuomalaisia vai maahanmuuttajataustaisia. Yhtä kaikki, myös suomalaiset ovat voineet oppia väkivaltaiset reagoimistavat maahanmuuttajilta, jotka ovat kasvaneet väkivaltaan lähtömaissaan ja joiden niin sanottuun ”kulttuuriin” väkivalta kuuluu olennaisena osana.

Voidaan myös kysyä, kuka on kantasuomalainen ja mitä tällä sanalla tarkoitetaan.

Vantaan koulusurmassa kaikki osapuolet olivat viranomaisten ja median mukaan kantasuomalaisia, kunnes paljastui, että eräs uhreista olikin kosovolainen. Asia tuli julki kosovolaisen median kautta, joka syytteli Suomea väkivaltaiseksi maaksi. 

Niin kauan kun voitiin syyttää suomalaisia, etninen tausta ”kerrottiin” ja valehdeltiin kaikkien olleen suomalaisia. Vasta kun ulkomaalaistaustaisen havaittiin olevan vaarassa, hänen etninen taustansa nostettiin rehellisesti esiin. Syy lienee se, että ulkomaisen etnisen taustan ja uhriaseman kertomisella samassa asiayhteydessä voitiin nyt syyllistää suomalaisia.

Näin päästiin väittämään, että Suomi on väkivaltainen maa, vaikka väkivaltaa on tullut tänne Balkanin ja Lähi-idän suunnalta.

Poliisin viestintää koskevissa sisäministeriön ohjeissa kannustetaan valheellisuuteen, sillä siellä sanotaan:

”Syylliseksi epäillyn etnisen alkuperän kertomista on vältettävä. Jos tuntomerkkien kuvaileminen on välttämätöntä rikollisen kiinnisaamiseksi tai vaarallisen henkilön tunnistamiseksi, niin etninen alkuperä voidaan kertoa.”

Tämän mukaan totuuden kertomisen pitää riippua käytännöllisestä seurausharkinnasta, ikään kuin oikeus tietää totuus ei olisikaan itseisarvo. Mikä valhe!

Samanlaista valheellisuutta, välttelyä ja tarkoitushakuista todellisuuden himmentämistä sisältyy kantasuomalaisuuden käsitteeseen. Kantasuomalaisuudella on viitattu itämerensuomalaisesta etnisestä ryhmästä polveutuvaan kansaan, jonka esi-isät ovat Suomen alueella.

Nykyisin tuo käsite on liudennettu koskemaan melkein ketä tahansa, jolla on Suomen passi tai joka vain asuu täällä. Vihervasemmistolaiset puolueet ja Kokoomus ovat pyrkineet kokonaan eroon kantasuomalaisuuden käsitteestä kantasuomalaisia itseään mitätöiden.

Suomi oli vielä 1950-luvulta 1980-luvulle asti onnen paratiisi sikäli, ettei siltä ajalta muisteta suuria joukkosurmia, eikä nuorisoväkivalta ollut jokapäivästä. Vanha normaalius oli parempaa. Monikulttuuristuvassa ja monietnistyvässä Suomessa kaikki alkoi mennä pieleen.

Liikaa pullaa syöneet sosiaalitädit taivastelevat TV-lähetyksissä, että ilmiöhän on globaali! He ovat oikeassa sikäli, että maahanmuuttoon perustuvassa Yhdysvalloissa on paljon etnisiä konflikteja, joilla varmasti on vaikutusta siihen, miksi Coltti paukkuu kyseisessä maassa. Ruotsissa räjähdysten, ampumisten ja autolla niittämisen yhteys maahanmuutto-ongelmaan on räikeä, vaikka sitä ei saisikaan joidenkin mielestä sanoa.

Nuorison mt-ongelmat ja koulujen kurjistuminen eivät ole niinkään syitä väkivaltaan kuin seurauksia väkivaltaisen maahanmuuttajakulttuurin leviämisestä lähiöihin ja muuhun alamaailmaan.

Integraatio ja inkluusio eivät vaikuta onnistuvan, paitsi sikäli, että kantaväestömme oppii vieraita tapoja ja käytäntöjä.

