Suomalaisen työn juhlaa Nokiassa

Vappua voisi nykyään viettää pikemminkin suomalaisen työttömyyden kuin työn juhlistamiseksi, sillä enemmistö kansalaisista alkaa olla toimettomia. Stephen Elopin toiminta Nokian johdossa puolestaan kantaa hedelmää, kun yhtiö ilmoitti juuri vapun edellä irtisanovansa noin 4000 työntekijää, joista 1400 on Suomesta.

Nokian Symbian-käyttöjärjestelmän päivitys- ja kehittelyominaisuudet ovat kieltämättä olleet hankalia verrattuna esimerkiksi Googlen Androidiin. Kaikesta ei kuitenkaan sovi syyttää teknistä suunnittelua, kun yhtiön strateginen linjanveto on ollut hakoteillä. Se, että Nokia kytkeytyi Microsoftin Windowsiin, saattaa olla yhtä paha virhe kuin olisi ollut jatkaa umpikujaan joutuneen Symbianin kehittelyä.

On mahdollista, että älypuhelimien sarjassa Nokia jää tuotemerkkinä pysyvästi sijalle kolme tai neljä. Myös halpojen puhelimien sektorilla kiinalaiset Android-älypuhelimet valloittavat markkinoita Nokian perinteisiltä luureilta. Monet analyytikot ovat pitäneet Nokian uutuusmallien julkaisua pelkkänä ”Titanicin kansituolien järjestelynä”, ja yhtiön arvellaan ”kulkevan tuhon tietä”.


Onko työttömyys häpeä?

Nokia on leiponut maahamme muutamia omistajamiljonäärejä osakekurssinsa nousukiidon aikana. Lisäksi Nokia on rikastuttanut työntekijöitään optioilla. Avainasemassa olevia tuskin potkitaan nytkään. Lähtöpassit saa useimmiten lattiatason duunari.

Tämänkeväiset lopettajaiset koskevat joka tapauksessa kokonaista tuotannonhaaraa suuryhtiön sisällä. Kyse on kaikkien aikojen suurimmasta muutoksesta, joka koskaan on kohdistunut uuteen teknologiaan Suomessa. Niinpä omat symbatiani ovat potkittujen puolella.

Ajatelkaapa seuraavaa kuvitteellista keskustelua.

Kysymys: ”Mitä teette työksenne?”
Vastaus: ”En mitään.”
Kysymys: ”Ettekö mitään?”
Vastaus: ”En kerrassaan mitään.”

Mitä eroa on sillä, että työtön sanoo näin, verrattuna siihen, että samat vastaukset antaa monimiljonääri? Mikä tekee työttömän vastauksista moraalisesti paheksuttavia ja miljonäärin vastauksista hyväksyttyjä, jopa ihailtuja?

Rikas saa anteeksi paljon, koska hänen arvellaan ansainneen varallisuutensa ja oman toimettomuutensa. Tosiasiassa syy–seuraus-suhde voi olla käänteinen, ja rikas on saattanut rikastua työttömäksi potkitun kustannuksella. Näyttöä tästä antaa se, että Nokian ilmoitettua irtisanomisista osakkeen kurssi nousi tuotannon tehostumisen vuoksi, ja analyytikot (eli pörssiporvarit) kiittivät.

Näin siis vaikutti Nokian johtajien puhe tällä kertaa talouselämän retorisilla vainioilla. Niillä puheen hyvyys tai huonous mitataan kiinnittäen huomiota vain siihen, miten yrityksen kurssi viestin johdosta nousee tai laskee. Tämäntapainen tuotannon tehostuminen ei ole silti välttämättä koko kansantalouden edun mukaista, sillä huoltosuhde sen kun huononee ja yhteiskunnallinen tehokkuus kärsii.

Ei pidä syyllistää ihmisiä työttömyydestä, kun se ei ole heidän omaa syytään. Talousjärjestelmä on suhde ja perustuu vaihtoon. Niinpä myös työttömiä arvosteltaessa olisi peiliin katsomista koko yhteiskunnalla.

Uncle Samin kansainvälisyysoppitunti

Jokaiselle nettinörtillekin on kai ollut alusta pitäen selvää, että kilpailun älypuhelimien käyttöjärjestelmistä voittaa ennen pitkää jokin tietokonepuolella toimiva taho, eli käytännössä Microsoft, Apple tai Google (omalla Androidillaan). Siksi myöskään Nokian siirtyminen Windowsiin ei ole mikään ihme.

