Susi lampaan ja lammas suden vaatteissa

Ranskan presidentinvaalien ensimmäinen kierros todisti yleiseurooppalaisesta ilmiöstä. Perinteisten puolueiden kannatus on sulamassa pois, ja poliittinen kenttä on sirpaloitunut.

Tästä kertoo Emmanuel Macronin menestys perustamansa En Marche! (Liikkeelle!) -puolueen ehdokkaana. Erittäin epäsuositun sosialistihallituksen entinen ministeri ja Rothschild & Cie -pankin investointipankkiirina toiminut kannatuskomeetta keräsi eniten ääniä vain yhdestä syystä: kansalaiset ovat epätietoisia ja hämmentyneitä.

Paras esimerkki poliittisten voimasuhteiden muutoksesta on sosialistien pääehdokkaan, Benoit Hamonin, kärsimä rökäletappio, jonka tuloksena hän sai vain 6 % äänistä ensimmäisellä kierroksella. Sosialistien istuvan presidentin François Hollanden epäonnistumista sekä talous- että turvallisuuspolitiikassa heijastelee se, että sosialistit hylännyt, Fidel Castroa ja Jasser Arafatia ihaileva äärivasemmistolainen Jean-Luc Mélenchon sai 19 % kannatuksen. Näin on siitä huolimatta tai sen vuoksi, että ennen vaaleja hän möläytti pitävänsä äärijuutalaisuutta suurempana uhkana Ranskalle kuin ääri-islamia.

Monet ranskalaiset haluaisivat pitää kiinni valistusihanteista ja äänestää perinteisiä puolueita. Mutta ne ovat taistelleet kynsin hampain EU-eliitin, islamin ja haittamaahanmuuton puolesta, siis juuri niiden tendenssien vahvistamiseksi, jotka mädättävät vapaata ja kansanvaltaista yhteiskuntaa.

Ranskassa on myös voimakkaita kansallismielisiä perinteitä de Gaullen ajoilta, ja sen merkiksi toisella kierroksella on Kansallisen rintaman Marine Le Pen. Hän onkin vaalien ainoa poliittinen ehdokas ja konkreettisen korjausohjelman tarjoava vaihtoehto.

Pariisin yliopiston professori Guy Millière pitää yhdysvaltalaisen Gateston-instituutin raportissa Macronin voittoa ensimmäisellä kierroksella ristiriitaisena, sillä hänet on mielletty pelkäksi jatkajaksi Hollanden politiikalle, jonka suosio on lähellä nollaa. Niinpä totuuden paljastuminen Macronista ja hänen politiikastaan voi kääntää kannatussuhteet Le Penin voitoksi toisella kierroksella.

Median, sosialistien ja kapitalistien ristiriitainen suosikki

Emmanuel Macron on näyttänyt politiikan ulkopuolelta tulleelta, eikä hän ole kärsinyt skandaaleissa ryvettymisestä, kuten keskustaoikeistolaisen tasavaltalaispuolueen ex-pääministeri François Fillon. Macron on siis se messias, jota kansa on kaivannut sovittamaan valtapuolueiden ja kansan syvien rivien välistä etääntymistä.

Tähän populistiseen rooliin kiltiltä ja puhtoiselta koulupojalta näyttävä Macron on sopinut hyvin. Hän on naimisissa entisen opettajattarensa kanssa ja näyttää rakastavan äiti–poika-leikkejä. Korkokengän alla viihtymistä symboloi myös hänen suitsutuksensa lepsua maahanmuuttopolitiikkaa harjoittaneelle Angela Merkelille, joka on joutunut julkisuudessa kieltämään pitävänsä Macronia ”Saksan puudelina”, vaikka juuri tällaisesta rajat ylittävästä vaaleihin vaikuttamisesta on kyse.

Tosiasiassa hymypoika Macron on susi lampaan vaatteissa. Hän on EU-eliitin sisäpiiriläinen ajaessaan väitettyä ”yleiseurooppalaista” etua (eli Eurooppaan tunkeutuvien vieraiden kansakuntien ja kansainvälisen kapitalismin asiaa) ranskalaisten omia intressejä vastaan.

Alkuvuodesta Macron julisti Le Figaron mukaan, että ”ranskalaista kulttuuria ei ole olemassa” ja että hän ”ei ole koskaan nähnyt” ranskalaista taidetta. Ranskalaiseen kulttuuriin kohdistuvan lyttäyksen jälkeen Le Monde puolestaan kirjoitti, että Macron tukee uusien moskeijoiden rakentamista Ranskaan samalla, kun viranomaiset ovat joutuneet sulkemaan niitä ennalta eliminoidakseen terroria.

Macronin saatua 2014 François Hollandelta nimityksen talousministeriksi Helsingin Sanomien toimittaja Inka Kovanen suitsutti häntä ”presidentin oikeaksi aivopuoliskoksi” jutussaan ”Ranskan uuden sosialismin airut”. Google-sensuuria vaativan miljardöörin, George Sorosin, tukema Macron on nyt taitavasti lavastettu ”keskustalaiseksi”, vaikka tosiasiassa hän on samanlainen internationalistisen sosialismin ja löperöliberaalin kansainvälisen kapitalismin yhteistä etua edistävä poliittinen broileri kuin Suomessa on Alexander Stubb.

Sorosiin Macronia yhdistää miljonääritausta, joka on perua hänen pankkiiriaikoinaan tekemästä yrityskaupasta. Macronia tukevat myös kaikki ne miljardöörit, joiden etua hän ajoi ministerinä toimiessaan ja edistäessään halvan työvoiman laivaamista Ranskaan. Taloudellis-teollinen eliitti maksaa nyt velkojaan Macronille tukemalla tätä sosialistihallituksen hyödyllistä hölmöään. Macron on myös vihervasemmistolaisen median lemmikki, sillä häntä tukemaan ovat asettuneet Pierre Bergé, Xavier Niel and Patrick Drahi, jotka Gateston-instituutin mukaan omistavat pääosan Ranskan ”valtavirtamediasta” (”own most France’s mainstream media”).

Median ja internationalismin yhteen liittyminen on yleismaailmallinen ilmiö, eikä se ole jäänyt huomaamatta myöskään Suomessa, jossa vihervasemmistolainen media tekee jatkuvaa propagandatyötä kansainvälisen kapitalismin etujen edistämiseksi ja oman näennäisliberaalin ideologiansa kautta. Tässä sokeudessa ideologinen vieraantuminen loistaa pahimmillaan. Valtamedia on määritelmällisesti aina valhemedia, sillä valehtelu on vallan käytön keskeinen ominaisuus ja instrumentti.

Tässä on Ranskan seuraava presidentti

Emmanuel Macron julkaisi ohjelmansa vain kuusi viikkoa ennen vaalin ensimmäistä kierrosta. Se vaikuttaa hätäisesti laaditulta, eikä hänen puheissaan ole konkretiaa vaan pelkkää hyminää ”eurooppalaisista arvoista”. Tähän viittaa pölinä ”sosiaalisen ja ekologisen liikkuvuuden” (mobilité sociale et écologique) vauhdittamisesta ja kymmenien miljardien lisäämisestä valtion ”ekologisiin transitioihin” (transition écologique), joiden tarkoitus on edistää ”planeettamme pelastamista”.

Hänen on epäilty kopioineen Hollanden vuoden 2012 kampanjapuheita, ja on arveltu, että joko hän ei ole ymmärtänyt lukemiensa lauseiden merkitystä tai ei ole lukenut hänelle kirjoitettuja puheita ennen niiden julkista esittämistä. Retoriikka on pitkälti samaa, jota on totuttu kuulemaan poliittiselta vihervasemmistolta myös muualla.

Ratsastaapa hän myös 1962 itsenäistyneen Algerian ammoisella siirtomaaimperialismilla ja tuomitsee ”kolonalisaation” ”ihmisoikeusrikoksena”. Poliittinen vasemmisto on tämän moraaliposeerauksen tuloksena tietysti sulaa vahaa Macronin käsissä, mutta keinot ja välineet islamistisen terrorismin ja valloituspolitiikan pysäyttämiseen puuttuvat täysin. Macron tukee islamin leviämistä ”tasavaltalaisten arvojen” (les valeurs de la République) nimissä, vaikka The Washington Postin mukaan muslimit ovat pystyneet perustamaan Ranskaan ”kasvavia islamistisia minivaltioitaan” (growing Islamist mini-states).

Talouspolitiikasta Macronilla ei ole muuta sanottavaa kuin Hollandelle ministeriaikanaan laatimansa ohjelma, jonka tuloksena yli 10 % työvoimasta on työttömänä, 14 % elää köyhyysrajan alapuolella, valtion menot ovat 57 % bruttokansantuotteesta eikä talouskasvua ole.

Terrorismi on yleistynyt ja raaistunut, ja Ranskan rajojen sisäpuolella asuu poliisin mukaan 12 000 radikalisoitunutta muslimia ja murhapaikanhakijaa, joita viranomaisvalta ei pysty pitämään silmällä. Ratkaisuksi kaikkeen Macron tarjoaa vapaan liikkuvuuden lisäämistä ja EU-liittovaltion sysimustaan syleilyyn heittäytymistä.

Epäpoliittisuuden tavoittelustaan ja retorisuudestaan huolimatta Macronia ei kuitenkaan sanota populistiksi vaan ”positiiviseksi populistiksi”, kuten Yleisradion toimittaja Petri Burtsov vaivaannuttavan puolueellisessa ja väkinäisessä jutussaan. Varsinaisen populistin arvonimi näyttää olevan varattuna Le Penille, samoin kuin muutkin vaille määrittelyä jätetyt blanco-läimäytykset (”natsi”, ”fasisti”, ”rasisti”), joiden sisältönä voi nykyään olla mitä tahansa. Macroniin verrattuna Le Pen on lammas suden vuodan alla.

Tohtori? Ei

Macron yrittää ammentaa kannatusta kansallista etua tavoittelevien keskuudesta syöttämällä heille pajunköyttä ja jakamalla patrioottien rivit kahtia. Hänen taktiikkanaan on esiintyä ”patrioottien ja isänmaanystävien puolesta nationalisteja vastaan”.

Esimerkiksi Yleisradion Sampo Vaarakallio iloitsi ensimmäisen kierroksen voittaneen Macronin puolesta ”analyysiksi” otsikoidussa kirjoituksessaan, jonka mukaan Macron ”[...] sanoi puolustavansa patriootteja, kansallismielisiä ranskalaisia nationalismin uhan edessä”. Hänen mukaansa oli jopa ”[i]hailtavan taitavaa, että Macron nappasi patriotismi -termin omiin tarkoituksiin”.

Mitä isänmaanystävyyttä sellainen on, että vastustetaan kansallismielisyyttä? Todellisuudessa tämän tapainen sanojen uudestaan määrittely merkitsee vain valheen suohon hukuttautumista.

Orwellin romaanista tunnetulla retorisella tempulla saa varmaankin paljon kannatusta, sillä se tarjoaa ihmisille mahdollisuutta hyvin omintunnoin äänestää jotakuta ”kansallisen edun edistäjäksi” sanottua ilman siihen liittyvää natsismin leimaa. Mutta käytännössä tällainen propaganda on pahinta ideologista sumutusta, juuri sellaista, jota vihreät ja vasemmisto harjoittavat kaikkialla mediassa.

Valhetta Hesarissa.

Emmanuel Macronista liikkuu myös paljon muuta väärää tietoa ja propagandaa, jolla yritetään promovoida ja laakeroida Macronin voittokulkua. Esimerkiksi Helsingin Sanomat väitti edellä viitatussa jutussaan 20.10.2014, että ”filosofiaa opiskellut Macron teki gradunsa Macchiavellistä [nimi kirjoitettu väärin] ja väitöskirjansa Hegelin filosofiasta”. Sama valhe näyttää kulkeutuneen myös suomenkielisen Wikipedian hakusanaan ”Emmanuel Macron” (tilanne 4.5.2017).

Tosiasiassa Macron ei ole tohtori.

Väärää tietoa Wikipediassa.

Hän opiskeli filosofiaa Nanterressa suorittaen diplôme d’études approfondies (DEA) -tutkinnon, joka rinnastetaan maisterintutkintoihin muutamista jatko-opintoihin valmentavista osioista huolimatta. Lisäksi hän suoritti ranskalaisilta virkamiehiltä vaadittavan tutkinnon Ècole nationale d’administration (ENA) -oppilaitoksessa valmistuen 2004.

