Koulutuksesta voidaan leikata tason kärsimättä

Vinkiksi hallitusneuvotteluihin ja säästötoimiin: koulutuksesta voidaan aivan hyvin säästää, ja paljon, vaikka lähes kaikki puolueet ovat vakuutelleet, ettei koulutuksesta leikata. Kyllä voidaan myös leikata – oppimistulosten ja tieteen kärsimättä lainkaan!

Tämä maa on pullollaan tuulesta turvoksissa olevaa luottamusta kouluttelun kaikkivoipuuteen. Koulutusta, koulutusta ja kouluttelun päälle koulutusta! Vihervasemmisto on ruikuttanut kaiken aikaa koulutusleikkauksista ja pitää niitä syyllisinä koulujen ongelmiin.

Koulujen ongelmat eivät ratkea rahalla, kun ongelmana ovat väärät toimintatavat, monikulttuurinen koulukokeilu ja inkluusio. Ne ovat immateriaalisia ongelmia, jotka ratkeavat vain opetuskulttuurin muutoksella ja oppilasaineksen kohdentamisella oikeanlaiseen koulutukseen.

Ongelma ei ole määrällinen vaan laadullinen. Siksi se voidaan korjata vain asenteiden muutoksella opetuksessa ja koulutyössä.

On väärin, että sukupuolineutraalia sanitaatiota, transmyönteisiä suihkutiloja ja häirintäkieltoja pidetään tärkeämpinä kuin Newtonin lain, biologian ja pitkän matematiikan opettamista. Vaatimustasoa on korotettava ja huonot oppilaat jätettävä luokalleen, ja häiriköt on laitettava tarkkikselle. Jauhojengi pitää laittaa vieroitushoitoon, josta ei päästetä ennen kuin uusavuttomuus on saatu loppumaan.

Tasokurssit yläkouluihin, vähemmän aloituspaikkoja lukioihin, tasavertaiset sukupuolikiintiöt, ammattikoulutusta lisättävä ja lyhennettävä, ja lähiopetus vallitsevaksi työmuodoksi. Suomalaisnuoria on saatava ammatillisille aloille, etteivät suomalaiset syrjäydy työelämästä samalla kun Wolt-kuskeja rahdataan ulkomailta patjoille ruokintaa tukemaan.

Samanaikaisesti pitäisi vähentää aloituspaikkoja yliopistoista ja karsia yliopistojen rahoitusta. Ammattikorkeakouluja ei saa sanoa enää soveltavien tieteiden yliopistoiksi, sillä ”university of applied sciences” on harhaanjohtava nimike. Määrälliset tutkintotavoitteet pois korkeakouluilta ja yliopistoilta. Ne ovat johtaneet samaan kuin hihat palaen tehty ilmastopolitiikka: ylimitoitettuihin ja kunnianhimoisuudessaan kunniattomiin uhrauksiin, joilla laatu on muutettu määräksi.

Yliopistoissa ei pitäisi hyväksyä artikkeliväitöskirjoja kuin poikkeustapauksissa. Niin tohtorintutkinnot saataisiin tasoltaan nostetuiksi ja määrät vähennetyiksi neljäsosaan nykyisestä, mikä vastaisi 1990-luvun tasoa. Väestöön suhteutettuna se vastaisi todellisten tieteen suurvaltojen, kuten Ranskan ja Japanin, tilannetta.

Yliopistojen rahoitusleikkaukset auttaisivat yliopistoja itse päättämään, mikä niissä on säilyttämisen arvoista ja karsimaan pseudotieteellisiä turhuuksia, joita esiintyy etenkin sukupuolten tutkimuksessa. 

Muodollisista kelpoisuusvaatimuksista pitää joustaa. Vain näin kohtaanto-ongelma voidaan ratkaista. Opettajiksi ja varhaiskasvatukseen pitää hyväksyä myös lähialoilta valmistuneita. Ay-poliittisia esteitä pitää purkaa. On järjetöntä, että esimerkiksi sosiologian maisterit eivät kelpaa kunnan sosiaalityöntekijöiksi, vaan virat on läänitetty THL-sertifioiduille AMK-sosionomeille.

Myöskään asiantuntija-aloille ei pidä tuoda eliittityövoimaa ulkomailta, sillä sitä on omasta takaa. Valkokaulusköyhälistö on Suomen uusi yhteiskuntaluokka. Lähinnä vain hoito- ja rakennusalalla on työvoimapulaa, mutta esimerkiksi insinöörejä on tälläkin hetkellä työttöminä noin 2200!

Puheet korkeasti koulutettujen vapaasta polusta Suomeen EU:n ja ETA-alueen ulkopuolelta pitää lopettaa. Korkeasti koulutetuille suomalaisille ei ole tähäänkään asti löytynyt tarpeeksi työpaikkoja, eikä töihin puolestaan ole löydetty tarpeeksi matalasti koulutettuja ihmisiä.

Tarvitaan muka koodaajia. Blingivanteet ja kaulakorut kimaltavat heidän loistoautoillessaan kaduillamme suomalaisten korkeakoulutettujen joutuessa olemaan heidän vuokseen toimettomina. 

Kaikkein hulluinta suomalaisessa koulutuspolitiikassa on yliopisto- ja korkeakouluresurssien, opiskelupaikkojen ja työpaikkojen jakaminen ulkomaalaisille ilmaiseksi tai lähes ilmaiseksi. Opetusministeriö on vaatinut ulkomaalaisten opiskelijoiden määrän kolminkertaistamista ja muutamat yliopistot määrän nostamista 40 prosenttiin. Tämä tarkoittaa vaadetta muuttaa opetus kokonaan englanninkieliseksi, mikä olisi toteutuessaan kuolinisku suomenkieliselle tieteelle ja tieteen suomenkielisyydelle.

Verovaroin kustannetut resurssit kuuluvat suomalaisille itselleen, ja siksi yliopistoilta pitää leikata 40 prosenttia valtionavuista pois, mikäli ne jatkavat opiskelu- ja työpaikkojen jakelua ulkomaalaisille. Ulkomaalaisten opiskelijoiden tulee maksaa opinnoistaan täysi hinta ja ulkomaalaisten tutkijoiden tuoda resurssit tullessaan, mikäli aikovat kellotella yliopistoissamme.

Kannattaa lukea kolmen kuukauden takainen analyysini siitä, mistä kenkä puristaa Suomen koko koulujärjestelmässä. Olen käytettävissä opetus- ja kulttuuriministeriöön erityisavustajaksi tulevalle ministerille.

Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille

Yhteiskunnassamme on kannettu huolta ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinnasta luopumisesta. On ennustettu työpaikkojen päätyvän entistä enemmän ulkomaalaisten haltuun suomalaisten sijasta, ja on povattu halpatyömarkkinoiden syntyä.

Yliopistoissa halpatyömarkkinat ovat vallinneet jo pitkään, sillä monet työskentelevät puolipäiväisinä, ja pätkittäisyyden vuoksi ansiot jäävät vähäisiksi. Lisäksi yliopistoja ja korkeakouluja varjostaa ulkomaisen työvoiman tunkeutuminen suomalaisiin opetus- ja tutkimusyksiköihin.

Tilannetta pahentaa, että niin sanotuilla asiantuntija-aloilla muodollista saatavuusharkintaa ei sovelleta lainkaan. Kansainvälisyyden pauloissa olevissa yliopistoissa on avattu keulaportit apposen auki ulkomaalaisten opiskelijoiden ja tutkijoiden haalimiseksi suomalaisten opiskelupaikkoja ja työpaikkoja viemään. Tästä suomalainen opiskelijaliike ja yleisvasemmistolainen yliopistoälymystö ovat tietenkin olleet ylitsevuotavan kiitollisia ja suorastaan vaatineetkin sitä.

Muuan anonyymi kirjoittaja tilitti äskettäin Jodel-nimisessä matkapuhelinsovelluksessa, että hänen sijastaan oli erääseen Aalto-yliopistossa täytettäväksi julistettuun yliopistolehtorin virkaan nimitetty ulkomaalainen. Perusteluissa vedottiin tehtävän ”profiilitäyttöön”, vaikka suomalainen oli millä tahansa mittarilla arvoituna pätevämpi, kokeneempi ja myös kieli- ja opetustaitoinen.

Keskustelussa tuon merkillisen ”profiloinnin” arveltiin tarkoittavan suosintaa sukupuolen perusteella tai ”positiivista syrjintää” (täsmällisesti ottaen yhdenvertaisuuslain 9 §:ssä tarkoitettua ”positiivista erityiskohtelua”). Sitähän se oli.

Suomalaiselle karvaaksi koitunut tapaus oli jälleen näyttö yliopistojen pyrkimyksestä meikata ja koristella itseään kansainvälisyyden karismalla. Sitä kautta yritetään tyydyttää ”kansainvälisen tiedeyhteisön” loppumattomia vaatimuksia. Esimerkiksi Aalto-yliopisto on asettanut tavoitteeksi, että 40 prosenttia opiskelijoista olisi ulkomaalaisia vuonna 2020!

Koska yliopistot saavat valtaosan rahoituksestaan valtion verovaroista, on koulutuksen tarjoaminen ulkomaalaisille valtavan suuri maahanmuuton piilokulu, jota ei tulisi sallia.

Verotuksen oikeutus on siinä, että kannetut varat päätyvät maksajien hyväksi, vuotavalla sangolla, mutta kuitenkin. Jos verovaroja ammentaan ulkomaalaisten hyväksi, menee myös verojen kannolta legitimiteetti ja kerryttämiseltä pohja.

Opetusministeriö on ollut pitkään Kokoomuksen hallussa, ja tässä on tulos. Ongelman muodostaa, että yliopistojen yksityistämisen (jota vastustin) myötä ne voivat nyt päättää itsenäisesti rekrytointipolitiikastaan. Perussuomalaisena kansanedustajaehdokkaana vaadin, että yliopistot lopettavat resurssien suoltamisen ulkomaalaisille ja suuntaavat ne Suomen kansalaisille.

Ongelma on poliittinen, sillä kyseessä on julkisten varojen käyttö, ja vaarassa ovat Suomen kansalaisten oikeudet ja edut. Tulilinjalla on myös kotimaisten kielten asema tieteen kielinä, kun yliopistoissa ei saa enää asioitaan toimitettua joutumatta alistumaan anglo-amerikkalaista kieli-imperialismia edustavaan I like ice cream -englannin käyttämiseen.


1) Edustan poliittisena tavoitteenani sitä, että valtion tukea nauttiviin suomalaisiin yliopistoihin voitaisiin palkata poikkeuksetta vain Suomen kansalaisia.

2) Edustan poliittisena tavoitteenani myös sitä, että yliopistoihin ja korkeakouluihin asetetaan nykyistä huomattavasti korkeammat maksut ulkomaalaisille opiskelijoille, mukaan lukien EU- ja ETA-maista tulevat.

Lukukausimaksuja kannetaan pohjoismaiden ulkopuolella lähes kaikkialla muuallakin ulkomaalaisilta. Erityisen vahvan perusteen antaa Suomessa se, että opiskelijavaihtosuhteemme on Suomelle raskaasti epäedullinen.

Suomessa käydään kouluttautumassa ja käyttämässä yliopisto- ja korkeakoululaitostamme hyväksi. Oikeaa itsearvostusta olisi laittaa ulkomaalaisille opiskelijolle kunnon maksut. Jos tämä ei riittäisi opiskelupaikkojen varmistamiseen suomalaisille, olisi otettava käyttöön myös suorat rajoitukset ja enimmäiskiintiöt.

Tämä on suomalaisten eduksi tapahtuvaa tiedepolitiikkaa, jolla voidaan vastustaa yliopistoissa ideologiaksi muodostunutta kansainvälistämisen pakkomiellettä, eli tuttavallisemmin internatsismia.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki


Aiempia kirjoituksiani tieteen internationalistisesta ideologisuudesta

Rikastuttavaa maahanmuuttajataustaistatuttamista
Punamustat yliopistolla
Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia

Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet

Tänään ruotsalaisuuden päivänä on jälleen hyvä nostaa esiin muutamia kaksikielisyyteen liittyviä omintakeisuuksia. Kulttuurisesti melko pitkälle Suomea vastaavissa maissa, kuten Sveitsissä ja Kanadassa, ei ole moninkertaista yliopistojärjestelmää, jossa kielierot määräisivät tekemään saman työn useaan kertaan.

