Asumisoikeuksien kumouslaki kuin Saimaan kanavan ryöstö ja vuokraus

Kun Neuvostoliitto oli sodalla ryöstänyt Suomen Karjalan ja osan Saimaan kanavasta, se tarjosi kanavaa suomalaisille vuokrattavaksi.

Suomalaiset vuokrasivat sitten sen, mikä heille todellisuudessa kuului.

Petteri Orpon (kok.) hallitus on nyt luonnostellut lakiesityksen, jolla asumisoikeusasukkaiden asumisoikeussopimuksia esitetään irtisanottaviksi talojen aso-vajaakäytön tilanteissa.

Korvaukseksi hallitus esittää, että irtisanotut asukkaat saisivat jatkossa ostaa aso-asuntonsa omaksi tai vuokrata sen itselleen, tosin tarkemmin määrittelemättömällä vuokralla. Esityksen perusteluissa lausutaan (luku 12.2.1, s. 26): 

”Ehdotetussa sääntelyssä turvattaisiin asumisoikeuden haltijan asema monilla tavoin. Omistajan olisi tarjottava ensisijaisesti asumisoikeuden haltijalle omaksilunastusoikeutta ja toissijaisesti vuokrasopimusta tai muuta vastaavaa asuntoa paikkakunnalla. Asumisoikeuden haltijalla olisi siis mahdollisuus jatkaa pysyvää asumistaan asuntonsa omaksilunastamalla.”

Lakiesityksen johdannossa asiaa luonnehditaan seuraavasti:

”Asumisoikeuden haltijoiden asumisturva varmistettaisiin asunnon omaksilunastamismahdollisuudella sekä vuokra- tai asumisoikeussopimuksen tarjoamisella.”

Esitetyistä perusteluista voidaan päätellä, että ensin aso-asukkailta poistettaisiin asumisoikeus, ja taivuttelua vuokralaiseksi tai asunnon omaksi lunastamiseen kuvaillaan asukkaan aseman turvaamiseksi.

Tilanne vastaisi Saimaan kanavan riistoa ja vuokrausta takaisin sen haltijalle.

Ensin romutettaisiin aso-oikeudet, ja hyvitykseksi tarjotaan mahdollisuutta vuokrata se, mikä asukkaalle kuuluu. Näin asumisoikeusasukkaat syöstäisiin onnen ensimmäiseltä portaalta takaisin uuden pehtoorin vuokraorjuuteen.

Petteri Orpo aikoo aso-romutuksen alulle panneen ex-ministeri Kai Mykkäsen (kok.) ja tämän työtä jatkaneen Sari Multalan (kok.) tuella ryssiä Suomen noin sadantuhannen asumisoikeusasukkaan perusoikeudet ja kumota tärkeät oikeusvaltioperiaatteet, joihin kuuluu asukkaiden omaisuudensuoja ja asuinturva.

Kyse on Kokoomuksen ja yksityisten aso-yhtiöiden yhteisistä toiveista alulle lähteneestä asumisoikeuksien ”käyttö- ja luovutusrajoitusten” (eli suomeksi: myyntikieltojen ja vuokrausrajoitusten) poistamisesta, jota härskillä tavalla kehdataan sanoa ”rajoituksista vapauttamiseksi”. Tällä brezhneviläisellä sanankäytöllä koetetaan himmentää se, että kyse on asukkaiden vapauttamisesta heidän oikeuksistaan.

 

Asumisoikeuslaista irtisanomislaki?

Ministeriö on lähettänyt lausuntokierrokselle lainmuutosesityksen, jolla nykyiset asumisoikeussopimukset voitaisiin sanoa yhtiöiden aloitteesta irti, jos aso-talossa enää 1/3 tai vähemmän aiempien aso-lakien aikana solmituista asumisoikeussopimuksista on voimassa (muiden huoneistojen ollessa nykyisen aso-lain 74 pykälän nojalla esimerkiksi vuokrattuina).

Lainmuutoksen jälkeen solmitut uudet sopimukset puolestaan voitaisiin sanoa irti, jos 1/2 tai vähemmän aso-talon asunnoista on aso-käytössä.

Hallitus tarjoaa hyvitykseksi aso-asukkaalle mahdollisuutta lunastaa aso-asuntonsa omaksi tai vuokrata aso-asuntonsa itselleen jollakin laissa määrittelemättömällä vuokratasolla.

Tosiasiassa nämä mahdollisuudet eivät kompensoisi sitä oikeushyvää, josta aso-asukkaat ovat asumisoikeusmaksunsa maksaneet. Kyseessä ei olisi siis oikeussuojakeino.

Kyseessä ei voisi olla myöskään hyvitys eikä korvaus menetetystä kodista. Hyvityshän ei voi olla mikään sellainen, että asukkaalle tarjotaan ostettavaksi tai vuokrattavaksi jotakin, mikä asukkaalla jo on ja mistä asukkaat ovat sopineet aso-maksun maksaessaan.

Hyvitys ei olisi kyseessä siksikään, että kuka tahansa aso-asukas voi nykyisenkin lain voimassa ollessa ostaa asunnon omaksi mistä tahansa muualta tai vuokrata asunnon vuokramarkkinoilta! Joten mitäpä hyvitystä tuohon sisältyisi?

Sairasta hallituksen esityksessä on, että siinä puhutaan hyvityksestä ikään kuin asumisoikeuksien kumoaminen olisi läpihuudettu juttu ja kyse olisi vain siitä, millä turpaan lyötyjä asukkaita voitaisiin lepyytellä. Kyseessä on tyypillinen kokoomuslainen pöyhkeys, häätömentaliteetti ja torpparimielialan lietsonta, joilla asukkaista tehtäisiin evakkoja.

 

Kokoomus yrittää tuhota asumisoikeusjärjestelmän

Aso-asuntojen käyttö- ja luovutusrajoitusten purkaminen kumottiin perustuslakivaliokunnassa, kun nykyistä, vain vähän aikaa sitten, uudistettua Asumisoikeuslakia 393/2021 käsiteltiin.

Perustuslakivaliokunnan (PeVL 5/2021) mukaan laki voitiin käsitellä tavanomaisen lain järjestyksessä vasta, kun esityksestä oli poistettu aso-yhtiöiden vaatimus, että aso-asuntoja pitäisi saada myydä ja asukkaat vuokralaistaa.

Hanke todettiin tuolloin ”käyttö- ja luovutusrajoituksista vapauttamisen” osalta asukkaiden perustuslaillisen omaisuudensuojan ja asuinturvan vastaiseksi.

Nykyinen aso-laki hyväksyttiin lopulta Sanna Marinin (sd.) hallituksen esittämänä tavanomaisen lain säätämisjärjestyksessä, kun esityksestä oli poistettu nuo käyttö- ja luovutusrajoitusten madallusvaateet. Jo Juha Sipilän (kesk.) hallitus kampesi niitä voimaan, mutta silloinen asuntoministeri Kimmo Tiilikainen (kesk.) veti lakiesityksen pois juuri ennen vaaleja 2019.

Nyt Kokoomus on toistamassa aso-yhtiöiden pitkään hehkuttaman vaatimuksen ja junttaa lainmuutosta läpi käyttäen puuhapirkkoina puolueen asuntoministereitä. Kai Mykkänen avasi Pandoran lippaan tilaamalla kavereiltaan puolueellisia selvityksiä aso-järjestelmän muka-huonoudesta heti hallituskauden aluksi. Seuraajansa asuntoministerinä Sari Multala aikoo esitellä lainmuutosvaateet eduskunnalle, vaikka liiketalouden etiikan dosentti Jukka Kilpi totesi lakiesityksen perustelut läpikotaisin valheellisiksi täällä ja tuomitsi aso-asukkaisiin suunnatun jatkuvan painostuksen myös täällä.

Olen ilmoittanut eduskunnan valiokunnille ja oikeuskanslerille, että käsitykseni mukaan lainmuutos vaarantaisi asukkaiden perusoikeudet tavalla, jonka vuoksi lakia ei voida käsitellä ilman tutkintaa perustuslakivaliokunnassa.

Olen ilmaissut kantani myös Lausuntopalvelussa ja antanut lausuntoni ministeriölle. 12-sivuisen lausuntoni voi ladata PDF-muotoisena täältä.

Katsotaanpa yksityiskohtaisemmin, mikä lainmuutosesityksessä on vikana.

Aso-sopimusten irtisanominen talojen aso-vajaakäyttöä koskevissa tilanteissa

Asumisoikeustalojen ”aso-vajaakäyttötilanteita” koskeva pykälä on lainmuutosesityksen kelvottomin, koska sen kautta voi avautua suora tie asumisoikeusasuntojen irtisanomisiin ilman tosiasiallisia perusteita.

Esitetyn pykälän 88 a ensimmäisessä kappaleessa kirjoitetaan käyttö- ja luovutusrajoituksista vapauttamisen edellytyksistä, että vapauttaa voidaan,

”jos talon huoneistoille ei ole kysyntää asumisoikeusasuntoina ja tästä syystä talossa on jäljellä asumisoikeuden haltijoita kolmasosassa tai alle kolmasosassa talon huoneistoista.”

Tässä kohdassahan ei ole ollenkaan määritelty, mitä tarkoitetaan sillä, että ”ei ole kysyntää asumisoikeusasuntoina” – esimerkiksi missä ajassa ja millä käyttövastikkeiden hintatasolla? Tämä on jätetty lainmuutosehdotuksessa avoimeksi, eikä niin tulkinnanvaraista lakia voitaisi eikä pitäisi hyväksyä.

Jos sitten mennään eteenpäin ja luetaan saman pykälän 88 a kohdasta 4, että ehtona on, että

”talon huoneistoista perittävillä käyttövastikkeilla tai vuokrilla ei ole voitu kahtena edellisenä vuotena kattaa talon hyväksyttäviä vuotuisia pääoma- ja hoitomenoja”,

tämähän tarkoittaisi, että yhtiön kaksi peräkkäistä asuintalokohtaista tappiovuotta avaisivat mahdollisuuden aso-sopimusten irtisanomisiin, vaikka tappiot voivat johtua pelkistä suhdannevaihteluista tai yhtiön tahallaan aiheuttamista omista toimenpiteistä.

Yhtiöt olisivat heti vähäistenkin talokohtaisten tappioiden kohdatessa valmiita irtisanomaan aso-sopimukset, vaikka yhtiö kokonaisuutena olisi voitollinen.

Tämä mitätöisi aso-yhtiöiden sisäisen pääomakulujen tasausjärjestelmän (AsoL 35 §) merkityksen talokohtaisten tappioiden tasaajana ja tarkoittaisi, että aso-yhtiöt voisivat pyrkiä eroon kaikista vähänkin tappiollisista asuintaloyksiköistään ottamatta mitään vastuuta sopimusten sitovuuden (pacta sunt servanda) periaatteesta.

Pääomakulujen tasausjärjestelmän tarkoitus on tasoittaa asuintalojen keskinäistä voitollisuutta ja tappiollisuutta aso-yhtiöiden sisäisessä taloudessa. Lainmuutoksen tuloksena luotaisiin automaatti, jolla jokainen tappiollinen asuintaloyksikkö deletoitaisiin pois myytäväksi.

Mitä jos teollisuusyrityksetkin myisivät pois uutuudenkiiltävät tuotantovälineensä vain siksi, että ne ovat aluksi ”tappiollisia”? Yritysten sisäinen tasaus on liiketalouden keskeinen instrumentti, jota ilman mikään uudistuminen ei olisi mahdollista. Aso-lainmuutoksen tehtävä on pelkästään destruktiivinen, ja se tähtää koko järjestelmän kokoomuslaiseen tuhoamiseen.

Käyttövastikkeiden tasoa ja kantoa sekä talojen tuottoisuutta rajoittaa aso-lain sisäinen ja sinänsä perusteltu vuokravertailurajoite (AsoL 33 §, 3 mom.), joten tilapäiset ja talokohtaiset tappiot voivat yhtiöiden sisällä johtua myös niistä – ja toki myös edellä mainituista pääomakulujen tasausjärjestelmässä olevista kallistumista, jotka olisivat helposti säädeltävissä yhtiöiden päätöksenteossa.

Kuitenkin kyseisellä lainmuutoksella 88 a § tehtäisiin mahdolliseksi irtisanoa asuintalokohtaiset aso-sopimukset vain siksi, että aso-yhtiö ei saa omasta mielestään tarpeeksi liikevoittoa tai on tarkoituksellisesti ajanut taloutensa huonoon jamaan asuntoja realisoidakseen. Tämä voisi johtaa samaan kuin esitetyn pykälän 88 b mahdollistama konkurssikeinottelu, josta mainitsin PDF-lausunnossani.

Lainmuutos syventäisi aso-yhtiöiden vallankäyttöä

Aso-sopimusten irtisanomisten viimekätiset perusteet jäisivät julkisuudelta salatuiksi.

Voidaan kysyä, miten aso-asuntojen aso-vajaakäyttötilanne voitaisiin taloudellisesti arvioida, kun aso-asukkaille esitettävät (ja aso-yhtiöiden tilinpäätösten liitteenä myös olevat) käyttövastikelaskelmat, päätetilinpäätökset ja minimipöytäkirjat eivät kerro talojen hoitokulujen lisäksi (noin 25 % kokonaisvastikkeesta) mitään talokohteiden taloudesta vaan jäisivät Osakeyhtiölain mahdollistaman salassapidon piiriin.

Jäisi siis täysin aso-yhtiöiden omaan valtaan arvioida realisoimisuhan alle saatettujen talokohteiden talouden todellista tilaa. Muutamat aso-yhtiöt (kuten jopa kunnallinen Haso Oy) ovat ottaneet pisteytykseen perustuvan tasausjärjestelmän rinnalla käyttöön myös ”harkintakertoimeksi” ilmoittamansa menettelyn, jolla käyttövastikkeita muokataan vielä 10 prosentin verran suuntaan tai toiseen ja jonka vuoksi käyttövastikkeet ovat nousseet tietyissä taloissa kuin hattaran hinta.