Yksi syy turvattomien tilojen laajenemiseen voi olla se, että ihmisten aggressiot pakataan sisäänpäin eikä yhteiskuntakritiikkiä saisi enää esittää julkisesti ja vapaasti, vaan kaikkialla kuritetaan sopimattomista sanoista poliittista korrektiutta harjoittaen ja normiruuveja kiristellen.

Kyseisen tukahduttamispolitiikan tuloksena painekattilan kannet paukahtelevat silloin tällöin auki.

Viranomaisten, poliitikkojen ja yhteiskunnanselittäjien reagoimistavat nuorisoväkivaltaan ja kurjuuteen ovat olleet epä-älyllisiä. Pönkitetään ulkoista turvallisuutta, panssaroidaan turvallisia tiloja, ripustellaan kahleita koulutiloihin ja laitetaan sähköpaimenia nettiin automatisoidun sensuurin muodossa. Ei havaita, mitä tapahtuu nuorison mielessä ja millaisia toimintamalleja aggressioita pursuava aikuisten maailma rakentaa nuorten ihmisten sisälle.

Vantaan koulusurman tapahduttua viranomaiset ja poliitikot pyrkivät ottamaan asiasta kaiken irti. Poliitikot päästelivät kyyneleitä TV-uutisissa nopeammin kuin paraskaan näyttelijä saa itkun. Toisessa takataskussa heillä ovat opintotukileikkaukset. Eduskunta oli mustana ilmeisesti peläten, että iskun kohteena voivat olla joskus myös kansanedustajat itse. Moralisointi paljastaa syyllisyyttä.

Sossuviranomaiset puolestaan käyttivät tilaisuutta hyväkseen korostaakseen omaa tarpeellisuuttaan ja palkanmaksunsa välttämättömyyttä. A-studiossa haastatellut sosiaaliviranomaiset valittelivat nuorisolle tarkoitetun Sekaisin-chatin ruuhkautumista. Pianko tuollainen nyt sekaisin menee? Mutta haastateltujen mielestä se oli ehdoton näyttö heidän omasta tarpeellisuudestaan!

Tyypillinen demariratkaisu kaikkeen on, että perustetaan ongelmaa hallinnoimaan virka ja laitetaan joku byrokraatti hoitamaan sitä hyvällä palkalla, niin asia on järjestyksessä. Tämänkin tapauksen jälkeen äänessä olivat lapsiasiavaltuutettu, SOS-Lapsikylän Apuu-chatin tiimivastaava, Sekaisin Kollektiivin kehittämispäällikkö, nuorisokasvatusjärjestö Non-Fighting Generationin kasvatusohjaaja ja Mieli ry:n psykologi.

Näiden hyväpalkkaisten virkkukerhojen leivissä pidosta ei ole ongelmanuorille kerta kaikkiaan mitään hyötyä. En ole havainnut yhdenkään nuoren koskaan kiittävän heitä mistään. Ketkään väkivaltaa oikeasti suunnittelevat eivät ota yhteiskunnan hyvää tarkoittaviin palveluihin yhteyttä omassa yhteiskunnanvastaisuudessaan. Jos todella tuntuu siltä, että koko maailma on itseä vastaan, ovat byrokraatit ensimmäisinä tulilinjalla, eivät puhelinlinjalla.

On yksinkertaistavaa syytellä kännyköitä, kun viestipalvelut ja sosiaalinen media voivat olla nuoren ainoa myönteinen tie umpioista ulkomaailmaan.

Kännyköiden sijasta kansalaisilta pitäisi kerätä pois heidän hallussaan olevat ampuma-aseet. Ne pitäisi määrätä säilytettäviksi ampuma- ja metsästysseurojen lukituissa ja valvotuissa tiloissa. Väkivaltamonopoli kuuluu oikeusvaltioissa viranomaisvallalle, eli poliisille ja armeijalle, ja yksityishenkilö, joka syyllistyy väkivaltaan, häviää pitkässä juoksussa aina.

