Kokoomus rakentaa tunnelin kaikkialle, missä ei vielä ole tunnelia

Nikita Hruštšovin väitetään lausahtaneen, että poliitikko rakentaa sillan sinne, missä ei ole jokea.

Kokoomus puolestaan rakentaa tunnelin kaikkialle, missä ei vielä ole tunnelia. 

Helsingin Kokoomus ei pystynyt markkinoimaan muille puolueille niin sanottua keskustatunnelia, mutta kylläkin palasen siitä. Puolue saa persujen, krisujen ja osittain myös demarien tuella Länsisataman ja Länsiväylän välille tunnelin, joka rakennetaan, vaikka hanke verottaa kaupunkilaisia 300 miljoonalla eurolla.

Helsingin Sanomat kirjoitti jokin aika sitten, että pormestari Daniel Sazonov (kok.) perää nyt tunnelin rakentamista Helsingistä Tallinnaan ja jatkaa siten eräiden realiteettitajunsa menettäneiden bisnesmiesten utopiaa tekosaarineen.

Lehti kirjoitti Sazonovin sanoneen: ”Meidän on saatava tunneli Tallinnaan!” Kuulostaako tutulta?

Hinta olisi Helsingin Sanomien jutun mukaan tuollaiset ylimalkaiset 12–20 miljardia euroa, ja tunneli pitäisi pormestarin mukaan toteuttaa julkisin varoin (vertailun vuoksi: kaupungin vuosibudjetti on noin 6,5 miljardia euroa). 

Perusteenaan Sazonovilla on, että näin luotaisiin eräänlainen kehärata Helsingistä Turkuun, Turusta joskus aikojen päästä tunnelia myöten Tukholmaan, Malmösta siltaa pitkin Kööpenhaminaan ja Tanskasta uudessa tunnelissa Saksaan sekä Tallinnasta jälleen tunnelia pitkin takaisin Helsinkiin.

Kirjoitin jokin aika sitten napamies Petteri Orpon (kok.) pakkomielteestä betonisiin ja teräksisiin rakenteisiin ja hänen siltarumpupoliittisesta halustaan rakennuttaa oikorata vaalipiiriinsä Turkuun, josta hän voisi sillä tavoin ostaa ääniä veronmaksajien rahoilla (aiheesta täällä).

Rataa markkinoitiin alun perin ”Tunnin junana”, kunnes paljastui, että matkanteko kestäisi vähintään 1 tunnin ja 18 minuuttia. Sitten hanketta alettiin kaupata ”Länsiratana”, koska haluttiin uskotella, että se johtaisi johonkin turvalliseen länteen, vaikka Turusta pyritään enemmänkin itään.

Kun Euroopan unioni veti kyseiseltä Lohjan ja Vihdin pikaratikalta tukensa, kaikille kirkastui, että EU:n rahoitusta ei varmasti riittäisi maailman pisimmän rautatietunnelin rakentamiseen kahden sellaisen kaupungin välille, jotka pohjoismaisittain ovat kenties suuria mutta kansainvälisesti katsoen pieniä.

Tallinna-tunneli veisi markkinat merenkululta ja upottaisi varustamot. Kuka haluaa luoliin, kun voi katsella merelle? 

Voidaan kysyä, kuinka irrallaan todellisuudesta nuo kokoomuspoliitikot elävät. Ja mikä lääkkeeksi heidän megalomaniaansa?

Vertailun vuoksi, Helsingin Kruunuvuorensilta markkinoitiin valtuustolle noin 155 miljoonan euron hintaisena, mutta EU:n laskelman mukaan ”miljardisilta” tuli maksamaan yhteensä 998 miljoonaa euroa kaikkine sellaisine osatekijöineen, joita ilman se olisi hyödytön (kaksi lyhyempää siltaa, Pitkänsillan remontti, Ruskeasuon varikko, uusi raitiovaunukalusto jne.) Kyseessä oli siis pahamaineinen kytkykauppa.

Helsingin kaupunki velkaantuu noin 400 miljoonalla eurolla vuodessa, eikä kaupunki hellitä kukkaronnyörejään edes asumisoikeusyhtiönsä Haso Oy:n jättiläismäisten velkojen hoitamiseen, vaikka kaupunki omistaa yhtiönsä kokonaan ja asukkaiden kodit ovat vaarassa (aiheesta täällä ja täällä).

Kaupunkipoliitikot olettavat asukkaiden maksavan Hason johdon ja kaupungin konserniohjausyksikön tekemät suunnattomat virheet, jotka johtuvat ylirakentamisesta ja ovat johtaneet yhtiön ylivelkaannuttamiseen ja yli miljardin euron velkakuormaan. Asukkaat eivät sitä laskua koskaan maksa.

Helsingin kaupunki joutuisi jo nyt korottamaan ylimitoitetun ilmastopolitiikkansa ja raideliikenteen nielemien investointien vuoksi veroäyriä, mutta sen sijaan kaupunki korottaa maksuja ja kuristaa asukkaita.

Helsingin kaupungin ja Suomen valtion suuruudenhulluista infrastruktuurihankkeista pitäisi tehdä kerta kaikkiaan loppu, ja napamies Orpo voisi työntää tunnin junansa sinne, minne valo ei paista.

---

Päivitys 27.1.2026: Sen sijasta, että kaupungin johto ottaisi kritiikistä opikseen, se lisää vettä virheidensä myllyyn. Helsingin Sanomat kirjoitti äskettäin Sazonovin tavoitteesta rakennuttaa myös Pasilan ja Keravan välille ”lentoradan”, joka kulkisi tunnelissa ja maksaisi 3 miljardia euroa.

Jo Raide-Jokeri- ja Kruunusillat-raitiotiehankkeet olivat pahoja virheinvestointeja, joilla sidottiin kaupungin varainkäyttöä vaalikausien yli pitkälle tulevaisuuteen.

Helsingin kaupunki on tehnyt strategisen virheen metropolipolitiikallaan, jolla pyritään kasvattamaan pääkaupunkiseudun väkilukua sekä Helsingissä asuvien ihmisten että tyhjenevän maaseudun tappioksi.

Valtavat liikenneinvestoinnit sitovat varoja niin, että rahaa ei riitä välttämättömiin käyttömenoihin, tuskin asumiseenkaan, mistä Haso Oy:n rikollisen suuret asuinkulujen korotukset antavat selvän näytön.

 

Päivitys 11.3.2026: Yle selvitti, että sekopäiset kuntapoliitikot aikovat velkaannuttaa helsinkiläisiä vielä yli 2 miljardilla eurolla jättiläismäisen raiderakentamisen vuoksi. Helsingin kaupungin suuruudenhullu investointiohjelma vuosille 2024–2033 maksaa tämänhetkisen arvion mukaan kokonaisuudessaan 9,5–9,7 miljardia euroa, ja se koostuu megalomaanisesta infrastruktuurirakentamisesta.

Velka on tietenkin vain eteenpäin siirrettyä verotusta. Rahan roiskimisessa raiteisiin ei ole mitään järkeä kaupungissa, jossa ihmisillä ei ole enää varaa asua!

Samanaikaisesti kaupunki on päättänyt korottaa Hekan ja Hason asuinkulut markkinahintatasolle ja hipi hiljaa lopettaa subventoidun asumisen kaupungista. 

Helsingin pormestoraatti, virkakunta ja valtuutetut johtavat kaupunkia kuin juopon torppaa ja tuhoavat Helsingin taloutta samalla tavalla, jolla useat edeltäneet valtionhallitukset tuhosivat Suomen valtiontalouden. Sen taustalla vaikuttaa vihreä ideologia, joka on kontaminoinut lähes kaikki suuret puolueet ja joka on Suomen julkisen talouden AIDS.

Tyhmimpienkin poliitikkojen pitäisi ymmärtää hävetä julkisen velan tekemistä ja välttää työntämästä veronmaksajien päitä velkahirteen.

Pölkkypäisessä velkarahan silppuamisessa ovat mukana kaikki muut puolueet paitsi Perussuomalaiset ja Liike nyt. 

Sitten kun kiskolinja jonakin päivänä päättyy johonkin Pohjois-Sipoon asumattomaan kranaattilähiöön, jonne perustetaan uusi Place de la Concorde, paikalle tuodaan giljotiini päiden pudottamista varten, ja koko ratikka voi nousta taputtamaan käsiään!

Mitä kaikkea alati vähenevillä valtionvaroilla rahoitetaankaan? Kolme hullua pointtia

Ensimmäinen (1) pointti. ”Tunnin ratana” tunnettu Turun-radan nopeutushanke on yhtä tarpeellinen kuin Petteri Orpon (kok.) oma pururata.

Helsingin Sanomat propagoi toista miljardia maksavaa valtiollista megahanketta ilmeisesti siksi, että se toivoo levikkinsä laajenevan Turun Sanomien alueelle. Toinen syy voi olla halu kurjistaa kansalaisten kukkaroa.

Teknisiä syitä radan korjailuun ei ole, eikä haja-asutusalueiden kansalaisille voida mitenkään perustella, miksi rahaa lapioidaan pääratojen nopeuttamiseen, kun pikajunat eivät enää pysähdy reittien varrella olevilla asemilla entiseen tapaan. Luotijunien rakentelu on ollut liikenneyhteyksien huonontamista, kun taas pysähtyvä juna olisi se paras juna.

Mitään järkeä ei ole junien kulkunopeuden nostamisessa raiteilla. Totuushan on, että matkustuskokemus ei nopeudu matkanopeuden kasvusta, vaan siitä, että junavuoroja kulkisi mahdollisimman tiheästi.

On pölkkypäistä politiikkaa kiillottaa Turun-radan kiskoja puolellatoista miljardilla veroeurolla ja yhteensä 3,44 miljardilla eurolla, kun aikaa palaa joka tapauksessa junanlähtöjen odottamiseen radan molemmissa päädyissä.