Lainmuutoksen tuloksena asukkaat tai viranomaiset eivät voisi tietää olennaisia asioita talokohteiden taloudesta vaan olisivat entistä enemmän pelkästään aso-yhtiöiden manipuloimien taloustietojen varassa, joihin vaikuttaa yhtiöiden kyky säädellä kiinteistöjen taloutta muun muassa pääomakulujen tasausjärjestelmällä ja erilaisilla harkintakertoimilla. Esityksen mukainen laki mahdollistaisi omistajien mielivallan.

Aso-yhtiöt ja niiden omistajat voisivat tahallaan korottaa käyttövastikkeita ihan vain saadakseen aso-käyttöasteen putoamaan ensin 1/2:aan ja sitten 1/3:een myydäkseen talot ja laittaakseen myyntivoitot taskuihinsa.

Asuntoministeri Sari Multalan takapiruna hänen erityisavustajanaan häärää Helsingin kokoomuksen varavaltuutettu ja Suomen Vuokranantajien edustajana tunnettu Tarik Ahnasullah, jonka sijoitusneuvojen vuoksi Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan Ylva menetti lähes koko kiinteistövarallisuutensa (aiheesta täällä, täällä ja täällä), ja nyt tuo tuhattaituri on romuttamassa myös asumisoikeusjärjestelmää. Hän myös on esittänyt, että Helsingin kaupunki myisi valtaosan asuntovarallisuudestaan.

Kaikki paha ei tule tietenkään vain Kokoomuksesta. On mahdollista, että myös vaalilupauksensa pettäneen (”perusturvasta ei leikata”) Riikka Purran (ps.) erityisavustajaksi nimitetyllä Asmo Maanselällä on näppinsä pelissä. Kristillisten entinen nuorisopoliitikko Maanselkä on Avain-asuntojen entinen markkinointipäällikkö ja osaa nyt ajaa yksityisten aso-yhtiöiden etua valtioneuvoston linnassa. 

Nämä ovat kuitenkin vain rikkaruohoja poliitikkojen joukossa, ja tekeillä on valtava puolueiden ja kiinteistönomistajien hiljaisesti junailema ja mediahiljaisuutta nauttiva kavallus, jonka olemuksen ainoastaan harvat perehtyneet tietävät. 

 

Pallo on perustuslakivaliokunnalla, oikeuskanslerilla, EIT:llä ja EY-tuomioistuimella

Kuten jo tämän kirjoituksen alussa totesin, vääristynyttä koko lainmuutoksessa on se, että hyvitykseksi asumisoikeuden riistosta tarjotaan asukkaille mahdollisuutta ostaa tai vuokrata sellaista, mikä asukkaalla jo oikeutetusti ja maksetusti on.

Lainmuutoksella lopetettaisiin se ainoa omaisuusarvoinen oikeushyvä, eli asumisoikeus, josta aso-asukkaat ovat nimenomaisesti aso-maksunsa maksaneet.

Toinen oikeudellisia periaatteita rikkova vääryys on, että taannehtivasti vaikuttavalla lailla mitätöitäisiin aiemman lain vallitessa tehdyt sopimukset ja niiden velvoitteet sekä kaivettaisiin maa pysyviksi tarkoitettujen oikeudellisten asiantilojen alta, ja kaikki tehtäisiin asukkaiden perusoikeuksien vastaisesti.

Tällaisella lainmuutosesityksellä ei pitäisi olla menestymisen mahdollisuutta oikeusvaltiossa.

Hallituksen esitys on ennenkuulumattoman röyhkeä ja häikäilemätön ja horjuttaisi pahoin asukkaiden oikeusvarmuutta, sääntelyn ennakoitavuutta ja yksilöiden luottamuksensuojaa sekä vaarantaisi lainsäädännön linjajohdonmukaisuuden ja pragmaattisesti huonontaisi (ja on jo nyt huonontanut) aso-järjestelmän yleistä luottamusta asuntomarkkinoilla.

Olen pyytänyt asiaan ennakkovalvonnanomaista kannanottoa oikeuskanslerilta, koska PeL 74 §:n mukaan ylin perustuslainmukaisuudesta päättävä toimielin on Suomessa eduskunnan perustuslakivaliokunta, joka kärsii kehälle kiertyvästä kaksoisroolistaan yhtäältä hallituksen lakiesitysten arvioijana ja toisaalta hallituspuolueiden edustajista koostuvana elimenä eikä siten voi edustaa riippumatonta lausunnon antajaa.

On olemassa vaara, että laki viedään läpi näennäisesti perustuslain mukaisena vain siksi, että hallituspuolueilla on enemmistö myös perustuslainmukaisuutta arvioivassa perustuslakivaliokunnassa.

Jos lainmuutos viedään ministeri Sari Multalan esittelemänä läpi, joutunemme yhdessä Suomen Asumisoikeusasukkaat ry SASOn ja noin sadantuhannen asumisoikeusasukkaan kanssa hakemaan asiaan ratkaisua Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta tai Suomen valtion ja EU:n säädösten keskenään konflikoituessa myös EY-tuomioistuimelta.

 

Hallitus koettaa käynnistää asukaspaon tyhjentääkseen aso-talot myytäviksi

Sen lisäksi, että lainmuutoshanke on perusoikeuksien valossa oikeuttamaton, voidaan kiinnittää huomiota tapaan, jolla asumisoikeuslakia on koetettu vuodesta toiseen jyrsiä poliittisesti ja ideologisesti ohjatuilla väittämillä.

Aso-asukkaita on jatkuvasti ajettu palavilla seipäillä vuokralaisiksi, vaikka aso-lailla on ollut tarkoitus konstituoida pitkäaikaisiksi ja jopa elinikäisiksi tarkoitettuja asiaintiloja ja suhteita.

Aso-järjestelmä ei ole muutoshankkeen käynnistäneen hallituksen ja ex-ministeri Kai Mykkäsen väitteistä poiketen ”riskikeskittymä” vaan menestystarina, jota kannattaa jatkaa nykymuodossaan.

Aso-yhtiöt eivät kärsi (hallituksen tilaamissa selvityksissä väitetystä) asukaskadosta siksi, että aso-järjestelmä sinänsä olisi kriisissä, vaan siksi, että hallitus on aso-järjestelmää kyseenalaistavilla ja horjuttavilla toimillaan itse heikentänyt asukkaiden luottamusta aso-järjestelmään.

Tämän kelvottoman politikoinnin seurauksena monet aso-asukkaat pelkäävät menettävänsä aso-kotinsa.

Aso-yhtiöt kärsivät vuosina 2024 ja 2025 asukaspaosta, joka johtui asukkaiden tuntemasta epäluottamuksesta, kun hallituksen aikeet järjestelmän romuttamiseksi tulivat julki.

Katsotaanpa sitten yksityiskohtaisesti, millaiseen dominovaikutukseen ja asukaspakoon aso-omistajayhtiöt voivat myös tahallaan tähdätä. 

Jos nyt Asumisoikeuslakia muutettaisiin siten, että uudet (vastaisuudessa solmittavat) aso-sopimukset tehtäisiin aso-yhtiöiden puolelta irtisanottaviksi, kun 1/2 talon asunnoista on aso-käytössä (muiden ollessa nykyisen lain 74 §:n mukaisesti vuokrattuina), tämä todellakin voisi johtaa asuntojen aso-käyttöasteen vajoamiseen. Tätä esitetään lainmuutosesityksen kohdassa 88 c §.

Jos edelleen lainmuutoksen tuloksena vanhat (aiempien aso-lakien aikana tehdyt sopimukset) tehtäisiin aso-yhtiöiden puolelta irtisanottaviksi, kun enää 1/3 talon asunnoista on aso-käytössä (muiden ollessa nykyisen lain 74 §:n mukaisesti vuokrattuina), tämä voisi johtaa ketjureaktioon ja myös nykyisten aso-sopimusten mitätöimiseen taannehtivan lain kiellon (ex post facto) vastaisesti. Tällaista esitetään lainmuutosesityksen kohdassa 88 a §.

Lainmuutoksella tehtäisiin siis mahdolliseksi se, että aso-yhtiöt voisivat tahallaan vajottaa aso-käyttöastetta: ensin puoleen ja sitten yhteen kolmasosaan ja edelleen alemmaksi siten, että kaikki aso-asunnot voitaisiin myydä aso-asukkaiden alta!

Hurja ristiriita sisältyisi siihenkin, että lakiesityksen ja omistajayhtiöiden toiveen mukaisesti aso-asukkaiden kodit myytäisiin heidän altaan markkinahintaan eikä aso-maksujen pohjana käytettävään omatuotantohintaan, vaikka Hitas-asuntoja on puolestaan myyty asukkaille nimenomaan omatuotantohintaan.

Joka tapauksessa kyse olisi sopimusten sitovuuden periaatteen vastaisesta toimenpiteestä ja erään oikeusvaltioperiaatteen mitätöimisestä koskien voimassa olevia aso-sopimuksia.

Asuntojen aso-vajaakäyttötilanteita koskeva kohta 88 c § – jolla uusien sopimusten alaiset aso-asukkaat aiotaan poikkeuttaa nykyisen ja edeltävän aso-lain voimassa ollessa solmittujen sopimusten alaisista aso-asukkaista – johtaisi asukkaiden asuinturvan ja omaisuudensuojan vaarantamisen ohella myös aso-asukkaiden väliseen perustuslailliseen yhdenvertaisuusongelmaan.

Uudet sopimukset nauttisivat huonompaa lainsuojaa kuin vanhat, mikä olisi selvä lain huononnus uuden aso-sopimuksen solmivien asukkaiden kannalta.

Myös dosentti Jukka Kilpi kumoaa kirjoituksessaan ”Viedäänkö asumisoikeus valheilla?” kaikki asumisoikeuslain muutosesityksen perustelut pitäen niitä perättöminä.

Tosiasia onkin, että aso-järjestelmä on ollut ja on edelleen sekä aso-yhtiöille että valtiolle erittäin kannattava, ja vain poistoja manipuloimalla tiettyjen asuintalojen tulos on voitu saada näyttämään tappiolliselta.

 

Lainmuutos kannustaisi realisoimaan asunnot ja mahdollistaisi konkurssikeinottelun

Yhtään aso-yhtiötä ei ole haettu järjestelmän olemassaolon aikana konkurssiin, joten valtion takausvastuut eivät ole langenneet maksettaviksi. Myös valtion korkotuki on jäänyt korkotukileikkurista johtuen vähäpätöiseksi.

Kuitenkin valtio on saanut etua siinä, että aso-asukkaat ovat maksaneet 15 prosenttia aso-asuntojen tuotantokustannuksista lakisääteisellä aso-maksullaan, jolloin täytetakauksia ei ole siltä osin tarvittu.

Näin aso-järjestelmä on tullut julkiselle taloudelle edullisemmaksi kuin tuettujen vuokra-asuntojen tuottaminen, ja väitteet järjestelmän kalleudesta julkiselle taloudelle ovat täysin totuuden vastaisia.

Myös aso-yhtiöt ovat hyötyneet, sillä järjestelmä on asukkaille omakustannusperustainen, toisin sanoen asukkaat maksavat käyttövastikkeillaan (vuokraa vastaava kuukausisuoritus) sekä asumisen pääomakulut että juoksevat käyttökulut.

Jos asunnoista tehtäisiin nyt myytäviä tai vuokrattavia, se tarkoittaisi asukkaan keskeisen omaisuusarvoisen oikeuden, eli asumisoikeuden, menettämistä ja aso-yhtiöille valtavan liikevoiton saavuttamista omalla nollasijoituksellaan, kun yhtiöt pääsisivät realisoimaan asukkaiden maksamat talot.

Lainmuutoksen verukkeena käytetään aso-yhtiöiden mahdollisia konkurssitapauksia, vaikka konkursseista tai konkurssiuhista ei ole saatu näyttöä aso-järjestelmässä.

Lainmuutos saattaisi jatkossa kannustaa aso-yhtiöitä tahallaan hankkiutumaan maksukyvyttömiksi ja hakemaan itsensä konkurssiin päästäkseen realisoimaan aso-asunnoissa olevan varallisuuden omistajatahojensa hyödyksi!

Jos valtio puolestaan rimpuilisi lakiesityksen mukaisesti irti ARA- ja Varke-lainasopimuksissa sovituista takausvastuistaan, se tarkoittaisi, että valtion takaukset menettäisivät luottamuksensa myös laajemmin.

Lainmuutos osoittaisi ja mahdollistaisi, että liikevoittoa tavoittelevat ja tuottavat yksityiset aso-yhtiöt ovat valmiita vähäpätöistenkin tappiojaksojen eteen tullen lopettamaan toimintansa ja hakeutumaan konkursseihin Konkurssilain vastaista konkurssikeinottelua harjoittaen.

Vaikutusarvioiden näkökulmasta lainmuutoksen kohta 88 b § saattaisi siis ohjata asumisoikeusyhtiöitä tarkoituksellisesti hakeutumaan konkursseihin sekä tavoittelemaan käyttöasteen pudottamista voidakseen sanoa aso-sopimukset irti ja muuttaakseen asunnot myytäviksi omistusasunnoiksi tai vuokra-asunnoiksi. Lakiluonnokset ja -esitykset eivät saa sisältää lain rikkomuksiin kannustavia elementtejä.

Asumisoikeusyhtiöiden konkurssitapauksiin on varauduttu riittävästi jo nykyisen Asumisoikeuslain 393/2021 pykälissä 62 ja 68.

Se, että muutamat aso-yhtiöt, kuten Helsingin kaupungin Haso Oy, ovat vaikeuksissa ylivelkaantuneisuutensa vuoksi, ei ole aso-järjestelmän eikä aso-lainsäädännön vika, vaan johtuu surkeasta yhtiötason johtamisesta ja poliittisesta ohjauksesta tai omistajaohjauksen puuttumisesta. Myös ARA on ilmeisesti laiminlyönyt laillisen valvontavelvoitteensa.

Näitä yhtiötason ja hallinnon virheitä ei pidä kääntää asukkaiden tappioksi sen enempää drakonisilla käyttövastikkeiden korotuksilla kuin asumisoikeuksien mitätöimiselläkään, vaan ongelmallisen omistajan (tässä tapauksessa Helsingin kaupungin) pitäisi kantaa taloudellinen vastuu investointipolitiikassa tekemistään virheistä ja pääomittaa yhtiötään (kirjoitin aiheesta täällä). 

