Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eläkkeet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eläkkeet. Näytä kaikki tekstit

29. toukokuuta 2026

Perusturvamanifesti: perustulo nyt!

Tässä kirjoituksessa perustelen,

– miksi asumistuen ja toimeentulotuen varallisuusehdot lannistavat, ovat kouluttautumis-, yritteliäisyys- ja omistamisvastaisia ja rapauttavat kansalaisia sekä tekevät ihmisistä lasisia,

– miksi yleistukeen ei pidä lisätä varallisuusehtoja,

– miten Suomen kysyntälama johtuu perusturvaheikennyksistä,

– miksi asuntomarkkinat ja asuntoteollisuus kärsivät asumistuen tasoleikkauksista,

– miksi asumistukiin ei olisi pitänyt liittää varallisuusehtoja,

– miksi ankaran varallisuusehdon sisältävä toimeentulotukijärjestelmä tuottaa väliinputoajia,

– miksi ”kaikkein heikoimmassa asemassa olevina” pidetyt eivät olekaan kaikkein heikoimmassa asemassa,

– mitä EU sanoo Suomen perusturvasta,

– miksi perusturvan tasokorotukset olisivat paras elvytyskeino,

– miksi perusturvan tasoa (yleistuki, kansan- ja takuueläkkeet sekä asumistuet) olisi korotettava,

– miksi toimeentulotuesta pitäisi päästä eroon,

– miksi korkeimmat työttömyysetuudet ja eläkkeet pitäisi juustohöylätä ja täyttää siten perusturvaa alhaalta päin tasasuuren perusturvan hyväksi ja

– miksi negatiivisen tuloveron kaltainen perustulo olisi ainoa järkevä ja kannustava perusturvan muoto.


Petteri Orpon (kok.) hallitus laajensi perusturvaan liittyviä varattomuusehtoja muun muassa lisäämällä asteittaisen varallisuusehdon yleiseen asumistukeen.

Varallisuusehtoja on sovellettu aiemmin eläkeläisten asumistuen saajiin ja toimeentulotukea hakeviin, mutta urkintaa ollaan koko ajan laajentamassa. Viimeksi varallisuusehtoja laajennettiin yleistukeen, ja kirjoitin aiheesta täällä.

Monet ihmiset tuntevat Kelan tavan udella, urkkia, tonkia ja penkoa ihmisten varallisuustietoja ja pankkitilitietoja jo entuudestaan. Nyt kun myös yleistä asumistukea ja yleistukea hakevien ihmisten varallisuus ollaan asettamassa tarkkailtavaksi, Kela voi alkaa kysellä tiliotteita ja saldoja asumistukea tai yleistukea saavilta.

Sosiaaliministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) on perustellut esitystä ”tukihuijausten eliminoinnilla”, jotka olivat vuonna 2025 vain noin 7,2 miljoonaa euroa, eli 0,43 promillea kaikista maksetuista etuuksista. Kela-kontrollin lisääminen ei ole missään suhteessa toivottuihin taloudellisiin hyötyihin, sillä vaarassa ovat Finanssialan mukaan pankkisalaisuus ja tietenkin myös kansalaisten omaisuudensuoja, yksityisyydensuoja ja yhdenvertaisuus, kun osasta ihmisiä tehtäisiin läpinäkyviä. 

Tosin pankit eivät vastusta esitystä asiakkaidensa eduksi vaan suojellakseen liiketoimintansa ydintä: pankkisalaisuutta. Eduskunnan moraalikadosta puolestaan kertoo se, että perustuslakivaliokunta on näyttänyt vihreää valoa pankkisalaisuuden rikkomiselle ja tietojen avaamiselle Kelan urkintaa varten.

Kela-urkinnan laajentaminen ”tuottavuusargumentilla” on pelkkää taustakohinaa, ja syyt ovat aivan muita. Kyseisessä nipistelyssä ei ole kyse mistään muusta kuin hallituksen yrityksestä piinata kansalaisia massamaisella tarkkailulla.

Välineenä käytetään ”harmaan talouden” ja ”rahanpesun” kitkentää varten luotua Tullin pankki ja tilitietojärjestelmää (PMJ), joka alun perinkin luotiin Kelan välineeksi, vaikka asiaa ei kerrottu järjestelmää kyhättaessä.

Kyseinen järjestelmä tehtiin mukamas rahanpesun estämiseksi, ja sitä perusteltiin vakuuttelulla, että sitä käytetään ainoastaan tähän rajattuun tarkoitukseen. Tämä hyväksyttiin, sillä rahanpesua ei yleensä kannateta. Mutta nyt järjestelmän käyttöä ollaan laajentamassa alkuperäisen tarkoituksensa ulkopuolelle, aivan niin kuin ns. Lex Nokiaa perusteltiin aikoinaan ”lapsipornon ehkäisyllä”, mutta tuotakin instrumenttia käytettiin lopulta täysin toisenlaisiin tarkoituksiin, ja yritetään käyttää edelleen.

 

Ongelmien ydin: perusturvan varallisuusehtoisuus luo Kela-kontrollin

Todellisuudessa tukihuijaukset eivät ole mikään ongelma verrattuna tukien alikäyttöön ja siihen, että hallitus on leikannut monien tukiriippuvaisten ihmisten nettotuloista noin 40 prosenttia pois.

Jos kaikkien ihmisten pankkitiedot tehtäisiin Kelalle urkittaviksi, Kela joutuisi täyttämään toimeentulo- ja muut perusturvavajeet myös niille ihmisille, jotka eivät uskalla, tiedä tai kehtaa tukia hakea, ja siitä syntyisi paljon suurempi lasku.

Lisäksi Kelan vuonna 2025 takaisinperimät 117 miljoonaa antavat väärän kuvan huijauksista, koska valtaosa esimerkiksi opiskelijoilta perityistä 30 miljoonasta ei johdu huijauksista vaan tulorajan ylityksistä.

Kun Kela ja hallitus puolustelevat urkintaa ”asiakasprosessin sujuvoittamisella”, voidaan kysyä, miksi Kela ja hallitus eivät vaadi yli 100 000 euron tuloja nauttivien pankkitietoja avoimiksi harmaan talouden ja rahanpesun estämiseksi, kun pahimpia verojen kiertäjiä ovat juuri kovatuloiset.

Miksi yritysten tilejä ei vaadita auki, sillä olisihan myös ”verohallinnon tiedonsaanti turvattava siten, että verohallinnolla on riittävä tietopohja verotuksen toimittamisessa ja verovalvonnassa”? Tämän olettaisi olevan hyvinkin tervetullut uudistus rehellisille yrittäjille! Tuolta voisi helpostikin repiä satoja miljoonia euroja, mutta hallitusta kiinnostavat vain Kelan muruset. Talousrikollisilla on jo nyt vahvempi pankkisalaisuus suojanaan kuin Kelan tuensaajilla.

Brezhneviläisestä sujuvuudesta kertoo tapa, jolla Kelan viranomainen perustelee lainuudistusta ”asiakaslähtöisyydellä”, vaikka tosiasiassa kyse piti olla väärinkäytön vähentämisestä. Argumentaation ristiriitaisuus paljastaa, että kyseessä on pelkästään Kela-asiakkaisiin kohdistuva yksityisyydensuojan raiskaus, jota puolustellaan väitteellä, että tarkkailu ja valvonta ovat asiakkaiden omaksi eduksi!

Helsingin Sanomat puolestaan kuvailee urkintaa otsikossaan ”kurkistamiseksi”, joka on vähättelevä ilmaus yksityisyydensuojan mitätöimisestä. Rikosasioissa tutkinta kuuluisi yksinomaan oikeuslaitokselle, eikä pankkitietojen ja muidenkaan yksityisyydensuojaa nauttivien tietojen, kuten terveystietojen, tutkintavaltaa pitäisi luovuttaa Kelalle tai työviranomaiselle, jolle on jo nyt luovutettu oikeus saada työttömän terveystiedot Omakannasta ja Kelalta lain 381/2023 mukaisesti.

Tietojen luovutusvelvollisuus viranomaisille on ollut niin veroasioissa kuin terveys- ja sosiaaliturva-asioissakin kansalaisten luottamuksen ja oman ilmoituksen varaista, mutta hallitus pyrkii kyseenalaistamaan ja rikkomaan tämän luottamuksen kylvämällä epäilyksiä ja epäluuloa, jotka kynivät ja kalvavat pois kansalaisluottamuksen ja romuttavat tärkeät perusoikeudet hinnasta, joka on menetettyhin arvoihin verrattuna surkean halpa.

Hallitus on ampunut perusturvan täyteen reikiä ja vaarantanut oikeusvaltion sekä luonut tilalle tarkkailuun ja rankaisemiseen perustuvan kyttävaltion.

Vikaa on tietysti myös tukien väärinkäyttäjissä, sillä heidän epärehellisyytensä vuoksi myös kunnon kansalaisten perusoikeudet ovat uhattuina. Väärinkäytökset ja epäilykset ovat lisääntyneet sosiaaliturvahakuisten maahanmuuttajien kasvun myötä, kun sosiaaliturvaa käyttävät ulkomaalaiset ovat syöneet suomalaisen kantaväestön sosiaaliturvan pois ja asettuneet veronmaksajien pöytään.

Sosiaaliturvan leikkaaminen ja tarkkailun tiukentaminen eivät kuitenkaan tuo ratkaisua ongelmaan, joka johtuu sosiaaliturvahakuisen maahanmuuton lisääntymisestä. Tiukentamisen pitäisi kohdistua siihen eikä perusturvan tasoon, myöntöehtoihin tai kansalaisten elämään.

Sosiaaliturvajärjestelmän perusongelma on puolestaan sen omistamis-, yrittämis-, kouluttautumis- ja työntekovihamielisyys, joka ohjaa ihmisiä hankkitumaan tulottomiksi ja varattomiksi. Se ei ratkea normiruuvia kiristämällä vaan muuttamalla perusturvan luonne negatiivisen tuloveron kaltaiseksi perustuloksi, joka poistaa vahtimisen tarpeen ja köyhtymisen sekä kurjistumisen ihanteet.

 

Kela-tukien varattomuusehdot ovat monille 100 prosentin varallisuusvero

Perusturvaa pitää kehittää, mutta suunta on nyt täysin väärä, ja perusturvajärjestelmä tarvitsee 180 asteen käännöksen tullakseen oikeudenmukaiseksi ja tukeakseen kansalaisia. Ainoa järjellinen kehittämissuunta on negatiivisen tuloverojärjestelmän kaltainen perustulojärjestelmä, jossa ei ole varallisuusehtoja eikä varallisuusharkintoja ja jossa päästään eroon kansalaisten varallisuuden urkinnasta ja köyhäksi taivuttelusta.

Pois rajaava tarveharkinta olisi lopetettava kokonaan. Millään viranomaisella ei pidä olla oikeutta päättää kenenkään yksityishenkilön varainkäytöstä tarveharkinnan perusteella esimerkiksi siten, tarvitseeko Kelan asiakas auton vai ei. Sellainen on DDR:läistä gestapolaisuutta, joka ulosmittaa ihmisten vapausoikeudet ja itsemääräämisen sekä tekee subjekteista objekteja.

Voidaan pitää rikoksena ihmisyttä vastaan, että esimerkiksi työttömäksi joutuessaan ja asumistukien piiriin päätyessään käytännössä menettää pankkisalaisuutensa, yksityisyydensuojansa ja omaisuudensuojansa, kun työttömyysetuudet eivät riitä välttämättömiin juokseviin elinkustannuksiin, ja asumistuen ja toimeentulotuen varallisuusehdot kalvavat perusturvan pois. 

Kun myös Kelan työttömyysetuuksia korvaavaksi aiotun yleistuen myöntöehdoksi on lisätty ajallisia karensseja, on työttömien ihmisten Kela-riippuvuus kasvanut entisestään. Varallisuusehtoisuus aktualisoituu viimeistään silloin, kun ihminen työttömyysetuuden kaventuessa tai ehtyessä päätyy hakemaan toimeentulotukea, jossa on tuo ankara varattomuusehto. Näin myös urkinta laajenee.

Tämä merkitsee käytännössä sitä, että kukaan Kelasta vähänkin riippuvainen ihminen ei voi omistaa ainakaan yhtään mitään sellaista, mikä käy selville vero- tai pankkitiedoista. Muutoin ihminen menettää joko kaiken varallisuutensa tai sen vähäpätöisen mittalusikan, jolla Kela jakaa hänelle elämää toistuviin ja juokseviin elinkustannuksiin.

Varallisuustiedot kiskotaan Kelan asiakkailta itseltään ehtona sille, että tukia ylipäänsä voidaan myöntää. Vaatimuksia tehostetaan uhkaamalla kaivaa tiedot suoraan viranomaisilta ja pankeista, jotka velvoitetaan ne myöntämään.

Ihmisillä ei ole myöskään mitään keinoja tarkistaa, mitä tietoja viranomaiset ovat heistä urkkineet. Ei ole myöskään määritelty, tiedustelisiko Kela pankkitietoja universaalisti vai yksityistapauksellisesti, ja jos tietoja urkitaan yksittäistapauksellisesti, tapahtuuko tietojen kaivelu satunnaisesti vai jollakin tavoin perustellusti vai näennäisperusteluin. Mutta tämä on pelkkä detalji.

Olennaista on, että ihmisiä läpivalaistaan, ja heidän henkilökohtaisia kulutustietojaan, rahankäyttöään ja muita henkilökohtaisia asioitaan saatetaan viranomaisten tietoon. Siten ihmisistä tehdään lasisia ja harjoitetaan tarkkailua ja valvontaa, jotka ovat epäarvoja ja jotka koetaan kansalaisten keskuudessa murhaavina.

EU:ssa ollaan olevinaan tarkkoja ihmisten tietosuojasta ja yksityisyydensuojasta, mutta Suomessa ne mitätöidään Kelan toimesta mennen tullen, aivan kuten omaisuudensuojakin. Asialla eivät ole tällä kerralla kommunistit tai sosialistit vaan Kokoomus ja muut porvarit, joilla useasti on jokin hyväpalkkainen suojatyöpaikka jossakin julkisen hallinnon, yritysmaailman tai koulumaailman piirissä.

Varallisuusharkintoja lisäämällä ja laajentamalla nykyinen sinimusta hallitus koettaa syöttää tukiriippuvaisten ja vähävaraisten kansalaisten varallisuuden valtionbudjetin tilkkeeksi.

Pahimmillaan Kela-tukien varattomuusehdot ovat Kela-riippuvaisiin ihmisiin kohdistettu 100 prosentin varallisuusvero.

   

Hallitus romuttaa kodit

Hallituksen harjoittama leikkauspolitiikka ei ole johtanut mihinkään havaittuihin säästöihin. Mutta tulokset näkyvät ihmisten kurjistumisessa.

Nykyhallitus lopetti omistusasukkailta yleisen asumistuen kokonaan, mikä merkitsee, että omistusasukkaat pakotetaan myymään kotinsa ja kuluttamaan asuntovarallisuutensa, jotta Petteri Orpo voisi säästää muutaman miljoonan täysin tuottamattomiin kohteisiin, kuten hyvätuloisten ansiotuloveron kevennyksiin, maahanmuuttokuluihin, rasismin ehkäisyyn, verkkovihan torjuntaan, lähiökoulujen inkluusioon, monimuotoisuuskoulutukseen, asevarusteluun, länsirataan, Helsinki Garden-korruptiohankkeeseen ja omiin palkkoihinsa.

Eduskunnan sosiaalivaliokunta laski, että asumistuen poistamisella omistusasukkailta valtio säästi vain 8 miljoonaa euroa mutta romutti samalla monien suomalaisten kodit pakottamalla ihmiset myymään asuntonsa ja muuttamaan vuokralle asumaan.