Annan Petteri Orpolle vinkin, jolla hän pääsee vaalipiirinsä ja sieltä takaisin nopeammassa tahdissa. Lisätkää junavuoroja nykyisille raiteille, niin matkanteko käy nopeammin, ja hintaa kertyy murto-osa ratatöiden kuluista. Rahti puolestaan ehtii perille nykyiselläkin vauhdilla.

Pääratojen nopeuttaminen on todettu VVM:n ja LVM:n selvityksissä taloudellisesti kannattamattomaksi.

Esimerkkinä hullusta infrastruktuurihankkeesta on myös Helsinki-Vantaalle suunniteltu ”lentorata”, joka maksaisi valtiolle 3 miljardia euroa ja jota Vantaan perussuomalaisetkin kritisoivat. Nyt hallitus on rakentamassa lentokentälle kolmet kiskot ja kaiken kaikkiaan enemmän raideliikennettä kuin vihreät olisivat voineet kuvitella märimmissäkään unelmissaan.

Asumistuen säästöleikkaukset palavat presidentin virka-asunnon remonttiin

Toinen (2) pointti. Toinen hullu valtioninvestointi on kipata 55 miljoonaa veroeuroa presidentin virka-asuntona toimivan Mäntyniemen peruskorjaukseen. Haluaisin nähdä tämän suunnitelman kustannusarvion kohta kohdalta budjetoituna: mihin kaikkeen rahamassi saadaan kulumaan?

Ensinnäkin on täysin epäuskottavaa, että vuonna 1993 valmistuneen rakennuksen talotekniikka olisi niin huonossa kunnossa, että se vaatii peruskorjausta, edes proaktiivisesti.

MTV3:n urkkimien selitysten mukaan rahaa on tarkoitus polttaa käsitteellisen sanakohinaan:

”Näihin kuuluvat hissien rakentaminen ja uusinta, porttivalvomorakennuksen laajennus ja uusinta, huoltorakennuksen tilojen muuttaminen toimistoiksi ja neuvottelutiloiksi, porttiympäristöjen ja liikennejärjestelyjen parannus ja turvatekniikan nykyaikaistaminen ja uudisrakentaminen, kansliasta listataan. Lisäksi remontin yhteydessä parannetaan rakennusten energiatehokkuutta kauttaaltaan ja kunnostetaan kalusteet ja valaisimet.”

Listaa on jatkettu vihreällä ja ilmastopoliittisella kulungilla:

”Peruskorjaukseen kuuluvat kanslian mukaan lisäksi LVIA-työt kaikkiin rakennuksiin, ilmanvaihtokoneiden uusiminen ja maalämpöjärjestelmät. Myös kaapelit ja sähkökeskukset sekä aurinkopaneelijärjestelmä ovat uusittavien listalla. – Muita yleisiä kustannuksia muodostavat rakennustyön vaatimusten mahdollistaminen, mihin kuuluvat rakennuskontit, sosiaali- ja huoltotilat, rakennustoimistot, pysäköintialueet ja työmaaruokala.”

Kyseinen selittely on tyypillistä grynderiteollista retoriikkaa, jolla koetetaan oikeuttaa jättiläismäistä myllerrystä ja täysin tarpeetonta tekemistä.

Mikäli valtiollisten rakennusten standardit täyttäväksi tehty pytinki ei kestä ilman uudisrakennuksen hintaista peruskorjausta kuin 30 vuotta, on alkuperäisessä toimituksessa ollut vakava vika.

Miksi hissit eivät muka kestä kevyessä käytössä tuota aikaa, kun ne tavallisissa kerrostaloissa kestävät tuplaten? Myös putkien ja sähkölaitteiden pitäisi kestää pitempään, ja niin ne kestävätkin, eikä todellista tarvetta uusimiseen ole. Ilmanvaihtokoneet ovat äkkiä korjatut, eikä niihinkään miljoonia mene. Kaapelien ja sähkökeskusten uusiminen on täysin tarpeetonta ja tuhlailevaa. 

Mihin muka tarvitaan ”porttiympäristöjen ja liikennejärjestelyjen parannuksia”, ja mitä ne ovat? ”Turvatekniikasta” sössöttäminen on uhkakuvien selässä ratsastavaa demokraattisen ja avoimen yhteiskunnan vastaisuutta. 

Vaikuttaa siltä, että hanke toimeenpannaan vain rakennusteollisuuden ruokkimiseksi. ”Aidon tarpeen” 55 miljoonan hankkeelle muodostavat siis ”rakennustyön vaatimusten mahdollistaminen, mihin kuuluvat rakennuskontit, sosiaali- ja huoltotilat, rakennustoimistot, pysäköintialueet ja työmaaruokala.”

Kyse on myös patruunamentaliteetista ja presidentin auktoriteetin palvonnasta, joka on saanut kriittiset kielet katkeamaan hanketta hautoneessa hallinnossa, ja luotettu on median mykistymiseen.

Yhden miljoonan pitäisi riittää pintaremontin tekemiseen ja kalusteiden uusimiseen, ja se on sekin suuri määrä rahaa. Jo sadallatuhannella eurolla pitäisi saada tarpeeksi tapettia, Artekin huonekaluja ja Aalto-vaaseja presidentin kämppään.

Iltapäivälehdissä on syyllistetty ja leimattu tavan takaa vuokralaisia aina kun muutamat poikkeusyksilöt ovat pirstoneet asuntoja. On se kyllä paha, että asunnot eivät presidenttiparienkaan käytössä kestä, vaikka Mäntyniemessä ei ole asunut mikään bile-Sanna.

Rakennusta ryhdyttäneen repimään siksi, että talossa on isännän vaihdoksen aika, ja teknokraatit ja kokoomuslaiset katsoivat hetkensä tulleen. Myös presidentinlinna remontoitiin Niinistön kauden alussa: kokoomuslaisen tekemisen pakkomielteen vuoksi. Lisää hullua menoa sisältyy Mäntyniemen asukasvalintaan.

Sananlaskun mukaan joutilaisuus ei ole pahasta, koska ajatteleminen ilman tekemistä on vähemmän vahingollista kuin tekeminen ilman ajattelemista.

On perverssiä, että verovaroja roiskaistaan 55 miljoonaa presidentin virka-asunnon paranteluun samalla kun yleisestä asumistuesta leikataan yhteensä 360 miljoonaa.

Koska suuri osa tuosta näennäisestä säästöstä kiertyy toimeentulotuen maksettavaksi, asumistukileikkausten kautta saavutettavilla säästöillä ei pystytä rahoittamaan edes Mäntyniemen saneeraukseen uppoavaa kulua. Siihen ei riitä myöskään omistusasujien asumistuen lakkauttaminen kokonaan, vaikka se tarkoittaa tuen lopettamista noin 17 000 asukkaalta totaalisesti.

Tilanne on jo vertauskuvallisestikin irvokas: poliittisten liiderien oloja parannellaan ja kansalaisten huononnetaan. Se on pöyristyttävää kuin kansanedustajien palkkioiden nostaminen ja kehitysmaapoliittisten nollatutkimusten miljoonarahoittaminen aikana, jolloin kansalaisten on tingittävä kaikesta.

Mannerheim nukkui kovalla pedillä, ja Kekkonen vaihtoi lama-aikana Cadillacinsa Saabiin. He osasivat lukea kansalaisten tuntoja ja yhteiskunnan tilaa.

Tämän kaiken keskellä Petteri Orpo vaikeroi, että suomalaisten pitää varautua vielä vaikeampiin aikoihin. Kuulostaa ihan Iiro Viinaselta (kok.) 1990-luvun alkupuolella.

Kyseinen uhkapuhe menettää uskottavuutensa, kun hallitukselta riittää miljardeittain rahaa täysin tuottamattomiin infrastruktuurihankkeisiin: liikenneympyröihin, tienparannuksiin ja julkisiin rakennuksiin, joita tässä maassa on muutenkin liikaa.

Parempi elvytystoimi olisi korottaa perusturvaa, koska siihen satsatut rahat kuluvat perunoihin ja porkkanoihin sekä jäävät kiertämään omaan kansantalouteemme, kun taas shorttaajille ja treidaajille annetut varainsiirtoverojen alennukset päätyvät ulkomaiseen luksukseen ja investointeihin.

Väärät säästö- ja tuhlauskohteet

Kolmas (3) pointti. Kolmas hullu pointti kyseisessä politikoinnissa ovatkin juuri väärät ja virheelliset säästötoimet. Valtion menojen leikkaaminen on kyllä hyväksi, mutta näin sitä ei pidä tehdä, vaan ottaa pitäisi esimerkiksi byrokratiasta, EU-kuluista, ilmastoaneista, tuulivoiman tuotantotuista, kehitysavusta, maahanmuuttomenoista, yhdistyksiltä, Yleltä, Suomen Akatemialta ja vihreän siirtymän suunnitelmasta, johon valtiovarainministeriö on satsaamassa 695 miljoonaa.

Tiheällä kammalla pitäisi käydä läpi myös yritystuet, koska etenkin tuotekehittelyn ja tutkimuksen piirissä on paljon välittäviä ja holding-tyyppisiä yhtiöitä, ja keinottelijoiden keskuudessa kiertää sanonta: jos haluat rikastua valtion tuella, perusta viestintään ja konsultointiin erikoistunut tietohallintohanke ja markkinoi se Valtiontalouden tarkastusvirastolle.

Samoin maataloustuet pitäisi tehdä paremmin tarveharkintaisiksi, sillä niitä on valunut Antti Herlinin ja Björn Wahlroosin tapaisille epäonnistuneille maanviljelijöille, jotka eivät kyseistä sosiaaliturvan muotoa tarvitse, ja osa heistä myöntää sen itsekin.

Rikkaiden ja hyvätuloisten piilotukiin ei ole puututtu, koska se ei olisi kokoomuslaisen ideologian mukaista. Listan hyvistä säästötoimista voi lukea klassikkokirjoituksestani vuodelta 2011, joka on edelleen ajankohtainen, koska velkaantumisen syyt ovat samat mutta tilanne pahempi. Ja sitä se on, koska listaa ei ole noudatettu.