Voidaankin kysyä, miksi Helsingin kaupunki ei sijoittaisi kiinteistöyhtiöönsä, joka se omistaa, kun siten vain korjattaisiin kaupungin johdon itsensä tekemät virheet, joiden vuoksi kiinteistöjen pääomakulut arvioitiin alun perin väärin.

Sen sijaan käyttö- ja luovutusrajoituksista vapauttaminen olisi asukkaiden pakottamista kärsimään asioista, joihin he eivät ole voineet vaikuttaa ja joista he eivät ole aiheuttamisvastuussa. Kaupunginvaltuutettujen ei pitäisi luikerrella vastuutaan pakoon vaan ottaa nyt reilusti vastuu siitä, että he ovat vaatineet aina vain lisää aso-tuotantoa tavalla, joka on ylivelkaannuttanut Helsingin kaupungin aso-yhtiön.

Aso-yhtiöiden mielivalta täydellistyy nyt meneillään olevassa tavassa kaivaa maata aso-sopimusten alta vaatimalla muutoksia sopimusten taustalla olevaan lakiin.

Aso-yhtiöissä ei ole ymmärretty, että sopimusten ehtoja ei voida eikä pidä muuttaa jälkikäteen lakia muokkaamalla, vaan sopimukset sitovat molempia osapuolia niiden ehtojen mukaisina, joiden vallitessa sopimukset ovat solmitut.

Aso-yhtiöiden olisi pitänyt omasta puolestaan varautua mahdollisiin olosuhteiden, kuten korkotason tai kysynnän, muutoksiin etukäteen ennen sopimusten allekirjoittamista, eikä yksikään aso-yhtiö voi väittää, etteivät yhtiöiden jurisit ja ekonomistit olisi ymmärtäneet sopimusten sitovuuden periaatetta, toisin sanoen sitä, että sopimukset eivät ole purukumia, jota yhtiöt voisivat muokata jälkikäteen lainsäätäjän tuella ja aina olosuhteiden mukaan. Sellaista näkemystä voidaan sanoa yksiselitteisesti despotiaksi.

 

Aso-järjestelmä on nykyisellään edullinen sekä asukkaille, aso-yhtiöille että valtiolle 

Suomen valtionhallitus on tehnyt suuren virheen asumisoikeustalojen uudisrakentamisen valtiontakuulainojen lopettamisella, sillä järjestelmä on tullut valtiolle halvemmaksi kuin vuokra-asumisen ARA- ja Varke-takuulainotus. Tätä mieltä eivät ole vain asukkaat vaan yksimielisesti myös aso-yhtiöt ja niiden etujärjestö KOVA ry, ja asiasta voi lukea vaikkapa täältä.

Lain muutosaikeillaan ja uudisrakentamisen takausten sekä korkotukien keskeyttämisellään hallitus on luonut levottomuutta aso-järjestelmän ympärille ja vähentänyt luottamusta aso-asumismuotoon.

Aso-järjestelmä luotiin alun perin taloudelliselle keskitulo- ja varallisuusluokalle, jonka tulot tai varat eivät riitä omistusasumiseen ja toisaalta sosiaaliset perusteet eivät täyty esimerkiksi ARA-tuettuun vuokra-asumiseen.

Väitteet valtion tukien kohdistumisesta ex-ministeri Mykkäsen mielestä ”väärin” ovat silkkaa valetta, ja mitään takauksia valtio ei ole joutunut todellisuudessa maksamaan. Tosiasiassa myös taloudellinen keskitulo- ja varallisuusluokka on kohtuullisten tukien tarpeessa etenkin kasvukeskuksissa, joissa asumisen hinta on katossa ja joissa valtaosa aso-asunnoista sijaitsee.

Aso-mallia perustettaessa on lähtökohtaisesti ollut kyse subventoidusta asumismuodosta. Tuetun asumisen merkiksi kaikkia aso-asukkaita koskevat taloudelliset sosiaaliset valintaperusteet (varallisuusehdot), jotka ovat pakottavia ja joista ei voida poiketa (AsoL 13 §).

Lähes kaikki aso-yhtiöt toimivat yleishyödyllisiksi määriteltyinä yhtiöinä, joten asumisoikeuksien takaaminen ja sopimuksista kiinni pitäminen olisi myös siltä osin johdonmukaista.

Sen sijaan nyt hallitus yrittää aso-sopimusten kolmanneksi osapuoleksi asettuen massairtisanotuttaa aso-asukkaat ja sadistisen omahyväisesti pakottaa heidät lunastamaan omaksi sellaista, mitä suurimmalla osalla asukkaista ei ole varmasti varaa ostaa. 

 

Vaarassa sopimusten sitovuusperiaate ja oikeusvaltioperiaatteet

Asumisoikeuslain repiminen ja aso-oikeuksien vastainen vyöryttäminen olisi nyt saatava kerta kaikkiaan loppumaan.

Pidän valtionhallituksen ja aso-yhtiöiden jatkuvaa halua rapauttaa Asumisoikeuslaissa taattuja asukkaiden perusoikeuksia lainsäädännön luotettavuus- ja pysyvyysvaatimusten vastaisina.

Vertailun vuoksi: eivät myöskään Asunto-osakeyhtiölaki ja Huoneenvuokralaki ole vuodesta toiseen jatkuvan horjuttamisen kohteina. Vielä vähemmän Asumisoikeuslaki saisi olla jatkuvien muutosvaatimusten kohteena, sillä kyse on nimenomaisesti asukkaiden oikeudesta asua.

Siksi hallituskaudesta toiseen jatkuvat muokkausvaateet vaarantavat oikeusvaltioperiaatteen. Aso-sopimusten laillisen perustan murentaminen sopimusten alta on maalitolppien siirtelyä kesken pelin.

Asukkaiden olisi voitava luottaa asumisoikeuksiensa pysyvyyteen, jolloin valtion olisi edelleen kannettava vastuunsa siitä, että sopimusten ajallinen rajoittamattomuus ja asumisoikeuksien pysyvyys taataan lailla ja takaustuilla.

Koska nyt tarkasteltava lainmuutosesitys voisi merkitä asumisoikeuden haltijan kannalta pysyväksi tarkoitetun asumisoikeuden lakkaamista ja asumisoikeusaseman muuttumista vuokralaiseksi tai taivuttelua omaksi lunastamiseen, se uhkaa edelleen asukkaiden omaisuudensuojaa (PeL 15 §) ja perustuslaillista oikeutta kotiin (PeL 19 §, 4 mom).

Lainmuutokset merkitsisivät lainsäätäjän asettumista vahvemman sopimusosapuolen tueksi tavalla, jolla asukkaat eivät saisi mitään hyvitystä aso-yhtiöille maksamillaan käyttövastikkeilla tuottamastaan jatkuvasta tulosta, mutta omistajayhtiöt saavuttaisivat realisoinneilla jättiläismäiset myyntivoitot.

Totaalisen vääryyden huipentumana asuntonsa käyttövastikkeilla aikojen saatossa maksaneet aso-asukkaat voitaisiin taivutella ostamaan asuntonsa jatkossa omaksi ja siis maksamaan kotinsa toiseen tai kolmanteen kertaan, mikäli lainmuutos hyväksytään ja asuntoja aletaan myydä asukkaiden alta.

Se ei olisi totisesti mikään oikeussuojakeino, korvaus eikä hyvitys vaan sikamainen kavallus ja maksimalistisen korruption muoto, jonka tuloksena aso-yhtiöiden omistajat irtautuisivat sopimusvelvoitteistaan laittaen riihikuivat tuotot taskuihinsa. 

Lainmuutos olisi ultimaattinen poliittinen virhe ja ristiriidassa niiden arvojen ja ihanteiden kanssa, joita hallituspuolueet ovat julistaneet edustavansa (omaisuudensuoja, kodinturva jne). Koska esitys sisältää myös korruptiivisia elementtejä aso-yhtiöiden hyväksi, se saattaa olla ministerivastuulain vastainen.

Edellä esitetystä seuraa, että Asumisoikeuslain muutosesitys on hylättävä, ja parasta olisi, että asuntoministeri ymmärtäisi jättää lainmuutosesityksen eduskunnalle antamatta.

---

Päivitys 4.5.2026: Helsingin kaupunginhallitus hurahti valtionhallituksen esityksen tueksi kannattamaan aso-asuntojen käyttö- ja luovutusrajoituksista luopumista ja esitti lausunnossaan ympäristöministeriölle 4.5.2026, että aso-asuntoja pitäisi voida asettaa myyntiin tai muuntaa vuokrakohteiksi tosin ”vain, jos sijaintikunta tätä vaihtoehtoa puoltaa.” Kaupunginhallitus kirjoitti lausunnossaan, että mitään velvoitteita kaupungilla ei kuitenkaan tulisi olla:

”Helsingin kaupunki katsoo, että rajoituksista vapautettavan talon muuttamista tavalliseksi asunto-osakeyhtiöksi ja asuntojen myyntiä kuluttaja-asiakkaille voidaan puoltaa kaikissa tapauksissa. Helsingin kaupunki näkee myös tärkeänä, että tilanteissa, joissa asukas ei halua lunastaa asuntoa, hänelle ei ole velvoitetta tarjota kyseistä asuntoa vuokralle.” [kurs. J.H.]

Paitsi että aso-asukkaiden vuokralaistaminen ja Hason asuntojen myyminen asukkaiden alta olisi jo sinänsä märän rätin viskaamista kuntalaisten naamatauluun, tällä tavoin kaupunki koettaa vapauttaa itsensä aso-sopimusvelvoitteista ja velvoitteista edes vuokrata asuntoja irtisanottaville aso-asukkaille, mutta puoltaa kyllä poismyyntiä kaikissa tapauksissa!

Olen lähettänyt asiasta nootin kaupunginhallitukselle ja arvostellut lausunnon oikeudellisesti silppuriin.

 

Päivitys 13.5.2026: Oikeuskansleri Janne Salminen antoi 4.5.2026 ympäristöministeriölle lausuntonsa, jossa hän totesi, että perustuslakivaliokunta on jo nykyistä asumisoikeuslakia käsitellessään hylännyt käyttö- ja luovutusrajoituksista luopumisen, koska aso-yhtiöiden talous ei ollut sillä tavoin ”kärjistynyt” eikä ”uhkaava”, että lainsäädännössä olisi tarvinnut etukäteen varautua aso-asuntojen realisoimiseen, josta hyvityksenä asukkaalle esitettiin (tuolloin) aso-asunnon tarjoamista muualta tai oikeutta vuokralaiseksi jäämiseen.

Oikeuskansleri viittaa asian tultua käsitellyksi jo asumisoikeuslakia 393/2021 säädettäessä ja kirjoittaa:

”Perustuslakivaliokunta totesi kysymyksessä olevassa lausunnossaan muun muassa, että arvioitaessa ehdotetun sääntelyn oikeasuhtaisuutta omaisuuden suojaan puuttumisen näkökulmasta on erityistä merkitystä annettava sille, että asumisoikeuden haltijan kannalta asumisturvan pysyvyys on ollut keskeinen peruste asumisoikeussopimuksen solmimiseen. Valiokunnan mukaan kysymys on perustavanlaatuisesta sopimusehdosta. Lisäksi erityistä painoarvoa on annettava sille, että asumisoikeus on lainsäädännöllä luotu erityisjärjestely, jolloin perustuslakivaliokunnan vakiintuneen käytännön mukaisesti perusteltujen odotusten ja luottamuksen suojan merkitys korostuu. Edelleen, kun otetaan huomioon se, että ehdotus merkitsee asumisoikeuden haltijan kannalta pysyvän asumisoikeuden lakkaamista ja asumisoikeuden aseman muuttumista vuokralaiseksi, perustuslakivaliokunnan tuolloisen kannan mukaan tällainen ennakoiva varautuminen ongelmaan, joka ei ole vielä esitettyjen selvitysten perusteella kärjistynyt asumisoikeusyhteisöjen toimintaedellytyksiä uhkaavaksi, ei täyttänyt omaisuudensuojan rajoitukselle ja perusteltujen odotusten suojalle käsillä olevassa erityisessä sääntelykontekstissa asetettavaa oikeasuhtaisuuden vaatimusta.”

Oikeuskansleri ilmaisee olevansa tyytymätön lainmuutoshankkeen nykyisiin esitöihin ja jatkaa:

”Perustuslakivaliokunta käytti lausunnossaan voimakkaita luonnehdintoja ’kärjistynyt’ ja toimintaedellytyksiä ’uhkaava’. Koska kysymys on samankaltaisen esityksen saattamisesta uudelleen perustuslakivaliokunnan arviointiin ilman, että oikeudellisessa arviointikehikossa on tapahtunut merkittävää muutosta, olisi nyt selkeämmin avattava esityksessä, mikä tosiasiallinen tilanne on suhteessa valiokunnan aikaisemmin arvioimaan tilanteeseen. Esityksessä tulisi vielä selvemmin ja kompaktisti, esimerkiksi oman otsikkonsa alla, esittää eduskunnan tiedonsaantioikeuden ja hyvän lainvalmistelun laadun takaamiseksi ne tekijät, jotka uhkaavat asumisoikeusyhteisöjen toimintaedellytyksiä.”

Selkokielelle avattuna tämä tarkoittaa, että hallituksen esityksen ja sen takana olevien (perättömiksi osoitettujen) asiantuntija-arvioiden perustelut aso-yhtiöitä uhkaavista taloudellisista ongelmista eivät ole uskottavia eivätkä riitä asumisturvan kumoamiseksi.

Koska tällaisia uhkatekijöitä ei ole selvästi ja kaikkia aso-yhtiöitä koskien yleispätevästi osoitettu, olisi myös hallituksen uudelleen esiin nostama laintasoinen vaade aso-asuntojen myymiseksi tai vuokraamiseksi hylättävä, sillä ”oikeudellisessa arviointikehikossa” (toisin sanoen ihmisten perusoikeuksissa) ei ole tapahtunut ”merkittävää muutosta”.