Asumistuen kustannus olisi ollut valtiolle pieni, mutta menetys on useille kansalaisille suuri, sillä eräät ihmiset ja perheet menettivät asumistukensa kokonaan. Persut ja Kokoomus myivät halvalla (ja krisujen sekä ruotsalaisten tuella) suomalaisten ihmisten perusoikeudet ja pakottivat evakot evakkoon myös niistä rintamiestaloista, joita ryssä ei pystynyt heiltä aikoinaan ottamaan.

Myös moni entinen Kokoomuksen äänestäjä nauttii ja tuntee varmasti helpotusta, kun petturi Orpo lentää esikuntineen Kesärannasta ulos kuin leppäkeihäs. Mutta se ei enää korjaa hänen aikaansaamiaan vahinkoja. 

Lautasen nuolettaminen on ollut myös perussuomalaisen valtionvarainministerin Riikka Purran ja kokoomuslaisen sosiaaliturvaministerin Sanni Grahn-Laasosen keskeinen keino ihmisten elämän rampauttamiseksi. Sellaisena se edustaa poliittisesti korrektisoitua gulagia, jonka tukena käytetään pelkkää mielipiteidenvaraista ja poliittisista ohjelmista johdeltua toivetta, että perusturvan leikkaaminen tuottaa julkiselle taloudelle säästöjä.

Kun työttömiksi joutuneet omistusasukkaat kuluttavat nyt asuntovarallisuutensa juokseviin ravinto- ja muihin menoihinsa, he köyhinä kuin kirkonrotat siirtyvät vuokralle asumaan ja anovat asumistukea vuokra-asuntoihin. 

Koska vuokrat ovat yleensä kolme tai neljä kertaa korkeammat kuin omistusasuntojen hoitovastikkeet tai -kulut (joihin asumistukea aiemmin myönnettiin), valtiolle lankeavat asumistukikulut nousevat eivätkä laske!

Sosiaaliministeri Sanni Grahn-Laasosen ja rahaministeri Riikka Purran ällistyttävän nerouden tuloksena valtio ei säästä mitään vaan velkaantuu lisää. He menivät juoksemaan saksien kanssa eivätkä kuunnelleet myöskään oikeuskansleri Tuomas Pöystiä, joka haukkui hallituksen monta kertaa vaikutusarvioiden laiminlyömisestä.

Istuva hallitus on pelkkiin oletuksiinsa tukeutuen pilannut monien suomalaisten ihmisten elämän ja vaarantanut perusturvan, vaikka kansalaisten elinolosuhteita, koteja ja toimeentuloa ei saisi koskaan jättää pelkkien politiikkajohdeltujen olettamusten varaan. Asuntonsa myymään pakotetuille ihmisille voi jäädä hallituksen ruoskinnan jälkeen luu käteen ja heitä asuntolainoittaneille pankeille luottotappoita tilikirjoihin, joten hallituksen tapa runnella asumistukijärjestelmää saattaa kääntää lopulta myös pankit anomaan pankkitukea valtiolta, kuten kävi 1990-luvun alussa.

 

Urkintalait ovat perustuslakien ja perusoikeuksia vastaisia

Ylivoimaisesti pahinta ja häikäilemättömintä on toimeentulotukiasiakkaiden pankkitietojen kaivelu.

Toimeentulotuen hakijoiden pankkitiedot tehtiin Kelalle tiedusteltaviksi jo vuonna 2000, jolloin kokoomuslainen sosiaaliministeri Maija Perho vei läpi asiaan liittyvän lainmuutoksen.

Sen tuloksena Kelalla on ollut jo pitkään oikeus avata toimeentulotukea hakevien ihmisten pankkitiedot yksipuolisesti ja ilmoituksenvaraisesti, jos asiakas ei itse luovuta tietojaan ja pitää kiinni yksityisyydensuojastaan ja omaisuudensuojastaan tai ei muutoin halua asioitaan tongittavan ja viranomaisten tietoon.

Jo tämä on rikkonut kansalaisten yhdenvertaisuutta, omaisuudensuojaa, yksityisyydensuojaa ja tietosuojaa vastaan.

Ne kaikki ovat perustuslain tasoisesti suojattuja, ja siksi perustuslakivaliokunnan ja oikeusviranomaisten kannanotot urkintaoikeuksien laajentamiseksi ovat olleet perustuslain ja perusoikeuksien vastaisia, aivan niin kuin eräät muutkin normihierarkiassa alemman tason lait, kuten esimerkiksi yleisestä toimeentulotuesta annettu laki.

Kyseessä on derogaatio-ongelma, eli normiristiriita perustuslakien ja tavanomaisten lakien kesken, ja se pitäisi ratkaista perusoikeusmyönteisesti periaatteella lex superior derogat legi inferiori. Ylemmänasteisten säädösten tulisi syrjäyttää alemmanasteiset.

Näin ei kuitenkaan tehdä, koska Suomesta puuttuu perustuslakituomioistuin, ja perustuslakimme 74 §:n mukaan eduskunnan perustuslakivaliokunta on ylin perustuslakia tulkitseva elin. Siellä taas enemmistön muodostavat hallituspuolueiden edustajat, joten hallitus saa yleensä läpi kaikki esityksensä näennäisesti perustuslain mukaisiksi tulkittuina.

Opposition roolina on jättää pöytäkirjaan eriävät mielipiteensä, ja asiantuntijoina käytetyt perusoikeusjuristit voivat saada lakiesitykseen vain hiuksenhienoja ja marginaalisia muutoksia. Manus manem lavat, ja kärryt valjastetaan hevosen eteen.

Juuri näin ollaan tekemässä jälleen kerran, kun urkintaa laajennetaan, eikä asiassa auttane ratkaisun hakeminen EY-tuomioistumesta, sillä sosiaaliturva-asiat ovat jätetyt kansallisen päätöksenteon piiriin EU:ssa, ja oikaisua voisi hakea enää vain ihmisoikeusperusteilla Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta, EIT:ltä.

Ikävää vain, että juuri EU itse on omilla ”tilapäisillä” tukipakettivaateillaan, ilmastodirektiiveillään ja -asetuksillaan sekä euroalueen yhtenäisellä raha- ja korkopolitiikallaan ja muilla velvoitteillaan pääsyyllinen Suomen valtiontalouden jättiläismäiseen velkaantumiseen, ja tämän peittämiseksi se nuhtelee meitä nyt sekä talouspoliittiselle että sosiaalisen kehityksen tarkkikselle laittamisella.

EU on toiminut kuin italialainen taskuvaras, joka huutaa: ottakaa varas kiinni! 

 

Hallituksessa ei ymmärretä talouselämän keskinäisriippuvuuksia

Suomessa puolestaan ollaan päätymässä konsensuspolitiikasta äärimmäisyyksien väliseen vellomiseen, kun yleinen keskustahakuisuus ja kohtuullisuus ovat sulaneet pois, ja ratkaisuja etsitään vuoroin äärioikealta ja äärivasemmalta.

Valtiolaiva kallistuu välillä tyyrpuuriin ja välillä paapuriin ja haukkaa joka kerralla vettä tilanteessa, jossa pitäisi katsella suoraan eteenpäin ja tehdä pitkillä valoilla eteen päin katselevia ratkaisuja.

Sen sijaan nyt kansa ryntäilee vuoroin oikealle ja vasemmalle pettyen molemmilla laidoilla. Näin on syntynyt tilaisuus populisteille, jotka antavat suuria lupauksia mutta tuottavat lopputuloksena pettymyksiä.

Ja valtiolaiva jatkaa kulkuaan kuin vene ilman tappia kohti pohjaa. Asia on poliittisesti vaikea, sillä hallituksessa ei ole huomattu, että sukeltaminen kannattaisi lopettaa, kun on pohjalla. Säästämisen ei ylipäänsä pitäisi olla prioriteetti silloin, kun sitä on tarkoitus tehdä ihmisten perusturvan kustannuksella. 

Esimerkkejä voidaan löytää etsimättä. Napamies Petteri Orpo on pöyhkeällä ja omahyväisyyttä artikuloivalla tavallaan patistellut ihmisiä muun muassa muuttamaan nykyisistä vuokra-asunnoistaan halvempiin ja vanhempiin vuokra-asuntoihin.

Hän ei ehkä ole huomannut, että tähän maailmaan ei tule mistään lisää halpoja ja vanhoja vuokra-asuntoja, vaan jokainen markkinoille ilmestyvä vuokra-asunto on väistämättä uusi ja kallis.

Asumisen kuluista eivät ylipäänsä voi päättää asukkaat itse, vaan niistä päättävät lopulta vuokra-asuntojen ja asumisoikeusasuntojen omistajat sekä omistusasuntojen kohdalla pankit ja niiden kanssa toimivat kiinteistövälittäjät.

Konsensuspolitiikan hylkäämiseen liittyy kyvyttömyys ymmärtää talouden keskinäisriippuvuuksia. Ministerit ja heidän takaansa kurkistelevat apulaiset eivät ole ymmärtäneet myöskään sosiaaliturvan sirkulaatio- eli kiertymisilmiötä. 

Keskinäisriippuvuutta edustaa esimerkiksi se tosiasia, että asumistuki on todellisuudessa rakentamisen subventiota, eli avustusta rakennusliikkeille. Asumistuki on parhaita sosiaaliturvan muotoja, koska sillä on saatu katto pään päälle asukkaille ja pidetty rakennusteollisuuden pyörät pyörimässä.

Myös sijoittajat ovat saaneet osansa. Kiitos asumistuen. Asumistuki on perustunut kansalliseen konsensukseen: siitä on ollut hyötyä kaikille. Välittömiä hyötyjiä ovat olleet asukkaat, jotka ovat saaneet koteja, tosin rahat ovat imuroidut valokaapeleita pitkin aina eteenpäin.

Tukien loppusaajia ovat olleet rakennusteollisuus ja investoijat, joiden työn tuloksena on pystytty tuottamaan kokonaisia uusia kaupunginosia. Leikkaamalla asumistukea ja asettamalla siihen varallisuusehtoja hallitus on lamaannuttanut rakentamisteollisuuden ja asuntosijoittamisen täysin. Se on ollut tyhmistä tyhmin teko.

Varsinainen valopää on ollut eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho (ps.), joka valitteli jokin aika sitten iltapäivälehden jutussa, ettei saakaan asuntosijoitusrahastoonsa laittamiaan varoja takaisin, kun rahasto on viheltänyt pelin poikki eikä palauta edes pääomia asuntojen hintojen roikkuessa alhaalla, eikä asuntoja kannata realisoida.

Kirkkoslavistikan asiantuntemus ei ehkä luo parhaita lähtökohtia talouden kausaaliyhteyksien ymmärtämiseen, etenkään sen, millä tavoin asuntorahastojen tuotot ovat koostuneet suureksi osaksi juuri Kelan asumistuista.

Asuntorahastojen sijoittajat jos ketkä ovat siis itse eläneet veronmaksajien rahoilla ja vuokra-asuntojen asumistuilla, mutta leveämmin kuin muut ihmiset. Olisi siis puhemieskin ajatellut asiaa silloin, kun puolueensa meni leikkaamaan asumisen tukia.


Hallituksessa ei ymmärretä myöskään sosiaaliturvan kiertymisilmiötä

Mitä muuta kiertymisilmiö tarkoittaa kuin rahan kulkua asukkaiden kautta myös rakennusteollisuudelle ja sijoittajille?

Sosiaaliturvan piirissä kiertymisilmiö tarkoittaa sitä, että yhteen etuuteen, kuten työttömyysturvaan tai asumistukeen, tehdyt leikkaukset päätyvät viimesijaisen tukimuodon, eli toimeentulotuen, täytettäviksi. 

Sillä tavoin valtio ei lopulta säästä mitään, tai säästöt jäävät marginaalisiksi ja haitat voivat käydä kalliimmiksi.

Valtio voi periaatteessa säästää vain sen verran, minkä väliinputoajat menettävät. Heitä ovat esimerkiksi omistusasukkaat. Osa kansalaisista saattaa jopa kuolla hallituksen leikkausten vuoksi.

Sen sijaan useat muut, kuten pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulleet varattomat, saavat leikkauksilleen kompensaation toimeentulotuesta, sillä he täyttävät täydellisesti Suomen omistamis-, yrittämis-, kouluttautumis- ja työntekovihamielisen sosiaaliturvajärjestelmän köyhyysihanteet.

Ei tarvitse ihmetellä, miksi he lisääntyvät Suomessa kantaväestöä nopeammin, kun valtio kattaa heille pöydän samanaikaisesti, kun suomalaisten omaa sosiaaliturvaa huononnetaan.

Näin myös maahanmuuttokriitikkona tunnettu Riikka Purra tulee edistäneeksi väestönvaihtoa omassa tuhattaiturimaisuudessaan. 

Juuri sosiaalietuusperäisen maahanmuuton jättiläismäiset kulut ja loputon kotouttaminen ovat syöneet leivän suomalaisten ihmisten pöydästä ja johtaneet sosiaaliturvaleikkauksiin (aiheesta täällä).

Vieraskielisten osuus toimeentulotuen saajista on noin 30 prosenttia, mikä väestöosuuksiin suhteutettuna on valtavan paljon kantaväestöön verrattuna. Ulkomaalaistaustaisten työttömyysaste on noin 20 prosenttia, ja puolet arabiaa tai somaliaa puhuvista nostaa tukia.

Leikkauspolitiikan uhreja eivät olekaan nuo näennäisesti ”kaikkein heikoimmassa asemassa olevat”. He saavat edelleen lähes täyden kompensaation ensisijaisten perusetuuksiensa leikkauksille toimeentulotuesta!

Leikkauksilla ja varattomuusehtojen laajennuksilla on runneltu toiseksi ja kolmanneksi huonoimmassa asemassa olevien suomalaisten asemaa, kun heidän varallisuuttaan on poltettu käyttäen sytykkeenä Kela-riippuvuutta ja johdattelemalla myös heitä hankkiutumaan mahdollisimman sopiviksi täyttämään sosiaaliturvalakien ja Kelan köyhyys-, surkeus- ja kurjuustavoitteet.

Etenkin toimeentulotukijärjestelmän varattomuusehto rohkaisee köyhänä pysymiseen ja lannistumiseen. Samoin vaikuttaa yleiseen asumistukeen lisätty varallisuusharkinta. Eläkeläisten asumistuessa on ollut jo pitkään varallisuusehto, jotta ikäihmiset voisivat mahdollisimman pahoin ja jotta heidän täytyisi käyttää säästönsä juokseviin kuluihinsa, eivätkä myöskään perilliset perisi koskaan mitään.

Pahinta on, että poliittinen vihervasemmisto ei hallitusvaltaan joskus mahdollisesti palatessaan korjaa tehtyjä virheitä eikä varsinkaan poista varallisuusehtoja, sillä vasemmistossa kaikkea omistamista pidetään vääränä jo pelkästään sosialistiseen ideologiaan liittyvistä syistä. Vihervasemmistossa nautitaan, kun oikeisto tekee likaisen leikkaustyön puolestaan, ja maahanmuutto jatkuu.

Oikeistopuolueet lisäävät varattomuusvaateita lakeihin, vaikka omistamisen runteleminen on oikeiston poliittisen ideologian vastaista. Vasemmiston kiilusilmät ja viher-Hitlerit puolestaan karsastavat kaikkea omistamista, ja siksi Kela-riippuvaisen ihmisen varallisuutta ei suojele mikään eikä kukaan. 