Tärkeää ei ole vain työllisyysaste, vaan työn tuottavuutta pitäisi parantaa, jotta vaihtokelpoisia arvoja markkinoille tulisi. Suomessa työskennellään kyllä paljon, mutta liian suuri osa on arvoja tuottamatonta hallintotyötä, huoltavan järjestelmän ylläpitoa ja kolmannen sektorin tarkkailu-, valvonta-, neuvonta-, ohjeistus-, tarkastus-, näennäispalvelu-, kitka- ja jarrutustyötä.

Kokoomus on hallituksessa ollessaan leikannut perusturvasta ja kätilöinyt tuloveronalennuksia hyvätuloisille, mikä on kaatumassa parhaiten tienaavan desiilin (kymmenen prosentin) eduksi. 

Keskituloisten kukkarossa veronkevennykset eivät juuri näy, eikä ole tieteellistä näyttöä siitä, että tuloveronalennukset motivoisivat ihmisiä töihin (siis mikäli työvoimapulaa olisi muualla kuin hoivatyössä ja ATK-alalla).

Vahvin motiivi työelämään osallistumiseen on mahdollisuus kokonaan irtautua tukiriippuvuudesta, mutta siihen Petteri Orpon oletustenvaraiset säästötoimet eivät kannusta.

Päinvastoin: ne tekevät ihmisistä entistäkin tukiriippuvaisempia ohjatessaan tarttumaan viimesijaiseen oljenkorteen, toimeentulotukeen, joka on kannusteloukuista pahin sisältäessään varattomuusehdon ja kannustaessaan hankkiutumaan mahdollisimman nopeasti rutiköyhiksi ihan vain saadakseen tuloa jokapäiväisiin menoihin.

Leikkaamalla ei myöskään luoda tähän maahan yhtään uutta työpaikkaa, jossa tuotettaisiin markkinoille vaihtokelpoisia arvoja. Siten ei oikaista ulkomaankaupan tasetta voitolliseksi eikä kohtauteta työpaikkoja ja tekijöitä. 

Leikkaamalla pahennetaan ongelmia ja pudotetaan toiseksi huonoimmassa asemassa olevat samaan kaaderiin kaikkein huonoimmassa asemassa olevien kanssa. Tämä on näyttö surkeasta kokoomuslaisesta sosiaalipolitiikasta, jonka tuloksena pahoinvointimenot vain kasvavat.

Työvoimaa tarvitaan aloilla, joille toimettomilla ei ole pätevyyyttä. Ihmisillä puolestaan on pätevyyksiä aloille, joilla ei ole työpaikkoja. Tätä ongelmaa ei voida ratkaista perusturvaa leikkaamalla vaan koulutuspolitiikalla, mutta sen parantamisesta ei ole puhuttu mitään.

Työpaikkoja taas on siellä, missä ei ole työttömiä, ja työttömiä on niillä paikkakunnilla, joilla ei ole työpaikkoja. Myöskään tätä ongelmaa ei voida ratkaista leikkaamalla perusturvaa vaan asuntopolitiikalla, mutta nyt hallitus tekee kasvukeskuksiin siirtymisestä entistäkin vaikeampaa laittamalla esimerkiksi asumisoikeustalojen rahoituksen jumiin.

Tämä kaikki tulee Suomelle ja etenkin Perussuomalaiselle puolueelle kalliiksi.

Perussuomalaiset ovat kyllä onnistuneet muutamassa asiassa, esimerkiksi maahanmuutto- ja rajapolitiikassa, mutta edellä mainituissa asioissa on mennyt aivan pieleen. Perussuomalaisia vietiin kuin kuoriämpäriä jo Säätytalon hallitusneuvotteluissa, ja perussuomalaiset ovat tehneet virheen mennessään kokoomuslaisen talous-, sosiaali- ja työvoimapolitiikan takaajiksi.

Kannatusaleneman kyseisestä politiikasta kärsii yksinomaan Perussuomalainen puolue. Kokoomuksen äänestäjiin vöiden kiristely ei yllä, mutta perussuomalaisiin ihmisiin se taitaa purra.

 

Aiheesta aiemmin

Miten valtion velkaantuminen lopetetaan? (2011)

Miten pelastaa hyvinvointiyhteiskunnan rippeet? (2014)

Valtion velka venyy ja paukkuu kuin hallituksen henkselit ja purukumi (2017)

Leikkauslistaykkönen: vihervasemmistolainen tuhlauspolitiikka (2023)

Malmin lentoasema pelastettava barbarismilta

Vaalien alla tuppaa järkeä tulemaan tumpeloimpienkin tekijöiden hattuun. Viikon parhaita uutisia oli kaupunkimme kannalta se, että ympäristöministeriö palautti päätöksen Malmin lentokentän suojelusta takaisin valmisteluun.

Olen itse ajanut tätä asiaa jo kauan. Kyse ei ole vain siitä, että valmistelussa sovellettiin ”puutteellisesti lakia rakennusperinnön suojelemisesta”.

Alue ei sovellu rakentamiseen, ja Iltalehti on kirjoittanut maaperän vajoamisesta parissakin jutussa. Paikalla nyt olevat rakennukset uppoavat nopeasti, ja betonia sekä paalua menisi tonteille kilometreittäin. Maa-aines on täynnä sulfiittisavea, jäänestoaineita ja muita kemikaaleja, ja se pitäisi vaihtaa ollakseen kelvollista asuinrakentamiseen.

Museovirasto (joka vastustaa kentän lopettamista) luetteloi Malmin lentoaseman valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuurimiljööksi jo vuonna 1993.

Kulttuuriperintöorganisaatio Europa Nostra puolestaan valitsi Malmin lentoaseman yhdeksi Euroopan seitsemästä uhanalaisimmasta kulttuuriperintökohteesta maaliskuussa 2016, ja se on otettu myös World Monument Fundin julkaisemalle maailman sadan uhanalaisimman kulttuurikohteen listalle.

Malmin lentokentällä on paljon korvaamatonta toimintaa, jota ei voida luontevasti hoitaa mistään muualta, kuten lennonopetus ja pelastuskopteritoiminta, joka on nyt siirretty Helsingin-Vantaan kentälle huonoin kokemuksin. Lisäksi rahat ja visio uuden kentän rakentamiseksi puuttuvat täysin Juha Sipilän (kesk.) hallituksen siirrettyä asian ELY-keskuksille.

Ympäristöministerin tehtävää hoitava Kimmo Tiilikainen (kesk.) odottaa ilmeisesti hyvityspisteitä taktisesta takinkäännöstään. Mutta harva muistaa, että me Perussuomalaiset olimme ainoa poliittinen ryhmä, joka yksimielisesti ajoi kentän säilyttämistä eduskuntaan toimitetun kansalaisaloitteen pohjalta.

Pahimpia Malmin lentoaseman tuhoajia ovat olleet vihreät ja vasemmisto, sekä osa Kokoomuksesta, myös pormestari Jan Vapaavuori (kok.), joka suhtautuu kentän säilyttämiseen penseästi. On surkuhupaisaa, että ympäristönsuojelu ei merkitse näille ympäristöpolitiikasta huolissaan oleville puolueille mitään silloin, kun on kyse kulttuuriympäristön ja rakennetun kaupunkimiljöön suojelusta.

Liian pitkään on keskusteltu väärästä asiasta: kentän lopettamisesta ja alueen uudisrakentamisesta. Keskustelun fokus olisi pitänyt jo aikaa sitten siirtää siihen, miten kenttää kehitetään ja korjataan. Ensi töiksi pitäisi kunnostaa aluetta ympäröivä aita ja käydä käsiksi myös pääkiitoradan pidentämiseen pohjoispäästä. Saneeraustoimin kentästä saataisiin toimiva myös liikelentoja ajatellen.

Kirjoitin kentän suojelemisen ja kehittämisen puolesta jo vuonna 2016 jutun ”Uhanalainen Malmin lentoasema suojeltava kulttuuriympäristönä”, jossa tilitin pääargumenttini. Ellei kaupunki kenttää pelasta, on alue rakennuksineen ja toimintoineen suojeltava valtiollisin toimin tai EU:n väliintulolla.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Sinkut poliitikoille pelkkää ilmaa

Yksin asuvat ovat olleet valtavirtapoliitikoille pelkkää ilmaa. Niinpä muutamat aktiiviset kansalaiset ovat perustaneet yhdistystoimintaa, jolla yksin asuvien asemaa pyritään parantamaan.

Yksinasuvat ry lähetti myös minulle alkuvuodesta mielipidetiedustelun, jossa kysyttiin, mitä ajattelen kansanedustajaehdokkaana yksin asuvien asemasta.

Sosiologisesti katsoen sinkkuuntuminen on seuraus yksilöllistymisestä, joka puolestaan ilmentää monikulttuuriseen yhteiskuntaan liittyvää sosiaalisen luottamuksen rapautumista. Monet ihmiset viihtyvät omissa oloissaan, sillä sosiaalinen pääoma on heikentynyt, eivätkä samoihin viiteryhmiinkään kuuluvat enää viihdy keskenään. Tätä osoittavat muun muassa Harvard-professori Robert D. Putnamin tutkimukset.

Yksin oleiluun on ohjannut etenkin maahanmuuton aiheuttama asuntomarkkinoiden kiristyminen ja siihen liittyvä asuntokurjuus ja olosuhteiden huonontuminen kasvukeskuksissa. Koska yksin eläminen korreloi vahvasti syrjäytymisen kanssa, minulta löytyy huomattavasti poliittista motivaatiota korjata myös sinkkujen oloja. Vastasin siis mielelläni Yksinasuvat ry:n mielipidetiedusteluun.

Yhdistyksen tarkoitus oli julkaista vastaukset ennen vaaleja. Vastaan kuitenkin myös tässä omassa blogissani, ja syyn siihen saatte tietää lukemalla kirjoitukseni loppuun.

Asuminen

KYSYMYS: Kuuluuko yksinasuvien mielestänne tyytyä vuokrayksiöihin – jopa 15 neliömetrin huoneeseen, jonka vuokra on 500 euroa kuukaudessa?