Kuluttajat puolestaan ovat äänestäjiä, jotka valitsevat kaiken ainoastaan omaa etuaan ajatellen. Yritysten pitää mukautua siihen aivan niin kuin poliitikkojenkin. Eikö olekin mukavaa? Näin päästään varmasti kokonaisuuden kannalta parhaaseen lopputulokseen...

Itse tosin epäilen, että viimeistä sanaa myöskään käyttöjärjestelmien kilpailussa ei ole sanottu. Avoimen lähdekoodin järjestelmät ja ohjelmat ovat tulevaisuudessa varmasti vahvoilla, eikä patenttejaan panttaavilla ole muuta kuin menetettävää. Ei ole siis outoa, että monet muutkin epäilevät liitosta koituvia hyötyjä. Eniten kärsii sellainen kuluttaja, joka on juuri ostanut 500 euroa maksavan N8:n tai jonkin muun huippumallin, sillä Nokian oman Symbian-käyttöjärjestelmän siirtäminen taka-alalle merkitsee tuotekehittelyn lopettamista, päivitysten huonontumista ja asiakkaiden jättämistä oman onnensa nojaan. Tämä näkyy varmasti laitteiden kysynnässä.

Se, että Nokia hautaa Symbianinsa, noudattaa markkinoiden lakia. Mutta sen ei tarvitsisi automaattisesti merkitä, että tuotekehittely siirtyy pois Suomesta. Pikemminkin voisi kysyä, suomalaistuuko Microsoft, kun ohjelmistojättiläinen onnistuu kerrankin haalimaan kumppanikseen jonkin merkittävän laitevalmistajan, jolla on ainakin toistaiseksi markkinajohtajan asema.

Julkisen sanan tunnelmiin tutustumalla vaikuttaa kuitenkin, kuin kysymykseen olisi jo vastattu. Tiedotusvälineet, poliitikot ja niin sanotut analyytikot eli pörssiporvarit näkevät asian lähtökohtaisesti niin, että tämä on menoa: Nokian menoa ja työpaikkojen lähtöä Suomesta.

Miksi sitten asioihin suhtaudutaan kallella kypärin? Syitä on oikeastaan vain yksi. Nokialla on ollut toinen jalka Amerikassa siitä asti, kun firman toimitusjohtajaksi nimitettiin kanadalainen Stephen Elop. Elop kylvää kuolemaa suomalaistyöntekijöille, minkä merkiksi hän vertasi Nokiaa ”palavaan öljynporauslauttaan, jolta on parasta hypätä kylmään mereen ja nopeasti”.

Onhan puheet irtisanomisista pakko uskoa, kun Amerikan-setä itse sanoo. Elopin avointa puolueettomuutta ja luottamusta lujittaa lisäksi se, ettei hänellä ole näiden tietojen mukaan yhtään Nokian osaketta mutta hän on ollut aiemmin merkittävä Microsoftin osakkeenomistaja. Ei siis haittaa, vaikka Nokian kurssi romahtikin 14 prosenttia, sillä omia munia korissa ei ollut. En tosin väitä, että palkatuista johtajista pitäisi tehdä omistavia patruunoita osakeomistukseen perustuvalla sitouttamisella. Paremminkin heidät voisi tuomita platonilaiseen kulutuskommunismiin todellisen puolueettomuuden takaamiseksi.

Kaiken tämän tapahtuessa voi vain ihmetellä suomalaispoliitikkojen naiiviutta. Jutta Urpilainen keskittyy ”olemaan huolissaan nokialaisista”, ja Mari Kiviniemi piti suomalaisessa suunnitteluportaassa olevien työpaikkojen lähtöä ”merkkinä kriisistä” omassa tarkkanäköisyydessään.

Itse sanoisin suoraan, että tämä on tulos ulkomaalaisten nimittämisestä Nokian johtoon. Työpaikat siirretään maasta internatsismin merkiksi. Uskon, että suomalaisten työntekijöiden ei tarvitsisi täristä potkujen pelossa, mikäli firma olisi turvallisesti suomalaisissa käsissä.

Poliitikot eivät voi tietenkään paljoa vaikuttaa yksityisessä omistuksessa oleviin yrityksiin. Mutta he voisivat osoittaa kannanotoissaan ja toimissaan paljon suurempaa kriittisyyttä. Itse vastustan suomalaisen pääoman maastapakoa ja sitä paikkaamaan saapuvan ulkomaisen pääoman invaasiota suomalaisfirmoihin. Vastustan suomalaisyritysten kaappaamista ulkomaille ja ulkomaalaisten palkkaamista suomalaisyhtiöiden johtoon. Kun ovella on uusi isäntä, kansallista etua laiminlyödään ja työntekijöitä orjuutetaan ja potkitaan kansainvälisen kapitalismin nimissä.