Vihervasemmiston äänestäjät pitävät niin itsepintaisesti kiinni omasta samastumisestaan köyhyyden ja kurjuuden perikuvana pidettyihin pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin, että he eivät pysty kognitiivisten rajoitustensa vuoksi ymmärtämään juuri maahanmuuton kalvaneen heidän perusturvansa pois. Siksi he huutavat yhteen ääneen lisää maahanmuutoa mutta myös mannaa omalle lautaselleen. 

Kaikkien jotakin omistavien, pienituloisten ja vähävaraisten ihmisten ultimaattisia vihollisia ovat Suomessa sekä oikeisto että vasemmisto ja niiden molempien operatiivis-pragmaattinen raastokone: Kela.

Niin sanotut sosiaaliturvan asiantuntijat taas ovat julkisin varoin rahoitettuja professoreja ja byrokraatteja, jotka puhuvat varattomuusehtojen lisäämisen puolesta, kunhan vain oma palkkansa juoksee. He eivät poikkea mitenkään rehdistä perussuomalaisesta, kokoomuslaisesta tai sosiaalidemokraattisesta kaivuri-Markusta, joka tuskailee, että ”minä kun ei muiden menoja maksa!” 

Tosin tuo kahden kolmasosan keskiluokkaiseen diktatuuriin kuuluva rehti työläinen voi itse olla seuraavana aamuna työtön ja tuloton Kelan asiakas, pienyritys konkurssissa ja kaivuri varattomuusehtojen sanelemassa pakkomyynnissä. Hänen säästönsä puolestaan sulattaa viimeistään eläkeläisen asumistuen varallisuusehto.


Pääministeri juo sarvesta verta

Petteri Orpo tilkitsee valtion budjettia väliinputoajien varallisuudella ja heidän hengellään. Petteri Orpo juo sosiaaliturvan aukoista ja silmukoista läpi humahtaneiden suomalaisten verta.

Hänellä on sitä myös käsissään, sillä monet ihmiset ovat päätyneet hyppämään metron alle tai muutoin päättämään päivänsä Suomen hallituksen tekemien perusturvaleikkausten vuoksi.

Perusturvaan lisäämillään varattomuusehdoilla, varallisuusharkinnoilla ja muulla kansalaisten kiusaamisillaan hallitus kannustaa ihmisiä täydelliseen välinpitämättömyyteen.

Hallituksen politiikan tuloksena työttömien ihmisten kannattaa vain ja ainoastaan luopua kaikesta yrittämisestä, joka johtaisi vähäiseenkin tulonmuodostukseen tai varallisuuden karttumiseen.

Ongelman takaa kajastelee kirkkaasti tuo viimesijaisessa tukimuodossa eli toimeentulotuessa oleva varattomuusehto. Sen mukaan ihmisten pitää olla rutiköyhiä saadakseen olemassaololleen oikeutuksen.

Juuri edellä mainitut hallituksen ja Kelan menettelytavat ovat johtaneet siihen, että taivastellaan sitten ihmisten alkoholisoitumista, pakoa huumeisiin, epäluottamusta tulevaisuuteen ja poliitikkoihin, yleistä ahdistuneisuutta, nuorten mielenterveysongelmia ja itsemurhia.

Syy ihmisten pahoinvointiin Suomessa on Suomen sairas sosiaaliturvajärjestelmä, jonka varattomuusehdot pitävät huolen siitä, että ei kannata yrittää yhtään mitään, ei työntekoa, kouluttautumista eikä yrittämistä, kun Kelan helvetinkone voi viedä hetkessä kaiken alta.

Urkintaa ja muuta henkistä pahoinpitelyä Kela perustelee ”asiakaspalvelun parantamisella”, ”asiakkaiden omalla edulla” ja ”huolenpidolla”, vaikka asiat ovat täysin toisin päin. Kela koettaa oikeuttaa röyhkeyttään esimerkiksi thihk the children -verukkeella, vaikka aikuiset eivät tarvitse lapsenvahteja, ja kyse on epäarvona tunnetusta holhouksesta.

”Hyvinvointiyhteiskunnan ytimessä” eli verorahoitteisissa suojatyöpaikoissa maleksivat Kelan viranomaiset kehtaavat perustella tietojen kaivelua myös ylivoimaisella etiikallaan, jonka mukaan he katsovat tiliotteista ”vain” tarpeellisina pitämänsä tiedot, vaikka tosiasiassa he näkevät tietenkin kaikki tiedot. 

Ihmisten tarpeisiin ja yksityiselämään puuttuminen on habermasilaisessa filosofiassa mainittua elämismaailman kolonisaatiota, ja eikö sinustakin tunnu kuin panssarikolonnat marssisivat kotiisi, kun joudut asioimaan Kelan kanssa? Se on ihmisten laittamista foucaultlaiseen panopticoniin.

 

Stasi-Kela kuuluisi KGB-museoon

Kelan drakoniset menettelytavat eivät ole tietenkään Kelan virkailijoiden omaa syytä, ja he voivatkin suojautua moraaliselta paheksunnalta sekä peittää huonoa omantuntoaan levittelemällä käsiään sekä toteamalla, että ”työtähän me vain teemme!” Työn tekeminen kun mielletään asiaksi, jonka ajatellaan oikeuttavan kaiken.

Mutta Kelan viranomaisten asenteet myös vaihtelevat paljon, ja pahanilkinen viranhaltija voi kaivaa poliittisesti erimielisen asiakkaan tietoja esille sinnikkäämmin kuin Sudanin gerbiili. Tämän toteaminen olisi asiallista, ellei vertailukohta olisi liian leikkisä ja sympatiaa herättävä verrattuna Kela-viranomaisten sysimustaan pahuuteen. 

Kelan viranomaiset voivat tuhota ihmisen koko elämän takaisinperinnöillään ja läpivalaisuillaan, jotka johtuvat perimmältään sosiaaliturvan omistamisvihamielisistä varallisuusharkinnoista ja myös tulorajoista. Niistä kärsivät etenkin opiskelijat, joilla ei ole samanlaista toimeentulon oikeutta kuin työttömillä; tosin kaikkien perusturvan varassa sinnittelevien ihmisten asema on erittäin heikko, kun perustoimeentuloon ei ole oikeutta ilman ryhtymistä rutiköyhiksi.

Moraaliselta asemaltaan ja yhteiskunnalliselta arvostukseltaan Kelan viranomaiset ja muut sukkapuikkoneuvostojen hallitusammattilaiset ovat selvästi asiakkainaan toimivien pultsarien alapuolella ja petoksia tekevät huijarit puolestaan heidän yläpuolellaan.

He ovatkin oikeasti vain uhreja, jotka ovat yrittäneet suojella perustuslaillisia oikeuksiaan, kuten yksityisyydensuojaa, omaisuudensuojaa ja tietosuojaa, sekä pyrkineet suojautumaan poliitikkojen ja sosiaaliturvan suunnittelijoiden heitä vastaan kohdistamalta henkiseltä väkivallalta.

Jossakin Suomea kansanvaltaisemmassa maassa Kelan viranomaiset vietäisiin ehkä uudelleenkoulutusleirille ja heidän palkkansa perittäisiin takaisin, jolloin hekin saisivat tietää, miltä Siperia tuntuu.

Perimmäinen syy Kelassa kärjistyviin yhteiskunnallisiin konflkteihin ei ole tietenkään Kelan, sillä se on pelkkä toimeenpaneva elin.

Syy on poliitikkojen. Heidän omavaltaiseen tarveharkintaansa nojaava lainsäädäntö on lähtöisin sekä porvarien että sosialistien kynästä. Porvarien mielestä sosiaaliturvaa pitäisi olla aina mahdollisimman vähän, ja sosialistit haluaisivat yhdistää sosiaaliturvan vain kaikkein heikoimmassa asemassa olevien elämäntilanteeseen, huonossa asemassa pysymistä ylläpitäviin köyhyysihanteisiin sekä omaan työ- ja etujärjestöpolitiikkansa.

Jokainen kärsivä kansalainen on yleensä ääni vasemmistolle, joten vasemmisto ei oikeasti pyri parantamaan huono-osaisten asemaa vaan ainoastaan takaamaan, että valitusta riittää myös TV-uutisten rituaaleihin ja sensaatiolehtien sosiaalipornoon.

Tämä on vasemmiston paradoksi, aivan niin kuin liberalismin paradoksi muodostuu tosiasiasta, että liberaali joutuu hyväksymään myös fundamentalismin osana vapaamielisyyttään.

Yhtä ristiriitaisella tavalla vasemmistolainen vapaan maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kannattaja joutuu hyväksymään niistä seuraavat sopeuttamisen, mukauttamisen ja samanlaisiksi tekemisen pyrkimykset, joilla vapauksia lopulta kavennetaan ja erilaisuuden särmiä hiotaan pois.


Syy Suomen sosiaaliturvan ehtymiseen: maahanmuutto 

Suuri osa Suomen sosiaaliturvajärjestelmän kuivumisesta johtuu sosiaaliturvahakuisesta maahanmuutosta, kiitos vihervasemmiston.

Sosiaaliturvajärjestelmän vinoutuminen puolestaan on alkanut tosiasiasta, että sen ovat sorvanneet (aina työttömyysturvajärjestelmästä alkaen) elinkeinoelämän ja ay-järjestöjen korporaatiot, ja poliitikot ovat lyöneet nuijan pöytään, jolloin yksilöiden etu ja yhteiskunnan kokonaisetu on jätetty syrjään. 

Valokeilaan on nostettu työ, jonka katsotaan pyhittävän ja oikeuttavan kaiken, vaikka suuri osa etenkin julkisen hallinnon piirissä tehtävästä työstä on peräti turhaa tai jopa tuhoisaa.

EK on haalinut maahamme ulkomaista työvoimaa, vaikka maassamme ei ole pulaa työvoiman määrästä eikä laadusta vaan ainoastaan halvasta työvoimasta. Ay-liike on antanut periksi, koska sosialistinen internationalismi ja ylirajainen kansainvälisyyden EU-ideologia velvoittavat.

Näin Suomeen on syntynyt suuri työttömien joukko, ja sosiaalietuusperäiset maahanmuuttajat ovat syöneet einekset pois suomalaisten työttömien ruokapöydistä.

Myös työttömyydestä itsestään on tullut silmätikku poliittisiin debatteihin, vaikka kohtuullinen määrä työttömyyttä kuuluu kaikkeen markkinatalouteen ja yhteiskuntaelämään.

Nykyisin työttömyys kuitenkin tuomitaan moralistisesti, koska ongelma on kasvanut maahanmuuton myötä suureksi, ja siksi lievääkään joutilaisuutta ei enää sulateta.

 

Työn väheneminen on ikiaikainen tavoite 

Porvarien ja sosialistien yhteisellä työpoliittisella tarveharkinnalla työttömiä ihmisiä pakotetaan teeskentelemään työelämän käytettävissä oloa, vaikka kaikkea hyödyllistä yhteiskunnallista toimintaa ei voida organisoida sen enempää palkkatyöksi kuin yrittäjätoiminnaksikaan.

Sellaista toimintaa on usea tieteellinen ja taiteellinen toiminta sekä välttämätön hoivatyö ja kotiaskare. Työtä ja siihen yhdistettävää tarveharkintaa on korostettu liikaa, kun myös sosiaaliturva on sidottu työpoliittiseen syyperustaisuuteen. Vain harva tehtävä myöskään työelämän sisällä tuottaa välttämättömiä tai markkinoilla vaihtokelpoisia sekä rahaa tuottavia arvoja.

Sellaista olisi esimerkiksi koneiden rakentelu ja tietokoneohjelmien sekä vastaavien artefaktien tuottaminen, mutta ei esimerkiksi byrokraatin työ.

Sen ohella myös moni teollinen työ tuottaa merkittäviä epäarvoja; ajatellaan vaikkapa autojen rakentamista, kun sivuseurauksena on syntynyt ilmansaasteita, teollisuusjätteitä, romua ja kuolonkolareita.

Filosofin työ puolestaan keskittyy luomaan ja kartoittamaan niitä arvoja ja tavoitteita, joille kaikki yhteiskuntaelämä legitimoituu, ja sellaisena moinen näennäinen laiskottelu ja kulttuuritoiminta voi olla hyvin hyödyllistä ja rakentavaa.

Työn väheneminen on ikiaikainen arvo, jota kannattaa edistää siten, että säilyvät sekä kohtuullisen toimeentulon että luovan joutilaisuuden mahdollisuudet.

Tulevaisuudessa tekoäly syövyttää suuren osan asiantuntijatyöstä pois, esimerkkinä nyt vaikkapa julkisuudessa usein mainittu koodaaminen, jota varten ei tarvita enää laivalasteittain tulevia akavalaisia Suomessa karjuvaa työvoimapulaa helpottamaan.

Ilman maahanmuuton aiheuttamaa työttömyyspaniikkia työttömyys ja toimettomuus eivät erottuisi ongelmiksi, vaan ne olisivat osa hyvää elintasoa ja onnellisuutta, johon olisi pystyttävä sopeutumaan ilman paniikinomaista huolestumista siitä, että työtä ei ole enää tarjolla entiseen tapaan.

Tähän muutokseen olisi varauduttava muokkaamalla koko perusturvajärjestelmä negatiivisen tuloveron kaltaiseksi perustulojärjestelmäksi. Vastoin yleistä käsitystä se ei tulisi nykykuluja kallimmaksi, jos korkeat päivärahat ja eläkkeet juustohöylättäisiin pois ja Kelan kuitintarkastuslinjasto ajettaisiin alas. 

Negatiivinen tulovero ohjaisi myös tekemään tilapäistöitä ja johtaisi siten työn ihanuuden ja tulojen jakautumiseen useammille.

 

Varallisuusehdot ja -harkinnat ovat sosiaaliturvajärjestelmän syöpä

Sosiaaliturvajärjestelmässämme olevat varallisuusehdot aiheuttavat lähes kaiken sen pahan, jonka vuoksi nuorisokin on masentunutta eikä yritä mitään vaan vieraantuu yhteiskunnasta erakoituen pelien, sosiaalisen median ja virtuaalitodellisuuksien pilvitodellisuuteen.

Toimeentulotuki on kannustavaan tehtävään täysin soveltumaton. Se kannustaa vain hankkiutumaan mahdollisimman nopeasti mahdollisimman köyhäksi.

Toimeentulotuki ja sen varattomuusehdot sekä asumistukeen sisällytetyt varallisuusharkinnat ovat koko sosiaaliturvajärjestelmän syöpä. Syöpäsairauden takaa kajastelee toinen suuri sairaus, eli tarveharkinta. 

Se tarkoittaa, että lähes kaikki sosiaaliturva nojaa Suomessa viranomaisen valtaan päättää siitä, mitä sinä tarvitset. Et voi siis itse päättää tarpeistasi, vaan poliitikot ja viranomaiset määrittelevät ne sinulle! 

Hyvänä huonona esimerkkinä on ensisijaiseen sosiaaliturvan muotoon, eli työttömyysturvaan, liittyvä työpoliittinen tarveharkinta. Työttömyysturvalain mukaan työttömyysetuuksia voi saada vain, jos on työmarkkinoiden käytettävissä. 

Kun ihmisten toimeentulo pyritään sitomaan työn tuoksinaan, ei huomata, että työtä on aina tarjolla vähemmän kuin tekijöitä. Näin työttömyys on jatkuva ilmiö, ja työttömäksi julistautumisesta on tehty eräiden ihmisten elämän edellytys.

Kyse ei ole enää työelämän käytettävissä olemisesta vaan sen vastakohdasta: pysymisestä työttömänä työnhakijana työviranomaisissa. Poliitikot ja viranomaiset siis pakottavat ihmisiä näyttelemään työelämän käytettävissä olemista, jotta nämä ihmiset voisivat ylipäänsä pysyä hengissä, vaikka työttömyys sinänsä on laajaa ja korjaamatonta.