VASTAUKSENI: Ahtaasti asuminen ei ole tietenkään mikään ihanne, vaan se johtuu asumisen huikeasta kallistumisesta kasvukeskuksissa. Tilannetta on pahentanut erityisesti maahanmuutto. Asumisen hinnan kohtuullistaminen, asuntojen saatavuuden parantaminen ja maahanmuuton rajoittaminen ovat poliittisen ohjelmani ydinkohtia.

KYSYMYS: Miten myös yksinasuvat saadaan tasapuolisesti mukaan omistusasumisen markkinoille?

VASTAUKSENI: Yksin asuvien tilannetta on vaikeuttanut se, että hyvin suuri osa kotitalouksista on nykyään yhden henkilön talouksia, ja siksi pienasunnoista on suuri kysyntä. Yksiössä asuminen maksaa lähes saman kuin kaksiossakin. Yhden ihmiset tulot eivät usein riitä omistusasunnon hankintaan. Avainasemassa on (1) edullisten pienasuntojen rakentaminen ja (2) se, että ketään ei etuoikeuteta asuntojonoissa perhepoliittisin perustein, kuten asukasmäärän perusteella. Yksin asuvia tulisi kohdella samoin kriteerein kuin perheitä.

KYSYMYS: Miten asumista voisi suunnitella niin, että yksinasuvien taloudelliset mahdollisuudet olisivat yhdenvertaiset pariskunnissa eläviin verrattuna?

VASTAUKSENI: Tärkeintä olisi rakentaa runsaasti pienasuntoja, joihin asukkailla on varaa. Valtio voisi tasapainottaa tilannetta myöntämällä yksin asuville samanlaisia taloudellisia helpotuksia kuin lapsiperheillekin. Myös pankit voisivat tuoda markkinoille yksin asuville paremmin sopivia rahoitusratkaisuja.

Etuudet

KYSYMYS: Miksi yksinasuva ei huolimatta pienemmistä kotitalouskohtaisista tuloistaan saa ansaita yhtä paljon pääomatuloja kuin pariskunnan puolisko, menettämättä työmarkkinatukea? (Työttömyysturvalaki 7 luku 7 §).

VASTAUKSENI: Kyseinen työttömyysturvalain kohta on ideologinen ja edustaa poliittisen vasemmiston omistamis- ja yrittämisvihamielistä asennetta. Se on kirjattu lakiin siksi. Suomessa on käytössä henkilökohtainen eikä postiluukkukohtainen verotus.

Julkiset palvelut

KYSYMYS: Miksi kotipalvelun hinnat lähes poikkeuksetta ovat suhteessa korkeammat yksinasuvalle kuin pariskunnan puoliskolle, vaikka maksukyky on yhden aikuisen talouksissa pienempi kuin pariskunnilla? Toisin sanoen, onko oikein että julkinen valta soveltaa vapaan markkinatalouden volyymihinnoittelustrategiaa?

VASTAUKSENI: Julkisorgaanit arvioivat asiaa kustannustehokkuuden perusteella siten, että useamman asukkaan kotitalouden palveleminen samalla kerralla tulee henkilöä kohti edullisemmaksi. Toisin sanoen hinta määräytyy kotitalouskohtaisesti eikä henkilökohtaisesti. Yhden ihmisen kotitalouden palveleminen tulee asukasta kohti kalliimmaksi, ja laskutus perustuu siihen. Asukkaan näkökulmasta se ei varmasti tunnu oikeudenmukaiselta.

KYSYMYKSENI: Onko yksinasuvan vanhuksen tai vammaisen turvallisuus ja oikeusturva tarpeeksi hyvin varmistettu kodin ulkopuolelta tulevilta uhilta?

VASTAUS: Tämä on tapauskohtainen asia. Turvallisuusolot poikkeavat paljon toisistaan, mutta oikeusturva (oikeudensaantivarmuus ja viranomaisten luotettavuus) Suomessa on hyvä. Turvallisuutta voidaan parantaa torjumalla haittamaahanmuuttoa, sillä on osoittautunut, että ulkomaalaisrikolliset ovat lähestyneet etenkin ikäihmisiä tai muutoin heikossa asemassa olevia. Ikäihmisiä olisi neuvottava suhtautumaan varautuneesti esimerkiksi netin kautta kohdistuviin uhkiin ja pankkitietojen tiedusteluihin.

Kansalaisen asema

KYSYMYS: Emme hyväksy sitä, että yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa mainitaan ja huomioidaan perheet, mutta hyvin harvoin jos koskaan yksinasuvaa. Miten aiotte huomioida eduskuntatyössänne yli miljoonan yksinasuvan mahdollisuuksien tasa-arvon maassamme?

VASTAUKSENI: Pitää paikkaansa, että yksin asuvat (tai ”sinkut”) ovat olleet poliittisille edustajille pitkään pelkkää ilmaa, vaikka esimerkiksi Helsingissä sinkkutalouksia on hyvin suuri osa. Tilanne on perustuslaillisen yhdenvertaisuussäädöksen (6 §) vastainen. Yksin asuminen korreloi myös syrjäytyneisyyden kanssa huolestuttavasti. Vaadin tilanteen tasa-arvoistamista kansalaisten perustuslailliseen yhdenvertaisuuteen vedoten.

Kuluttaja-asema

KYSYMYS: Yksinasuva maksaa lähes säännönmukaisesti ostamistaan tuotteista ja palveluista korkeampaa yksikköhintaa kuin pariskunta, vaikka kotitalouskohtaiset tulot ovat keskimäärin vähintään puolet pienemmät kuin pariskuntien talouksissa. Miten näkemyksenne mukaan
veropoliittisin keinoin voidaan lievittää yksinasuvan kulutusverotaakkaa?

VASTAUKSENI: Väite on totta, ja esimerkiksi matkat myydään lähes aina kahden henkilön matkoina, kun taas yksin matkustavalta peritään lähes kahden hintaa. Koska ongelma on markkinoilla, sitä voitaisiin parhaiten ratkoa kuluttajalainsäädännöllisin, markkinointiin liittyvin ja kaupan lainsäädäntöön liittyvin keinoin.
Kulutusveroratkaisuilla on hyvin vaikea puuttua asiaan, koska siviilisäädyn tiedusteleminen ja todisteleminen kauppojen kassoilla on hankalaa ja jopa mahdotonta. Lisäksi kulutusverohelpotusten myöntäminen sinkuille voisi ohjata hakeutumaan sankoin joukoin sinkun asemaan tai vilpillisyyteen siviilisäädyn todistelemisessa. Niinpä tehokkainta olisi ohjata markkinatoimijoita yhdenvertaiseen asiakaskohteluun.

Lainsäädäntö

KYSYMYS: Yhdenvertaisuuslain henkeä perheasemaan perustuvasta syrjinnän kiellosta ei huomioida muussa päätöksenteossa. Miten yhdenvertaisuuslaki (3 luku 8 §) pitäisi mielestänne ottaa huomioon muiden lakien valmistelussa?

VASTAUKSENI: Perheasemaan perustuvan syrjinnän kielto kuuluu yhdenvertaisuuslain (1325/2014) 8 §:n kirjaimeen eikä vain henkeen. On totta, että perheasemaan perustuva syrjintä on jäänyt pitkälti uskonnon ja kansalaisuuden perusteella tapahtuvien syrjintäilmiöiden varjoon, kuten ikäsyrjintäkin.
Yhdenvertaisuuslaki on johdeltu perustuslain (731/1999) yhdenvertaisuuskohdasta (6 §), ja se pitää ottaa huomioon muiden lakien valmistelussa. Tämä merkitsee, että periaatteessa esimerkiksi verotuksen puolisovähennykset ovat ristiriidassa yhdenvertaisuuden kanssa. Korjaamista asiassa siis on.

Tutkimus

KYSYMYS: Valtioneuvoston kanslia myönsi YSI-konsortiolle neljännesmiljoonan yksinelävien aseman tutkimukseen vuonna 2017. Tuloksena olemme saaneet lukea yksinasuvien yksinäisyydestä. Yksinäisyys ei ole yhdistyksen ja sen jäsenten mielestä ydinongelma. Ydinongelma on taloudellisen
yhdenvertaisuuden puute suhteessa muissa perhemuodostelmissa asuviin aikuisiin. Yli miljoonan väestönosaa koskevaa taloustutkimusta ei tehdä maassamme. Miten voisitte eduskunnassa vaikuttaa asiaan?

VASTAUKSENI: Mainittu tutkimustulos on yleistävä. Totuus asiassa on, että osa yksin asuvista kokee yksinäisyyttä, mutta toinen osa puolestaan kokee yksinäisyyden myönteisenä ja siksi asuukin sinkkuna. Molempia ryhmiä varmasti koettelee talous, joka tällä tavalla on noussut ydinongelmaksi.
Olen ammattitutkija ja näen, että yksin asuviakin tutkitaan kyllä, mutta tutkimus on ollut yksipuolista ollessaan lähinnä syrjäytymistutkimusta. Sen sijaan kokonaisena ryhmänä yksin asuvia on tutkittu vähemmän.
Taloudellisissa tutkimuksissa ja mielipidetiedusteluissa on kyllä otettu usein huomioon myös vastaajien asumismuoto, sillä asumis- ja perhemuodolla on vaikutusta esimerkiksi kulutuskäyttäytymiseen.
Myös eduskunta teettää usein tutkimuksia ja käyttää eri asiantuntijatahoja. Pidän tärkeänä, että eduskunta antaisi tutkimustoimeksiantonsa niin, että huomioon otettaisiin asuin- ja perhemuodot. Sen sijaan eduskunta ei voi pyrkiä vaikuttamaan tutkimuksen sisältöihin tieteellisen puolueettomuuden säilyttämiseksi.

Verotus

KYSYMYS: Miksi yksinasuva ei ole oikeutettu työasuntovähennykseen?

