Maahanmuutto ja Schrödingerin kissa

”Schrödingerin kissa” on Nobel-palkitun itävaltalaisen fyysikon Erwin Schrödingerin kehittelemä ajatuskoe, jossa yritetään kuvata kvanttimekaniikan epätäydellisyyttä siirryttäessä atomitasolta makroskooppisiin systeemeihin.

Kokeensa hän esitteli kolmiosaisessa esseessä nimeltä Die gegenwärtige Situation der Quantenmechanik vuonna 1935, ja kirjoitus julkaistiin saksalaisessa Naturwissenschaften-lehdessä.

Ajatuskokeen sisältö on seuraava. Suljetussa laatikossa on kissa. Laatikkoon on kytketty laitteisto, joka koostuu radioaktiivisesta ytimestä ja myrkkykaasuastiasta. Koe on järjestetty niin, että 50 prosentin todennäköisyydellä ydin hajoaa yhden tunnin sisällä. Mikäli ydin hajoaa, se lähettää hiukkasen, joka käynnistää laitteiston avaten myrkkyastian, jolloin kissa kuolee.

Kuitenkin: kun laatikko tunnin kuluttua avataan, ei tavata todennäköisyyttä vaan todetaan tilanne, jossa on joko hajonnut ydin ja kuollut kissa tai hajoamaton ydin ja elävä kissa. 

Schrödingerin kokeen tarkoituksena oli havainnollistaa ongelmaa, joka vallitsee pelkkiin todennäköisyyksiin perustuvan kvanttifysiikan ja todellisuudessa havaittavien ilmiöiden välillä. Hiukkastason tapahtumat perustuvat pelkkiin todennäköisyyksiin, mutta niillä on väistämättä myös konkreettiseen aistimaailmaan vaikuttavia seurauksia.

Tieteenfilosofinen kysymys on, milloin jokin systeemi lakkaa olemasta kahden tilan sekoitus ja muuttuu vain toiseksi niistä. 

Kysymys on yhdenmukainen esimerkiksi sen kanssa, milloin ruotsalainen yhteiskunta lakkaa olemasta aidosti monikulttuurinen kahden tilan sekoitus ja muuttuu vain toiseksi vaihtoehdoista, joko ruotsalaiseksi tai ulkomaalaiseksi.

Maahanmuuttoa koskevissa ennusteissa ja tulevaisuudenkuvissa liikutaan todennäköisyyksien maailmassa, kuten kvanttifysiikassa, mutta molemmilla on väistämättä konkreettisia tuloksia. 

Schrödingerin tarkoituksena oli osoittaa, että kvanttimekaniikka on epätäydellistä ilman sääntöjä, jotka kuvaavat, milloin kvanttimekaniikan tapa kuvata hiukkasta pelkillä todennäköisyyksillä romahtaa ja kissa joko kuolee tai säilyy hengissä sen sijaan, että olisi kumpaakin.

Vastoin yleistä käsitystä Schrödinger ei tarkoittanut kokeellaan, että hänen mielestään kissa voisi olla sekä kuollut että elävä samanaikaisesti. Schrödinger oli pikemminkin sitä mieltä, että kvanttimekaniikan teoria oli epätäydellinen eikä pystynyt kuvaamaan todellisuutta tässä tapauksessa. Koska kissan täytyy olla joko kuollut tai elävä, saman pitää päteä myös ytimeen: sen pitää olla joko hajonnut tai ehjä.

Samaan tapaan voidaan ajatella, että myöskään maahanmuuttopolitiikan ei pidä tukeutua pelkkiin todennäköisyyksiin, koska ne eivät onnistu kuvaamaan todellisuutta, vaan konkreettisiin tuloksiin, jonka tuloksena on joko kuollut tai elinvoimainen Suomi.

Panoksena kielemme, kulttuurimme ja väestömme – Vähemmän olisi enemmän myös maahanmuuttopolitiikassa

SDP:n ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiö julkaisi 23.9.2025 selvityksen, jonka mukaan Suomen väkiluku voisi kasvaa seitsemään miljoonaan vuoteen 2050 mennessä, mikäli niin sanottu muuttovoitto olisi vuositasolla 20 000–50 000 henkilöä ja maahanmuutosta johtuva kokonaiskasvu noin miljoona tulijaa.

Ennusteen tekijäksi mainittin Aapo Hiilamo, joka esitellään Sorsa-säätiön sivuilla ”väestötieteen tohtorina”.

Vikana tällaisissa selvityksissä on niiden disipliinimäisyys, eli lappusilmäisyys. Niissä keskitytään arvioimaan asioita vain ja ainoastaan taloudellisen kestävyysvajeen, kuten työllisten ja työttömien määrän, syntyvyys- ja kuolleisuuslukujen tai lasten ja eläkeläisten määrällisen suhteiden, kannalta.

Keskustelua on kirvoittanut viime aikoina myös tutkimuslaitos MDI:n 16.9.2025 julkaisema raportti, jossa murehditaan suomalaisten ikääntymistä.

Asiaa voisi tohtoroida laajemminkin. MDI:ssä toimivien nuorehkojen tutkijoiden kannattaisi perehtyä muuhunkin kuin lähtenään olleisiin Tilastokeskuksen numeropeleihin. Työväenliikkeen helmoissa toimivassa Kalevi Sorsa -ajatuspajassa sopisi pohtia etenkin työpoliittisia näkökohtia.

Yksinkertaisimpienkin pitäisi ymmärtää, että maassamme, jossa on noin 270 000 työtöntä, ei ole tarvetta lisätyövoimalle.

Tässä mielessä myös vasemmistoliittolaisen kansanedustajan Anna Kontulan taannoinen aloite EU:n ulkomaista työvoimaa koskevan tarveharkinnan poistamisesta oli tyrmistyttävä ja kuohutti ay-väkeä. Vielä hullumpaa oli, että sen taakse hurahti noin puolet muiden puolueiden kansanedustajista, perussuomalaisia lukuunottamatta.

Nykyisin tähän maahan virtaa suurin määrin työntekijöitä EU:n sisäisiltä markkinoilta, eikä muualta tulevaa niin sanottua asiantuntijatyövoimaa pidättele mikään.

Tappiota kärsivät sekä suomalaiset, jotka joutuvat olemaan työttöminä, että yritykset, jotka hyötyvät halpatyövoimasta vain väliaikaisesti mutta maksavat siitä korkeampina veroina, jotka johtuvat suomalaisten päätymisestä työttömiksi.

Syynä ikääntyvien suomalaisten syrjintään työmarkkinoilla on ulkomainen työvoima. Perheenyhdistämisten mukana tulevat puolestaan heikentävät huoltosuhdetta.

Asiasta keskusteltiin 27.8.2025 Ylen A-studiossa, jossa historian dosentti Teemu Keskisarja huomautti maahan pyrkivien epätasaisesta laadusta (aiheesta täällä).

Huomautan itse, että myöskään niin sanotut työperäiset maahanmuuttajat eivät ole välttämättä pysyvästi työperäisiä vaan saattavat olla nopeasti työttömiä ja sosiaaliturvahakuisia maahanmuuttajia. 

Olettavasti juuri niin käy monille hoiva-alan maahanmuuttajille sitä mukaa kun heidän hoidettavansa kaatuvat hautaan. Jo tämän vuoden alussa Suomessa raportoitiin olevan noin 6000 työtöntä lähihoitajaa.

Suomeen virtaavat opiskelijat puolestaan käyttävät Suomen lukio- ja korkeakoulujärjestelmää omana karusellinaan ja häipyvät sitten ulkomaille vieden viisautensa mennessään samalla kun Ylen toimittajat kiittävät heitä ”Suomen koulutusjärjestelmän pelastamisesta”.

Suomalaisten veronmaksajien jälkeläiset puolestaan jätetään vaille koulutuspaikkoja, kun opetusministeriö ja yliopistot pitävät ihanteenaan läänittää kymmeniä prosentteja aloituspaikoista ulkomaalaisille (aiheesta täällä).

Niinpä väestökäyrissä havaittavia kuoppia ja pullistumia ei pitäisi tasoitella maahanmuutolla. Kuopista tulee helposti pullistumia ja pullistumista kuoppia. Tilastovaihtelujen ja ylimenokausien ylitse pitäisi selviytyä muilla keinoin.

Keskisarjan kannanotot eivät olleet tietenkään mieluisia Ylen toimittajille. A-studion juontaja Annika Damström totesikin seuraavan päivän 28.8.2025 lähetyksensä aluksi, että perussuomalaiset puheet eivät pysyneet ”sellaisella tasolla, jota Yle pitää hyvän maun mukaisina”.

Toimittajat eivät siis saaneet lähetykseensä sellaisia mielipiteitä, jotka olisivat vastanneet toimittajien omaa ideologista näkemystä maahanmuutosta ja maahanmuuttajista. Perussuomalaisten kannatus sen sijaan pomppasi parin prosenttiyksikön verran merkiksi televisionkatsojien hyväksynnästä ja samanmielisyydestä.

Jokaisen tulisi ymmärtää, että ajatuksia punnitaan väärällä vaa’alla, jos niitä arvoidaan ”hyvän maun” kriteereillä.

Olennaista on, pitävätkö ajatukset paikkaansa ja kuinka perusteltuja ne ovat – ei se, miellyttävätkö ne toimittajia tai ovatko ne kilpailevien puolueiden näkemysten mukaisia.

Maahanmuutto-ohjelman jatko-osassa keskusteltiin sitten maahanmuuton mahdollisen oikeutuksen ja siihen liittyvien vääryyksien sijasta siitä, millä tavalla maahanmuutosta pitäisi keskustella. 

Asiaa itseään käsiteltiin vain huoltosuhteen, kestävyysvajeen, syntyvyyden ja kuolleisuuden sekä yleensäkin taloudellisten tekijöiden kannalta. Maahanmuuton aiheuttamat kulttuurimuutokset sivuutettiin kokonaan.

Myöskään studioon vastaamaan kutsuttu perussuomalaisten kansanedustaja Joakim Vigelius ei saanut sanotuksi keskeistä asiaa.

Se on: maahanmuuton seurauksena olemme hallitsemattomassa ja vaikutuksiltaan peruuttamattomassa kokeessa, jossa panoksena ovat kielemme ja kulttuurimme, väestömme etninen rakenne sekä poliittisen vallan perillisyytemme, jonka mukaan poliittinen valta Suomessa kuuluu suomalaisille itselleen ja heidän jälkeläisilleen.

Poliittisen vallan perimisoikeus on unohdettu julkisissa keskusteluissa kokonaan merkkinä siitä, että vasemmisto vastustaa kaikkea perillisyyttä ja perittyjä oikeuksia. Koko kysymys maahanmuuton oikeutuksesta on pidetty järjestelmällisesti poliittisen prosessin ulkopuolella, kun asiasta ei ole saanut äänestää omana asiakysymyksenään.

Suomi ei ole ensisijaisesti maapohja, jolla asutaan. Suomi koostuu suomalaisista ihmisistä. Kaiken lähtökohtana on kansa. Kansa muodostaa yhteiskunnan ja yhteiskunta valtion. Tämä on hegeliäis-snellmanilaisen filosofian ydin.

Kansallisvaltiot koostuvat kansalaisista, ja hyvinvointiyhteiskunta on mahdollinen vain yhtenäisen kansallisvaltion sisällä. Muussa tapauksessa ajaudutaan kielellisiin ja kulttuurisiin kitkoihin sekä etnisiin ristiriitoihin, jotka huonontavat yhteiskunnallista tehokkuutta ja johtavat konflikteihin, kuten Ukrainan venäjänkielisissä osissa on käynyt.

Suomi ei muodostu vain maamme luonnosta, rakennuksista, patsaista eikä instituutioista vaan ihmisistä. Venäjä on sellainen kuin on, koska venäläiset ovat sellaisia kuin ovat. Muhamettilaiset yhteiskunnat puolestaan ovat sellaisia kuin ovat, koska muslimit ovat sellaisia kuin ovat.

Ja Suomi on sellainen kuin on, koska suomalaiset ovat sellaisia kuin olemme. Suomi ei ole luonut suomalaisia, vaan me suomalaiset olemme luoneet Suomen omaksi kuvaksemme.

Mitä enemmän Suomeen virtaa ulkomaalaisia, sitä vähemmän Suomi muistuttaa Suomea ja sitä enemmän maamme muistuttaa vieraita yhteiskuntia. 

Suomen kansalaisia ulkomaalaisista voidaan tehdä myöntämällä heille Suomen passeja, mutta heistä ei tule sillä pelin suomalaisia, sillä kansa on etnografinen kategoria ja kansalaisuus pelkästään paperilla oleva hallinnollinen määre.

Jos kansamme vaihtuu tai muuttuu toiseksi, Suomi lakkaa olemasta sellaisena kuin sen tunnemme. Maapohja, järvet ja auringonlaskut jäävät, mutta Suomea ei enää ole. Jäljelle jääneet suomalaiset elävät vieraina edeltäjiensä maassa, jossa valtaa käyttävät muualta tulleet kansat.

Juuri tämä muutos on tapahtumassa, kun suomen kieltä korvataan englannilla ja muilla maailmankielillä ja kulttuuriamme muokataan ylikansallisen monikulttuuri-ideologian muotoon.

 

Aiheesta aiemmin

Onko väestön vaihtuminen luonnonlaki?