Sveitsi on nelikielinen maa, jonka viralliset kielet ovat saksa, ranska, italia ja retromaani. Kanadan viralliset kielet ovat puolestaan englanti ja ranska. Kummassakaan maassa ei ole monikielisyydestä huolimatta sellaista yliopistojärjestelmää, jossa yliopistojen tehtävät ja toimet täytettäisiin kielipoliittisin perustein ja joissa opetus-, opiskelu- ja työkieli olisi määrätty valtion kielipolitiikkaa silmällä pitäen.

Suomalaisen yliopistopolitiikan kaksikielisyys on eräänlaista apartheidia, joka juontaa juurensa yliopistojen valtiollisuuden aikakaudelta. Valtion virastoissa puhuttiin ja oli oikeus käyttää molempia virallisia kieliä. Perustuslaki sekä valtion kielilaki velvoittivat antamaan opetusta ja mahdollistamaan asioidensa hoitamisen molemmilla kotimaisilla kielillä myös yliopistoissa. Perustuslaki – vaikkakaan ei kielilaki – velvoittaa edelleen julkisoikeudellisia yliopistoja.

Kaksikielisyyden taustalla oli estää maatamme suomenkielistymästä ja taata oma koulutie ruotsinkielisille hinnasta välittämättä. Tiede pyrkii kuitenkin olemaan universaalia. Tutkimusta ei edistä se, että työ tehdään kahteen kertaan: suomeksi ja ruotsiksi.

Kun valtion rahoittamissa yliopistoissa on jouduttu etsimään säästöjä, tässä olisi hyvät mahdollisuudet säästää, mutta aihe koetaan pyhäksi, eikä siitä edes puhuta.

Muutamissa maissa, kuten Egyptissä, toimii toki yliopistoja, joissa puhutaan pääasiallisena työ-, opetus- ja julkaisukielenä eri kieliä kuin asemamaassa. Eräs esimerkki on Kairon amerikkalainen yliopisto. Mutta tällöin syy erikielisyyteen on yliopiston alkuperä, ei valtion kielipolitiikka, joka Suomessa heikentää tieteen hyötysuhdetta, vähentää tehokkuutta ja luo kitkoja päällekkäisyyden vuoksi.

Ruotsinkielisyys ei ole yliopistoissa vain symboli vaan vallan merkki

Helsingin yliopiston ja Aalto-yliopiston kaksikielisyys sekä ruotsinkieliset yksiköt, kuten Åbo Akademi ja Svenska handelshögskolan, vääristävät myös yliopistojen nimityskäytäntöjä.

Ruotsinkielisistä tehtävistä ja toimista on tullut bunkkereita, joilla taataan ruotsia ensimmäisenä kotikielenään käyttäville paremmat mahdollisuudet päätyä oppituoleille, kuin suomenkielisille. Tämä johtuu siitä, että sujuvaa ruotsia puhuvia hakijoita on tarjolla yleensä suhteellisesti vähemmän kuin suomenkielisiin tehtäviin, joita suomea hyvin osaavat ruotsinkieliset myös hakevat ahkerasti.

Ruotsinkielisten yksiköiden tehtävä on ollut varmistaa ruotsia äidinkielenään puhuville suomenkielisiä parempi kohtelu ja edustus tieteessä. Esimerkiksi omissa oppiaineissani filosofiassa ja sosiaalipsykologiassa on ruotsinkielisillä professorin vakansseilla ja muilla tehtävillä yliedustus ruotsinkielisten väestölliseen edustukseen verrattuna.

Joillakin tietyillä tieteenaloilla, kuten kasvatustieteissä, on kenties perusteltua, että järjestetään myös ruotsinkielistä opettajankoulutusta. Mutta minkä vuoksi ruotsinkielisille on pyhitetty kokonainen oma kauppakorkeakoulu, kun taloustieteiden kieli on muutenkin valtaosin englanti?  – Ei ilmeisesti minkään muun kuin sen, että omaa koulutusreittiä pitkin ruotsinkielisen porvariston halutaan uusintavan itsensä talouselämän ja rahavallan asemissa.

Myös uudessa yliopistolaissa (2009) turvattiin ruotsinkielisten etuoikeutettu asema. Lähes kaikilla yliopistoilla on lain sekä suomen- että ruotsinkielisessä versiossa luonteva suomen- ja ruotsinkielinen nimi. Poikkeuksen tekevät kuitenkin Åbo akademi ja Svenska handelshögskolan, joille ei ole laissa määritelty suomenkielistä nimeä.

On mahdotonta kuvitella, ettei suomenkielisiä käännösvastineita olisi voitu löytää, kun molemmat ovat suostuneet kääntämään nimensä englannin kielelle internetsivuillaan. (Åbo akademi on ”Åbo Akademi University” ja Svenska handelshögskolan on ”Hanken School of Economics”.)

Kiintoisaa suomenkielisten nimien puuttuminen on, sillä yliopistolain 76 pykälässä vaaditaan, että ”Åbo akademin, jäljempänä akatemia, tulee erityisesti [...] ottaa huomioon maan kaksikielisyys”.

Ensin lainsäätäjä on jättänyt ilmeisen tahallisesti pois ruotsinkielisten yliopistojen suomenkieliset nimet 1 pykälästä, mutta lain loppupuolella vaaditaan kaksikielisyyden huomioon ottamista. Miten tämä voidaan ymmärtää?

Asiaa on tarpeetonta pohtia järkiperäisesti, sillä Suomen ruotsinkielisten kielipolitiikassa ei yleensäkään ole järkeä. Sitä ei voida ymmärtää minkään logiikan vaan historian pohjalta. Kyseessä on eliitiksi itsensä mieltävän suomenruotsalaisen vähemmistön ylenkatseellisuus ja mielenosoitus suomenkieliselle rahvaalle.

Sen tarkoituksena puolestaan on ylläpitää kahdensadan vuoden takaista muistikuvaa ajasta, jolloin suomenkielisten tie yliopistoihin ja muihin kulttuuri-instituutioihin tukittiin sillä, etteivät he osanneet ruotsia, maan ainoaa virallista kieltä. Voimassa oleva uusi yliopistolaki puolestaan meni valiokuntien, lautakuntien ja komiteoiden läpi poliittisen korrektiuden vuoksi ilman, että kukaan uskalsi siihen puuttua – aivan niin kuin läpi menevät ”kaksikielistä Suomea” tukemaan tarkoitetun säätiön rahamassat Suomen ainoalle yksikieliselle puolueelle, Svenska Folkpartietille.

Suomenkielisten nimien puuttuminen on kuitenkin pelkkä symbolinen kuriositeetti. Omat instituutionsa Suomen ruotsinkielisillä ovat edelleenkin. Koska ruotsinkielisille nuorille riittää suhteellisesti enemmän yliopistopaikkoja kuin suomenkielisille, on ruotsia puhuvien matka maisteriksi edelleenkin helpompi ja lyhyempi kuin suomenkielisten. Ja Helsingin yliopiston kolmesta rehtoraatin jäsenestä yhden pitää jatkuvasti tulla ruotsinkielisten professorien riveistä (74 §), vaikka ruotsinkielisiksi rekisteröityjen osuus kansasta sen enempää kuin opiskelijoistakaan ei ole kolmannes vaan 5,5 prosenttia.

Svenska kulturfonden pelaa tieteen raharuletin pelimerkit puolueellisesti

Myös tieteen tukeminen on kielipoliittisesti vääristynyttä. Svenska kulturfonden on Svenska litteratursällskapetin omistama ja hallinnoima säätiö, jonka tehtävänä on ”tukea ruotsinkielistä kulttuuria ja koulutusta, ruotsin kieltä ja suomenruotsalaista toimintaa Suomessa” (lainaus säätiön internetsivuilta). Rahaston tuoton jakavat kulturfondenin luottamuselimet, jotka nimeää Svenska Folkpartiet i Finland, siis poliittinen puolue.

Svenska kulturfonden eroaa Suomen Kulttuurirahastosta siinä, että Suomen Kulttuurirahasto jakaa anteliaasti ja ystävällisesti stipendejä sekä suomenkielisille että ruotsinkielisille tieteilijöille ja taiteilijoille – riippumatta millä kielellä työskentely tapahtuu. Sen sijaan Svenska kulturfonden ei myönnä avustuksia suomenkielisille vaan rajaa suomen kielen tylysti pois jo omissa säännöissään ja hakuehdoissaan. Siten se tukee ”kaksikielistä Suomea” aivan samalla tavoin kuin Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland, joka tukee vain Suomen ainoaa yksikielistä puoluetta, Svenska Folkpartietia.

Raharallin keskellä on syytä muistaa, että suomalainen Svenska kulturfonden on Nobel-säätiötäkin vauraampi rahasto, joten napeilla tätä kielipolitiikkaa ei pelata. Takanaan sillä on useiden ruotsinkielisten pörssiyhtiöiden tuotto.

Koska Svenska kulturfonden ei tue suomenkielistä kulttuuritoimintaa, kehotan Suomen Kulttuurirahastoa olemaan tukematta ruotsinkielistä kulttuuritoimintaa siihen asti, kunnes Svenska kulturfonden muuttaa sääntöjään ja käytäntöjään niin, että se myöntää avustuksia tasavertaisesti myös suomenkielisille ja suomen kielellä tapahtuvaan työskentelyyn.

En tarkoita, että suomen kieli ja ruotsin kieli pitäisi uhrata angloamerikkalaiselle kieli-imperalismille ja mitätöidä kotikieltemme asema tieteessä. Päinvastoin: olen aina puolustanut kotimaisilla kiellä tapahtuvaa tutkimusta, opetusta ja julkaisutoimintaa. Esimerkiksi kiitin apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaista pari vuotta sitten siitä, että hän vahvisti opiskelijoiden oikeuden tuottaa opinnäyttensä suomenkielisinä ja siten varmisti oikeuden käyttää yliopistoissa molempia kotimaisia kieliä, myös suomen kieltä. Tämän hän taisi tosin tehdä ruotsinkielisiä peläten.

Nähdäkseni tutkimusta tulisi tukea riippumatta siitä, tehdäänkö sitä suomen, ruotsin, englannin tai vaikkapa saksan tai ranskan kielellä. Nyt suomen ja ruotsin kieltä poljetaan kansainvälisissä yhteyksissä, ja Suomessa puolustetaan ruotsin kielen asemaa suhteellisesti paremmin kuin suomen kieltä. Niinpä tilanne pitäisi tasapainottaa poistamalla ruotsinkielisiä suosiva erityiskohtelu yliopistoissa ja tutkimusrahoituksen käytännöissä.

Mitä Kasnäsin manifesti paljasti Sfp:n tavoitteista?

Lopuksi on syytä valaista, millaisin motiivein ja keinoin ruotsinkielisten edunvalvojaksi ilmoittautunut Svenska Folkpartiet i Finland tavoitteitaan edistää. Suomen ruotsinkieliset ja Sfp ovat toimineet kaikkialla kieliryhmänsä omaksi eduksi, ja kyseessä on edunvalvonta, joka pyritään naamioimaan liberaaliksi hyväntekeväisyydeksi, vaikka kyse on ahneesta omien etujen tavoittelusta.

Esimerkin tästä kaksinaismoralismista tarjosi Sfp:n 10.10.2009 hyväksymä Kasnäsin manifesti, jonka puolue sorvasi Kemiönsaarella pitämässään tulevaisuuskonferenssissa. Manifestin kahdeksannessa kohdassa sanotaan, että ”Sfp on uussuomalaisten puolue ja se houkuttelee ja integroi maahanmuuttajat puoluetoimintaan, myös johtotehtäviin, ja vaikuttaa niin, että joka neljäs maahanmuuttaja valitsee ruotsin kielen ensimmäiseksi vieraaksi kielekseen”. Manifesti päättyi huudahdukseen: ”Jos Sfp pystyy toteuttamaan nämä kymmenen teesiä, meistä tulee kymmenen prosentin puolue. Kasnäs oli vasta toiminnan alku. Todellinen työ alkaa nyt!”