Englanninkielisessä ja ranskankielisessä Wikipedia-hakusanassa virheellistä mainintaa Macronin tohtoriksi väittelystä ei ole, ja virhe voi johtua ’tutkielmaa’ merkitsevän sanan ”dissertation” virheellisestä kääntämisestä ”väitöskirjaksi” esimerkiksi tästä lähteenä mainitusta The Guardianin lehtijutusta, joka väittää, että ”[w]hile studying philosophy he wrote a dissertation on Machiavelli and Hegel [...]”.

Pitää kyllä paikkaansa, että Macron toimi historianfilosofi Paul Ricœurin assistenttina vuosina 1999–2001 tutkien Hegelin Oikeusfilosofiaa ja valistusfilosofista yhteishyvän käsitettä. Hän kuitenkin keskittyi niin vahvasti Hegelin kansallismielisyyden murjomiseen, ettei hän ymmärtänyt aiheestaan mitään.

Hegelin mukaan itsenäiset kansallisvaltiot ovat järjen instrumentteja ja hyvinvointiyhteiskuntien välttämättömiä edellytyksiä. Tälle on helppo löytää havainnollinen todistus nykyisestä Euroopasta, joka vaikeroi kurjuudessa kansallisvaltioiden alennustilan ja itsemäärämisoikeuksien menetysten vuoksi.

Macronin penseä suhtautuminen kansallismielisyyteen ei ole sinänsä yllättävää, sillä ranskalaisten on yleensäkin ollut vaikea ymmärtää Hegeliä. Hänen filosofiansa yhdistetään automaattisesti natsismiin, eikä myöskään snellmanilainen ajattelu saisi Ranskassa kovin korkeaa kannatusta. Samoista syistä Ranskassa vältellään jopa Sibeliuksen musiikkia; sitäkään ei ymmärretä ”luonnon” tai ”yleisinhimillisten tuntemusten” romanttissävyiseksi kuvailuksi, kuten Britanniassa ja Yhdysvalloissa, vaan ”natsismin” välineeksi. Sen uskon kyllä, että gradunsa Macron teki Niccòlo Machiavellistä, sillä niin opportunistista ja mafiamaista on hänen politiikkansa.
 

Ranskassa äänestetään EU:n menneisyydestä ja Euroopan tulevaisuudesta

Ranskassa on kuningasvallan ja imperialismin ajalta perinne, jonka mukaan ei ole väliä, vaikka kansa eläisi kurjuudessa, kunhan eliitti voi jatkaa huoletta oloissaan. Esimerkiksi talvella vuonna 1709 Versaillesissa juhlittiin loisteliasta hovielämää samaan aikaan, kun muualla maassa kuoli 630 000 ihmistä nälkään ja kylmyyteen. Osittain tästä syystä giljotiinille tuli myöhemmin töitä.

Myös nykyisin ihmiset juhlivat Ranskan hyvinvointialueilla, Pariisin katukahviloissa ja Élysée-palatsissa samalla, kun siirtolaishäiriköt ovat polttaneet toistuvasti noin tuhat autoa tavallisten ranskalaisten asuinalueilla joka uudenvuodenyö. Macron on luvannut jatkaa ”rajat auki” -politiikkaa ja edistää etenkin maahanmuuttajien asioita luoden heille työpaikkoja ranskalaisten omaksi tappioksi.

Käsittääkseni Macronin äänestäjät tulevat vain varmistaneiksi ranskalaisen yhteiskunnan tuhon. Hänen kaudellaan näemme ranskalaisen yhteiskunnan muuttumisen täydelliseksi roskaläjäksi, sellaiseksi punaisten lyhtyjen aluetta muistuttavaksi bordelliksi, jonka kaduilla pauhaa ghettoblaster ja jollainen Pariisin Pompidou-keskus jo on haittamaahanmuuton ja monikulttuurisuuden vuoksi.

Myös pariisilaisprofessori Guy Millièren mielestä Macron olisi ”katastrofi Ranskalle”, ja oman käsitykseni mukaan katkolla on nyt Euroopan unionin tulevaisuus.

Macronin kokemattomuus ja puoliksi oppineisuus näkyy hänen EU-federalismissaan. Tämä messias vaatii ankarampia rangaistuksia maille, jotka eivät tottele EU:n määräyksiä ja ota vastaan EU:n tuputtamia siirtolaisia muista Euroopan maista.

Hän ei ole ymmärtänyt, että Britannia lähti Euroopan unionista juuri siksi, että EU on puuttunut liiaksi valtioiden sisäisiin asioihin ja väestöpolitiikkaan. Jos EU:n halutaan pysyvän koossa, olisi yhteistuumin peräännyttävä muun muassa Schengenin sopimuksesta ja eurosta, mutta kuristamalla valtioita pakolla yhteen EU:sta lähtee henki.

Niinpä Macronin vastustamiseksi ei tarvitse tehdä mitään. Riittää, kun päästää hänet ja hänen kaltaisensa irti Euroopassa. Paljon vaikeampi olisi menestyä omalla vaihtoehtoisella agendalla, niin kuin Le Penin täytyy.

Mikäli Macron valitaan presidentiksi, niin käy kahdesta syystä. Ensinnäkin kansalaiset pelkäävät sitä suurta ja ajan myötä välttämättömäksi käyvää muutosta, jonka Le Penin esittämän EU-kritiikin todesta ottaminen toisi politiikkaan.

Toinen syy Macronin valintaan on sama, jonka vuoksi Trump päätyi Yhdysvaltain presidentinvirkaan: hänen vastaehdokkaansa ei kykene tarjoamaan mitään todellista vaihtoehtoa. Le Penin kampanja ja hänen lähipiirinsä on keskittynyt jatkamaan Ranskan vallankumoushistoriaa lupaamalla kumota samaa sukupuolta olevien avioliittolait.

Ranskan oma arjatar on tässä asiassa täysin eri linjoilla kuin Hollannin Geert Wilders, joka ymmärtää, mitä liberalismin puolustaminen Euroopassa merkitsee. Le Penin argumentaatio homoja vastaan on retorisesti yhtä huonoa kuin se, että professoripuolueena tunnettu Vaihtoehto Saksalle (Alternativ für Deutschland) julistaisi avaavansa Buchenwaldin uudestaan. Sen asemasta puolue nimittikin toiseksi pääehdokkaakseen lesbon.

Keljua on, että kansallismielisyyteen liitetään usein arvokonservatismi tilanteessa, jossa Euroopan kansallismielisiltä odotetaan kykyä uudistaa Euroopan unionia. Kolmas susi, joka vaanii tilaisuuttaan Ranskan vaaleissa, on nimittäin Vladimir Putin, jonka tuki Le Penille on todellinen avuliaan Aatun kädenojennus ja jota jokainen järkevä kampanjapäällikkö voisi pyytää lopettamaan tukemisen.

Paradoksaalista on, että ihmiset äänestävät Macronia pitääkseen EU:ta koossa, vaikka tosiasiassa EU tuhoutuu hänen kaltaistensa politikointiin. Macronin tyypillinen äänestäjä on sellainen, joka vakuuttaa pelottomuuttaan terrorismin edessä mutta pelkää sisällään asuvaa toivetta päästää todelliset ajatuksensa irti ja äänestää loppu Euroopassa jatkuville maahanmuuttopolitiikan hulluille päiville.

Poliittisen kentän hajoamisen vuoksi Ranskan vaaleissa ei näytä olevan yhtäkään todellista johtajaa, joka voisi saattaa EU:n takaisin oikealle tielle ja pitää yhteisön elinkelpoiset osat hengissä. Ohjelmaan perustuvan johtajuuden puuttuessa EU:n politiikanteko on täysin hukassa, ja nähdään tähdenlentoja.

EU kuin tennissukat: Britannia riisui ne ja aloitti uuden aikakauden Euroopassa

Britannian ero EU:sta (Brexit) oli menetys varsinkin pohjoisille jäsenmaille, joille Britannia on ollut hyvä kumppani. Britannian lähtö myös heikentää EU:n merkitystä turvallisuuden takaajana ja vahvistaa Venäjän asemaa. Turvallisuuspoliittisesti tämä on siis kurja juttu. Oikeassa pitää olla oikeaan aikaan, mutta nyt ajoitus oli huono.

Sen sijaan itse asia, periaate ja suunta on oikea. Britit arvostavat yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden takaavia asioita, kuten itsenäisyyttä, itsemääräämisoikeutta ja kansanvaltaa, eivätkä välitä siitä, vaikka erolle kertyisi kustannuksia tai hintaa, jos tarkoitusperä ja päämäärä ovat hyviä.

Britannia oli yhteisön jäsen vuodesta 1973, eikä identiteetiltään vahva saarella asuva kansa koskaan sopeutunut muiden talutusnuoraan unionissa. Maa ei kuulunut euroalueeseen eikä Schengenin-sopimukseen, eikä se koskaan siirtynyt edes oikeanpuoleiseen liikenteeseen.

Toisin kuin Yleisradion kolumnisti Hannu Tikkala katson, että brittejä ohjasi eroamaan EU:sta järki, jonka he laittoivat tällä kertaa palvelemaan itseään. Solidaarisuuden tunne muita maita kohtaan olisi voinut kehottaa jäämään. Vaikka äänestystulos oli täpärä, se ei välttämättä jaa kansakuntaa kahtia. EU:hun on myös liitytty täpärien tulosten pohjalta.

Britannian lähtö johtaa hyvin todennäköisesti dominovaikutukseen, jonka tuloksena EU repeää liitoksistaan. Olen aina ollut sitä mieltä, että Euroopan maille olisi parempi, jos Euroopan unionia ei olisi koskaan luotu. Itsenäisten kansallisvaltioiden Eurooppa, jossa valtioilla on oma parlamentaarinen päätösvalta ja itsenäinen rahapolitiikka, on parempi vaihtoehto, ja turvallisuutta ylläpitäväksi yhteistyöelimeksi riittäisi Nato.

Finanssikriisiä Brexitistä ei myöskään tule, vaikka ne, joiden ura ja uskottavuus ovat kiinni suosiosta EU:ssa (esimerkiksi Alexander Stubb ja Sixten Korkman), ovat pelotelleet heinäsirkoilla ja vedenpaisumuksella. Nykyjumala Markkinat ei nimittäin ole tyhmä vaan tekee ratkaisunsa järjellä eikä populistisen pelottelun perusteella. Jos niin olisi, Markkinat olisivat jo äänestäneet, ja Britannian talous olisi sukeltanut pelkän eroamismahdollisuuden vuoksi kuukausia aiemmin.

Saattepa nähdä: mikään uhkakuva ei toteudu. Pörssien, punnan ja korkojen reaktiot jäävät lyhytaikaisiksi, ja tästä alkaa itsenäiselle Britannialle kehityksen, kasvun ja taloudellisen nousun aika. Se voi heijastua myös muihin Euroopan maihin parantuneena kansallistietoisuutena. Kaikki riippuu siitä, kuinka pahasti EU aikoo kolhia Britanniaa eroamisneuvotteluissa joko kostoksi briteille tai varoitukseksi muille.

Yleisradio ja Helsingin Sanomat pelottelivat ja uhkailivat viimeiseen asti jopa Britanniassa asuvien suomalaisten aseman dramaattisella heikentymisellä, vaikka kaikkien pitäisi tietää, ettei esimerkiksi kansalaisuuden saaminen vieraasta maasta ole tähänkään asti ollut – eikä sen pidä olla – mikään itsestään selvyys. Asemansa ja uskottavuutensa menettänyt (ja brittinaimisissa oleva) Alexander Stubb puolestaan piipitti Twitterissä, että Britannian ero on kuin ”paha painajainen”. Tosiasiassa EU itse on osoittautunut monelle maalle painajaiseksi, josta herääminen merkitsee valheiden varaan rakennetun todellisuuskuvan romahtamista.

Parasta tässä kaikessa on, ettei Britannia mihinkään Euroopasta lähde, siis tästä todellisesta itsenäisten kansallisvaltioiden Euroopasta, vaan vain järjestöstä nimeltä Euroopan unioni. Ja Euroopan unioni on kuin tennissukat. Huono muoti, mutta lopulta kaikkien itäeurooppalaistenkin täytyi pitää niitä Hugo Bossin puvun kanssa.

EU on pitkälti saksalais-ranskalaista yhteistyötä, aivan kuten rahaunionikin. Saksa tulee pitämään kiinni rajanaapureistaan, mutta etenkin maahanmuutosta kärsineet EU:n reunamilla olevat Nato-maat tulevat varmasti pyrkimään eroon komentelevaksi osoittautuneesta unionista. Syitä Britannian eroon on paljon, ja yksi merkittävimmistä on EU:n harjoittama pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden pakkosyöttö jäsenvaltioihin.