Oikeuskansleri Janne Salminen ei ota kantaa siihen aivan keskeiseen kysymykseen, mikä on loppujen lopuksi asukkaiden asuinturvan ja asumisoikeuksien nauttiman oikeushyvän suhde aso-yhtiöiden omistajien tavoittelemaan liikevoittojen kalasteluun, joka tässä nyt uhkaa asukkaiden perusoikeuksia. 

Asukkaiden kodinturva ja aso-sopimusten sitovuus ovat joka tapauksessa ensisijaisesti suojeltavia verrattuina aso-yhtiöiden tilapäisten tai talokohtaisten tappioiden tuottamiin näkökohtiin, sillä yhtiökohtaiset talousongelmat ovat oikaistavissa muilla keinoilla kuin asukkaita potkimalla ja muokkaamalla yleispätevää lakia, jossa on jo riittävät säädökset aso-asuntojen vuokraamiseksi ja konkurssitilanteiden varalle. 

Oikeuskansleri ei jostakin syystä huomannut lausunnossaan sitä moneen kertaan esille tuomaani seikkaa, että aso-sopimukset ovat sitovia sopimuksia, eivätkä ne ja niiden ehdot ole jälkikäteen tingittävissä, muunneltavissa eivätkä omistajapuolelta irtisanottavissa. Tämä on a-su-mis-oi-keus-sopimuksen idea ja olemus. Sopimuksen pysyvyyden tulee perustua pacta sunt servanda -periaatteeseen ja taannehtivan lain kieltoon (ex post facto). 

Lausuntonsa lopulla oikeuskansleri kiinnittää kyllä huomiota detaljeihin, kuten muutoksenhakumahdollisuuksiin tilanteissa, joissa giljotiini on jo vilahtanut, vaikka suun avaaminen onkin silloin jo myöhäistä, eikä oikeudenmukaisuuden toteutumista pitäisi koskaan perustella pelkästään ratkaisujen valituksenvaraisuudella.

Nähtäväksi jää, valvooko hallitus Suomessa oikeuskanslerin toimien lainmukaisuutta, kuten Neuvostoliitossa.

Joka tapauksessa valtavirran uutismediat ovat päättäneet vaieta meneillään olevasta aso-järjestelmän rahastuksesta tai asettuneet ryöstäjien puolelle. Myöskään perustuslakivaliokunnan asiantuntijoiden ja oikeusviranomaisten sosiaalinen pääoma ei todennäköisesti riitä vastustamaan räikeää vääryyttä, aso-sopimusten repimistä ja kotien riistoa, kun vastassa ovat korruptoituneet poliitikot ja pääomapiirit.

Aso-asunnoissa olevien pääomien kapitalisointi on osa meneillään olevaa kohtuuhintaisen asumisen ja konsensuspolitiikan lopettamista. Siihen liittyy VVO:n (nykyisen Lumo Oyj:n) vieminen pörssiin, vuokra-asuntojen myynti ja markkinamekanisointi, joihin vasemmistokaan ei puutu, koska ay-liikkeellä on firmoissa tuottoisaa omistusta.

Sosiaalisen asuntotuotannon alasajoon liittyy myös Petteri Orpon tapa kaapata Valtion asuntorahaston VAR:in varat valtionbudjetin tilkkeeksi. Oikeiston mielestä ainoat hyväksyttävät asumisen muodot ovat omistusasuminen ja markkinaehtoinen vuokra-asuminen, jotka palauttavat suomalaiset takaisin torppariuden aikaan. Oikeusviranomaiset ovat kädettömiä, ja median suu pysyy väärinkäytöksistä kiinni kuin sammakon pimppi.

Asuntopolitiikka Suomessa on laillistettua rikollisuutta, joka on julkisen vallan erityisessä suojeluksessa.

 

Liite

Lausuntoni Asumisoikeuslain muutosesityksestä ympäristöministeriölle 31.3.2026 (PDF)

 

Aiheesta aiemmin

Hallitus jatkaa asumisoikeusjärjestelmän tuhoamista – Haso Oy vauhdittaa katastrofia vastikekorotuksilla

Hallituksen aso-selvitys vilisee virheitä, mutta yksi johtopäätös on oikea

Asuntopoliittinen skandaali: hallitus lyömässä aso-asukkaita puukolla selkään

Välikysymys hallitukselle aso-asukkaiden hylkäämisestä ja aso-yhtiöiden rahoituksen pettämisestä

Näpit irti asumisoikeusasukkaiden oikeuksista! 

Hallitus romuttamassa asumisoikeuslain – Esitys kumottava heti

Vihervasemmistolainen hallitus on jättänyt eduskunnan hyväksyttäväksi esityksensä asumisoikeuslainsäädännön muuttamiseksi (HE 189/2020). Entinen ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen (kesk.) veti keväällä 2019 aloitteen pois juuri ennen vaaleja laajan kansalaisvastarinnan vuoksi. Sen sijaan nykyinen hallitus on viemässä hankkeen läpi ASO-talojen omistaja- ja rakentajayhtiöiden painostuksesta johtuen.

Uudistuksen keskeisiä asiakohtia ovat omistajayhtiöille tarjottu mahdollisuus myydä asumisoikeusasuntoja omistusasunnoiksi, jonotusnumerojärjestelmästä luopuminen sekä siirtyminen tarveharkinnalla tapahtuvaan asuntojen jakoon.

Ympäristöministeriössä valmisteltavana olevan asumisoikeuslain uudistuksen lausuntopyyntö (VN/5985/2019) löytyy täältä.  Kansalaisille tarjottiin mahdollisuutta ilmaista mielipiteensä Lausuntopalvelussa, jossa aktiivisimmin esiintyivät tosin omistajayhtiöt ja niiden edustajat.

Hallitus laittoi asian lausuntokierrokselle kesän ajaksi, jotta kansalaiset eivät huomaisi ottaa siihen kantaa. Aika meni umpeen heinäkuun puolivälissä. Kirjoitin itse kannanottoni Lausuntopalveluun, ja se löytyy tämän linkin takaa.

Tässä kirjoituksessa esitän perusteluni sille, miksi ASO-lainsäädäntöä ei saa muuttaa eikä huonontaa asukkaiden tappioksi.


1. Jonotusnumerojärjestelmästä luopuminen olisi lyönti kansalaisten naamatauluun

Hallitus esittää, että asumisoikeusasuntojen jakoperiaatteet muutettaisiin järjestysnumeroon perustuvasta järjestelmästä tarveharkintaisiksi.

Tämä olisi räikeä vääryys niitä hakijoita kohtaan, jotka ovat jonottaneet ASO-asuntoa jo vuosia. Eteneminen jonossa on ollut kituliasta, ja lainmuutoksella hallitus vetäisi maton kaikkien niiden alta, jotka ovat edenneet jonossa saamatta kuitenkaan vielä asuntoa.

Kunnalliset vuokra-asunnot jaetaan jo sosiaalisin perustein ja tarveharkinnalla, joten ASO-asuntoja ei pidä saattaa samantyyppisen mallin piiriin. ASO-asuminen on ollut käytännössä ainoa mahdollisuus hankkia asunto, mikäli rahat eivät riitä omistusasuntoon ja sosiaaliset perusteet eivät täyty vuokra-asuntoa haettaessa.

Niinpä jonotusjärjestelmää ei pidä lopettaa eikä korvata tarveharkintaan perustuvalla järjestelmällä. On huomattava, että hakemisen perusteenahan on myös ASO-asuntojen kohdalla asukkaan tarve, jonka tosin voi määritellä asukas itse. Viranomais- tai omistajayhtiölähtöisen tarveharkinnan huomioon ottaminen jakoperusteena merkitsisi päätösvallan siirtämistä kansalaisilta itseltään ratkaisuvaltaa käyttäville instituutioille, mikä olisi epädemokraattista.

En pidä lainmuutosta hyväksyttävänä myöskään siten, että järjestysnumerot pysyisivät voimassa ehdotetun siirtymäkauden mukaisesti vain kaksi vuotta. Esimerkiksi Helsingissä on jaettu noin 250 000 järjestysnumeroa, ja toiveidensa mukaisen asunnon voivat saada noin puolivälissä olevat. Lainmuutos kohtelisi kaltoin yli sataa tuhatta muuta hakijaa, jos ovi vedettäisiin nenän edestä kiinni.

Uusia säädöksiä sovellettaisiin vuoden 2023 alusta alkaen, ja järjestysnumerot olisivat voimassa siirtymäajan 31.8.2023 asti, jolloin jono pantaisiin poikki. Tämä on ympäristöministeriön tiedotteen mukaan ”asukasvalinnan yksinkertaistamista” ja ”läpinäkyvyyden lisäämistä”, siis housujen vetämistä kinttuihin jonossa olevilta.

Se on myös jonon ohittamista tavalla, joka palvelisi jonottamattomien ja Suomeen maahanmuuttajina viime vuosina tulleiden etua. Jonon ohittamista hallitus kehtaa kutsua ”sosiaaliseksi oikeudenmukaisuudeksi”, vaikka siten tosiasiassa poljetaan jonossa pitkään olleiden oikeuksia!

Hallitus vetoaa esityksessään (jälleen kerran) ”yhdenvertaisuuteen”, joka näyttääkin olevan hallituksen veruke aina, kun se rikkoo saavutettuja oikeuksia tai sopimuksia vastaan. Hallituksen sosialistitädit ottaisivat siis jonotusnumerot suomalaisten käsistä ja antaisivat ne maahanmuuttaneille pakolaisille tai turvapaikanhakijoille, sillä he toteuttavat kaikki vihervasemmiston kurjuusihanteet ja ovat hallituksen mielestä kaikkein eniten asunnon tarpeessa.

Numeroinnin pysyvyydestä ei tule siirtyä määräaikaisuuteen, sillä jonot ovat tyypillisesti pitkät kasvukeskuksissa, ja jonon katkaiseminen olisi isku vasten kansalaisten kasvoja.


2. ASO-asuntoja ei saa myydä: romuttaisi järjestelmän idean ja sopimusinstituution

Hallituksen ehdotuksen epäoikeudenmukaisin asiakohta sisältyy aikomukseen mahdollistaa ASO-asuntojen myynti ja käyttörajoituksista luopuminen. Hallituksen esityksessä tätä kutsutaan ”rajoituksista vapauttamiseksi”. Samalla laitettaisiin pallo asukkaiden jalkaan.

Hallitus aikoo esittää, että jos vähintään puolet talon asunnoista on tyhjinä, voisivat omistajayhtiöt myydä asunnot omistusasunnoiksi tai esimerkiksi vuokrakäyttöön.

Tämä olisi vastoin asumisoikeusjärjestelmän ideaa ja kumoaisi koko ASO-järjestelmän. Asumisoikeustaloissa asukas maksaa ASO-maksun nimenomaan asumisoikeudesta, joka sopimuksella on sovittu elinikäiseksi. Asumisoikeus on myös perintö- ja siirtokelpoinen sukulaisille.

Jälkikäteisellä ja vain toisen sopimusosapuolen tahdosta syntyneellä sopimusehtojen muutoksella rikottaisiin sopimusinstituutiota vastaan. Sopimusinstituution ideaan sisältyy, että sopimusten tulee olla sitovia (pacta sunt servanda), ja sopimusvelvoitteita voidaan sovitella vain molempien osapuolten suostumuksella. Asukkaiden kannalta tässä ei ole kuitenkaan mitään neuvoteltavaa, ei myöskään neuvottelun tarvetta eikä varaa.

Uudistus olisi myös räikeästi vastoin taannehtivan lain kieltoa (ex post facto), eikä kyseisellä lainuudistuksella pitäisi olla menestymisen mahdollisuuksia sen enempää sopimusjuridisesti kuin perusoikeuksienkaan näkökulmasta.

Tämä tarkoittaa, että tehtyjä sopimuksia (ja jatkossa tehtäviä sopimuksia) ei pidä voida purkaa eikä niiden ehtoja muuttaa taannehtivalla lainsäädännöllä eikä -käytöllä sopimusosapuolten tahdon vastaisesti. Siihen ei pitäisi myöskään avata tietä lainmuutoksella.

Jos lakiehdotus hyväksyttäisiin, mikään ei estäisi omistajayhtiöitä tahallisesti luovan tilanteita, joissa ASO-asunnot tyhjenevät myyntiä varten. Tämä voisi tapahtua esimerkiksi aiheuttamalla remonttihaittoja tai nostamalla käyttövastikkeita niin korkeiksi, että asukkaat kaikkoavat ja seuraa niin sanottu hintahäätö.

Käyttövastikkeet saavat nykyisin olla enintään 85 % vastaavien asuntojen vuokratasosta, mutta käytännössä yksityiset omistajayhtiöt kantavat käyttövastikkeita, joiden taso on ylittänyt vuokrien hintatason. Tämän on mahdollistanut se, että vuokrien vertailutaso on laissa määrittelemättä.

On sairasta, että SDP, joka Forssan julistuksessaan vaati torpparilaitoksen purkamista, on nyt hallitusta johtaessaan kurjistamassa asumisoikeuslakia niin, että asumisoikeudesta maksaneet saatettaisiin takaisin torppareiksi, jopa heitä huonompaan asemaan.

Puolueelta, joka puliveivasi julkisilla tuilla rahoitetut ja asumistuilla maksatetut Lumon ja Kojamon vuokra-asunnot kansainvälisille ja kotimaisille keinottelufirmoille, tätä sopii tosin odottaa. Rahat vasemmisto laittoi taskuihinsa ja vei vaalikassaansa.


3. ASO-omistajayhtiöiden harjoittama kiskonta pantava kuriin

Ministeriön esityksessä mainitut perusteet, kuten ASO-asuntoihin kohdistuvan ”kysynnän hiipuminen”, johtuvat perimmältään nyt voimassa olevan lain muista ongelmista kuin siitä, ettei asuntoja voi myydä.