Alun perin vain ruotsiksi julkaistu manifesti herätti sen verran arvostelua mediassa, että puolue päätti vetää sen pois netistä ja korvata uudella (käännös alkuperäisestä on ilmestynyt täällä). Puolueen tavoitteet olisivat kuitenkin tulleet selviksi vähemmälläkin salailulla.

Sfp on pyrkinyt edistämään maahanmuuttoa hankkiakseen potentiaalisia kannattajia, jotka eivät ole lähtökohdiltaan suomenkielisiä ja joiden puolue toivoo ”valitsevan” ruotsin kielen sekä äänestävän tämän kielipoliittisen ratkaisunsa tuloksena automaattisesti ruotsinkielisten edunvalvojaa, kielipuolueena esiintyvää Sfp:tä.

Todellisuudessa Sfp ei ole ensisijaisesti kielipuolue vaan ruotsinkielisen varakkaan porvariston etujen edistäjä, jota ruotsinkielisistäkin kannattaa vain osa. Esimerkiksi Sdp:llä ja Vasemmistoliitolla on omat ruotsinkieliset äänestäjänsä molempien vasemmistopuolueiden sisällä.

Tulkintamahdollisuuksia jää oikeastaan vain yksi. Sfp tekee maahanmuuttopolitiikallaan kielipolitiikkaa, jonka tuloksena se toivoo kannatuksensa kasvavan. Kielipolitiikalla hankittua kannatuksen nousua puolue taas haluaisi käyttää ruotsinkielisen porvariston sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten etujen edistämiseen.

Yhtälö ei kuitenkaan toimi, sillä maahanmuuttajat eivät mielellään valitse sen enempää suomen kuin ruotsin kieltäkään vaan puhuvat omaansa. Niinpä puolueen perusaksiooma ei päde, ja siksi maa katoaa sen jalkojen alta, kun ruotsin kielen suhteellinen osuus vähemmistökielenä heikkenee.

Maahanmuuton lisäämisessä puolue on kyllä onnistunut Astrid Thorsin ministeriajoilta lähtien. Esimerkiksi Vantaalla venäjän kieli ohitti jo ruotsin kielen. Niinpä myös Sfp:n kannattaisi tavoitella päämääriään puolustamalla Suomea ja suomalaista kulttuuria haittamaahanmuuttoa vastaan, jolloin se tulisi edistäneeksi suomalaisten ihmisten yhteistä etua.


Kirjoituksiani yliopistojen kielipolitiikasta

Yliopistojen kuolinnaamio
Kulttuurikanoja
Yliopistoissamme saa ja pitää käyttää suomea

Yliopistoissamme saa ja pitää käyttää suomea

Oikeuskansleri Jaakko Jonkka joutui muutama vuosi sitten voimakkaan arvostelun kohteeksi katsottuaan läpi sormien Eva Biaudet’n nimitysjupakkaa ja päästäessään Mauri Pekkarisen kuin koiran veräjästä vaalirahaskandaalissa. Samoin nykyinen apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen sai kansalta paljon nuhteita jo vähemmistövaltuutettuna toimiessaan, esimerkiksi puolustaessaan rikostutkintaa professori Tatu Vanhasen esittämistä tieteellisistä kannanotoista.

Nämä jo klassikoiksi muodostuneet tapaukset painuivat lähes unholaan, kun Jaakko Jonkka antoi moittivan päätöksen Pekka Himasen ”Kestävän kasvun mallia” koskevassa puliveivausasiassa. Varovaista ratkaisussa oli tosin se, ettei tapaus antanut oikeuskanslerin mielestä aihetta mihinkään toimenpiteisiin. Mikko Puumalainen (josta muutamat käyttävät kenties aiheettoman tuttavallista lempinimeä ”Puumis”) puolestaan on nyt terävöittänyt toimintaansa antamalla päätöksen, jonka mukaan Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa pitää voida suorittaa maisterintutkinot suomen kielellä ja myös opetusta pitää järjestää suomeksi.

Kauppakorkeakoulu oli syksystä 2013 lähtien tarjonnut vain englanninkielisiä maisterinkoulutusohjelmia, ja suomenkielinen opetus oli kutistunut yhteentoista prosenttiin ylemmän korkeakoulututkinnon opetusohjelmasta. Apulaisoikeuskanslerin päätöksen mukaan suomen kielen täytyy edelleen säilyä opetus- ja tutkintokielenä, eikä suomen kieltä niin muodoin saa syrjäyttää, joten kauppakorkeakoulun päätös siirtyä yksinomaan englanninkieliseen opetukseen ei ollut perustuslain eikä yliopistolain mukainen.

Ratkaisussaan apulaisoikeuskansleri tukeutui perustuslain 16 ja 17 §:ään ja yliopistolain 11 §:ään sekä viittasi myös valtion kielilakiin (vaikka viimeksi mainittua ei suoraan sovelletakaan yliopistoissa). Pidän Puumalaisen kannanottoa, paitsi lakien mukaisena, myös oikeudenmukaisena ja tervetulleena. Nähtäväksi jää, minkälainen hyvyyden kehä oikeuskanslerinviraston ryhdistäytymisestä onkaan alkamassa!


Oikeus käyttää suomen kieltä kuuluu kaikille

Ratkaisu on toimiva myös tieteen kannalta, sillä näin yliopistojen harkintavallan ei anneta tukahduttaa kotimaisilla kielillä tehtävää tutkimusta, opetusta ja tiedettä. Monet yliopistot yrittävät kansainvälistyä epätoivon vimmalla esittääkseen kovaa jätkää ulkomaalaisten silmissä ja hankkiakseen pöytälaatikkoihinsa kansainvälisiä stipendejä sekä rahaa. Ulkomaalaisten vaihto-opiskelijoiden ja tutkijoiden eduilla on poljettu suomenkielisten opiskelijoiden halua käyttää suomen kieltä.

Toisaalta Aalto-yliopiston omissa kielilinjauksissa sanotaan, että opetusta ja tutkintoja tarjotaan sekä suomeksi, ruotsiksi että englanniksi, ja katsotaan, että Aalto-yhteisö voi kansainvälistyä heikentämättä kansallisten kielten asemaa tieteen kielinä. Myös opetus- ja kulttuuriministeriön näkemyksen mukaan opiskelijoilla on oikeus tehdä tutkintoon kuuluva opinnäyte suomeksi.

Irvokasta onkin, että kauppakorkeakoulussa voimassa olevan käytännön mukaan opiskelija on voinut tehdä gradunsa suomeksi vain hakemuksesta, jolloin suomen kieltä käyttävän on täytynyt ikään kuin kerjätä oikeutta ilmaista itseään suomeksi omassa maassaan. Kansainvälisten GMAT- ja GRE-kielitestien käyttöönotto maisteriohjelmiin oikeuttavina kokeina on puolestaan merkinnyt eräänlaisen kielipoliittisen sulun asettamista tutkintojen suorittamiselle, ja tähän apulaisoikeuskanseri ei valitettavasti puuttunut. Parasta oikeuskanslerinviraston ratkaisussa on se, että kannanotto suomen kielen puolesta sitoo myös kaikkia muita suomalaisia yliopistoja.


Englannin kielen ylivallasta

Miksi sitten oikeus kotimaisten kielten käyttämiseen on niin tärkeä? On syytä muistaa, että ihmiset ajattelevat suurimmaksi osaksi kotikielellään. Vaatimus siirtyä käyttämään vieraita kieliä ajatusten muodostamisessa haittaa ihmisten älyllistä toimintaa. Englanninkieliseen argumentaatioon pakottaminen myös vaikeuttaa osallistumista keskusteluihin kotimaassa, ja siten kyseinen politiikka heikentää tieteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja roolia tärkeillä kotimaisilla foorumeilla.

Pahimmillaan suomen kielen syrjiminen johtaa nurkkakuntaisuuteen ja tieteen ummehtumiseen, kun suomalaiset pakotetaan ilmaisemaan itseään vain englanninkielistä arvomaailmaa edustavin käsittein, jossa tavarat (goods) ja jumalat (gods) ovat lähellä toisiaan. Englannin kielen valta-asema edustaakin nykyään eräänlaista kulttuuri-imperialismia, joka on koitunut monien pienten kielten kuolemaksi.

Laajasti käytettynä englannin kieli on myös tyhjentynyt merkityksistä. Siitä on tullut aikamme latina sikäli, että myös latinan kielestä kuoleentui täsmällisyys, ja kansainvälisessä käytössä sanojen merkitykset laventuivat. Lopulta latina itse kuoli pois akateemisista yhteyksistä.

Nykyajan englannin kielessä sanat voivat tarkoittaa melkein mitä tahansa, eivätkä merkitykset rakennu semanttisesti rikkaiksi ja yksiselitteisiksi, vaan ne ovat alistettuja sosiaalisesti ehdollistetuille sanonnoille ja riippuvat kielen käyttötilanteista, konventioista, tavoista ja tottumuksista, siis sovinnaisuudesta. Pragmatismille tyypillisesti merkitysoppi on kytketty sosiaalisiin tilanteisiin ja yksimielisyyden ihanteeseen. Näin ollen angloamerikkalaisen keskustelun paralingvistiikka hallitsee keskustelun sisältöjä, mikä nostaa jokaisen filosofin ja runoilijan ihon näppylöille ja saa laupeimmankin nojatuolifilosofin huudahtamaan: ”Voi kauhistuksen kanahäkki!”

Kauppakorkeakoulun päätös siirtyä vain englanninkielisiin maisteriohjelmiin kertoi myös siitä, että taloudellinen päätösvalta on etääntynyt Suomesta ja siirtynyt kansainvälisiin ympyröihin. Myös niissä pitää luonnollisesti vaikuttaa, mutta taloustieteilijöidenkään kieltä, sanastoa tai artikulaatioresursseja ei tulisi rampauttaa tuhoamalla suomenkielinen taloustieteellinen ja -poliittinen argumentaatio kokonaan tai siirtämällä se englanninkieliseen ympäristöön. Aitoon monikulttuurisuuteen ja demokratiaan kuuluvat myös erimielisyyksien ja erikielisyyksien aiheuttamat kitkat, monikielisyys ja sen mukainen moniarvoisuus.


Ajattelu ja filosofia onnistuvat parhaiten kotikielellä

Jo filosofi Martin Heidegger katsoi, että ihmisen kyky ajatella on sidoksissa hänen käyttämäänsä kieleen ja että parhaaseensa kukin pääsee omalla kotikielellään. Samaa mieltä ovat olleet monet kirjailijat. Jos kirjailijat kykenisivät tuottamaan ajatuksia ja muotoilemaan ne kirjallisesti arvokkaalla tavalla myös vieraita kieliä käyttäen, kaunokirjailijat siirtyisivät varmasti heti käyttämään englantia, sillä markkinat olisivat tällöin suuremmat. Niin ei kuitenkaan tehdä, sillä vieraiden kielten käyttäminen kuolettaisi kirjailijoiden kynän, eikä kukaan ei-natiivi kielenkäyttäjä pysty ilmaisemaan itseään kirjallisesti tyydyttävällä tavalla.

Monet tieteenharjoittajat ovat olleet kanssani täysin samaa mieltä. Esimerkiksi mainio suomenruotsalainen sosiaalipsykologi Johan Asplund, joka on toiminut professorina Kööpenhaminan ja Lundin yliopistoissa, on julkaissut kaiken tuotantonsa aivan tarkoituksellisesti kotikielellään ruotsiksi ja todennut, ettei pysty eikä halua käyttää muita kieliä, sillä niillä toimittaessa asioista katoaisi langan pää ja kirjoitus muuttuisi mitäänsanomattomaksi. Tämä ei ollut hänen mielenosoituksensa vaan tosiasia.