Lisäksi jo maininta työelämän käytettävissä olemisesta lyttää ihmiset esineellistävästi käytöllisen suhteen alaisiksi, ikään kuin ihmiset olisivat pragmaattisesti hyödynnettävissä tai hyväksi käytettävissä olevia olentoja tai laitteistoja.

Tietty keskimääräinen prosenttiosuus ihmisistä on aina työttöminä. Siten he mahdollistavat toisten ihmisten työssä olemisen, joten heitä ei sovi moittia siitä, että he joutuvat olemaan ilman työtä ja sen tuottamaa ansiotuloa.

Työelämän arvoihin perustuvassa työyhteiskunnassa työssä olemisen sanotaan tuottavan suuria vapauksia. Niin onkin, jos työssä olevan elämää verrataan Kela-riippuvaisen työttömän asemaan. Siinä roolissa ollessaan ihminen on auttamattomasti objektina, pahoinpideltävänä ja kidutettavana. Sen sijaan työssä oleva ja sillä tavalla toimeentuleva saa pankkitilin ja -kortin sekä pitää tietonsa ominaan. 

Tosiasiassa työelämässä olevia ihmisiä rajoittaa työelämän mielipidevankeus, jonka vuoksi he eivät voi edustaa itseään ja näkemyksiään vapaasti eivätkä sanoa sitä, minkä filosofia edellyttäisi. Työelämään osallistuminen vaatii oman persoonan ja näkemystensä peittämistä, poliittista korrektiutta sekä sitoutumista työnantajan niin sanottuihin arvoihin, eli ideologiaan. Se luo riippuvuutta, joka on filosofian vihollinen.

Onko sitten työelämän käytettävissä oleminen tai työn tekeminen itseisarvo tai ansio? Ei ole. Työelämässä tuotetaan arvojen lisäksi myös paljon epäarvoja ja hyödyttömiä asioita tavaramarkkinoille. Ekonomit (ne paremmat merkonomit) koettavat saada ihmiset ostamaan kaikkea mitä ihmiset eivät oikeasti tarvitse. Ja taaskin on kyse tarpeiden manipuloinnista, mutta toisella tavalla. 

Markkinamarakatit koettavat muokata tarpeitasi keksimällä niitä sinulle lisää. Poliitikot puolestaan koettavat määritellä tarpeesi uudestaan vähentääkseen aitoja tarpeitasi tai leikatakseen sosiaaliturvaa. 

Pahinta tarveharkinta on, kun ihmiset pakotetaan hakemaan töitä, joita ei ole. Tämä on kaikkien tuntema työnhakuvelvoite, joka tukkii firmojen ja julkisten työpaikkojen rekrytointiosastot.

Tulos on, että HR-osastojen viestintäkoulutetut pissikset ovat ihmeissään saadessaan useita satoja hakemuksia täysin soveltumattomilta ja kelpoisuusehdot täyttämättömiltä ihmisiltä.

 

Yleistukeen ei pidä sisällyttää varallisuusharkintaa eikä ajallisen keston rajoitusta 

Työpoliittisen tarveharkinnan lisäksi sosiaaliturvan verkostoissa sovelletaan laajalti varallisuusharkintaa, josta oli puhe edellä. Sen kautta romutetaan ihmisten omaisuudensuoja ja omaisuus, jolloin porvarihallitus sosialisoi yksityisten kansalaisten varallisuutta hoitaakseen valtion velkoja.

Parempi olisi kuitenkin velkaannuttaa valtiota kuin velkaannuttaa yksilöitä, sillä valtio on erilainen pankkiasiakas kuin yksittäinen ihminen. Valtio voi nimittäin säätää pankkilait uusiksi ja rahoittaa fiat-rahalla myös itseään keskuspankin kautta, kuten laajasti tehdäänkin.

Kertakaikkisen rosvomaista on, jos hallitus ennen pitkää laajentaa toimeentulotuen ja asumistuen varallisuusehdot myös Kelan työttömyysetuuksien tilalle perustettuun yleistukeen (aiheesta täällä). Tämä on mahdollista, sillä hallitus kaavailee, että yleistukea ja asumistukea haettaisiin yhdessä ja samalla lomakkeella. Näin yleisessä asumistuessa oleva varallisuusharkinta voi liukua työttömyysturvaa korvaavan yleistuen puolelle, ja sillä tavoin tarveharkintaa laajennettaisiin jälleen varallisuusehdon suuntaan.

Toinen yleistukeen liittyvä sudenkuoppa on siinä, että yleistuesta tehtäisiin kestoltaan rajoitettu, toisin kuin työmarkkinatuki on. Silloin ihmisiä alkaisi putoilla yleistuelta toimeentulotuelle, joka on pahin kannusteloukku.

Toimeentulotukea puolestaan eivät saa kunnon ihmiset, jotka ovat huolehtineet taloudestaan hyvin. Tätä kautta yleistukeen sisältyisi piilevä varattomuusehto, joka olisi kuolema monelle työttömälle kansalaiselle ja etenkin ikääntyneille, joille Kelan työmarkkinatuki ja sitä vastaava yleistuki ovat muodostuneet viimeisiksi oljenkorsiksi.

 

Varattomuusehdot vaarantavat omaisuudensuojan lisäksi myös yhdenvertaisuuden 

Yleisen asumistuen poistamista omistusasukkailta perusteltiin sillä, että lisättäessä esimerkiksi säästöjä, osakeomistuksia ja rahastosijoituksia koskeva varallisuusehto yleiseen asumistukeen, on poistettava mahdollisuus pitää varallisuutensa asunnon muodossa, jotta omaisuutta ei voisi ikään kuin piilottaa seiniin.

Tämä oli vastoin Suomessa pyhäksi muodostunutta oman tuvan ja luvan identiteettiä, joka on ollut voimassa torpparilaitoisen kumoamisesta asti. Nyt porvarihallitus tekee omistusasukkaista vähitellen torppareita, eli uusien vuokrapehtoorien hyyryläisiä. 

Koska valtio ei hyödy kyseisestä kalvamisesta yhtään mitään ihmisten siirtyessä entistä enemmän asumistukea ahmaiseviin vuokra-asuntoihin, ei asumistukeen olisi pitänyt liittää minkäänlaista varattomuusehtoa eikä myöskään poistaa asumistukea omistusasukkailta.

Oikea keino ei ole siis ollut valtion kajoaminen kansalaisten kaikenlaiseen varallisuuteen, vaan oikea keino olisi ollut varallisuusehtojen täydellinen poistaminen asumistuesta ja omistusasukkaiden säilyttäminen asumistuen piirissä asumisen hoitokulujen osalta.

Kela-tukia saavat voivat edelleenkin pitää omaisuutensa Kela-KGB:lle näkymättömässä muodossa, esimerkiksi kultaharkoissa, virtuaalivaluutoissa, pöytähopeissa tai käteisenä. Tämä tarkoittaa, että sosiaaliturvajärjestelmän varallisuusehdot kohtelevat ihmisiä edelleen perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastaisesti.

Tilannetta ei pidä korjata siten, että urkintaoikeuksia ja tiedonantovelvollisuuksia entisestään lisättäisiin tai käteinen raha poistettaisiin (johon valtio virittelee alkusointuja ns. digilompakon perustamisella), vaan siten, että varallisuusharkinnoista ja -ehdoista luovuttaisiin.

Varallisuus ylipäänsä edistää ihmisten suoriutumista yhteiskunnassa omatoimisesti, kun taas köyhtymään kannustaminen halvaannuttaa. Omatoiminen suoriutuminen on myös sosiaalihuoltolain tavoite.

Jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus välttämättömien juoksevien kulujensa mukaiseen tulonsaantiin ilman varallisuuteen kohdistuvaa realisointivaatimusta ja ilman asiaan liittyvää tarkkailua.


Mitä EU sanoo Suomen perusturvasta?

Moraalin näkökulmasta poliitikoilla ei pitäisi olla minkäänlaista oikeutta eikä mahdollisuutta alentaa kansalaisten juokseviin asuin- ja ravintomenoihinsa tarvitsemaa perusturvaa tietyn minimirajan alapuolelle omilla mielipiteidenvaraisilla päätöksillään.

Petteri Orpon hallituksen toimesta näin on kuitenkin tehty. EU:n perusoikeuskirjan artiklassa 34 tunnustetaan oikeus sosiaaliturvaan ja sosiaalihuoltoon (social security and social assistance).

Vaikka sosiaaliturvan taso onkin jätetty kansallisen harkinnan varaan, jäsenvaltio ei saa rikkoa perusoikeuskirjan määräyksiä, EU-asetuksia ja direktiivejä, jotka koskevat esimerkiksi omaisuudensuojaa ja vähimmäispalkkaa, joutumatta rikkomusmenettelyyn (infringement procedure). 

EU:ssa vallitsee sosiaaliturvan heikentämiskielto sekä periaate (do not regression), joka nojaa Uuteen Euroopan sosiaaliseen peruskirjaan (Revisited European Social Charter).

Euroopan sosiaalisen oikeuksien komitea on selvästi jo aiemmin todennut, että Suomen työmarkkinatukea ja sosiaaliturvaa koskevat leikkaukset ovat rikkoneet peruskirjan määräyksiä.

Vaikka Suomen hallituksen päätökset, joilla se on heikentänyt asumistuen ehtoja ja supistanut oikeutettujen kohteiden alaa, eivät suoraan rikkoisi EU-säädöksiä, ne vaarantavat perusoikeuden kotiin sekä rikkovat omaisuudensuojaa vastaan.

Lisäksi Suomen oma perustuslaki määrää rajat sille, kuinka paljon perusturvaa voidaan huonontaa niin, että myös muut oikeudet, kuten ihmisarvo, vielä säilyvät.

Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitea (ECSR) on antanut viime vuosina liudan ratkaisuja, joissa se on todennut (no. 172/2018), että monet sosiaaliturvaetuudet, kuten sairauspäiväraha, vanhempainraha, kuntoutusraha, työttömyysturvan peruspäiväraha ja takuueläke, jäävät alle 40 %:iin valtiossa vallitsevasta ekvivalentista mediaanitulosta, mikä komitean mielestä on ”ilmiselvästi riittämätöntä” (manifestly inadequate) peruskirjan tarkoittamalla tavalla.

Samoin komitea on todennut (no. 108/2014), että erityisesti työmarkkinatuki ei riitä perustarpeiden tyydyttämiseen lainkaan, koska työmarkkinatuki on vain noin 56 % siitä, mitä 40 %:n mediaaniansio olisi.

Komitea on myös todennut, että takuueläke jää Suomen järjestelmässä selvästi alle 40 prosentin tason suhteessa ekvivalentoituihin mediaanituloihin.

Komitea arvioi, että etuutta, joka jää alle 40 %:iin mediaanitulosta, on keinotekoista yhdistää muihin etuuksiin (esimerkiksi asumistukeen ja toimeentulotukeen) näissä tukimuodoissa olevien varallisuusehtojen vuoksi, eivätkä ne siten riitä korjaamaan tilannetta yhdenvertaisesti.

Tämä tarkoittaa, että perusturvan tasoa pitäisi korottaa niin, että ensisijaista etuutta täydentämään ei tarvittaisi muiden etuuksien tilkkutäkkiä.

Työmarkkinatuen, kansaneläkkeen tai takuueläkkeen tasoa olisi siis korotettava, eikä työmarkkinatukea korvaavaksi aiottuun yleistukeen eikä eläkkeisiin pitäisi sisällyttää minkäänlaisia varallisuusehtoja eikä ajallisen keston rajoituksia.

Ainoa toimiva ratkaisu olisi perustulo.

Suomalaisen palkansaajan mediaaniansio oli vuonna 2022 noin 3 630 €/kk brutto. Koska 40 % tästä summasta olisi noin 1 450 €/kk, tarpeellinen etuustaso olisi verot ja sosiaalivakuutusmaksut vähennettynä noin 1 200 €/kk käteen jokaiselle, mahdollisesti asuinpaikkakohtaisella luokituksella painotettuna.

 

Perustulo on ainoa tie pois sosiaaliturvajärjestelmän tuhoisuudesta

Tähän maahan tarvitaan perustulojärjestelmä, joka on negatiivisen tuloveron kaltainen eikä sisällä varallisuusehtoista tarveharkintaa.

Perustulojärjestelmässä ketään ei pakotettaisi kuluttamaan varallisuuttaan välttämättömiin elinkustannuksiinsa, jotka johtuvat minimiasuinkuluista ja ravinnosta.

Vain tällainen perusturvajärjestelmä olisi aidosti ihmistä tukeva ja parempaan elämään ohjaava sekä työhön, opiskeluun, itsensä kehittämiseen ja ansioihin kannustava.

Sen sijaan kaikki varattomuusehdon sisältävät perusturvan muodot vaativat nykyisin ihmisten köyhtymistä ja omaisuuden pois kuluttamista.

Perustulojärjestelmässä jokaiselle, joka on ansiotulojen ulkopuolella esimerkiksi työttömyden vuoksi, pitäisi maksaa sama elämiseen ja juokseviin menoihin riittävä määrä rahaa, olkoon se vaikka tuo edellä viitattu runsas tonni käteen kuukaudessa.

Järjestelmä korvaisi työttömyysetuudet, kansaneläkkeet, takuueläkkeet ja opintotuen. 

Kenellekään ei toisaalta pitäisi maksaa enempää, ei myöskään sille työttömäksi noin 10 000 euron kuukausipalkalta joutunelle hammaslääkärille, joka helposti saisi ansiosidonnaista päivärahaa noin puolet palkastaan.

Leikkaamalla ansiosidonnaiset työttömyyspäivärahat kokonaan pois voitaisiin täyttää perusturvaa alhaalta päin. Ratkaisu olisi oikeudenmukainen sekä työttömille, joiden keskinäinen asema yhdenvertaistuisi, että muille kansalaisille.

Hammaslääkärin työttömyys ei ole näet hänelle itselleen eikä yhteiskunnalle sen arvokkaampaa kuin muidenkaan ihmisten työttömyys.

Maassamme on reaaliaikainen tulorekisteri, jonka ansiosta negatiivinen tulovero voidaan panna täytäntöön. Esittelin sen periaatteet jo teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, 2. uud. p. 2010, 3. uud. p. 2015).

Tukeuduin mallissani Nobel-palkitun taloustieteilijän Milton Friedmanin ideaan, jonka hän esitteli teoksessaan Free to choose. Tällainen malli toimii ja säästää julkisia varoja, kun se tekee lopun sosiaaliturvajärjestelmän kuitintarkastuslinjastosta, jossa työskentelee suuri määrä sosiaalibyrokraatteja. Osa heistä vapautuisi tosiasialliseen sosiaalityöhön, ja loppujen olisi tultava toimeen perustulolla tai etsittävä muita hommia. 

Suomen kansanedustajista yli puoluerajojen kokoonpantu sosiaaliturvakomitea on sen sijaan eri linjoilla.

 

Perustuloa vastustavat sekä oikeisto että vasemmisto – ja molemmat järjen vastaisesti 

Parlamentaarinen perusturvakomitea ei kannata perustulomallia vaan on linjannut, että yleistuen pitäisi olla joka tapauksessa syyperustainen ja tarveharkintainen. Vasemmiston mielestä sen pitää nojata työpoliittiseen tarveharkintaan, mutta oikeisto haluaisi mennä vielä pitemmälle.

Petteri Orpo pitää tavoiteltavana Isossa-Britanniassa toimeenpantua social credit -järjestelmää, josta on saatu huonoja uutisia, ja ihmiset voivat pahoin. Mutta sekään ei riitä porvareille. 