Väestökadon syyt 

Vaihtoehto inkluusiolle 

Loppu työperäiselle maahanmuutolle ja hallitusten sekä medioiden valehtelulle 

Väestöpolitiikan Black Friday – Pelastaako ”työperäinen maahanmuutto”?

Ikuinen näyttö monikulttuurisen yhteiskunnan epäonnistumisesta

Mitä on etnonationalismi? Filosofinen katsaus 

Rotudenialismin lyhyet jäljet 

Uusi kansalaisuuslaki on harhalaukaus

Maahanmuutto Japanissa 

Sana vuoden lopuksi, kiitos ja Hyvää Uutta Vuotta

Haluan kaikkein ensimmäiseksi kiittää kirjoitusteni lukijoita, jotka ovat sietäneet näkemyksiäni kaikki nämä vuodet. Haluan myös onnitella teitä, kun olette saaneet tekstejäni lukea. Tarkoitan vain, että kiitän myös Uuden Suomen puheenvuoropalvelun ylläpitoa suurenmoisesta kärsivällisyydestä ja palstan raottamisesta avoimeksi kirjoittaa ei-vihervasemmistolaisellekin.

Olen kirjoittanut Uuden Suomen blogialustalla yhtäjaksoisesti tasan 10 vuotta. Tämän tieteen, median ja politiikan tutkimusblogini aloitin jo vuonna 2006. Oikea Media on toistanut kirjoituksiani pienellä viiveellä, mutta uskollisesti.

Carl Gustav Jung on sanonut, että pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua, on tulla ymmärretyksi väärin. Tämän edistämisessä ovat blogikirjoittaminen ja sosiaalinen media erinomaisia välineitä!

Kirjoitusteni perusteella saatatte ehkä pitää minua reippaana ja sosiaalisena henkilönä, mutta – aivan kuten monet aavistavatkin – olen tuon oletuksen täsmällinen vastakohta. Tekstieni kautta ette tunne minua, vaan sosiaalisen ulkokuoreni, kun olen liikkunut paljon politiikan rajapinnoilla. En edes väitä sanoneeni blogeissani mitään erityisen syvällistä.

Olen kylläkin vakuuttunut, että kansallismielisessä filosofiassa on totuuden jyviä. Enkä tarkoita vain poliittista filosofiaa, kuten Snellmania tai systeemaattisen syheröistä Hegeliä, vaan erityisesti Martin Heideggeria ja hänen hengenheimolaisiaan, jotka katsovat, että syvällinen ajatteleminen asuu juurevassa olemisessa, jossa kansa ja maa liittyvät yhteen. Suomen valtio voi olla nykymuodossaan olemassa vain, jos Suomen alueella asuu Suomen kansa. Tällöin valtiolla on omistava ja hallitseva subjekti, kun taas subjektiviteetin vähittäiset muokkaukset tai muutokset johtavat automaattisesti ja peruuttamattomasti kansakunnan, kielen, kulttuurin ja valtion tuhoutumiseen.

Nykyisissä kansainvaelluksissa pahinta on hysteerinen ja kaikin tavoin levoton repiminen, joka on käynnissä eri puolilla maailmaa ja joka ulottuu myös pohjoisten kansakuntien asuinsijoille pakolaisuuden, turvapaikan hakemisen ja muiden syiden varjolla. Se uhkaa tietysti myös kansakuntien identiteettiä sekä niiden juurevaa ydintä: mietteliästä ajattelua, kulttuurista arvopohjaa, ajattelun työvälinettä, eli kieltä, ja oman kansakunnan tiettyä sanatonta yhteisymmärrystä.

Yhteiskuntatieteiden kielellä lausuttuna: väestölliset mullistukset ovat sulattamassa pois sosiaalisen pääoman, yhteiskunnallisen tehokkuuden ja kansalaisluottamuksen, jonka turvin ihmiset ennen aikaan ystävällisesti ja sopusoinnussa hoitivat asioita konsensuksen ilmapiirissä. Juuri tämä teki mahdolliseksi yhteisen ajattelemisen, jonka tuloksena kansasta saattoi kasvaa jotakin omintakeista ja joka teki oman kulttuurin mahdolliseksi.

Sen sijaan monikulttuurisuuden ideologia ei ole mitään muuta kuin olemassa olevien kulttuurien saattamista konfliktiin ja kilpailuun, jolloin osa niistä on vaarassa tuhoutua, ja kaikista joudutaan hiomaan särmät pois. Tämä on luonnollisesti myös kulttuurisen moneuden oma tappio.

Keskeisessä asemassa on kieli. Saksalainen Heidegger sanoi, että ajatteleminen on mahdollista vain saksan kielessä. Näkemystä voidaan pitää omahyväisenä, jos sillä tavoin suljetaan muut kielet pois, mutta nähdäkseni siinä ei olekaan ajatuksen ydin. Heideggeria voidaan tulkita nykyaikaisesti niin, että ajatteleminen toteutuu parhaiten jokaisen ihmisen omassa kotikielessä.

Filosofialle ja ajattelemiselle ovat ominaisia hiljentyminen ja rauhallisuus. Kaiken tämän koettaa käynnissä oleva kilpailun, repimisen, raastamisen, kansainvälisyyden, ylirajaisuuden, yleismaailmallisuuden ja monikulttuurisuuden hysteerinen ilmapiiri rikkoa. En siis kovin paljon pidä siitä. Tämä ei ole rasismia.

Julkaisin taannoisen väitöskirjani vuonna 1997 eräästä mystikkona pidetystä henkilöstä, hänen eksentrisistä Platon-tulkinnoistaan ja yhteiskunta-ajattelustaan, jonka johdosta hän onnistui olemaan myös aktiivinen poliittinen toimija. Hänet tosin torjuttiin kaikkialla, ja tarinansa on kertomusta myös siitä, kuinka yhteiskunta voi kääntää ihmiselle selkänsä, tekeepä tämä mitä tahansa.

Kuin sattuman satona on oma elämäni leikkautunut jokseenkin hämmästyttävästi yhteen nuorena kirjoittamani väitöskirjan päähenkilön kanssa. Olen tosin saanut elää pitempään, mikä ei johdu vastoinkäymisten vähyydestä vaan ehkä ravinnossa saadusta eläinvalkuaisesta, noitarovioiden lopettamisesta Suomessakin jo 1600-luvulla sekä kuolemantuomion puuttumisesta Suomen nykyisestä sananvapauslainsäädännöstä.

Olen toki julkaissut monia muitakin kirjoja, joita on – ikävystyttävää kyllä – arvioitu väitöskirjatasoisiksi, esimerkiksi teokset Dialoginen filosofia (2003) ja Sosiaalipsykologian sydän (2015), joissa kaikissa käsittelen omalla tavallani samaa teemaa. Olen myös onnistunut vuosien saatossa tuomaan poliittiseen diskurssiin muutamia sanontoja, joita olen viljellyt tavan takaa ja joista osa on tarttunut laajempaankin käyttöön, kuten ”puliveivaus”, ”kompensoiva suvaitsevuus” ja ”ekokatastrofin intimiteetti”.

Voi olla, että joskus vielä julkaisen tutkimuksellisessa tarkoituksessa jotakin, lähinnä koskien valtamedian tapaa hukuttaa ajatuksen kirkkaus massakulttuurin, etukäräjöinnin ja monikulttuuri-ideologian meluun sekä mölyyn.

Kyse ei ollut tuossa antiikkisessa väitöskirjassanikaan mistään sokraattisesta animasta. Kyse oli enemmänkin siitä, että syvä ajatus asuu hiljaisuudessa, ja hiljaisuutta, rauhaa sekä yksityisyyttä rakastava ihminen voi olla myös poliittisesti aktiivinen. Itse asiassa kaiken politiikan perustan pitäisi olla filosofiassa.

Suurten kissaeläinten urokset ovat kuulemma vanhemmiten sellaisia, että ne meditoivat savannilla puun alla eikä kukaan tiedä, mitä niiden pääkopassa tai kuoren alla liikkuu, paitsi että lähelle ei kannata mennä ilman hyvää syytä.

Monet merkittävinä pidetyt poliitikot ovat virassa ja vallankahvassa roikkuessaan olleet kuoleman kielissä ja kadonneet ajan myötä jälkiä jättämättä. Itselläni on ikää yli 50 vuotta, mutta kuntoni on mitatusti itseäni 25 vuotta nuorempien hyväkuntoisten mieshenkilöiden tasolla, mistä olen tietenkin kiitollinen.

Elämä on joka tapauksessa sellainen häivähdys, että siitä ei ole tuhlattavaksi mihinkään turhanpäiväiseen eikä joutavaan, ei varallisuuden keruuseen, ei työelämän mielipidevankeudessa virumiseen, ei kiistelyyn järjettömien poliitikkojen eikä puoliksi oppineiden tieteenharjoittajien kanssa.

Elämänkaaren todennäköisen keskivaiheen selvästi ylityttyä on hyvä miettiä, miten tai minkä hyväksi mahdollisen jäljellä olevan elämänsä käyttää. Elämä ei pitene vaan lyhenee kirjoituskoneen riveillä. Aikansa kutakin. Onneksi on muitakin moduksia olemassaoloon.

Malmin lentoasema pelastettava barbarismilta

Vaalien alla tuppaa järkeä tulemaan tumpeloimpienkin tekijöiden hattuun. Viikon parhaita uutisia oli kaupunkimme kannalta se, että ympäristöministeriö palautti päätöksen Malmin lentokentän suojelusta takaisin valmisteluun.

Olen itse ajanut tätä asiaa jo kauan. Kyse ei ole vain siitä, että valmistelussa sovellettiin ”puutteellisesti lakia rakennusperinnön suojelemisesta”.

Alue ei sovellu rakentamiseen, ja Iltalehti on kirjoittanut maaperän vajoamisesta parissakin jutussa. Paikalla nyt olevat rakennukset uppoavat nopeasti, ja betonia sekä paalua menisi tonteille kilometreittäin. Maa-aines on täynnä sulfiittisavea, jäänestoaineita ja muita kemikaaleja, ja se pitäisi vaihtaa ollakseen kelvollista asuinrakentamiseen.

Museovirasto (joka vastustaa kentän lopettamista) luetteloi Malmin lentoaseman valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuurimiljööksi jo vuonna 1993.

Kulttuuriperintöorganisaatio Europa Nostra puolestaan valitsi Malmin lentoaseman yhdeksi Euroopan seitsemästä uhanalaisimmasta kulttuuriperintökohteesta maaliskuussa 2016, ja se on otettu myös World Monument Fundin julkaisemalle maailman sadan uhanalaisimman kulttuurikohteen listalle.

Malmin lentokentällä on paljon korvaamatonta toimintaa, jota ei voida luontevasti hoitaa mistään muualta, kuten lennonopetus ja pelastuskopteritoiminta, joka on nyt siirretty Helsingin-Vantaan kentälle huonoin kokemuksin. Lisäksi rahat ja visio uuden kentän rakentamiseksi puuttuvat täysin Juha Sipilän (kesk.) hallituksen siirrettyä asian ELY-keskuksille.

Ympäristöministerin tehtävää hoitava Kimmo Tiilikainen (kesk.) odottaa ilmeisesti hyvityspisteitä taktisesta takinkäännöstään. Mutta harva muistaa, että me Perussuomalaiset olimme ainoa poliittinen ryhmä, joka yksimielisesti ajoi kentän säilyttämistä eduskuntaan toimitetun kansalaisaloitteen pohjalta.

Pahimpia Malmin lentoaseman tuhoajia ovat olleet vihreät ja vasemmisto, sekä osa Kokoomuksesta, myös pormestari Jan Vapaavuori (kok.), joka suhtautuu kentän säilyttämiseen penseästi. On surkuhupaisaa, että ympäristönsuojelu ei merkitse näille ympäristöpolitiikasta huolissaan oleville puolueille mitään silloin, kun on kyse kulttuuriympäristön ja rakennetun kaupunkimiljöön suojelusta.

Liian pitkään on keskusteltu väärästä asiasta: kentän lopettamisesta ja alueen uudisrakentamisesta. Keskustelun fokus olisi pitänyt jo aikaa sitten siirtää siihen, miten kenttää kehitetään ja korjataan. Ensi töiksi pitäisi kunnostaa aluetta ympäröivä aita ja käydä käsiksi myös pääkiitoradan pidentämiseen pohjoispäästä. Saneeraustoimin kentästä saataisiin toimiva myös liikelentoja ajatellen.

Kirjoitin kentän suojelemisen ja kehittämisen puolesta jo vuonna 2016 jutun ”Uhanalainen Malmin lentoasema suojeltava kulttuuriympäristönä”, jossa tilitin pääargumenttini. Ellei kaupunki kenttää pelasta, on alue rakennuksineen ja toimintoineen suojeltava valtiollisin toimin tai EU:n väliintulolla.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Yksittäisistä yleiseen: mikä on tarpeeksi?

Kokeellisen tieteen menetelmä on induktio, eli eteneminen yksittäisistä havainnoista yleiseen johtopäätökseen. Sen eräs sovellutus on tilastolliseen yhteisesiintymiseen liittyvä päätelmä, jonka mukaisesti yhdessä esiintyvien asioiden välillä vallitsee myös syyn ja seurauksen välinen kausaaliyhteys.

Jos kysytään, miksi avaruusaluksia suunnittelevat ihmiset ovat lähes kaikki lähtöisin yliopistoista ja miten rationaalinen maailmankuva liittyy asiaan, voidaan vastata, että vahva korrelaatio heidän toimintansa ja taustansa välillä selittyy juuri heidän rationaalisella maailmankuvallaan.