VASTAUKSENI: Ajatuksena on ilmeisesti ollut, että ihminen ei voi olla samaan aikaan kahdessa asunnossa. Todellisuudessa monet sinkut joutuvat pitämään kahta asuntoa, jos työasunto on eri paikkakunnalla kuin koti. Näin ollen asiakohta kaipaa korjausta.

KYSYMYS: Miksi yksinasuva ei saa yhdenvertaista kotitalousvähennystä käyttämistään kotitalouspalveluista verrattuna pariskuntina eläviin yksilöihin?

VASTAUKSENI: Tähän voisivat vastata vain ne edustajat ja ehdokkaat, jotka ovat olleet luomassa kyseistä periaatetta; minä en ole.

KYSYMYS: Onko yksinasuvan kokonaisveroaste suhteessa pariskunnassa elävään yksilöön yhdenvertainen?

VASTAUKSENI: Ei ole yhdenvertainen. Näin ollen asiaa ei koeta myöskään oikeudenmukaisena, koska yksin asuvien asuinkulut ovat suhteessa korkeammat. Myös tässä asiassa on korjaamisen aihetta.

KYSYJÄN LOPPUKOMMENTTI: Olemme iloisia, jos puolueenne tekee oman poliittisen ohjelman myös yksinasuville.

VASTAUKSENI: Kiitän ehdotuksesta ja kysymyksistä. Helsinkiläisenä olen saanut paljon palautetta ja toivomuksia yksin asuvien tilanteesta, ja sinkkutalouksien määrä kaupungissamme on suuri. Yksin asuvien aseman huomioiminen on osa omia vaaliteemojani. 


Mitä seurasi?

Parin päivän kuluttua kyselyyn vastaamisesta sain sähköpostiini viestin, jossa yhdistys pyörsi kyselynsä ilmaisten tyytymättömyyttä vastauksiini.

Yhdistyksen Jutta Järvinen kirjoitti näin: ”Kiitos mielenkiintoisista vastauksistasi. Tämä kampanjamme on pilotointivaiheessa ja tulemme vielä jonkin verran muuttamaan kysymyksiämme. Julkaisemme toki näitäkin vastauksia, mutta totean jo tässä vaiheessa, että tarkennamme vastausohjeitamme muun muassa pyytämällä eksakteja vastauksia vain yksinasuvia koskeviin näkökohtiin. Emme julkaise puolueiden omiin ohjelmiin sisältyviä näkökohtia, kuten mamu-linjauksia. Toivottavasti tämä käy sinulle.”

Ei käy päinsä, että mikään tutkija tai kyselijä voisi vastaukset saatuaan ryhtyä suodattamaan vastauksia tai muuntelemaan kysymyksiä saadakseen oman mielensä mukaisia tuloksia. Olisi tutkimuseettisesti väärin sondeerata mielipidetiedusteluja ”pilotoinnin” verukkeella.

Myöskään Yksinasuvat ry:n ei siis pitäisi muokata kysymyksiä tai valikoida vastauksia niin, että kansalaisille välittyy ehdokkaiden mielipiteistä todellisuutta vastaamaton tai muutoin harhaanjohtava kuva.

Järvinen kirjoitti myös: ”Esimerkiksi vastauksesi volyymihinnoittelukysymykseeni, jossa kerrot käytännön johtuvan kustannusajattelusta, voi toki pitää paikkansa, mutta se ei ole mielestäni hyväksyttävä ajattelutapa.”

Mielipidetiedusteluihin kuuluu, että kysyjän on hyväksyttävä vastaukset sellaisina kuin ne esitetään. Ne olisi vietävä tulosten joukkoon ja julkaistava, vaikka tiedustelija itse olisi jostakin yksityiskohdasta eri mieltä. Muunlainen menettely olisi tutkimuseettinen ja metodologinen rikkomus, ja yhdistys pyrkisi antamaan jäsenilleen ja muille kansalaisille valheellisen kuvan siitä, mitä ehdokkaat ajattelevat.

Vastaukseni ovat sitä paitsi yksin asuvien etujen ja suomalaisten yhdenvertaisuusperiaatteiden mukaisia.

Kuten Järvisen kannanotosta käy ilmi, hänen tyytymättömyytensä koski ensisijassa maahanmuuttonäkemystäni. Tosiasiassa maahanmuutto on keskeisimpiä syitä suomalaisten pahentuneeseen asuntotilanteeseen. Asuntotilannetta voitaisiin parantaa nimenomaan maahanmuuttoa rajoittamalla. Teema kuuluu siis asiaan aivan olennaisesti.

On ymmärrettävää, että eri intressitahot pyrkivät vaikuttamaan puolueisiin ja ehdokkaisiin. Mutta huolestuttavaa on, että mediajulkisuudessa, sosiaalisessa mediassa ja mielipidetiedusteluissa pyritään vaikuttamaan vaaleihin manipuloimalla tiedonsaantia ehdokkaiden näkemyksistä.

Niinpä on yksiselitteisesti väärin sensuroida perussuomalaisten ehdokkaiden tai puolueemme maahanmuuttolinjauksia. Sitä paitsi olisi omituista, että vaaleja koskevissa tiedusteluissa ei julkaistaisi ”puolueiden omiin ohjelmiin sisältyviä näkökohtia”, varsinkin kun yhdistys kyselynsä lopussa esitti jopa, että puolue tekisi ”oman poliittisen ohjelman myös yksin asuville”.

Tapaus osoittaa jälleen, kuinka perussuomalaisia ehdokkaita pyritään diskriminoimaan ja näkemyksiämme sensuroimaan valtamedian ja sosiaalisen median lisäksi myös mielipidetiedusteluissa. Saamieni tietojen mukaan tällaista vääristelyä esiintyy järjestökentässä paljon.

Koska yhdistyksestä ei kuulunut tammikuisen kyselyn jälkeen mitään, julkaisen poliittiset näkemykseni tässä, jotta myös yksin asuvat äänestäjät saisivat ilman yhdistyksen harjoittamaa suodatusta tietää, millä tavoin toimin järjestön jäsenkunnan ja muiden asiasta kiinnostuneiden hyväksi.

Vuokrien hintasääntely takaisin lakiin

 
Puhuin viime torstaina 21.2.2019 Radio Vapaassa Helsingissä asuntopolitiikasta. Esitin muun muassa, että asumisen hintakuplan hillitsemiseksi olisi vuokrien hintasääntely palautettava huoneenvuokralakiin. Kun hintasääntely 1990-luvulla poistettiin, vuokrien hinnat lähtivät räjähdysmäiseen nousuun, joka on jatkunut myös taloustaantumien yli, sillä silloin vuokralle hakeutuminen yleensä kasvaa.

Hintasääntelyn poistaminen oli epäviisasta, koska sijoittajat alkoivat nähdä asuntojen parvekkeilla ja takapihoilla sammioittain kultaa. Nykyisin omistusasunnot maksavat kuin aurinkokunta, ja omistusasuminen on karkaamassa palkansaajien ulottuvilta. Suomen pääkaupunkiseudun hintataso poikkeaa myös muista metropoleista, kun Berliinistäkin voi ostaa tai vuokrata asunnon noin puolella Helsingin kustannuksista. Espanjan aurinkorannoillahan kupla puhkesi jo 2008 alkaneeseen lamaan.

Asuntopolitiikkaa käsittelevän lähetyksen voi katsella YouTube-videona tästä. Kanssani studiossa on Marko Ekqvist.



Pari päivää radiolähetyksemme jälkeen Iltalehteen ilmestyi Vuokraturvan ja Myyntiturvan kokosivun mainos, jossa kiiteltiin vuokrien hintasääntelyn poistamista. Viikonlopun numerossa olleen mainoksen mukaan juuri vuokrasääntelyn poistaminen mahdollisti sen, että Vuokraturvan tapaiset keinottelijat päätyivät alalle ja tekivät asuntoriistosta teollisuudenlajin. Ilmoituksessa kehutaan, että Vuokraturvan vuonna 2005 julkaisema ilmoitus ”oli lähtölaukaus asuntosijoittamisen suosion hurjalle kasvulle”.

Tekstissä toisaalta paljastavasti varoitellaan myös sijoittamisriskeistä ja tunnustetaan, että ”[a]jatus asuntosijoittamisen riskittömyydestä on kuitenkin vaarallisella tavalla virheellinen”. Muotoilu muistuttaa radiolähetyksessä lukemaani katkelmaa vaalikirjastani Kuinka Suomi korjataan?, jossa sanon, että ”tämä kuvitelma on virheellinen ja vaarallinen” (s. 22).

Vuokravaaran vaalimainos.

Vuokraturvan kaltaiset yritykset ovat ottaneet kaiken irti pääkaupunkiseudun asuntojen markkinavääristymästä, jossa kysyntää riittää mutta tarjontaa ei. Jo nimi ”Vuokraturva” sisältää ajatuksen, että ilman kyseistä firmaa asuntomarkkinoiden osapuolet olisivat muka suuressa vaarassa. Näin keinottelijayritykset koettavat luoda hysteriaa markkinoille.

Uhkakuvia lietsomalla välitysyritykset haalivat haltuunsa yksityisten tahojen asuntoja tehdäkseen bisnestä vieraalla varallisuudella, jota ne eivät edes itse omista. Ne läpivalaisevat vuokralaisten elämäntapa-, tulo-, perhe- ja pankkitietoja sekä käyttävät suurta valtaa valikoidessaan luotettavina pidettyjä vuokralaisia ja jakaessaan ihmisiä ryhmiin perusteilla, jotka ovat niiden itsensä tekaisemia. Tämä on väärin myös vuokranantajia kohtaan, jotka ovat itse kykeneviä päättämään omaisuutensa hoidosta.

Vuokrien hintasääntelyn palauttaminen lakiin ei merkitsisi, että vuokranantajat jäisivät vaille rakkaita rahojaan. Se merkitsisi vain kiskontahuippujen leikkautumista. Vuokratason kohtuullistaminen olisi myös sijoittajien etu, sillä korkea hintataso johtaa asukkaiden jatkuvaan vaihtumiseen ja sijoitusasuntojen kuplaantumiseen. Mitä nopeammin kupla puhkaistaan, sitä parempi myös velallisille ja pankeille.