Sama pätee Tarton yliopistossa professorina toimineeseen semiootikkoon, Juri Lotmaniin, joka hänkään ei suostunut julkaisemaan mitään englanniksi. Silti hänen alkuperäiskielisten kirjoitustensa käännösoikeudet ovat kansainvälisesti katsoen selvää valuuttaa.

Juuri kukaan merkittävä filosofi ei ole luopunut kotikielestään eikä vaihtanut sitä englanniksi. Niin Heidegger kuin Englannissa suuren osan elämästään viettänyt Ludwig Wittgensteinkin kirjoittivat kotikielellään, saksaksi. Myös Georg Henrik von Wright, jota on palvottu Suomessa kuin paikallista kuningasta, kirjoitti kaikki esseekirjansa suvereenisti omalla äidinkielellään, ruotsiksi, eikä kukaan moittinut häntä siitä. Ajatuksen merkityksellisyyden pitää ylittää sen, millä kielellä se on sanottu, ja usein ajatuksissa on eniten kantavuutta juuri silloin, kun niiden ilmaisemiseen on käytetty omaa kieltä.

On syytä muistaa, että kansainvälisyys ei ole myöskään itseisarvo, vaan kansainvälisiin arvointimenettelyihin on päädytty vain tiettyjen negatiivisten ilmiöiden, kuten kotimaassa esiintyvän puolueellisuuden, välttämiseksi. Ratkaisuja kansainvälisyys ei ole näihinkään ongelmiin tuonut, vaan monessa tapauksessa se on johtanut asiat entistä pahemmin juntturalle, kuten olen perustellut esimerkiksi tässä.

Filosofia, joka luopuu kotikielestään, menettää kieliherkkyytensä. Siksi on ironista, että kansainvälistynyt suomalainen filosofia on yleensä niin sanottua analyyttista kielifilosofiaa. Ironia piilee siinä, että niin sanotut kielifilosofit eivät yleensä ole olleet etevimpiä kielen käyttäjiä, ja kansainvälisen menestyksen onkin taannut vain se, että kielifilosofia on ollut formaalista logiikkaa, joka on luonnollisista kielistä riippumatonta ja jossa luonnollisia kieliä käytetään vain kaavoista koostuvien esitysten tilkkeiksi. Pidänkin kyseistä filosofianharjoituksen muotoa eräänlaisena filosofian rappioilmiönä, ja lisätietoa asiasta saa kirjoistani Dialoginen filosofia, Enkelirakkaus ja Suomalaisen nykyfilosofian historia.

Kumotkaamme siis englannin kielen, pakkokansainvälistämisen ja internatsismin harjoittama kulttuuri-imperialismi ja ilmaiskaamme itseämme hyvällä ja kauniilla suomen kielellä! Myöskään taloustieteilijöille ei olisi pahitteeksi pitää jalat maassa ja säilyttää sidos oman ajattelun ja kielen välillä, vaikka muutoin talouspolitiikka lentääkin tyhjän päällä. On hyvä, että taloustieteilijät opetetaan ajattelemaan asioista suomeksi myös kansainvälisen kapitalismin pappisseminaarissa, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa.

Miksi yliopistoja markkinoidaan?

Hallituksen toimet ovat koetelleet viime aikoina myös yliopistoväkeä, vaikka muutoin sanan- ja ajattelunvapautta kuohiva linja tukeekin yliopistoja hallitsevan vihervasemmiston tarkoitusperiä. Niinpä muutama yliopistohenkilöstöä edustava järjestö uhkasi yliopistotyönantajaa sinänsä naurettavalla päivän mittaisella lakolla. Se epäilemättä olisi pysäyttänyt tieteen edistymisen ja jättänyt tutkimuksen ja opetuksen pysyvästi ajastaan jälkeen...

Tämänpäiväiset ongelmat sikiävät uudesta yliopistolaista, jolla heikennettiin tieteen ja yliopistoväen asemaa. Sen, miksi näin kävi, voit lukea esimerkiksi tästä. Mutta yliopistoissa on meneillään monta muutakin hullutusta. Yliopistot ovat alkaneet mainostaa itseään näyttävästi opiskelijavalintojen kynnyksellä. Samaan aikaan opiskelijoita aiottiin kurmottaa tuhannen euron lukukausimaksuilla. Ehkä tämä oli seuraus siitä, että ylioppilaskunnat vastustivat lukukausimaksujen perimistä ulkomaalaisilta opiskelijoilta.

Yliopistojen mainostaminen on rahan viskaamista uuniin. Jos pyrkijä ei tiedä, minne hän hakee ylioppilaskirjoitusten jälkeen, hän ei ole sopiva akateemiselle opintielle. Jatkosuunnitelmat pitää ratkaista opinto-ohjauksella ja viranomaistiedotuksella eikä mainostamalla. Opinto-ohjaus on pedagoginen tie, kun taas mainostus perustuu manipulaatioon ja kilpailuun.

Yliopistojen ei pitäisi alistua kilpailemaan opiskelijoista. Kyllä halukkaita pyrkijöitä riittää, ja jos ei riitä, koulutuksen ovenkynnyksiä on kohotettava. Nyt niitä aiotaan madaltaa, kun opetusministeriön työryhmä aikoo poistaa valintakokeetkin. Opintien edetessä kohtaamiskulman pitäisi jyrkentyä eikä loiventua, kuten nyt, kun maistereita ja tohtoreita leivotaan kuin liukuhihnalta.

Tämän tuloksena yliopistoväki on tyhmistynyt ihan armottomasti. Ei tarvitse ihmetellä, miksi Suomen talvisota käytiin kasvatustieteitä opiskelevan BB-Tuulin mielestä vuonna 1809. Erehdyksen voisi ehkä sovittaa maininta siitä, että kyseessä oli uusi feministinen historiantulkinta ja aikadilataatio.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon yliopistot tuhlaavat rahaa mainostukseen samaan aikaan kun poliittinen valta väläyttää lukukausimaksujen mahdollisuutta. Kansalaisia sopeutettaneen ajatukseen niin kauan, kunnes siitä tulee totta uudessa yliopistossa. Parempi olisi kuitenkin karsia opiskelijamääriä, ajaa alas post dog -ohjelmien muodossa ylläpidetty spaniel-like-education-tyyppinen aikuisten apukoulu sekä lopettaa syöttötuolien ja muiden suojatyöpaikkojen ylläpito nollatutkijoilta. Mainostukseen taitavat huveta nekin miljoonat, joita yliopistot on taivuteltu kerjäämään entisiltä opiskelijoiltaan lahjoituksina. Myös tämä on kuin suoraan vanhasta satiirista, jossa köyhät laitettiin kalvamaan toisiaan vain siksi, että poliittinen ja taloudellinen eliitti (tai oikeastaan alamaailma) sai juhlia rauhassa.

Suomen yliopistoissa on kaksi kertaa enemmän ulkomaalaisia opiskelijoita kuin ulkomaiden yliopistoissa on suomalaisia, joten vaihtosuhde on meille erittäin epäedullinen. Kannatan lämpimästi täysien lukukausimaksujen perimistä kaikilta muilta kuin Suomen kansalaisilta, myös Euroopan unionin maiden asukkailta (lisää aiheesta tässä).

Ulkomaalaisten haaliminen ei ole perusteltavissa millään ”laadun tavoittelulla”. Laatua parantaa kriteerien korottaminen, kun taas nykypolitiikalla laatu on muuttunut pelkäksi määräksi. Myöskään suomalaisia opiskelijoita ei kannattaisi lähettää ulkomaille perustutkinnon ollessa kesken, sillä tuossa opintojen vaiheessa kyky välittää tieteellisiä vaikutteita on olematon, ja tärkeimmäksi matkavarustukseksi sopisi paketillinen kondomeja.

Ylioppilaskuntien on turha kiljua ulkomaalaisilta perittäviä lukukausimaksuja vastaan. Kun preka-Eetut jäävät jälleen ilman opiskelupaikkoja seuraavalla hakukierroksella, heidän on syytä muistaa, että heidän opiskelupaikkansa menevät suoraan niille ulkomaalaisille tulokkaille, joilla yliopistot koristelevat luokkahuoneitaan näyttääkseen ”kansainvälisiltä”.

Kuinkahan nämä muksut saataisiin ymmärtämään, että jokainen ulkomaalaisille luovutettu opiskelupaikka ja myönnetty tutkinto on heiltä itseltään pois? Jos lukukausimaksut säädettäisiin ulkomaalaisille, voitaisiin välttyä lukukausimaksujen perimiseltä suomalaisilta tai jopa nostaa suomalaisten opiskelijoiden opintotukea.

Yliopistot löysässä hirressä

Helsingin yliopisto mainostaa kotisivuillaan, että uuden yliopistolain voimaan astuttua ”yliopisto on nyt itsenäinen”.

Ymmärrän yskän. Todellisuudessa yliopistot ovat entistä pahemmin riippuvaisia, paitsi tulosvaatimuksillaan kiristävästä valtiorahoittajasta, myös liike-elämästä. Naurettavaa näyttöä siitä saatiin jo, kun muutamat yliopistot lähestyivät hattu kourassa entisiä opiskelijoitaan kerätäkseen miljoonan verran lahjoitusrahaa ja saadakseen sitä kautta valtiolta 2,5-kertaisen vastaantulon. Köyhä siinä kalvaa köyhää, ja parodia vain paranee.

Hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpään mukaan yliopisto voi nyt ajautua periaatteessa myös konkurssiin. Tarkemmat perustelut väitteelleni, miksi yliopisto kuristuu autonomiansa talutushihnaan, voi lukea tästä.

Yliopistojen kuolinnaamio

Uuden yliopistolain valmistelu pysähtyi viime keväänä perustuslakivaliokuntaan, sillä uusi laki olisi antanut säätiöyliopistojen ulkopuolisille tahoille enemmistön niiden hallituksessa. Tämän valiokunta totesi yliopistojen itsehallintoa loukkaavaksi ja perustuslain vastaiseksi. Eteneminen kuitenkin jatkui, kun ulkopuolisten osuus rajoitettiin määrävähemmistöksi, ja eduskunta hyväksyi lain 16.6.2009. Tasavallan presidentti puolestaan allekirjoitti uuden lain Kultarannassa tämän kuun 24. päivänä.

Kun laki vietiin vaivihkaa läpi keskellä kesää, päivän porottaessa Naantalin aurinkona taivaalta, yksikään loman viettoon kaikonnut akateeminen kirjatoukka ei havahtunut huomaamaan saati vastustamaan lain loppuun nuijimista. Mutta syksyn sateissa tämänkin laihon vilja korjataan – tai lyödään lakoon.

Hiljentyminen yliopistojen pitkään jatkuneiden ruumiinvalvojaisten äärellä paljastaa, että Suomen hallitus on valmistanut omasta korpuksestaan kuolinnaamion ja siirtänyt sen yliopistojen kasvoille. Omasta mielestäni parasta olisi, että yliopistoja ei koskisi mikään muu laki kuin niiden itsehallinnon takaava perustuslaki.

Koska uudessa yliopistolaissa ei ole nähdäkseni mitään hyvää entiseen, useaan otteeseen parsittuun ja enintään tyydyttävään lakiin verrattuna, joudun nyt vain luettelemaan, mikä siinä on huonoa. Toimin siis kuin kirjallisuuskriitikko, joka arvioi käsiinsä saamansa runoteoksen.


Kiertotie työolojen huononnuksiin

Tärkein muutos on, että lain voimaantulosta eli vuoden 2010 alusta yliopistot eivät ole enää valtiotyönantajia. Niinpä virkasuhteet muutetaan työsuhteiksi. Koska kyse on kuitenkin julkisesta toiminnasta, rikosoikeudellinen virkavastuu jätetään sentään voimaan. Todennäköisesti nimitysprosessit muuttuvat kuitenkin entistä mielivaltaisemmiksi, sillä ”[…] neuvotteluoikeudet työehtosopimuksista siirtyvät yliopistoille, yliopistot voivat harjoittaa itsenäistä henkilöstöpolitiikkaa, parantaa houkuttelevuuttansa työnantajana ja hakea sillä kilpailuetua rekrytoidakseen parhaita osaajia (opetusministeriön selitys, korostukset minun).