Suurin osa ASO-asunnoista sijaistee kasvukeskuksissa, joissa kysyntää on, joten ASO-asumisen todelliset ongelmat liittyvät ASO-asumisen muuttumiseen kalliiksi vuokralla asumisen muodoksi. Ongelmat ovat seuraavat:

A) Nykyisessä mallissa omistajayhtiöt siirtelevät talojen pääomavastikekuluja tasausjärjestelmässä, jonka laskukaavat ne määrittelevät mielivaltaisesti itse. Esimerkiksi 1990-luvulla rakennettujen talojen lainat ovat tulleet maksetuiksi rahoittajille, joten niissä olisi laskennallista varaa velkaantua ja rahoittaa lähestyviä korjauskuluja sitä kautta. Monet omistajayhtiöt, kuten Helsingin Asumisoikeus Oy, ovat kuitenkin taivuttamassa tasausjärjestelmää niin, että se langettaisi entistä suuremman vastikeosuuden maksettavaksi uusien talojen asukkaille, jotka ovat jo joutuneet maksamaan paljon suuremman kynnysrahan (eli ASO-maksun) asukkaiksi siirtyessään. Pääomakulujen tasausjärjestelmä on sinänsä hyvä instrumentti kulujen tasaamiseksi, mutta sitä ollaan soveltamassa uusissa taloissa asuvien haitaksi omistajayhtiöiden vaatimuksesta. Nyt tähän ongelmaan ei olla puuttumassa lainkaan.

B) Edellä esitetty ongelma johtuu suomalaisen ASO-lainsäädännön toisesta heikkoudesta. Kun vuoden 1990 lakia säädettiin, luvattiin lain perusteluissa 65 kertaa talojen hallinta ja päätösvalta asukkaiden yhteisöille: joko ASO-yhdistyksille tai -osuuskunnille. Kuitenkin päätösvaltaa käyttävät taloissa nyt rakennuttajayhtiöt, myöhemmät omistajat ja niiden edustajat. Sen sijaan Ruotsissa päätösvalta luovutettiin asukkaiden asukasyhdistyksille, jotka voivat päättää itse kuukausittaisten käyttövastikkeiden tasosta, kun lainat on maksettu loppuun. Vapaarahoitteisissa taloissa vastikkeet voidaan siis pudottaa käyttökuluja vastaavalle omakustannustasolle, kun yhtiölainoista on suoriuduttu. Siksi ASO-malli toimii Ruotsissa, eikä myöskään kysynnän hiipumista esiinny.

Lakia pitäisi Suomessa muokata niin, että päätösvallan enemmistö luovutettaisiin asukkaille. Tuottojen siirtämiselle yhtiöiden liikevoitoiksi pitäisi määrätä katto. Perusteena on, että omistajayhtiöt ovat rahoittaneet rakentamisen aravalainoilla ja asukkailta perityillä ASO-maksuilla. Käytännössä asukkaat ovat kustantaneet vastikkeillaan kaikki menot ja rakentamiskulut sekä kantaneet markkinariskin.

Nyt lakia ollaan muokkaamassa omistajayhtiöiden vaatimuksesta niin, että yhtiöt saisivat riskittömällä 0-sijoituksella haltuunsa asukkaiden kokonaisuudessaan maksamat talot ja voisivat vieläpä myydä tyhjät huoneistot sekä potkaista osan asukkaista vastikekorotuksilla ulos.

Tämä olisi yhtiöille aivan liian hyvä diili jopa Suomessa, jossa asuntopolitiikka on laillistettua rikollisuutta ja valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Sen takaajina näyttävät olevan Kokoomuksen lisäksi myös Vihreät, Vasemmistoliitto, RKP, Kepu ja SDP! (Aiheesta lisää täällä).


4. Käyttövastikkeiden kuukausitaso olisi tarkistettava

Käyttövastikkeiden tasoon olisi puututtava myös nykyisen lain voimassa ollessa. Kuten jo edellä totesin, käyttövastikkeet saavat olla maksimissaan 85 prosenttia vastaavan asunnon vuokrasta. Koska vuokrien vertailukohta on määrittelemättä, ovat yksityiset omistajayhtiöt vedättäneet käyttövastikkeiden tason jopa markkinavuokrien yläpuolelle. Asukkaat ovat joutuneet käräjöimään asiasta.

Ministeriön pitäisi myös nykyisen lain voimassa ollessa antaa viranomaismääräys, jolla täsmennettäisiin, mikä tarkalleen ottaen on se vuokrataso, josta ASO-käyttövastike saa olla kohtuullisena pidetyt 85 prosenttia. Oikeudenmukaisena vuokravertailutasona ARA-rahoitteisissa asumisoikeusyhtiöissä pidän 85 prosenttia ARA-rahoitettujen ja samantasoisten sekä samalla alueella sijaitsevien asuntojen vuokratasosta.

ASO-asumisen vaimea suosio Suomessa sekä ASO-asumiseen liittyvä epäluottamus johtuvat suurelta osin ASO-asumisen hintariistosta etenkin yksityisten yhtiöiden piirissä. Kynnysrahaa vaaditaan 15 prosenttia asunnon hinnasta (rakennuskustannusindeksillä korotettuna) ja yleensä myös kolmen kuukauden vakuus, ja kuukausivastikkeet ovat vuokrien tasolla. Myös irtisanomisaika asukkaan lähtiessä asunnosta on vuokra-asumista pitempi, ja asukas voi joutua maksamaan tyhjäksi jääneestä asunnosta 3 kuukauden vastikkeen.


5. ASO-asukkaiden sopimussuojaa vahvistettava ja laajennettava osaomistusjärjestelmällä

Mikäli ASO-asumista halutaan järjestelmänä pitää yllä, kaivattaisiin täysin erilaisia toimia kuin hallituksen ehdottamia. Asukkaiden asumisoikeuden elinikäisyyteen ei pitäisi missään tapauksessa puuttua eikä asuntojen käyttötarkoituksia ASO-asuntoina muuttaa.

Sellainen laki aiheuttaisi ennakolta vaikuttavasti sen, että ASO-asumisen suosio todellakin heikkenisi ja johtaisi juuri siihen, mikä olisi tarkoitus estää, eli ASO-asuntojen tyhjenemiseen. Tähän hallitus ilmeisesti tähtää, jotta omistajayhtiöt voisivat myydä asunnot tyhjinä!

Kyseisen menettelyn sijasta pitäisi toimia täysin toisin. ASO-asukkaiden sopimussuojaa pitäisi parantaa ja laajentaa niin, että 15 prosentin ASO-maksu voitaisiin katsoa myös omistusosuudeksi asunnosta. Nythän asukas maksaa kyseisen summan mutta ei omista asunnosta mitään vaan ainoastaan asumisoikeuden, joka sekin uhataan mitätöidä!

Jatkossa lakia pitäisi kehittää niin, että asukas itse voisi halutessaan lunastaa asunnon omaksi ja kasvattaa omistusosuuttaan porrasteisesti. Tämä toisi ASO-mallin lähemmäksi niin sanottua osaomistusta.

Asukas saisi siis itse vapaasti valita, millaisen prosenttiosuuden hän haluaa hankkia ASO-kodista. Minimi voisi olla nykyistä ASO-maksua vastaava 15 prosenttia. Vastike puolestaan alenisi omistuksen kasvaessa. Varallisuutta kartuttanut voisi hankkia esimerkiksi 50 prosentin osuuden, jolloin vastike olisi alempi kuin 15 prosentin omistusosuudella. Sata prosenttia sijoittanut maksaisi käyttövastikkeena vain kuluja. Rahansa saisi luonnollisesti takaisin rakennuskustannusindeksillä tarkistettuna, kuten nykymallissakin, joten järjestelmä ei olisi ainakaan HITAS-mallia huonompi.

Jos siis ASO-asuntojen myymisestä puhutaan, miksi ei annettaisi etuostomahdollisuutta asukkaalle itselleen omakustannushintaan, josta maksetut pääomavastikkeet vähennettäisiin pois. Miksi tuo oikeus pitäisi antaa yhtiöille?


Lopuksi

Edellisen hallituksen kepulainen vastuuministeri Kimmo Tiilikainen taipui vetämään aloitteen vaalien 2019 alla takaisin, eikä se edennyt eduskuntakäsittelyyn.

Nykyisen hallituksen esitystä ei pidä hyväksyä edes sen suuntaviivoja koskien, sillä siinä ollaan purkamassa ASO-järjestelmän keskeisiä periaatteita, jotka liittyvät asukkaiden sopimussuojaan ja jonotusjärjestelmään. Jo tieto uudistuksen tekeillä olosta on aiheuttanut paniikkia jonossa, laittanut ihmiset kiirehtimään ja sekoittanut järjestelmiä hakemustulvalla.

Esimerkiksi Helsingin kaupungilla on nykyisin toimiva ja suosittu asumisoikeusjärjestelmä, jota pitää yllä Helsingin Asumisoikeus Oy, HASO. Sen piirissä käyttövastikkeet pyritään pitämään pääoma- ja käyttökuluja vastaavalla omakustannushintaisella tasolla. Sitä täydentää jo tarveharkintainen vuokra-asuntojärjestelmä, joten sosiaalisin perustein tapahtuvaa tarveharkintaa ei pidä laajentaa ASO-järjestelmän piiriin.

ASO-lainsäädännössä koetut ongelmat johtuvat perimmältään muusta kuin järjestelmän toimimattomuudesta. Lainmuutoksella ajettaisiin vain yksityisten omistajayhtiöiden etua, kun nämä voisivat tehdä ihmisten kodeilla bisnestä ja muuttaa ne markkinahintaisiksi omistusasunnoiksi vastoin asukkaiden ja muiden kansalaisten tahtoa.

Tämä olisi vastoin ASO-järjestelmän tarkoitusta, jolla haluttiin parantaa omistusasumiseen yltämättömien ihmisten mahdollisuuksia hankkia itselleen vakituinen asunto työssäkäyntialueeltaan. Aikana, jolloin omistusasuntojen hinnat ovat karanneet palkansaajien ulottuvilta, ASO-järjestelmällä olisi entistäkin tärkeämpi rooli.

Asumisoikeusasukkaiden järjestö vastustaa lakiuudistusta jyrkästi ja on kannellut ASO-sopimusten uhanalaiseksi saattamisesta eduskunnan oikeusasiamiehelle (aiheesta täällä ja täällä). Myöskään poliittista esitystä jonotusnumerojärjestelmän lopettamisesta ei saa hyväksyä.

ASO-asuminen on käsitykseni mukaan edelleenkin hyvä omistusasumisen ja vuokralla asumisen välimuoto, jota pitää kehittää asukasystävälliseen suuntaan. Huomiota herättävää on, että myös julkisyhteisöjen, kuten monien kaupunkien, asumisoikeusyhtiöt ovat ottaneet hallituksen lainuudistukseen myönteisen kannan, vaikka uudistus on kuntalaisten etujen vastainen. Tämä johtunee siitä, että kunnallisten ASO-yhtiöiden johto- ja luottamushenkilöpaikat on täytetty hallituspuolueiden etäispäätteillä.

Olen itse perussuomalaisena ilmoittanut tekeväni kaikkeni, jotta asukkaiden oikeusturvaa ja ASO-järjestelmää ei huononnettaisi hallituksen esityksen sisältämällä tavalla, onpa kyse julkisyhteisöjen tai yksityisten yritysten hallinnoimista ASO-kodeista. Asuntopolitiikkaan liittyvän keinottelun lopettaminen on eräs kärkiteemani, mikäli olen vielä jonakin päivänä ehdokkaana vaaleissa.


JUKKA HANKAMÄKI

Filosofian tohtori
Valtiotieteiden tohtori
Perussuomalaiset r.p.

Vuokrien hintasääntely takaisin lakiin

 
Puhuin viime torstaina 21.2.2019 Radio Vapaassa Helsingissä asuntopolitiikasta. Esitin muun muassa, että asumisen hintakuplan hillitsemiseksi olisi vuokrien hintasääntely palautettava huoneenvuokralakiin. Kun hintasääntely 1990-luvulla poistettiin, vuokrien hinnat lähtivät räjähdysmäiseen nousuun, joka on jatkunut myös taloustaantumien yli, sillä silloin vuokralle hakeutuminen yleensä kasvaa.

Hintasääntelyn poistaminen oli epäviisasta, koska sijoittajat alkoivat nähdä asuntojen parvekkeilla ja takapihoilla sammioittain kultaa. Nykyisin omistusasunnot maksavat kuin aurinkokunta, ja omistusasuminen on karkaamassa palkansaajien ulottuvilta. Suomen pääkaupunkiseudun hintataso poikkeaa myös muista metropoleista, kun Berliinistäkin voi ostaa tai vuokrata asunnon noin puolella Helsingin kustannuksista. Espanjan aurinkorannoillahan kupla puhkesi jo 2008 alkaneeseen lamaan.

Asuntopolitiikkaa käsittelevän lähetyksen voi katsella YouTube-videona tästä. Kanssani studiossa on Marko Ekqvist.



Pari päivää radiolähetyksemme jälkeen Iltalehteen ilmestyi Vuokraturvan ja Myyntiturvan kokosivun mainos, jossa kiiteltiin vuokrien hintasääntelyn poistamista. Viikonlopun numerossa olleen mainoksen mukaan juuri vuokrasääntelyn poistaminen mahdollisti sen, että Vuokraturvan tapaiset keinottelijat päätyivät alalle ja tekivät asuntoriistosta teollisuudenlajin. Ilmoituksessa kehutaan, että Vuokraturvan vuonna 2005 julkaisema ilmoitus ”oli lähtölaukaus asuntosijoittamisen suosion hurjalle kasvulle”.

Tekstissä toisaalta paljastavasti varoitellaan myös sijoittamisriskeistä ja tunnustetaan, että ”[a]jatus asuntosijoittamisen riskittömyydestä on kuitenkin vaarallisella tavalla virheellinen”. Muotoilu muistuttaa radiolähetyksessä lukemaani katkelmaa vaalikirjastani Kuinka Suomi korjataan?, jossa sanon, että ”tämä kuvitelma on virheellinen ja vaarallinen” (s. 22).

Vuokravaaran vaalimainos.