Ja jos kysytään, miksi zande-magiaa harjoittaneet ihmiset olivat lähes kaikki lähtöisin viidakoista ja miten heidän irrationaalinen maailmankuvansa liittyy asiaan, voidaan vastata, että vahva korrelaatio heidän toimintansa ja taustansa välillä selittyy nimenomaan heidän alkukantaisella maailmankuvallaan, joka on linkki ajattelun ja toiminnan välillä.

Mutta entäpä, jos kysytään, miksi alaikäisiin kohdistuneista seksuaalirikosten tekijöistä suuri osa on lähtöisin alueelta A ja millä tavoin heidän keskuudessaan yleinen uskonto X liittyy asiaan, miksi ei enää saisikaan vastata, että vahva korrelaatio heidän ajattelunsa ja toimintansa välillä selittyy heidän uskonnollaan X?

Tiettyjen ideologioiden ja uskomusjärjestelmien syy–seuraus-vaikutuksia kannattajiensa käyttäytymiseen on vaikea osoittaa ehdottomasti. Niitä on toisaalta myös vaikea kiistää ehdottomasti, niin kuin ajatusten yhteyttä tekoihin yleensäkin. Juuri siksi väite voidaan ongelmattomasti esittää yhteiskunnallisena tulkintana.

Ajatukset vaikuttavat ideologioina uskontojen kannattajien maailmankuvassa, kulttuurissa, ajatuksissa ja teoissa, usein vieläpä alitajuisesti. Väitteet siitä, kuinka tuo vaikutus täsmällisesti tapahtuu, eivät ole ehdottomasti oikeiksi eivätkä vääriksi todistuvia, mutta molemmat ovat arvioitavissa sekä tieteellisen että poliittisen ideologiakritiikin näkökulmasta.

Juuri siksi yleistyksiä pitää tehdä. Ilman niitä ei nimittäin ole ymmärrystä eikä merkitysten arviointia ja tulkintaa. Erästä uskontoa pidetään kuitenkin tyrmistyttävästi kaiken arvostelun ulkopuolella, vieläpä arvostelijoihin suunnattujen rangaistusten uhalla.

Mikä sitten syiden ja motiivien vapautuneessa pohdinnassa voisi olla niin vaarallista? Syynä lienee kyseisen uskonnon aiheuttama terrorin uhka, jonka vuoksi myös suomalaisen tuomiovallan sapelit ovat kääntyneet uhreja ja uhattuja vastaan ja sulattaneet pois sananvapauden. Sillä tavoin toimivasta tuomiovallasta itsestään on tullut osa viidakoista tuttua magiaa.

Entä tuo zande-magia? Mitä se on? Pohjois-Afrikassa asuneet azande-kansan edustajat uskoivat Mboli-nimiseen jumalaan. Uskontoon kuului käsitys, että noidat voidaan tunnistaa myrkyttämällä kanan nokka ja kysymällä siltä syyllisen nimeä. Jos kana kuoli, epäilty oli syyllinen.

Rangaistuksena oli yleensä vain kehotus lopettaa noituminen, sillä noidan katsottiin voivan aiheuttaa sairauksia ja sadon menetyksiä myös tiedostamattaan ja tarkoittamattaan. Huomion takaa kajasteli tuomarien oma alitajuinen oivallus, että vitsaukset eivät oikeasti johdukaan noitumisesta vaan todellisuudesta itsestään. Tehokkaampaa sanktiota ei ollut myöskään jaettavissa, sillä heimon jäsenet saattoivat jatkaa noitumista salassa, joka tapauksessa. Näin toimii Suomen oikeuslaitos, joka tuomitsee kansalaisia ”uskonrauhan rikkomisesta” ja ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta”.


Mennään sitten aivan toiseen aiheeseen

Maamme oikeuslaitos ja media ovat sairaassa tilassa, kun maahamme tuotettu primitiivinen uskonto saa edetä vihapuheineen, ja ”turvapaikanhakijoina” tänne virtaavat joukkiot raiskaavat naisia ja lapsia, eikä tästä kaikesta saisi edes puhua julkisesti. Esimerkkinä nyt vaikkapa tapa, jolla Uusi Suomi lopetti oikeuteni kirjoittaa Puheenvuoro-blogiinsa. Erinomainen esseisti ja puolueen puheenjohtaja Jussi Halla-aho kirjoitti 7.12.2018 Twitterissä, että

”[...] maassa on kasvava joukko miehiä, jotka ovat kiinnostuneita hyvin nuorista tytöistä. En lähde ääneen arvelemaan, johtuuko tämä kulttuurista vai uskonnosta, koska sellaisista arveluista päätyy käräjille, mutta tekijöiden selittäminen häiriintyneiksi yksilöiksi on tapausten määrä huomioiden naiivia ja älyllisesti epärehellistä. [...]
Suurten kaupunkien kauppakeskuksissa voidaan joka ilta nähdä maahanmuuttajamiesten laumoja, jotka piirittävät hyväksyntää ja ihailua kaipaavia pimuja. Miehillä on pahat mielessä, ja on väistämätöntä, että ikäviä uutisia tulee. Ja tulee. Ja tulee. [...]
Näitä tyttöjä uhrataan ’vastuullisuuden’ alttarille. Presidentti on hiljaa. Ministerit ovat hiljaa. Feministit ja lapsivaltuutettu ovat hiljaa.”

Tietyt ulkomaalaislaumat ovatkin voineet polkea suomalaisia neitoja kuin tulpattomia mopoja, mistä kertoivat hiljattain julki tulleet seitsemän pakolaisen törkeät lapsiin kohdistetut seksuaalirikokset Oulussa. Asiaan ei tietenkään liity joulukuun alussa lehdissä raportoitu ja poliisin tutkima tapaus, jossa ulkomaalaistaustaisen mieshenkilön epäillään raiskanneen kaksi 14-vuotiasta nuorta. Aiheeseen liittymättömästi kuin ohimennen tuli viime viikolla esille myös oikeuden päätös, jossa alaikäisen raiskauksesta tuomittiin nuorehko afganistanilainen mies.

Ei ilmiötä, ei mitään ihmeteltävää. Hajaantukaa!

Tapauksia on tullut esille ketjussa ympäri Eurooppaa niin, että voisi jo alkaa epäillä, että käyttäytymisen ja taustan välinen korrelaatio kertoo jotakin myös takana vaikuttavasta kulttuurista, johon sisältyvät tietenkin myös uskonnot ja ideologiat.

Voidaankin kysyä, mikä on tarpeeksi, Kai Mykkänen ja Petteri Orpo, jotta ovi turvattomuutta tuovilta turvapaikanhakijoilta voidaan laittaa kiinni. Mikä on tarpeeksi, jotta johtopäätös tietyn uskonnon tai tietyn kulttuurin vaikutuksesta tiettyjen kansanryhmien tiettyihin käyttäytymistaipumuksiin voidaan tai pitää tehdä?

Tietyn uskonnon arvostelemiseksi ei tarvitse olla myöskään ilmiötä sisältäpäin tarkasteleva ”asiantuntija”, sillä parhaan asiantuntijaposition tarjovat ulkopuolisen havainnoitsijan asema ja filosofian yleinen menetelmäkalusto. Eihän kenenkään tarvitse olla myöskään lehmä tietääkseen, että maito on hapanta.


Mitä pitäisi tehdä?

Eilen tuli uskomaton truuttaus Tarja Haloselta, jolta satoi empatiaa ja ymmärtämystä rikosten tekijöille. Yleisradion haastattelussa hän katsoi, että raiskausten syy on pakolaisina maahamme tulleilta puuttuva läheiskontrolli. Sitten hän vaati, että tämän vuoksi heidän perheensä pitäisi saada kiireesti tänne.

Helsingin Sanomat kirjoitti: ”Halosen mukaan perheitä suosiva pakolaispolitiikka olisi turvallisempaa. ’Siksi pitäisi aina perheitä yhdistää, jotta olisi oman yhteisön lähikontrolli’.”

Voi elämän käsi, onko armeliaisuudella ja toisen posken etiikalla mitään rajaa? Demaripresidentti halusi käyttää pakolaisten tekemiä rikoksia verukkeena myös heidän perheidensä saamiseksi tänne olojamme rikastuttamaan, ja lehti mainosti päähän pälkähdystä ”voimakkaana kannanottona”.

Halosen älynväläys perustuu oletukseen, että perheiden tätiarmeijat muka pidättelevät pallit pinkeinä kaduilla juoksevia keskiyön kulkijoita, jotka kokevat valloittamansa valtion jonkinlaisena vapauden Eldoradona. Mikäli kuvaan muistetaan tuo alussa mainitsemani kulttuuri, huomataan, että juuri heidän kulttuurissaan naisilla ja mummoilla ei ole mitään vaikutusvaltaa miesten käyttäytymiseen, jota leimaavat naisten alistaminen ja patriarkaalisuus. Pitävätpä monia vaimojakin.

Omasta mielestäni perheet pitäisi yhdistää takaisin lähtömaihin niin pian kuin mahdollista, ja sotilaskarkurit sekä muut taistelijat tulisi lähettää käymään oma sotansa kotimaassaan. Ankkurilasten lähtö Välimerelle seilaamaan pitäisi estää. Vastuu vieraiden kansankuntien jälkeläisistä kuuluu heidän vanhemmilleen itselleen. Moraalitonta on, että he lähettelevät jälkikasvuaan merelle kuolemaan perheiden yhdistämisen toivossa. Siksi myös Harja Talosen heittämältä syötiltä pitäisi katkaista siima.

Miksi kenenkään muiden kuin meidän perussuomalaisten mieleen ei tule Tanskan pääministeripuolueen Venstren esittämä ajatus, että käännytettäviä rikollisia pitäisi alkaa lähettää autiolle saarelle?

Olemme vaatineet jo pitkään maahan pääsyn torppaamista rajoille, palautettavien säilöön ottamista sekä pikaista toimittamista takaisin lähtömaihinsa. Matkaan lähdön estäminen olisi tietenkin tehokkaampaa, sillä varjopuolena tässä kierrätyksessä ovat lentomatkoista ja kahden saattajan mukanaolosta koituvat suuret kulut, jotka tosin jäävät kotouttamis- ja muita kuluja pienemmiksi. Milloin sinä, hyvä veronmaksaja, olet saanut valtiolta lahjaksi kolmen hengen lentoliput Lähi-itään?

Kun Petteri Orpo, Kai Mykkänen, Juha Sipilä ja Antti Rinne puhuvat nyt ennen vaaleja maahanmuuton hallintaan saamisesta, ”oikeusvarmuudesta” ja ”turvapaikkaprosessin laadunarvioinnista”, kenenkään ei kannata hurahtaa tuohon tuulesta turvoksissa olevaan vouhotukseen mukaan.

He, samoin kuin vihervasemmiston viidakkokuumeiset ääriliikkeet, pulputtavat vain siksi, että tulossa ovat vaalit. Gallupit puolestaan ovat luvanneet demareille menestystä vain siksi, että kansalta on päässyt unohtumaan, mitä he tekivät viimeksi hallituksessa ollessaan.


Jukka Hankamäki

FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Oodi-kirjaston tarkoitus

Helsingin uusi keskustakirjasto Oodi avasi tänä aamuna ovensa. Tapaus oli arvokas, sillä paikalle oli kutsuttu tasavallan presidenttikin.

Kävin itse tavallisena kansalaisena katsomassa, miltä rakennus näyttää. Ulkopuoli on vielä kurjassa kunnossa, ja alueen rakentaminen kestää pitkälle ensi vuoden puolelle.

Niinpä on aikaa pohtia vaikkapa Tom of Finlandin muistomerkin pystyttämistä kirjaston pihalle. Idean toteuttamiseen pitäisi löytyä syvä suvaitsevainen yksimielisyys, vaikka aloitteen tekikin muiden puolueiden mielestä väärä taho, eli eräs perussuomalainen kaupunginvaltuustossa.

Mutta asiaan, nimittäin kirjastoon. Kirjasto oli minulle juuri sellainen pettymys kuin olin osannut odottaakin. Se on täynnä erilaisia sosiaalitiloja, mutta ei juuri kirjoja.

Ensimmäisestä kerroksesta löytyvät palautuspiste ja EU-tiedotuspiste sekä tiloja tapaamisia ja tapahtumia varten. On erilaisia toreja ja monitoimisaleja, ja kaupunkitietoa tuputetaan kaavoituksesta, asumisesta ja ympäristöasioista. On elokuvateatteria ja leikkipistettä.

Toisesta kerroksesta löytyy studiotilaa, ryhmätiloja, tutkijanhuoneita ja äänitysstudioita. Ylen uutiset iloitsee, että talossa voi soittaa rumpuja ja juoda viiniä.

Mutta missä ovat kirjat? Minusta tämä ei ole kirjasto.


Espoon epäilyttävä esimerkki

Kun Espoon kauppakeskus Ison Omenan kirjasto siirrettiin pohjoispäädystä eteläiseen, johon sille rakennettiin uudet tilat, huononnus oli häkellyttävä. Kirjoitin jo tuolloin aiheesta kolumnin, jossa paheksuin kirjallisuuden suuren osan hävittämistä jonnekin. Esimerkiksi filosofian osastolle ei jäänyt ennen niin runsaan hyllyn jäljiltä juuri mitään: vain yksi parimetrinen hylly ja sekin matala.