Kupla syntyy nimenomaan silloin, kun kysynnän ja tarjonnan kesken vallitsee epätasapaino, joka ei itsestään oikene. Kuplaantumista ehkäisee tällöin regulaatio. Asuminen puolestaan on perustarve, jota ei koskaan saisi jättää pelkän markkinamekanismin varaan.

Vuokrien hintasääntely on ainoa keino hillitä myös asumistukien kasvua ja tulonsiirtoja veronmaksajilta vuokralaisten kautta asuntosijoittajille. Asumiseen suunnattuja tukia ei ole koskaan nostettu etupainotteisesti, vaan vasta parin vuoden viiveellä jälkikäteen, kun vuokrat ovat kivunneet edellä. Niinpä syy asumistukimenojen kasvuun tai korkeisiin vuokriin ei ole asumistuki. Mikäli syynä nähtäisiin asumistuki, ongelmaa purettaisiin väärästä päästä. Vuokraturvan kuppauksen kohde on ollut sosiaaliturva.

Vuokrien hintasääntelyn palauttaminen lakiin on kolmas lakialoitteeni, jos minut valitaan Arkadianmäelle kansaa edustamaan (se ensimmäinenhän on lakialoite kansalaisten viestinnällisistä oikeuksista ja toinen perustuslain muokkaaminen siten, että perusoikeudet palautetaan koskemaan vain Suomen kansalaisia). Ruotsissa ongelmaksi koettu pimeä vuokranmaksu ja harmaat markkinat voitaisiin välttää Suomessa, mikäli hämärää vuokrankantoa varten perustettaisiin nykyään niin muodikas ilmiantopalvelu, joka jo pelkällä olemassaolollaan eliminoisi osan väärinkäytöksistä.

Vuokra-asuntojen katoaminen markkinoilta ei olisi sääntelyn seurauksena todennäköistä, sillä asuntoja ei voida käyttää muuhun kuin asumiseen, ja nykyisin monet sosiaalisin perustein toimivat ARA-vuokranantajatahot, kuten SATO ja Kojamo (Lumo, VVO) ovat kiskoneet asunnoista jopa enemmän kuin niin sanotuilla vapailla markkinoilla sekä tahkonneet kymmenien miljoonien liikevoittoja.

Lisärakentamista puolestaan tulee edistää julkisen vallan koordinaatiolla, eli kaavoittamalla, purkamalla rakennusliikkeiden kartelleja ja rakentamismääräyksiä, saattamalla alalle lisää kilpailua ja kutsumalla rahoittajat, rakennuttajat, rakentajat ja asukkaat saman pöydän ääreen kokonaisten rakentamisohjelmien perustamiseksi kasvukeskuksiin. 

Olen luonnollisesti puhunut myös omistusasumisen puolesta ja vaatinut asumisoikeuslainsäädännön korjaamista niin, ettei ASO-asukkaita pakotettaisi maksamaan talojaan moneen kertaan. Ne, joita asumisasiat kiinnostavat, voivat lukea tarkemmat perusteluni teokseni Kuinka Suomi korjataan? Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu luvusta 3 (s. 19–29).


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Helsingin rahahorna Tallinna-tunneli kaatuu omaan mahdottomuuteensa

Lehdet uutisoivat viime viikolla, että miljoonaselvitysten kohteena ollut Helsinki–Tallinna-tunneli on saamassa rahoitusta ja että hanke ”etenee pian”.

Uuden Suomen jutussa rakentajaehdokkaat hehkuttivat pikaisen investoinnin puolesta ja maalasivat omalta kannaltaan optimistisen kuvan, jonka mukaan tunneli voisi olla valmis jo vuoden 2024 lopulla.

Länsimetron rakentamisaikatauluun verrattuna ennuste on täysin epärealistinen. Paljon lyhyemmän metroradan rakennustyöt alkoivat 2009, ja nykyisen arvion mukaan porkkanajuna kulkee Kivenlahteen vasta vuonna 2023 tai 2024.

Hanketta julkiselle vallalle tarjoilevan rakentamiskonsortion edustajat eivät jutun mukaan halua vielä puhua ”rahoituksen yksityiskohdista”. Mutta he eivät osoita myöskään sitä, mihin rahoituksen päälinjat perustuvat.

Poliittisesti arveluttavaa on, että rahahanojen sanotaan aukeavan Kiinasta ja muualta Aasiasta. Epämääräisyys on ymmärrettävää, sillä Euroopan unionin elvytystarkoituksessa harjoittama setelirahoitus on tyrehtymässä. Dubailaisten myöntämän 100 miljoonan varaan ei kannattaisi vielä matkalippukauppaa perustaa, ja rahoituksen lopullinen kohde lieneekin suurmoskeija.

Helsingin kaupunki selvitytti tunnelityötä jo huomattavalla summalla, ja yksityisin varoin voi haaveiden havinaa tietenkin elättää. Mutta itse olen varma siitä, että kahden kansainvälisesti pienehkön ja syrjäisen kaupungin välille ei koskaan rakenneta maailman pisintä rautatietunnelia. Uskon myös, että 15 miljardin kustannusarvio ylittyisi ja jopa kaksinkertaistuisi, niin kuin aina käy muutaman vuoden välein.

Täysin perustelematta on myös tunnelin tarve. Kiinan ja muun Kaukoidän sekä Manner-Euroopan välisen rautatieliikenteen ei tarvitse tehdä merenalaista lenkkiä Tallinnan, Helsingin ja Pietarin kautta. Niinpä EU:n ja Kiinan ei kannata hanketta tukea.

Helsingin ja Tallinnan yhdistäminen yhdeksi metropolialueeksi on megalomaaninen ajatus, josta ei ole mitään hyötyä. Globalisaatioon ja keskittämispolitiikkaan perustuva suurkaupungistuminen on kielteinen suuntaus, joka tekee kaupunkialueista ihmisten mittakaavassa entistä vaikeammin hallittavia.

Lopulta myös metropolialueet alkavat eriytyä, ja syntyy slummiutumista ja alueellista elitisoitumista. Jos metropolialue halutaan nähdä yhtenäisenä työssäkäyntialueena, työmatkat joudutaan näkemään entistä pitempinä. Lisäksi työmarkkinoiden yhtenäistyminen saattaa haavoittaa suomalaisten työntekijöiden asemaa Suomessa.

Suomenlahden ylitse pääsee sujuvasti usean varustamon lähdöillä, ja mukana kulkevat sekä matkustajat että rahti. Rautatietunneli veisi leivän varustamoilta ja heikentäisi laivojen tarjoamia muita palveluja, kauppaa sekä viihde- ja virkistymismahdollisuuksia.

Tunneli on merenkulkuun verrattuna tunkkaista ja epäturvallista. Meren pohjan alapuolelta on paha nousta ylös onnettomuuden tapahtuessa. Tunnelista tulisi vain oivallinen kohde kansainväliselle terrorismille.

Kun metron rakentaminen Kruunuvuoren alitse oli muka mahdotonta poistumiskäytävien vaikean rakennettavuuden vuoksi, kuinka paljon hankalampaa olisikaan järjestää kulku pois meren pohjan syvyyksistä keskellä Suomenlahtea?

Ainakaan julkisen vallan varoin ei Helsingin ja Tallinnan välille tunnelia pidä rakentaa tilanteessa, jossa toisella kaupungilla ei ole varaa edes yhteen uuteen raitiovaunuvuoroon. Sen sijaan Helsinki voisi yrittää oppia jotakin Tallinnan käyttöön ottamasta ilmaisesta joukkoliikenteestä.

Olisi varauduttava myös siihen, että metropolien paisuminen ei ole ikuista, ja ihmiset saattavat kääntyä etsimään elintasoa ja rauhaa maaseudulta. Esimerkiksi Helsingin ja Vantaan lentoasemalle rakennetaan jatkuvasti miljardiluokan terminaaleja, ja voidaan kysyä, kuka tätäkään jättiläismäistä infrastruktuuria tarvitsee, jos väestöjen vellominen vähenee tai sitä rajoitetaan energian ehtymisen, matkailun aiheuttaman eroosion tai poliittisten jännitteiden vuoksi.

Ylikapasiteetin rakentaminen on ajattelematonta ja tuo mieleen 1980-luvun juppivuodet, jolloin tehtiin pankkisaleja ja kylpylöitä sekä suunniteltiin suuria, mutta ilman mahdollisuuksia saattaa mitään kunnolla valmiiksi. Hanke on projektimiljonäärien egotrippi, joka tosin ei tee suunnittelijoistaan uusia Elon Muskeja eikä Richard Bransoneita. Menestymisen tae on nykymaailmassa realismi eikä innovaatioidealismi tai seikkailuromantiikka.

Myöskään suunnitteleminen ei ole ilmaista, ja pelkästään Helsingin kaupunki kaatoi jo rahaa tunneliin Jussi Pajusen myötävaikutuksella. Lähtökohtaisesti toteuttamiskelvottomat ja epärealistiset ideat kannattaisi ampua ajoissa alas, sillä niiden vatvominen vie aikaa ja varoja tärkeämmältä.

Mikäli jollain rahoittajataholla on 15 miljardia käytettäväksi kaupunkimme kehittämiseen, esitän sen suuntaamista kotien tuottamiseen ihmisille. Jos yhden asunnon valmiiksi saaminen maksaa keskimäärin 250 000 euroa, voitaisiin 15 miljardilla tuottaa 60 000 uutta asuntoa, eli kodit noin 120 000 uudelle asukkaalle.

Mikäli pääkaupunkiseudun väestöennusteet pitävät paikkaansa, juuri tähän asiaan panostusta tarvittaisiin. Kyseisellä investoinnilla voitaisiin poistaa todellinen ja tulevaisuudessa uhkaava asuntopula pk-seudulta ja hillitä kohtuutonta hintojen nousua. Joten miksi ei tehtäisi niin?