Vuokraturvan kaltaiset yritykset ovat ottaneet kaiken irti pääkaupunkiseudun asuntojen markkinavääristymästä, jossa kysyntää riittää mutta tarjontaa ei. Jo nimi ”Vuokraturva” sisältää ajatuksen, että ilman kyseistä firmaa asuntomarkkinoiden osapuolet olisivat muka suuressa vaarassa. Näin keinottelijayritykset koettavat luoda hysteriaa markkinoille.

Uhkakuvia lietsomalla välitysyritykset haalivat haltuunsa yksityisten tahojen asuntoja tehdäkseen bisnestä vieraalla varallisuudella, jota ne eivät edes itse omista. Ne läpivalaisevat vuokralaisten elämäntapa-, tulo-, perhe- ja pankkitietoja sekä käyttävät suurta valtaa valikoidessaan luotettavina pidettyjä vuokralaisia ja jakaessaan ihmisiä ryhmiin perusteilla, jotka ovat niiden itsensä tekaisemia. Tämä on väärin myös vuokranantajia kohtaan, jotka ovat itse kykeneviä päättämään omaisuutensa hoidosta.

Vuokrien hintasääntelyn palauttaminen lakiin ei merkitsisi, että vuokranantajat jäisivät vaille rakkaita rahojaan. Se merkitsisi vain kiskontahuippujen leikkautumista. Vuokratason kohtuullistaminen olisi myös sijoittajien etu, sillä korkea hintataso johtaa asukkaiden jatkuvaan vaihtumiseen ja sijoitusasuntojen kuplaantumiseen. Mitä nopeammin kupla puhkaistaan, sitä parempi myös velallisille ja pankeille.

Kupla syntyy nimenomaan silloin, kun kysynnän ja tarjonnan kesken vallitsee epätasapaino, joka ei itsestään oikene. Kuplaantumista ehkäisee tällöin regulaatio. Asuminen puolestaan on perustarve, jota ei koskaan saisi jättää pelkän markkinamekanismin varaan.

Vuokrien hintasääntely on ainoa keino hillitä myös asumistukien kasvua ja tulonsiirtoja veronmaksajilta vuokralaisten kautta asuntosijoittajille. Asumiseen suunnattuja tukia ei ole koskaan nostettu etupainotteisesti, vaan vasta parin vuoden viiveellä jälkikäteen, kun vuokrat ovat kivunneet edellä. Niinpä syy asumistukimenojen kasvuun tai korkeisiin vuokriin ei ole asumistuki. Mikäli syynä nähtäisiin asumistuki, ongelmaa purettaisiin väärästä päästä. Vuokraturvan kuppauksen kohde on ollut sosiaaliturva.

Vuokrien hintasääntelyn palauttaminen lakiin on kolmas lakialoitteeni, jos minut valitaan Arkadianmäelle kansaa edustamaan (se ensimmäinenhän on lakialoite kansalaisten viestinnällisistä oikeuksista ja toinen perustuslain muokkaaminen siten, että perusoikeudet palautetaan koskemaan vain Suomen kansalaisia). Ruotsissa ongelmaksi koettu pimeä vuokranmaksu ja harmaat markkinat voitaisiin välttää Suomessa, mikäli hämärää vuokrankantoa varten perustettaisiin nykyään niin muodikas ilmiantopalvelu, joka jo pelkällä olemassaolollaan eliminoisi osan väärinkäytöksistä.

Vuokra-asuntojen katoaminen markkinoilta ei olisi sääntelyn seurauksena todennäköistä, sillä asuntoja ei voida käyttää muuhun kuin asumiseen, ja nykyisin monet sosiaalisin perustein toimivat ARA-vuokranantajatahot, kuten SATO ja Kojamo (Lumo, VVO) ovat kiskoneet asunnoista jopa enemmän kuin niin sanotuilla vapailla markkinoilla sekä tahkonneet kymmenien miljoonien liikevoittoja.

Lisärakentamista puolestaan tulee edistää julkisen vallan koordinaatiolla, eli kaavoittamalla, purkamalla rakennusliikkeiden kartelleja ja rakentamismääräyksiä, saattamalla alalle lisää kilpailua ja kutsumalla rahoittajat, rakennuttajat, rakentajat ja asukkaat saman pöydän ääreen kokonaisten rakentamisohjelmien perustamiseksi kasvukeskuksiin. 

Olen luonnollisesti puhunut myös omistusasumisen puolesta ja vaatinut asumisoikeuslainsäädännön korjaamista niin, ettei ASO-asukkaita pakotettaisi maksamaan talojaan moneen kertaan. Ne, joita asumisasiat kiinnostavat, voivat lukea tarkemmat perusteluni teokseni Kuinka Suomi korjataan? Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu luvusta 3 (s. 19–29).


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Mehiläinen pisti – Sosiaalipolitiikka metsään menossa

Mediassa uutisoitiin äskettäin terveysjätti Mehiläisen myynnistä 1,8 miljardin kauppahinnalla ulkomaalaisille sijoitusyhtiöille. Suomalaisten omistus jää noin 40 prosenttiin. Tämän kotimaisuusasteen säilyttämisen ilmeisenä motiivina on pehmittää poliitikkoja hyväksymään tekeillä oleva sote-uudistus.

Mikäli sote toteutuu, alkaa terveydenhuoltopalvelujen yksityistämisen kautta virrata verovaroja kansainvälisille sijoitusyhtiöille. Jatkossa suomalaisilta ihmisiltä kannetut verovarat eivät jäisi kiertämään kansantalouteemme vaan päätyisivät kansainvälisen kapitalismin hyväksi.

En näe tällaisessa kansallisen edun polkemisessa mitään järkeä. Myös kokonaisuutena sote aiheuttaisi työttömyyttä julkisten palvelujen purkamisen kautta ja loisi uuden välinportaanhallinnon, jonka kaltaiselle himmelille ei ole kerta kaikkiaan mitään tarvetta.

Myöskään vasemmisto ei ole ihmisten elinolosuhteiden huonontamiseen viaton. Viime maaliskuussa vasemmistolaisten ay-liikkeiden omistama Kojamo Oy (entinen VVO) myi enemmistön valtion tuella rakennetuista vuokra-asunnoistaan kansainvälisille sijoittajille. Asunnot olivat vasemmiston rahasampo, sillä ammattiliitot kuittasivat asuntojen tuotoista verovapaat osingot. Näin valtion asumistuet virtasivat vasemmiston vaalitileille, mutta yhtä kaikki, rahat jäivät Suomeen.

Sen sijaan jatkossa kansainväliset sijoittajat voivat imuroida valtion asumistuet ulkomaille, joten ei ihme, että ostajaosapuoli on innoissaan. Asiassa käynee niin kuin Carunan myynnissä: maksut nostetaan kattoon. Ja vasemmisto laittaa äskettäin saamansa rahat punastellen liiveihinsä.

Tällaista taantumusta olisi poliittisesti vastustettava, mutta siihen ei yllä kuin tietty osa nykyisestä oppositiosta. Vikana on, että kansallisen edun valvonta on laiminlyöty, eikä nykypoliitikoilta löydy asiantuntemusta eikä toimintakykyä moisen kurjistamisen vastustamiseen.


Kokoomus ja kepu mädättävät työpolitiikkaa yhdessä vasemmiston kanssa

Myös sosiaaliturvan kokonaisuudistus on menossa täysin metsään. Hallitus on koettanut uskotella purkavansa kannusteloukkuja patistelemalla työttömiä aktiivisuuteen. On kuitenkin suuri vääryys rangaista ihmisiä työttömyysetuuksien heikennyksillä, mikäli aktiivisuuden osoittamiseen ei ole tilaisuuksia. Pakotettu aktiivisuus ei ole spontaania ja oikeaa aktiivisuutta vaan reagoimista painostukseen, jonka tuloksena syntyy passiivisuutta.

Sanktiot voisivat olla oikeutettuja tilanteissa, joissa ihmiset ovat syypäitä asemaansa. Todellisuudessa kukaan ei voi itse päättää työllistymisestään, kun työttömyys on rakenteellista eivätkä ihmiset voi väkipakolla kenenkään työpaikoille tai leipiin laittautua. Sen sijaan hallitus tekee työttömyyden uhreista syyllisiä.

Samanaikaisesti oikeistohallitus tekee kaikkensa kannattaakseen Anna Kontulan (vas.) tekemää aloitetta työvoiman saatavuusharkinnasta luopumiseksi myös EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta tulevia koskien. Vastustin suomalaisten ihmisten asemaa huonontavaa hanketta jo tässä ja tässä.

Jos ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinnasta luovutaan, suomalaiset eivät voi kohta työskennellä sen enempää akateemisissa tehtävissä kuin perinteisissä duunari- ja haalariammateissakaan. Internatsismin käänteissä on unohdettu, että kotimaisen työvoiman pitäisi olla hallituksen erityisessä suojeluksessa. Kokoomus on märkäkorvaministerinsä Kai Mykkäsen johdolla jälleen mädättämässä suomalaisten ihmisten oloja ja asemaa, ja perussuomalaiset tekevät aivan oikein pyrkiessään kiristämään myös työperäisen maahanmuuton ehtoja.

Kokoomus ja Kepu irtisanoutuvat kansallisen edun valvonnasta ja julistavat olevansa vihervasemmiston ihanteiden kannalla vain yhdestä syystä: säilyttääkseen hallituskelpoisuuden vasemmiston sanelemassa pelissä. Näin Suomen koko maahanmuuttopolitiikkaa tehdään vihervasemmiston pillin mukaan.


Yritteliäisyys-, sivistymis- ja omistamisvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmä

Todellinen kannusteloukku sosiaalipolitiikassa sisältyy toimeentulotukijärjestelmään ja -lainsäädäntöön. Koska toimeentulotuki on omaisuusvähenteinen, se kannustaa ihmisiä hankkiutumaan mahdollisimman nopeasti varattomiksi ja suorastaan kehottaa olemaan hankkimasta vähäistäkään ”helposti rahaksi vaihdettavissa olevaa omaisuutta”, jotta voisi turvata jokapäiväisen leivän saantinsa ja tulot juokseviin menoihin.

Toimeentulotukijärjestelmä kannustaa ihmisiä köyhyyteen ja kurjuuteen, ja näin käy, mikäli riippuvuus toimeentulotuesta on toistuvaa. Toistuvuus muuttuu sitä kautta pysyväksi.

Suoranainen ihmisoikeusrikos toimeentulotuki on silloin, kun se mahdollistaa esimerkiksi kuolinpesissä olevan varallisuuden ja sitä vastaan annetun toimeentulotuen ulosmittaamisen perinnönjaon jälkeen. Sellainen järjestelmä vie ihmisiltä niin ajoneuvot kuin asunnotkin.

Toimeentulotukijärjestelmä ei ole mikään tukemisen muoto vaan kurjuuden kuilu ja rotanloukku. Myös ”viran saadakseen vihreä” professori Heikki Hiilamo on todennut, että koko toimeentulotuen idea on käsittämätön. Omasta mielestäni se on epäoikeudenmukainen. Sotella ei kuitenkaan puututa näihin heikkouksiin, jotka kaipaisivat pikaista korjausta.

Yleisradion nettisivut esittelivät äskettäin kuusi mallia sosiaaliturvan kokonaisuudistusta varten. Myös itse olen esittänyt aiheeseen kannanottoni.

Oman käsitykseni mukaan työttömyysetuudet, asumistuki ja niitä täydentävä toimeentulotukijärjestelmä pitäisi korvata negatiivisen tuloveron tapaisella perustulojärjestelmällä, jonka luonnostelin teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan.

Näin turvattaisiin oikeudenmukainen kohtelu jokaiselle, joka jää vaille jokapäiväisiin ja tavanomaisiin elinkustannuksiin riittävää tuloa esimerkiksi työttömyyden vuoksi. On väärin, että toimeentulotukijärjestelmä saattaa kansalaisen puille paljaille vain siksi, että hän ei voi itsestään riippumattomista syistä turvata omaa toimeentuloaan ansiotulojen katkettua.

Samanlainen on myös yritteliäisyys- ja sivistymisvihamielinen työttömyysetuusjärjestelmä, joka käytännössä estää kaikkeen yritteliäisyyteen liittyvän arvotuotannon, työelämän ulkopuolella tapahtuvan produktiivisen toiminnan ja itsensä kehittämisen esimerkiksi opiskelemalla.

Sen sijaan, että hallitus suunnittelisi palkitsevaa sosiaaliturvamallia, se on omaksunut porkkanoiden sijasta piiskan ja soveltaa vanhakantaista rankaisemiseen perustuvaa järjestelmää. Uhattuna oleminen ei kuitenkaan vapauta ihmisten voimavaroja vaan ohjaa siilipuolustukseen, joka yhteiskuntakäytännössä myös näkyy.

Syy asumistuen ongelmiin ei ole asumistuki

Uusi Suomi on lehti, joka taistelee asumistukia vastaan. Lehti on julkaissut syksyn aikana useita toimituksen nimettömästi laatimia juttuja, joissa vääristellään asumistuen ongelmia vuokralaisten vahingoksi.

Lokakuussa lehti siteerasi Kelan entistä pääjohtajaa Liisa Hyssälää, jonka mukaan ”Suomen tukiviidakko on tiensä päässä”, ja antoi harhaanjohtavan kuvan Hyssälän ajatuksista. Vähän sen jälkeen Uusi Suomi lainasi vihreiden kansanedustajaa Touko Aaltoa, jonka mukaan ”on merkittävä ongelma, että yli 800 000 suomalaista saa asumistukea”. Nyt lehti referoi Kelan uutta pääjohtajaa Elli Aaltosta, jonka mukaan asumistuesta on tullut ”hyötymisen väline”.

Tosiasiassa Hyssälä valitteli tukiviidakon monimutkaisuutta eikä asumistuen olemassaoloa. Aalto puolestaan pahoitteli asumisen kalleutta ja köyhtymisen runsautta. Ja Aaltonen näki ongelmana vuokrien hintakiskonnan.