Schengenin-sopimuksesta ja rahaunionista pahiten kärsineissä jäsenvaltioissa todennäköisesti käynnistetään kansanliikkeitä Euroopan unionista eroamiseksi. Samalla päästään eroon myös kansantalouksia kuristusotteessa pitävästä ja valtiontaloudet raunioittaneesta eurosta. Miten siis olisi Fixit? Itse toivon ja tavoittelen EU:n vaihtamista Natoon.

EU:lla on nyt kaksi vaihtoehtoa: joko pitää kiinni nykyisestä komentelevasta politiikasta ja ottaa vastaan eroilmoituksia tai muokata EU pelkäksi ihmisoikeuksia ja sosiaalista hyvinvointia päivystäväksi yhteistyöelimeksi sekä EEC:n kaltaiseksi vapaakauppaliitoksi. Sellaisena EU voisi edelleen toimia.

Britannian ero EU:sta pilaisi paljon

Britannian vaaleissa suurimman puolueen asemansa säilyttävä konservatiivipuolue lupasi järjestää kansanäänestyksen EU:hun kuulumisesta vuonna 2017, mikäli voittaa parlamenttivaalit. James Cameron halusi siis tehdä parlamenttivaaleista EU-äänestyksen eräänlaisen esivaalin. Pyrkimys on kummallinen, sillä Cameron vastusti Skotlannin itsenäistymistä, mutta nyt hän haluaisi koko Britannian irti EU:sta!

Koska Skotlannin kansallismielinen SNP saa haltuunsa lähes kaikki Skotlannin paikat Britannian parlamentissa, se voisi yhdessä konservatiivipuolueen kanssa muodostaa enemmistöhallituksen. SNP:lle aatteellisesti luonteva vaihtoehto löytyisikin konservatiiveista, mutta Cameron jatkanee yhteistyötä liberaalidemokraattien kanssa.

Cameronin ajama politiikka on joka tapauksessa lyhytnäköistä. Sen enempää EU kuin Britanniakaan eivät kaipaa totaalieroa, vaan asumusero riittäisi. Sekä Britannian että EU:n asemaa vahingoittaa, jos brittimonarkia alkaa eristäytyä omalle saarelleen.

Totaaliero EU:sta on huono vaihtoehto, jota perussuomalaisetkaan eivät kannata. On tärkeää, että Euroopan unionissa tiivistettäisiin turvallisuusyhteistyötä sekä tasa-arvon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden hankkeita, mutta purettaisiin taloudellista integraatiota. Eri maiden verotusta ja velkoja ei pidä saattaa saman katon alle. Sosiaalinen ja taloudellinen integraatio osataan varmasti pitää käsitteellisesti ja tosiasiallisesti erillään myös Britanniassa.

Euroopan unionia pitäisi hajottamisen asemasta kehittää, ja parasta kehittämistä ovat luopuminen yhteisen verotuksen hankkeista, velkojen ja taloudellisten vastuiden jakamisesta tasan sekä maahanmuuttoon liittyvästä taakanjaosta jäsenmaiden kesken. Näissä asioissa kansallisvaltioiden itsenäisyyttä, itsemääräämisoikeutta ja itsenäistä päätöksentekoa tulisi vahvistaa. Tämä tarkoittaa kääntymistä pois federalismiin johtavalta tieltä ja yhteistyön painottamista siihen, miten jäsenvaltioiden itsenäisyyttä voitaisiin lisätä.

Kannatettavia ovat myöskin tietyt talouden instrumentit, kuten Euroopan vakautusmekanismin (EVM) kaltaiset puskurirahastot ja pyrkimykset veronkierron hillitsemiseen veroparatiiseja suitsimalla. Näiden toimien pitäisi riittää myös Britannialle, joka ei osallistu nykyisin edes sen vertaa, että maksaisi jäsenmaksunsa. Sikäli Britanniaa ei jäisi moni valtio kaipaamaan.

Olisi kuitenkin tyly isku muita jäsenvaltioita kohtaan, jos Britannia kääntäisi selkänsä eurooppalaiselle yhteistyölle. Sillä olisi vaikutusta Euroopan unionin uskottavuuteen erityisesti turvallisuuspolitiikassa. EU:ta pitää nykyisin koossa lähinnä Venäjän uhka. Mikäli Britannia irrottautuisi EU:sta ja Venäjän vastaisesta pakoterintamasta, osattaisiin Moskovassa varmasti nauraa.

En olisi uskonut, että se romahti

Ollessani nuori 1980-luvulla en olisi uskonut maamme koskaan ajautuvan nykyisenlaiseen tilaan, jossa valtiolla on 600 miljardia markkaa velkaa ja kuntien taloudet huutavat Hoosiannaa. Kolmannes kansasta on syrjäytynyttä ja nuoriso potee toivottomuutta. Masennus on niin yleinen kansantauti, että sen voisi luulla johtuvan vesijohtovedestä.

Globalisaatio, Euroopan unioni ja rahaunionin jäsenyys ovat vieneet kansallisen itsemääräämisoikeuden, eivätkä Euroopan kansakunnat saa itse asioistaan päättää. Mikäli tähän olisi tultu nopeasti, yhdessä yössä, kansalaiset olisivat ryhtyneet ehkä kapinaan. Koska tähän on tultu hitaasti ja vähitellen, kansalaisilla on ollut aikaa tottua, turtua ja tulla sokeiksi.

Lennämme tätä nykyä tyhjän päällä, ja maa on kadonnut altamme jo kauan sitten. Kun muistelen Suomen onnellisia vuosia, eli 1970- ja 1980-lukua, jolloin valtiolla oli varallisuutta ja työttömyys alle 100 000, rakennettiin siltoja, teitä, kouluja, kirjastoja sekä varuskuntia, uimahalleja ja jäähalleja. Ongelma oli vain se, mihin kaikkeen runsaita verotuloja ja julkisen sekä yksityisen sektorin tuottoja voidaan käyttää.

1950- ja 1960-luvuilta puolestaan muistan perinteisillä Suomi-aiheilla kuvitetut dokumenttielokuvat, joissa selostaja elävällä ja jonkin verran yli-innostuneella äänellä selittää kansakuntamme raivaavan tietä yhteiseen onneen. Tässä haaveellisessa ja idyllinomaisessa kuvassa (jota vastaavan todellisuuden olemassaoloa tosin epäilen), viljapellot lainehtivat ja kaikilla oli paikkansa yhteiskunnassa. Toteutumattomuudestaankin huolimatta se kertoi, että välittämisen ilmapiiri vallitsi kaikkialla. Sen sijaan nykyvuosikymmentä pimeämpää, synkempää ja epätoivoisempaa aikaa en ole vielä nähnyt.

Nykyisin voi lähinnä mykistyä sen järkytyksen vuoksi, jonka nykyinen poliitikkosukupolvi on Euroopan unionin jäsenyyden aikana tuottanut. EU-jäsenyys ja siihen liittyvä uusliberalistinen rajojen avaaminen pääomien ja väestöjen liikkeille ovat raunioittaneet Suomen julkistalouden, ja jäljet johtavat Brysselin ja Strasbourgin sylttytehtaille sekä Frankfurtissa toimivaan Euroopan keskuspankkiin. Joskus tuntuu siltä, että eurooppalaiset ihmiset elävät jonkinlaisessa syvässä unessa tai horteisessa, josta herääminen merkitsee havahtumista painajaiseen.

Suomen tulevaisuudenratkaisut eivät löydy valtion- ja kunnallistalouden leikkauksista tai hyvinvoinnin romuttamisesta vaan tuotannon tehostamisesta ja itsenäisen rahapolitiikan palauttamisesta, jolla voidaan taata esimerkiksi metsäteollisuuden kilpailukyky. Kansainvälisyyden vaatima rahahorna on tukittava, ja varat on suunnattava oman kansakuntamme ylläpitoon. Poliittisen eliitin harjoittaman porsastelun aikakaudella on tullut aika tehdä loppu poliittisista virkanimityksistä, kultaisista kädenpuristuksista ja siitä sosiaalisesta ja taloudellisesta korruptiosta, jota kaikkeen suosimiseen, etuoikeuttamiseen ja väestöjen väliseen hyysäämiseen sekä epätasa-arvon kasvattamiseen liittyy. Myöskään filosofien ei pitäisi kesyyntyä sirkusmarakateiksi, joilla hallitus korostaa omaa viisauttaan antaen palkinnoksi karkin ”hyvin tehdystä työstä”.

Mikäli ihmiset eivät ryhdy toimenpiteisiin ja käännä historian kulkua oman kansamme hyväksi, en voi nähdä tulevaisuuden tuovan mitään hyvää. Minussa onkin sen verran meedion vikaa, että näen tapahtumia etukäteen ja pystyn aavistamaan tulevaisuuden kehityskulkuja. Euroopan unioni on aikapommi, joka räjähtää ennemmin tai myöhemmin kansakuntien keskinäiseksi ja valtioiden väliseksi avoimeksi sodaksi. Aivan niin kuin Titanicin kannella, ihmiset eivät nytkään näe edessä olevaa eurooppalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan katastrofia, vaikka haaksirikko on jo tapahtunut.

Katsellessanne televisiosta itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa, on hyvä muistaa, että kaikki esillä oleva kimallus on vain poliittisen ja taloudellisen vallan kiiltäväksi laminointia: konkurssitilan meikkausta, pakkelointia ja kuorrutusta, ikään kuin meikkitaiteilijat, pukusuunnittelijat ja kampaajat voisivat valtiontalouden pelastaa. Minä en tuohon porukkaan kuulu, enkä halua kuulua. En löydä siitä itseäni, ja mikäli minut jostakin muistetaan, niin mieluummin jostain muusta.

Kuinka valtionvelat maksetaan?

Samalla kun valtiovarainministerit mättävät valtioille velkaa kuin täytekakkua, muutamat ovat kysyneet, kuinka tästä siunauksesta voidaan koskaan päästä eroon. Keinoja on tietenkin olemassa.

1) Ensimmäinen mahdollisuus on talouskasvu. Jotta talouskasvu hoitaisi Suomen valtion velat, kasvun pitäisi jatkua noin kuuden prosentin suuruisena kymmenien vuosien ajan, mikä ei ole talouden konjunktuurit huomioon ottaen mahdollista. Pelkkä talouskasvu ei siis johda valtioilla olevien velkojen kuittaamiseen.

2) Toinen keino on lisätä verotusta. Veroasteen nosto ei kuitenkaan johda kokonaisverokertymän kasvuun, jolla valtioiden velkoja voitaisiin lyhentää. Suomessa on jo optimaalinen verotus, mikä tarkoittaa, että se tuottaa parhaiten. Veroasteen nosto tai lasku johtaisivat kokonaisverokertymän pienenemiseen, viivan alle jäävän tuloksen huononemiseen ja talouselämän näivettymiseen. Jos valtionvelat aiottaisiin maksaa esimerkiksi arvonlisäveroa korottamalla, alv-prosentin pitäisi olla vähintään 40. Mutta tällöin kukaan ei haluaisi enää ostaa juuri mitään.

3) Kolmas keino on bitti- ja setelirahoitus. Keskuspankit ja EKP voivat painaa rahtilaivallisen uusia seteleitä tai valmistaa saman määrän bittirahaa, jolla ne voivat lunastaa velkakirjat pois pankeista. Näin pankit saavat saatavansa. Mutta samalla rahanarvo laskee jyrkästi eli sen ostovoima heikkenee. Säästäjien rahat palavat pankkeihin, ja velallisten lainat lyhenevät, mutta myös korkomenot paisuvat. Usein sanotaankin, että valtioiden velka on vain eteenpäin siirrettyä verotusta tai inflaatiota. Inflaatio taas on tasavero, joka kohtelee yhtä kovakouraisesti kaikkia. Mutta suhteellisesti ankarimmin se kohdistuu pienituloisiin ja vähävaraisiin, joiden on tingittävä perushyödykkeiden kulutuksesta. Tämäkin johtaa samaan kurjuuteen kuin veroasteen nosto.

4) Neljäs keino on vallankumous. Kansalaiset ovat eri asia kuin valtio. Umpikujaan jouduttuaan kansalaiset voivat todeta, että poliitikot ovat hoitaneet asioita huonosti ja että kansalaisilla ei ole mitään tekemistä kyseisen valtion kanssa. He hylkäävät vanhan valtion, tekevät vallankumouksen, syöksevät hallitus- ja pankkiherrat vallasta, ripustavat heitä lyhtypylväisiin ja perustavat kokonaan uuden valtion. Sitten he ilmoittavat, että kyseessä on täysin uusi luomus, joka ei ole edellisen jatkaja. Sikäli kuin uuden valtion perustajat eivät ole olleet luomassa vanhan valtion sitoumuksia, he ilmoittavat, etteivät he ota niistä myöskään vastuuta. Euroalueen revetessä ja EU:n kumoutuessa nähdään luultavasti juuri tällaisia nationalistisia vallankumouksia, joiden yhteydessä monta viatonta sielua lähetetään Taivaaseen.

