Roistovaltion raunioilla – Venäläinen kleptokratia uhkaa itseään ja muita

Kun Yhdysvallat aloitti Irakissa lakaisutyön puhdistaakseen maan diktatuurista (mikä on oikeutetun sodan yksi peruste), julkaisi filosofi Mikko Yrjönsuuri yhdessä Gaudeamuksen kanssa punakantisen kirjan Roistovaltion raunioilla (1993), jossa ”roistovaltioksi” ei leimattu Irakia vaan Yhdysvallat. 

Yliopistopolitiikan vihervasemmistolaisen kallistuman merkiksi kirjan kirjoittaja palkittiin myöhemmin filosofian professuurilla Jyväskylän yliopistossa. Teos osoittaa, kuinka pahasti pää pilvissä muutamat akateemisella rehulla ruokitut kultapossukerhon jäsenet elävät. Heidän vieraantuneisuutensa todellisuudesta on yhtä dramaattista kuin Putinin.

Minäpä kerron, mikä on tämän maailman roistovaltio. Se on, ja on aina ollut, Venäjä.

Venäjän rikokset ovat jääneet poliittiselta vihervasemmistolta järjestelmällisesti huomaamatta. Hermostumaan vihervasemmiston saa mainitsemalla kaksi sanaa. Toinen on ”yrittäjyys”, ja toinen on ”amerikkalaisuus”. Pahinta on, jos sanoo olevansa amerikkalainen yrittäjä. Silloin putoaa oliivinlehti rauhankyyhkyn suusta, ja vihervasemmisto on kivi kädessä kaduilla.

On tarpeetonta muistuttaa, että nyky-Venäjän edeltäjä Neuvostoliitto ryösti noin 11 prosenttia Suomen pinta-alasta ja pakotti väestön jättämään kotinsa. Karjalan evakuointi oli toisen maailmansodan suurimpia pakolaiskriisejä. Kukapa voisi unohtaa tavan, jolla venäläiset tekivät Suomesta vasallivaltionsa 1990-luvulle asti?

Nyt kun Neuvostoliiton hallintoperinnettä saumattomasti jatkava diktatuurinen Venäjä käy hyökkäyssotaa Ukrainassa, rikkoo kansainvälisen oikeuden sääntöjä ja myrkyttää rauhanneuvottelijatkin, on paikallaan luoda katsaus tapaan, jolla Venäjä on reuhannut ja tehnyt rikoksia Kaukasian maissa aivan viime vuosina.

Venäjä sytytti Tšetšeniaan kaksi sotaa

Neuvostoliiton hajottua ja Tšetšenian julistauduttua muiden entisten neuvostotasavaltojen tapaan itsenäiseksi Venäjä aloitti maata vastaan sodan, jota käytiin vuosina 1994–1997 kaikin mahdollisin keinoin, kidutusta säästämättä ja vankileireistä tinkimättä.

Koska Tšetšenian ensimmäinen sota johti Venäjän tappioon, Putin lähetti Venäjän joukot takaisin vuonna 1999, ja alkoi toinen Tšetšenian sota, jota kesti vuosikymmenen ajan, vuoteen 2009. 

Sissisodaksi kääntynyt vallanpito johti suuriin raakuuksiin ja sotarikoksiin, joista tunnetuimpia ovat Groznyin kaupungin taistelut ja siviilikohteiden tykistöiskut sekä pommitukset. Venäjä raunioitti Groznyin kaupungin täysin ja tappoi kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Tšetšenia ei ole nykyisin itsenäinen vaan kuuluu Venäjän federaatioon, ja tasavallaksi valehdeltua valtiota johtaa paikallinen diktaattori Ramzan Kadyrov. Maassa tehdään poliittisia murhia, kuten Venäjällä, ja bruttokansantuote asukasta kohti on huono, sillä Venäjä myy maan öljyvarat omaan piikkiinsä.

 

Venäjä repi Etelä-Ossetian ja Abhasian irti Georgiasta

Moni ihminen olisi varmasti tyytyväinen, jos asuisi Yhdysvaltojen Georgiassa, mutta asuessaan Neuvostoliiton entisessä tasavallassa, Gruusiassa (nykyisessä Georgiassa), tilanne on aivan toinen.

Venäjän (ja entisen ulkoministerin Paavo Väyrysen) mielestä Venäjän ja Georgian välisen sodan aloitti Georgia pyrkiessään estämään separatistien toiminnan Georgiaan kuuluneessa Etelä-Ossetian maakunnassa. Todellisuudessa Venäjän väliintulo varsinaisesti sytytti sodan.

Vuosina 1991–1992 käyty Etelä-Ossetian sota jatkui 2008 aseellisena Venäjän tukemien ossetialaisseparatistien rikottua tulitaukosopimuksen, jolloin sotaa käytiin yhtäältä Venäjän, ossetialaisten ja abhasialaisseparatistien ja toisaalta Georgian välillä.

Tämä Georgian sota johti Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäistymiseen, jonka ovat tunnustaneet Venäjän ja Syyrian lisäksi vain Nicaragua, Venezuela ja (kuvaavaa kyllä) Nauru.

Hätää kärsivä Georgia on äänestyttänyt kansaa Naton jäsenyydestä, tuloksetta.

Syyrian pakolaiskriisi on sekin Venäjän aikaansaannosta

Yhteistä Venäjän raakuuksille Tšetšeniassa ja Georgiassa on sama tavoite: palautella entisen Neuvostoliiton rajoja.

Isovenäläisyys ei ole pelkkää panslavismia, eli pyrkimystä yhdistää slaavilaisia kansoja. Suuri osa valloitetuissa ja tuhotuissa maissa asuvista ei ole slaaveja eikä ortodokseja vaan myös muslimeja, juutalaisia ja seemiläisiä.

Venäjän valloituspyrkimykset edustavat venäläistä nationalismia, joka ei ole suinkaan vähemmistönationalismia vaan imperialismia harjoittavaa enemmistönationalismia: panslavismia.

Onkin tärkeää muistaa, että kaikki kansallismielisyys ei ole ekspansiivista, toisin sanoen aluelaajennuksiin pyrkivää. Sen sijaan venäläinen nationalismi on kansalliskiihkoista fasismia, joka pyrkii muiden kansojen alistamiseen ja oppositioiden tukahduttamiseen. Se on totalitarismia.

Selvästi Venäjän pyrkimykset tulevat näkyville Syyriassa, jonka arabisosialistista Baath-puoluetta maa tuki jo neuvostoaikana. Venäjä on tukenut Syyrian sotilasdynastiaa ja sen johtajaa Bašar al-Assadia vuodesta 2011 jatkuneessa sisällissodassa.