Uuden Suomen uutisointi on ollut vääristelevää, koska jutuissa on uskoteltu, että valtion ja kuntien asumiseen suuntaamat tuet valuisivat vuokralaisten taskuihin ja että hyötyjiä olisivat tukien saajat. Kirjoituksissa valehdellaan, että tukien nostaminen ohjaisi vuokria nousuun. Väite, että asumistuki nostaisi vuokria, on täysin perätön. Todellisuudessa sen enempää Kela kuin kuntien toimeentulotukiviranomaisetkaan eivät nosta asumiseen suunnattuja tukia etupainotteisesti vaan parin vuoden viiveellä jälkipainotteisesti.

Lehden harjoittama valehtelu on ymmärrettävää siksi, että toimitus on antautunut ajamaan mainostajiensa, kuten Hypoteekkiyhdistyksen, asiaa. Lehden useasti lainailema Hypon toimitusjohtaja Ari Pauna syyttää asuntokuplan syntymisestä asumisen tukijärjestelmää. Tosiasiassa syyllisiä sekä vuokrien että omistusasuntojen hintojen nousuun ovat pankkien johtajat ja vakuusasiantuntijat, jotka ovat antaneet kiinteistöjen arvonnoususta liioiteltuja arvioita saadakseen kaupaksi mahdollisimman paljon pankkien tiskeillä luotua velkarahaa. Kupla on siis luotu pankeissa.

Ensin nousevat asuntojen hinnat, kun pankit antavat perättömiä hintaennusteita ja ohjaavat sijoittajia polttamaan varallisuutta asunnoissa. Sitten kipuavat vuokrat, ja yhteiskunnan tukia joudutaan nostamaan perässä, sillä muutoin vuokralaisilla olisivat irtisanomispaperit käsissään. Toimeentulotuen saajien perusosasta kuluu nykyisin suuri osa vuokrien maksuun, koska kaupunkien tukikatot eivät vastaa vuokrien hintatasoa kasvukeskuksissa.

Myös totuus rahojen kulkureiteistä on erilainen kuin Uuden Suomen toimitus uskottelee. Vuokralaiset eivät edes näe asumistukiaan, vaan ne imuroidaan heidän pankkitileiltään vuokrasuorituksina salamannopeasti valokaapeleita pitkin asuntokeinottelijoiden pohjattomiin taskuihin. Asumistuki ei ole tulonsiirto julkisista varoista vuokralaisille, vaan se on tulonsiirto veronmaksajilta asuntosijoittajille ja pääoman omistajille. Moittimalla asumisen tukemista aletaan ongelmaa purkaa väärästä päästä.

Asumistuen lopettamista vaatineet eivät ole ajatelleet asioita loppuun. Mikäli asumisen tukemisesta luovuttaisiin Uuden Suomen ja muutamien poliittisten tahojen toiveiden mukaisesti, vuokralaiset olisivat kaduilla ja vuokranantajat (tai näkökulmasta riippuen -ottajat) kyynelehtisivät itkumuurilla, kun eivät saakaan rahojaan. Asiassa ei auta, että asumistuki lopetettaisiin ”vaiheittain”. Myös pään voi katkaista giljotiinilla nopeasti tai nirhata tylsällä puukolla hitaasti. Mitä kokoomuksen ja keskustan johtamassa hallituksessa vielä keksitäänkään?

Bisneksen teko ihmisten kodeilla on tietenkin jo sinänsä ongelmallista. Asuntopolitiikka onkin yksi niistä tärkeistä politiikan alueista, jotka on Suomessa hoidettu kelvottoman huonosti.

Pahimpia vaikuttavat olevan ”yleishyödyllisiksi” sanotut vuokranantajat SATO ja VVO, jotka ovat korottaneet vuokria häikäilemättömästi ja joiden asunnoissa vuokrat ovat jopa korkeammat kuin yksityisiltä vuokratuissa. Muutama vuosi sitten Sosiaalista Asuntotuotantoa SATO Oyj:n toimitusjohtaja kerskaili Yleisradion TV1:n MOT-ohjelmassa, että firma pyrkii 11 prosentin vuosituottoihin vuokra-asunnoistaan.

SATO ja VVO saavat valtion korkotuen rakennustoiminnalleen, mutta ne ovat lakanneet tuottamasta kohtuuhintaisia asuntoja. Viime vuoden lopulla SATO siirtyi ruotsalaisen kiinteistösijoitusyhtiön Balderin enemmistöomistukseen, ja VVO hankkiutui eroon viimeisistä sosiaalisista vuokra-asunnoistaan.

VVO:n omistavat työeläkeyhtiöt Ilmarinen ja Varma sekä ammattiliitot ja yhdistykset. Myös SATO:n omistajina on edelleen suomalaisia työeläkeyhtiöitä. Paradoksi onkin nyt siinä, että SATO:n tai VVO:n omistamassa asunnossa saattaa asua juuri sellainen eläkeläinen, jonka vuokraa nämä yhtiöt korottavat saadakseen maksetuksi hänen eläkkeensä.

Kupla voidaan puhkaista vain saattamalla vuokrien hintasääntely takaisin voimaan. Yhtään vuokra-asuntoa ei tämän vuoksi purettaisi, joten väite vuokra-asuntojen poistumisesta markkinoilta on vailla pohjaa. Vuokratuottojen leikkautuminen voisi kyllä hillitä asuntojen hintojen nousua, mikä tervehdyttäisi myös omistusasumisen tilannetta ja helpottaisi kotien hankkimista omaksi.

Liisa Hyssälän viime elokuussa esittämä ajatus vuokrien hintasääntelyn palauttamisesta oli oikea mutta väärin ajoitettu, sillä virasta lähtiessään hän ei aio tehdä asialle mitään. Niinpä ajatuksen taakse tarvittaisiin laaja poliittinen tuki.

Rahan arvon määrää asumisen hinta

Monet ihmiset ovat huomanneet, että rahalla on entistä vähemmän arvoa asuntomarkkinoilla. Tämä on tilanne niillä paikkakunnilla, joilta ihmiset haluavat asuntoja ostaa tai vuokrata. Tarkoitan niin sanottuja kasvukeskuksia, joihin virtaa väestöä ja joiden piiristä löytyy töitä, koulutusmahdollisuuksia ja palveluja.

Asumisen hinnan kallistuminen ei kuitenkaan johdu vain muuttoliikkeestä ja sen aiheuttamasta kysynnän ja tarjonnan epätasapainosta. Myös raha on kriisissä. Euroa varjostaa luottamusongelma, ja matala korkotaso ohjaa sijoittajia etsimään tuottoa kiinteistöistä.

Paljonko hinnat ovat nousseet? Markka-ajan lopulla miljoonalla markalla eli noin 167 tuhannella eurolla saattoi ostaa neljä huonetta ja keittiön Katajanokalta. Nykyisin sillä saa yksiön Pohjois-Haagasta. Miljoona markkaa maksaneen arvokiinteistön hintalappuun Helsingin keskustassa kirjoitetaan nykyään samat numerot kuin ennenkin, mutta rahayksikkönä on euro.

Hinnat ovat varovaisestikin arvioiden kolminkertaistuneet, paikoin jopa kuusinkertaistuneet viidessätoista vuodessa. Samassa ajassa ihmisten tulot ovat nousseet keskimäärin ehkä kolmekymmentä prosenttia. Joidenkin tulot ovat voineet jopa laskea. Varmaa on, että asuntojen hinnat ovat nousseet palkkoja ja muuta hintatasoa huomattavasti rajummin niin, että asunnot ovat karanneet palkansaajien ulottuvilta.

Sama näkyy vuokrien hinnoissa. Kun vuokrien hintasääntely 1990-luvun alussa purettiin, silloinen hallitus lupasi, että hintataso kilpailun vuoksi laskee. Todellisuudessa vuokrat lähtivät nousuun, joka ei ole taittunut edes taloustaantumien aikana. Vuokra-asunnoista on riittänyt kysyntää varsinkin lama-aikoina, kun omistusasuminen on vaikeutunut. Nykyisin vuokrien hintataso hipoo pilviä kaikissa suurissa kaupungeissa, ja asuntopulan avustamana kiskurit myös kokeilevat, paljonko vuokralaisten kukkaro venyy.

Euron tulevaisuutta koskevan epävarmuuden varjostamana sijoittajat etsiytyvät turvasatamiin. Kohteeksi kelpaa melkein mikä tahansa kiinteä omaisuus. Mineraalipörsseissä raaka-aineiden hinnat ovat olleet jatkuvassa nousussa, erityisesti kullan ja platinan. Kaupaksi käy lähes kaikki irtain arvo-omaisuus, kuten antiikkiautot, taide ja Rolex-kellot, joiden hinnat ovat kolminkertaistuneet, ja hintakäyrät kiitävät edelleen kohti koillista.

Pääomaköyhässä Suomessa, jonka teollisuuden omistaa teollisuus itse erilaisilla ristiinomistusjärjestelyillä, yksityishenkilöiden varallisuus ei etsiydy pörssiosakkeisiin, vaan bisnestä yritetään tehdä sillä varallisuudella, jota on: ihmisten kodeilla. Omistusasuminen on ollut Suomessa suosittua, ja sitä on pidetty tavoittelemisen arvoisena sekä eräänlaisena ihmisarvoisen elämän mittana.

Tämä ajattelutapa pohjautuu oman tuvan ja oman luvan juurevaan talonpoikaiseen identiteettiin, jonka perusta on suomalaisten halussa vapautua orjuuttavaksi koetusta torpparilaitoksesta eli vuokraviljelykseen perustuvasta elinkeinosta ja asumismuodosta. Omistusasuminen on Suomessa itseisarvoista ja päämäärä sinänsä.

Asuntojen hintojen karkaaminen palkansaajien ulottuvilta on kyseenalaistanut hyvinvointimme tämän kulmakiven voimakkaasti. Asiaan on vaikuttanut myös pysyvien työsuhteiden väheneminen. Enää alle puolella työssä olevasta työvoimasta on vakituinen työpaikka. EU:sta ja sen yhteisvaluutasta johtuva itsenäisen rahapolitiikan menetys, suhdannevaihtelujen tasoitusmahdollisuuksien poistuminen ja työpaikkojen siirtyminen halvan tuotannon maihin eivät ole olleet ainoita asioita, jotka ovat romuttaneet suomalaisten ihmisten haaveet omasta kodista. Aiemmin inflaatio söi pois osan asuntolainojen velkapääomasta, mutta enää näin ei ole. Matalan inflaation aikana monetaristinen rahapolitiikka on lyönyt korvalle palkansaajaa myös tätä kautta.

Ihmisistä on jälleen tehty land lordien alaisia torppareita. Siinä, missä duunari saattoi aiemmin hankkia työllään omakotitalon pääkaupunkiseudulta, nykyisin joutuu tyytymään lähiökerrostalossa olevaan vuokra-asuntoon. Elintaso ja elämänlaatu ovat laskeneet.

Nurinkurista on, että muutamat poliitikot suorastaan suosittavat ihmisille tämän uuden ajattelutavan omaksumista ja sen hyväksymistä, että he eivät ikinä saa asuntojaan omaksi. Houkuttelu siirtyilemään työn perässä paimentolaisten tavoin ei kannusta ihmisiä, sillä se ei johda paremmille päiville vaan olosuhteiden huonontumiseen. Nämä poliitikot eivät ymmärrä, että asuntopolitiikka ja työpolitiikka liittyvät kiinteästi toisiinsa. Jos ihmiset eivät pysty enää kartuttamaan varallisuuttaan asuntojen hankinnan kautta, he menettävät työmotivaationsa. Mikäli ihmiset eivät saa työllään alleen kovaa maata, se vie heiltä syyn työskennellä.

Juuri näin Suomessa on käynyt, eikä tämä ole suinkaan ainoa kannusteloukku. Samaan ajattelutapaan ohjaa myös omistamis-, yritteliäisyys- ja kouluttautumisvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmämme, joka kannustaa ihmisiä hankkiutumaan pultsareiksi, sillä vain täysin varattomana voi saada elämiseen tarvittavaa taloudellista sosiaaliturvaa, kuten toimeentulotukea. Sosiaaliturvan tilkkutäkki tulisi nähdäkseni korvata perustulojärjestelmällä, jossa asumista tuettaisiin samalla rahamäärällä riippumatta siitä, asuuko vuokralla, omistusasunnossa vai asumisoikeusasunnossa.

Pankit ovat reagoineet asuntojen hintojen nousuun myöntämällä pitkiä asuntolainoja. Eräs pankkiryhmä mainosti monikymmenvuotisia asuntolainoja lauseella: ”Asuntolainaa maksetaan vain 60 vuotta, vuokraa ikuisesti.” Totuus on, että vuokraa pitää maksaa vain kuolemaan asti, mutta asuntolainan loppupää harvoin näkyy edes kuoleman alkaessa kolkutella asukkaan ovella.

Monikymmenvuotiset asuntolainat ovat sudenkuoppia ja surmanloukkuja, joissa koron osuus pääomaan verrattuna nousee suhteettoman suureksi matalankin korkotason aikana. Velka pitäisi pystyä maksamaan takaisin noin viidessätoista tai enintään kahdessakymmenessä vuodessa. Mikäli korkotaso nousee, monikymmenvuotinen laina muuttuu ikuiseksi ja omistusasuminen vuokralla asumisen muodoksi. Asunnon omistaa tällöin pankki, joka puolestaan perustaa omistuksensa tiskeillä luomaansa ja lainaksi antamaansa rahaan, joka on puhdas illuusio. Kyse on vallankäytöstä, jonka takeena on kelvoton asuntopolitiikka.

Pankit ovat pyrkineet vedättämään asuntojen hintoja korkealle saadakseen kaupaksi mahdollisimman paljon rahaa. Velkapääomaa kasvattamalla pankit ovat koettaneet tuottaa viivan alle tulosta, jota ei matalan korkotason aikana synny, ellei lainaksi annettava pääoma ole suuri.

Niinpä pankinjohtajat ovat soitelleet kiinteistövälittäjilleen ja kehottaneet heitä kiskomaan hintoja ylöspäin. Kiskonnan välineinä ovat toimineet asiantuntijavallan nimissä annetut katteettomat hinta- ja tuottoennusteet. Ratkaisijan roolissa ovat olleet pelkkää mielipidevaltaa käyttävät kiinteistövälittäjät ja vakuusasiantuntijat, jotka ovat toimineet todellisina Teuffelin tuhattaitureina ja Belsebuubin lähettiläinä. Kiinteistövälittäjät ovat kiihottaneet asuntojen omistajia ja myyjiä kiskomaan asunnoista ylimitoitettuja summia, ja vakuusasiantuntijat puolestaan ovat antaneet rahoittajille perättömiä hinta-arvioita.