5) Viides keino on mahdollisuus, että valtiota kohtaa jokin onnenkantamoinen. Sellainen voi olla esimerkiksi öljylöytö, joka tuo maalle merkittävää vaurautta. Esimerkiksi Norjassa niin on käynyt, ja siksi maa ei Euroopan unioniin koskaan liittynytkään. Se halusi pitää kiinni onnestaan, hyvinvoinnistaan ja rikkaudestaan.

6) Kuudes keino, jolla yksittäiset valtiot voivat kiemurrella valtionveloistaan, on hyvä kauppa jonkin suuremman toimijan kanssa. Kreikkalaiset voivat myydä saariaan niin kuin Venäjä Alaskan. Koska suomalaisilla ei ole juuri mitään myytävää, me voimme ottaa jotakin vastaan. Voimme esimerkiksi suostua monien EU-maiden toiveissa siintävään mahdollisuuteen, että ottaisimme varastoidaksemme Saksan, Ranskan ja muiden EU-maiden runsaat ydinjätteet. Lakimme ei sitä nykyisin salli, mutta Euroopan unionissahan lait on tehty muutettaviksi, kuten perustuslakienkin jatkuvasta auki repimisestä nähdään. Ennen pitkää meidän on pieni pakkokin ottaa takapihoillemme EU-maiden ydinsaasteet, sillä muussa tapauksessa EU alkaa uhata meitä talouspakotteilla tai ”rauhaanpakottamisella”.

Tämän kaiken ihanuuden on saanut aikaan Euroopan unioni ja jäsenyytemme euroalueessa. Vielä 1980-luvulla Suomi voi hyvin. Valtiolla oli varallisuutta, velka oli minimaalinen, ja valtio rakensi kaikkea kukkeaa ja hyvää: varuskuntia, kouluja, teitä ja siltoja. Oli hyvin menestyviä valtionyrityksiä. Nykyisin ne on yksityistetty kapitalistisen politiikan mukaisesti ja myyty sitten ulkomaille. Pääoma on tuhlattu juoksevien kulujen maksuun.

Euroopan unioniin liityttäessä sanottiin, että päätösvaltaa ja rahanjakoa siirretään hieman tuonne Keski-Eurooppaan päin: Brysseliin, Strasbourgiin ja Frankfurtiin. Nyt rahamme ja kansallisvarallisuutemme ovat sitten siellä.

Tämä osoittaa, kuinka taloudellisen itsemääräämisoikeuden menetys ja päätösvallan siirtyminen vieraisiin käsiin voivat tuhota ihmisten onnen ja hyvinvoinnin. Se osoittaa myös, miten haavoittuvainen koko yhteiskuntamme on.

Videoblogi: Kansallisvaltioaatteesta

Avasin karkauspäivän kunniaksi videoblogin. Tässä asiaa kansallisvaltioaatteesta, ja ohessa myös linkki muihin puheenvuoroihini.

Mitä opimme presidentinvaaleista?

Ykköseksi selvisi sitten vuoden 2006 kakkonen, Sauli Niinistö. Hänen valintaprosessinsa kesti monta vuotta, ja väsymys näkyi. Haavisto kiri hänen kannoilleen osittain juuri siksi. Aika lähelle joka tapauksessa osuin, kun tässä kirjoituksessani ennustin, että ”loppulukemat voivat olla 65 % Niinistölle, 35 % Haavistolle” ja että ”parhaimmillaan Haavisto voi puristaa lukemat 60 ja 40:een prosenttiyksikköön” (tulos: 62,6 – 37,4 %).

Mikään tilintarkastaja-kamreerihan presidentti ei ole, mutta kenties on hyvä, että virassa toimii tarkan talouspolitiikan edustaja. Säästämisen voisi aloittaa presidentinkanslian menoista, jotka ovat vuoden 2009 tilinpäätöskertomuksen mukaan paisuneet yli 12 miljoonaan vuodessa. Viime vuonna menot jostakin syystä kasvoivat yli 50 prosenttia. Täksi vuodeksi ne nousevat vielä neljänneksen, ja lisäksi entisten presidenttien kulut kasvavat, sillä jokainen kolmesta ex-presidentistä nauttii eläkkeensä lisäksi noin 185 000 euron edustusrahoista kukin.

Homopresidentin aika ei ollut vielä. Haaviston kohoaminen 37,4 prosentin kannatukseen oli kuitenkin melkoinen luottamuksen osoitus, sillä presidenttiparia on totuttu pitämään monarkkien tavoin eräänlaisena heteroseksuaalisen valtakulttuurin ja perhemallin symbolisena representaationa valtionpolitiikan tasolla. Sikäli Haaviston suuri kannatus kertoi mukavia asioista ihmisten mielipiteistä.

Homoudesta ei tehty merkittävää vaaliasetta mihinkään suuntaan, ja iltapäivälehdistössäkin otsikoita revittiin etupäässä siitä, ”sopiiko ylipäälliköksi sivari”. Heiltä lienee jäänyt huomaamatta, että maassamme on ollut 12 vuoden ajan presidentti, joka ei ole sen enempää reserviläinen kuin sivarikaan. Yleispoliitikon taidoilla vakuuttaminen on Haavistolta joka tapauksessa hatunnoston arvoinen tulos.


Miksi presidentin valtaoikeudet ovat niin tärkeitä?

Kun Lissabonin sopimus tuli vuoden 2009 joulukuussa voimaan, tasavallan presidentin valtaoikeuksista mureni yksi osa. Osa katosi jo uuden perustuslain voimaan astumisen myötä vuonna 2000. Siitä pitäen Suomen suhteet Euroopan unionin maihin on määritelty pääministerin johtamaksi Eurooppa-politiikaksi.

Lissabonin sopimuksen myötä Euroopan unionin maat sopivat yhteisestä ulkopolitiikasta. Kun EU-maat hoitavat suhteitaan kolmansiin maihin yhdessä, EU tuli astuneeksi Suomen tasavallan presidentin varpaille. Nyt myös suhteita Venäjään, Yhdysvaltoihin, Kiinaan, Japaniin ja kaikkiin EU:n ulkopuolisiin maihin hoidetaan Brysselin kautta.

En puolusta presidentin valtaoikeuksia yhdenkään presidentin tai presidentti-instituution vuoksi. Puolustan presidentin valtaoikeuksia siksi, että niistä riippuu, onko Suomella ylipäänsä itsenäinen ulkopolitiikka. Itsenäinen ulkopolitiikka voi olla vain, jos sitä ylipäänsä johtaa täällä joku.

Miksi sitten ulkopolitiikan itsenäisyys sinänsä olisi niin tärkeä asia? Vastaus on: siksi, että siitä riippuu kansallinen suvereniteetti ja itsemääräämisoikeus. Kansakunnan itsenäinen olemassaolo käy ilmi juuri siitä, että sillä on itsenäiset ulkosuhteet vieraisiin maihin. Tällöin kansakunnalla ja valtiolla on subjektiviteetti eli itsenäinen tahdonmuodostus ja vapaus.

Perustuslakimme 93 § mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Muutokset EU:ssa ovat vain siirtäneet tehtävien jakoa pääministerin ja valtioneuvoston suuntaan. Ongelma voi muodostua lähinnä silloin, jos pääministeri ja presidentti ovat asioista eri mieltä.

Valtiosäännön näkökulmasta ristiriidat tulisi ratkaista presidentin eduksi. Johtamiskriisit ovat tosin aina haitallisia, sillä ulkopolitiikasta olisi eduksi puhua yhdellä suulla. Yksimielisyys on valtaa suhteessa ulkopuolisiin maihin.

Paljon todennäköisempää onkin, että erimielisyyttä esiintyy EU-maiden välillä ja että yhteinen ulkopolitiikka epäonnistuu. Onnistuessaan EU-maiden yhteinen ulkopolitiikka voi antaa Suomelle entistä enemmän toimintakykyä kansainvälisissä yhteyksissä, mutta pieleen mennessään se voi myös haitata esimerkiksi Suomen Venäjän-suhteita. Epäonnistumisen riski korostaa jäsenmaiden vastuuta ja niiden omaa ulkopolitiikkaa, joten virheitä ei pidä tehdä myöskään EU-maiden rekeen astuttuaan.


Onko kokoomuksella oma ulkopolitiikka?

Se, että presidentti ja pääministeri tulevat samasta puolueesta, keskittää valtaa. Mutta ulkopolitiikan toimivuuden kannalta voi olla hyväksikin, että pääministeri ja presidentti ovat samoilla linjoilla. Ulkopolitiikan johtamiskriisi tulee eteen epätodennäköisimmin juuri näin. Eri asia on tietenkin se, mihin suuntaan he Suomea vievät. Nykytilanteessa olisi syytä valmistautua kieltäytymään euroalueen letkuruokinnasta ja pitää näköpiirissä myös eurosta irtautumisen mahdollisuus.

Toisen harmonisen johtamiskaksikon ulkopolitiikan johtamista ajatellen olisivat varmastikin muodostaneet Väyrynen ja Soini. Niinistö ja Katainenkaan tuskin ovat mistään eri mieltä kokoontuessaan jokaviikkoisissa tapaamisissaan juuri sen Linnassa sijaitsevan pienen pyöreän pöydän ääreen, jonka ympärillä ratkotaan ulkopolitiikan suunta. Tässä tilanteessa Euroopan investointipankin entisellä varapääjohtajalla on hyvät mahdollisuudet ripittää Jyrki-boyta entistä kurinalaisemman talouslinjan vetämiseksi niin euroaluetta kuin koko valtiontaloutta koskien.

Niagaraa vastavirtaan

Kun huipulla tuulee, on pystyssä pysyminen helpompaa, mikäli joka ilmansuunnalta puhaltaa yhtä kovaa. Euroa riepotellaan juuri näin, mutta valuutta taitaa repeytyä kappaleiksi kovassa mielipidemyrkyssä.

Muutamat suomalaisekonomistit ovat lausahtaneet, että Euroopalla on edessään kaksi vaihtoehtoa: joko rahaliiton hajoaminen tai liittovaltio. Koska yhteinen raha ei ollut paras vaihtoehto Euroopan maille, virhettä yritetään korjata ajamalla Eurooppaa kohti liittovaltiota. Tämän otaksutaan lisäävän luottamusta rahamarkkinoilla.

Liittovaltioon sisältyisivät yhteiset joukkovelkakirjalainat eli eurobondit ja finanssihallinnollinen subventiopolitiikka, jonka kautta verovaroja siirrettäisiin paremmin toimeen tulevilta mailta heikommin pärjääville. Tällainen kassojen kääntely ja ryöstöretkeily on omasta mielestäni, paitsi epäoikeudenmukaista, myös poliittisesti mahdotonta.

Federalismi ei ratkaise vaan syventää ongelmia. Ongelmamaiden ajaminen velkasaneeraukseen olisi samanlainen mutta lievempi vaihtoehto. Myös se merkitsisi velkojen ja velkojien sosialisoimista, kun saataviaan vaille jääneitä pankkeja jouduttaisiin tukemaan valtioiden kassasta. Korkotason nousua ja uutta shokkiaaltoa ei tarvitsisi kuitenkaan enää pelätä, sillä markkinat eivät ole enää pitkään aikaan uskoneet esimerkiksi Kreikan maksavan luottojaan.

Parempi olisi siis viheltää peli poikki ja tyytyä kirjaamaan nykyiset tappiot. Kreikan ja Portugalin väliaikaista erottamista eurosta ehdottaa esimerkiksi saksalaisprofessori Hans-Werner Sinn, jonka mielestä Kreikan kansantalous on ”pohjaton kaivo”. Ei ole kulunut kuukauttakaan, kun kyproksenkreikkalainen ja Leicesterin yliopistossa taloustieteen professorina toimiva Panicos Demetriades esitti, että vahvojen talouksien, kuten Saksan, Suomen, Alankomaiden ja Itävallan tulisi erota eurosta ja perustaa oma yhteisvaluuttansa. Hänen mukaansa pääsyy siihen, miksi euroalue ei ole paras mahdollinen valuutta-alue, ei ole niinkään periferiamaiden heikkous vaan muiden talouksien vahvuus. Ilman Saksaa euro asettuisi tasolle, joka auttaisi reunamaiden kilpailukyvyn palauttamisessa.