Uncle Samin opetuksia on sekin, että älkää kysykö, mitä maanne voi tehdä teidän hyväksenne, vaan kysykää, mitä itse voitte tehdä maanne hyväksi. Ehkä myös niissä valtionyrityksissä, joissa poliitikot ovat johdossa, voisi entistä paremmin ajatella, onko järkeä siirtää tuotantoa ulkomaille, vai kannattaisiko sittenkin katsella kansallisen edun suuntaan. Kyllä Microsoftinkin tarjoamia työpaikkoja Suomeen mahtuu.

Nokian saapas kuluu – Maahanmuutto-ongelma yrityksissä

Nokian alkuperäistuote, aito kumisaapas, sai käyttöä, kun yritys potkaisi operatiiviset suomalaisjohtajansa pellolle. Ensin pihalle pistettiin toimitusjohtaja Olli-Pekka Kallasvuo, jota arvosteltiin virheistä. Seuraajana pidetty Anssi Vanjoki puolestaan lähti lehtitietojen mukaan itsenäisesti, osana samaa puhuria. Ja hallituksen puheenjohtajaksi jäänyt Jorma Ollila on luvannut jättää lähiaikoina paikkansa Nokian hallituksessa. Heidän edelläkävijöitään olivat Matti Alahuhta, Pekka Ala-Pietilä ja Sari Baldauf.

Minä en sure suomalaisjohtajien lähtöä heidän henkilökohtaisten kärsimystensä vuoksi. Kun virheistä arvosteltunakin saa 4,6 miljoonan euron erorahan, siinä häntä heiluttaa koiraa. Minusta johtajien suuret palkat, optiot ja erorahat ovat niin huonoa mainosta mille tahansa firmalle, että kyseisen politiikan takia yrityksen voisi laittaa ostoboikottiin. Muu antaa kuvan, että kuluttaja vie killinkinsä johtajalle kuin koira kalikan.


Ulkomaalaiset syövät johtajienkin työpaikat

Jotain murehtimistakin Nokian veturinvaihtoon liittyy. Nokia on tähän asti ylpeillyt sillä, että vaikka firman omistavatkin pääosin pohjoisamerikkalaiset sijoittajat, yrityksellä on ollut suomalainen johto. Se on pitänyt pääkonttorin, osan työpaikoista ja verotulot maassa. Kun uusi pomo tulee Kanadasta, tämä kertoo, mistä yritystä halutaan ohjata. Kurjaa on, että johtajiston ulkomaalaistuessa optiotkin menevät ulkomaille, samoin palkat ja verotulot.

Ilta-Sanomat julkaisi eilen uuden toimitusjohtajan, Stephen Elopin, entréetä pehmentämään tarkoitetun lööppijutun, jossa ”uuden Nokia-pomon äiti kertoo pojastaan”. Jos lehtien toimittajat eivät olisi niin naiiveja kuin ovat, he olisivat voineet tehdä jutun siitä, millaisia verohelpotuksia kovapalkkaiset ulkomaalaiset saavat Suomessa toimiessaan. Arvostelin jo vuonna 2006 (tämän kirjoituksen lopussa) tapaa, jolla eduskunta myönsi ihmisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta rikkovan verohelpotuksen suurituloisille ulkomaalaisille. Yli 5 800 euroa kuukaudessa tienaavien palkkatuloihin sovelletaan 35 prosentin lähdeveroa eikä tuloveroa, joka olisi kyseisellä ansiotasolla korkeampi. Kevennyksen ovat saaneet niin Nokian työntekijät kuin Euroopan unionin virkamiehetkin, eikä kukaan poliitikko ole valittanut suomalaisten ihmisten syrjimisestä tai tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden rikkomisesta!

Nokian perustelut sille, miksi uusi pomo valittiin rapakon takaa, eivät vaikuta uskottavilta. Matkapuhelinalalla on mennyt pohjoisamerikkalaisilla markkinoilla huonosti muista syistä kuin Nokian pääkonttorissa tehtyjen ratkaisujen takia. Amerikan lamaa ei ole voinut lopettaa Suomesta, vaikka Kallasvuo, Ollila ja Vanjoki olisivat hautoneet kultamuniaan kuin hanhiemot.