Koska asuntoja on rahoitettu tiskeillä luodulla lumerahalla, pankkien taseissa on valtavat vajeet. Rahoitettujen kiinteistöjen todellinen arvo ei vastaa pankeista velaksi annettujen lainojen arvoa. Näin on syntynyt asuntojen hintakupla, jonka puhjetessa asuntovelalliset ovat lopulta hirressä ja pankit kärsivät luottotappioita. Pankit kääntyvät tällöin valtion eli veronmaksajien puoleen pankkitukea saadakseen. Lisäksi ne maksattavat lainaksi antamansa velat ylivelkaantuneilla asiakkaillaan, aivan niin kuin 1990-luvun laman jälkeen. Pahimmassa tapauksessa perintätoimien kohteeksi joutuneet maksavat velat kahteen kertaan.

Osavastuussa vääryyksistä ovat valtio ja keskuspankit, jotka ovat myöntäneet rahanteko-oikeuden yksityisille liikepankeille. Lasku tästä sairaasta politiikasta käännetään veronmaksajien piikkiin. Rahanteko-oikeus pitäisi palauttaa vain keskuspankkien haltuun, kuten talousdemokraatit ovat vaatineet, ja pankkien luotonanto pitäisi alistaa valtioiden kontrolliin myös nousukausien aikana. Löysä raha ei ole kuitenkaan hintakuplan ainoa puhallin.

Ongelmien ydin on, että Suomessa sallitaan bisneksen teko ihmisten kodeilla. Sitä tehostaa vuokrien hintasääntelyn poistaminen, jonka tuloksena sijoittajat ovat tehneet rynnäkön asuntomarkkinoille ja pyrkineet haalimaan haltuunsa mahdollisimman paljon varsinkin pienasuntoja, joista he tavoittelevat kaksinumeroisia vuotuisia tuottoprosentteja.

Berliinissä asunnot maksavat noin kolmanneksen siitä, mitä vastaavat asunnot maksavat Helsingissä, ja vuokrien hintatasokin on puolet pääkaupunkiseudun tasosta. Ja Berliini on sentään metropoli, kun taas Helsinki on Euroopan Joensuu.

Myös Ruotsissa on tehty onnistuneempaa asuntopolitiikkaa kuin Suomessa. Asumisoikeusjärjestelmä toimii Ruotsissa hyvin, koska taloja hallinnoivat asumisoikeusyhdistykset ovat asukkaiden päätösvallassa. Asukkaat voivat itse päättää käyttövastikkeiden tasosta, kun taas Suomessa taloja hallitsevat rakennusliikkeet ja niiden tytäryritykset, jotka jatkavat kuukausittaisten käyttövastikkeiden kantamista entisen suuruisina ja nostavatkin niitä, vaikka talon velkapääoma olisi maksettu ja vastikkeiden pitäisi laskea.

Asumisoikeuslainsäädäntöä pitäisi pikaisesti korjata, tai koko järjestelmä kuolee pois. Nykyisin se ei ole muuta kuin erittäin kallis vuokralla asumisen muoto, jossa kynnysrahana toimiva asumisoikeusmaksu on vuokravakuutta huomattavasti suurempi.

Tukholmassa asuntojen hinnat ovat lähes Helsingin tasolla; tosin Suomen ja Ruotsin tilanteet eivät ole täysin vertailukelpoisia. Ruotsissa ei vallitse ”oman tuvan ja oman luvan” -ajattelutapaa eikä ruotsalaisessa kulttuurissa ole korostettu samaa talonpoikaista identiteettiä kuin luokkayhteiskunnan ja kansalaissodan traumoista kärsineessä Suomessa. Niinpä Ruotsissa on totuttu siihen, että asunnot ovat pankkien hallussa, ja asukkaat maksavat pankeille korkoa ikänsä kaiken. Ruotsissa ihmiset valitsevat, vuokraavatko he asunnon vai vuokraavatko he pankeilta rahaa ostaakseen asunnon, joka tosiasiassa kuuluu pankille. Ruotsissa tämä ajattelutapa toimii laajemman kansalaisluottamuksen ja perinteen vuoksi.

Itse en pidä myönteisenä, että ihmisten kodit omistavat pankit, rakennusliikkeet, julkisyhteisöt tai sijoitusrahastot. Tutkimusten mukaan yksityisten kansalaisten hallinnassa olevasta varallisuudesta pidetään parempaa huolta kuin organisaatioiden omistamasta. Asuntovarallisuuden yksityisomistus edistää kiinteistöjen säilymistä hyväkuntoisina. Kotien yksityinen omistaminen vahvistaa myös ihmisten itsemääräämisoikeutta ja yksityisyydensuojaa.

Suomessa monet tärkeät asiat on hoidettu huonosti, ja merkittävin niistä on asuntopolitiikka. Asuntopolitiikka on laillistettua rikollisuutta, joka on valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Huonon asuntopolitiikan vuoksi Suomessa on vallinnut myös huikea piiloinflaatio.

Kun rahan ostovoima asuntomarkkinoilla on sulanut pois, ihmisten palkoista on palanut suuri osa. Keskivertopalkansaajan nettotuloista kuluu nykyisin asumiseen niin paljon, että käteen ei jää edes toimeentulotuen perusosaa vastaavaa määrää rahaa. Toimeentulotukea ei kuitenkaan myönnetä omistusasumisen pääomakuluihin, joten keinoksi jää vain vöiden kiristely. Kun keskiluokka on tällä tavoin köyhdytetty, myös päivittäinen kulutus alenee, mikä puolestaan näkyy Anttiloiden ja Stockmannien tappioina, lyhyesti sanoen lamana.

Pankit koettavat elvyttää taloutta myöntämällä lyhennysvapaita vuosia ja pidentämällä lainojen maksuaikaa sekä pystyttämällä kuukausierät kiinteinä. Tämän tuloksena lainat venyvät loppupäästä. Kun ihmisten elinikä ei riitä lainan pois maksamiseen, on tultu paradoksien partaalle.

Lopulta pankit ovat tuoneet markkinoille amerikkalaistyyppiset käänteiset asuntolainat, joita ne markkinoivat pienituloisille mutta asuntonsa maksaneille eläkeläisille. Pankki myöntää tällöin syömävelkaa asuntoa vastaan. Ikäihmisen kuollessa asuntovarallisuus voi olla sulatettu pois, jolloin perilliset jäävät nuolemaan näppejään. Tulos on, että nuoremmat sukupolvet eivät saa asuntoja omaksi edes perimällä. Tämä järjestelmä on moraaliton ja kylvää katkeruutta. Se myös merkitsee tappiota ikääntyvien ihmisten ja heidän jälkeläistensä sosiaaliseen vaihtosuhteeseen, sillä ikääntyvien mahdollisuudet kompensoida jälkeläisiltään saamaansa huolenpitoa perinnön kautta heikkenevät.

Käänteisten asuntolainojen yleistymiseen ohjaavat eläkkeiden ostovoiman pieneneminen ja työttömyydestä johtuva eläkekertymän heikkeneminen. Valtiovalta voi käyttää käänteisten asuntolainojen mahdollisuutta myös eläkkeiden tai terveydenhuoltopalvelujen huonontamiseen ja julkisen talouden säästötoimien toteuttamiseen tietoisesti. Käänteisten luottojen kautta yksityistä varallisuutta päätyy pankkien haltuun, mikä on kielteistä, sillä sitä kautta kansalaiset puolestaan köyhtyvät.

Rahan arvon aleneminen ja valtaisa piiloinflaatio eivät ole tulleet näkyviin tilastoissa siksi, että asumiskustannusten kasvu on siirretty maksettavaksi tulevaisuudessa ja kuukausittaiset asumiskulut on pidetty keinotekoisesti ennallaan lopusta venyvien luottojen avulla. Yhdessä valtionvelan kasvun kanssa asuntojen tulevaisuudessa maksettavaksi lankeava hintapommi merkitsee sitä, että rahan arvo on romahtanut ja se alenee myös jatkossa, elleivät asuntojen hinnat laske.

Johtopäätöksenä tästä kurjasta asuntopolitiikasta on, että rahan todellisen arvon määrää nykyisin asumisen hinta. Suomen todellinen rahayksikkö ei ole pitkään aikaan ollut euro vaan kiinteistöneliö, jonka arvo tosin vaihtelee paikkakunnittain.

Julkisessa sanassa paljon tuskiteltu asumistukien korkeus ei ole todellinen ongelma, vaan ongelmana on vuokrien hintakiskonta ja sen mahdollistama asuntojen hintojen jatkuva nousu, jonka tuloksena myöskään asuntovelat ja asunnoissa oleva varallisuus eivät vastaa toisiaan. Vuokralaiset eivät edes näe asumistukiaan, jotka imuroidaan heidän pankkitileiltään suoraan asuntokeinottelijoiden pohjattomiin kirstuihin. Asumistuesta on kieltämättä tehty yhteiskunnallisen tulonsiirron väline. Maksajina ovat veronmaksajat ja saajina kiinteistöjä omistavat kapitalistit.

Ongelmaa puretaan väärästä päästä, jos vaaditaan asumistukien alentamista. Tämä perustuu väärään oletukseen, että vuokralaiset voivat päättää vuokrien hintatasosta tai neuvotella vuokranantajia vastaan. Koska avaimet ovat omistajien taskuissa, kaikki valta asiassa on nyt asuntojen omistajilla. Niinpä julkisen vallan pitäisi puuttua ongelmaan palauttamalla vuokrien hintasääntely lakiin ja määrittelemällä korkeimmat neliövuokrat asuinalueittain. Näin voidaan rajoittaa sekä asumistukien kierrätystä kiinteistökeinottelijoille että rahan arvon romahdusta.

Miksi Helsingissä on kallista?

Helsingissä on kallista asua, koska muualla Suomessa on niin kurjaa. Samalla kun niin sanottu muu Suomi taantuu ja ajautuu syvenevään köyhtymiskierteeseen, myös Helsingissä asumisesta tulee entistä tukalampaa. Mukavaa ei ole lopulta missään.

Euroopan unionin aiheuttama kansallisvaltioiden heikentyminen ja alueellisten keskusten sekä liikenteen solmukohtien korostuminen ovat johtaneet metropolisoitumiseen, joka muistuttaa antiikin yhteiskuntien keskittymistä kaupunkivaltioihin. Se tuo mieleen Euroopassa uudelle ajalle asti voimassa olleen tilkkutäkin, joka koostui ruhtinaskunnista ja jossa kaupungit olivat voimatekijöitä.

Kaupunkivaltioiden paluu ja väestön keskittyminen keskuksiin eivät ole olleet ihmisille onneksi. Maaseudulla kiinteistöjen arvot laskevat, elinkeinoelämä vetäytyy, työttömyys kasvaa, kynnelle kykenevät muuttavat pois ja eläkeläiset jäävät. Itä-Suomi tyhjenee sotaharjoitusalueeksi.

Pääkaupunkiseudulla asuntojen hinnat karkaavat palkansaajien ulottuvilta, ahtaus lisääntyy ja elintaso laskee. Lopulta myöskään Helsingin tuntumassa eivät viihdy muut kuin ne, jotka pystyvät valloittamaan itselleen asuinsijan keskustan arvokiinteistöistä tai merellisistä lähiöistä. Radanvarren pajupuskissa voidaan pahoin.

Rahan arvo mitataan nykyään asumisen hinnassa. Näin ajatellen rahalla ei ole paljoakaan arvoa Helsingissä, jossa asunnon ostamiseen eivät riitä keskipalkatun ihmisen elinkautiset tulot. Asuntojen hintojen lasku on polttanut rahat myös maaseudulla asuvilta, jotka asuntoaan myydessään huomaavat, että sijoitetusta pääomasta on voinut palaa kolmannes pois. Tästä todistaa teknologiayritys Reaktorin tänään julkaisema asuntojen hintojen alueittainen muutoskartasto, jonka mukaan hintakuilu maaseudun ja kaupunkien välillä syvenee myös ensi vuonna.

Miksi Helsinkiin sitten halutaan? Siksi, että muualla voidaan vielä huonommin. Valtion sisäinen muuttoliike kertoo maaseudulla vallitsevasta pahoinvoinnista. Kun autioituvista maalaiskaupungeista ja tyhjenevältä maaseudulta pyritään siirtymään tungoksentäyteiselle pääkaupunkiseudulle, ihmiset ovat pakkomuuttojen edessä ja valitsevat kahdesta pahasta pienemmän.

Helsingin kalleus indikoi, että suomalaisten ihmisten elintaso ja elämänlaatu ovat laskussa. Toisaalta asunnot maksavat Helsingissä mansikoita siksi, että muualla vallitsee autius. Helsingin keskustayksiössä asuinolot ovat kenties pienet, mutta vapaus on suurta. Monet eivät huomaa, että vaikka asunnot ovat kalliita ja ahtaita, kaupunkitila on avara. Kaupan päälle tulee siis koko kaupunki.

Ylitulkintoja välttämättä voisi väittää, että Helsingin kalleus on myös metafyysistä. Siinä, missä amerikkalaisille vapautta edustaa ikuisuuteen jatkuva moottoritie, siinä suomalaisille vapauden vertauskuva on Helsinkiin muuttaminen. Se myös selittää, miksi hanke usein epäonnistuu. Kun tuloksena ei olekaan kaivattua vapautta vaan sääntöjä, tarkkailua ja ahtautta, kyse on ideologian määritelmän täyttymisestä. Se, mikä symbolisesti edustaa vapautta, muuttuu tosiasiassa vapauden kahlitsemiseksi. Tämän väärän tietoisuuden vuoksi pääkaupunkimme on nyt Suomen ja maailman suurin savolaiskaupunki, jossa ihmiset kiskovat toisiaan ilkeän huumorin tikka ikenessä.