Kirjoitin vuonna 2016, että avaimet kriisin lopettamiseksi ovat Venäjän käsissä, mutta Venäjä jatkaa Syyrian sotilasdiktatuurin tukemista, vaikka se voisi sulkea sodan keskeisen osapuolen pelistä pois.

Venäjä voisi vapauttaa maan demokratiakehityksen tielle sekä tukea länsimaiden tapaan Syyrian oppositiota taistelussa ISISiä vastaan.

Sen sijaan Venäjä moukaroi Aleppon kaupungin kuumaisemaksi yhdessä Syyrian asevoimien kanssa kukistaakseen siellä olevan demokraattisen opposition (aiheesta täällä). Nyt Venäjä haalii Syyrian hallitukselta apuvoimia Kiovan valtaamiseen!

Venäjä siis haluaa heittää toisista maista palkkaamansa joukot itse aiheuttamansa ongelman tykinruoaksi pelkkänä resurssina, joka ei tosin kykene ratkaisemaan ongelmaa. Vieraiden sotilaiden käyttäminen johtuu siitä, että venäläisille itselleen voi olla vaikeaa tulittaa niin sanottua veljeskansaa ja motivaatio sodan käymiseen on huono.

Venäjä ei lakkaa tukemasta myöskään Syyrian diktatuuria, sillä se takaa Venäjälle sillanpääaseman Välimeren alueella. Hätää ja kurjuutta aiheuttamalla Venäjä voi lisätä pakolaisuutta ja sitä kautta painostaa Euroopan maita.

Pakolaisuus on Venäjän käyttämä hybridiase.

Ukrainan aika tuli nyt

Ukrainan valtaus onnistuu Venäjältä odotettua hitaammin, mutta vähä vähältä. Roistovaltio pakottaa tuhoamiensa kaupunkien asukkaita jättämään kotinsa sekä tarjoaa kohteliaasti ”humanitaarisia poistumis- ja evakuointiteitä”, jotka ovat ystävällisyyden, yhteistyön ja avunannon irvokas muoto.

En tiedä yhtäkään ihmistä, joka haluaisi poistua kodistaan kiväärinpiippu ohimolla. Venäjän röyhkeys ja häikäilemättömyys ovat pöyristyttävää ja rikollista raakalaismaisuutta, joka ansaitsee koko maailmanyhteisön tuomion ja halveksunnan.

Yhtä röyhkeitä ovat myös Venäjän rauhantarjoukset, joiden mukaan Ukraina voisi lopettaa sodan hetkessä, mikäli se suostuisi Kremlin sanelemiin ehtoihin, eli Krimin tunnustamiseen osaksi Venäjää ja liittoutumattomuuden kirjaamiseen Ukrainan perustuslakiin.

Venäjän harjoittama kiristys ei ehkä täysin vastaa Suomen opetusministeriön harjoittamaa tasa-arvotyötä, mutta tosiasiassa kaikkien sotien lopettaminen on hyökkääjän eikä puolustajan velvollisuus.

Samalla kun rauhanaloitteet ovat kääntyneet bumerangeina Venäjää vastaan, on tullut selväksi, että sota voi päättyä vain pisteeseen, jossa Ukraina luhistuu, tai siihen, että Putin kaatuu. Syy molempiin voi olla sama: Venäjän äärimmäinen voimankäyttö.

Sodan juututtua asemiin Venäjä pyrkii saavuttamaan valloitusstrategiansa taktiikkaa vaihtamalla, toisin sanoen käymällä nyt kaukovaikutteista ja terroristista tuhoamissotaa, jossa tulitetaan kaupunkeja, päiväkoteja, kouluja, väestönsuojia ja yleensäkin ihmisiä ja heidän omaisuuttaan samaan tapaan kuin Hitler ampui ”kostoaseina” tunnettuja V2-ohjuksia.

Venäjä tähtää myös Ukrainassa samanlaiseen tulokseen, jonka se on aiheuttanut Tšetšeniassa ja Georgiassa. Tavoitteena on maan haltuunotto ja sulauttaminen osaksi Venäjää. Ja mikäli se ei onnistu, on todennäköisenä tavoitteena maan jakaminen kahtia ja myötämielisten hallitusten istuttaminen valtaan.

Suomi ei muodosta tästä tapahtumakulusta mitään poikkeusta. Tilanne on aivan samanlainen kuin Venäjä miehittäisi Savon ja Pohjois-Karjalan väittäen ”vapauttavansa” maakunnat toisen maailmansodan aikaisista ”natseista”, joita Oula Silvennoisen ja Inari Sakin esittämän ja Suomen Akatemian tukeman historiankirjoituksen valossa kätkeytyy suurin määrin maamme sotahistoriaan.

Venäjän nykyhallinto lukee kansainvälispoliittisten osakkeidensa kehittymistä itse vääristelemänsä historian valossa. Taaksepäin katseleminen on kuitenkin kardinaalivirhe, sillä osakkeen arvo ei riipu menneisyydestä vaan tulevaisuudesta.

Venäjä tulkitsee maailman tapahtumia oman arkaististen ja hämähäkinseittien verkottamien historiantulkintojensa kautta. Suomen tapaan myös Georgia kuului Venäjään 1800-luvun alusta asti. Niinpä Venäjä voi pyrkiä oikeuttamaan vallanhaluaan Suomessa autonomian ajan historialla.

 

Milloin on Suomen vuoro?

Suomi on isovenäläisen laajenemispolitiikan seuraava todennäköinen kohde, eikä siltä voida välttyä myötäilemällä Venäjää. Pyrkimykset miellyttää Venäjää johtaisivat nimenomaan siihen, mitä Venäjällä toivotaan: suostumiseen Venäjän etupiiriin, sen ulkopoliittiseksi lakeijaksi ja astinlaudaksi.

Siksi Suomen valtaapitävien olisi nyt ehdottomasti linjattava Suomen Nato-jäsenyyden puolesta.

Päämäärästä ei pitäisi olla mitään epäselvyyttä, sillä Venäjän sotilaallinen aggressio Suomeen on todennäköisempää siinä tapauksessa, että jäämme liittoutumattomiksi, kuin siinä, että haemme Naton jäsenyyttä.

Venäjä on esittänyt uhkauksensa selvästi, ja niihin mukautuminen tarkoittaisi Suomelle Valko-Venäjän asemaa tulevaisuudessa.

Sotilaallinen liittoutumattomuus tarkoittaisi, että Suomi menettäisi kansainvälisen arvostuksensa länsimaiden sijoituskohteena ja kauppakumppanina, ja ulkomainen pääoma vetäytyisi markkinoiltamme, mikä merkitsisi taloutemme taantumista, näivettymistä ja jäämistä täydelliseen paitsioon. Vain dynamiittityhmä ihminen ei tätä ymmärrä.