Siksi on nurinkurista, että yhtiöjohdon amerikkalaistamiseen käytetään perustelua, jonka mukaan ”Pohjois-Amerikka on firmalle tulevaisuudessa ratkaisevan tärkeä”. Tämähän tiedetään. Apple ja Motorola tekivät elektroniikkaa jo aikana, jolloin Nokiassa valmistettiin jotakin aivan muuta, eli kilpailua on. Mutta kovin tekaistulta vaikuttaa ajatus, että amerikkalaiset, jotka ovat itse töhrineet oman taloutensa, voisivat nyt parantaa suomalaisyrityksen tilan. Asiassa ei taida auttaa myöskään se, että Elop palkataan saarnaamaan amerikkalaisille Nokian olevan amerikkalainen.


Tyhjää toimistotilaa Keilaniemeen?

Pidän mahdollisena, että parin vuoden päästä Nokia on siirtänyt pääkonttorinsa muualle ja Keilaniemessä on myytävänä jokunen hehtaari tyhjää toimistotilaa. Suomessa Nokian suunnitteluporrasta on tähän asti pitänyt se, että suomalainen insinööri on kansainvälisesti vertaillen edullinen eikä korkeaa osaamista löydy halvan työvoiman maista lainkaan.

Parasta olisi, jos suomalaisyritysten omistajuus pysyisi suomalaisten käsissä. Kun ovella on vieras isäntä, ei tulevaisuudelta voi paljoa toivoa.

Ennen pääkonttorinsa poismuuttoa Nokia varmasti puristaa valtiolta vielä muutamia erityisetuja, kuten se Helsingin Sanomien mukaan teki jo ”Lex Nokiana” tunnettua viestinnän tietosuojalakia säädettäessä. Motiivit siihenkin saattoivat tulla ulkomaalaisomistajilta. Tekes on tukenut Nokiaa useilla miljoonilla vuosittain, mutta poliitikot ja julkinen mielipide eivät ole elämöineet Nokiaa vastaan sen siirtäessä alihankintojaan ulkomaille. Saksassa Nokian tuotantoyksikön lopettamisesta nousi suunnaton kohu, ja yritys joutui maksamaan sadantuhannen euron erorahoja myös lattiatason työntekijöilleen.

Suomessa valtio, kunnat ja ihmiset ovat palvelleet Nokiaa kuuliaisesti. Tavallaan se on oikeinkin, mutta jää kovin yksipuoliseksi, jos yritys menettelee suomalaista yhteiskuntaa kohtaan despoottimaisesti. Se taas johtuu omistajuuden ja päätösvallan katoamisesta ulkomaille, jolloin yrityksessä ei voida tehdä suomalaista yhteiskuntaa hyödyttäviä päätöksiä edes niin haluttaessa.


Sinivalkoinen omistajuus kannattaa

Olen asettanut poliittisen ohjelmani yrityspoliittisessa osiossa tavoitteeksi sen, että suomalaisyritysten omistajuus pysyisi Suomessa. Tällä tavoin esimerkiksi Nokia voitaisiin pelastaa pahimmalta mahdolliselta skenaariolta eli fuusiolta johonkin markkina-arvoltaan suurempaan yritykseen, kuten Microsoftiin.

Tämä edellyttää yrityksiltä, omistajilta ja poliittiselta vallalta tietysti konsensusta, malttia ja määrätietoista yhteistyötä. Pitkällä tähtäimellä se varmasti kannattaa ”Suomen kansantalous”-nimiselle yritykselle, vaikka firmat eivät saisikaan valtiolta aivan kaikkea eivätkä valtio ja kunnat voisi tappaa yrityksiä omilla vaatimuksillaan. Yhteistyön on oltava joka tapauksessa sekä yrityksiä että yhteiskuntaa yhtäaikaisesti hyödyttävää.

Tiedän kyllä, etteivät suomalainen johtajuus ja omistajuus ole välttämättä itseisarvoja. Joskus voi olla hyväkin, että arvoltaan paisuneisiin suomalaisfirmoihin virtaa ulkomaista pääomaa ja suomalaisomistajat pääsevät realisoimaan yrityksissä olevaa varallisuutta. Kun yritysten arvot (hetkellisesti) notkahtavat, voi olla jälleen edullista ostaa menetettyjä firmoja takaisin.

Mutta yrityksiä ei pidä nähdä myöskään pelkkinä sijoituskohteina eikä pelimerkkeinä vaan myös talouspolitiikan instrumentteina. Aktiivisten omistajien tahtotila vaikuttaa siihen, mitä yrityksissä lopulta tehdään ja mitä kansantaloudellisia seurauksia kaikella on. Siksi on parempi, että omistajuus ja päätösvalta pysyvät Suomessa. Mitäpä syytä armeijan joukoilla muuten olisi ryhmittyä puolustukseen Nokian pääkonttorin ympärille (kuten vuoden 2004 sotaharjoituksessa), jos sota on hävitty jo kansainvälisissä pörsseissä?