Yhteistä kaikille näyttää olevan käsitys, että yhteisvaluutta ei toimi. Hitaita pakotetaan juoksemaan kovaa ja nopeita hidastamaan vauhtiaan. Taloudellinen itsemääräämisoikeus olisi parempi vaihtoehto. Itsenäinen rahapolitiikka jättäisi suhdannevaihteluita tasaavat instrumentit valtioiden omiin käsiin.

Niinpä liittovaltiopolitiikka merkitsee etenemistä täysin väärään suuntaan. Se on kuin soutaisi Niagaraa vastavirtaan. Nyt kannattaa keskittyä solmimaan pelastusliivien nyörejä ja valmistautua vaihtamaan kuivaa ylle.

Euroalueen tukitoimet ovat laittomia

Hiusten halkominen ja lain kirjaimen nuoleminen ovat tavanomaistakin turhanpäiväisimpiä asenteita euromaiden iltalypsyn yhteydessä, sillä kaikki tietävät, että väliaikainen Euroopan rahoitusvakausväline ERVV (engl. European Financial Stability Facility, EFSF) ja sen seuraajaksi kaavailtu pysyvä Euroopan vakausmekanismi EVM (engl. European Stability Mechanism, ESM) ovat moraalittomia ja kansakuntien itsemääräämisoikeuden vastaisia hankkeita. Tämän seikan ilmeisyyden vain vuoksi harva viitsii kiinnittää huomiota siihen sivuseikkaan, että ne ovat myös laittomia, toisin sanoen EU:n nykyisen perussopimuksen (eli hiljattain voimaan saatetun Lissabonin sopimuksen) vastaisia.

Lissabonin sopimuksen artikla 125 (aiempi EY-sopimuksen artikla 103) nimenomaan kieltää jäsenmailta ja EU:lta yhteisvastuun toistensa veloista:

”Unioni ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita jäsenvaltioiden keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi.”

Saman kohdan mukaan myöskään

”[j]äsenvaltio ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita toisen jäsenvaltion keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi.”

Vakuuksien antamisessa valtioille tai pankeille ei ole kyse noista ”vastavuoroisista taloudellisista takuista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi”, sillä säädöksissä mainitut poikkeukset on tarkoitettu mahdollistamaan konkreettiset yhteiset projektit, kuten rakennushankkeet. Niinpä koko väliaikainen vakausväline eli tilapäinen vakausrahasto ERVV on artiklan 125 näkökulmasta laiton, ja Suomen valtion pitäisi kieltäytyä takauksista jo yhteisten EU-sääntöjen noudattamiseksi.

Sen enempää väliaikaista vakausvälinettä kuin pysyvää vakausmekanismiakaan ei ole voitu perustaa EU:n omien rakenteiden varaan. Niinpä eurohuumaan hirttäytyneet poliitikot ovat yrittäneet kiertää tämän muodollisen ongelman kahta tietä.

Laittomuus ja yhteisvastuu-kielto aiheuttivat ensinnäkin sen, että jouduttiin perustamaan EU:n ulkopuolelle Luxemburgin osakeyhtiölain alainen yhtiö kriisimaiden takausjärjestelyn hoitoa varten. Toiseksi lakia kierrettiin vetoamalla artiklan 122 kohtaan 2 (aiempi EY-sopimuksen artikla 100), jossa EU-maiden välistä taloudellista avustamista pidetään poikkeusoloissa mahdollisena:

”Jos luonnonkatastrofit tai poikkeukselliset tapahtumat, joihin jäsenvaltio ei voi vaikuttaa, ovat aiheuttaneet tuolle jäsenvaltiolle vaikeuksia tai vakavasti uhkaavat aiheuttaa sille suuria vaikeuksia, neuvosto voi komission ehdotuksesta tietyin edellytyksin myöntää kyseiselle jäsenvaltiolle unionin taloudellista apua. Neuvoston puheenjohtaja antaa Euroopan parlamentille tiedon tehdystä päätöksestä.”

Maiden velkaantuminen sekä yksityisten pankkien harjoittama velkamaiden luotottaminen on ilmeisesti tulkittu ”luonnonkatastrofiksi”. Ainakaan kyseessä ei ole säädöksessä mainittu ”poikkeuksellinen tapahtuma”, sillä rahahanojen auki pitäminen on jatkunut jo pitkään.

Pysyvästä vakausmekanismista poiketen väliaikainen vakausväline on EU-rakenteiden ulkopuolinen, euromaiden välinen kansainvälinen sopimus. Tilapäistä ja poikkeuksellista siinä on vain se, että kyseessä on siirtymävaiheen järjestely, joka on tarkoitus sulauttaa myöhemmin EU:n perussopimusten mukaiseen pysyvään mekanismiin.

Pysyvän mekanismin perustaminen edellyttää kuitenkin voimassa olevan sopimuksen muuttamista. Sen vuoksi EU:n jäsenmaiden päämiehet sopivat huippukokouksessaan joulukuussa 2010, että perussopimukseen tehdään rajoitettu muutos, jotta euroalueen vakautta turvaamaan voidaan luoda pysyvä mekanismi. Tämä perussopimuksen artikla 136:n uudistus vaati parlamentin, komission ja Euroopan keskuspankin kuulemista, joiden jälkeen parlamentti saatiin hyväksymään Eurooppa-neuvoston ehdotus sopimusmuutoksesta luvuin 494 puolesta ja 100 vastaan yhdeksän jäsenen äänestäessä tyhjää.

Tällä tavoin vuonna 2013 toimintansa aloittava pysyvä vakausmekanismi on saatu näyttämään legitiimiltä, vaikka jo itse päätökseen liitettiin huonon omantunnon tunnustuksena varauma, jonka mukaan päätös olisi ollut parempi laatia ”käyttämällä unionimenetelmää” (toisin sanoen demokraattista hyväksymiskierrosta jäsenmaissa).

Loppujen lopuksi käsillä oli laiton lapsi, joka kaiken lisäksi syntyi elinkelvottomana keskosena. Kun perussopimuksen avaaminen oli letkuruokinnan jatkamiseksi näin helppoa, on kummallista, että peruskirjan avaamista pidetään ylivoimaisen vaikeana jatkuvan tiputuksessa olon lopettamiseksi, toisin sanoen ongelmamaiden irrottamiseksi eurosta.


Mitä ERVV:stä, ERVM:stä ja EVM:stä seuraa?

Entä miltä näyttävät epätoivon vimmalla kokoon kursittujen vakautuskeinojen tulevaisuus ja seuraukset meille?

Ensinnäkin ERVV muodostaa omavelkaisen takausjärjestelmän. Omavelkainen takaus tarkoittaa sitä, että velkoja voi periä tahtonsa mukaan velan joko velalliselta tai takaajalta ja tehdä sen milloin haluaa. Mikäli kansainväliset pankit lähtevät karhuamaan Kreikasta ja Portugalista saamatta jääviä rahoja esimerkiksi Suomelta, voimme kuitenkin todeta, että ulosotolle ei ole pohjaa, koska koko järjestely on ollut alun perin laiton.

ERVV:n takaus- ja vakausjärjestelyt eivät ole olleet myöskään EU:n poliittisessa toimivallassa, vaan ne ovat jäsenvaltioiden välisiä sopimuksia. Kyse on ollut alusta loppuun yksityisestä bisneksestä ja pankkien pelastamisesta eikä lainkaan EU:hun liittyvästä asiasta. Koska itse asia ei ole kuulunut muodollisesti Euroopan unionille, EU ei voisi langettaa Suomelle sanktioita, jos Suomi päättäisi kääntää selkänsä väliaikaiselle vakausvälineelle.

On syytä muistaa, että Euroopan unionilla on ollut koko ajan myös oma komission alainen hätärahoitusohjelmansa, Euroopan rahoituksenvakautusmekanismi ERVM (engl. European Financial Stabilisation Mechanism, EFSM), joka kerää markkinoilta rahaa käyttäen Euroopan unionin budjettia vakuutena ja joka on tarkoitus korvata ERVV:n tavoin pysyvällä Euroopan vakautusmekanismilla EVM:llä vuonna 2013.

Laillista – vaikkakaan ei suotavaa – on, että EU:n budjetin kautta kaikki 27 EU:n jäsenvaltiota ovat osallisina ERVM:n lainoissa kriisimaille. ERVM:n lainojen yhteenlaskettu summa on tosin rajoitettu 60 miljardiin euroon poiketen EVM:stä, jonka luotonantokyky on jäsenmaiden takauksilla paisutettu jo 500 miljardiin euroon. Siirtyminen ERVM:stä EVM:ään merkitsee siis poliittisten vastuiden lihottamista ja sitoumusten syventämistä ohi kansalaisten tahdon.

Ei olekaan ihme, miksi EVM:n ei ole koettu hillitsevän vaan päinvastoin lisäävän kriisiherkkyyttä. Tämä näkyy siinä, ettei pikkuoravien hädissään harjoittama pähkinöiden hamstraus perusteilla olevaan kriisirahastoon ole suinkaan rauhoittanut markkinoita saati ratkaissut velan tarpeen ongelmia. Verovarojen kuppaus on pikemminkin hermostuttanut sekä kansalaiset että markkinat samalla, kun ongelmamaiden luotontarve on vain lisääntynyt.

EVM on pikemminkin viimeinen niitti kuin lopullinen voitto. Ensinnäkin se pitkittää velkakriisiä ja merkitsee sekä ajan että rahan tuhlausta, sillä velkasaneerausten välttämättömyys on jo rahoitusmarkkinoiden tiedossa. Toiseksi EVM:lle kaavaillut omat saneerauskeinot yhdessä muiden väistämättömänä pidettyjen saneeraustarpeiden kanssa estävät kriisimaiden paluun rahoitusmarkkinoille ja suistavat ne pysyvästi riippuvaisiksi EVM:n tuesta.


Euroopan keskuspankki tukehtuu kahiseviinsa

Myös Euroopan keskuspankki on menetellyt EU:n perussopimuksen vastaisesti ostamalla jäsenmaidensa velkakirjoja. Tällä tavoin se on laskenut liikkeelle suuren määrän rahaa ja aiheuttanut inflaatiota, jota EU:n monetaristisessa politiikassa on pelätty kuin ruttoa. Artiklan 123 (aiemman EY-sopimuksen artiklan 101) mukaan velkasitoumusten hankkiminen on kielletty EKP:ltä:

”Tilinylitysoikeudet ja muut sellaiset luottojärjestelyt Euroopan keskuspankissa tai jäsenvaltioiden keskuspankeissa, jäljempänä ’kansalliset keskuspankit’, unionin toimielinten, elinten tai laitosten, jäsenvaltioiden keskushallintojen, alueellisten, paikallisten tai muiden viranomaisten, muiden julkisoikeudellisten laitosten tai julkisten yritysten hyväksi ovat kiellettyjä samoin kuin se, että Euroopan keskuspankki tai kansalliset keskuspankit hankkivat suoraan niiltä velkasitoumuksia.”

EKP on kuitenkin lainoittanut yhden prosentin korolla pankkeja, jotka ovat antaneet sille vakuuksiksi ongelmamaiden velkapapereita niiden nimellisarvolla. Euroopan keskuspankki ei anna pankkitoiminnan salassapitosäädöksiin vedoten tietoa siitä, kuinka paljon sen holveihin on kertynyt näitä suurella todennäköisyydellä velkasaneeraukseen joutuvien euromaiden velkapapereita, mutta ekonomistien arviot liikkuvat kolmen ja neljän sadan miljardin välillä. Euroopan keskuspankilla on siis taseessaan lähes saman verran selvää roskaa, kuin nyt ollaan upottamassa pysyvään vakausmekanismiin, EVM:ään.

Ei olekaan ihme, että saksalainen Harvard-professori Wilhelm Hankel on yhdessä eräiden muiden finanssiasiantuntijoiden, kuten Karl Albrechtin, kanssa valittanut Saksan perustuslakituomioistuimeen oman maansa sitoutumisesta EU:n pelastustoimenpiteisiin. Perusteluiksi kantelijat mainitsevat, että EU-mailta vaaditut uhraukset ovat yksinkertaisesti EU-sopimusten vastaisia.

Valtiofilosofisesti katsoen on kuitenkin tarpeetonta ja pikkumaista tukeutua pykäläkoreografiaan. Kaikki tietävät, että lainojen siirtely vieraiden kansakuntien maksettaviksi rikkoo räikeästi valtioiden ja ihmisten itsemääräämisoikeutta. Vaikka takausjärjestelyt saataisiin taitavalla kosmetiikalla näyttämään ”laillisilta”, ne olisivat kuitenkin epäeettisiä ja epäoikeudenmukaisia.