Koska suuri (mutta jatkuvasti pienenevä) osa kansalaisista on juuri noita typeryksiä, jotka eivät kykene konditionaaliseen ajatteluun, on heille annettava anteeksi, sillä tietämättömyys ei ole yleensä heidän omaa syytään – pois lukien tietoiset slavofiilit, putinistit ja muut myyrät, joita Lenin sanoi ”hyödyllisiksi hölmöiksi”.

Syyttävän sormen olisi osoitettava entiseen presidenttiin Tarja Haloseen (sd.) ja entiseen ulkoministeriin Erkki Tuomiojaan (sd.), jotka estivät Suomen liittymisen Natoon aikana, jolloin liittoutuminen olisi ollut ongelmattomasti mahdollista. He ovat yhdessä puoluetoveriensa kanssa syypäitä Suomen epävakaaseen ja pahoin vaurioituneeseen asemaan, jossa maamme koko turvallisuuspolitiikalta on romahtanut pohja.

Ulkomailla aina Venäjää, Yhdysvaltoja ja Euroopan unionin maita myöten osataan nyt nauraa niille suomalaisille poliitikoille, jotka omassa lammasmaisuudessaan ja impivaaralaisuudessaan uskoivat Venäjän teeskentelemään hyväntahtoisuuteen, joka tosiasiassa oli pelkkää laskelmointia, että hyökkäys Suomeen ei kannata – toistaiseksi.

Suomen itsenäisyys on ollut koko ajan pelkästään omien Puolustusvoimiemme varassa, ja on sitä nytkin. 

Akateemisen eliitin pasifismista pöhöttynyttä epätodellisuudentajuisuutta osoittaa puolestaan sosiaalipolitiikan professuurilla palkitun Heikki Hiilamon (vihr.) pamfletti Aavelasku (1994), jossa hän arvosteli kovin sanoin taannoista Hornet-kauppaa ja jota Helsingin Sanomat kehui ”dokumenttikirjaksi”.

Hiilamo kehtasi jatkaa hävittäjähankintojen vastustusta vielä 2020-luvullakin, tällä kertaa Tiedonantaja-lehden (kom.) sivuilla. Sossutieteilijöiden kannattaisi ehkä pysyä sillä toimialalla, josta heille maksetaan 8000 euron kuukausipalkkaa.

Venäjä käyttää uhkailunsa verukkeena kieroa argumenttia, jonka mukaan Nato uhkaa Venäjää, vaikka Venäjä itse raiskaa naapurimaitaan sodilla.

Venäjän myönnytteleminen ja Natoon hakeutumattomuus eivät takaa Venäjän hyökkäämättömyyttä millään tavalla. Sen sijaan ne varmistaisivat, että Venäjän kannattaa mahdollisimman pian ja sitä suuremmalla syyllä hyökätä Suomeen ennakolta vaikuttavana varotoimena: taatakseen, ettei Suomi myöhemminkään hakeudu puolustusliittoon minkään länsimaan kanssa.

Myös Ukrainaan Venäjä hyökkäsi siksi, että maa ei ole Naton jäsen. Siksi Suomen jäsenyys puolustusliittoon pitäisi saada aikaan ennen kuin Venäjä ehtii kääntää kanuunansa tänne.

Venäjän väitteet EU:n ja Naton uhkaavuudesta tulevat natsi-Kuusta

Pieni toden jyvä sisältyy väitteisiin, joiden mukaan venäläiset kokevat olonsa ahtaaksi Euroopan unionin vaikutusvallan lisäännyttyä itäisen Euroopan maissa.

Venäjän perusväittämä Euroopan unionin uhkaavuudesta tai aggressiivisuudesta on kuitenkin täysin vääristynyt ja virheellinen.

Eurooppalaisessa kulttuurissa ja arvomaailmassa ei ole mitään sellaista, mikä voisi aiheuttaa Moskovassa pakokauhua.

Kun perusolettamus on väärä, ovat myös kaikki Venäjän esittämät syytökset vääriä.

Venäjän väitteet EU:n ja Naton uhkaavuudesta ovat propagandaa, jolla Venäjän hallinto koettaa pitää venäläisiä pimennossa, säilyttää oman asemansa ja oikeuttaa kaikkia ihmisiä uhkaavia tuhoamissotia.

Maailmankuva, jossa vannotaan hapantuneisiin arvoihin, eristäytymiseen ja oikeauskoisuuteen, on perin pohjin vanhentunut, ja sitä kuvaa Venäjän suuren liiderin epätodellisuudentajuisuus.

Länsimaiden ainoa uhka Venäjälle on, että venäläiset alkavat kysellä poliittiselta johdoltaan, miksi heidän naapureillaan on hienot vapausoikeudet, joita venäläisillä itsellään ei ole. 

Putin on tapattanut Ukrainassa enemmän ihmisiä kuin Osama bin Laden syyskuun 2001 terrori-iskuissa, ja siksi hänen kohtalonsa tulisi olla samanlainen.

Kaupunkien pommittaminen, tykistökeskitykset, ydinvoimaloiden tulittaminen, panssarivaunujen vyöryttäminen ja ydinaseiden käyttäminen pelotetarkoitukseen ovat ihmiskuntaa ja ihmisoikeuksia vastaan suunnattuja rikoksia, joiden vuoksi Putin kuuluisi Haagiin.

Poliittisten vastustajien murhaaminen ja vangitseminen, sananvapauden takavarikointi, vähemmistöoikeuksien kolhiminen, mielenosoitusten estäminen, opposition tukahduttaminen... Syytöslistaa riittää.

Tuomiolta kansainvälisessä rikostuomioistuimessa Putinin voisi säästää vain mielisairausdiagnoosiin perustuva syyntakeettomuus, mutta sitä hän ei ansaitse, sillä toimensa ovat suunnitelmallisia ja tarkoituksella tehtyjä.

Venäjä avasi tulen suomalaisyrityksiä kohti – tuloksena jo mittavat vahingot

Venäjä on jälleen osoittanut olevansa todellinen roistovaltio, jota johtaa ihmisoikeusrikollisista kokoonpantu troikka.

Jokainen oikeusvaltio, yritys ja yksityishenkilö joutuu jatkossa miettimään tarkoin, ryhtyykö enää koskaan Venäjän kanssa mihinkään kanssakäymiseen.

Niin epäluotettavaksi tuo tonttiahneuteensa kyltymätön korruption, valheen ja keinottelun federaatio on mennyt. 

Suomessa puolestaan voidaan arvostella niitä liberaaleja yritysjohtajia, jotka tekivät perinpohjaisia strategisia virheitä investoimalla Venäjään pitäen sitä ”kehittyvänä markkinana”.