Kokoomuksen kaavailut niin sanotusta Singaporen mallista Suomen olojen esimerkiksi ovat aivan sekopäisiä, vaikka ja koska mallia ajetaan perin ideologisella ”työn kunnianpalautuksella” – siis töiden, joita ei ole.

Monikaan ei ehkä tiedä, että Singaporessa ei ole minkäänlaista työttömyysturvajärjestelmää, vaan sosiaaliturva perustuu yksilön omaan etukäteissäästämiseen. Sellaisen Kokoomus ja heitä avustavat Perussuomalaiset haluaisivat ilmeisesti luoda tähän maahan!

Heille ei riitä, että he ovat hallituskaudellaan repineet palasiksi työttömyysturvaa, asumistukea, ammattiyhdistysten oikeuksia ja lisänneet eläke-eriarvoisuutta. Kapealla kauppiaanjärjellään he haluaisivat tehdä Suomesta Singaporen kaltaisen banaanivaltion, jossa köyhyys asuu samoilla kaduilla, joilla parveilee Rolls Roycella autoilevia pohatoita ja pankkiireita.

Singaporen mallia vastaan ei (erikoista kyllä) esitetä sitä argumenttia, että Suomessahan on jo etukäteissäästämiseen perustuva työttömyysturva- ja työeläkejärjestelmä, joka rahoitetaan (ainakin näennäisesti) työttömyysvakuutusmaksuilla ja eläkemaksuilla.

Kyseistä vasta-argumenttia ei käytetä, koska se on valetta, eikä eläkevastuita voida koskaan todellisuudessa kattaa tähänastisten eläkevastuiden ollessa jo noin 900 miljardia euroa. Mutta etukäteissäästämiseen viitataan aina, kun muistutetaan, että juuri niistä ansiosidonnaiset päivärahat ja työeläkkeet muka maksetaan. 

Totuus on, että ei makseta, vaan sekä ansiosidonnaiset päivärahat että työeläkkeet kuitataan pääosin verovaroista. Tämä puolestaan on vahva argumentti sen puolesta, että ansiosidonnaisista päivärahoista ja työeläkkeistä pitäisi päästä eroon tasasuuruisen perustulon hyväksi.

Korkeita päivärahoja ja eläkkeitä puolustellaan väitteellä, että niiden leikkaaminen vähentäisi verotuloja. Leikkaamalla valtio kuitenkin säästäisi menoissa enemmän kuin menettäisi verotuloissa.

Työeläkkeistä joudutaan tinkimään tai luopumaan siksikin, että edam-sukupolvet elävät entisiä pitempään, ja eläkkeellä kellottelua voi jatkua vaikkapa neljänkymmenen vuoden ajan, joka vastaa koko työuran pituutta.

Ansiosidonnaiset työttömyyspäivärahat ovat myös vahva anti-insentiivi työelämään osallistumiselle. 

Lisäksi suuri osa eläkevaroista on valtiolla lainassa, ja valtio joutuu pulittamaan ne takaisin eläkeyhtiöille perimällä ne ihmisiltä toiseen kertaan veroina.

Koko työeläkejärjestelmä perustuu oletusten ja toiveiden varaisiin valheisiin. Se on myös sosiaalisesti epäoikeudenmukainen taatessaan korkeat eläketulot boomereille, jotka ovat monikymmenvuotisella työurallaan ehtineet hankkia omistusasunnot, huvilat, autot, purjeveneet ja lomaosakkeet.

Tilanteesta ei selvitä eteenpäin muutoin kuin leikkaamalla työeläkkeet perustulon tasoisen tasaeläkkeen tasolle, korottamalla yleistä vanhuuseläkeikää 70 ikävuoteen ja juustohöyläämällä ansiosidonnaiset päivärahat pois sekä täyttämällä näin syntyvillä säästöillä perusturvaa alhaalta päin.

Tätä totuutta ja siihen liittyvää välttämätöntä muutosta kenenkään poliitikon on vaikea sanoa samasta syystä kuin puolueiden on vaikea pitää kannatuksensa.

Perusturvan korottaminen perustulon tasolle ja työeläkkeiden sekä ansiosidonnaisten työttömyysetuuksien madaltaminen samalle perustulon tasolle ei voine käydä päinsä puoluepoliittisten prosessien kautta, demokraattisesti, koska kansalaiset pyörtävät helposti kannatuksensa sellaisilta puolueilta, jotka uskaltavat leikata korkeimpia etuuksia, vaikka ne toisaalta korottaisivatkin alimpia.

Sen vuoksi järjelliseen uudistukseen tarvitaan asiantuntijuutta. Asiantuntijoilta valitettavasti puuttuu toimivalta uudistuksen tekemiseen, siksi tilanne on kohtalokkaan vaikea, ja kansakunnan syöksykierre jatkuu.

 

JUKKA HANKAMÄKI

filosofian ja valtiotieteiden tohtori

sosiaaliturvan järjestelmäasiantuntija 


Aiheista aiemmin

Rumaa jälkeä työttömyysturvan kauneuskisoissa – Varallisuusehdot eivät saa laajentua yleistukiuudistuksessa

Miksi Suomi sukeltaa? Hallitusohjelma on perussuomalaisten kohtalokas Koraani 

Lautasen nuolettaminen on fasismia – Yleistuesta ei pidä tehdä tarveharkintaista 

Sosiaalipoliittinen katastrofi on ovella: yleistuki voi romuttaa työttömyysturvan keston ja tehdä varattomuusvaatimuksista sosiaaliturvan ehdon 

”Kaikkein heikoimmassa asemissa olevia” puolustava retoriikka uhkaa tuhota suomalaisen keskiluokan

9. helmikuuta 2019

Mitä ajattelen perustulosta?


Olen seurannut huvittuneena perustulosta käytyä keskustelua. Taannoin se oli punainen vaate kaikille muille puolueille, paitsi Vihreille. Perustulo miellettiin vastikkeettomaksi ja oleiluun kannustavaksi patjoille ruokinnaksi.

Sitten kävi ilmi, että itse asiassa nykyinen työttömyysturva- ja sosiaalietuusjärjestelmä sisältää niin paljon kannusteloukkuja, että juuri se ohjaa vastikkeettomaan oleiluun ja passiivisuuteen.

Pahin osatekijä nykysysteemissä on toimeentulotuki, joka leikkautuu lähes heti, jos ihmisparka saa vähäistäkin tuloa tai hänellä on ”helposti rahaksi vaihdettavaa omaisuutta”.

Tämä ohjaa ihmisiä hankkiutumaan varattomiksi kuin fakiirit ihan vain saadakseen toimeentuloa jokapäiväisiin juokseviin menoihinsa. Järjestelmä, joka kannustaa köyhyyteen ja kurjuuteen, ei tue toimeentuloa vaan haittaa sitä.

Esittelin jo teoksessani Työttömän kuolema Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan mallin, joka perustuu Milton Friedmanin teoksessaan Free to Choose esittelemään negatiiviseen perustulojärjestelmään.

Sen ideana on, että perustulo, joka vapauttaa ihmiset arvotuotantoon (työn lisäksi myös muuhun toimintaan ja esimerkiksi opiskeluun) aktivoi ihmisiä eikä passivoi nykyjärjestelmän tavoin.

Tässä muodossa perustulo ei olisi mikään vastikkeettomuuteen ohjaava järjestelmä vaan järjestelmä, joka vapauttaisi ihmiset tuottamaan hyötyä itselleen ja vastiketta yhteiskunnalle.

Nyt, kun perustulokokeilu on maalissa ja Kelan sosiaalipoliitikot ovat saaneet haudotuksi tulokset, on kiintoisaa, että tutkimusprofessori Olli Kangas pitää mahdollisena nimenomaan negatiiviseen tuloveroon perustuvaa järjestelmää!

Se on perusidealtaan samanlainen kuin malli, jonka suuntaviivat esittelin jo vuonna 2005 Yliopistopainon julkaisemassa kirjassani ja jota olen edelleen täsmentänyt kolmanteen painokseen 2015 mennessä.

Ennen hätäisten johtopäätösten tekoa suosittelen perehtymään ehdotukseeni yksityiskohtaisesti; se sisältää nimittäin progressiivisen veromallin, jossa tarkoin asemoidut leikkurit takaavat, ettei perustuloa päätyisi vuorineuvoksille eikä Westendin kotirouville, jotka olisivat oikeutettuja perustuloon Osmo Soinivaaran (vihr.) nyt jo historiallisen kuuluisassa mallissa.

Oman mallini kautta ei kylvettäisi rahaa entistä enempää, mutta rahan kohde vaihtuisi. Ansiosidonnaista päivärahaa saavan hammaslääkärin toimettomuus ei ole yhteiskunnalle sen arvokkaampaa kuin työmarkkinatuella sinnittelevän työttömän. Myös ansiosidonnaisista etuuksista suurimman osan maksaa valtio. Perustulolla korvattaisiin korkeat työttömyysetuudet.

En kannata töiden teettämistä työttömyysetuuksilla, mutta työttömyysturvalain puitteissa se ei olisi mahdollistakaan. Toisaalta en myöskään tue järjestelmää, joka estää kaiken toiminnan ja velvoittaa olemaan passiivisena palkkioksi sosiaaliturvasta. Niinpä toimintaan kannustava ideani on perusteltu.

Perussuomalaiset väläyttivät yleistuloa uudessa talous- ja sosiaalipoliittisessa ohjelmassaan. Tämäkin idea on perimmältään samanlainen kuin sosiaalietuuksien tilkkutäkin korvaava järjestelmä, jonka esittelin kirjassani.

Useiden medioiden ehdokkaille suuntaamissa vaalikonekyselyissä on tiedusteltu harhaanjohtavasti ”vastikkeettoman kansalaispalkan” kannatusta. Kysymys sisältää ennakko-oletuksen, että jokin muu kuin nykyinen perusturvajärjestelmä olisi vastikkeeton. Kuten jo totesin, nykyinen perusturvajärjestelmä on taatusti vastikkeeton, sillä se käytännössä kieltää kaiken toiminnan ja rankaisee siitä.

Yhteiskuntatieteilijänä teenkin tarkan eron sen välillä, milloin perusturvajärjestelmä olisi ”kansalaispalkka”, suora perustulo, käänteisen tuloveron kaltainen perustulo tai sitä vastaava ”yleistulo”. Myös muiden olisi syytä nämä erot huomata, sillä kyse on usein jopa vastakohdista.

Keneltäkään tuskin on voinut jäädä huomaamatta, että kuilun reunalla sinnittelevä Keskusta koettaa kohottaa kannatustaan nostamalla takuueläkettä ja puhumalla perustulon puolesta. Vaikuttaa siltä, että kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tulossa peruskiveksi.

Ideani suosion kasvuun on myös syy: negatiivinen tulovero on mahdollista toteuttaa reaaliaikaisen tulorekisterin ansiosta.

Pari huomautusta loppuun.

Ensinnäkin, olisi tavattoman helppoa nostaa takuueläkettä satasella, koska se ei toisi mitään lovea valtion menoihin. Tätä kannatan perussuomalaisena voimakkaasti. Nykyisinhän pientä eläkettä saavat joutuvat turvautumaan asumistukeen ja toimeentulotukeen, eli menot valtiolle ovat lähes samat mutta byrokratia moninkertaista.

Toiseksi, usein valitetaan asumistukien korkeutta ja väitetään, että asumistuet ohjaavat vuokria nousuun. Fakta: asumistukia ei ole koskaan nostettu etupainotteisesti, vaan vuokria on korotettu edellä, jolloin asumisen tukia on jouduttu nostamaan parin vuoden viiveellä perässä. Syy: vuokrien hintasääntely puuttuu, ja neuvotteluvaraa tason alentamiseksi ei vuokralaisilla ole. Näin ollen ainoa keino alentaa asumistukimenoja olisi vuokrien hintasääntelyn palauttaminen. Sen sijaan asumistukia alennettaessa ongelmaa purettaisiin väärästä päästä.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki


Kirjallisuus

Friedman, Milton ja Rose Friedman, Free to Choose – A Personal Statement. New York: Harcourt, 1980.
Hankamäki, Jukka, Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan. 3. painos, alkut. 2005, Yliopistopaino. Norderstedt: Books on Demand, 2015.
Soininvaara, Osmo, Hyvinvointivaltion eloonjäämisoppi. Helsinki: WSOY, 1994. 

4. lokakuuta 2014

Miten pelastaa hyvinvointiyhteiskunnan rippeet?


Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta julkaisi eilen raportin ”Kestääkö hyvinvointiyhteiskunta?” (4/2014), joka on tulos netissä toimeenpannusta kansalaiskeskustelusta ja asiantuntijoiden sekä järjestöjen kuulemisesta. Teos on osa eduskunnan soveltamaa osallistamis- ja joukkouttamishanketta, ja myös minulla on ollut ilo olla sen sorvaamisessa mukana.

Kun kansanedustuslaitos pyrkii parantamaan demokratiaa (ikään kuin demokratia ei kuuluisi jo eduskunnan omaan olemukseen), tällaisella imagon kohottamisella on luonnollisesti poliitikkojen omaa asemaa ja valtaa vahvistava piilofunktio: hyväksynnän hankkiminen eduskunnan omalle työlle.

Nähdäkseni on kuitenkin parempi, että osallistamista on, kuin että sitä ei ole, sillä tätä kautta voi toivoa, että ainakin joitain ideoita saataisiin toteutettua. Kyse on siis siitä monien kaipaamasta suoran demokratian luomisesta, avoimuudesta ja läpinäkyvyydestä. Kirjaan tähän vielä lyhyesti omia näkemyksiäni Suomen tulevaisuuden kehityssuunnista.


Globaali veronkierto kuriin

Hyvinvointiyhteiskunnan kyseenalaistuminen ei johdu hyvän tahdon eikä ideoiden puutteesta, vaan kyseessä on valtion ja kuntien rahoituskriisi. Myöskään euron kriisi ei ole enää pankkikriisi vaan nimenomaan julkisen talouden finanssikriisi.

Valtion ja kuntien kassakoneet eivät kilise, koska verovaroja virtaa ohi haavin etupäässä yritysten harjoittaman veronkierron vuoksi. EU:n komissio on laskenut, että verotuloja jää tämän vuoksi saamatta noin 1000 miljardia euroa, mikä vastaa eurossa olevien valtioiden vuotuista velanottoa.

Ennen kuin ryhdytään leikkaamaan hyvinvointipalveluista ja sosiaaliturvasta, olisi kysyttävä, miksi verokertymä ei riitä pitämään yllä hyvinvointiyhteiskuntaa, vaikka BKT:mme on nykyisin olennaisesti parempi kuin 1980-luvulla, jolloin elettiin hyvinvointiyhteiskunnan kukoistuskautta eikä valtiolla ollut velkaa juuri lainkaan.

Vastaus on, että globaali talous, valtioiden ajautuminen verokilpailuun ja EMU:n jäsenyys ovat avanneet rajat kierolla tavalla ja mahdollistaneet työn ja pääomien pakenemisen kolmanteen maailmaan. Tarvitaan lisää kansainvälistä sääntelyä ja kansallisen itsemääräämisoikeutemme palauttamista, jotta hyvinvointivaltioiden taloudellinen pohja voitaisiin turvata.

Kehnoa nykytilanteessa on, että verosuunnitteluun kykenevät globaalit suuryritykset välttyvät veroilta, mutta kansalaisiin kohdistuvia kulutusveroja ja henkilöverotusta nostetaan. Asian pitäisi olla päinvastoin, sillä ihmisten hyvinvoinnilla on itseisarvo, kun taas taloudellisella koneistolla on lähinnä välinearvo hyvinvoinnin tuottamisessa.