Väitetty tavoite – yliopistojen autonomian vahvistaminen – merkitsee siis puolueettomuutta taanneiden muotosääntöjen karsimista, mutta se ei lisää yliopistojen päätehtävien eli tutkimuksen ja opetuksen vapautta. Samalla tavoin Venäjän duuma lisäsi Suomen suuriruhtinaskunnan itsehallintoa sotaväenotoilla ja ”yhtenäistämislainsäädännöllä” sortokausien aikana. Opetusministeriön mukaan tavoitteena on myös se, että yliopistot pystyvät paremmin

1) reagoimaan toimintaympäristön muutoksiin (eli alistumaan ulkoiseen ohjaukseen),
2) monipuolistamaan rahoituspohjaansa (eli kerjäämään rahaa ja myymään itseään),
3) kilpailemaan kansainvälisestä tutkimusrahoituksesta (eli uhraamaan suomen kielen ja Suomessa tärkeiksi koetut tutkimusaiheet ulkomaisten eduksi),
4) tekemään yhteistyötä ulkomaisten yliopistojen ja tutkimuslaitosten kanssa (eli päästämään ulkomaalaiset meidän verovaroillamme ylläpidettyihin tehtäviin ja päättämään siitä, keitä yliopistoihimme nimitetään),
5) kohdentamaan resursseja huippututkimukseen ja strategisiin painoaloihinsa (eli lopettamaan sellaisia tieteenaloja ja laitoksia, joiden tulokset ovat niin arvokkaita, ettei niitä voida mitata rahassa),
6) vahvistamaan tutkimus- ja opetustoimintansa laatua ja vaikuttavuutta (eli valehtelemaan entistäkin enemmän ja taitavammin) sekä
7) vahvistamaan rooliaan innovaatiojärjestelmässä (eli peittämään paremmin narsisminsa, omankehunsa ja tyhmyytensä).

Kun itsenäisiksi oikeushenkilöiksi määriteltävistä yliopistoista tulee oman valintansa mukaan joko julkisoikeudellisia yhteisöjä tai yksityisoikeudellisia säätiöitä, muutos on pelkkä kiertoilmaus henkilökunnan aseman huononnuksille. Miksi lopettaa yliopistojen valtiotyönantaja-asema, kun yliopistot kahta lukuun ottamatta jäävät kuitenkin ”julkisoikeudellisiksi yhteisöiksi” ja valtion rahoituksen piiriin?

Lähempänä yksityisiä yliopistoja ovat säätiöyliopistot, mutta nekin saavat rahoituksensa pääosin valtiolta. Vastaus kysymykseen on, että ”julkisoikeudellinen yhteisö” ja ”yksityisoikeudellinen säätiö” ovat pelkkiä nimilappuja, joilla peitetään totuus: etikettien alta löytyy edelleenkin valtiorahoitteinen yliopisto, jossa toimivien ihmisten ammatillista asemaa vain huononnetaan tekemällä heistä entistä ehdollistetumpia ja riippuvaisempia.

Hyvää uudessa laissa voi olla enintään se, että kun professorit eivät ole enää valtion virkamiehiä, heidän arvostelemiseensa ei sovelleta virkamiehen vastustamista koskevia rikoslain säädöksiä (Rikoslaki 24.7.2008/563, 16 luku 2 §).

Uudistukseen liittyy paljon pieniä kivuliaita piirteitä, joista kasvaa suuri poru. Kun yliopistot eivät ole enää valtiotyönantajia, niihin ei voida palkata ketään myöskään valtiotyönantajia varten tarkoitetuilla täysillä työllistämismäärärahoilla. Yksityisille tarkoitettu tuki puolestaan ei kata kuin pienen osan kuluista. Nyt yliopistot voivat iloita siitä, että ne pääsevät eroon sekä työllistetyistä että työllistämismäärärahoista, vaikka moni köyhä tutkija on vääntänyt juuri niillä väitöskirjansa valmiiksi. Yliopistoille on aina kelvannut ilmainen työ ja löysä raha, mutta mistäpä nekään eivät luopuisi, kunhan pääsevät eroon hyödyttömäksi kokemastaan joutoväestä.


Rahafirmojen rautakourat yliopistojen oville

En puutu tässä yhteydessä siihen, millä tavoin tutkimusten ostaminen ja myyminen vaarantavat tieteen puolueettomuuden. Uskon peruskoululaistenkin ymmärtävän asian ilman selityksiä.

Lain 5 pykälä antaa yliopistoille myös oikeuden harjoittaa omaa liiketoimintaa. Mutta yhtä ongelmallista on, että lain 15 § tuo kapealla kauppiaan järjellä varustetut liike-elämän edustajat myös yliopistojen hallituksiin, kun ”[v]ähintään 40 prosenttia hallituksen jäsenistä tulee olla muita kuin 2 momentissa tarkoitettuja henkilöitä [eli professoreita, opetus- ja tutkimushenkilöstöä ja opiskelijoita]”. Tässä valossa väite yliopistojen autonomian lisäämisestä on akateemisen yhteisön silmille viskattu vale.

Kokonaan uusia asiakohtia laissa ovat myös pykälien 49–58 taloudelliset kiristysnormit, joilla varmistetaan yliopistojen tottelevaisuus kaukaiseksi ja etäiseksi muuttunutta valtiorahoittajaa kohtaan: 49 § ”Valtion rahoituksen määräytymisperusteet”, 50 § ”Yliopistojen yhteisten menojen rahoitus”, 51 § ”Seuranta ja raportointi”, 52 § ”Maksatus”, 53 § ”Rahoituksen maksatuksen keskeytys”, 54 § ”Maksetun rahoituksen palauttaminen”, 55 § ”Takaisinperintä” ja 56 § ”Korko ja viivästyskorko”. Tämä muistuttaa Kansaneläkelaitoksen ja sosiaaliviranomaisten kieltä omassa humanistisuudessaan!

Jatkossa (63 §) mainitaan, että ”[y]ritykset, joissa yliopistolla on määräysvalta, ovat yliopiston tytäryrityksiä. Yliopisto ja sen tytäryritykset muodostavat yliopistokonsernin. Yliopiston konsernijohtoon kuuluvat yliopiston hallitus ja rehtori. Konsernijohtoon voi lisäksi kuulua muuta yliopiston henkilöstöä, joka on erikseen määrätty vastaamaan konsernijohdolle kuuluvista tehtävistä. Konsernijohto vastaa yliopistokonsernin ohjauksesta ja konsernivalvonnan järjestämisestä.”

Tämä puolestaan on Nokian miesten kieltä. Ja yksi heistä (lisäys syksyltä 2009) jo Helsingin yliopiston hallitukseen päätyikin, Jorma Ollilla, aivan niin kuin Shellin, Fordin, Nokian, Bilderberg-seuran, UPM-Kymmenen ja sellaisenkin suomalaisen pienyrityksen kuin Otavan hallitukseen. Mukaan valittiin myös Helsingin piispa ja Hanasaaren ruotsalais-suomalaisen kulttuurikeskuksen johtaja. Kunpa ristiinomistajaksi saataisiin vielä Nova Group ja Kehittyvien Maakuntien Suomi, ja taustalle niin sanottu 20 perheen kuoro.

Jorma Ollilan nimittäminen hallitukseen ei ole ihme sen yleiskäytännön valossa, joka koskee vuorineuvoksia, firmoja ja nyt myös Yliopisto oyj:tä. Tämä kertoo vain ”terveestä integroitumisesta”. Yliopiston ja Ollilan suhteidenhan katsotaan tulehtuneen Yliopisto-lehden kirjoitettua pääjohtajan ”kapoisista hartioista” lehden numerossa 7/1999. Jutun kirjoittaja Tommi Sarlin mainitsi silloisen pääjohtaja Ollilan vierailtua Helsingin yliopistolla, että ”Jorma Ollilan hartiat ovat läheltä katsottuna varsin kapoiset”.

Ollilalta siteerattiin muun muassa hänen vertaustaan, että ”[t]oimiva yritys on kuin jazzbändi, jossa taitavat muusikot soittavat kurinalaisesti mutta improvisoiden”, ja arvosteltiin ”kurinalaisen improvisaation” sopivan huonosti yliopistoyhteisöön. Lehden päätoimittaja Pekka Matilainen puolestaan paljasti saman numeron kirjoituksessaan nimeltä ”Radikaalisti improvisoiden”, että Nokiasta toivottiin kapoisista hartioista kertovan lauseen poistamista jutun ennakkotarkastusversiosta. Kun Matilainen oli pannut tämän sinänsä viattoman totuuden lehteen, hän sai kutsun rehtori Kari Raivion puhutteluun, jossa päätoimittajalle annettiin kirjallinen huomautus yliopiston yhteiskuntasuhteiden vaarantamisesta.

Journalisti-lehden 3/2000 haastattelussa Matilainen kertoi laittaneensa nootin työhuoneensa seinälle, kunnes hänet jonkin ajan kuluttua tämän jälkeen erotettiin syystä, että hänen toiminnastaan oli löydetty muodollinen virhe, jonka mukaisesti hän oli yhdessä erään toisen henkilön kanssa välittänyt yliopiston lehdestä ilmoitustilaa omine lupineen ja omia kanaviaan pitkin. Vääryys löytyi kieltämättä sopivalla hetkellä, sillä näin yliopisto pääsi eroon ongelmalliseksi kokemastaan sanankäyttäjästä. Nyt asia on ilmeisesti kunnossa, kun yliopiston hallitus on Jorma Ollilan henkisessä valvonnassa, eikä pulmia enää esiinny.

On tietysti kiintoisaa, mitä ihmislajista ja sen sosiaalisista ominaisuuksista kertoo havainto, että valta keskitetään aina hyvin harvoihin käsiin ja kriittiset suut laastaroidaan umpeen. Luullakseni tämä on naturalistisen hyötyajattelun, strategisiksi koettujen intressien ja niistä seuraavan herkkähipiäisyyden syytä, jonka tuloksena sitten sanotaan, että piripintaan lastattua venettä ei saa keinuttaa. Taloudellisten intressien ja muiden yhteiskunnallisten etujen valvominen sopii yliopistoon mahdollisimman huonosti, sillä se johtaa heti totuuden tavoittelun tappioon, ja juuri siksi yliopistojen lastaaminen talouselämän päättäjillä ja kirkon, etujärjestöjen ja firmojen pääideologeilla on suuri tiedepoliittinen virhe.

Entä ovatko yritysten, säätiöiden ja kulttuurilaitosten hallituksissa ristiin istuvat henkilöt todella niin päteviä, että he ovat perillä siitä, mitä niissä tapahtuu? Tuskinpa. Heidän avustajansa joutuvat hiuksiaan repien selittämään heille, missä kohdassa asialistoja milloinkin mennään. Entä hekö yksin ovat kyllin viisaita ratkaisemaan kaikkien yhteiskunnallisten asioiden yleislinjoja? Tuskin. He itse ihmettelevät, ovatko he tämän tai tuonkin organisaation hallinnossa mukana.

He ilmeisesti ovatkin niissä vain siksi, että he ovat nukkeja: omasta vallastaan ja tilipussistaan kiinnostuneita henkilöitä, joilla ei ole mitään filosofiaa eikä periaatteita – ei myöskään päämääriä, jotka olisivat noissa tehtävissä vain haitaksi. Heitä ohjaa ainoastaan oman edun tavoitteluun ja henkilökohtaisen uran luomiseen liittyvä vallan- ja selviytymisenhalu, ja juuri siksi heidät nostetaan erilaisille päättäjien paikoille: heitä on niin helppo ja mukava ohjailla. Aika toimintakykyisen hallituksen yliopisto siis sai.