”So what!”, Youngner

Tämän päivän lehdet ovat kirkuneet, kuinka kamalaa on, että Mikael Jungner irtisanottiin Yleisradion toimitusjohtajan tehtävästä. Ihme, että hän sai olla paikoillaan näihin asti. Nuori toimitusjohtaja hoiti töitään melko välinpitämättömästi. Huomiota herättivät muun muassa hänen kalliit ulkomaanmatkansa ja Amerikan-kurssinsa sekä piittaamattomana pidetty letkautuksensa erään kanavan lopettamisen johdosta: ”So what!”.

Irtisanomiset ja lopettajaiset ovat osa liike-elämän evoluutiota, eikä niissä ole sinänsä mitään kauhistelemista. Paljon pahempaa onkin, että kiertopotkut Jungnerille antoi hyvin todennäköisesti puliveivauspuolue kepu. Tämä oli lyhin aika, jossa irtisanomispaperit ehdittiin kirjoittaa puhtaiksi Matti Vanhasen viimesyksyisestä lautakasajupakasta laskien – toisin sanoen ajankohdasta, jolloin Julkisen sanan neuvoston enemmistö kieltäytyi tottelemasta Matti Vanhasta ja hänen lakeijaansa, JSN:n entistä puheenjohtajaa Pekka Hyväristä.

Tiedotusvälineen johtoa ei pitäisi nähdäkseni irtisanoa siinäkään tapauksessa, että joku yksittäinen toimittaja olisi tehnyt virheen, sillä tilille vedettäisiin väärä taho. Sitä paitsi, jos viestimet ovat uhkailtavissa, se pudottaa sananvapauden ja uskottavuuden nollaan.

Nykyisellä Yleisradiolla ei tee enää mitään. Epäkaupallisuus ei takaa puolueettomuutta, jos ja kun Yle on poliitikkojen talutusnuorassa. Myös mediamaksu on pohjimmiltaan järjetön. Nyky-yhteiskunnassa median käytön pitää olla asiakkaiden ja palveluntuottajien keskinäiseen tilaussopimukseen perustuva asia eikä viranomaisvallan lailla hallitsema asia, josta pakotetaan maksamaan siinäkin tapauksessa, että ei mitään osta. Niinpä nykymuotoisen Ylen voisi vaikka lopettaa.

Entä Mikael Jungnerin henkilökohtainen asema? Enemmän minua säälittävät monet työelämässä potkitut pikkupalkolliset. Outoa on, että iltapäivälehdistö petaa Jungnerille nyt kansanedustajan paikkaa arvailemalla, lähteekö hän ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin.

Vastaukseni on: eduskunnan ei pidä olla politiikassa eikä muussa yhteiskuntaelämässä epäonnistuneiden roskapankki. Jäähylle kuuluvat niin kepu kuin Jungnerkin.

On mielenkiintoista kokea ja todistaa, miten julkisiin virkoihin nimitetään aina vain kokoomuslaisia, demareita ja kepulaisia. Jopa vihreille on myönnetty Helsingissä korkeita virkoja, ja rkp:läisillä on omat kielipoliittiset mandaattinsa. Mutta virkoihin ei koskaan nimitetä ketään perussuomalaista, vaikka sananvapaus ja kansanvalta voisivat toimia tällä tavoin paremmin. Eiköhän olisi aika saada jo Yleisradionkin ykköspaikalle joku muu kuin demari? Ilmoittaudun täten itse käytettäväksi lisensiaatti Jungnerin tilalle; minullahan on myös Yleisradion asemaa koskeva mediafilosofinen ohjelma, jonka voi lukea teoksesta Sensuurin Suomi.

Suomi pulassa

Tämän päivän päivän paperi-Hesari kirjoittaa jälleen lähes koko sivun jutussaan, kuinka ilahduttavaa on, että maahamme saapuu lopultakin noita filippiiniläisiä sairaanhoitajia vastaamaan maassamme vallitsevaan ”huutavaan työvoimapulaan” – ei sentään karjuvaan, ruikuttavaan tai henkitoreissaan raivoavaan pulaan.