Sertifikaateista ja standardeista joustettava

Sääntelyä olisi purettava kotimaassa, jotta työ- ja talouselämä saataisiin toimimaan tehokkaasti. Muun muassa rakentamisnormit ovat nykyisin niin jyrkkiä ja syheröisiä, että ne toimivat asuntopulan ratkaisemisen esteinä.

Esimerkiksi 350 000 euroa maksavan Vuosaari-kolmion hinnasta lähes 100 000 euroa johtuu sellaisista rakentamisnormeista, joita ilman kyseinen pytinki saataisiin pystyyn ja asuttavaksi. Karsia voitaisiin parkkipaikkanormeista, saniteettitilojen soveltuvuudesta kaikille liikuntarajoitteisille, valtavien yhteistilojen (joita kukaan ei käytä) rakentamisesta tai nollaenergialuokasta. Yleensäkin ympäristönormeihin sitoutuminen kannattaa vain, mikäli kaikki maailman maat sitoutuvat niihin, sillä muutoin tapahtuu hiilivuotoa. Toinen tärkeä sääntelyn purkamisen alue on työelämä.


Perustulo voimaan, eläkkeille katto ja ansiosidonnaiset pois

Sosiaaliturvan universaalisuusnormin ohella vallitsevaa vastavuoroisuusperiaatetta on sovellettu tähän asti niin, että työtöntä ihmistä käytetään välineenä ay-liikkeen ja työnantajien välisessä sodassa. Vastavuoroisuusperiaate merkitsee, että sosiaaliedut olisi ansaittava ja että niiden saamiseksi olisi sitouduttava olemaan työmarkkinoiden käytettävissä. Nykyisin tätä periaatetta tulkitaan liian ahtaasti.

Ammattiyhdistysliike painostaa työnantajia työttömien tekemättömyydellä, ja työnantajat puolestaan toivovat, että työttömiä olisi mahdollisimman paljon, jotta olisi, mistä valita ja palkkoja voitaisiin tinkiä alaspäin. Tässä asemassa työtön ei saisi omin toiminkaan tehdä mitään rakentavaa, kuten kehittää itseään esimerkiksi opiskelemalla. Ongelmana on opintotuen säätäminen työttömän perusturvaa huonommaksi.

Sosiaaliturvaa tulisi uudistaa niin, että kaikille työelämän ulkopuolella oleville maksettaisiin sama määrä rahaa, toisin sanoen perustuloa, joka järjestettäisiin negatiivisen tuloveron muotoon. Kyseessä ei olisi kansalaispalkka vaan toimenpide, jolla sosiaalietuuksien tilkkutäkkiä yksinkertaistettaisiin. Juuri tämä vapauttaminen mahdollistaisi vastavuoroisuuden toteutumisen ja sen, että työttömät voisivat osallistua arvotuotantoon työelämän ulkopuolella, osa-aikatöissä, tilapäistöissä, opiskelemalla ja muun kuin palkka- tai yrittäjätoiminnaksi organisoidun arvotuotannon piirissä, esimerkiksi taiteessa tai tieteessä.

Järjestelmän kautta ei jaettaisi entistä enempää rahaa, mutta rahan osoite vaihtuisi. Opiskelija, joka tekee tärkeää työtä kehittämällä itseään, saisi saman perustoimeentulon kuin työtön nyt. Eläkepommi purettaisiin poistamalla työ- ja virkamieseläkkeet kokonaan ja määräämällä kaikille työelämän ulkopuolella oleville eläkeläisille tasaeläke, joka riittäisi perustoimeentuloon. Myös ansiosidonnaiset päivärahat tulisi poistaa ja näin täyttää esimerkiksi opiskelijoiden tulovajetta.

Hyvät edellytykset tähän mittavaan uudistukseen antaa se, että puhe ”eläkekertymästä”ja ”ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta” on valheellista. Tosiasiassa eläkerahat (noin 160 miljardia euroa) ovat eläkekassojen kiinteistö- ja muissa sijoituksissa, eivätkä kassat maksa eläkeläisille oikeastaan muusta kuin pääoman tuotosta.

Toiseksi ansiosidonnainen työttömyysturva ei ole mikään työttömän omavarainen pankki, vaan työttömyyskulujen hoitoon uppoavat rahat tulevat suurimmaksi osaksi valtion budjetista. Eläkeyhtiöiden tulisi realisoida pääomansa ja palauttaa rahat nyt eläköityville suurille ikäluokille, jotta vältyttäisiin siirtämästä eläkerasitusta verotuksen kautta nuorille ja työelämässä oleville.

Myös eläkkeen saajan ja työttömän asema paranisi moraalisesti, mikäli sosiaaliturva takaisi vain minimitoimeentulon eikä luksuselämää. Kaiken kaikkiaan uudistus merkitsisi työvoiman käytön tehostumista, kun jokaisella kynnelle kykenevällä olisi motiivi työskennellä perustulona saamansa etuuden täydentämiseksi.


Tekemisen muotoesteitä karsittava

On jatkettava hallinnon ja säädösviidakon purkamista yrityselämässä ja kunnallispolitiikassa. Suuri osa yritystuista voitaisiin välttää, mikäli yritysten käynnistäminen tehtäisiin helpommaksi. Kunnallishallinnossa valitustiet, jotka on laadittu demokratian turvaamiseksi, ovat nykyisin niin pitkiä, että ne johtavat korruptioon ja siten pikemminkin kumoavat demokratiaa kuin luovat sitä. Byrokratiaa pitäisi karsia toiminnan hyväksi.

Olisi ajateltava tarkemmin, mitä loppujen lopuksi kannattaa tukea. On absurdia, että poliitikot suunnittelevat esimerkiksi Talvivaaran velkojen akordia, joka olisi arvoltaan 1,5 miljaria euroa! Jos valtiolla olisi ollut käyttää moinen summa pienien yritysten käynnistämiseen ja tukemiseen, sillä olisi saatu aikaan tuhansia työpaikkoja maahamme.

Ongelma ei näytä yleensäkään olevan siinä, ettei rahaa olisi, vaan siinä, mihin sitä käytetään. Nykyisin satsataan esimerkiksi innovaatioiden tuotantoon ihan vain fantsujen ideoiden luomiseksi. Tämä on tarpeetonta, sillä maailma on täynnä hyviä ideoita, keksintöjä, patentteja ja innovaatioita.

Keskeinen kysymys on, miten saada ne tuotantoon ja markkinoille. Tähän kannattaisi panostaa jatkuvan innovaatioteollisuuden sijasta. Myös kehitysavun antamisesta olisi siirryttävä kehitysyhteistyöpolitiikkaan, josta toivotaan voittoa molemmille osapuolille win/win-periaatteen ja ”Valmetilla viidakkoon” -strategian mukaisesti.


Työuria pitäisi pidentää alusta ja keskeltä eikä lopusta

Nuoret ihmiset ovat kansakunnan tulevaisuus. Työurien pidentäminen on kannatettavaa, mutta uria tulisi pidentää alusta ja keskivaiheilta eikä lopusta. On kohtuutonta, että kymmeniä vuosia työelämässä olleita pidetään töissä vain siksi, että näin vältytään eläkkeiden maksamisveloitteilta. Pitäisi leikata eläkkeitä sinänsä eläkekaton ja tasaeläkkeiden kautta.

26. lokakuuta 2012

Politiikan pyhät lehmät


Kunnallisvaalien alla on taas saatu kuulla, että lapsiperheitä pitää tukea. Muilla ihmisillä ei pidetä väliä, vaikka muut kuin lapsiperheet muodostavat Helsingin kotitalouksista noin puolet. Ehdokkaat ja puolueet olettavat, että lapsiperheiden tukeminen on naula, joka vetää, eikä vaihtoehtoa ole esitetty. Lapsiperhe on politiikan pyhä lehmä.

Tämä näkyy myös hallinnossa. Koettakaapa saada kaupungilta tai miltä tahansa julkisyhteisöltä esimerkiksi vuokra-asunto (tai jotakin tarveharkintaista tukea) ilman, että teillä on lapsia. Ei onnistu. Toimistoista vastataan kirkkain silmin, että etusijalla ovat lapsiperheet.

Koska lapsiperheiksi luetaan myös yksinhuoltajat (jotka useimmiten ovat naisia), tämä politiikka johtaa miesten syrjintään. Ja sitten ihmetellään, miksi syrjäytynein ja heikko-osaisin kaikista on yksinäinen keski-ikäinen mies. Väitän, että poliitikot ja byrokraatit tekevät tämän tahallaan.

Sen sijaan lapsiperheet ovat suojassa. Niiden elämä on puskuroitu poliittisella varjelulla ja Audien turvatyynyillä. Lapsettomat pakotetaan maksamaan myös suhteellisesti enemmän veroja kuin lapselliset, jopa niin, että tämä loukkaa perustuslaillista yhdenvertaisuutta.

Lapsettomat ihmiset – sekä yksinäiset että pariskunnat – ehdollistetaan tuntemaan syyllisyyttä toisten ihmisten kurjuudesta, ikään kuin olisi lapsettomien syytä, että joillakin muilla on lapsia. Vanha toive, ettei saa nauraa toisten vahingolle, toteutuu kuin itsestään, sillä monet ihmiset itkevät saavillisen saunavettä asian vuoksi.

Tavallaan tuntisin vähän ylpeyttäkin voidessani olla avuksi lapsiperheille, mutta siihen ei ohjaa lapsiperheiden jatkuva hyysääminen, palvominen eikä etuoikeuttaminen. Yhteiskunnan tulisi kannustaa parempaan perhesuunnitteluun, sillä vastuun lapsista pitää kuulua ensisijaisesti heidän vanhemmilleen niin Suomessa kuin kehitysmaissakin.

Tiedän kyllä, että moni asia on kiinni rahasta, mutta perhepolitiikkaa hoidetaan nyt liiaksi taloudellisin arvoin ja perustein, ja ollaan huolissaan lähinnä vanhempien asemasta. Keskeinen kysymys on, hyötyvätkö lapsiperheiden tukemisesta lapset itse, vai meneekö lapsiperheille suunnattu tuki vain aikuisten holtittomaan ja tuhlailevaan elämään.

Lapsiperheillä ratsastamisesta on tullut myös maahanmuuttopolitiikan keppihevonen. Usein sana ”lapsiperhe” tarkoittaakin samaa kuin ”maahanmuuttajaperhe”, aivan samaan tapaan kuin sanaa ”nuorisomellakka” on käytetty ”maahanmuuttajamellakan” kiertoilmauksena. Lapsiperhe on entistä useammin nimenomaan maahanmuuttajaperhe, sillä suomalaisilla ihmisillä ei ole lasten hankintaan enää varaa.

Jos suomalainen pariskunta jää työttömäksi, sille ei myönnetä sosiaalitoimistoista mitään, mikäli tuen hakijoilla on vähänkin varallisuutta. Sen sijaan maahanmuuttajaperheet ovat (varsinkin turvapaikanhakijoina ja pakolaisina) yleensä täysin vailla varallisuutta, ja siksi sosiaaliviranomaiset joutuvat myöntämään heille kaiken. Tätä kautta sosiaalilainsäädäntömme tukee suhteellisesti paremmin maahanmuuttajia kuin kantaväestöön kuuluvia.

Tämä osaltaan selittää maahanmuuttajien suuret lapsiperheet ja vierasperäisen väestön yliotteen väestönkasvusta. Ideologisesti sitä tukevat sekä islamin lisääntymispoliittiset normit että Suomen sosiaalilainsäädäntö.

Kyseinen politiikka on johtanut siihen, että lapsiperheiden tukeminen on entistä useammin argumentti, jolla tosiasiallisesti tuetaan maahanmuuttajia eikä suomalaisia. Kantaväestöön kuuluvat lapsiperheet kun ovat useasti juuri ja juuri tukikynnyksen yläpuolella, eikä yhteiskunnan apu yllä heille asti. Tämä merkitsee, että kun kuulette sanaparin ”lapsiperheiden tukeminen”, se entistä useammin tarkoittaa samaa kuin ”maahanmuuton tukeminen”. Lapsiperheiden tukemisesta on tullut entistä useammin maahanmuuton piilotukea.

Asialla on myös globaali puolensa. Ihmislajin liiallinen runsastuminen, toisin sanoen väestöräjähdys, uhkaa viedä koko ihmiskunnan perikatoon. Lisääntymisestä juontavat juurensa lähes kaikki maailman suuret ongelmat: nälänhätä, ekokatastrofi, tilanahtaus, rajariidat, sodat ja kaikkien asioiden riittämättömyys. Puhtaasti ekologiselta kannalta katsoen lisääntymisen kieltäminen olisi moraalisesti oikeudenmukainen teko. Enintään yhden lapsen politiikka sopisi kaikkialle, ei vain Kiinaan. Lopuille haittavero.

Joskus kuulee argumentin, että lapsia tarvitaan sekä veronmaksajiksi että vaihtamaan vanhusten vaippoja. Suurten ikäluokkien väestöpullistumaa ei tule kuitenkaan pyrkiä korjaamaan väestöpoliittisella patistelulla. Pitää hyväksyä väestön väheneminen ja antaa ajan hoitaa elatussuhteen tilapäiset vinoutumat. Länsimailla on muutenkin edessään elintason lasku.

Politiikan toinen pyhä lehmä ovat eläkeläiset ja ikäihmiset. Myös eläkeläisille kiskotaan jatkuvasti lisää etuja ja oikeuksia. Suuret ikäluokat ovat kuitenkin nauttineet 1960-luvulta asti hyvästä työllisyystilanteesta, ja myös julkista hallintoa ylipaisutettiin heidän työllistämisekseen. He ovat keränneet suuret eläkkeet ja hankkineet varallisuutta. Sen sijaan oma sukupolveni valmistui oppilaitoksista keskelle 1990-luvun lamaa. Sen jälkeen enää noin puolella työssä olevasta työvoimasta on ollut vakituinen työpaikka. Eläkekertymä on jäänyt surkeaksi pätkätöiden vuoksi, ja asuntovarallisuus on usein hankkimatta. Silti meidän sukupolvemme yritetään pakottaa maksamaan suurten ikäluokkien eläkkeet.

Tiedän toki, ettei tämä koske kaikkia ikäihmisiä, sillä on paljon huonotuloisia ja vähävaraisiakin eläkeläisiä. Mutta keskimäärin suurten ikäluokkien asiat ovat eläkkeellä paremmin kuin yhdenkään jälkeen tulevan.

Ihmettelen myös jatkuvaa vetistelyä ja kurjistelua. Minulla on 88-vuotias täti, joka on omaishoitanut urheasti 97-vuotiasta miestään. Siksi oudoksun sitä penäämisen ja tinkimisen ilmapiiriä, jossa poliittiset keskustelut käydään. Eivätkö ihmiset itse pysty mihinkään tai osaa yhtään mitään? Omasta puolestani toivon, että kuolen ajoissa, sillä en haluaisi kärsiä pitkään enkä pidä köyhästä elämästä. Mutta jos pitkä elämä uhkaa minua, haluan huolehtia asioistani mahdollisimman kauan itse ja suorastaan kiellän puuttumasta asioihini ilman pyyntöä mitenkään. Niin olen menetellyt filosofiassa muutoinkin.

Yksi mahdollisuus olisi purkaa eläkekassoissa oleva varallisuus ja syöttää se suurille ikäluokille, sikäli kuin he ovat sen tuottaneet. Tästä eteenpäin kaikille tulisi taata vain perustoimeentuloon riittävä tasaeläke. Jos haluaa enemmän, tulisi ohjata yksityisen eläkevakuutuksen ottamiseen. Takuueläke on periaatteellinen avaus siihen suuntaan, mutta se vain täydentää työ- ja kansaneläkettä ja paikkaa tulovajetta. Teoksessa Työttömän kuolema esittelemäni dynaaminen perustulomalli takaisi minimitoimeentulon myös eläkeläisille ilman, että ikäihmisiä kyykytetään asumistuessa ja toimeentulotuessa.