Ukrainan kriisin alku vuonna 2014 riitti lähes upottamaan Stockmann-konsernin, kun ovi ei enää käynyt venäläisten turistien toimesta Helsingissä, venäjänkieliset palvelukuulutukset poistettiin tavaratalosta ja Stockmann vetäytyi Laika-koirana Moskovasta ja Pietarista.

Eräs Stockmannilta Finnairin johtoon siirtynyt yrityspomo puolestaan varmisti kansallisen lentoyhtiömme Finnairin strategisen virheen: koko liiketoiminnan laittamisen yhden kortin varaan, eli Venäjän yli kulkevaan Kaukoidän liikenteeseen, jonka varaan vannottiin myös Euroopan-verkoston tiheä syöttöliikenne.

Jättiläismäisen 19 jumbokoneen laivaston hankintavirhe johti kertautuvaan virheeseen, joka oli Finavian päätös investoida miljardi euroa Helsingin ja Vantaan lentoasemaan kauttakulkuliikennettä varten. Kun 24 tunnin rotaatioon ja Venäjän ylilentoihin perustuva Aasian-liikenne aseman valmistuttua menetettiin, ovat uudet valtioinvestoinnit käyttämättöminä, ja lyhin reitti Kaukoitään kulkee Jäämeren tai Romanian yli.

Venäjä ampui alas Finnairin. Samanlaisia virheitä tekivät Nokian Renkaiden, S-ryhmän, Valion ja monen muun suomalaisen yrityksen niin sanotut hallitusammattilaiset. Ei tainnut olla mielessä minkäänlaista yritysfilosofiaa.

Idän ja lännen ikuinen kulttuurikuilu

Kelvottoman kleptokratiansa vuoksi on Venäjän maine tuhoutunut useiden sukupolvien ajaksi.

Kaikkialla maailmassa, missä havaitaan joitakin ongelmia – onpa kyseessä sitten Afrikka, Kaukoitä tai Etelä- ja Väli-Amerikka – on Venäjällä tai sen edeltäjällä yleensä ollut sormensa pelissä. 

Sen sijaan Yhdysvallat on ollut todellinen pelastava enkeli kaikille maailman maille, joissa on koettu diktatuureista johtuvaa sortoa tai kommunismista johtunutta kokonaisten kansakuntien pahoinpitelyä sekä ihmisoikeuksien polkemista, kuten Vietnamissa, Koreassa tai Irakissa.

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus ja perustuslaki pohjautuvat valistusfilosofian arvoihin, jotka välittyivät niihin Montesquieun teoksesta De l'esprit des lois [”Lakien henki”] (1748).

Venäjällä sen sijaan ei ole ollut tarjottavanaan muuta kuin James Bond -elokuvien ”kenraali Gogolilta” ja ”kenraali Puškinilta” tunnettua melankoliaa, barbariaa, brutaaliutta ja silovikkifilosofiaa.

Yhdysvaltoja on usein syytelty pyrkimyksestä toimia maailmanpoliisina, toisin sanoen järjestyksen ja oikeuden valvojana kaikkialla maailmassa.

Oma mielipiteeni: on parempi, että maailmassa on yksi poliisi kuin ei poliisia ollenkaan.

 

Aiheesta aiemmin:

Miksi eduskunta vitkastelee Nato-kannan muodostusta? (2022)

Ukrainan sodan uhat Suomelle – Pakolaisuus on hybridisodan hyppymiina (2022)

Nato-kysymys erottaa jyvät akanoista Suomen puolueissa (2022)

Venäjän johto kognitiivisessa tunnelissa – Nato-ovi auki Suomelle (2022)

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty (2022)

Putin herättää Wotanin (2022)

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa (2022)

”Jos Venäjä hyökkää” – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon (2022)

Suomen Nato-juna meni jo (2017) 

Putin tarvitsee tutin (2016)

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa (2016)

Ukraina ei saa unohtua (2016)

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!” (2016)

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta (2015)

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan (2014)

Nato-haukka – Mikä se on? (2014)

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa (2014)

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava (2014)

Kun apu on suurin... (2014)

Suomi liittyy jälleen Natoon (2013)

Nato – Otan (2008)

Natoon auringonpaisteessa (2008)

Natoon vai ei? (2007)

Suomelle ydinase?  (2007)

Nato-pimitys (2007)

Poliittisten oikeudenkäyntien shokkituomiot eivät toimi

Museonatsismin tuomitsijoilla on kiire, sillä tuomittava uhkaa loppua toisen maailmansodan nationalistien kaatuessa hautaan luonnollisen kuoleman vuoksi.

Koska kansallismielisyys ja kansallisen edun puolustaminen ovat jälleen nousemassa esiin puolustamaan Euroopan kansankokonaisuuksia sekä vastustamaan kolmannesta maailmasta tunkevaa väestön bastardisointia, ovat Euroopan kommunistit ja sosialistit valpastuneet tuottamaan sähköshokkeja kaikille niille, jotka eivät hyväksy maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ideologian mukaista länsimaiden kulttuurimädätystä.

Niinpä joudumme lukemaan Ylen uutisesta, että pohjois-saksalainen Cellen tuomioistuin on määrännyt ”natsirikoksista” tuomitun 96-vuotiaan Oskar Grönigin istumaan neljän vuoden tuomion vankilassa: ”Vaikka Gröning ei tiettävästi tappanut ketään, hän osallistui vapaaehtoisesti natsien murhakoneiston toimintaan”. –  Jutun kirjoittaja Katriina Töyrylä vertaa tapausta keskitysleirin vartijana toimineen ukrainalaisen John Demjanjukin tuomitsemiseen vuonna 2011 ja jatkaa: ”Oikeus ei tuominnut Demjanjukia hänen itse tekemiensä rikosten perusteella, vaan sillä perusteella, että hän oli kuolemanleirillä työskennellessään osa natsien murhakoneistoa.”

Logiikan ja kausaalisen syyllisyyden rajat ylitetään, kun ihmisiä ei tuomita heidän tekojensa mukaan vaan jonkin ”organisaation toimintaan” osallistumisen perusteella . Eivätkö Dresdenin pommittajat muka osallistuneet murhakoneen toimintaan, tai Hiroshiman ja Nagasakin holokaustin suunnittelijat ja toimeenpanijat? – Ja heidät palkittiin siitä! Varmaan keskitysleirin lakaisijakin oli ”osa murhakoneistoa”, mutta ajatuskulkuna tällainen quilt by association -leimalla huiteleminen kestää kuin kerjäläistytön kelkkanaru.

Tuomitseminen ei toimi

Olisi ollut hauska nähdä, että Saksassa olisi tuomittu ankariin rangaistuksiin myös kaikki ne DDR:n valtiokoneiston ihmisoikeusrikolliset, jotka Erich Honeckerin aikakaudella tapettiin muurille tai muurin sisäpuolelle. Kommunistien nauttiman erityiskohtelun vuoksi niin ei ole kuitenkaan tehty.