Huomasin myös, että Ison Omenan kirjaston aiemmin hankkimat omat teokseni olivat kadonneet tai hävitetyt johonkin. Ilmeisesti ne oli sensuroitu tai viety rouhimoon samaan tapaan kuin turkulainen kirjastovirkailija Ville Sirkiä heitti iloiten poistokoriin Henry Laasasen erinomaisen ja aina ajankohtaisen teoksen Naisten seksuaalinen valta (aiheesta täällä ja täällä).

Vuosi sitten kirjoitin, että Helsingin keskustakirjastosta ei pidä tehdä samanlaista sosiaalivirastoa kuin Ison Omenan kirjastosta, johon on sijoitettu myös Kela ja työnhakupalvelut, terveysasema, neuvola, nuorisopalvelut, markettitaso sekä HUS:in laboratorio- ja kuvantamispalvelut. Kirjastosta pitää löytyä kirjoja.

Arvostelin tuolloin myös Espoon kirjaston johtajaa Sunniva Drakea, joka junaili Afganistanin suurlähetystön toimimaan kirjaston tiloissa ulko- ja sisäministeriön tietämättä. Kirjaston suunnitteleminen ”maahanmuuttajien olohuoneeksi” oli Helsingin Uutisten mukaan hänen nimenomainen tavoitteensa.

Kirjastojen ja informaatiopalvelualan mullistukset antavat näyttöä siitä, miten monikulttuurisuuden ideologia on soluttautunut asiaan liittymättömille kunnallisille toimialoille ja kuinka maahanmuutolla on huononnettu suomalaisten ihmisten asemaa ja palveluja.

Espoon kirjastojen saneeraaminen sosiaalivirastoiksi kertoo tavasta, jolla kirjastojen johtajat ja lautakuntien jäsenet ovat käyttäneet julkisia resursseja väärin. He ovat ylittäneet toimivaltansa ja tehneet kirjastoista sirkustelttoja omien mieltymystensä performoimiseen.


Politiikatonta politiikkaa

Näkemykseni on ilmeisesti otettu huomioon, sillä varsin lähelle on päästy kirjallisuuden poistamisessa ja erilaisten monipalvelutilojen lisäämisessä myös Helsingissä.

Sosiaali- ja terveyshallinnon asiointipisteitä ei Helsingin kirjastosta sentään löydy, kuten Isosta Omenasta. Mutta muutoin Oodia johtava Osmo Soininvaaran (vihr.) puoliso Anna-Maria Soinivaara ja Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar (sd.) lähtivät näköjään samoille linjoille, joiden mukaisesti on rakennettu sosiaalista arkkitehtuuria: tiloja kaikenlaiseen kahvitteluun, kohtaamiseen, kalabalaakkeihin sekä hälinään.

Oodin filosofiahylly on häpeällisen köyhä.

En tietenkään uskalla vastustaa ihmiskasvoista sosialismia enkä olla neuvostojen vastainen, mutta pitääkö kaiken olla vain sitä? Silmät ja korvat täyttyvät aisteihin vetovasta affektiivisesta ja esteettisestä esittämisestä nykyisin muutenkin, joten kirjastojen pitäisi olla intellektuaalista ja käsitteellistä kulttuuria varten. Kirjastoista ei pitäisi tehdä daideellisuuden teemapuistoja eikä henkisiä pikaruokaloita pomppulinnoineen.

Soininvaara ja Razmyar lienevät yhtä mieltä myös aineiston valikoimisesta, tarpeettomien kirjojen poistamisesta ja kirjaston saattamisesta ideologisia ”yhteisönormeja” ja ”speech codeja” myötäillen ”turvalliseksi tilaksi”. (Kirjoitin syrjimällä tuotetuista syrjinnän vastaisista alueista muun muassa täällä.)

Tähän viittaa Razmyarin kannanotto, että ”[k]irjasto kertoo meille tärkeistä arvoista”. Todellisuudessa ”arvoihin” vetoamisesta on tullut kiertoilmaus omiin subjektiivisiin arvostuksiin eli ideologiaan panssaroitumiselle.

Hänen mukaansa maahanmuuttajan ensimmäinen kontakti suomalaiseen yhteiskuntaan on kirjastokortti. Tämä herättää kysymyksen, kirjastoilleko oleskelulupahakemusten käsittely pitäisi siirtää. Se herättää myös kysymyksen, täytyisikö kirjastojen kantaa vastuuta kotoutustyöstä ja minkä aineistohankintojen kustannuksella. Kotimaisten ja suomenkielistenkö?

Anna-Maria Soinivaaran Kirjastolehdelle antaman haastattelun mukaan Oodissa ei sallita poliittisia puheita, mikä kannanottona on tietenkin politiikkaa, ja kirjallisuus yleensä sisältää politiikkaa. Huolta herättää myös hänen huolensa ”turvallisuudesta”. Sellainen tila, jossa ei voi saada näkemyksiään julki, ei ole enää turvallinen vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle. Vapauden vartiointi ei ole tiedon välittämistä vaan kulttuurivandalismia.

Kirjastopalkinnon Oodissa jakaa täysin puolueeton ja epäpoliittinen pianisti, vasemmistoliiton Claes Andersson. Jussi Halla-ahon teosta ei kirjastosta edelleenkään löydy, niin kuin ei montaa muutakaan äärimmäisen oikeaa ajattelua. Timo Hännikäisen tai minun kirjojani Oodi tuskin koskaan hankkii, ja historiallinen syvyys puuttuu hyllyistä täysin. Rekkalavoittain hankitaan Jari Tervon ja Kari Hotakaisen populistisia teoksia, joita löytyy supermarketeistakin. Nykyään, kun kirjastojen kirjoja ei enää muoviteta, pannaan ajattelu muoviin.


Kirjastojen tehtävä: dokumentointi ja omakulttuurisuuden sekä sananvapauden suojelu

Hyvä on, kirjoja löytyy Oodin kolmannesta kerroksesta edelleen, mutta niiden osuus on vähäinen verrattuna rakennuksen kokoon ja muiden toimintojen laajuuteen. Kirjojen osuus on vaatimaton myös verrattuna siihen, mitä löytyy Pasilan entisestä pääkirjastosta ja Rikhardinkadun kirjastosta.

Emeritusprofessori Timo Vihavainen julkaisi viime keväänä kannanoton painetun sanan puolesta ja informaation hävittämistä vastaan. Hänen kirjoituksensa ”Kirjastojen tehtävä” on perehtymisen arvoinen, ja toivoisin kaikkien informaatioalalla toimivien lukevan sen. Nimittäin kaikella ilmaisulla, vanhentuneellakin, on informaatioarvoa sen selvittäjänä, mitä ihmiset ovat ajatelleet ja mitä mieltä he ovat olleet.

Nykyisin kirjastot kunnostautuvat dokumenttien hävittämisessä kaikenlaisten uudistusten ja tilaratkaisujen verukkeilla. Digitaalisen informaation pysyvyys on heikkoa, sillä formaatit ja lukuohjelmat vanhenevat ja aineisto katoaa bittiavaruuteen palvelimien lopettaessa toimintansa.

Aikana, jolloin kirjat ja kirjahyllyt ovat menettämässä merkitystään sivistyksen ilmaisijoina ja sosiaalisen statuksen tunnusmerkkeinä pidetään TV-ruutuja ja cappucinokoneita, on entistä voimakkaammin puolustettava lukeneisuuden merkitystä ja omaa kieltämme sekä kulttuuriamme.

Näin siksi, että suuri osa sosiaalisessa mediassa nykyisin esiintyvästä raivokkuudesta ja valtamedian harjoittamasta sensuroinnista perustuu vain siihen, että kieltojen vaatijat eivät tiedä mitään, eivät ole malttaneet perehtyä mihinkään, eivät ole lukeneet mitään eivätkä myöskään välitä mistään mitään. Myöskään sivistystoimen johdossa eivät ole koulutetuimmat eivätkä oppineisuutensa osoittaneimmat henkilöt vaan poliittisilla palkinnoilla virkoihin puliveivatut tyypit.

Sama ilmiö vaivaa yliopistoja, joissa ei enää syvennytä kirjoihin vaan googletetaan ja tuotetaan artikkeleita ja muuta irrallista kertakäyttötietoa vailla kokonaisymmärrystä ja vahvaa teoriaa.

Paperikirjoja voidaan lukea kynttilänvalossa senkin jälkeen, jos hallitus jonain päivänä päättää siirtyä sähköttömään yhteiskuntaan. Pelkän digi-informaation varassa toimiva yhteiskunta astuu silloin pimeälle keskiajalle.

Perussuomalaisten vastainen propagandakoulu

Perussuomalaisten varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari otti kantaa tärkeään asiaan julkaistessaan kansalaispalautetta, jossa eräs lukiolainen kertoi, kuinka oppilaita ohjataan persuvastaisiksi. Heille tähdennetään kouluopetuksessa, miksi ”Perussuomalaisia ei tulisi kannattaa”.

Kiistelyn taustan muodostaa tällä kertaa tamperelaisessa koulussa toteutettu ”Taidekaari”-projekti, josta koulun rehtori ja Tampereen kaupungin kasvatus- ja opetustoimen johtaja Kristiina Järvelä ovat todenneet, että töiden pitää olla ”kantaa ottavia”, eikä ennakkosensuuria tule suosia.

Muotoilu paljastaa tehtävänasettelun olleen yhteiskunnallisesti tavoitteellista.

Instagramissa julkaistussa eräässä oppilastyössä Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto (vihr.) esitettiin maahanmuuttoa ”Suomeen” suosivina ”hyviksinä” ja Jussi Halla-aho sekä Laura Huhtasaari puolestaan pakolaisia ”kuoleen” lähettävinä ”pahiksina”.

Koulu oli itse alun perin julkaissut yhdeksäsluokkalaisten työt Instagramissa mutta sittemmin jälkikäteissensuroinut ne omin toimin, mikä kertoo vastuun hiipimisestä mieleen. Töiden julkaisun oikeutus on joka tapauksessa pelkkä vähäarvoinen muotoseikka, josta kohisemalla koetetaan peittää asioiden ydin.

Olennaista on, että oppilaille on hankkeen kautta luotu voimakas presuppositio siitä, miten asioita pitää kuvata. Irvikuvien tuottaminen perussuomalaisista on helposti tarjolla, sillä median ja koulun asenneilmapiirissä oppilaat ehdollistetaan voimakkaalle ristiriidalle, jossa tuputettu maailmankatsomus johtaa tunteelliset vetoomukset ja oppilaiden järkiperäiset näkemykset konfliktiin.

Huhtasaaren siteeraama lukiolainen kirjoitti: ”Opettajat todellakin ohjailevat tai suorastaan käännyttävät ’väärän’ poliittisen mielipiteen omaavia ’oikeaan’ suuntaan. [...] Opettaja on saattanut esimerkiksi yhteiskuntaopin tai historian tunnilla luetella syitä, miksi Perussuomalaisia ei tulisi kannattaa.”

Hän myös jatkoi: ”Valitettavasti esimerkiksi minä henkilökohtaisesti en aina uskalla tuoda omia mielipiteitäni esiin oppitunneilla poliittisista aiheista keskusteltaessa, koska pelkään sen olevan opettajan mielestä olevan ’väärin’. [...] Yläkoulussa meille jaettiin teos ’Meidän kaikkien tulisi olla feministejä’, jota pidin vähintäänkin kyseenalaisena. Mielestäni nykyinen feministiliike on muuttunut siitä, millaiseksi se aikanaan tarkoitettiin; parantamaan naisten oikeuksia. Nykyään se tuntuu keskittyvän enemmän miesten oikeuksien sortamiseen ja vähäpätöisyyksiin, minkä vuoksi itse en ole feminismin kannattaja. Äidinkielen opettajamme tituleerasi itseään feministiksi, ja yritti suoranaisesti käännyttää meitä oppilaita myös siihen suuntaan.”

Oppilas siis kokee voimakasta dissonanssia, jonka hän pyrkii ratkaisemaan alistumalla tai mielistelemällä opettajien näkemyksiä sekä välttyäkseen näin arvosanojen heikennyksiltä tai opettajien hyväksynnän menetyksiltä.

Kyseinen ehdollistaminen on oppilaiden hyväksikäyttöä ja altistamista poliittisen propagandan kohteeksi. Se ei ole missään tapauksessa hyväksyttävää sen enempää eettisesti, pedagogisesti kuin psykologisestikaan.


Perussuomalaisten mustamaalausta helpotetaan ”taiteen” keinoin

Perussuomalaisiin kohdistuvaa vyörytystä on helppo harjoittaa kouluopetuksessa, kun pöytä katetaan mustavalkoisilla tehtävien asetteluilla. Asiat siirretään tiedollisesta viitekehyksestä taiteelliseen, ja älyllisten tarkastelutapojen sijaan tilalle tarjotaan esteettistä, kuten kuvittamista.

Kognitiivisten ja rationaalisten tarkastelutapojen sijaan käytetyt emotionaaliset ja affektiiviset lähestymistavat tuottavat sitten tunteiden ja mielikuvien mukaisia tuloksia ja ”vaihtoehtoisia todellisuuksia”. Niin käy aina, kun estetiikka ja ”taide” toimivat politiikan menetelminä.