Tämänvuotisesta vaalipropagandasta päätellen politiikka ei ole kovin sankarillista eikä uhrautuvaa. Kaikki vain tinkivät. Yhdet tinkivät ylöspäin ja toiset alaspäin. Kukaan ei haluaisi tehdä itse mitään. Tinkimisen ja turvaamisen defensiivinen ilmapiiri johtunee siitä, että kansantaloutemme on konkurssissa. Ihme, jos tulevaisuudessa kukoistaa muukin kuin ruumisarkkuteollisuus. Hyvää halloweenia kaikille.

9. huhtikuuta 2011

Suomi ei saa vajota Euroopan velkasuohon


Vaadin edellisessä kolumnissani, että Suomi ei suostuisi takaamaan muiden maiden velkoja. Miksi näin on? Mikä on syynä siihen, että näennäisesti vauraan ja vähän velkaantuneena pidetyn maamme ei pitäisi ottaa enää yhtään lisää valtionvelkaa saati haalia kantaakseen muiden maiden lainoja.

Vastasin kysymyksiin jo edellisessä kirjoituksessani näkökulmasta, joka koskee asian poliittista oikeutusta. Mutta luodaanpa asialle myös talouspoliittista taustaa.

Suomi on ottanut kahtena edellisenä vuotena enemmän lainaa vuodessa kuin se pystyi maksamaan koko noususuhdanteen aikana takaisin. Laman päättyessä 1995 Suomen valtionvelka oli noin 60 miljardia euroa. Lipposen ja Vanhasen hallitusten aikana velkoja lyhennettiin vain noin 6 miljardilla. Samalla veroprosentit pidettiin alhaisina ennätysmäisen talouskasvun ruokkimiseksi. Tosiasiassa meille olisi riittänyt parin prosentin kasvu neljän prosentin sijasta, ja lainoja olisi pitänyt lyhentää runsaamman verotuksen avulla.

Koska hyvätuloisia ei verotettu tarpeeksi, rikkaat rikastuivat, ja valtionvelkojen hoitomenot siirrettiin köyhien ja keskituloisten suomalaisten maksettaviksi korotettuina arvonlisäveroina, jotka ovat tasaveroluonteisia ja kohtelevat kovalla kädellä myös pienyrittäjiä.

Lisäksi valtionomaisuutta myytiin noususuhdanteen aikana, vaikka osinkotulot huomioiden valtion olisi kannattanut pitää omaisuutensa hallussaan. Omaisuuden myynneillä ei lyhennetty velkoja kuin kuuden miljardin arvosta siitä huolimatta, että myyntitulot olivat noin 16 miljardia. Erotus käytettiin kulutukseen ja sosiaalimenoihin, vaikka satunnaisten tulojen varaan ei voida rakentaa pysyviä menoja.

Vuonna 2008 alkaneen laman seurauksena valtio velkaantuu yli kymmenellä miljardilla vuodessa. Pelkät koronhoitokustannukset vastaavat Puolustusvoimien budjettia. Pahinta on, ettei velkaantumista voida katkaista enää veroja korottamalla. Jos lisänvelan otto haluttaisiin korvata esimerkiksi arvonlisäverolla, alv-prosentti pitäisi nostaa noin 45:een.

Valtionvelka ei katoa myöskään inflaation myötä, sillä maailmanlaajuisen negatiivisen talouskasvun aikakaudella saattaa seurata velkadeflaatio, jolloin velkojen arvo vain nousee. Myöskään Suomen bruttokansantuotteen kasvu ei ole ikuisesti mahdollista, eivätkä velat tule kuitattua tuotannon tehostumisen, työn tuottavuuden tai työllisyystilanteen paranemisen kautta. Esimerkiksi eläkkeiden maksun mahdollisuus perustuu oletukseen, että reaalipalkat ja talous kasvavat katkeamattomasti 1,75 prosentin vuosivauhdilla. Tämä tarkoittaisi, että myös kulutuksen pitäisi kolminkertaistua noin puolessa vuosisadassa.

Suomesta ei kuitenkaan löydy vastaavaa määrää kuluttajia eikä kulutusresursseja, sillä maassamme tehtyjen työtuntien määrä on vähentynyt. Jopa metsäteollisuus on siirtänyt suuren osan työpaikoista ulkomaille, ja viennin määräkin on laskenut.

Olisi kerrassaan absurdia sitoutua EU:n takausvastuisiin tilanteessa, jossa Suomen lakisääteisen eläkejärjestelmän eläkevastuuvelka on runsaat 500 miljardia euroa ja rahastoidut eläkevarat kattavat vain noin sata miljardia euroa. Valtion verotulot ja veroluonteisten maksujen tuotot ovat vuodessa vain vaivaiset 30 miljardia, ja muutoin Suomi syö tätä nykyä velaksi.

Suomella oli helmikuun lopussa valtionvelkaa 73 miljardia, mikä on noin 50 prosenttia bruttokansantuotteesta. EU:n valioluokkaan kuuluva maa lähestyy nopeasti Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksessa mainittua rajaa, jonka mukaan valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia BKT:stä. Vertailun vuoksi esimerkiksi Italialla on valtionvelkaa lähes 120 prosenttia BKT:stä, ja eurokelpoisuuden rajaksi asetettu ehto on ylitetty myös monissa muissa euroalueen maissa. Suomessa se ylittyy heti kun kansantuote alkaa tyrehtyä.


Köyttä riittää

Virallisesti Suomen osuus eurovaltioiden velkakriisin ratkomiseksi tähän mennessä sovituista hätäluotoista ja -sitoumuksista on noin kymmenen miljardia euroa, mikä vastaa Suomen valtion noin yhden vuoden tämänhetkistä velanottoa. Sekin nostaa hien Valtiokonttorin virkamiesten otsalle ja kansalaisten ihon kananlihalle.

Portugalille annettujen 1,2 miljardin takausvastuiden lisäksi Suomen osuus Kreikalle annetuista suorista hätäluotoista oli 1,5 miljardia euroa. Suomi on antanut rahaa ja takauksia myös Irlannille ja Islannille. Jos Suomi nyt sitoutuu Euroopan takausvastuisiin, maamme joutuu täyttämään ne jonakin päivänä.

Euroopan väliaikaiselle rahoitusvakausvälineelle (European Financial Stability Facility) luvatuista yhteensä 440 miljardin euron pääomista ja takauksista Suomen osuuden on tarkoitus olla runsaat 8 miljardia euroa, ja EU:n komission 60 miljardin euron kriisirahastosta (European Financial Stability Mechanism) Suomen osuus on noin miljardi euroa. Euroopan pysyvästä vakausmekanismista (European Stability Mechanism), jonka suuruudeksi on kaavailtu noin 700 miljardia euroa, Suomen osuus olisi suunnilleen 13 miljardia.

Lisäksi päälle tulee Suomen Pankin noin 10 miljardin osuus Euroopan keskuspankin EKP:n kriisimaihin liittyvistä noin 500 miljardin riskeistä, ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n uusista 400 miljardin valmiusluotoista Suomen osuus on noin 2,5 miljardia.

Tämä merkitsee, että Suomen takausvastuut eivät rajoitu suinkaan suorina luottoina pois annettuihin muutamaan miljardiin eivätkä edes Kataisen ja Kiviniemen määrittelemiin takauksiin. Euromaat ja EU eivät ole kertoneet esimerkiksi sitä, miten väliaikaisen rahaston luotonantovara kasvatetaan 440 miljardiin, vaan asiasta päättäminen on siirretty Suomen vaalien yli kesäkuuhun. Käytännössä rahaston maksukyky voitaneen taata vain jäsenmaiden takausvastuita kasvattamalla.

Kaikki edellä mainitut tekijät huomioon ottaen Suomen yhteenlasketut takausvastuut kasvavat vähintään 30 miljardiin euroon. Mikäli myös Espanja, Italia ja Belgia suistuvat hätärahoituksen hakuun, Suomen yhteenlasketut rahoitus- ja takausvastuut kasvaisivat yli 50 miljardin euron, lähelle Suomen koko tämänhetkistä valtionvelkaa.

Tämä selittyy muun muassa sillä, että Espanja, Italia ja Belgia muodostavat yhdessä noin kolmanneksen eurotaloudesta, ja ne vastaavat noin kolmasosasta euroalueen kriisirahastojen ja -toimien kustannuksista. Jos nämä maat katoaisivat Kreikan, Irlannin ja Portugalin lainojen takaajien joukosta ja päätyisivät itse tuen hakijoiksi, samalla katoaisi myös rahoituksesta yksi kolmasosa. Tällöin Suomen pitäisi taata muiden maiden lainoja peräti kahden vuoden valtionbudjettinsa edestä, eli lähes 80 miljardilla eurolla!

Euroopan takausvastuut ovat hirvittävä taloudellinen aikapommi. Suomen pitäisi ehdottomasti kieltäytyä niistä. Tämä vaihtoehto voidaan todistaa oikeaksi ja jopa välttämättömäksi jo yhdellä argumentilla. Kyseessä ovat pelkät suuret lupaukset, eikä hätärahastoihin kaavailtuja rahasummia ole Suomella (sen enempää kuin muillakaan euromailla) missään olemassa, vaan rahat pitäisi haalia kokoon kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta. Luuletteko pankkien puolestaan olevan niin tyhmiä, että ne tuollaisessa tilanteessa lainaisivat lanttiakaan maksukyvyttömille maille saati ostaisivat konkurssitilassa olevien valtioiden velkakirjoja tai muita roskalainoja?

Koko kriisirahastot ovat siis suuri kupla, jota puhalletaan setelirahoituksen keinoin, toisin sanoen pumppaamalla markkinoille keskuspankkien myöntämää rahaa. Sitä syntyy, kun keskuspankit ostavat ongelmamaiden velkakirjoja ja päästävät siten markkinoille suuria määriä tyhjästä luotua rahaa. Tämä puolestaan johtaa inflaatioon ja pitkällä tähtäimellä rahan arvon mitätöitymiseen. Hirttoköyttä tulee tällöin niin paljon, että jalat ulottuvat maahan, mutta lynkattava saattaa kuolla kovaan pudotukseen.

Suurinflaatio onkin verotuksen ohella toinen tapa hoitaa valtioiden velat. Inflaatio on eräänlainen tasavero, joka syö sekä rikkaan että köyhän tuloista ja talletuksista inflaatioprosentin suuruisen osan. Se on vain sikäli erikoinen vero, että sillä verolla ei ole saajaa ollenkaan.


Narun pää vetäjien käteen

Totuus on, että Suomella ei ole mitään mahdollisuuksia maksaa edes tähänastisia lainojaan, ja samassa tilanteessa ovat muutkin niin sanotut länsimaat. Käytännössä velat jätetään maksamatta, ja rahoittajat jäävät vaille saataviaan. Koska suuri osa lainoista on otettu muista maista, syntyy valtioiden välisiä konflikteja ja sodat lisääntyvät.

Asioiden ratkaiseminen edellyttäisi koko maailman talousjärjestelmän uudistamista. Verotuksen yhdenmukaistaminen, yhteiset joukkovelkakirjat ja poliittinen integraatio eivät kuitenkaan vastaisi ongelmiin oikeudenmukaisesti, sillä niiden kautta taloudellista vastuuta siirrettäisiin huonosti taloutensa hoitaneista maista paremmin pärjääville. Globalisaatiosta siirryttäneenkin vähitellen kansallisen edun puolustamiseen, kun eri kansakunnat alkavat valvoa taloudellisia, työvoimapoliittisia ja sosiaalipoliittisia etujaan tämän hullun eurooppalaisen universaalipolitiikan ja globalisaation vastapainoksi.

Mikäli suomalaiset suostuvat takaamaan muiden euromaiden lainoja, maallemme tulee kaksoisrooli sekä velallisena ja velkojana. Tällaisessa tilanteessa Suomi ei voisi muuta kuin riitautua itsensä kanssa. Siksi olisi parasta käsitellä tämäkin ristiriita etukäteen, jotta kurja kohtalo voitaisiin välttää.

Kansallisfilosofi J. V. Snellmanin patsaalle kiiveten huudan vastuussa oleville poliitikoille: Kansantaloutemme pelastamiseksi olisi nyt tehtävä kaikki mahdollinen! Suomalaiset voivat vielä välttää panemasta päätään hirttosilmukkaan. EU:n takausvastuista kieltäytyminen on pieni hienovarainen teko, jonka historia kyllä muistaa. Viisaus ei ole nyt vaikeaa. Parhaiten se tapahtuu kevyellä kynänkäänteellä äänestyskopissa.

18. tammikuuta 2011

Käänteinen asuntolaina: Belsebuubin keksintö


Pankit ja muut luotonantajat ovat alkaneet markkinoida käänteisiä asuntolainoja ja -kauppoja myös Suomessa. Kyse on eräänlaisesta oman asunnon panttauksesta, jossa rahalaitos myöntää lainaa asuntoa vastaan.

Käänteisiä asuntolainoja kaupitellaan erityisesti varttuneelle väelle, joka on maksanut asuntonsa ja saavuttanut sen omaksi. Pankit ovat siis iskeneet silmänsä ihmisten asuntovarallisuuteen ja koettavat ottaa sen haltuunsa tarjoamalla vanhuksille ja eläkeläisille syömävelkaa.

Rahalaitokset suorastaan tyrkyttävät tällaisia lainoja huonotuloisille eläkeläisille, sillä ne ovat pankeille varmoja sijoituksia; onhan asunto jo maksettu, ja rahalaitosten tehtäväksi jää vain imuroida pääoma korkoineen pankkien pohjattomaan kirstuun.

Sosiaalipoliitikot lohduttelivat aikoinaan 1960- ja 1970-luvulla syntyneitä ihmisiä sillä, että suurten ikäluokkien kaatuessa hautaan lamasta ja työttömyydestä kärsinyt generation-X perii edeltävän sukupolven varallisuuden. Käänteiset asuntolainat takaavat, että näin ei käy.

Neljäkymmentä vuotta kovapalkkaisissa viroissa olleet ovat keränneet melkoisen omaisuuden ja saavat korkean eläkkeen, joka ei ymmärrettävästi riitä aivan Karibian-risteilyihin. Niinpä he oivaltavat kiinnittää asuntovarallisuutensa rahoittaakseen hanhenmaksapalleronsa, jolloin – yllätys, yllätys – jälkeläiset jäävätkin kuin Aku-setä veljenpoikineen nuolemaan näppejään pankkien korjatessa perintövarallisuuden heidän silmiensä edestä.

Kun kyseinen sukupolvi itse jää eläkkeelle, huomataan, ettei mitään eläkkeitä olekaan karttunut pätkätöiden vuoksi – ei edes sitä kassaneidin kuukausipalkan suuruista määrää, jonka edeltävä sukupolvi on saanut työ- tai virkamieseläkkeenä. Kyseisellä kadotetulla sukupolvella itsellään ei ole puolestaan mitään pantattavaa.

Pidän käänteisiä asuntoluottoja Belsebuubin keksintönä, jolla dementikkojen omaisuus otetaan pankkien haltuun ja heidän eläkkeensä sekä asuntovarallisuutensa ulosmitataan.

Pahinta on, jos yhteiskunta ja poliittinen valta alkavat suorastaan suositella eläkeläisille käänteisiä asuntolainoja sillä perusteella, että niin eläkkeitä voidaan pienentää alle köyhyysrajana pidetyn tulotason. Tällaisissa tapauksissa vanhukset päätyvät salaamaan oman toimintakykynsä alenemisen ja hoidon tarpeen suojellakseen lapsilleen säästämäänsä perintövarallisuutta. Perinnön säilyttäminen taas olisi keino, jolla vanhukset toivovat voivansa pitää yllä vastavuoroisuutta siinä epäsymmetriseksi käyvässä suhteessa, jossa lapset hoitavat ikäihmistä tämän kotona.