Sana ”natsirikos” on yhtä epämääräinen kuin ”vihapuhe”. Se johdattaa ajattelemaan, että nationalismin kannattaminen tai edustaminen olisivat jollakin tavoin rikoksia. Juuri tällaisesta harhautuksesta tuomitsemisessa ja siitä uutisoimisessa on kyse.

Auschwitzin kirjanpitäjänä toiminut Gröning-parka vältti syytteet 1970-luvulla, mutta tuomiomielen kiristyttyä hänelle langetettiin vuonna 2015 neljän vuoden vankeusrangaistus, jota nyt jo sataa ikävuotta lähestyvä ihminen laitettiin istumaan. Saksalaisten omaa natsitraumaa toistava poliittinen tuomio on kuitenkin tarkoitettu ensisijassa pelottamaan nykyihmisiä, joita nationalismi kiinnostaa jälleen todellisena vaihtoehtona maahanmuutolle ja muille Euroopan unionissa tehdyille tyhmyyksille.

Poliittisen oikeudenkäyntien shokkituomiot eivät palvele tuomitsijoiden tarkoitusperiä. He raahaavat vankilaan jonkun harmaahapsi Penurias Parkinsonin, kun todellinen huolen aihe on aivan muualla. Jos kehitysmaista virtaava maahanmuutto jatkuu, Euroopassa voidaan joutua todistamaan samanlaista brutaalia yhteiskuntakäytäntöä kuin toisen maailmansodan Saksassa tai verisessä Bosnian-Hertsegovinan sodassa.

Torjumisen tulos: kielletyn hedelmän houkutus

Tapaus osoittaa ensinnäkin (1), että toisen maailmasodan aikaisten nationalistien syyttäminen on pelkkää politiikkaa, oikeudenkäynnit tivoleja ja tuomiot kuin hedelmäpelejä. Toiseksi (2) tapaus osoittaa, että Saksan hallitus haluaa tehdä vielä hengissä olevista toisen maailmansodan saksalaissotilaista marttyyreita, todellisia sankareita nauttimaan arvostusta niiden silmissä, joiden mielestä Angela Merkel pilaa Saksaa vauhdittamalla väestönvaihtoa.

Sen vuoksi monet saksalaiset nyt katsovat, että maansa olisi parempi, jos Hitler olisi voittanut sodan. Hitlerin olisikin kai pitänyt julistautua pyhimykseksi tai profeetaksi, niin hänen arvostelijoitaan voitaisiin syyttää uskonrauhan rikkomisesta!

Koska Merkelin ajama maahanmuutto ja monikulttuurisuuden ideologia ovat heikoilla, hänen hallituksensa ovat koettaneet estää natsismia nousemasta uudelleen valtaan tuottamalla maahan lisää siirtolaisia ja tuomituttamalla kansallismieliset ihmiset entistäkin ankarammin heidän mielipiteistään. On mielenkiintoista havaita, kuinka tämä toimii.

Todennäköisesti se ei toimi lainkaan, niin kuin ei myöskään Pohjoismaiden Vastarintaliikkeen julistaminen käräjäoikeuden päätöksellä lakkautetuksi Suomessa. Miten kieltää yhdistys tai järjestö, jota ei edes virallisesti ole olemassa? Aate taas ei kuole, ellei nyt sitten joku anarkisti tai terroristi murhaa sen kannattajia omassa raivokkaassa järjettömyydessään.

Torjuttuja asioita alkaa koskea kielletyn hedelmän houkutus. Tuskinpa Lapuan liikkeestäkään puhuttaisiin enää mitään, ellei sitä olisi aikoinaan julistettu laittomaksi tarkoitusta varten säädetyllä lailla ja oikeuden päätöksellä. Kansanliikkeestä organisoitui sittemmin Isänmaallinen kansanliike, joka toimi eduskuntapuolueena ja oli vaaliliitossa kokoomuksen kanssa. Vasta Moskovan välirauhansopimus 1944 teki IKL:stä lopun, mikä riittäneekin selittämään sen olemassaolon syistä aivan kaiken myös nykyihmisille.

On väärin, että ihmisiä ei arvioida tekojensa perusteella eikä tuomita niistä, vaan kielletään mielipiteet tai järjestö. Viranomaisvallan halu lopettaa isänmaallisia ja kansallismielisiä järjestöjä on aina ollut erikoista. Poliisihallitus voisi yrittää kieltää islamistiset järjestöt ja moskeijat, joissa harjoitetaan vihapuhetta ja värvätään terroristeja. Samoin pitäisi tuomita laiton maahanmuutto ja sen poliittinen edistäminen valtionvastaisena toimintana, sillä laiton on laitonta.

Demla puolestaan voisi ajaa demokraattista eli kansanvaltaista yhteiskuntaa, johon sisältyy sananvapaus, eikä tavoitella yhteiskuntamme taannuttamista totalitarismiin: järjestöjen ja kansalaistoiminnan kieltämisen aikakaudelle.

Pyrkimys lopettaa vastarintaliike on sikäli hullua, että mahdollisuus vastustaa hallitusvaltaa pitäisi sisältyä kansanvaltaiseen ja vapaaseen yhteiskuntaan. On totta kai ymmärrettävää, että EU-vetoisella hallituksella, viranomaisvallalla ja poliittisella eliitillä on helpompaa, jos ei ole vastustajia, mutta pitääkö tuota demokratiaa, tasa-arvoa ja hyvinvointia tuottaa likvidoimalla omia vihollisia?

Ongelmien juurisyy: oikeuttamaton maahanmuutto

”Natsi” on tyhjä iskusana, joka ei merkitse mitään. Kirjaimellisesti se tarkoittaa ’nationalistia’ eli ’kansallismielistä’, mutta sitä käytetään ”pahan” synonyymina ja näennäisoikeutuksena aina, kun ihmisiä halutaan tuomita säädöksellä ”kaikki konnat linnaan!” Sodan voittaneiden valtioiden historiankirjoituksessa kiljutaan tänäkin päivänä, että ”natsit tulivat”, kun tarkoitetaan Wehrmachtin sotilaita. Saksan asevoimien univormussa saattoi kuitenkin olla jostakin Saksan työläis- ja teollisuusalueelta sotisopaan komennettu demari.

Myöskään Oskar Gröning ei ole mikään pikkulapsia pakastimesta popsiva Belsebuubin inkarnaatio vaan saksalainen sotaveteraani, joka puolusti maataan ja teki velvollisuutensa ilman vaihtoehtoa kieltäytyä. Siitä tuomitsemalla tuomitaan ihmisten oikeus puolustaa kansaansa ja annetaan tuomituille kunnia marttyyrinaseman kautta.