Tiedollinen tarkastelu toisi esiin, että Halla-aho ja Huhtasaari ovat toimineet moraalisesti oikein pyrkiessään estämään pakolaisten matkaan lähtöä Välimeren yli Eurooppaan ja ”Suomeen”. Esimerkiksi Italian ja Libyan rajanvalvontasopimuksen tuloksena hukkuminen Välimerellä tilapäisesti loppui ja ainakin väheni merkittävästi.

Kieroa on, että valtamediassa Huhtasaaren esittämää koulutyön politisoitumista koskevaa kritiikkiä koetettiin kääntää nurin. Ylen toimittaja Anu Leena Koskisen jutussa ongelmana pidettiin Huhtasaaren puuttumista koulujen opetukseen, ja häntä säesti Tampereen sosiaalidemokraattinen apulaiskaupunginjohtaja Johanna Loukaskorpi.

Tosiasiassa Huhtasaari oli arvostellut tapaa, jolla opettajat ja heidän opetuksensa ovat politisoituneet. Kouluopetus ei ole mikään koulujen sisällä päätettävä asia, sillä jo kasvatuksen käsite on voimakkaasti ideologinen, kun pohditaan, mihin oppilaita on tarkoitus kasvattaa. Tendenssien ja agendojen mukaiseen opetukseen puuttuminen on siis oikein.

Uuden Suomen politikoinnista näyttöä antoi puolestaan päätoimittaja Markku Huuskon kirjoitus, jonka mukaan ”Laura Huhtasaari veti alaikäiset politiikkansa välineeksi”, vaikka asia oli päinvastoin. Huhtasaarihan kritisoi tapaa, jolla opettajat manipuloivat ja indoktrinoivat oppilaita kouluopetuksessa!

Täysin koulutettuna sosiaalipsykologina rohkenen epäillä, että oppilaiden mielikuvamaailman muokkaus ei toimi, kuten ei myöskään median harjoittama mielipiteiden manipulointi. Sen sijaan ne herättävät voimakkaita defensioita erityisesti sen ikäisten keskuudessa, jotka muutenkin kapinoivat kaikkea tuputusta vastaan.


Monikultuurinen koulu: opetusjärjestelmää läpäisevä ideologia

Tapaus on oire laajemmasta symptoomista, nimittäin monikulttuurisesta koulusta.

Nykyinen monikulttuurinen koulu tuo mieleen Pirkkalan marxilaisen peruskoulukokeilun, jonka kautta kouluista yritettiin poistaa kaikki sellainen, mikä kulttuurissamme on suomalaista. (Aiheesta enemmän täällä, täällä, täällä ja täällä sekä dosentti Jari Leskisen kirjassa Kohti sosialismia! Pirkkalan peruskoulun marxilainen kokeilu 1973–1975, Siltala, 2016.)

Monikulttuurisen koulun kautta universaalikommunistisia oppeja, kuten kansallisvaltioiden mitätöimistä ja väestöjen vapaata vellomista, koetetaan juurruttaa oppilaiden tajuntaan myös nykyisin.

Kyseinen ideologia läpäisee koko koulutusjärjestelmää, ja erityisesti se kukoistaa yliopistojen humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla, joiden oppituolit ovat vihervasemmistolaisen värisuoran hallussa: Markus Jäntti (vas.), Heikki Patomäki (vas.), Kimmo Rentola (kom.), Heikki Hiilamo (vihr.), Martin Scheinin (kom.), J-P. Roos (vas.), Vesa Puuronen (vas.), Thomas Wallgren (sd.), Panu Raatikainen (vas.) ja niin edelleen. Luetteloa olisi helppo jatkaa.

Heidän kädestään syövät tendenssitutkijat laulavat samoja lauluja. Yliopistolaitoksesta on tehty vihervasemmiston puoluetoimisto, jossa ”tieteelliselle uralle” valinta ei ole näyttö tai seuraus mistään ”tieteellisestä pätevyydestä” vaan osoitus vihervasemmiston vispilänkaupasta, kun poliittista sitoutumista ja yleisvasemmistolaisia näkemyksiä pidetään akateemisina ansioina. He eivät ole viroissa poliittisuudestaan huolimatta vaan sen vuoksi.

Vihervasemmiston jäsenkirjaprofessorit käyttävät yliopistoja poliittisen propagandatyönsä esiintymislavoina ja henkilökohtaisten kompleksiensa esillepanoon, mikä johtaa tieteen tappioon ja yliopistojen aseman mädäntymiseen tiedon tuottajina.

Lisäksi he istuvat ”tieteellisinä” pidettyjen julkaisukanavien päällä tukkien ne muiden töitä sabotoivalla sensuurillaan sekä repimällä toisinajattelijoiden tutkimuksia kappaleiksi omalla panettelevalla ja ilkeämielisellä tavallaan. Siten he yrittävät saattaa ei-sosialistiset ihmiset akateemisen ansiottomuuden kierteeseen, jos ”julkaisufoorumi” ei ole oikea, siis vihervasemmistolaisten ja feministien kontrollissa ja siten oikeasti väärä. ”Menestyksekäs tieteellinen ura” ja ”affiliaatio” ovat pelkkää vasemmistolaisten slangien, jargonien ja äänenpainojen myötäilyä ja perustuvat sosiaaliseen seuraleikkiin.

Valt. lis. ja Tieteentekijöiden liiton jäsen Mai Allo kirjoitti jokin aika sitten Oikeassa Mediassa istuneensa luennolla, jolla eräs Helsingin yliopiston professori keuhkosi Donald Trumpia vastaan ja arvosteli hänen ulkopolitiikkansa ”sangen värikkäin sanakääntein”.

Normittava, moralistinen ja tuomitseva eetos jää filosofisesti katsoen alkeelliseksi ja ohueksi, sillä se ei selitä eikä auta ymmärtämään, mistä esimerkiksi Trump-ilmiössä on kyse, toisin sanoen yhdysvaltalaisen keski- ja työväenluokan halusta pitää asemastaan ja oikeuksistaan kiinni.

Lisensiaatti Allo on oikeassa kirjoittaessaan, että ”[m]oraalisten ja muiden henkilökohtaisten näkemysten esittäminen – toivottavasti erillään varsinaisista tutkimustuloksista – tulisi sallia joko kaikille tieteentekijöille tai ei kenellekään. Oikeiden ja väärien mielipiteitten valikointi johtaa silkkaan mielivaltaan.”

Monikulttuurisuuden ideologia on hullunkurista, sillä aidon dialektisen paradoksin tavoin se johtaa suureen konformismiin: sopeuttamisen ja mukauttamisen vaatimuksiin, valinnan vapauden pois korventamiseen, rajoituksiin, sensuuriin ja sietokyvyn koetteluun, joiden tuloksena on kulttuurinen monoliitti.

Suomi 100 ja telefoni Afrikassa

Kun Suomen itsenäisyyden 100-vuotishankeen varoista myönnettiin 30 000 euroa koodaribussin lähettämiseksi Afrikkaan, kansanedustaja Jukka Kopralta (kok.) menivät kahvit väärään kurkkuun. Hän sai kuitenkin kakaistuksi, ”mitä tekemistä tällä on Suomen itsenäisyyden kanssa?”

Suomi 100 -hankkeesta tuettiin 24 500 eurolla myös käänteistä syrjintää edustavaa feminististä projektia ”Naisjohtajat esiin!” ja 50 000 eurolla ”suomalaisuuden uudelleenmäärittelyä”. Viimeksi mainitun tehtävänä lienee edistää monietnistä ja monikulttuurista yhteiskuntaa ja siten romuttaa ulko- ja puolustuspolitiikkamme keskeinen tulos, se, ettei meillä ole suuria kansallisia ristiriitoja eikä kaduillamme ole partioinut vierasperäisiä joukkoja valvontakomission jälkeen. Paitsi nyt, kun heitä on saapunut Lähi-idästä.

Suomalaisten ahdistelemiseen monikulttuurisuuden ideologialla tähdännee myös 2000 eurolla tuettu ”100 vuotta demokratiaa: Suomi juhlii Liberian niemimaalla ja Latinalaisessa Amerikassa” sekä 80 000 eurolla rahoitettu ”Pakolainen”-hanke.

Erään avokätisimmistä panostuksista Suomi 100 antoi pakolaisten hyväksi perustetulle ”Startup Refugees” -hankkeelle, jolle myönnettiin 150 000 euroa. Tunnettuna tuloksena veisteltiin sitten kaarnaveneitä, ja Helsingin Sanomat mainosti tapahtumaa ”desingn-tuotteiden” valmistamiseksi kertomatta verovaroin tapahtuvasta tukemisesta yhtään mitään. Se kyllä kerrottiin, että tuotot menevät maahanmuuttajien taskuihin.

Vastaan nyt Kopran kysymykseen: mitä tekemistä tällä kaikella on Suomen itsenäisyyden kanssa? – Ei mitään. Vien kuitenkin analyysin pitemmälle. Kyse ei ole vain yksittäistapauksista vaan poliittisesta tendenssistä. Myös Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra on perustanut ”Ratkaisu 100” -nimisen hankkeen, jota se sanoo ”haastekilpailuksi” ja jolla se suuntaa miljoona euroa ”osaamisen” parempaan tunnistamiseen ja hyödyntämiseen ”maailmassa, jossa ihmiset ja tieto liikkuvat entistä enemmän”.

Asian voisi lausua niin, että tarkoitus on tukea maahanmuuttoa. Kuten hankkeen sivuilla olevasta videosta voitte havaita, Ratkaisu 100 oli mukana myös edellä mainitussa ”Fair Start -tuotteiden” kyhäämistoiminnassa, joka tapahtui vastaanottokeskuksissa. Moiset rahanpolttoprojektit antavat näyttöä siitä, että maahanmuutto ja monikulttuurisuuden edistäminen aiheuttavat yhteiskunnalle piilokuluja, joiden kautta julkisia varoja valutetaan vierasperäisten hyväksi aivan jatkuvasti.

Kyseisillä näpertelyhankkeilla ei tueta mitään sellaista toimintaa, jolla on arvoa yhteiskuntamme todellisen menestymisen kannalta. Arvokkaalla toiminnalla tarkoitan esimerkiksi kriittistä tutkimusta, johon Sitran ja Suomen Akatemian pitäisi suunnata varoja.

Kansainvälisyyskiiman kuumottamina ne kuitenkin syytävät rahaa vihervasemmistolaisten poliittisiin tendenssitutkimuksiin. Niiden tehtävä on mädättää maamme monietniseksi ja monikulttuuriseksi sekamelskaksi, jossa varoja kuluu yhteiskunnallisten kitkojen voittamiseen ja aikuisille järjestettäviin apukouluihin, ja vapaa-aikana veisteltyjä kaarnaveneitäkin sanotaan ”Fair Start -produktioiksi”.

Afrikan koodaribussi symboloi sitä väärää käsitystä, että Suomi on muka vauras hyvinvointimaa, jolla on varaa ja velvollisuus lähettää kanakopillinen nettinorttejä keskelle pölyistä Afrikkaa ilmentämään kulttuurista ylemmyyttämme ja hyvätahtoisuuttamme. Sinänsä irrallinen ”Telefoni Afrikassa” -opetushanke jäi pelkästään symboliseksi tempaukseksi, eikä siitä ole kenellekään mitään todellista hyötyä.

Tällainen ontto omahyväisyys ja tyhjien tynnyrien kolinasta muistuttava pöyhkeys, jolla velkaisen maan verovaroja törsätään vallan ja vaikutuksen osoittamiseksi, loukkaa Suomen kansalaisia ja niiden hankkeiden perustajia, jotka jätettiin tukematta; joukossa muun muassa ”Demokratian seuraavat 100 vuotta”, ”Finnish roots” ja ”Finnish film festival” -nimiset suomalaisuuteen liittyvät hankkeet.

Suomi 100 -hankkeen leväperäisyys tulee ehkä ymmärrettäväksi joskaan ei hyväksyttäväksi, sillä sen hallituksessa istuvat muiden muassa rap-muusikko Karri Miettinen (Paleface), jonka vasemmistoliittolainen kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki nosti mukaan, ja aivan uunituoreina monikulttuurisuuden edistäjinä myös piispa Irja Askola ja valtiosihteeri Paula Lehtomäki.

Koska en ole rap-musiikin asiantuntija (miten voisinkaan olla, sillä en pidä rap-musiikkia musiikina vaan erään kansanryhmän äänekkäänä valituksena) kysyin muutamalta noin kaksikymmentävuotiaalta henkilöltä, lieneekö Paleface merkittäväkin muusikko ja mitä he ajattelevat hänen musiikistaan. Vastaus oli kautta linjan penseä ja kielteinen.

Paleface (suom. ”kalpeanaama”), jonka nimi pyrkinee viihdyttämään rodullisten piirteiden itseironisoinnilla, tunnetaan parhaiten lausumastaan, jossa hän väitti marsalkka Mannerheimia sotarikolliseksi. Kannanotto johti Perussuomalaisten nykyisen puolustusministerin Jussi Niinistön silloiselle hallitukselle tekemään kirjalliseen kysymykseen, jonka mukaan ”on syytä toivoa, että tämänkaltainen ääriajattelu ei leimaa juhlavuoden suunnittelutyötä”.

Päävastuullinen ohjelmistosta on Suomi 100 -hankkeen pääsihteeri, markkinointimies ja maisteri Pekka Timonen, joka on toiminut myös Helsingin kaupungin kulttuurijohtajana. Poliittisen ja juridisen vastuun asiasta kantaa maan hallitus.