Käänteiset asuntolainat ovat merkkejä luokkayhteiskunnan paluusta ja kurjistumisesta sekä pankkien vallasta yli ihmisten hyvinvoinnin ja onnellisuuden. Eduskunnassa ollessani tekisin kaikkeni tällaisen politiikan estämiseksi, sillä sen sosiaalipoliittiset seuraukset ovat sairaita. Käänteiset asuntolainat eivät edistä ihmisten itsemäärämisoikeutta eivätkä kykyä päättää omaisuudestaan, vaan ne ovat Pirun kädenojennuksia köyhille. Kyseessä on järjestelmä, jolla yksityishenkilöiden varallisuutta aletaan järjestelmällisesti saattaa rahalaitosten hallintaan.

Asuntopolitiikasta olen tietysti laajemminkin eri mieltä kuin poliitikkojen valtavirta. Vaadin esimerkiksi vuokrien hintasääntelyn palauttamista, omistusasuntojen hinnannousun leikkaamista runsaalla lisärakentamisella kasvukeskuksiin ja asumisoikeusjärjestelmän korjaamista niin, ettei asukkailla maksatettaisi aso-asuntoja kahteen kertaan. Asuntopoliittisen ohjelmani voitte lukea tästä.

Jos vastustat nykymenoa ja kannatat näkemyksiäni, sinulla ei taida ikävä kyllä olla muuta mahdollisuutta kuin vetää äänestyslippuun seuraavissa vaaleissa nimi ”Hankamäki”.

14. tammikuuta 2011

Miten valtion velkaantuminen lopetetaan?


Valtiovarainministeriön kansantalousosaston virkamiehet julkistivat 10.12.2010 raportin, jossa kerrottiin, että Suomen julkisen talouden rahoitusasemaa pitäisi vuosina 2012–2015 kohentaa runsaalla 10 miljardilla.

Tämä tarkoittaa, että ennen vaaleja puolueiden pitäisi selvittää kansalaisille, millä keinoilla ne aikovat tukkia tuon suuruisen aukon valtion tulonmuodostuksessa. Jo hieman aiemmin kansantalousosaston päällikkö Jukka Pekkarinen toi keskusteluun käsitteen ”kestävyysvaje”, joka kuvaa huoltosuhteen heikentymisestä johtuvaa ajautumista velkakierteeseen.

Vaalikeskustelun kannalta toisen tärkeän paperin julkaisivat Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ETLA:n tutkijat sekä toimitusjohtaja Sixten Korkman, jotka 13.12.2010 päästivät käsistään raportin ”Muistioita seuraavalle hallitukselle”. En kertaa raporttien sisältöä tässä. On oikein, että tutkijat lyövät pöytään talouden madonluvut sopivasti ennen vaaleja, jotta puolueiden on pakko myöntää, miten pimeässä laaksossa valtiontalous vaeltaa. Tässä oma analyysini.


Veropolitiikka jumissa: säästöjä tarvitaan

Suomalaiset ovat eläneet jo pitkään yli varojensa. Verot on pidetty menoihin nähden matalina elpymisen toivossa, eikä talouden huonoa tilaa ole päästetty näkymään kulutuksessa, vaan vaje on katettu velanotolla.

Euroopan unionin jäsenyydestä johtuvan verokilpailun sekä pääomien vapaan vaelluksen vuoksi veroja ei voida nostaa edes haluttaessa, koska investoinnit ja työpaikat karkaavat maasta. Pääomatuloverotuksesta pitäisi tehdä progressiivista, mutta sijoitusten maassa pysymisen toivossa valtiot joutuvat mielistelemään kapitalisteja suhteellisen alhaisella veroprosentilla. Itsenäistä veropolitiikka ei enää ole.

Tulos on, että rikkaiden rikastuminen tapahtuu valtiota velkaannuttamalla, ja velat siirretään tulevien sukupolvien maksettaviksi. EU-jäsenyyden seurauksena muodostuu rikkaiden rälssisääty, ja luokkayhteiskunnan kuilua kaivetaan auki. Poliitikoilla on syytä pelätä luokkayhteiskunnaksi hajoamista, sillä yhteiskuntarauha on valtaa pitävien edun mukaista. Aidon luokkakonfliktin ja elintasokuilun syntyminen toisi myös hyväosaiset lähemmäksi kuilun reunaa, kun taas itsenäinen veropolitiikka ja progressiivinen verotus ovat välineitä, joilla parhaiten torjutaan kansallista repeämistä.

On selvää, että veroja joudutaan kiristämään, mutta ensisijaista olisi saada ihmisille työtä ja toimeentuloa, jotta verottamalla tapahtuvia tulonsiirtoja ei tarvittaisi. Veropoliittisen mallini voi lukea tästä.


Säästämisen tie on pitkä ja mahdollisuuksia paljon

Paras ja nykytilanteessa toimivin keino valtiontalouden paikkaamiseen on säästäminen. Suomen valtio voi helposti säästää menoistaan useita miljardeja. Sanonkin seuraavassa suoraan, mistä valtio voi vaivattomasti säästää vähintään puolet siitä rahamäärästä, joka muuten jouduttaisiin kattamaan velalla.

1. Kehitysapua on leikattava 90 prosenttia. On tehtävä täydellinen strategianmuutos, ja kehitysavun yksipuolisesta antamisesta on siirryttävä win/win-tyyppiseen kehitysyhteistyöhön. Kyse on ”Valmetilla viidakkoon” -politiikasta, josta on hyötyä sekä avun antajille että saajille. Vain tämä johtaa kestävään kehitykseen, kun taas kehitysavun antaminen on veden kantamista Kankkulan kaivoon.

Siirtomaapolitiikan velkoja Suomella ei ole, joten kehitysavun lopettaminen on moraalisesti ongelmatonta. Valtiolle pitää jättää pelkkä katalysaattorin rooli yritysten poliittisten toimintaedellytysten takaajana kehitysmaissa, ja sijoitukset kehitysmaihin pitää nähdä tuottavina investointeina eikä poislahjoituksina.

2. On säästettävä maahanmuuttokuluista. Suomeen ei tulisi nähdäkseni ottaa yhtään humanitaarista maahanmuuttajaa ennen kuin jokaisella Suomen kansalaisella on työpaikka ja katto pään päällä. Pakolaiskeskusten ylläpito pitäisi lopettaa. Kun ihmiset ymmärtäisivät tämän, ei tarvitsisi pähkäillä, miksi valtion ja kuntien talous vuotaa.

3. On säästettävä valtion avustuksista järjestöille. Järjestöt saavat valtiolta miljoonia, joita roiskitaan erilaisille yhdistyksille ja kerhoille varsin avokätisesti pelkän tavan ja tottumuksen vuoksi. Usein nekin rahat menevät täysin hukkaan. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa avustukset syöpäjärjestöille. Yhdenkään ihmisen syöpä ei parane sen vuoksi, että joku täti tarjoaa syöpävalistusta omasta konttoristaan kalliilla palkalla. Syövän voi parantaa vain lääkäri. Ja sen, miten pitää elää, jotta ei sairastuisi, ihmiset tietävät muutenkin. Ei kukaan tarvitse lisää ”informaatiota” eikä ”valistusta” osatakseen esimerkiksi lopettaa tupakoinnin. Tarvitaan tekoja eikä sanoja. Myös urheilua tuetaan aivan liikaa, ikään kuin ihmiset eivät ymmärtäisi urheilla. Järjestöjen pitäisi itse ottaa vastuu taloudestaan, ja niiden pitäisi saattaa toimintansa taloudellisesti tuottavalle pohjalle. Asuntolainojen korkovähennysoikeuden sijasta on poistettava ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeus.

4. On vähennettävä valtion byrokratiaa ja lopettava hallintovirkoja. Valtionhallinnosta voidaan säästää edelleenkin tosi paljon, samoin kuntien hallintokuluista. En tarkoita nyt vain Helsingin sosiaalijohtajan hankkimia Corbusierin kalusteita. Virkoja voidaan panna kiinni ilman, että siitä on kenellekään mitään haittaa. Lopettamislistan kärkipäässä näen esimerkiksi oikeusministeriöön sijoitetun uuden demokratiajohtajan viran, joka on kuin suoraan GDR:stä.

5. On vähennettävä hukkakoulutusta. Tämä maa on pullollaan esimerkiksi keskiasteen kuvataidekouluja ja näyttelijänkoulutusta. Hienoissa uusissa tiloissa koulutetut ihmiset valmistuvat suoraan työttömiksi, sillä työelämä ei kaipaa sen tapaista osaamista. Vähentämistä puoltaa sekin, että tulokset ovat olleet surkeita. Aito taide syntyy spontaanisti: ei yhteiskunnan tuella vaan siitä huolimatta.

Myös yliopistoista voidaan säästää. Maisterinkoulutuksen määrää olisi vähennettävä entiseen eli noin puoleen nykyisestä. Samoin tohtorinkoulutuksen määrää pitäisi vähentää parinkymmenen vuoden takaiseen, eli noin neljännekseen nykyisestä. Aloituspaikkoja pitää leikata ja kriteereitä korottaa. Tämä auttaisi parantamaan tieteen ja tutkimuksen laatua.

Suomen Akatemian tuoreen tutkimuksen (2009) mukaan Suomessa tuotetaan tohtoreita huomattavasti enemmän kuin Japanissa ja Ranskassa, mutta tieteen taso on Pohjoismaiden heikoin. Syynä on opetusministeriön junailema tulosohjausmalli, joka sitoi yliopistojen rahoituksen tuotettujen tutkintojen määrään. Nykyään tieteeksi hyväksytään melkein mikä vain, ja 2000-luvulla väitelleiden tutkimukset vastaavatkin todellisuudessa entisiä lisensiaattitöitä, kun pakolliset lisensiaatintutkinnot poistettiin. Syynä tähän oli Euroopan unionin jäsenyyteen liittyvä Bolognan prosessi, joka pakotti harmonisoimaan suomalaiset tohtorintutkinnot kehnolle keskieurooppalaiselle tasolle.

Ulkomaalaisten opiskelua Suomen yliopistoissa ei pidä tehdä vain maksulliseksi vaan yhtä kalliiksi kuin Harvardissa. Tämä opettaisi ulkomaalaiset arvostamaan suomalaisen tieteen perinteisesti korkeaa laatua. Myös vaihdossa olevien opiskelijoiden suhde tulisi tasapainottaa. Feministien ja vihervasemmistolaisten pääideologien ruokkiminen yliopistoviroissa pitää lopettaa.

6. On säästettävä suurisuuntaisen infrastruktuurin, esimerkiksi liikenneympyröiden ja monumentaaliarkkitehtuurin rakentamisesta. Myös Euroopan unionin jäsenmaksusta voitaisiin säästää vaikka koko summa, sillä nettomaksamistakin kertyy yli 300 miljoonaa, ja takaisin palautuvat rahat EU on korvamerkinnyt käytettäväksi suomalaisille itselleen merkityksettömiin kohteisiin, kuten ohitusteihin ja monikulttuurisuusprojekteihin.

7. On säästettävä yritystuista. Suomessa yritystukia käytetään aluepolitiikan välineinä. Valtion rahaa syydetään yrityksille pelkästään maakunnissa olevan toiminnan tekohengittämiseksi, vaikka toiminta ei olisi elinkelpoista ja tuottaisi huonosti. Myös tutkimus- ja tuotekehittelytuista voidaan säästää ilman, että itse tutkimustoiminta kärsii ollenkaan. Tutkimustoiminnan piirissä on nimittäin paljon välittäviä ja holding-tyyppisiä yhtiöitä, joiden omistajille rahat kaatuvat. Esimerkeiksi sopivat TEKES:in hallintobyrokraatit ja biobisneksen sekä teknisen koulutuksen yhteyteen perustetut lasiseinäiset centrumit, joissa toimii puliveivausfirmoja. Keinottelijoiden keskuudessa kiertää sanonta: jos haluat rikastua valtion tuella, perusta jokin lupaavalta näyttävä tietohallintohanke.

8. On lopetettava yhteiskunnan ylläpitämiä suojatyöpaikkoja. Ihmisten vihaamia valvonta- ja patisteluvirkoja voidaan lopettaa yhtä hyvin työvoimatoimistoista ja työ- ja elinkeinokeskuksista kuin sosiaalibyrokratiastakin. On parempi siirtää viranhaltijat suoraan perustulolle kuin pitää yllä viisi kertaa kalliimmaksi käyvää virkaa. Säästöä syntyy paljon, ja ihmiset voivat hakeutua tekemään jotain tuottavaa.

9. On leikattava eläkkeitä. On väärin, että 40 vuotta kovapalkkaisissa viroissa tai muissa tehtävissä olleet pakottavat työttömyydestä kärsineet sukupolvet maksamaan heidän korkeat työ- ja virkamieseläkkeensä. He ovat jo palkkansa saaneet, kun julkista sektoria laajennettiin 1970-luvulla niin, että kaikille koulutusputkesta valmistuneille myönnettiin suojatyöpaikka. Eläkemenoista suurin osa siirretään verorasitukseen, ja vain osa tulee eläkekassoista. Niinpä kaikkia korkeita eläkkeitä olisi leikattava, ja eläkkeille olisi asetettava 2500 euron katto. Jos joku haluaa korkeampaa eläkettä, ottakoon yksityisen eläkevakuutuksen tai olisi ottanut jo.

Koska asiakohtia oli edellä vasta yhdeksän, mutta tapa vaatii, että niitä pitää olla täydet kymmenen, lisään vielä yhden.

10. Valtiontalouden huonon tilan vuoksi on turvauduttava poikkeusjärjestelyyn ja leikattava valtion työntekijöiden palkkoja 10–15 prosenttia. Tämä voi olla työ- ja virkaehtosopimusten vastaista, mutta siihen on pakko suostua, koska rahat ovat loppuneet ja näin vältytään irtisanomisilta tai lomautuksilta. Uhrautumista ei pyydetä vaan vaaditaan, sillä virka on perimmältään luottamustehtävä ja yhteiskunnan lahja viranhaltijalle itselleen. Leikkaus ei todennäköisesti heijastu kotimaiseen kulutukseen eikä lietso lamaa, sillä palkansaajien ylimäärät ovat tähänkin mennessä kuluneet ulkomaanmatkoihin.

Näen valtion ja kuntien hallinnossa säästökohteita paljon. Niistä ei tule kerta kaikkiaan mitään pulaa. Säästämistä löytyy helposti ja vaivatta, sillä julkinen sektori on maassamme jättiläismäisen pöhöttynyt ja suuri.

Säästöihin päästään kaiken lisäksi varsin ongelmattomasti: viranhaltijoita ja asian intressantteja ei vain pidä itse päästää kinaamaan oman virkansa säilyttämisen tarpeellisuudesta, vaan ne olisi lopetettava yksipuolisilla määräyksillä. Syynä on yksinkertaisesti rahojen loppuminen ja olosuhteiden pakko. Sen sijaan kansalaisten peruskoulutuksesta, sairaan- ja terveydenhuollosta sekä yksilöiden taloudellisesta perusturvasta en tinkisi.

Jos minä olisin valtiovarainministeri, Suomessa paistaisi aina aurinko ja lämmitä olisi talvellakin 30 astetta. En säästäisi punakynää lainkaan vaan antaisin säästötoimien toteuttamiseksi selviä käskyjä. Se ei tekisi pahaa vaan hyvää, ja pienen porun kuultuani ihmisten enemmistö kiittäisi minua sydämellisesti.