Voidaan kenties väittää, että aseiden keruu johtaisi laittomien aseiden ongelmaan, ja pössykkänsä luovuttaisivat säilöön vain rehelliset, kun taas epärehelliset, rikolliset ja potentiaalisesti vaarallisimmat pitäisivät aseensa hallussaan. Tämä ongelma on kuitenkin pragmattinen eikä muuta sitä periaatetta, että 1,7 miljoonaa ampuma-asetta on vaarallinen saldo, ja ne joutaisi kerätä pois.

Kouluväkivallasta, osa 2

Kouluväkivalta lisääntyy kaiken aikaa ja kaikkialla, kuten viimeksi Örebron yliopistolla Ruotsissa, jossa sattui akateemisen tutkijan kuolemaan johtanut puukotustapaus. Ilmiö herättää kysymyksen, kuinka väkivaltaa oppilaitoksissa voitaisiin vähentää.

Kausaaliseen ajatteluun uskovana olen taipuvainen ajattelemaan, että tuokin teko johtuu jostain syystä. Kiintoisia ovat Ruotsissa esitetyt arvailut siitä, oliko tutkijan kaulan viiltäminen poliittinen murha. Kyseinen yliopistonlehtori oli tutkinut aihetta, joka on saatettu kokea tietyissä piireissä poliittisesti epäkorrektiksi. Murhattu Fuat Deniz oli emigroitunut Turkista Ruotsiin, jossa hän oli omaksunut länsimaisen oikeus- ja tiedekäsityksen. Hänen tutkimusaiheensa oli – ehkä kohtalokkaasti – Ottomaanien valtakunnan aikainen muslimien suorittama kristittyjen assyrialaisten salamurha.

Pahinta on, ettei poliittisen salaliiton mahdollisuutta voida enää tiedustella murhatulta ihmiseltä itseltään eikä myöskään rikoksen tekijältä, sillä poliisityön neuvottomuuden osoitukseksi murhaaja on edelleen kadoksissa. Siitä, kuinka muslimienemmistöisissä maissa sorretaan eurooppalaisia vähemmistöjä ja esimerkiksi homoseksuaaleja, ei sallittaisi puhuttavan mitään sen enempää Euroopassa kuin kyseisissä maissakaan.


Olosuhteiden kokonaisuus paremmaksi

On selvää, ettei todellista turvallisuutta voida lisätä rajoittamalla, kahlitsemalla eikä lisäämällä vartijoita vaan puuttumalla väkivallan syihin. Olosuhteet kokonaisuudessaan pitäisi tehdä yhteiskunnassamme sellaisiksi, ettei kenenkään tarvitsisi pelätä henkensä puolesta vain toteuttaessaan sananvapautta tai tavoitellessaan tietoa ja totuutta. Tämä edellyttäisi viisaita poliittisia ratkaisuja suhteessa siihen, kuinka toivottavaa monikulttuurinen rikastuminen oikeastaan on.

Pahinta on, että yliopistoissamme vaaditaan nykyään juuri sellaista politiikkaa, joka edistää epädemokraattisten ainesten leviämistä yhteiskunnassa. Monikulttuurisuutta on yritetty edustaa siinä idealistisessa uskossa, että vieraista kulttuureista saapuneet ihmiset automaattisesti omaksuvat meidän tapamme ja lakimme. Tosiasiassa näyttöä on lähinnä päinvastaisesta.

Vierasmaalaiset pitävät omat tapansa ja kielensä myös Suomessa ollessaan, ja he siirtävät ne jälkipolvilleen. Sen osoittaa esimerkiksi tämä Helsingin Sanomien uutinen, jonka mukaan yli kymmenen prosenttia Helsingissä syntyneistä lapsista on ”vieraskielisiä”. Tosiasiassa vastasyntyneet eivät puhu vielä mitään, mutta heitä pidetään oletuksenomaisesti – paitsi kumpaakaan kotimaista kieltä osaamattomina – myös vieraan kielen äidinkielekseen omaksuvina.