Nyt Euroopan vakausjärjestelyjä saatetaan voimaan kenkälusikkamallilla. Järjestetään toistuvia äänestyksiä, kunnes saadaan haluttu tulos. Vastahakoisia uhkaillaan ja painostetaan. Sopimusluonnoksia sorvataan, leikellään ja karsitaan (mikä ohjaa laatimaan ne alun perin ylimitoitetuiksi). Sääntöjä veistellään pykälä kerrallaan sopivammiksi, aivan niin kuin nelikulmiosta leikataan kulma kerrallaan paloja pois, kunnes tuloksena on pyöreä ympyrä ja EU-intoilijat voivat sanoa: ”Nyt käsillä on sellainen nelikulmio, joka sopii EU-standardien mukaiseen pyöreään reikään.” Mielestäni siihen kaivoon olisi syytä laittaa kansi.

Lautasten säpälöintiä

Tasavallan presidentin uudenvuodenpuhe oli etukäteen kirjoitettu, joten siinä ei tarvinnut ottaa kantaa viime vuoden lopulla sattuneeseen Espoon ampumatapaukseen. Ymmärsin toki myös kaiken muun. Kasvihuoneilmiötäkin pitäisi Halosen mielestä torjua nyt sillä perusteella, että ”ilmastonmuutoksen seuraukset koskevat vakavimmin maailman köyhimpiä, joista 70 prosenttia on naisia”.

Maailman köyhistä suurin osa saattaa olla naisia, mutta he eivät ole köyhiä siksi, että he ovat naisia, vaan siksi, että he asuvat kehitysmaissa, joissa miehet eivät pitkään elä. Syy naisköyhyyteen on köyhien maiden väestövääristymä, joka johtuu siitä, että miehiltä viedään noissa maissa vielä enemmän kuin naisilta: ensin terveys ja sitten henki.

Kehitysmaiden köyhistä suurin osa on naisia samasta syystä kuin kehitysmaiden asukkaista ylipäänsä suurin osa on naisia: miehet kuolevat työtaakkojen ja sotien alle paljon heitä nuorempina sukupuolten välisen epätasa-arvon vuoksi. Ei onnistunut Halosen feministinen piikki!


Lissabonin sopimus riisti Suomen itsenäisen ulkopolitiikan

On helppo ymmärtää, että Halonen haluaa pitää kiinni presidentin valtaoikeuksista, koska hän on presidentti. Hienostellussa muodossa asia kuului niin, että valtaoikeuksia ei pitäisi vähentää, koska kokemuksia uudesta perustuslaista on saatu vasta kymmenen vuoden ajalta ja ”presidenttinä on ollut vasta yksi henkilö”.

Olen samaa mieltä siitä, ettei presidentin oikeuksiin pitäisi kajota. Mutta muutoin kyseessä oli juuri sellainen virheellinen ajatuslenkura, jossa omista intresseistä tai asemista pyrittiin johtelemaan yleisiä johtopäätöksiä tai lakeja, kuten: ’koska minä olen presidentti, haluan pitää valtani – ja sen vuoksi myös presidentin valtaoikeudet pitää säilyttää’. Todellisuudessa presidentin valtaoikeuksia ei tule ylläpitää yhdenkään presidentin vaan Suomen itsenäisen ulkopolitiikan vuoksi.

Vuonna 2000 voimaan astuneen perustuslain 93 §:n mukaan ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”, kun taas Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta ja niihin liittyvistä Suomen toimenpiteistä vastaa valtioneuvosto. Uudella perustuslailla luotiin pohja pääministerin johtamalle Eurooppa-politiikalle, ja presidentin mukanaolo varmistettiin niin sanotulla kahden lautasen mallilla eli presidentin oikeudella edustaa Suomea EU:n huippukokouksissa.

Kun Lissabonin sopimus (käytännössä EU:n yhteinen perustuslaki) astui voimaan viime joulukuun alussa, se repäisi Suomen presidentin ja pääministerin toimivaltakiistan auki. Aikaisemmin Euroopan unionin kaikki 27 maata hoitivat omia ulkosuhteitaan kolmansiin maihin itsenäisesti. Nyt, yhteisen ulkopolitiikan tultua voimaan, EU-maat pyrkivät hoitamaan niitä yhdessä.

Yhteisen ulkopolitiikan myötä presidentin valta väistämättä kapenee, kun taas pääministerin toimivalta kasvaa. Ensinnäkin Suomen suhteita muihin EU-maihin ei ole enää pitkään aikaan nähty ”ulkopoliittisina” vaan ”sisäpoliittisina”, sillä ne eivät kuulu sen ulkopolitiikan alaan, jota presidentti voisi tosiasiassa johtaa. Toiseksi EU-maiden yhteisen ulkopolitiikan käyttöönotto vähentää nyt Suomen presidentin ulkopoliittista toimivaltaa myös suhteissa EU:n ulkopuolisiin maihin.

Niinpä en puolusta presidentin valtaoikeuksia presidentti-instituution itsensä vuoksi vaan siksi, että heikennettäessä presidentin ulkopoliittista valtaa karsittiin pois Suomen valtion itsenäistä ulkopolitiikkaa. Jo kahden lautasen ongelmaan sisältyi paljon enemmän kuin pelkkä valtioelinten toimivaltakiista. Kyse oli alun perinkin siitä, onko Suomella itsenäinen ulkopolitiikka ja olemassaolo suhteessa sekä Euroopan unionin maihin että EU:n ulkopuolisiin maihin.


Tarjan Nightwish-potkut

EU-pöydässä tarjoilu on osoittautunut yhtä ravitsevaksi kuin Hietasen saama kala-ateria Tuntemattomassa sotilaassa. EU:n perustuslaki johti siihen, että Suomen tasavallan presidentti menetti valtuutensa osallistua EU:n ulkopolitiikkaan. Toisella tavalla sanottuna Euroopan unioni loi ensin käytännön, jolla presidentin ulkopoliittinen valta de facto karsittiin vähiin. Valtiosäännön muutoksella tämä toimivallan riisto on tarkoitus viedä loppuun myös muodollisesti de jure.

Suomen pääministeri puolestaan ei ole ulkopolitiikkaa hoitaessaan itsenäinen linjanvetäjä vaan ministerineuvoston kahleissa oleva EU:n yhteisen ulkopolitiikan toteuttaja. Samalla kun EU:n ulkopoliittinen vaikutusvalta on kasvanut, Suomen itsenäinen ulkopoliittinen valta on vähentynyt. Tätä ei korvaa se, että Suomen toimintakyky on EU:n yhteiseen ulkopolitiikkaan osallistuttaessa voinut kasvaa joissakin asioissa. Itsenäisen ulkopolitiikan menetys on yhtä kaikki tosiasia mutta vahingollinen tosiasia, sillä itsenäinen ulkopolitiikka on itseisarvo sen ilmaiseman valtiollisen subjektiviteetin vuoksi.

Tarja saa kiittää Nightwish-potkuistaan Euroopan unionia. Häntä ehkä lohduttaa, ettei silkkinauhojen leikkaajaksi passittaminen ollut tulos henkilökohtaisesta ajojahdista vaan seuraus kansanvallan halveksunnasta, jolla valtaa keskitetään EU:hun.

Vahvin peruste, jolla presidentti voisi vielä rimpuilla Brysselin-koneen ovenkahvassa kiinni, on Puolustusvoimien ylipäällikkyys. Siinä ominaisuudessa hän vastaa turvallisuuspolitiikasta, jota pääministeri, ulkoasiainministeri ja puolustusministeri käsittelevät valtioneuvostossa. Ylipäällikköä tarvitaan kuitenkin suhteellisen harvoin. Niin käy vain pahojen poliittisten virheiden jälkeen, ja silloinkin on tarvetta etupäässä joukkosidontapaikkojen lääkintähenkilökunnasta.

Toimivaltakiistan kautta näkyy, kuinka Euroopan unionin jäsenyys murentaa pala palalta suomalaisten itsemääräämisoikeutta ja vaatii meitä muuttamaan omat perustuslakimme ja valtioelintemme suhteet vieraiden kansojen vaatimusten mukaisiksi. Suomesta yritetään tehdä Euroopan kuningaskuntien kaltaista monarkiaa, jossa ylin vallankäyttäjä myös ulkopolitiikassa on pääministeri, mutta hänenkin valtansa on alisteista EU:lle.

Tätä vuotta on ehtinyt kulua vasta pari päivää, ja huonoa näyttöä kansainvälisyydestä on kertynyt jo paljon. Miten kestän seuraavat 363 päivää?

Suomi-neidon itsenäisyys

Käsittelin eräässä aiemmassa kirjoituksessani juhlien vieton karnevalistisia piirteitä, kuten sitä, millä tavoin juhlimisen merkitykset ovat aikojen saatossa muuttuneet ja miksi niitä on usein myös tietoisesti muunneltu poliittisen vallan toimesta. Esimerkkinäni oli joulu, joka oli alun perin pakanallinen juhla mutta jonka varhaiskatolinen kirkko adoptoi omakseen antamalla sille siunauksensa ja koettamalla siten lisätä suosiotaan kristinuskoon pakkokäännytetyn mutta omia karkeloitaan edelleen rakastavan kansan keskuudessa.

Helsingin Sanomat ja Yleisradio ovat jälleen aloittaneet samantapaisen merkitysten muuntelun hyvissä ajoin ennen itsenäisyyspäivää. Pakkokäännytystyötä ne ovat tehneet ahkerasti jo aiemmin. Tärkeimpänä tehtävänään ne näyttävät pitävän sen opettamista, että itsenäisyyden merkitys löytyykin tätä nykyä kansainvälisyydestä ja monikulttuurisuudesta. Myös kirkoissa opetetaan ja julistetaan maahanmuuton, suvaitsemisen ja kulttuuririkastumisen ihanuutta, kuin kyseessä olisi pyhä kolmiyhteys.

Keskeisen kysymyksen muodostaa se, voidaanko itsenäisyyttä juhlia korostamalla kansainvälisyyttä ja monikulttuurisuutta. Itsenäisyyden juhlimisella pitäisi käsittääkseni olla jokin yhteys varsinaiseen itsenäisenä olemiseen. Se voikin toteutua etupäässä kansallismielisen, kansojen itsemääräämisoikeutta korostavan ja muista kansakunnista poikkeamista alleviivaavan ajattelun kautta. Monikulttuurisuutta, maahanmuuttoa ja kansainvälistämistä voitaisiin hehkuttaa esimerkiksi YK:n päivänä, pakolaislasten hädänalaisuutta viattomien lasten päivänä, kansainvälisten ja etnisten juurten monimuotoisuutta ruotsalaisuuden tai saamelaisuuden päivänä ja maahanmuuton väistämättömyyttä Eurooppa-päivänä.

Edellä mainittuja asioita juhlitaan mediassa nykyään joka päivä, mutta Suomen itsenäisyydestä ja sen tulevaisuudesta ei valtamediassa haluttaisi hiiskua mitään edes itsenäisyyspäivänä. Olenkin omasta puolestani koettanut toimia toisin ja raottaa verhoja myös siihen, minkälainen tulevaisuus Suomen itsenäisyyttä odottaa, jos kukaan ei laita hanttiin monikulttuurisuuden ja maahanmuuton ideologialle, joka vääjäämättömyydellä uhkaavasta luonteestaan huolimatta ei ole kuitenkaan luonnonlaki vaan politiikan osa. Voin vain toistaa vanhan totuuden, että yhteiskunnalliset vääryydet pääsevät tapahtumaan usein vain siksi, ettei kukaan laita ajoissa vastaan.

En kuitenkaan keskity vastustamaan tässä yhteydessä sen enempää maahanmuuttoa kuin monikulttuurisuuttakaan. Koska Helsingin Sanomien ja Yleisradion toimittajat keskittyvät kuitenkin havainnollistamaan itsenäisyyden merkitystä nimenomaan etniseen monikulttuurisuuteen liittyvän rikastamisen kautta (eivätkä siten puhu asiasta), myös minä otan oikeudekseni poiketa aiheesta ja lähestyä Suomi-neidon itsenäisyyttä vertauksen kautta. Varsinaisen aiheen sijasta puhunkin naisten ja miesten suhteesta.


Ongelma

Useimmille ihmisille on tullut selväksi, että ainoa oikea ja kaiken arvostelun ulkopuolella oleva monikulttuurisuuden kannattaja on Suomessa ja muissakin länsimaissa valkoinen heteroseksuaalinen nainen, jolla on vihervasemmistolaisia ja feministisiä ihanteita. Olen usein ihmetellyt tätä seikkaa, sillä samaan ryhmään kuuluvat naiset ovat useasti olleet myös etnistä alkuperää olevien maahanmuuttajien suorittamien raiskausten uhreja.