Olen sitä mieltä, että velkaantuvan maan ei pitäisi tukea kerta kaikkiaan mitään hömpötyksiä. Niistä Suomi 100- ja Ratkaisu 100 -hankkeiden rahan roiskimisprojektit antavat varoittavan näytön. Julkisista varoista ei pitäisi tukea mitään kulttuurikekkereitä eikä tendenssitutkimuksia vain siksi, että Eva Biaudet ja Alexander Stubb saavat niistä väristyksiä.

Kirjojen missikisat pahinta populismia

Kulttuurielämämme profeministinen mesimäyrä Jörn Donner valitsi tietokirjallisuuden Finlandia-voittajaksi toimittaja Mari Mannisen teoksen Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret, jossa kerrotaan Kiinan yhden lapsen politiikasta ja sen seurauksista. Niitä ovat hylätyt lapset ja torivauvat, joille etsitään uutta omistajaa. Teoksesta esitettiin lukunäyte myös palkintojen jakotilaisuudessa, ja Donnerin mielestä kirja oli ”riipaiseva”.

Silti (tai siksi) ei pidä peittää näkyvistä, että omassa kulttuurissamme aikuisten ja lasten biologinen jälkeläisyys katkaistaan usein aivan yhtä tietoisesti ja jopa määrätietoisemmin kuin Kiinassa, jossa niin on tehty vain pakosta. Suomen adoptiolaki ja hedelmöityshoitolaki kun takaavat, että lapset eivät enää saa tietää biologista alkuperäänsä myöskään Suomessa, ja äitiyslailla tilanne kenties vielä huononee, kun lapsia tuotetaan kuin teollisuusesineitä.

Palkitseminen onkin käänteinen huonon omantunnon tunnustus, niin kuin moralisoiminen aina on. Maailma koostuu eräänlaisista Veronican muotokuvista, kun yhtäällä paheksutut ilmiöt tulevat toisaalla vastaan yhtä sisäänrakennettuina mutta huomaamattomina. 

Länsimaalaisten kyynelehtiminen kehitysmaissa vallitsevan väestöräjähdyksen tai sen rajoittamisen vuoksi vaikuttaa myös turhalta. Jokainen varmaan tietää, miten lapsia tehdään tai ollaan tekemättä, joten vastuu väestön liikakasvusta kuuluu kehitysmaiden ihmisille itselleen eikä Helsingin Sanomien toimittajille tai nenästä vedetyille lukijoille. Maailman ekologisen tilan kannalta on tuhoisaa, että Kiina on nyt luopunut vuosina 1979–2015 harjoittamastaan yhden lapsen politiikasta.

Varjo-Finlandian jakaminen

Jörn Donner ei ollut kuitenkaan niin helposti johdateltavissa, että hän olisi myöntänyt palkinnon Heikki Aittokosken teokselle Kuolemantanssi – Askeleita nationalismin Euroopassa, vaikka minä sitä pelkäsin ja Helsingin Sanomat teki kirjan eteen paljon töitä.

Osallistun nyt kulttuurikarnevaaliin sen verran, että jaan omasta puolestani Varjo-Finlandian, eli palkitsen ehdokkaista sen, joka mielestäni on harhaanjohtavin, tarkoitushakuisin ja vähiten ansioitunut. Tällöin palkinto kuuluu Heikki Aittokosken kirjalle Kuolemantanssi. Palkinnoksi saa puolueettoman arvion.

Ensin Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokoski kirjoitti kirjan. Seuraavaksi Helsingin Sanomien HS-kustannus tuotti sen. Sitten Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Anna-Stina Nykänen toimi valintaraadin puheenjohtajana kirkas valorengas päänsä yläpuolella sädehtien. Myös palkittu Mari Manninen on Helsingin Sanomien toimittaja, joka palaa pian lasitaloon lukijoille viisastelemaan.

Oikein oksettaa tuo sisäänpäin lämpiävyys. Finlandia-palkitsemista ei voi sanoa kilpailuksi, vaan se on häpeämätöntä omahyväisyyttä ja onaniaa. Ehdokkaita ja ehdokasasettelua kritisoin jo tässä.

Kansallismielisyyden ja nationalismin ero

Myönteistä Aittokosken teoksessa on, että se esittelee myös oikeistolaisiksi sanottujen kriittisten ihmisten näkökulmaa ja kansallista etua edistävien poliitikkojen sekä kansallismielisten liikkeiden toimintaa. Kielteistä on, että kirja tekee tämän kaiken täysin pejoratiivisessa hengessä. Näkökulma on koko ajan ylenkatsova ja samastumista välttelevä. Mustamaalaus alkaa jo kirjan nimestä, joka perustuu sanoihin ”la danse macabre”.

Kirjan rakenne on hajanainen. Siinä siirtyillään poukkoilevasti Terhi Kiemungin puheista Sauli Niinistön muutamien maahanmuuttokriittisten kannanottojen esittelyyn ja liikutaan ristiin rastiin Euroopassa.

Kansallismielisyys sekoitetaan kirjassa nationalismiin. Suomen kielessä ei pitäisi viljellä nationalismin käsitettä, kun puhutaan kansallismielisyydestä, sillä nationalismin käsite yhdistyy liian helposti natsismin käsitteeseen. Suomalaisella kansallismielisyydellä ei ole ollut koskaan kovin läheistä suhdetta keskieurooppalaiseen nationalismiin, eikä ole nytkään.

Suomen kansallismieliset pysyivät jo viime vuosisadalla erillään saksalaisesta natsismista, vaikka saksalaissuuntaus vallitsikin. Sen sijaan Aittokosken kirjassa keskieurooppalainen nationalismi sekoitetaan suomalaiseen kansallisen edun varjeluun toimittajamaisella tavalla, mikä johtaa vellovaan ja epäanalyyttiseen otteeseen.

Yhdistäminen voi olla tahallista, koska se tekee moralisoivan otteen perustelluksi, ainakin näennäisesti. Keskieurooppalainen nationalismi ammensi kuitenkin (1) imperialismista (eli suurvaltapyrkimyksistä), (2) kolonialismista (siirtomaiden valloituksesta) ja (3) rasistisesta rotuopista, mikä erottaa ne suomalaisesta kansallismielisyydestä.

Suomalaisia on turha syyllistää näihin aineksiin perustuvasta nationalismista, sillä kansakuntamme on ollut kahden imperialistista politiikkaa harjoittaneen suurvallan kohde ja maamme niiden astinlauta. Niinpä on myös väärin siirtää syyllisyyden taakkaa nykysuomalaisten kannettavaksi siirtomaapolitiikan synteihin viitaten. Tästä johtuu, että suomalaisilla ei ole velvollisuutta hyvittää kehitysmaiden riistoon perustunutta politiikkaa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottamisella.

Suomalaisten pyrkimyksellä puolustaa omaa paikkaansa maailmassa on kokonaan eri asema ja merkitys kuin siirtomaapolitiikkaa harjoittaneella brittiläisellä, espanjalaisella, hollantilaisella, italialaisella, portugalilaisella tai saksalaisella nationalismilla. Suomalainen kansallismielisyys koostuu (1) kansallisen itsemääräämisoikeuden suojelusta ja sen palauttamispyrkimyksistä, (2) kansallisen taloudellisen edun edistämisestä ja (3) ulkoisen turvallisuuden takaamisesta, joilla on perustelunsa kansakunnan itsejärjestymisessä: sen historiallisessa muotoutumisessa, demokratiassa ja kansansuvereniteetissa. Tätä Aittokosken kirjassa ei kuitenkaan ymmärretä, vaan kaikesta puhutaan ”nationalismin” nimellä.

Vitaali kansallismielisyys

”Kuolemantanssin” käyttäminen vertauskuvana floppasi pahoin. Kaiken isänmaallisuuden lavastaminen makaaberiksi tanssahteluksi, jota selitetään viittaamalla kansallismielisten ihmisten (kuten nyt esimerkiksi Terhi Kiemungin) henkilökohtaisiin ja työväenluokkaisiin taustoihin (s. 102) on pelkkä hämäys. Kansallismielisyyden nousua yritetään tällöin selittää mikrotason ilmiöillä, vaikka kyseessä ovat makrotason ongelmat ja valtionpolitiikan epäonnistuminen EU-tasolla.

Kun kansallismielisten ihmisten huolia arvostellaan morbiideilla kielikuvilla, peitetään ajatussuunnan elinvoimaisuus ja se, että poliittinen oikeisto on tulevaisuuden asialla. Euroopan kansallismieliset kantavat enemmän huolta esimerkiksi taloudellisesta tulevaisuudesta kuin ketkään muut, ja siksi riveissä on paljon nuoria.

Sen sijaan kalman löyhkä on levinnyt kommunismin aatteellisesta komerosta passiivisten demaritelevisionkatsojien kotisohville kapitalismin haamun tussautellessa kuolonkaasuaan Euroopan yllä. Sitä minä kutsun internatsismiksi: pakkokansainvälistämiseksi.

Syynä Euroopan huonoon tilaan ovat myös ne loperöliberaalit, jotka ovat avanneet rajat ja siten tuottaneet maahanmuutto-ongelman sekä saaneet kansallisvaltioiden asukkaat puolustamaan kotimaitaan. Varsinaisen kuolontanssin ensiaskelet ovat ottaneet Alexander Stubbin tapaiset idealistit (jolta Helsingin Sanomat tilasi ylistävän arvostelun Aittokosken teoksesta). Tanssiin kutsun tuohon pyörähtelyyn ovat esittäneet talouselämän pankkiparonit, jotka ovat bailanneet pilkkuun asti peilipallon alla Frankfurtissa.

Tästä kaikesta johtuu, että Aittokosken kirjan lukunauha on punainen, kun taas omissa kovakantisissa kirjoissani se on sininen tai valkoinen.

Kirjojen missikisat

Kirjallisuuspalkintojen jakaminen on toimintaa, jolla valintaraadit ja valitsijat koettavat nostaa omaa arvovaltaansa. Tämä on puhdasta populismia, ajateltakoonpa sitten Finlandia-palkitsemista tai Nobel-komitean halua muuttaa maailmaa.  Ja kuinka peittelemättömästi palkintoja käytetäänkään kirjojen markkinoinnissa!

Kirjojen kauneuskilpailut ovat tietenkin vain pieni ongelma verrattuna Euroopan unionin, rahaunionin, liittovaltiopolitiikan, Schengenin sopimuksen, taakanjakotavoitteen ja monen muun poliittisen virheen aiheuttamiin valtaviin tosiasiallisiin ongelmiin, joista esimerkiksi Aittokosken kirjalla ei ole mitään rakentavaa sanottavaa saati että kirjoittajalla olisi esittää jokin oma vaihtoehto. Kansallismielisillä tuo vaihtoehto on, kunhan viesti kuultaisiin eikä sitä vääristeltäisi.

Tietokirjallisuutena esiintymään pyrkivässä propagandakirjallisuudessa leimallista on teosten jääminen pelkästään journalistiselle, esittelevälle ja kuvailevalle tasolle. Suuri osa nyt framille nostetuista teoksista on toimittajien hätäisesti kirjoittamia. Teksti ei hengitä, lauseita ei ole muotoiltu, eikä niissä tavoiteta esseille ominaista ajatuksen syvyyttä. Filosofinen tai aatteellinen kokonaishahmotus puuttuu, ja siksi nykyisen tietokirjallisuuden ote jää usein irralliseksi.

Tämä pätee suureen osaan maassamme julkaistavaa tietokirjallisuutta. Myös tieteelliset kirjat ovat usein pelkkiä artikkelikokoelmia tai yhteisjulkaisuja, joilla on useita kirjoittajia, ja tulos on silppuinen.

Hyvä kirja ei vanhene. Sen sijaan raportoivat teokset vanhenevat nopeasti. Ne tuottavat kertakäyttötietoa, joka on aikaan sidottua ja ”keskustelevaa”. Laadukasta akateemista proosaa ja esseitä kohtaa entistä harvemmin, mikä voi liittyä myös siihen, että ihmiset eivät enää juurikaan lue kirjoja. Kun lukija puuttuu, puuttuvat myös kirjoittajat. Tämä on tietenkin vahinko koko kulttuurin kannalta.

Mainittakoon, että sain juuri äsken lahjaksi YTM, HuK Tapio Holopaisen kirjan Islam ja Suomi, joka selvästi ylittää journalistisen tason. Teos on ensimmäinen yleisesitys Suomen ja islamin suhteista, perustuu tietoon, kysyy olennaiset kysymykset ja esittää niihin vastaukset. Finlandia-ainesta! Kiitoksia kirjoittajalle kovasti.

Mistä Guggenheimin kenkä puristaa?

Muutamissa arvioissa on antauduttu epäilemään, että syynä Guggenheim-museon vastustamiseen Suomessa olisi säätiön ja taidelaitoksen ”ulkomaalainen nimi”. Näkemys sisältää oletuksen, että kritiikki johtuisi epäluulosta toimijan vierasperäistä taustaa kohtaan. Yhtä hupsua olisi väittää, että Guggenheimin kannatus puolestaan johtuisi pelkästä vieraskoreudesta tai häpeästä sanoa ”kiitos, mutta ei kiitos”.