Helsingin Sanomat voisi tietysti peittää oman valheellisuutensa vähemmälläkin maalailulla, sillä mitään todellista työvoimapulaa maassamme ei ole. Suurten ikäluokkien kaaduttua hautaan tuo jengi on Suomessa työttömänä ja lisäämässä sosiaalihuollon kustannuksia. Työvoimatoimistojen virkailijat valittavat jo nyt, että esimerkiksi Helsingissä Salomoninkadun toimisto on hukkumassa työttömien maahanmuuttajien virtaan.

Lehti iloitsee myös siitä, että filippiiniläiset hoitajat ovat tulleet maahan ”jäädäkseen” vaikka heidän palkkansa päätyvätkin kulutukseen Filippiineille eikä Suomeen, jossa ne jäisivät rikastuttamaan kansantalouttamme. Sen vuoksi lehti esittää nokkelana ratkaisunaan perheidenyhdistämisohjelmaa, jonka tuloksena myös noiden filippiiniläisperheiden monilapsiset katraat saapuisivat Suomeen heikentämään maamme ennestäänkin huonoa huoltosuhdetta.

Perusteluni sille, miksi näin ei pidä menetellä, löydätte tästä. Jo nyt maahanmuuttajien rantautumismetodina on se, että ensin he heittävät pyrkimäänsä maahan niin sanotun ankkurilapsen, ja kun turvapaikkaa hakeneelle alaikäiselle oleskelulupa on myönnetty, saapuu koko kahdeksanhenkinen perhe perässä.


Onni yksillä, ilo kaikilla

Koetetaan keskittyä jatkossa Suomeen. Samalla, kun Kemijärvellä surraan menetettyä sellutehdasta, Eurajoella iloitaan uuden atomimiilun puolesta. Lisäksi molemmat asiat ovat kaksipiippuisia.

Kemijärveläiset luonnollisesti vastustavat tuottavan tehtaan purkamista, vaikka sen tilalle aiotaan rakentaa puuliimatehdas. Liimaustyöntekijöiden palkat kun ovat selluloosamiesten palkkoja pienemmät. Puheet työttömäksi jäämisestä eivät ole siis aitoja, vaikka haluttomuus tehdä uutta työtä pienemmällä palkalla aitoa onkin. Tehtaiden lopettajaisia arvosteltaessa pitää aina muistaa, että yksiköiden kannattavuuteen vaikuttavat myös palkkauskulut.

Lieneekö freudilainen sattuma, että Teollisuuden Voima hakee lupaa kuudennelle ydinvoimalayksikölle juuri Tshernobylin onnettomuuden aattopäivänä? Vielä kompleksisempaa on kuitenkin se, että mielenosoittajat vastustavat kyseistä hanketta, vaikka Suomi ostaa tällä hetkellä sähköä Tshernobyl-tyyppisestä ydinvoimalasta Suomenlahden tuolta puolen. Ehkä Teollisuuden Voimalla ovatkin hyvät aikeet mielessään, sillä omavaraisuus on turvallisuuden tae, ja uusi ydinvoimala on kuin upouusi BMW verrattuna vanhaan Trabantiin.


Vaaralliset leikit

Myös autourheilu on mielenkiintoista. Helsingin Sanomat moralisoi jälleen omassa feminismissään sitä, että autourheilupomo Max Mosley on tehnyt miehen työn vieraillessaan prostituoitujen luona ja harrastaessaan natsismia hyödyntäviä roolileikkejä. Eikö Helsingin Sanomien toimittaja Juha Päätalon analyysissa olekin aika mikkihiirimäinen ja miehen lausumaksi harvinaisen epäuskottava sävy:

”On vaikea käsittää, miten ihminen, jonka viisituntinen pelehtiminen viiden prostituoidun kanssa natsinmakuisissa seksileikeissä on levinnyt netin välityksellä kaikkeen maailmaan, kehtaa tulla julkisuuteen, kun tietää kaikkien nähneen hänet itse teossa.”

Kuinka mielikuvituksettomia nuo poliittista korrektiutta vaalivan median edustajat osaavatkaan olla? Mosleya vastaan lienee käynnissä feministinen ajojahti. Joten mitä paheksumista noissakin seksileikeissä loppujen lopuksi oli, paitsi ehkä poliittista korrektiutta vaalivan Helsingin Sanomien toimituksen yllä pitämät ”yleiset syyt”? Ja niitä ovat profeminististen mekkoeinarien yritykset saada seksiä naisiltaan mielistelemällä.


Sankaruutta?

Vielä viime vuosisadalla Romania kuvitteli olevansa sankarillinen suurvalta pyrkien luomaan niin sanotun Suur-Romanian entisen Itävalta-Unkarin ohelle. Maalla onkin toki kunniakas historia, josta romanit ovat edelleenkin ylpeitä, vaikka köyhyys koettelee uutta EU-maata ankarasti.