Good buy, Guggenheim!

Helsingin kaupunginvaltuusto päättää huomenna Guggenheimin kelkkaan lähtemisestä ja laskun laittamisesta meidän kaupunkilaisten piikkiin. Kaupunginhallitus onkin äänestänyt asiasta jo useita kertoja: niin sanotun ensimmäisen ehdotuksen, toisen ehdotuksen ja arkkitehtikilpailun sekä nyt vielä kolmannen ehdotuksen yhteydessä.

Vanha sanonta on, että Hitler äänestytti kansaa, kunnes sai haluamansa tuloksen. EU äänestytti Irlantia, kunnes sai perustuslaille hyväksynnän. Guggenheim puolestaan äänestyttää Helsinkiä, kunnes saa tahtonsa läpi. Kuka sanoikaan, että moninkertainen äänestyttäminen ei ole moninkertaista demokratiaa?

Tässä maailmassa ryhdyttäisiin tuskin mihinkään, jos tiedettäisiin lopulliset kustannukset; esimerkkinä vaikka länsimetro. Olen silti sitä mieltä, että Guggenheimin rakentaminen on valtava riski-investointi ja taidepolitiikan musta aukko, eikä siihen pidä ryhtyä.

Laskelmat hankkeen tuottoisuudesta eivät vaikuta lainkaan uskottavilta. 80 miljoonan kertainvestointi, takausten kautta käsiin laukeavat kustannukset, budjetin venyminen ja vuosikulut voivat räjäyttää kokonaishinnan lähemmäksi kahta sataa miljoonaa samalla, kun kaupungin talous huutaa hoosiannaa.

Kaupunki köyhtymiskierteessä

Julkisuudessa esitetyt väitteet kaupungin taloustilanteen myönteisyydestä ovat tässä valossa pötypuhetta. Helsingin kaupungilla on tämän vuoden lopussa velkaa noin 2000 miljoonaa euroa. Vuoden 2017 budjetin mukaan kaupunki aikoo ottaa 258,87 miljoonaa lisää velkaa. Talousarvioehdotuksen tiivistelmässä sanotaan (s. 9):

”Kaupungin taloudellinen asema on muuttunut oleellisesti vuodesta 2014 Helsingin Energian ja Helsingin Sataman yhtiöittämisen seurauksena. Vuonna 2015 Helen Oy:n liikevoitto ei ollut enää parantamassa kaupungin vuosikatetta ja siten kaupungin tulorahoituksen taso aleni selvästi aikaisemmista vuosista. Kaupungin lainakanta on kaksinkertaistunut vuoteen 2008 verrattuna ja tulevien vuosien mittavat investoinnit pitävät lähivuosinakin rahoitustarpeen investointeihin korkeana. Investointien vaatima rahoitus on jatkovuosina katettava entistä enemmän tulorahoituksella.”

Tämä tarkoittaa, että Guggenheimin vaatiminen on kuin vaatisi veroäyrin korotusta. Valtuusto säilytti vuoden 2017 veroäyrinä 18,5, sillä kunnallisvaalit ovat tulossa.

Kaupungilla olevaa velkakasaa ei saada koskaan madalletuksi, paitsi omaisuuden myynneillä. Sähkölaitoksen yhtiöittäminen oli huonoa politiikkaa, sillä tuloutukset kaupungille ovat kuivuneet. Omaisuuden myyminen johtaa köyhtymiskierteeseen.

Pahimmassa tapauksessa kaupunki joutuu laittamaan lihoiksi asuntovarallisuutensa. Tämä johtaa asukkaiden aseman huononemiseen ja kaupungin saamien tuottojen pienenemiseen entisestään. Kaupungin aseman heikentyminen asuntomarkkinoilla johtaa asuntopolitiikan karkaamiseen keinottelijoiden valtaan. Ja kaikki tämä vain, jotta kaupunkiin saataisiin luksusarkkitehtuuria turistien ja helmikanojen iloksi!

Kahtia jakautumisen monumentti

Guggenheimin merkitys on tietenkin myös vahvasti symbolinen. Guggenheimista on tulossa kansan kahtia jakautumisen muistomerkki sata vuotta täyttävään tasavaltaamme.

Olen kannattanut lämpimästi esimerkiksi keskustakirjaston ja asuinalueiden rakentamista, sillä ne hyödyttävät kuntalaisia suoraan. Mutta matkailijoiden houkuttelemiseksi ja tyydyttämiseksi suunnatun buildingin rakentaminen on irvokasta tilanteessa, jossa kaikilla kaupunkilaisilla ei ole asuntoa. Pakolaiskeskusko siihen avataan, mikäli turisteja ei riitäkään ja Guggenheimin säätiö päättää vetäytyä tiloista, niin kuin kävi jo Berliinissä?

Siksi sanon hankkeelle: ”Good buy, Guggenheim!” Rahoituksen, tontin ja myönteisen päätöksen saaminen olisi säätiölle ”hyvä ostos”, aivan liian hyvä. Siksi se saa mennä. Jos tontille jotakin pitää rakentaa kulttuurin iloksi, tulkoon vaikka Muumitalo, kuten Samuli Virtanen ehdotti. Se muistuttaa myös ulkomaalaisille matkailijoille, missä ollaan, on omaperäinen ja hinnaltaan suomalaisten itsensä päätettävissä. Vaihtoehto on.

Mikäli Guggenheim rakennetaan, voin iloita vain siitä, että sittenpä on vihollisvalloille hienostoarkkitehtuuria rikottavaksi, kun Helsingin pommitukset Venäjä-eskalaation tai EU:n hajoamissotien myötä joskus alkavat...

Mistä Guggenheimin kenkä puristaa?

Muutamissa arvioissa on antauduttu epäilemään, että syynä Guggenheim-museon vastustamiseen Suomessa olisi säätiön ja taidelaitoksen ”ulkomaalainen nimi”. Näkemys sisältää oletuksen, että kritiikki johtuisi epäluulosta toimijan vierasperäistä taustaa kohtaan. Yhtä hupsua olisi väittää, että Guggenheimin kannatus puolestaan johtuisi pelkästä vieraskoreudesta tai häpeästä sanoa ”kiitos, mutta ei kiitos”.

Kyseisenlaiset selitykset himmentävät sen, mistä kannatuksessa ja vastustuksessa oikeasti on kyse. Epäily antaa tosin aavistuksen siitä, että kiista liittyy kannattajien ja vastustajien sosiaaliseen taustaan. Sitä kuvastaa myös voimasuhteiden jakautuminen oikeisto–vasemmisto-akselilla niin, että porvaristo kannattaa, kun taas vasemmisto ja perussuomalaiset vastustavat. Tällöin olisi pääteltävä, että kiista on vahvasti symboloitunut: sen kautta esitetään syvästi vertauskuvallisia kannanottoja siitä, mikä on tärkeää ja mikä ei, ja kiistalla on puhutteleva sosiaaliluokkastrateginen ilme.

Tosiasiassa kyseiset imaginaariset seikat eivät ratkaise asiaa. Kyse on karkeasti ottaen kahdesta muusta: rakentamispolitiikasta ja rahasta.

Etelärannan tontti ja koko Eteläsataman uudelleen suunnittelu (toisin sanoen Kirjava Satama -kilpailusta alkanut ja nykypisteeseen edennyt kokonaishanke) on kaupungille ja valtiolle valtava ongelma. Pulmana on, mistä saada paikalle tarpeeksi arvokkaan oloisia rakennuksia, kun mitään halpahallejakaan siihen ei sopisi pökätä.

Maamme on pääomaköyhä, eikä mistään tunnu löytyvän resursseja investointeihin. Niinpä poliitikot tarttuvat ehdotukseen, jossa yksityistä rahoitusta on edes jonkin verran tarjolla, jotta kaupunkiamme saataisiin kehitettyä ja rakennettua.

Tällä tavoin rakennettiin aikoinaan myös Kampin kauppakeskus, jonka omistajaksi tuli yksityisen britti-investoijan lisäksi The Royal Bank of Scotland (ja hyvä sijoitus se olikin, kun arvo nousi sata miljoonaa parissa vuodessa). Minun puolestani Guggenheim voidaan mainiosti rakentaa yksityisellä ja tarvittaessa ulkomaalaisella rahoituksella. Operationaalisiin toimintamenoihin valtio ja kunta voisivat osallistua, mutta vain samassa mittakaavassa kuin muidenkin museoiden pyörittämiseen.

Sen sijaan rakentamiskulujen kattamiseen ei valtion tai kunnan tule lähteä mukaan myöskään velkojen takaajana, koska siitä voi koitua lasku, joka on suurempi kuin Suomen kaikkien museoiden yhteenlasketut menot vuodessa. Rahan ratkaisevasta roolista kertoo se, että oikeisto ja vasemmisto ovat löytäneet toisensa juuri tämän talouskuvion ympäriltä. Sekä Wille Rydman että Paavo Arhinmäki ovat kaivelleet esiin papereita, joissa julkisen rahoituksen osuutta on pyritty naamioimaan ”yksityiseksi”.

Jo sitäkin on ihmetelty, miksi valtionyhtiöt ylipäänsä ovat Guggenheimin rahoittamisessa mukana. Selitys on kuitenkin yksinkertainen. Esimerkiksi Finnairilla on matkailualan toimijana asiassa suuret intressinsä, samoin kuin Eteläsatamasta liikennöivillä laivayhtiöilläkin.

Helsinki on Kaukoidän-matkailijoiden reitillä ja yksi liikenteen solmukohta Euroopan ja Aasian välillä. Monet ovat huomanneet, että ruotsinlaivojen nykyisistä matkustajista huomiota herättävän suuri osa on Kaukoidästä saapuneita ja ohitse kulkevia välilaskun tekijöitä, jotka Euroopassa käydessään poikkeavat myös Helsingissä ja Tukholmassa. Tämän merkiksi Katajanokalla on pyörinyt jo muutaman vuoden ajan Finnairin maailmanpyörä. Ei siis ihme, että Finnairissa ollaan kiinnostuneita Guggenheimista, josta toivotaan turistirysää aasialaisille tai Euroopasta Kaukoitään suuntaaville turisteille.