Yliopistojen kehitysapu

Uuden yliopistolain myötä ulkomaalaisten opiskelu Suomen yliopistoissa olisi voitu tehdä maksulliseksi, mutta hallitus ei käyttänyt tätä mahdollisuutta suomalaisten ihmisten hyväksi. Vaikka lukukausimaksuja voidaan nyt periä ”vieraskieliseen ylempään korkeakoulututkintoon johtavaan koulutusohjelmaan hyväksytyltä opiskelijalta” – eikä siis heiltäkään joka tapauksessa –, lain 10 §:ssä varmistetaan, että

”[m]aksua ei voida kuitenkaan periä Euroopan talousalueeseen kuuluvan valtion kansalaiselta eikä siltä, joka Euroopan yhteisön lainsäädännön tai Euroopan yhteisön ja sen jäsenvaltioiden muun sopimuspuolen kanssa tekemän sopimuksen mukaan rinnastetaan Euroopan unionin kansalaiseen. Maksua ei myöskään voida periä siltä, jolla on ulkomaalaislaissa (301/2004) säädetty oikeus pysyvään oleskeluun Suomessa.”

Tällä tavoin taataan Suomessa oleskelevien pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden ilmainen opiskelu Suomen yliopistoissa samalla, kun muilta EU:n ulkopuolelta tulevilta maksua voidaan tietyin ehdoin periä. EU:n kansalaisille opiskelu Suomen yliopistoissa ei maksa mitään, vaikka suomalaisia opiskelijoita on Euroopan unionin yliopistoissa huomattavasti vähemmän kuin EU-maista tulleita opiskelijoita meidän yliopistoissamme. Outoa on, että ylioppilaskunnat kannattivat raivokkaasti ulkomaalaisten opiskelijoiden oikeutta ilmaisiin opintoihin täällä, vaikka se kaventaa suomalaisten opiskelijoiden omaa leipää.

Suomalaiset opiskelijat pitäisi saada ymmärtämään, että suomalaisten ja ulkomaalaisten negatiivinen vaihtosuhde heikentää suomalaisten yliopisto-opiskelijoiden omaa asemaa. Jos ulkomaalaisilta perittäisiin maksu, voitaisiin joko lieventää verorasitusta tai korottaa suomalaisten opintotukea. Niinpä suomalaisten ei kannattaisi pitää omia etujaan ja ulkomaalaisten opiskelijoiden etuja yhteisinä vaan puolustaa itseään.


Tutkintojen arvon inflaatio

Uudella yliopistolailla tehdään kelvotonta tiede-, koulutus- ja sosiaalipolitiikkaa, sillä laki laventaa yliopistojen pääsyvaatimuksia ja väljentää jatko-opintoihin vaadittavia kelpoisuusvaatimuksia. Arvostelin jo toukokuun viimeisessä kirjoituksessani sitä, että ylioppilastutkintojen taso on laskenut, eikä ylioppilastutkinnonkaan suorittaminen anna enää luotettavaa kuvaa kelpoisuudesta yliopisto-opintoihin. Nyt yliopistotutkintojen leväperäistä jakelua ja massatuotantoa jatketaan, kun alempia ja ylempiä yliopistotutkintoja opiskelemaan voi lain 37 §:n mukaan päästä suorittamaan myös kolmivuotisen ammatillisen perustutkinnon tai ammatillisen aikuiskoulutuksen pahveilla.

Pelkästään ylempään yliopistotutkintoon (eli yleensä maisterintutkintoon) johtavia opintoja voi puolestaan päästä suorittamaan alemman yliopistotutkinnon eli kandidaatintutkinnon ohittamalla, mikäli on suorittanut ”soveltuvan alemman ammattikorkeakoulututkinnon tai ammattikorkeakoulututkinnon”.

Näitä porsaanreikiä yliopiston seiniin puhkottiin jo vuoden 2004 lainmuutoksessa, mutta nyt säädetyssä uusimmassa laissa hulluinta on, että myös yliopistojen tieteellisiä ja taiteellisia jatkotutkintoja (eli lisensiaatin- ja tohtorintutkintoja) suorittamaan voidaan ottaa ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon pohjalta. Tällä tavoin yliopistojen maisterintutkinnoista ja ammattikorkeakoulututkinnoista (eli entisistä opistotutkinnoista) tehtiin yhtäläisen kelpoisuuden antavia, vaikka ammattikorkeakoulujen opetus ei ole tieteellistä eivätkä tutkinnot ole todellisuudessa samantasoisia.

Yliopistoon voi nyt päästä ei-ylioppilas kosmetologi. Maisteriksi voi opiskella opistotasoinen tradenomi sivuuttaen yliopistossa opintonsa suorittaneet kandidaatit. Ja tekniikan tohtoriksi voi ylemmän amk-tutkintonsa pohjalta jatkaa esimerkiksi insinööri yliopistotasoisten diplomi-insinöörien ohi. – Onko tämä oikein? Minkälaisia Edisoneja ammattikorkeakouluissa piilee?

Kenties opetusministeriön olisi kannattanut lähettää tohtorinpaperit suoraan jokaiseen kotiin. Kun mieluinen tutkinto olisi kaikilla, vasta todellisten suoritusten kautta nähtäisiin, kuka on kuka, aivan niin kuin Kiinan kansanarmeijassa, jossa arvoasema päädyttiin osoittamaan rintataskussa olevien kuulakärkikynien määrällä, kun sotilasarvot oli poistettu täydellisen tasa-arvon merkiksi.

Jos kysytään, missä on se kaula, joka opiskeluoikeuksien ja tutkintojen inflatorisen jakelulinjan vuoksi pitäisi katkaista, syylliseksi on mahdotonta osoittaa yhtä päätä. Ette varmaan arvaakaan, että syypää suomalaisen yliopistolaitoksen huonontamiseen löytyy Euroopan unionista, johon liittyvä Bolognan prosessi pakotti myös Suomen harmonisoimaan omien oppilaitostensa tutkinnot kehnolle keskieurooppalaiselle tasolle.


Kielipoliittinen kukkanen

Yksi asia uudessa yliopistolaissa on turvattu, ja se on ruotsinkielisten etuoikeutettu asema. Lähes kaikilla yliopistoilla on lain sekä suomen- että ruotsinkielisessä versiossa luonteva suomen- ja ruotsinkielinen nimi, aivan kuten kaksikielisessä maassa pitääkin olla. Poikkeuksen tekevät kuitenkin Åbo Akademi ja Svenska handelshögskolan, joille ei ole laissa määritelty suomenkielistä nimeä.

On mahdotonta kuvitella, ettei suomenkielisiä käännösvastineita olisi voitu löytää, varsinkin kun molemmat ovat suostuneet kääntämään nimensä englannin kielelle internetsivuillaan. (Åbo Akademi on ”Åbo Akademi University” ja Svenska handelshögskolan on ”Hanken School of Economics”.)

Kiintoisaa suomenkielisten nimien puuttuminen on, sillä lain 76 pykälässä vaaditaan, että ”Åbo Akademin, jäljempänä akatemia, tulee erityisesti [...] ottaa huomioon maan kaksikielisyys”.

Ensin lainsäätäjä avaa lainlaulantansa jättämällä ilmeisen tahallisesti pois ruotsinkielisten yliopistojen suomenkieliset nimet 1 pykälästä mutta lain loppupuolella vaatii kaksikielisyyden huomioon ottamista. Miten tämä voidaan ymmärtää?

Asiaa on tarpeetonta pohtia järkiperäisesti, sillä Suomen ruotsinkielisten kielipolitiikassa ei yleensäkään ole järkeä. Sitä ei voida ymmärtää minkään logiikan vaan historian pohjalta. Kyseessä on eliitiksi itsensä mieltävän suomenruotsalaisen vähemmistön haistatus suomenkieliselle rahvaalle.

Sen tarkoituksena puolestaan on ylläpitää kahdensadan vuoden takaista muistikuvaa ajasta, jolloin suomenkielisten tie yliopistoihin ja muihin kulttuuri-instituutioihin tukittiin sillä, etteivät he osanneet ruotsia, maan ainoaa virallista kieltä. Tämä lakiesitys taas on mennyt lautakuntien ja komiteoiden läpi poliittisen korrektiuden vuoksi ilman, että kukaan on uskaltanut siihen puuttua – aivan niin kuin läpi menevät ”kaksikielistä Suomea” tukemaan tarkoitetun säätiön rahamassat Suomen ainoalle yksikieliselle puolueelle, Sfp:lle.

Suomenkielisten nimien puuttuminen on kuitenkin pelkkä symbolinen kuriositeetti. Omat instituutionsa Suomen ruotsinkielisillä on edelleenkin. Koska ruotsinkielisille nuorille riittää suhteellisesti enemmän yliopistopaikkoja kuin suomenkielisille, on ruotsia puhuvien matka maisteriksi edelleenkin paljon helpompi ja lyhyempi kuin suomenkielisten. Ja yhden Helsingin yliopiston kolmesta rehtoraatin jäsenestä pitää jatkuvasti tulla ruotsinkielisten professorien riveistä (74 §), vaikka ruotsinkielisiksi rekisteröityjen osuus kansasta ei ole kolmannes vaan vaivaiset 5,5 prosenttia ja ruotsinkielisyyden kulttuurifilosofinen panos sitäkin vähäisempi.


Dosentit, nuo tieteellisen vapauden vertauskuvat

Puutun lopuksi erääseen uuden yliopistolain detaljiin, joka ehkä niin ikään havainnollistaa akateemisen vapauden rapautumista ja kotoisaksi koetun yliopistoyhteisön muuttumista entistäkin ahdistavammaksi, kylmemmäksi ja vihamielisemmäksi.

Uusi yliopistolaki tekee käytännössä lopun dosentuureista. Dosenteilla tarkoitetaan latinan sanan doceo (”opettaa”) mukaisesti yliopiston korkeasti kvalifioituneita opettajia, joilta on perinteisesti edellytetty julkaisuilla tai muulla toiminnalla hankittua pätevyyttä itsenäiseen tutkimustyöhön sekä hyvää opetustaitoa. Yleensä kyseistä yliopistolainsäädännön nuottia on tulkittu niin, että väitöskirjan lisäksi toinen mokoma tieteellistä tuotantoa riittää.

Ennen vanhaan sanottiin, että dosenteilla on hallussaan dosentuuri. Dosentuuria sai myös hakea melko vapaasti, ja J. V. Snellmanin aikaan hakija sai jopa itse ehdottaa dosentuurin alaa. Dosentin postilla ja positiolla vahvistettiin tieteenharjoittajan asema yliopistoyhteisössä. Jos dosentuuria ei myönnetty tai dosenttien työtä tai asemaa vaikeutettiin, sitä pidettiin merkkinä tieteen vapauden kariutumisesta, mikä sai laineet loiskumaan isommissakin astioissa. Niin kävi muiden muassa kansallisfilosofin tapauksessa vuonna 1839, jolloin hänen uransa yliopistossa katkaistiin hallintoa koskeviin ristiriitoihin.

Nykyistä yliopistolakia edeltäneen lain mukaisesti dosentuuri rinnastettiin virka-asemaan, olipa se miten mielikuvituksellinen tahansa, ja dosentuurit kuuluivat valtion virkamiehistä annetun lainsäädännön piiriin. Viime vuosikymmenellä joistakin dosentuureista koetettiin tehdä toiveikkaasti jopa kuukausipalkkaisia. Ja mikäpä siinä. Dosenttilaitos olisi vahvistanut yliopiston ja yhteiskunnan vuorovaikutusta myös pelkkänä luentopalkkioon perustuvana instituutiona. Monilla dosenteilla on ollut vakituinen tehtävä, virka tai työpaikka yliopistojen ulkopuolella, josta he ovat käyneet valistamassa opiskelijoita omilla opetuksillaan. Juuri tämä oli sitä oikeaa yhteiskunnan ja yliopistojen kanssakäymistä: se perustui ajatusten välittämiseen eikä taloudelliseen hallintorooliin.