Ilmeisen tietoisina siitä, että rikkaana pidetty Nokia rakentaa nyt matkapuhelintehdasta Romaniaan, romanit tulevat kerjäläisinä meidän maahamme. Myös Helsingin Sanomat on huomannut asian. Lehti kuitenkin tyytyy levittelemään käsiään, vaikka se suostuukin siteeraamaan poliisia, joka sentään uskaltaa antaa jo menettelyohjeen siitä, miten sisämaahan tunkeutuvien ja autoja pysäyttelevien romanien kanssa on toimittava.

Niinpä muuan ylikomisario ”Saikkonen painottaa, että paras tapa tukea romanialaisia on auttaa heitä omassa maassaan, eikä täällä antamalla almuja.” Ensisijainen ongelma ei ole kuitenkaan se, kuinka suomalaisten pitäisi koordinoida oma avuliaisuutensa. Se, mitä kukaan ei uskaltaisi kierteleviltä ja kaartelevilta kähinöiltään sanoa, on että suurin osa suomalaista ei toivo näitä maahanmuuttajia tänne.

Ikävää, että EU-jäsenyyden myötä kerjäläisiä alkaa olla jo kaikilla Suomen kaduilla. Tässä kaupunkitoimittaja Kimmo Oksasen jutussa Hesari maalaa jälleen suorastaan idyllisen pittoreskin kuvan siitä, kuinka rikastuttavaa romanien haitarinsoitto on kesäisessä Helsingissä, kun taas tässä jutussa pidäkkeet jo murtuvat, ja romanien hakeutuminen sisä-Suomeen johtuukin siitä, että ”Helsingin katutila ei yksinkertaisesti riitä”. Kulttuurisen rikastuttamisen oikea nimi taitaakin olla kurjuus.

Tässä menee sanattomaksi

Samalla kun suomalaiset työntekijät ajetaan pitkospuille Kemijärven sellutehtaasta, toinen suomalaisyritys antaa jokaiselle Saksassa toimineen yksikkönsä lopettajaisista kärsineelle työntekijälleen 100 000 euron kultaisen kädenpuristuksen! Kokenut iäkäs työntekijä saa irtisanomiskorvauksena lähes 200 000 euroa, kun taas tyypillinen korvaussumma on 70 000–80 000 euroa.

Samanaikaisesti Nokian johtajaksi siirtynyt entinen valtiosihteeri Veli Sundbäck (joka muistetaan EU-jäsenhakemuksen kyyditsemisestä Brysseliin) toteaa kirkkain silmin, että yhtiö kantoi ”alusta lähtien erityistä huolta korvatakseen työpaikan menetykset kunnioittavalla ja reilulla tavalla”. Miksi suomalaisia irtisanottuja ei kohdella kunnioittavalla ja reilulla tavalla?

Lohdutuspalkinto vastaa huonosti tienaavan ihmisen viiden vuoden palkkaa, eikä myötäjäinen estä ketään hakemasta ja saamasta alleen välittömästi uutta työpaikkaa. Olen mykistynyt. Ajatukseni arvaatte. Jos ette, voitte tarkistaa ne tästä.

Sananvapaudesta

Suomalaiset, jotka karttavat sensuuria ja rakastavat sananvapautta, arvostavat myös iltapäivälehtiä, mikä näkyy niiden laajassa levikissä. Keltaisen lehdistön arvellaan kertovan totuuden tässä peittelyyn ja salailuun taipuvaisessa maailmassa. Mutta uutispulan keskellä media voi tehdä lööpin myös iltapäivälehden päätoimittajan erosta. Markkinointi & Mainonta -lehden mukaan Ilta-Sanomien päätoimittajan Antti-Pekka Pietilän tehtävistään erottamisen syynä eivät olleet suinkaan konsernin ilmoittamat levikkiongelmat vaan huonot puolue- ja henkilökemiat, ja eroa olisivat vaatineet lehdelle kirjelmöineet keskustapoliitikot. Pietilän syntilistalle luettiin muun muassa Matti Vanhasen tekstiviestiepisodi ja Tanja Saarelan vastoinkäymiset mediassa.