Feministit sanovat ”väkivaltaisiksi”, ”juopoiksi” ja ”rasisteiksi” valkoista heteroseksuaalista (ja joskus myös homoseksuaalista) miestä, mutta koskaan en ole kuullut, että kukaan tiedostava feministi moittisi samoista asioista afrikkalaistaustaisia muslimimaahanmuuttajia, jotka tilastojen mukaan tekevät kuitenkin moninkertaisesti raiskauksia verrattuna kantaväestöön kuuluviin suomalaismiehiin. Kun suomalaismiehet lopulta ottavat muutaman askeleen taakse päin ja vetäytyvät pelokkaasti seksuaalisen kanssakäymisen kilpakentiltä, feministit pitävät heidän peräytymistään surkeana puolusteluna, joka ainoastaan paljastaa Suomi-poikien pahat aikeet ja heidän punomansa salajuonet.

Näiden diskursiivisten lähtökohtien vallitessa suomalainen keskivertoheteromies ei voi kumota feministien väitteitä edes yleisessä eikä tieteellisessä keskustelussa, sillä feministien mielestä puolusteluyritykset vain paljastavat, kuinka paha, pyyteellinen ja vallanhaluaan peittelemätön suomalainen mies on. Koska minä olen homoseksuaali, tuota ajatuskulua ei voitaisi suurin surminkaan soveltaa minuun, sillä libidoni etsii kohteensa heteroseksuaalisen kanssakäymisen ulkopuolelta (tämä on merkinnyt minulle suurta vapautusta elämäni varrella). Niinpä voinen tarkastella heteroseksuaalisen kanssakäymisen karikoita jokseenkin puolueettomasti tai ainakin siihen pyrkien.

Ongelma ei näytä olevan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tai sen puuttumisessa, vaan tällä kertaa minun on syytä valita hypoteesikseni niin sanotun ”kehittyneen marxilaisen yhteiskuntatieteen” vastainen oletus, että ongelma onkin toimivan subjektin olemuksessa: suomalaisen heteronaisen tajunnassa itsessään. Se, miksi ”kaikki mitä suomalainen heteromies tekee, osaa tai haluaa, on feministien mielestä automaattisesti pahaa, kun taas kaikki mitä Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tuleva maahanmuuttajamies saa aikaan, on automaattisesti hyvää”, johtuu feministien ajatteluun pesiytyneestä ristiriidasta. Valaistakoon tuota ristiriitaa seuraavassa hieman.

Tiedostava feministinen nainen haluaa luonnollisesti olla itsenäinen, riippumaton ja vapaa sekä menestyä työelämässä, olla arvostettu ja kohota johtavaan asemaan. Tuossa roolissa menestyäkseen hänen pitää olla hieman kylmä ja kova sekä kiistää ja panna kuriin myös oma, joskus hieman vulgaari ja epäilemättä myös intohimoinen seksuaalisuutensa. Näin on, mikäli voimme uskoa feministien niihin vaatimuksiin, joiden mukaan kaikki seksuaalisuuden ilmaukset pitäisi saada katoamaan työpaikoilta.

Nämä naiset tavoittelevat siis tilannetta, jossa miehet asennoituvat heihin arvostavasti mutta usein myös alistuvasti, tottelevaisesti ja jopa pelkoa tuntien. Naiset epäilemättä pitävät tuosta tilanteesta, mutta samalla heille kehittyy toinen ongelma: peloteltu mies on harvoin kovin aloitteellinen.

Nöyristelevä ja kerjäävä mies ei ole usein myöskään seksuaalisesti kiihottava, aivan niin kuin kovaksi ja määrätietoiseksi laittautunut nainenkaan ei herättäne miehissä seksuaalisia intohimoja – ellei sitten ajatella, että miehiä innostavat amerikkalaisista oikeussalidraamoista tutut valtiattaret ja dominatädit (joiden tukahdutettu seksuaalisuus tihkuu lopulta myös kovanaamaisina esiintyvien jakkupukuisten asianajajien oman persoonan läpi, ja kylmäkiskoinen syyttäjätär murtuu painaen päänsä miehen jalkoväliin omassa seksin ja rakkauden kaipuussaan).

Feminismi ja sen mukainen oman seksuaalisuuden kuolettaminen muodostaa heteronaisille ongelmavyyhdin yhden pään. Toisen muodostaa se, että he ovat kuitenkin seksuaalisia – ja seksuaalisuuttaan toteuttaakseen tarvitsevat miehiä. Nainen haluaisi tietenkin myös aitoa rakkautta, mutta feminismin poliittinen ”agenda” estää heitä saavuttamasta päämääriensä täyttymystä. Niinpä tilanteesta kiertyy dilemma.

Koska feminismin poliittisesta ohjelmasta (”mies on paha”) tinkiminen merkitsisi naiselle paluuta vastavuoroisen kanssakäymisen ja henkisen nöyryyden, kauneuden ja rakkauden tielle, se ei voi tulla kyseeseen. Kovana, kylmänä, laskelmoivana ja esimiesmäisenä nainen puolestaan ei miellyttäisi heteromiehiä tarpeeksi, ja tällä tavoin motiivi seksuaaliseen kanssakäymiseen jäisi yksipuoliseksi. Niinpä: jos feministinen nainen haluaa seksiä miehen kanssa, hänen pitää hakea sitä kotimarkkinoiden ulkopuolelta. Tilanteen ratkaisee tällöin afrikkalaisten miesten maahantuonti.


Ongelman ratkaisu

Koska siirtomaa-ajan henkisestä sorrosta kärsineissä maissa kasvanut mies on repressiivisen perinteen vuoksi alistuva, kuuliainen ja nöyrä, hän sopii mainiosti myös feministien poliittiseen agendaan. Kun itse vierailin viimeksi Afrikassa, laitoin merkille, kuinka henkisesti alistuneessa tilassa kantaväestö edelleenkin on suhteessa valkoihoisiin ihmisiin. Esimerkiksi hotelleissa ovet avautuivat minulle kuin itsestään aivan riippumatta siitä, kuuluiko kohteliaasti esiintyvä musta hotellin henkilökuntaan vai oliko hän siellä tavallisena vieraana.

Feministinen politiikka hyödyntää tätä imperialismin, siirtomaa-ajan ja rotusorron kauheaa painolastia. Valkoihoiset heteronaiset saavat Suomeen muuttavista nigerialaisista, namibialaisista ja kenialaisista miehistä heidän seksuaalisia intohimojaan tyydyttäviä välineitä. Usein naiset pystyvät jopa kiristämään maahanmuuttajamiehiltä seksiä lupauksenaan avioliittoon sisältyvä kansalaisuuden myöntäminen. Toisaalta myös maahanmuuttajamiehet saattavat käyttää heille tarjolla olevaa markkinarakoa hyväkseen.

Jos olisin keskivertoheteromies, väitteeni voitaisiin ampua salamannopeasti alas, ja feministisen keskustiedustelupalvelun millamallat ja ninninellit kirkuisivat Helsingin Sanomissa, että mielipiteeni johtuvat vain mustasukkaisuudesta tai piirakan puutteesta. Tavallaan sekin paljastaisi feministien motiiveja kiitettävästi. Mutta toscaleivosten puutteesta pahemmin kärsimättömänä tyydyn tarkastelemaan näytöstä edelleenkin pelkästään ulkopuolelta. Jotkut voisivat tosin tällöinkin vedota homomiehille latentin oidipuskompleksin peittelemättömään esille panoon, vaikka feministinen liike muutoin pitääkin Freudilla tohtoroimista vain patriarkaalisen despotian jäänteenä. Koska kaikki selitysyritykset ovat feministien mielestä joka tapauksessa vääriä, voinen jatkaa ja toivoa tulevani ymmärretyksi.

Pääväitteeni on, että maahanmuuton suosiminen ja feminismi liittyvät sosiodynaamisesti yhteen. Länsimainen feministinen nainen haluaa lisää maahanmuuttajia varsinkin muslimimaista, Lähi-idästä ja Afrikasta, sillä sieltä päin tulevat miehet eivät kykene vastustamaan liberaaliin länsimaiseen järjestelmään kasvatettujen naisten itsenäisiä pyrkimyksiä. He siis antavat naisten jatkaa feminismiään tavalla, joka takaa naisille ainakin väliaikaisen seksuaalisen hyväksynnän.

Tosiasiassa liberaali länsimainen yhteiskunta on rakennettu valkoisten keskivertomiesten rationaliteetille, ja paras tae sen säilymiselle lieneekin juuri keskivertomies, joka seisoo raiskauksia suunnittelevien muukalaisjengien ja valkoisen heteronaisen välissä. Vaikka maahanmuuttajat epäilemättä suovatkin valtiattarinaan palvomilleen suomalaisneidoille seksuaalisen tyydytyksen sekä heidän kaipaamansa sosiaalisen arvostuksen, saattaa suhteen ylläpito johtaa myös ikävään riippuvuuteen.

Maahanmuuttajamiehet päättävät usein palata kotikonnuilleen tai johonkin muuhun vaikeasti tavoitettavaan paikkaan juuri silloin, kun geneettistä yksipuolisuuttamme rikastuttavan jälkikasvun ylläpito osoittautuukin maahanmuuttajamiehen omaan työvoimatilanteeseen ja ansiotasoon nähden mahdottomaksi. Maahan jäävät muslimimiehet puolestaan vaativat suomalaisten vaimojensa kääntymistä muslimeiksi, ja suomalaisnaiset suostuvat siihen voidakseen vastustaa valtionkirkkojemme patriarkaalisuutta, tiukkoja pukeutumissääntöjä ja ilmeistä väkivaltaisuutta...

Maahanmuuttopolitiikan eräänä motiivina toimii siis feminismi. Paradoksaalista on, että feminismi, joka sinänsä on liberaalin länsimaisen valistusihanteen luomus, johtaakin aktiivisen maahanmuuton ja kulttuuririkastumisen kautta omaan vastakohtaansa: naisten todellisten vapauksien ja oikeuksien takavarikoimiseen, kuten islamin käytännöissä käy. Tältä osin feministien asenteet ovat, paitsi johtaneet umpikujaan, myös saattaneet heidät itsensä sellaiseen tilanteeseen, jossa suomalaiset valkoihoiset naiset suorastaan tarvitsevat ”pahoilta ja hyökkääviltä heteromiehiltään” aivan samanlaista suojelua kuin Suomi-neito itsekin. Hyvää itsenäisyyspäivää.

Ireland – Twelve points!

Euroopan unionissa on ollut se mukava puoli, että suurten ratkaisujen tekemiseen on vaadittu kaikkien jäsenmaiden hyväksyntä. Tämä on tarkoittanut, että yksikin maa on pystynyt eri mieltä olemalla kariuttamaan muutokset. Näin on kunnioitettu jäsenmaiden itsemääräämisoikeutta, eikä mitään osapuolta ole haluttu pakottaa mihinkään. Outoa sen sijaan on se, että aina, kun tämä järjestelmä toimii, EU:n korkeat poliitikot paheksuvat sitä.

Kun Ranskan ja Hollannin valistuneet kansat hylkäsivät sopimuksen Euroopan perustuslaista vuonna 2005, EU-myönteiset poliitikot katsoivat, että kansalla oli ”vääriä mielipiteitä”. Tämän uhmakkuuden merkiksi Suomen eduskunta ratifioi sopimuksen, vaikka se olikin jo käytännössä kumoutunut. Kun Irlanti kaatoi tänään niin sanotun Lissabonin sopimuksen (joka oli Euroopan perustuslakisopimus uudestaan käsittelyyn tuotuna), johtavat poliitikot ilmaisivat protestinsa kannustamalla muita maita hyväksymään sopimuksen edes rituaalisesti. Tämä on ristiriitaista unionin yhtenäisyyden kannalta ja herättää kysymyksen, eikö unioni olekaan sellainen yksimielinen muodostelma, jollaisena sitä pidetään. Ja kun se kerran ei sitä ole, niin miksi painostaa ketään yksimielisyyteen?

On selvää, että Suomen EU-myönteinen lehdistö kertoo Irlannin ratkaisusta korostamalla sen kielteisinä pitämiään puolia. Mutta se ei kerro esimerkiksi sitä, että perustuslaki on liittovaltiosopimus, joka saattaa velvoittaa jäsenmaita esimerkiksi sananvapautta kaventavaan ja kontrollia lisäävään yhtenäiseen lainsäädäntöön. Se ei kerro, että huippukokouksia johtava ”pysyvä puheenjohtaja” on eufemismi ”liittopresidentille”, aivan niin kuin ”ulkopolitiikkaa hoitava korkea edustaja” on kiertoilmaus ”liittovaltion ulkoministerille”.