Gröning on varmaankin nyt tyytyväinen nähdessään maineensa kohoavan tuomion tuloksena, kun taas nuoremman polven nykysaksalaisia taivutellaan myöntymään ja alistumaan kehitysmaista tulevaan väestöinvaasioon ryvettämällä Saksan kansaa siinä ikuisessa nationalismin poispesukoneessa, jonka tarkoitus on jatkuvalla linkoamisella tuhota kaikki se, mikä saksalaisessa kulttuurissa, tieteessä, kirjallisuudessa, taiteessa ja filosofiassa vielä saksalaista on.

Juoksuhaudantie vai Huhtiniementie?

Lappeenrantalaisen leirintäalueen nurmen alta löytyi sittenkin hymyileviä vainajia. Tärkeintä on nyt selvittää, oliko heillä televisiolupa ja olivatko he työttöminä työnhakijoina työvoimatoimistossa.

Miksi heidät oli ammuttu? Oliko heidät ammuttu? Hassun hauskasta haudasta löytyi myös ratkaisevalta kuulostavia ”avaintodisteita” eli metallinkappaleita, mutta kukaan ei kertonut, mitä nuo metalliesineet olivat: luotejako kenties? (Myöhemmin paljastui, että kyseessä olikin vertauskuvallisesti vain pieni ortodoksinen risti.) Näinkö siis toimi pikaoikeus? Ja kyllä kansa tietää. Voi että, minkälaisia hobitteja tämä maa on pullollaan. Blogit täyttyivät heti veikkauksista, olivatko nuo veitikat punavankeja, bolsevikkien ampumia valkoisia, Kannaksen kujanjuoksijoita vai keitä – desantteja, dosentteja vai partisaaneja, tsaarin aikaisia vakoojia kuka ties?


Kaksi skenaariota

Myös minä osallistun ruumislottoon. Arvaan, että jatkosodan aikainen teloitustuomioistuin todellakin toimi, ja alueelta löytyy myös niin sanottuja rintamakarkureita eli ihmisiä, jotka keskityksen alle jääneinä tekivät sodasta omat johtopäätöksensä eivätkä taisteluihin palaamaan käskettyinä menneetkään etulinjaan, jonne heidät yleensä määrättiin, vaan ottivat mieluummin luodin rintaansa. Toisesta kieltäytymisestä seurasi aina kuolemantuomio, jota useimmissa tapauksissa kylläkin lykättiin, tai se muutettiin pakkotyöksi. Sotatilalakien aikana muutamia sotilaita teloitettiin varoitukseksi toisille, ja myös upseereilla oli oikeus ampua palveluksesta kieltäytyviä. Nykyinenkin viranomaisvalta onnistuu varmasti todistamaan, että hallinto toimi aikoinaan oikein tappaessaan oman maan kansalaisia ”kaikkien sääntöjen ja ohjeitten mukaisesti”. Laillisia teloitusvaihtoehtoja oli kolme: sotaoikeus, kenttäoikeus ja niin sanottu pikaoikeus, ja vain kahdesta ensin mainitusta oli valitusoikeus korkeampaan oikeusasteeseen.

Minua Huhtiniemen arvoituksessa kiinnostavat sen motiivit. Moiseen massateurastukseen ei olisi ollut syytä vain muiden ihmisten varoittamiseksi. Mutta päämajalla oli käsissään ongelma. Läpimurto uhkasi, ja maa oli jäämässä valloituksen alle. Epätoivo valtasi mielen. Jos tieto sadoista aseista kieltäytyneistä ja 30 000 ”eksyneestä” rintamakarkurista olisi levinnyt rintamalle, se olisi voinut luhistaa puolustustahdon, ja lopulta koko armeija olisi nostanut kätensä pystyyn. Pataljoonan vahvuista karkurien joukkoa ei olisi voitu julkisesti tuomita ja teloittaa, eikä oikeudenkäynteihin ollut liioin aikaa saati mahdollisuuksia, sillä eduskunta sääti asiaa koskevan lain vasta 4.7.1944. Operaatio oli salattava myös sen vuoksi, ettei tieto kapinasta Suomen armeijassa leviäisi kotirintaman kautta linjoihin, ja siksi, että maan jouduttua vallatuksi olisi peräti noloa, mikäli pääesikunnan voitaisiin todeta surmauttaneen sodan loppuvaiheessa omia maanmiehiään. Niinpä asialle pantiin jo vuoden 1918 tapahtumiin osallistunut sotatuomari Toivo Tapanainen, joka toteutti salaisen tuomitsemis- ja teloitusoperaation yhdessä suojeluskuntatoveriensa kanssa. Nämä puolestaan pysyivät asiasta kuolemaansa asti vaiti.

Toinen todennäköinen skenaario on se, että tähän asti löytyneet luurangot ovatkin kansalaissodan ajalta tai jopa 1800-luvun puolelta. Punaiset, joiden vallassa kaupunki oli, teloittivat paetessaan kaikki vankinsa järven jäällä. Valkoiset puolestaan kostivat asian ampumalla suuren osan punavangeista, ja heitäkin saatettiin toimittaa tuolloin Huhtiniemeen. Paikalta löytynee varmasti useita kalmistoja. Se, että nyt löydetyt vainajat eivät olisi salaisen kenttäoikeuden uhreja, ei merkitse, ettei kyseistä tuomioistuinta olisi ollut. Siksi tutkimuksia on syytä jatkaa, jatkaa, jatkaa ja jatkaa.


Muuttuuko historiantulkinta?

Kaupunkilegendojen muisti on pitkä, mutta aikojen saatossa tarinat ovat voineet myös muuttua. Sotien moraali on joka tapauksessa aina kaksinaismoralismia. Se perustuu valeille, salailulle ja propagandalle, joka yltää meidän aikaamme asti. Tapauksen selvittäminen vaatinee kirjoittamaan muutamia historian lukuja uusiksi. Vaikka historiankirjoitus muuttuisi, torjuntavoittoa glorifioiva historiantulkinta voisi pysyä kuitenkin ennallaan. Monien teloituksia arvostelleiden hekumallisena pyrkimyksenä on ollut heittää lokaa Mannerheimin ja sodan johdon päälle. Tosiasiassa joukkoteloitusten mahdollinen olemassaolo voisi vahvistaa kaikkien suomalaisten sankaruutta, kun kävisi ilmi, kuinka epätoivoisiin tekoihin kansakunta oli ajautunut taistellessaan ylivoimaista vihollista vastaan.