Päätoimittajan lähtö näyttää aina olevan kova paikka, sillä se kyseenalaistaa lehden uskottavuuden. Kun kovia talousjuttuja Suomen Kuvalehteen tehnyt Harri Saukkomaa joutui väistymään päätoimittajan paikalta, huhuttiin, että taustalla olisi ollut Meritan johtajan Vesa Vainion painostus Yhtyneiden Kuvalehtien pääomistajaksi noussutta Otavaa ja kyseistä konsernia hallitsevia Reenpäitä kohtaan. Otava puolestaan oli joutunut turvautumaan pankin pääoma-apuun lunastaessaan SanomaWSOY:n pois Yhtyneistä, minkä taustalla oli kilpailuviranomaisen ratkaisu. Niinpä Meritan ja Nordbankenin yhdistymistä ennustanut Saukkomaa siirrettiin muihin tehtäviin, ja hänen tilalleen pantiin pappina ja pankkimiehenä tunnettu Tapani Ruokanen. Näin mediat, politiikka ja talouselämä pelaavat krikettiä.

Kepulle julkisuus on aina ollut ongelma. Jo Kekkonen myllytti mediaa kirjeillään, ja Paavo Väyrynen syytti tiedotusvälineitä mediapelistä. Keskustan hampaissa on ollut myös Uutisvuodon kaltainen sanomalehtihupailu, jota kutsutaan ”ajankohtaisviihteeksi”. On vaikea kuvitella, että SanomaWSOY:n kaltainen talo olisi ohjailtavissa poliittisella painostuksella, mutta toimittajien painostuksesta on myös selvää näyttöä, kun Aarno Laitiselle, Ruben Stillerille, Harri Nykäselle ja monille muille skandaalinkäryisille sanankäyttäjille on pantu kansi päälle eräissä viestimissä. Niin on joskus koetettu tehdä muutamilla tahoilla myös minulle.

Pieteetin vaatimisessa saattaa kuulua alkusointuja odotettavissa olevista vaaleista. Joka tapauksessa Vanhasen pääministerikaudella Suomi on ollut muuttumassa eräänlaiseksi Pohjois-Koreaksi, jossa sananvapaus ja muu henkinen ulkona liikkuminen ovat jatkuvasti uhattuina. Sananvapauden suitsiminen tuskin nostaa ainakaan sellaisen puolueen kannatusta, joka ryhtyy sitä harjoittamaan.

Yksi syypää niin sanottuun ”todelliseen syyhyn” eli iltapäivälehtien levikin laskuun olen tällä kertaa varmasti minä, joka en osta iltapäivälehtiä. Myös kirjojen kustantaminen on jatkuvassa myllerryksen tilassa, kun markkinointiporras pyrkii entistä enemmän vaikuttamaan kustannuspäätöksiin ja toimituspolitiikkaan. On tieteelle, kirjallisuudelle tai taiteelle haitaksi, jos julkaisupolitiikkaa harjoitetaan muilla kuin sisällöllisillä kriteereillä. Se johtaa kirjoittajien aliarvioimiseen. Se johtaa myös ylenkatseellisuuteen lukijoita kohtaan. Kustantamot eivät enää julkaise yhteiskunta- eivätkä kulttuurikriittisiä teoksia vaan ainoastaan mukavina pidettyjä, viihdyttäviä ja ongelmattomia Minttu-kirjoja, viinikirjoja, hyötykirjoja, käyttökirjoja, keittokirjoja, korjaus- ja huolto-oppaita, vauvakirjoja, kuningatarten elämäkertoja, Matti Nykäsen elämänviisauksia, karttoja tai sinänsä mukiinmeneviä hauskoja kirjoja, kuten Hotakaisia ja Tervoja. Mutta esseitä, filosofiaa, yhteiskuntakritiikkiä tai pamfletteja ei juuri kukaan uskalla painaa.

Se, miksi kustantamokenttä alkaa muistuttaa naistenlehtiä, johtuu myös siitä, että julkaisupäätökset tehdään Martta-kerhoissa. Toimittajien ja kirjoittajien painostaminen on yleistä, eikä olekaan ihme, että niin sanottu ”liikkuvuus” on suurta. Image-lehdessä uransa aloittanut ja vuosia Tammessa toiminut Jaakko Tapaninen sanoutui hiljattain syytä ilmoittamatta irti Bonnierin omistuksessa olevasta kustantamosta ja siirtyi pitkäaikaiselle vapaalle rekrytoituakseen lopulta toiseen kustannusyhtiöön. SanomaWSOY puolestaan nimitti erään liiketoimintaryhmänsä johtoon hollantilaisen Jacques Eijkensin. Hänen haittapuolensa on se, että hän ei tunne suomalaista kirjallisuutta eikä kulttuurielämää. Hänen etunsa puolestaan on se, että hän ei tunne suomalaista kirjallisuutta eikä kulttuurielämää.