Uuden yliopistolain 89 §:n mukaan yliopistot voivat myöntää enää dosentin arvoja. Dosenttien entiset virkasuhteet lakkautetaan ja muutetaan arvonimiksi. Tämä on jo sinänsä absurdia, sillä takavuosina ”maisteri” oli puolestaan arvo, mutta nyt tuolla sanalla kutsutaan tutkinnon suorittaneita. Kun dosentuurit puolestaan vaihdetaan arvonimiksi, dosenttien virkapositiot karsitaan pois. Enää ei voida sanoa, että dosentilla olisi dosentuuri, sillä arvonimestä ole luontevaa käyttää dosentuurin nimeä. Opetusministeriö valaisee asiaa todeten, että ”uusi yliopisto myöntää hakemuksetta dosentin arvon henkilölle, joka on nimitetty dosentiksi ennen uuden yliopistolain voimaantuloa”. Tämä tarkoittaa, että entisille dosenteille annetaan lemput, eikä arvonalennusta tarvitse erikseen anoa, sillä kenkää tulee joka tapauksessa.

Koska itseäni ei ole nimitetty (kaikesta itsenäisyydestäni ja itsepäisyydestäni huolimatta) dosentiksi, olen jo ikään kuin pois siivottavien edellä. Dosenteista tehtiin uuden lain myötä entistäkin pellemäisempiä, vähän niin kuin kunniatohtoreita tai pilarohvessoreita, joiden arvonimiä toki niitäkin yliopistot voivat nyt jakaa kuin ryynejä korista. Mutta kun ei ole kiinnitystä, ei voida myöskään potkia. Mikä ilo!

Ristiriitaista politiikkaa

Kun parhaat kiistakumppanit Vihreä liitto ja Perussuomalaiset pitivät viime viikonloppuna puoluekokouksiaan, arvatkaapa kummalle valtamedia soitteli kiitoskellojaan. Ilta-Sanomat nosti ”Virheet” peräti kahdeksan eri kirjoituksen aiheeksi nettisivuillaan, vaikka Perussuomalaisilla oli kokouksessaan ennätysyleisö.

Ja aina huonommaksi Vihreän liiton politikointi menee. Nyt puolue valitsi puheenjohtajakseen Tiedonantaja-lehden entisen toimittajan Anssi Sinnemäen tyttären, Anni Sinnemäen. Uusi puheenjohtaja näyttää omaksuneen kommunismin ihanteet jo lapsuudessaan niin, että hän kehuu asuvansakin kommuunissa. Sitä ratkaisua työministerin viran perivä Sinnemäki halunnee ennen pitkää suosittaa myös Suomen kaikille oikeasti köyhille.

Kummallista, ettei yksikään lehti hauku Ultra Bran sanoittajana tunnetuksi tullutta Sinnemäkeä populistiksi, vaikka hän päätyi politiikkaan popparin roolista. Sen sijaan perussuomalaisia muistetaan aina parjata populismista, vaikka perussuomalaisten julkisuus on nimenomaan poliittista julkisuutta, jonka takana on selvästi lausuttuja arvoja.

Vihreät on Suomen ideologisin puolue. Puolueen mielipiteenmuodostus on täysin ristiriitaista, ja muuta valtaa kuin ideologista valtaa sillä ei ole. Esimerkeiksi ristiriidoista kelpaavat järjetön ydinvoimavastaisuus, vaikka puolue toisaalta haluaa alentaa hiilidioksidipäästöjä – ja maahanmuuttomyönteisyys, vaikka puolue haluaisi alentaa myös nuorisotyöttömyyttä, aivan kuten väistyvä puheenjohtaja Tarja Cronberg vakuutteli minulle ollessamme radion suorassa lähetyksessä viime viikolla. Cronberg muuten toimi Ruotsin-vuosinaan sosiaalidemokraattisessa puolueessa, ja hänenkin värinsä vihreyden takaa alkavat pilkistää esiin.

Vihreitä sanotaan tämän jutun mukaan perussuomalaisten vastavoimaksi, mutta missä on itse voima? Vihreitä ylistävien lehtijuttujen tekijänä oli, kukapas muu kuin Jussi Halla-ahoakin ahdistellut toimittaja Sanna Ukkola.


Äänten kalastelua

Minusta on kehnoa, että vihreät yrittävät ratsastaa julkisuudessa homojen niin sanotulla ”asialla”. Todellisuudessa homot eivät ole mikään yhtenäinen eivätkä varsinkaan vihervasemmistolainen ryhmä. Suuri osa varsinkin homomiehistä karsastaa vihervasemmiston ajamaa lastenhankintaa, hedelmöityshoitoja ja maahanmuuton lietsontaa – mutta kannattaa esimerkiksi ydinvoimaa, Vuosaaren satamaa ja muita hyviä hankkeita, joita vihreät ovat perinteisesti vastustaneet.

Vallassa olevat puolueet ovat junailleet Suomen lainsäädäntöön useita lakeja ja virastoja, joiden tehtävä on hyysätä ulkomaalaisia. Kuitenkaan esimerkiksi vähemmistövaltuutetun ja tasa-arvovaltuutetun toimiston alaan ei lueta seksuaalivähemmistöjä koskevia asioita lainkaan. Ja tämän myös sisäasiainministeriön Ritva Viljanen kirkkain silmin myöntää.

Omasta mielestäni meitä ei tarvitse eikä pidä hyysätä. Sellainen asennoituminen vain nolaa suojeltavia ihmisryhmiä lavastamalla ihmisistä vajaavaltaisia, jotka eivät osaa itse puolustaa itseään. Tasa-arvosta länkyttämisen voisi lopettaa kaikkia kansanryhmiä koskien. Kun valtio riehuu tasa-arvoasioissa tuottaen ihmisten välille eripuraa, se vain lisää raivoa eri vähemmistöjä kohtaan.

Vihreiden ja vasemmiston meluisassa homopolitiikassa taitaakin olla kyse äänten kalastelusta. Homojen vaa’ankieliasema on voinut ratkaista jopa presidentinvaalien tuloksen niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin. Tasa-arvo ei ole kuitenkaan vihervasemmiston omaisuutta, vaan se liittyy kaikkiin liberaaleihin yhteiskuntajärjestelmiin, joissa vallitsee suuri yhteisvastuu ja joissa on voitu toteuttaa kansalliseen yksimielisyyteen perustuvaa politiikkaa. Juuri siksi seksuaalivähemmistöjen asemaa on voitu edistää parhaiten etnisesti yhtenäisten kansallisvaltioiden sisällä, kuten Länsi-Euroopassa. Muualla asiamme katoaa suurten etnisten kiistojen jalkoihin.


Langenneita isiä ja muita alfa-Romeoita

Minulle kirkon suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin on yhdentekevää, sillä hyväksyn yleensäkin vain sellaiset argumentit, joissa on järkeä. Kirkko on kiemurrellut oman rasisminsa kanssa jo pitkään, aivan niin kuin Setan hyväntahdon lähettilääksi äskettäin nimitetty Wille Riekkinen myöntää tilittäessään omaa kääntymystään pois homofobian piiristä.

On siis asioita, joita on saanut julkisesti vihata, mutta toisista ei saisi sanoa mitään kriittistä. Kuitenkin seksuaalinen kanssakäyminen on yksityisasia, kun taas esimerkiksi maahanmuutolla on pitkälle ulottuvia talouspoliittisia, työllisyyspoliittisia, sosiaalipoliittisia, koulutuspoliittisia, kulttuuripoliittisia, kielipoliittisia ja turvallisuuspoliittisia seurauksia. Miksi näistä kaikista ei puhuta yhtä avoimesti?

Toivon tosin, ettei Riekkistä potkaistaisi ulos kirkosta. Juuri niin on käymässä ortodoksipastori Mitro Revolle, jota uhkaa karkotus kirkon virasta europarlamenttivaaleihin menonsa vuoksi, vaikka mies ei ole suinkaan pahimpia. Häntäkin lähestyi haastemies, niin kuin melkein kaikkia vastuuntuntoisia ja aktiivisia ihmisiä nykyään. Ehkä ajojahti onkin lähtöisin Sdp:n omista riveistä, sillä sitoutumattoman Mitron valinta demarien listalta saattaisi pudottaa europarlamentista jonkun puoluejyrän.

Mitroa on arvosteltu muun muassa siitä, että hän toimii luennoijana ja rekisteröi firmansa aputoiminimeksi sinänsä viattoman sanaparin ”Isä Mitro”. Sen lisäksi kirkon kuumakalle on kurvaillut Alfa Romeolla. Mutta kuinka kummassa kukaan voisi osallistua politiikkaan muutoin kuin omalla nimellään? Entä miten arkkipiispa Makarios pystyi toimimaan Kyproksen presidenttinä ilman, että ortodoksisen kirkon kanoninen oikeus ja Konstantinopolin patriarkka pyrkivät estämään häntä? Luterilaisen kirkon Ilkka Kantola puolestaan erosi piispanvirasta jo ennen politiikkaan osallistumistaan, mutta silti hän toimittaa edelleen papin tehtäviä.

Perustuslain mukaan jokaisella kansalaisella on oikeus ilmaista poliittinen mielipiteensä ja asettua ehdolle vaaleissa. Ja tätä Mitro Repo käyttää onnistuneesti hyväkseen. Myös juorut ja huhut tuovat hänelle lisää kannatusta, vaikka niiden takana olisi pelkkää pashaa.

Pappien politikoinnissa kohtaavat poliittisen korrektiuden vaatimukset ja julkisuuden nälkä. Heidän toimintansa on joka tapauksessa politiikkaa yhtä kaikki. Mutta onhan politisoitumisessa tietysti ongelmansa. Tuskin kukaan kokoomuslainen, perussuomalainen tai vihreä nyt ainakaan ryntää tunnustamaan syntejään demaripapille. Politikointi saattaa siis myös haitata viran hoitoa, paitsi jos Jumala on sosiaalidemokraatti.

Muutama homopappi kirkkoihin kyllä kuuluisi. Harva homokaan ryntää tunnustamaan mitään heteroille. Kirkot voisivat myös itse tunnustaa omat syntinsä ja vuosisataisen kiihottamisensa homoseksuaalista kansanryhmää vastaan. Kirkkojen kaapeissa ja katakombeissa näyttävätkin olevan enää niiden omat työntekijät.


Kokoomus kotoutuu kansalliseksi

Hyvä, että kokoomus, jota aina olen pitänyt järkipuolueena, myöntää hallituksen tekemät virheet ja ajaa nyt tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa. On tavanomaista, että hallitus varustaa eduskunnan säätämät lait pitkillä ponsilla, soveltamisohjeilla ja muilla ripityksillä, joissa kerrotaan, miten lakien heikkoudet voidaan kiertää. Mutta parempi olisi ollut vetää koko ulkomaalaislain muutosesitys pois ja säätää tiukempi laki.

Myös entinen armeijatoverini ja luokkakaverini lukioajoilta, Arto Satonen, kannatti vielä ensimmäisellä eduskuntakaudellaan maahanmuuton lisäämistä, mutta nyt puolueensa maahanmuuttopoliittisen työryhmän puheenjohtajana hän on tullut toisiin aatoksiin ja vaatii maahanmuuttoon tiukennuksia. Hyvä, Arto! Lue tätä blogia ja jatka samaan tapaan.

Outoa tämän asian uutisoimisessa on se, että jos turvapaikanhakijoiden karsimista esittää jokin suuri puolue, sitä ei pidetä rasismina. Mutta jos saman sanoo esimerkiksi perussuomalaisena tai yksityishenkilönä, sitä paheksutaan ja pahimmassa tapauksessa uhataan oikeudella.


Kansanvallan varkaat

Perussuomalaisten ja saman puolueen ympärillä olevien muiden ryhmien menestys on huolestuttanut suuret puolueet niin, että ne nyt keskenään sopivat vuoden 2015 eduskuntavaalien äänikynnykseksi 3 prosenttia. Tällä yritettäneen pitää maahanmuuttokriittiset ja muut isänmaallisiksi sanotut ryhmät pois parlamentaarisen järjestelmän piiristä.