Joka tapauksessa selvää on, että Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Jukka Kulomaan ja eduskunnan apulaisoikeusasiamiehenä toimivan oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedtin väitöskirjatutkimukset piirtävät asioista virkamiesmäisen ja kiiltokuvamaisen esityksen keskittyen kuvaamaan lähinnä sitä, minkälaisen käsityksen sodan johto halusi asioista antaa, eivätkä sitä, miten asiat todella olivat. Mainittava on tässä yhteydessä tutkija Juhani Tasihinin Seura-lehdessä (43/2006) esittämä kannanotto, jonka mukaan asian tutkiminen ei ole ollut intressivapaata, vaan sitä on tehty sotilaskunniaa puolustavista lähtökuopista.

Huomiota asiassa herättää myös se innostus, jonka mukaisesti ihmiset edelleen tarttuvat vanhoihin kysymyksiin, kunhan niiden taustalla vallitsee riittävän syvä ideologinen konflikti. Asian kaivelussa ei lienekään kyse vain totuuden selvittämisestä tai omaisten edun valvonnasta vaan myöskin nykyoloihinsa kyllääntyneiden nykypulliaisten halusta tyydyttää jännityksen kaipuutaan ja seikkailunnälkäänsä. Tarinat suolaavat heidän nekrofiilisiä yllykkeitään. Sodan päättymisestä kulunut kuusikymmentävuotinen ajanjakso lienee myös riittävän pitkä aika kollektiivisesta piilotajunnasta kumpuavan totuudenhalun esiin nousemiselle. Uusi sukupolvi on valmis näkemään todellisuuden avoimin silmin.


Salaisuuksien maa

Rintamalta karkaaminen on luultavasti yksi ihmiselämän inhimillisimpiä ja ymmärrettävimpiä asioita. Se, että sodassa voi kuolla, puolestaan nähdään usein vain sotimiseen liittyvänä ”tavanomaisena toimintana”, eikä sodissa tunneta armoa eikä oikeutta. Mikä joukkohaudoissa onkaan niin ihmeellistä? Se on sodan olemus. Jos haluaa välttää vääryyttä, on syytä karttaa sotaa.

Saksassa teloitettiin pelkän karkuruuden vuoksi 90 000 miestä eli suunnilleen yhtä paljon kuin kuoli Suomen sodissa vuosina 1939–1944. On mahdollista, että salaisen kenttäoikeuden toiminta liittyy myös Ribbentrop-sopimukseen. Saksan ulkoministerin tiedetään vaatineen Suomessa vieraillessaan kuolemanrangaistuksen käyttöönottoa ja asettaneen avun ehdoksi sen, että puolustuslinjat pitävät. Tilanne oli siis tässäkin suhteessa paha. Josif Stalinin johtaman puna-armeijan perustaja Lev Trotski taas oli korostanut omille upseereilleen, että sotilaalle on annettava mahdollisuus valita vihollisen edessä odottavan todennäköisen kuoleman ja kotona odottavan varman kuoleman välillä. Jos siis etsitään lopullisia syyllisiä Huhtiniemen tapahtumiin, on syyllinen ryssä. Neuvostoliittoa ja sosialismia voidaan pitää historian suurimpana rikoksena koko ihmiskuntaa vastaan siinä, missä paljon parjattua natsismiakin.

Minulle on melko samantekevää, mitä historian papereihin tai sotapöytäkirjoihin loppujen lopuksi kirjataan: vääryys on vääryyttä yhtä kaikki. Joku nämäkin vainajat, kadonneet tai kaatuneet hautaan harkitusti kantoi, ja mullassa maan saavat myös syylliset miettiä kyseistä totuutta itse. Muuta oikeudenmukaista tuomiota kuin viimeinen tuomio ei ole, jos sitäkään.

Vaikka oikeus ei post mortem toteutuisi, totuus aina kiinnostaa. Se on itseisarvo. Onko siis käynnissä olevalla selvitysprosessilla jotain yleistä merkitystä? Merkille pantavaa on rajamaassamme vallitsevien salaisuuksien suuri määrä. Suurvallat välttelevät yleensä viimeiseen asti julistamasta toisilleen sotaa. Sen asemasta ne jakavat lähialueensa etupiireihin. Tässä jaossa Suomen kaltaiset maat kuvittelevat selviytyvänsä hännystelemällä ja valehtelemalla, josta onkin tullut myös osa kansallista sisäpolitiikkaa. Neuvostoliiton aikana oli vaikea erottaa, mikä on sisäpolitiikkaa ja mikä ulkopolitiikkaa. Osa salaisuuksista on edelleen kaivettuina maahan, ja osa on luurankoina kaapeissa, joissa ne kolisevat. Osa on suojelupoliisin entisen päällikön ja eduskunnan nykyisen pääsihteerin Seppo Tiitisen hallussa niin sanottuna Tiitisen listana, jolta löytyy DDR:ään tietoja luovuttaneiden suomalaisten nimiä. Heistä monet toiminevat edelleen Suomen poliittisen hallinnon korkeimmassa johdossa. Kansalta siis salataan asioita, jotka ihmisten olisi välttämätöntä tietää voidakseen tehdä oikeita johtopäätöksiä paimentensa toimista. Muutoin meitä viedään kuin lauhkeita lampaita, ja päkäpäisimmistäkin pitää paikkaansa vanha totuus: ”Aikansa kutakin” sanoi pässi, kun päätä leikattiin.

Kulttuurin nekrologiaa

Lauantaitansseista tuttu Heikki Hietamies ryhtyi tanssimaan yli hautojen julkaistessaan pari vuotta sitten teoksen nimeltä Sotatuomari (Otava 2004). Kirjassa vihjattiin, että Lappeenrannan Huhtiniemessä toimi jatkosodan aikana salainen kenttäoikeus, joka tuomitsi useita rintamalta karanneita suomalaistaistelijoita kuolemaan. Sotatuomari Toivo Tapanaista, joka oli myös todellinen henkilö, Hietamies pitää niin säntillisenä, että mikäli kyseinen henkilö oli ostanut nauloja 1920-luvulla, hän oli laittanut ostoksestaan kuitin talteen. Täsmällisyydestään tyydytystä saanut tuomari täyttää siis Erich Frommin kuvaileman nekrofiilisen persoonallisuustyypin piirteet. Jos henkensä hädässä paenneiden rintamakarkureiden tuomitseminen onkin ollut hänelle itselleen vain kylmä ja suoraviivainen kutsumustehtävä, täyttyy hänen omassa persoonassaan samalla myös psykodynaaminen yhteys niin natsihallinnolle kuin kommunistivallallekin tärkeään ehtoon: kuuliaisuuteen auktoriteeteille.