Sen sijaan suurten lehtien linjaa myötäilevät kolumnistit ja kommentaattorit ovat päivitelleet, millä oikeudella pieni Irlannin kansa voi muka torpata ylevän EU-lain, jonka valmisteluun on käytetty tonneittain paperia ja tuhlattu vuosikaupalla aikaa. Voi ymmärryksen yksinkertaisuutta! Oikea kysymys on, miksi 450 miljoonaa Euroopan unionin kansalaista ei saa äänestää tästä asiasta, mukana viisimiljoonainen Suomi.

Mutta ei hätää. Kyllä tämäkin laki vielä uudestaan äänestykseen tuodaan ja äänestytetään Irlantia niin kauan, että kansa väsyy. Menetelmä on sama, jolla muuan viiksekäs valitutti itsensä valtaan vuonna 1933. Tämä on Coltti ohimolla harjoitettavaa demokratiaa.

Itse en kannata liittovaltiota, sillä en halua, että Suomesta tehdään EU:n osavaltio. Haittapuolena olisi ollut myös EU-parlamentaarikkojen lukumäärän vähentäminen, jolloin Suomi olisi menettänyt yhden paikan, eli väestöpohjaansa nähden suhteutettuna enemmän kuin suuret maat. Ja määräenemmistöpäätösten lisääntyminen olisi ollut sekin haitallista, sillä EU:sta olisi entistä helpommin voitu johtaa kansallisvaltioita koskevaa politiikkaa oikeus- ja sisäasioissa.

Tänään olikin varsinainen onnen päivä. Kiitoksia, keltit, kun ette olleet kilttejä! Kilttejä pitävät naapurinne, mutta he ovat skotteja.

Olympiaviesti: kiinalainen juttu?

Harva tietää, että olympiatulen juoksuttaminen Kreikasta kisojen pitopaikalle on natsien keksintöä. Olympiaviesti juostiin ensimmäistä kertaa vuonna 1936, jolloin sen määränpäänä olivat Berliinissä järjestetyt Hitlerin olympialaiset. Antiikkia ihannoivalla arkaismilla oli tarkoitus osoittaa, että Saksan kansa kuuluu sivistyskansojen joukkoon. Samalla tavoin nykyinen Kiina käyttää olympiatulta propagandassaan.

Klassinen sananlasku sanoo, että on vaikea kulkea soitu kädessä väkijoukon läpi polttamatta jonkun partaa. Tämä ikään kuin kunnioittaa valon kantajaa ja houkuttelee vihtahousua astumaan esiin. Parrat ovatkin nyt palaneet pahasti olympiaviestin kulkiessa maailman kaupunkien halki. Syy ei ole tällöin ollut niinkään Kiinan ihmisoikeuspolitiikasta ärsyyntyneen yleisön kuin kiinalaisten itsensä. Se, että viestiä häiritään ja juoksijoiden päälle viskotaan tavaroita, johtuu tosiasiasta, että Kiina sortaa Tiibetiä ja vie aseita Sudaniin. Lisäksi myös Kiinan omilla takapihoilla toimeenpantuja ihmisoikeuksien loukkauksia on arvosteltu.

Länsimaiden poliittinen vasemmisto on toistuvasti sanonut, että Kiinan ongelmana ovat ihmisoikeuskysymykset ja ”demokratiavaje”, toisin sanoen se, ettei kansantasavallassa olekaan kansanvaltaa. – Mutta mitä siellä on? Vastaus: kommunismi. Huonoa suomen kieltä edustavalla sanalla ”demokratiavaje” koetetaan siis peitellä sitä, että ongelmat johtuvat marxilaisperäisestä poliittisesta järjestelmästä.


Kun kulttuuri on kuria

Ihmisten poliittinen muisti on tutkimusten mukaan noin kolmen kuukauden mittainen. Sitä vanhemmat tapahtumat alkavat menettää merkitystään, niiden asiasisällöt hämärtyvät ja asioihin itseensä kohdistuva mielenkiinto laimenee. Uutisiin ihmiset kyllästyvät jo sitäkin ennen. Kiinan harjoittama ihmisoikeuksien polkeminen on kyseisen maan omaksuman sensuuripolitiikan sekä muiden ihmisoikeusloukkausten systemaattista jatkoa, ja siksi myös pieni muistin virkistäminen on paikallaan.

Kiinan kulttuurivallankumousta toteuttaneen Maon jälkeen vuonna 1979 valtaan noussut Deng Xiaoping muistetaan parhaiten Pekingin Tiananmenin aukiolla toimeenpanemastaan veriteosta. Berliinin muurin murtumisen vuonna 1989 Kiinan johto kukisti kommunistista järjestelmää vastaan hyökänneen kansannousun panssarivaunuilla ja luodeilla. Sitä seuranneet henkiset vainot muistuttivat sosialismin kasvoista jälleen verisesti. Dengille kuuluu toki ansio siitä, että hänen kaudellaan Kiina eteni markkinatalousmaaksi, mutta poikkeuksen Kiina muodostaa edelleen siksi, että se on maailman ainoa kommunistijohtoinen markkinatalous, toisin sanoen kapitalismi, jossa vallitsee sosialistinen kuri.

Käytännössä Kiina on edelleen sensuuria harjoittava totalitarismi. Niinpä ne, jotka pyrkivät nykyään hyötymään Kiinan teknisestä ja taloudellisesta tuotannosta mutta jättävät ihmisoikeusrikkomukset tuomitsematta, tulevat hiljaisesti hyväksyneiksi kuolemantuomion, jonka Kiinan hallitus langetti Taivaallisen rauhan aukiolla 4.6.1989 murhaamilleen ihmisille.

Monet muistavat, että kommunismin kukistuessa Euroopassa eräät kommunistimaiden johtajat pyrkivät pitämään asemastaan kiinni lietsomalla kansalaisten keskuuteen ”nationalismiksi” sanottuja asenteita ja eripuraa. Ilmeisesti juuri tämänkaltaisiin ajatuskulkuihin viitaten myös Helsingin Sanomat suodattaa tänään, että Kiinan kommunistisen puolueen järjestämissä vastamielenosoituksissa (joilla hyökätään olympiasoihtuviestin yhteydessä nähtyjä protesteja vastaan), onkin muka kysymys ”nationalismista”.

Tosiasiassa tämä ei pidä paikkaansa. Kyllä siinä on perimmältään kyse nimenomaan kommunismista, joka on toisesta maailmansodasta asti mainostanut olevansa nationalismin vastakohta. Tietysti myös kommunismi voi olla kansallismielistä, mutta silloin nationalismin käsitteelle annetaan tavanomaisuudesta poikkeava merkitys. Ongelmien ydin on nimenomaan kommunistisessa järjestelmässä, joka on polkenut ihmisoikeuksia kaikkialla, missä sitä on toteutettu.

Asiaa ei ole auttanut, että monien Afrikan maiden ja Indokiinan siirtomaavaltioiden, kuten Vietnamin ja Kambodžan, itsenäistyminen tapahtui kommunismin tuella. Lännen siirtomaavalta oli ollut vielä suhteellisen inhimillistä verrattuna esimerkiksi Pol Potin diktatuuriin, ja vaikka esimerkiksi Etelä-Afrikkaa leimasi ikävä apartheid, brittien läsnäolo takasi kuitenkin teollisen ja taloudellisen kehityksen. Kommunistisen imperialismin alaisuudessa eläminen on ollut paljon tukalampaa, aivan kuten Tiibetin tapauksesta nähdään.


Kiina-ilmiö Suomessa

On hienoa, että Tiibetin kansa saa sympatiaa kaikkialta, missä soihtuviesti kiertää. Mikäli se joskus saapuu Suomeen, on mielenkiintoista nähdä, mitä suomettuneet poliitikkomme tekevät estääkseen Kiinan-vastaiset mielenosoitukset täällä. Paavo Lipponen tuossa jo lipsauttikin, ettei Suomen pidä luennoida myöskään Venäjälle ihmisoikeusasioista. En ymmärrä kantaa. Ei ole mitään luennoimista se, että huomauttaa naapurimaansa olevan itse sitoutunut YK:n ihmisoikeussopimuksiin. Lipposen on turha puolustella Tshetsheniassa tapahtuvia ihmisoikeusrikkomuksia sillä, ettei Venäjä yllä EU:n tasolle politiikassa. Tosiasiassa se polkee ihmisoikeuksia tietoisesti.

Sama pätee Kiinan ja Tiibetin suhteisiin. Olisi kaameaa, jos Suomi olisi Tiibetin tai Tshetshenian asemassa eikä saisi maailmalta mitään apua, tuskin huomiotakaan. Tällainen tilanne olisi historian kulku huomioon ottaen täysin mahdollinen, sillä myös me olemme kuin Asterixista tutut ”viimeiset gallialaiset”. Siksi olympiaboikotti olisi tärkeää, eikä Suomen poliittisen johdon pitäisi kiirehtiä ilmoittautumaan kisavieraaksi, kuten Matti Vanhanen ehätti eturivissä tekemään – taaskin tuon tunnetun poliittisen korrektiuden vaalimiseksi.

Kun kiinalaiset sanovat rakastavansa maataan ja sen järjestelmää, kyse on pelkästä ulkopoliittisesta kosmetiikasta, jonka takaa pilkottavat pakkovallan alle alistetun kansan epätoivo ja kurjuus. Parasta nationalismia olisikin enemmistöjen nationalismista poikkeava vähemmistönationalismi, jota seuraten kansoille tulee antaa heidän itsenäisyytensä.

Tämän esimerkin kautta näemme jälleen, kuinka tärkeä asia kansakuntien itsemäärämisoikeus on ja mitä seuraa, jos sitä loukataan. Kansainvälisyyden varaan vannovalla olympiahengellä ei saa polkea kansoja eikä heidän etujaan. Mikäli olympialaisista tulee internationalismin käsikassara, kannattanee jatkossa osallistua vain suomenmestaruuskilpailuihin tai Euroopan mestaruudesta käytäviin kisoihin.

Mikä Lissabonin sopimus?

Samaan aikaan, kun politiikantekoa yritetään viihteellistää omassa maassamme, poliittinen eliitti hautoo vallankumousta kansalaisten selän takana. Mistäpä muusta kansallisten perustuslakien kumoamisyrityksessä olisi kyse? EU-maiden johtajat toivat nyt EU:n liittovaltion perustuslakiluonnoksen hyväksyttäväksi ”Portugalin sopimukseksi” ja ”Lissabonin sopimukseksi” nimettynä. Käsite on mitä harhaanjohtavin, sillä se vihjaa, että kyse on vain jostain Portugalia koskevasta kokouksesta, jolla ei ole vaikutusta muuhun Eurooppaan.

Todellisuudessa kyseinen ”uudistussopimus” on Euroopan unionin perustuslakiluonnos, joka hyväksyttynä syrjäyttäisi kansalliset perustuslait. Näin ollen esimerkiksi sananvapauspykälät olisivat mennyttä kalua, ja myös ennakkosensuurittomuuden sisältävä järjestelmä voitaisiin hetkessä kumota yhtenäisellä EU-lainsäädännöllä, joka ulottaa orwellilaisen valvonnan entistäkin syvemmälle ihmisten henkilökohtaiseen elämään. Vaikka Euroopan unioni onkin ihmisille etäinen kaikissa tärkeissä ja myönteisiksi koetuissa asioissa, se on läheinen vähentäessään tavallisten ihmisten yksilöllisiä vapausoikeuksia ja kansojen itsemääräämisoikeutta.

Euroopan unionin yhteisen perustuslain kaatoi vuoden 2005 keväällä Ranskan valistunut kansa kansanäänestyksellä. Hollanti seurasi pian Ranskan esimerkkiä, vaikka yhdenkin maan kieltäytyminen olisi riittänyt. Suomessa kansanäänestystä ei tietenkään pidetty alun perinkään tarpeellisena, ja eduskunta tyytyi ilmaisemaan oman mielipiteensä järjestämällä asiasta rituaalisen mutta nolostuttavan protestiäänestyksen, jossa sopimus rituaalisesti ratifioitiin. Koska nykyisestä sopimusluonnoksesta aikoo kansanäänestyksen järjestää vain Irlanti, jää EU:n perustuslakiluonnoksen hylkääminen yhden kansan harteille.

Myös se synnyttää demokratian kiertoon tähtääviä yrityksiä. Muiden maiden harjoittama lobbaus on jo käynnissä, ja kesää kohti näemme, kuinka käy.