Monikulttuurisuus on voitu usein nähdä myönteisenä asiana, kun oletuksena on ollut, että se johtaa maahanmuuttajien sopeutumiseen länsimaisen kulttuurin ehtoihin. Mutta käytännössä syntyy kulttuureja kulttuurissa, ja suomalaiset onkin pakotettu luopumaan omista tavoistaan. Tämän merkiksi Myllypuron koulussa ei enää järjestetty edes tavanomaista joulujuhlaa, jotta asiaan liittyvä kristillisperäinen uskonnollisuus ei ”loukkaisi ketään”, vaan sen asemasta vietettiin ”joulutalenttia”. Samaan tapaan eräät piirit hoilasivat vallankumouslauluja 1970-luvulla. Mutta lyhyeen tuokin idealismi tyssäsi, kun käytännön seuraukset selvisivät.


Idealisteille narun pää käteen

Yliopistomaailmassa monikulttuurisen (ja siten myös arvoristiriitoja sisältävän) yhteiskunnan puolesta ovat puhuneet varsinkin feministit, sosialistit ja postmodernistit. Rationalistit on usein kiirehditty tuomitsemaan, vaikka he ovat pysyneet tieteellisissä tosiasioissa. Esimerkiksi Tatu Vanhanen on esittänyt Richard Lynnin kanssa tekemänsä tutkimukset kansakuntien älykkyydestä johtopäätösten osalta täysin riippumattomina. Vanhanen vanhempi on todennut, että jos haluamme tietynlaisia tuloksia, meidän on toimittava tietyllä tavalla. Toisenlaiset ratkaisut johtavat toisenlaisiin tuloksiin. Mutta monet vasemmistolaisperäiset tutkijat näkevät Lynnin ja Vanhasen sinänsä rohkeat ja kunnioitusta herättävät tutkimukset vuosilta 2002 ja 2006 suurina uhkina ja kiirehtivät tuomitsemaan ne.

Toteamukseni ei tarkoita, että poliittisia johtopäätöksiä ei pitäisi lainkaan tehdä. Ne voisivat kuitenkin olla sellaisia, joissa kulttuuriseen narsismiin syyllistymättä tunnustettaisiin älykkyyden ja kulttuurin kehittyneisyyden korrelaatio. Tämä antaisi korkean älykkyyden maille oikeuden puolustaa omaa elämänkäytäntöään. Kulttuurien välillä ei vallitse relativismia, vaan toiset kulttuurit ja poliittiset järjestelmät voitaisiin tunnustaa selvästi muita paremmiksi.

On kehnoa, että useat tutkijat suhtautuvat monikulttuurisuuden edistämiseen täysin kritiikittömästi. Demokraattisiin vapauksiin vedotessaan he tulevat puolustaneiksi epädemokraattisten olosuhteiden pystyttämistä keskelle yhteiskuntaa ja vapaata tiedettä. Kun tämän politiikan lopputuloksena joku akateeminen tutkija saa lopulta Moran kurkkuunsa tai keuhkoonsa, kuten Deniz, on monikulttuurisuuden vaatijoille tullut narun pää käteen.

Kenties yliopistojen rekrytointipolitiikkaa tulisikin muuttaa perusteellisesti, jotta niidenkään piirissä ei voitaisi tehdä sellaista posketonta politiikkaa, joka käytännössä on täysin epärealistista ja vastuutonta sekä nakertaa akateemisen maailman omia vapausihanteita. Tämä tarkoittaa, että monikulttuurisuuden hokijat voisi rajata yliopistoista pois, ennen kuin he kieltävät kriittisen ja rationaalisen ajattelun myös tieteiden yhteydestä.

Toisinajattelijat, kuten Lynn ja Vanhanen ovat tieteellisen kriittisyyden kantava voima. Olen myös itse joutunut kärsimään virkojen ja apurahojen menetyksinä sen, että olen kyseenalaistanut kaikkein ilmeisimmät heikkoudet feministien ja postmodernistien kirjoituksista, vaikka niiden havaitseminen ei edellytä edes poikkeuksellista vaivaa. Massakulttuurin mukana ajelehtivia palkitaan ja kriittisiä lyödään. Myös tämä epäoikeudenmukaisuus pitäisi saada loppumaan. Muuten käy niin, että rationalistitkin hakevat kaapistaan säilän ja lähtevät kovat kaulassa ”puolustamaan totuutta, oikeaa ja hyvää”, kuten tohtorinmiekan käyttöohjeissa sanotaan.