Karjala-lehden entinen päätoimittaja Antti O. Arponen on arponut jo vuosien ajan Huhtiniemen vainajien kohtaloa. Lähiaikoina ratkennee, onko hänen selvittelemissään huhuissa toden perää. Huhuja salaisen kenttäoikeuden olemassaolosta vahvistaa se, että Huhtiniemestä löydettiin jokin aika sitten kymmenen tuntemattoman ihmisen ruumiit. Varsinainen kulttuuripoliittinen nekrofilia toteutuukin sitten siinä, kun Helsingin yliopisto aloittaa alueella arkeologiset kaivaukset valtiovallan toimeksiannosta. Ne rahoittaa Suomen Kulttuurirahasto. On tietysti hyvä, että asiaan saadaan selvyys, mutta tapahtuma on myös syvästi symbolinen, kun yliopisto ja kulttuurirahasto kaivavat esiin ruumiita. Niin tehdessään ne saavat multaa kynsiensä alle.

Pahin kuolema tapahtuu nykyajassa. Se on tällä hetkellä kulttuurin oma kuolema. Samalla, kun julkisuus kinastelee sota-aikaisista tapahtumista, Kulttuurirahasto sijoittaa varojaan matojen kaiveluun, ja hallitus ilmoitti juuri äsken vetävänsä tutkijoiden sosiaaliturvaa parantamaan aiotun apurahalain pois eduskunnasta. Yliopisto, akatemia ja erilaiset säätiöt ovatkin Suomessa juuri ne, jotka patakonservatiivisilla ja kalmankatkuisilla päätöksillään tekevät eniten vainajia. Siitä olisi syytä olla huolissaan.


Internatsimin tuloksia yliopistoissa

OECD:n rahoittama ja ”kansainvälisistä asiantuntijoista” koostuva raati antoi tällä viikolla suosituksensa siitä, miten suomalaista korkeakoulujärjestelmää pitäisi ”kehittää”. Jos asiantuntijana toimineiden henkilöiden mielipiteisiin voi uskoa, heidän ehdotuksensa merkitsisi siirtymistä suomalaisesta sivistysyliopistosta amerikkalaisperäisiin yritysyliopistoihin. Selvityksessä suositetaan myös ”lainapohjaiseen opintotukijärjestelmään siirtymistä” (ikään kuin siinä ei jo oltaisi) – tai ainakin lainaosuuden kasvattamista.

”Asiantuntijat” esittävät, että yliopistojen pitäisi ”mainostaa” itseään. Lausunnossa suositellaan yliopistojen hankkiutumista yksityisiksi yrityksiksi, mikä tietenkin lisäisi riippuvuutta. Lisäksi papereissa kannatetaan useampien ulkomaalaisten tutkijoiden palkkaamista yliopistoihin suomalaisten verovaroilla, vaikka toisaalta lausunnossa valitetaan sitä, että Suomi menettää jo nyt omia lahjakkuuksiaan yliopiston ulkopuolelle resurssipulan vuoksi.

Asiantuntijoina esiintyneiden henkilöiden internationalistiset kannanotot eivät olekaan kovin tehottomia periaatteita, kun suomalaisten omaksi eduksi toiminutta yliopistojärjestelmää ja akateemista vapautta tuhotaan. Mitäpä puolustettavaa itsellänikään olisi sellaisessa instituutiossa, joka on vienyt minulta niin virat kuin varatkin ja joka on lyönyt jokaista järkevää ja kriittistä ihmistä korvalle kuin vierasta sikaa. Pilatkaa siis vaan ja mahdollisimman nopeasti ja lähettäkää kiitokset selvityksen laatineille John Daviesille, Erik Thulstrupille, Lillemor Kimille ja Thomas Wekolle, keitä he se sitten ovatkin!

Huonoja uutisia

Viime päivinä maailmalta on kantautunut pelkästään huonoja uutisia. Monien mielestä ne ovat aivan tavallisia, mutta minua ne masentavat, sillä kyseisiin juttuihin liittyy paljon epä-älyllistä normittamista ja elämäntapakontrollia, eikä kriittistä ajattelua esitetä juuri missään. Taustalla vaikuttaa poliittinen samankaltaistamisen ja massakulttuurin ihanne.

Huono uutinen numero yksi oli se, että Berliinissä toimiva ooppera perui näytöksensä ja veti esityksen pois ohjelmistosta. Joku katsoja oli soittanut oopperan hallintoon todeten, että Mozartin oopperan loppukohtaus voi ”loukata muslimeja”. Saksalainen älymystö puolestaan kiirehti oikeutetusti toteamaan, että sensuurin tavoin toimittaessa ovat vaarassa taiteen vapaus ja sananvapaus. Myös Saksan turkkilaisväestöä edustavan järjestön johtaja katsoi, että oopperaesityksen ”rasistisuudesta” kanteleminen merkitsee vain voittoa terroristeille ja äärimuslimeille, joita muslimien enemmistö karttaa.

Toinen huono uutinen oli se, että Suomen hallitus linjasi taas ”tasa-arvon” puolesta ja koettaa omien sanojensa mukaan torjua rasismia. Mitähän joku psykoanalyysista perillä oleva henkilö voisi ajatella kyseisen torjunnan defensiivisyydestä ja puolustuksellisuuden houkuttelevuudesta vastalauseisiin? Tendenssinomainen ja yksiselitteinen torjunta herättää yleensä mielipiteitä torjutun asian puolesta ja toimii siten itseään vastaan.

Kolmas huono uutinen oli, että nestemäisten aineiden kuljettaminen lentokoneissa rajoitetaan terrorismin pelossa yhdeksäänkymmeneen millilitraan. Halpalennoille ei siis saa ottaa omia Grandi-purkkeja mukaan vaan myös raittiit matkustajat joutuvat juomaan koneen viinoja. Tax-free-alkoholia saa tietenkin lastata entiseen tapaan, sillä mikä onkaan tärkeämpää kuin kansalaisten juopoiksi tekeminen.

Neljäs huono uutinen oli se, että media moralisoi jälleen kerran Nürnbergin oikeudenkäynnissä tuomittujen ihmisten pahuutta. Kun sotarikolliset tuomitaan julkisuudessa yhä uudelleen, vaikka alkuperäisten tuomioiden lukemisesta on jo kuusikymmentä vuotta aikaa, oikeudenkäynnistä tehdään poliittinen ja tuomituista marttyyreita. Sodan voittaneiden valtioiden kirjoittama historia ja niiden julistamat tuomiot kääntyvät ennen pitkää omia tarkoituksiaan vastaan. Ihmiset oivaltavat tuomiomielen puolueellisuuden ja sen, kuinka sodan voittaneet Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Britannia ja Ranska ovat itse uhanneet koko maailmaa ydintuholla.

Kuten huomaatte, minulla ei ole muita kuin poliittisesti epäkorrekteja mielipiteitä. Muuta ei puuttuisikaan, kuin Helsingin Totuussanomien sisältämä paperimäärä ja oma televisiokanava näkemysteni julkaisemiseen.