Kyseisenlaiset selitykset himmentävät sen, mistä kannatuksessa ja vastustuksessa oikeasti on kyse. Epäily antaa tosin aavistuksen siitä, että kiista liittyy kannattajien ja vastustajien sosiaaliseen taustaan. Sitä kuvastaa myös voimasuhteiden jakautuminen oikeisto–vasemmisto-akselilla niin, että porvaristo kannattaa, kun taas vasemmisto ja perussuomalaiset vastustavat. Tällöin olisi pääteltävä, että kiista on vahvasti symboloitunut: sen kautta esitetään syvästi vertauskuvallisia kannanottoja siitä, mikä on tärkeää ja mikä ei, ja kiistalla on puhutteleva sosiaaliluokkastrateginen ilme.

Tosiasiassa kyseiset imaginaariset seikat eivät ratkaise asiaa. Kyse on karkeasti ottaen kahdesta muusta: rakentamispolitiikasta ja rahasta.

Etelärannan tontti ja koko Eteläsataman uudelleen suunnittelu (toisin sanoen Kirjava Satama -kilpailusta alkanut ja nykypisteeseen edennyt kokonaishanke) on kaupungille ja valtiolle valtava ongelma. Pulmana on, mistä saada paikalle tarpeeksi arvokkaan oloisia rakennuksia, kun mitään halpahallejakaan siihen ei sopisi pökätä.

Maamme on pääomaköyhä, eikä mistään tunnu löytyvän resursseja investointeihin. Niinpä poliitikot tarttuvat ehdotukseen, jossa yksityistä rahoitusta on edes jonkin verran tarjolla, jotta kaupunkiamme saataisiin kehitettyä ja rakennettua.

Tällä tavoin rakennettiin aikoinaan myös Kampin kauppakeskus, jonka omistajaksi tuli yksityisen britti-investoijan lisäksi The Royal Bank of Scotland (ja hyvä sijoitus se olikin, kun arvo nousi sata miljoonaa parissa vuodessa). Minun puolestani Guggenheim voidaan mainiosti rakentaa yksityisellä ja tarvittaessa ulkomaalaisella rahoituksella. Operationaalisiin toimintamenoihin valtio ja kunta voisivat osallistua, mutta vain samassa mittakaavassa kuin muidenkin museoiden pyörittämiseen.

Sen sijaan rakentamiskulujen kattamiseen ei valtion tai kunnan tule lähteä mukaan myöskään velkojen takaajana, koska siitä voi koitua lasku, joka on suurempi kuin Suomen kaikkien museoiden yhteenlasketut menot vuodessa. Rahan ratkaisevasta roolista kertoo se, että oikeisto ja vasemmisto ovat löytäneet toisensa juuri tämän talouskuvion ympäriltä. Sekä Wille Rydman että Paavo Arhinmäki ovat kaivelleet esiin papereita, joissa julkisen rahoituksen osuutta on pyritty naamioimaan ”yksityiseksi”.

Jo sitäkin on ihmetelty, miksi valtionyhtiöt ylipäänsä ovat Guggenheimin rahoittamisessa mukana. Selitys on kuitenkin yksinkertainen. Esimerkiksi Finnairilla on matkailualan toimijana asiassa suuret intressinsä, samoin kuin Eteläsatamasta liikennöivillä laivayhtiöilläkin.

Helsinki on Kaukoidän-matkailijoiden reitillä ja yksi liikenteen solmukohta Euroopan ja Aasian välillä. Monet ovat huomanneet, että ruotsinlaivojen nykyisistä matkustajista huomiota herättävän suuri osa on Kaukoidästä saapuneita ja ohitse kulkevia välilaskun tekijöitä, jotka Euroopassa käydessään poikkeavat myös Helsingissä ja Tukholmassa. Tämän merkiksi Katajanokalla on pyörinyt jo muutaman vuoden ajan Finnairin maailmanpyörä. Ei siis ihme, että Finnairissa ollaan kiinnostuneita Guggenheimista, josta toivotaan turistirysää aasialaisille tai Euroopasta Kaukoitään suuntaaville turisteille.

Guggenheimia ei pitäisi tendenssimäisesti kannattaa eikä vastustaa, vaan asia pitäisi nähdä laajemmassa viitekehyksessä. Tontille olisi syytä rakentaa jotakin näyttävää ja monumentaalista, mutta rakentaminen pitäisi rahoittaa samaan tapaan kuin Jätkäsaaren tornihotelli: yksityisellä pääomalla. Tällöin ei ole väliä sillä, tuleeko rahoitus ulkomailta, kun valmista rakennusta itseään ei voida kuitenkaan rohmuta täältä ulkomaille (sillä kurjalla tavalla, jolla työpaikat ja pääomat ovat kaikonneet Suomesta).

Omasta mielestäni olisi hyvä, että Eteläsataman rakentaminen saataisiin näin käyntiin. Sen sijaan aiotun suuruisilla taloudellisilla velvoitteilla kaupunkia tai valtiota kohtaan ei hankkeeseen pidä edelleenkään lähteä.

Aiempi analyysini hankkeen taustoista tässä.

P. S. Mitä tuohon nimiasiaan tulee, ei Guggenheim ole muuta kuin pelkkä nimi, ja museotoimintansa arvo on lähinnä sen brändissä. Voitaisiinko paikalle rakentaa täsmälleen suunnitellun kaltainen pytinki, joka nimi olisi Virtasen taidemuseo?

Guggenheimin salaisuudet

Solomon R. Guggenheimin nimeä kantava taidemuseosuunnitelma on jälleen nostettu kulttuurikanojen kalmistosta Etelärannan tontille kummittelemaan. Harmiton tämä haamu ei ole, sillä helsinkiläisille on luvassa jopa 80 miljoonan lasku, mikäli museo rakennetaan.

Ylen uutiset kertoi tänään, että Helsingin kaupunki ja Guggenheim Helsingin Tukisäätiö ovat valmistelleet salassa uuden esityksen taidemuseon perustamiseksi Helsinkiin. Pohjana on säätiön vuonna 2013 julkaisema ehdotus, jossa kaupunki, valtio tai toinen niistä maksaisi noin puolet 120–140 miljoonan kokonaishinnasta. Nyt säätiö on saanut kasaan 66 miljoonaa yksityistä rahoitusta, jonka se toivoo jouduttavan läpimenoa.

Hanke etenee kaupunginhallituksen kokoukseen hihat palaen. Sitä käsitellään jo ensi maanantaina 7.11., ja lopullisen päätöksen tekee valtuusto 30.11. Edellisen kerran hanke kaatui 2012, ja soisin sen kaatuvan esitetyn rahoitusmuodon vuoksi nytkin.

Miten kaupunkia ja valtiota koukutetaan?

Kaupunkia ja valtiota säätiö koetti koukuttaa viime vuonna järjestetyllä arkkitehtuurikilpailulla, jonka voitti ranskalainen ehdotus. Kilpailu järjestettiin, koska säätiössä tiedetään, että suomalaisessa rakentamispolitiikassa suunnitellaan ensin ja päätetään vasta sitten. Näin tehdään, jotta syntyisi vaikutelma, että asiasta on jo päätetty, eikä hankkeesta voida enää perääntyä. Kilpailun voittanut Moreau Kusunoki Architect sai palkinnoksi 100 000 euroa. Viisi muuta finalistia sai kukin 55 000 euroa. Rahaa on siis palanut jo.

Minä en vastusta taidetta enkä sen tukemista tai toimintaedellytyksiä. (Kuinka helppoa onkaan lavastaa taidemuseon vastustajat ”taantumuksellisiksi”?) Mikäli valtiolla tai kaupungilla on 80 miljoonaa taiteen tukemiseen, suosittelen sen suuntaamista suomalaisille taiteilijoille, jolloin se päätyy kotimaisen taiteen hyväksi. Tämä olisi oikeaa taiteen tukemista.

Sen sijaan vastustan julkisen rahoituksen käyttöä kosmopoliittisen toimijan omistamaan ja hallinnoimaan rakennusprojektiin, joka on sitä paitsi korkean riskin hanke perustaessaan tulonsa pelkästään museon kävijäennusteeseen. Laskua pidentävät parikymmenen miljoonan pintaan nouseva lisenssimaksu, rakentamisen aikana tapahtuva hinnannousu ja valtion osuudeksi määritelty 1,3 miljoonan vuotuinen tuki.

Kannatan lämpimästi Guggenheim-museon rakentamista Eteläsatamaan, jos se voidaan toteuttaa pelkästään yksityisellä rahoituksella, aivan kuten Jätkäsaareen noussut Clarion-tornihotelli. Mutta myöskään Clarionin tapauksessa kaikki ei ole aivan selvää.

Asia, josta media ei jostakin syystä paljoa puhu, on että Vantaan Aviapolikseen noussut Clarion rakennettiin suomalaisten eläkeläisten rahoilla, sillä kiinteistön omistaa Keva, ja vain sen käyttäjänä toimii hotelliyritys. Eläkeyhtiö Keva on toki muodollisesti yksityinen taho, mutta se nojaa varainhankintansa veron kaltaiseen eläkemaksuun.

Rakentamispoliittisesti ja asuntopoliittisesti katsoen tämänkaltaisella rahoituksella pitäisi rakentaa ihmisille koteja eikä tuhlata varoja huorien ja liikemiesten majapaikkoina toimiviin hotelleihin. En ainakaan minä halua Helsingistä mitään Las Vegasia (aihe kuuluu tähän, koska myös Las Vegasissa on ollut Guggenheim, samoin köyhässä Meksikossa, josta tehdään jatkuvia sosiaaliluokkaretkiä Yhdysvaltoihin).

On mahdollista, että myös Guggenheimin Helsinki-hankkeeseen on piilotettu julkisen talouden rasitteeksi koituvia kuluja ja riskejä. Rakentamista kannattava elinkeinoministeri Olli Rehn ilmoitti budjettiriihessä ajavansa 40 miljoonan ”vivuttavaa” osarahoitusta museolle. Hän ei kuitenkaan täsmennä, mitä hän tarkoittaa ”vivuttamisella”, mutta ainakin velkavipurahastoissa piilee suuria riskejä. Tämä on samanlaista unelmahöttöä Olli Rehniltä kuin eilinen hiilen käytön kieltolakiesityskin.

Riskejä piilee myös rahoitusmallissa, jossa valtio tai kaupunki toimivat takaajina. Kuinka helppoa onkaan hakea rakennusliike konkurssiin kesken rakentamisen ja kääntää lasku takaajien piikkiin?! Kesken oleva hanke pitää joka tapauksessa saattaa valmiiksi, joten myös jatkossa kulut kaatuisivat kaupungille tai valtiolle.

En halua Guggenheimista uutta porkkanajunaa, jonka kulut ovat nousseet noin 30 prosenttia suunnitellusta. Raiteiden loppupäässä oleva lopullinen hintalappu ei näy vielä moneen vuoteen. Yhteistä Guggenheimille ja länsimetrolle on lisäksi se, mistä niihin saataisiin maksavia asiakkaita. Ihmisten joukkokäyttäytyminen kun on usein ennustamatonta ja arvaamatonta pilettihintojen lähdettyä lentoon.

Museohankkeen junttaaminen on myös poliittisesti arveluttavaa. Haamu iski tällä kertaa takaapäin, sillä asiasta järjestettiin yllättävä tiedotustilaisuus, jossa kaikki oli junailtu salassa valmiiksi. Valmisteilla olevat asiakirjat eivät yleensä ole julkisia, paitsi asianosaisia koskien, mikä herättää kysymyksen, eivätkö maksajiksi aiotut kansalaiset olekaan asianosaisia.

Miksi Guggenheim kampeaa itseään Helsinkiin?

Miksi sitten Guggenheim-säätiö haluaa museon nimenomaan Helsinkiin? Kerron teille salaisuuden. Säätiö haluaisi museon oikeastaan Pietariin, koska se pyrkii kilpailemaan Eremitaašissa kävijöistä. Säätiö näkee modernin taiteen museon ja Eremitaašin yhtenä matkailullisena kokonaisuutena ja katsoo niiden täydentävän toisiaan.

Venäjän huonon ja epävakaan poliittisen tilanteen vuoksi se ei kuitenkaan investoi entiseen Leningradiin, vaan haluaisi museonsa tänne. Helsingin Guggenheim nähdään siis osana kesäistä matkailukokonaisuutta, jossa helmikanat lillutelevat loistoristeilijöissä Itämeren pääkaupunkeja kiertäen. Tällä strategialla Guggenheim vieraili hetken myös Vilnassa, tosin huonolla menestyksellä.

Näyttö Euroopan-toiminnan kannattavuudesta on ollut poikkeuksetta negatiivista. Säätiön kokonaistalous on laskenut pulkkamäkeä jo pitkään. Berliinin Guggenheim suljettiin 2012 viisitoista vuotta jatkuneiden talousvaikeuksien jälkeen. Museossa vieraili toki 2 miljoonaa kävijää vuodessa, mutta 40 miljoonan vuosituristin Berliinissä, jonka metropolialueella asuu noin 5 miljoonaa ihmistä, se on vähän. Venetsian Guggenheimissa on käynyt vain vaatimattomat 400 000 kävijää vuodessa, mikä on surkea tulos renessanssin tyyssijana pidetyssä kaupungissa, jossa vierailee keskimäärin 60 000 turistia päivässä!