Sen sijaan sertifikaattipuolue vihreät ehti jo iloita suhteellisen paikkaosuutensa mahdollisesta kasvusta. En voi mitenkään käsittää vihreiden puoluesihteerin Panu Laturin logiikkaa, kun hän selittää puolueensa tekemää kansanvallan varkautta Vihreässä Langassa seuraavasti: ”Tämä tarkoittaa, että perustuslain takaama yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutuu, että jokaisella äänellä on sama merkitys.”

Mielipide on niin järjetön, että ihme, kun ei Hesarissa paineta. Uudistuksen voimaan tultua käy tosiasiassa niin, että mikäli puolue saa äänikynnystä vähemmän ääniä, sille annettu kannatus mitätöityy ja kaikki äänet menevät täysin hukkaan. Kuka nyt tästä kiitollisena lahjoittaa vaalivoiton vihreille? Minkälaista rasismia uudistus merkitseekään tiettyjä kansanryhmiä kohtaan, ja kuinka pahasti kyseinen uudistus polkee kansanvaltaa!

Äänikynnys merkitsee myös sitä, että jos ehdokkuutta missään suuressa puolueessa ei myönnetä, ihminen ei voi tulla valituksi eduskuntaan myöskään omalta listalta, vaikka kannatusta olisikin. Tuloksena on pelkkää katkeroitumista, ulkopuolisuutta ja suoran toiminnan kasvua.

Hallituksessa on ilmeisesti laskettu, että rajan vetäminen 3 prosenttiin riittää Rkp:n mukanaoloon eduskunnassa. Muussa tapauksessa Svenska Folkpartiet saattaa radikalisoitua, ja siitä voi tulla nationalistinen ääriliike, joka uhkaa kansallista turvallisuuttamme!

Myös vihreät näyttää olevan putoamassa keskisuuresta takaisin ituhippien marginaalipuolueeksi, kun taas keskisuureksi kasvanutta perussuomalaista puoluetta uudistus saattaa jopa suosia. Äänikynnyksen voimassa ollessa äänestäjät voivat kanavoida kannatuksensa nimenomaan pienille puolueille pyrkien varmistamaan niiden mukanaolon, mikä puolestaan pudottaa suurten kannatusta. Ja Perussuomalaisilla on potentiaalista kannatuspohjaa enemmän kuin kielipuolue Rkp:llä, uskottavuutensa menettäneillä vihreillä ja kristillisillä. Nämä muut ovat edelleenkin yhden asian liikkeitä, mutta Perussuomalaisista voi tulla yleispuolue.

Oma mielipiteeni äänikynnyksestä on joka tapauksessa selvä: vastustan kyseistä kansanvallan kavennusta ehdottomasti.


Yliopistolaki päin seinää

Lainsäätäjä olisi selvästi rikkonut perustuslakia, mikäli hallituksen esitys uudeksi yliopistolaiksi olisi hyväksytty. Tämän yliopistopiireissä hartaasti odotetun uutisen mukaan eduskunnan perustuslakivaliokunta kuitenkin pysäytti lakiehdotuksen pitäen sitä perustuslain vastaisena.

Ja sitähän se on. Jos perusteilla olevien säätiöyliopistojen hallitukset olisi muodostettu kokonaan yliopiston ulkopuolisista rahoittajatahoista, se olisi loukannut räikeästi yliopistojen perustuslaillista itsehallintoa. Ymmärrän oikeistohallituksen halua tämänkaltaisen lain sorvaamiseen. Kommunistiprofessorien kellauttamiseen tuoleiltaan pitäisi tosin käyttää muita keinoja kuin vuorineuvosten nostamista heidän tilalleen. Sitä kautta tie ostoksille yliopistoissa olisi kivetty.

Nostan siis hattua hallituspuoluetta edustavan Kimmo Sasin johtamalle perustuslakivaliokunnalle (jonka toiminta on kylläkin joutunut epäilysten alaiseksi Lex Nokian ja lapsipornonestolain yhteydessä tapahtuneiden laiminlyöntien vuoksi). Erillistä perustuslakituomioistuinta ei sittenkään ilmeisesti tarvita.

Toisaalta lainvalmistelun annettiin edetä yliopiston omassa piirissä liian pitkälle, vaikka esityksen heikkoudet olivat läpinäkyviä. Esimerkiksi Ilkka Niiniluodolla on Helsingin yliopiston kanslerina oikeus olla läsnä maan hallituksen istunnoissa, kun siellä käsitellään yliopistoa koskevia asioita. Kukaan yliopiston johtavassa asemassa oleva virkamies ei kuitenkaan esittänyt kriittisiä puheenvuoroja hassunkurista lakiesitystä vastaan, vaan kritiikki on tullut yksinomaan huonossa asemassa olevilta puolipalkatuilta tutkijoilta. Vakituisessa virassa olevien kannatus on ilmeisesti jo ostettu rahalla.


Muita perustuslain rikkomuksia

Suomeen on tekeillä myös muita lakeja, joilla ihmisten perustuslaillisia oikeuksia yritetään loukata - tai ainakin halutaan säätää sellaisia erityislakeja, joilla viranomaisten oikeuksia laajennetaan ja kansalaisten oikeuksia heikennetään.

Erään esimerkin tarjoaa hanke, jolla niin sanotuille peitepoliiseille suotaisiin oikeus tehdä pikkurikoksia muiden rikosten ehkäisemiseksi tai rikollisten kiinnisaamiseksi. Tämä maa on muuttumassa täydelliseksi totalitarismiksi.

Poliisi toimii nyt samoilla oikeuksilla kuin kaikki muutkin ihmiset. Viranomaisen asemasta ei voida johdella viranomaisen toimivaltaa, sillä se johtaisi epädemokraattiseen yhteiskuntakäytäntöön. Nykyäänkin viranomainen saattaa tosin tehdä rikoksen paljastaessaan rikoksen. Tällöin hankittua todistusaineistoa pidetään hankintatavasta riippumatta pätevänä oikeudenkäynneissä, ja hankintaan liittyvä rikkomus käsitellään erillisessä prosessissa. Mutta jos poliisille suodaan nimenomaisia erityisoikeuksia rikolliseen toimintaan, se lakkaa nauttimasta ihmisten luottamusta, ja erityisoikeuksia on helppo laajentaa väärinkäytöksiksi asti. Sellainen poliisi, joka itse tekee rikoksia, lakkaa olemasta poliisi.

Velmua on myös se, että esitutkinta-, pakkokeino- ja poliisilain uudistusta pohtinut toimikunta haluaa huonontaa toimittajien lähdesuojaa jo esitutkinta-asioissa. Lähdesuojalla tarkoitetaan sitä, että tiedotusvälineiden ei ole pakko kertoa lähteitään. Sen avulla viestimille on taattu mahdollisuus valvoa vallankäyttöä sekä tehdä työtään.

Lähdesuoja on keskeinen sananvapauden peruspilari. Jos se murretaan, ihmisten halukkuus kertoa asioita viestimille vähenee. Tästä puolestaan olisi vahinkoa koko yhteiskunnalle.

Kuvaa tämänkin kansanvallan varkauden taustoista antaa uudistusta suunnittelevan komitean kokoonpano. Oikeusministeriön työryhmän jäseninä oli pelkkää valtion virkamieskuntaa, ja suurin osa heistä koostuu juristeista. Yksipuolisuutta havainnollistakoon osallistujien monotoninen luettelo:

Oikeusneuvos Ilkka Rautio korkeimmasta oikeudesta, oikeusasiamiehensihteeri Juha Haapamäki eduskunnan oikeusasiamiehen kansliasta, lainsäädäntöjohtaja Kimmo Hakonen sisäasiainministeriöstä, kihlakunnansyyttäjä Tea Kangasniemi Itä-Uudenmaan syyttäjänvirastosta, poliisiylitarkastaja Robin Lardot sisäasiainministeriöstä, lainsäädäntöneuvos Ulla Mohell oikeusministeriöstä, lainsäädäntöneuvos Jaakko Rautio oikeusministeriöstä, käräjätuomari Jussi Sippola Helsingin käräjäoikeudesta, asianajaja Tuija Turpeinen, asianajaja Markku Fredman, tulliylitarkastaja Juha Vilkko Tullihallituksesta, hallitusneuvos Tomi Vuori sisäasiainministeriön poliisiosastolta ja lainsäädäntöjohtaja Asko Välimaa oikeusministeriöstä.

Toimikunnan pysyviksi asiantuntijoiksi kutsuttiin varatuomari Klaus Helminen, lainsäädäntöjohtaja Pertti Laitinen sisäasiainministeriöstä, rikostarkastaja Jari Nieminen keskusrikospoliisista, hallintoneuvos Matti Pellonpää korkeimmasta hallinto-oikeudesta, apulaisosastopäällikkö Tuija Sundberg puolustusvoimien pääesikunnasta ja professori Veli-Pekka Viljanen Turun yliopistosta.

Toimikunnan päätoimisina sihteereinä ovat toimineet lainsäädäntöneuvos Janne Kanerva oikeusministeriöstä ja rajavartio-osaston osastopäällikkö Marko Viitanen. Sivutoimisina sihteereinä ovat olleet EU-lainsäädäntösihteeri Sami Kiriakos, lainsäädäntöneuvos Tanja Innanen, EU-lainsäädäntösihteeri Dan Helenius ja EU-lainsäädäntösihteeri Janina Tallqvist, kaikki oikeusministeriöstä. Toimikunnan mietintöluonnoksista ovat kirjallisen lausunnon laatineet professori Dan Frände, erikoistutkija Johanna Niemi ja professori Matti Tolvanen. Toimikunnan kokouksissa on asiantuntijoina kuultu erityisasiantuntija Håkan Stooria oikeusministeriöstä, valtionsyyttäjä Pekka Koposta Valtakunnansyyttäjänvirastosta, hallitusneuvos Paulina Tallrothia oikeusministeriöstä, lainsäädäntöneuvos Tuomo Antilaa oikeusministeriöstä ja rikostarkastaja Minna Ketolaa keskusrikospoliisista.

Tämä byrokraattien armeija tuo elävällä tavalla mieleen Filosofian laitoksen, joten miksi kyseisen DDR:läisen virkamieslistan jatkoksi tarvittaisiinkaan enää yhtään todellista filosofia, sosiologia tai ylipäänsä ketään, jolla on aivot? Nostan kyseiseen komiteaan osallistuneiden listan esille vain siksi, että tätä kautta valottuu, kuinka virkavaltaista lainvalmistelu maassamme on, kun sananvapaudestakin pyrkivät päättämään juristit. Oikeusministeriön 936-sivuinen ”mietintö” löytyy tästä


Kohti Burmaa

Kuten havaitsette tämänpäiväisestä kirjoituksestani, minua ja käsityksiäni vastaan näyttää olevan koko maailma. Uskon kuitenkin, että omien mielipiteideni ja kriittisyyteni takana on suomalaisten enemmistö ja myös suurin osa vähemmistöistä. Ikävää vain, että monet myöntyvät Suomen muuntamiseen poliisivaltioksi, eikä todellisen opposition olemassaoloa huomaa, kun kaikki julkinen keskustelukin on pelkkää ”esitutkintaa” ja ”pakkokeinojen käyttöä”.

Yhteiskunnallinen kehityksemme saavuttaa pikapuoliin Burman, jossa sopimattomia puhuneiden suut kapuloidaan, ja heidät viedään vankilaan. Lehti tosin kertoo, että maan 63-vuotias oppositiojohtaja Aung San Suu Kyi (lausutaan: ”suu hyi”) on nyt parikymmentä vuotta kestäneestä kotiarestistaan huolimatta esiintynyt oikeudenkäynnissään iloisena, sillä hänen eristämisensä on ollut määrä päättyä tänä keväänä. Hänet aiotaan ilmeisesti päästää eläkkeelle julkisen dissidentin virasta. Vain suomalainen voi ymmärtää Aung San Suu Kyin nimeen liittyvää ironiaa.