Helsingistä ei saa koskaan tehtyä New Yorkin kaltaista turistirysää, eikä Helsingistä tee myöskään Abu Dhabin kaltaista pääomamagneettia se, vaikka rantojamme rikastutettaisiin kymmenellä Guggenheimilla. Sekä New Yorkin että Abu Dhabin Guggenheimeissa pääsymaksut ovat varsin tylyjä.

Niinpä säätiö pitää esillä vain Bilbaon sivukonttorinsa menestystä, joka selittyy Espanjan valtion Baskimaalle osoittamilla valtavilla tuilla ja sillä, että Bilbao on rantalomakaupunki, jossa turistit suuntaavat kulkunsa ilmastoituun museoon viilentymään. Lisäksi Bilbaossa ei ole nähtäväksi juuri mitään muuta.

Mutta kuka tulisi Helsinkiin vain mennäkseen käymään Guggenheimissa? Täällä Guggenheimia ei voida yhdistää matkailukokonaisuuteen, ellei nyt ajatella noita Pietarin-turisteja. Helsingin museota koskevalta 550 000 vuosikävijän arviolta katoaa pohja.

Helsingin kauppakamaria ja Stockmannia edustavan Björn Teirin näkemys, että museon myönteinen talousvaikutus Helsingille olisi noin 41 miljoonaa euroa vuodessa ja työllistävä kokonaisvaikutus 500 henkilötyövuotta, ovat täysin epäuskottavia. Arviot perustuvat The Boston Consulting Groupin Solomon R. Guggenheim -säätiölle tekemiin laskelmiin, joista puuttuu tärkein, eli todistelu.

Sama pätee imagovaikutusten muuntamiseen kassakoneen kilinäksi. Guggenheimin on kaavailtu ”nostavan kaupunkimme kansainvälistä profiilia”, edustavan ”investointia tulevaisuuteen” sekä ”houkuttelevan ulkomaisia sijoittajia”. Rahojaan rakastavat sijoittajarealistit voi nähdäkseni tehokkaimmin karkottaa laittamalla johtava puppulausegeneraattori Pekka Himanen kävelemään heitä kohti, ja tämä meillä jo on.

Näen Guggenheim-hankkeelle käyttöä lähinnä poliittisena sähköjäniksenä, joka nostetaan pöydälle huomiota keräämään aina, kun on tarpeen peitellä jotakin samanaikaista suurempaa mullistusta, kuten yliopistoleikkauksia tai tuen vähentämistä kulttuurielämältä. Guggenheim toimii siis kuin pesusieni, joka imee ja vaimentaa kansalaisten katkeruuden ja jolla voidaan pyyhkiä pöytä.

Guggenheim-säätiö puolestaan voi kokea vetotekijänä suomalaisten poliitikkojen anteliaisuuden ja taintumisen heti, kun lausutaan taikasana ”kansainvälisyys”.

Juha Sipilä ja Timo Soini ovat oikeassa torpattuaan valtion rahoituksen hankkeelta. Myös minä kannatan rakentamista, mutta vain, jos se voidaan toteuttaa ilman valtion tai kunnan rahoitusta. Tässä tapauksessa kaupungin on luovutettava Guggenheimille kohtuullista korvausta vastaan Etelärannasta tontti määräajaksi.

Minun räppini Cheekistä

Joukkokäyttäytymistä analysoivan sosiologian piirissä on ajateltu, ettei ihmisyksilö kannata suosikkiaan välttämättä siksi, että tähtönen olisi hänen omasta mielestään hyvä, vaan siksi, että suosikin perään kiljuminen lisää hänen omaa arvostustaan suosiota osoittavassa ryhmässä.

Tämän mukaan esimerkiksi Pia ei tykkää Elviksestä siksi, että hän oikeasti pitäisi hänen musiikistaan, vaan siksi, että muutkin tekevät niin. Osoittaessaan epäsympatiaa Elvikselle hän saisi fanilauman vihat silmilleen, kun taas kannattaessaan Elvistä hän itse pääsee osalliseksi koko faniryhmän hyväksynnästä ja suosiosta.

Taustalla vaikuttaa ihmisen taipumus välttää ristiriitoja ja halu ratkaista konflikteja, mitä puolestaan selitetään psykologisilla dissonanssiteorioilla. Jos Pian kaveri Mia tykkää Elviksestä, mutta Pia itse alun perin ei, Pian ja Mian välille syntyy helposti eripuraa. Pia voi ratkaista ristiriitatilanteen panemalla välit poikki Mian kanssa, tai sitten hän voi valita helpomman tien, eli alkaa Mian tavoin tykätä Elviksestä.

Ongelman muodostaa, jos Pian ja Mian välille syntyy kilpailua Elviksen heitä kohtaan osoittamasta suosiosta. Fanilauma voi ratkaista tilanteen vaatimalla yhdenmukaista käytöstä ja sulauttamalla minuuden korostamispyrkimykset sosiaaliseen koheesioon. Samaan tapaan feministit tuomitsevat prostituution estääkseen tynnyriä vuotamasta siitä, mistä lauta on matalin, eli pidättääkseen seksiä heteromiehiltä ja nostaakseen vaikean tavoitettavuuden kautta omaa arvoaan sosiaalisen vaihdon markkinoilla.

Artisti puolestaan ratkaisee kilpailuongelman julistamalla tasa-arvoa ja antautumalla ”ihan tasavertaisesti” kaikkien kannatettavaksi. Juuri siksi suosiosta riippuvaiset taiteilijat vinkuvatkin kaikkialla tasa-arvon perään, sillä heidän oma roolinhallintansa on sosiodynaamisesti riippuvaista siitä, ettei heidän faneistaan kukaan nouse ylitse muiden.

Dissonanssiteorioilla voidaan, paitsi selittää pop- ja rockartistien suosiota, myös valaista poliittistenkin henkilökulttien syntyä. Huvittavinta on, mikäli suosion kohteet eivät ole objektiivisesti kovin hyviä, tai he ovat kerrassaan samantasoisia ilman, että heidän välillään olisi juuri mitään eroa.

Tällaista tilannetta valaisee diskoissa ja kaiken maailman flow-festareilla soittelevien DJ:den suosio. He pyörittelevät pääasiassa muiden tekemiä levyjä. Homman osaa periaatteessa kuka vain, mutta silti muutamia pidetään ylivoimaisesti toisia parempina ja heidän tekemiään ”settejä” ylistetään alan palstoilla ja kehutaan, kuinka juuri heidän reiveissään vallitsi mitä parhain tunnelma!

Näin on vain siksi, että niin on sovittu. Tapahtumien osallistujat itse luovat tilaisuuksiin (ainakin näennäisesti) hyvän fiiliksen sopimalla, että juuri tämän artistin konsertissa on pakko olla hyvä viilinki. Kyseisten tähtösten kautta ilmaistaan siis sosiaalista yhteenkuuluvuutta eikä musikaalista makua tai arvostelukykyä.

Kun entinen ministeri Paavo Arhinmäki haukkui rap-artisti Cheekin (oikealta nimeltään Jare Henrik Tiihonen) julkisessa puheenvuorossaan, hän otti melkoisen riskin. Hän osoitti ryhdikkyyttä ja suoraselkäisyyttä erottautumalla huippusuositun Cheekin kannattajakunnasta. Samalla hän sanoutui irti suosijoiden kuoroon liittymisen tuomasta todennäköisestä lisäkannatuksesta. Olisihan myös poliitikolle järkevää mennä jonkun itseään suositumman taakse ja suhtautua myötäsukaisesti hurmokseen, kun sitä kautta voisi välttää dissonanssia ja päästä apajille kannatusnosteesta. Älyllisyyden osoittaminen yleensä vie enemmän ääniä kuin tuo.

Arhinmäki otti riskin myös vilauttaessaan sateenkaarilippua Moskovan MM-kisoissa, vaikka lippu olikin pieni ja vain hänen avustajansa ehti ottaa siitä kuvan. Suomen media pyrki selittelemään Arhinmäen diplomaattisesti arveluttavana pidettyä tempausta parhain päin koettamalla lavastaa hänestä ”yleisesti arvostelukyvyttömän”.

Juuri siksi tiedotusvälineissä korostettiin hieman myöhemmin, miten ministeri erehtyi myös juopottelemaan Sotšin antigay-olympialaisten pronssimitalijuhlissa. Kun tätä huudettaisiin niin, että se varmasti kuuluisi Tehtaankadulle asti, Venäjän suurlähetystössä voitaisiin päätellä miehen olevan turvallisesti hullu. Tämä oli lähes huomaamatonta ja medialle niin tyypillistä Venäjän lepyttelypolitiikkaa yhtä kaikki; tosin myöhempi historia on osoittanut sen tehottomaksi.

Mutta ei Arhinmäki hullu ollut vaan hyvin järkevä. Kunpa mies saataisiin vielä kannattamaan Natoa ja ydinvoimaakin ja vastustamaan laitonta maahanmuuttoa.

Entä sitten Cheek, joka keräsi kaksi stadionillista yleisöä? Hänen suosiotaan voidaan selittää toki muillakin tekijöillä kuin dissonanssiteorian johdelmilla. Keski- ja työväenluokkainen nuoriso kantaa rahansa tälle hyvinvointihamsterille, jonka ”bling-bling”-rapista Arhinmäki ei pidä, sillä antaahan se kurjuudessa eläville nuorille toivoa, kun näkee edes yhden menestyvän! Tällöin suosikkimaskotti toimii projektion kohteena.

”Oi kaunis Johanna, älä usko marsuihin, mairesiin omahyväisiin”, sanaili jo Ismo Alanko Pornografiaa-laulussaan, mutta silti muutamat uskovat.

Cheekin puheet huonoista ajoistaan ja paremmasta tulevaisuudestaan vetoavat nimenomaan niihin nuoriin, joilla menee keskimääräistä kehnommin. Hän siis tarjoaa samastumisen kohteen teiniangstista kärsiville. Cheek on ottanut käyttöön kovat aseet, sillä hän myös tuhoaa omaisuutta vallan ja vaikutuksen osoittamiseksi, aivan kuten potlatch-intiaanit aikoinaan. Tuhlaahan hän teineiltä keräämiään varoja loistoautoihin, joista yhden hän romutti ajaessaan Bentleyllä päin Hakaniemen siltaa matkalla työväenluokan asuinalueelle Helsingissä.

Siloposkinen Cheek herätti Paavo Arhinmäessä ristiriitaisia tunteita kenties siksi, että hän muistuttaa saunapuhdasta kokoomusnuorta, vaikka rap on alun perin mustan väestön hikistä protestimusiikkia, joka on kotoisin slummien takapihoilta. Itse en sanoisi rappia musiikiksi ollenkaan, sillä siitä puuttuu kontrapunkti, ja enemmän se muistuttaakin puhuttua valitusta. (Tämä ei silti poista operettien musiikkiluonnetta, vaikka myös niissä on puhuttuja osioita, sillä musiikki on sentään ylivertaisen melodista, vaivatonta ja lennokasta.)

Cheek vetoaa suomalaisiin nuoriin samasta syystä kuin Eminem amerikkalaisiin. Suomen amisteineillä on ryhmäpaineesta johtuva tarve identifioitua sellaiseen porukkaan, jossa heidät hyväksytään ja he voivat luoda fanittamiseen perustuvaa arvonnousua itselleen. Musta rappari olisi kuitenkin samastumisen kohteena vaikea, mutta valkoiseksi kalkittuna sama kelpaa. Kun rappari on vielä hyvätapainen ja maineeltaan (toistaiseksi) moitteeton mutta yhteiskunnallisesti kritiikitön ja mitäänsanomaton, se kelpaa tämän kaiken kustantajille, eli lasten ja nuorten vanhemmille. Murkkuprotestien purkaminen on juuri sopivasti hallitulla tasolla.

Niinpä Cheek pukeutuu valkoisiin vaatteisiin osoittaakseen olevansa puhtaampi kuin puhtaus itse ja muistuttaa sikäli Elvistä. Lisäksi hän on alkanut hakea esityksiinsä näennäistranssendentaalisia sävyjä ja toi lavalle Katri ”Katson sineen taivaan” Helenan, joka saattaa tyydyttää vanhempia ja isovanhempia. Kun konsertin yhdessä vaiheessa tehosteista satoi jopa rahaa, siinä näkyi peittelemätön suhtautuminen kaiken motiiviin – ja samalla myös rikastumiselle annettu tunnustus. Sikäli Cheek on juppi-stubbilaisuuden täydellinen projektio yhteiskunnassamme.

Stadionkonsertti on luonnollisesti myös sellainen (filosofi Marc Augén termiä käyttääkseni) ”epäpaikka”, jossa yleisö voi kokea depersonalisaation ja hukuttaa identiteettinsä massakulttuuriin. Niinpä se tarjoaa oivallisen tilaisuuden nuoruusiän emansipaatiokriiseistä kärsiville pojille ja tytöille, jotka voivat edes hetkeksi unohtaa kurjat kotiolonsa sekä kehnon taloudellisen tilanteensa ja palata tyhjää täynnä olevasta tilaisuudesta alipalkattuihin hampurilaistyöpaikkoihinsa tällä tavoin tyydytettyinä ja tyytyväisinä pidettyinä.

Mitä enemmän suuria konsertteja on, sitä tyhmempiä ja epä-älyllisempiä ovat nuoret (ja vanhemmatkin) ihmiset. Mikäli he hakeutuisivat yhtä sankoin joukoin kriittisen yhteiskuntateorian seminaareihin, heidän asiansa voisivat olla paremmin. – Siis sanon vaan.