Guggenheimia ei pitäisi tendenssimäisesti kannattaa eikä vastustaa, vaan asia pitäisi nähdä laajemmassa viitekehyksessä. Tontille olisi syytä rakentaa jotakin näyttävää ja monumentaalista, mutta rakentaminen pitäisi rahoittaa samaan tapaan kuin Jätkäsaaren tornihotelli: yksityisellä pääomalla. Tällöin ei ole väliä sillä, tuleeko rahoitus ulkomailta, kun valmista rakennusta itseään ei voida kuitenkaan rohmuta täältä ulkomaille (sillä kurjalla tavalla, jolla työpaikat ja pääomat ovat kaikonneet Suomesta).

Omasta mielestäni olisi hyvä, että Eteläsataman rakentaminen saataisiin näin käyntiin. Sen sijaan aiotun suuruisilla taloudellisilla velvoitteilla kaupunkia tai valtiota kohtaan ei hankkeeseen pidä edelleenkään lähteä.

Aiempi analyysini hankkeen taustoista tässä.

P. S. Mitä tuohon nimiasiaan tulee, ei Guggenheim ole muuta kuin pelkkä nimi, ja museotoimintansa arvo on lähinnä sen brändissä. Voitaisiinko paikalle rakentaa täsmälleen suunnitellun kaltainen pytinki, joka nimi olisi Virtasen taidemuseo?

Guggenheimin salaisuudet

Solomon R. Guggenheimin nimeä kantava taidemuseosuunnitelma on jälleen nostettu kulttuurikanojen kalmistosta Etelärannan tontille kummittelemaan. Harmiton tämä haamu ei ole, sillä helsinkiläisille on luvassa jopa 80 miljoonan lasku, mikäli museo rakennetaan.

Ylen uutiset kertoi tänään, että Helsingin kaupunki ja Guggenheim Helsingin Tukisäätiö ovat valmistelleet salassa uuden esityksen taidemuseon perustamiseksi Helsinkiin. Pohjana on säätiön vuonna 2013 julkaisema ehdotus, jossa kaupunki, valtio tai toinen niistä maksaisi noin puolet 120–140 miljoonan kokonaishinnasta. Nyt säätiö on saanut kasaan 66 miljoonaa yksityistä rahoitusta, jonka se toivoo jouduttavan läpimenoa.

Hanke etenee kaupunginhallituksen kokoukseen hihat palaen. Sitä käsitellään jo ensi maanantaina 7.11., ja lopullisen päätöksen tekee valtuusto 30.11. Edellisen kerran hanke kaatui 2012, ja soisin sen kaatuvan esitetyn rahoitusmuodon vuoksi nytkin.

Miten kaupunkia ja valtiota koukutetaan?

Kaupunkia ja valtiota säätiö koetti koukuttaa viime vuonna järjestetyllä arkkitehtuurikilpailulla, jonka voitti ranskalainen ehdotus. Kilpailu järjestettiin, koska säätiössä tiedetään, että suomalaisessa rakentamispolitiikassa suunnitellaan ensin ja päätetään vasta sitten. Näin tehdään, jotta syntyisi vaikutelma, että asiasta on jo päätetty, eikä hankkeesta voida enää perääntyä. Kilpailun voittanut Moreau Kusunoki Architect sai palkinnoksi 100 000 euroa. Viisi muuta finalistia sai kukin 55 000 euroa. Rahaa on siis palanut jo.

Minä en vastusta taidetta enkä sen tukemista tai toimintaedellytyksiä. (Kuinka helppoa onkaan lavastaa taidemuseon vastustajat ”taantumuksellisiksi”?) Mikäli valtiolla tai kaupungilla on 80 miljoonaa taiteen tukemiseen, suosittelen sen suuntaamista suomalaisille taiteilijoille, jolloin se päätyy kotimaisen taiteen hyväksi. Tämä olisi oikeaa taiteen tukemista.

Sen sijaan vastustan julkisen rahoituksen käyttöä kosmopoliittisen toimijan omistamaan ja hallinnoimaan rakennusprojektiin, joka on sitä paitsi korkean riskin hanke perustaessaan tulonsa pelkästään museon kävijäennusteeseen. Laskua pidentävät parikymmenen miljoonan pintaan nouseva lisenssimaksu, rakentamisen aikana tapahtuva hinnannousu ja valtion osuudeksi määritelty 1,3 miljoonan vuotuinen tuki.

Kannatan lämpimästi Guggenheim-museon rakentamista Eteläsatamaan, jos se voidaan toteuttaa pelkästään yksityisellä rahoituksella, aivan kuten Jätkäsaareen noussut Clarion-tornihotelli. Mutta myöskään Clarionin tapauksessa kaikki ei ole aivan selvää.

Asia, josta media ei jostakin syystä paljoa puhu, on että Vantaan Aviapolikseen noussut Clarion rakennettiin suomalaisten eläkeläisten rahoilla, sillä kiinteistön omistaa Keva, ja vain sen käyttäjänä toimii hotelliyritys. Eläkeyhtiö Keva on toki muodollisesti yksityinen taho, mutta se nojaa varainhankintansa veron kaltaiseen eläkemaksuun.

Rakentamispoliittisesti ja asuntopoliittisesti katsoen tämänkaltaisella rahoituksella pitäisi rakentaa ihmisille koteja eikä tuhlata varoja huorien ja liikemiesten majapaikkoina toimiviin hotelleihin. En ainakaan minä halua Helsingistä mitään Las Vegasia (aihe kuuluu tähän, koska myös Las Vegasissa on ollut Guggenheim, samoin köyhässä Meksikossa, josta tehdään jatkuvia sosiaaliluokkaretkiä Yhdysvaltoihin).

On mahdollista, että myös Guggenheimin Helsinki-hankkeeseen on piilotettu julkisen talouden rasitteeksi koituvia kuluja ja riskejä. Rakentamista kannattava elinkeinoministeri Olli Rehn ilmoitti budjettiriihessä ajavansa 40 miljoonan ”vivuttavaa” osarahoitusta museolle. Hän ei kuitenkaan täsmennä, mitä hän tarkoittaa ”vivuttamisella”, mutta ainakin velkavipurahastoissa piilee suuria riskejä. Tämä on samanlaista unelmahöttöä Olli Rehniltä kuin eilinen hiilen käytön kieltolakiesityskin.

Riskejä piilee myös rahoitusmallissa, jossa valtio tai kaupunki toimivat takaajina. Kuinka helppoa onkaan hakea rakennusliike konkurssiin kesken rakentamisen ja kääntää lasku takaajien piikkiin?! Kesken oleva hanke pitää joka tapauksessa saattaa valmiiksi, joten myös jatkossa kulut kaatuisivat kaupungille tai valtiolle.

En halua Guggenheimista uutta porkkanajunaa, jonka kulut ovat nousseet noin 30 prosenttia suunnitellusta. Raiteiden loppupäässä oleva lopullinen hintalappu ei näy vielä moneen vuoteen. Yhteistä Guggenheimille ja länsimetrolle on lisäksi se, mistä niihin saataisiin maksavia asiakkaita. Ihmisten joukkokäyttäytyminen kun on usein ennustamatonta ja arvaamatonta pilettihintojen lähdettyä lentoon.

Museohankkeen junttaaminen on myös poliittisesti arveluttavaa. Haamu iski tällä kertaa takaapäin, sillä asiasta järjestettiin yllättävä tiedotustilaisuus, jossa kaikki oli junailtu salassa valmiiksi. Valmisteilla olevat asiakirjat eivät yleensä ole julkisia, paitsi asianosaisia koskien, mikä herättää kysymyksen, eivätkö maksajiksi aiotut kansalaiset olekaan asianosaisia.

Miksi Guggenheim kampeaa itseään Helsinkiin?

Miksi sitten Guggenheim-säätiö haluaa museon nimenomaan Helsinkiin? Kerron teille salaisuuden. Säätiö haluaisi museon oikeastaan Pietariin, koska se pyrkii kilpailemaan Eremitaašissa kävijöistä. Säätiö näkee modernin taiteen museon ja Eremitaašin yhtenä matkailullisena kokonaisuutena ja katsoo niiden täydentävän toisiaan.

Venäjän huonon ja epävakaan poliittisen tilanteen vuoksi se ei kuitenkaan investoi entiseen Leningradiin, vaan haluaisi museonsa tänne. Helsingin Guggenheim nähdään siis osana kesäistä matkailukokonaisuutta, jossa helmikanat lillutelevat loistoristeilijöissä Itämeren pääkaupunkeja kiertäen. Tällä strategialla Guggenheim vieraili hetken myös Vilnassa, tosin huonolla menestyksellä.

Näyttö Euroopan-toiminnan kannattavuudesta on ollut poikkeuksetta negatiivista. Säätiön kokonaistalous on laskenut pulkkamäkeä jo pitkään. Berliinin Guggenheim suljettiin 2012 viisitoista vuotta jatkuneiden talousvaikeuksien jälkeen. Museossa vieraili toki 2 miljoonaa kävijää vuodessa, mutta 40 miljoonan vuosituristin Berliinissä, jonka metropolialueella asuu noin 5 miljoonaa ihmistä, se on vähän. Venetsian Guggenheimissa on käynyt vain vaatimattomat 400 000 kävijää vuodessa, mikä on surkea tulos renessanssin tyyssijana pidetyssä kaupungissa, jossa vierailee keskimäärin 60 000 turistia päivässä!

Helsingistä ei saa koskaan tehtyä New Yorkin kaltaista turistirysää, eikä Helsingistä tee myöskään Abu Dhabin kaltaista pääomamagneettia se, vaikka rantojamme rikastutettaisiin kymmenellä Guggenheimilla. Sekä New Yorkin että Abu Dhabin Guggenheimeissa pääsymaksut ovat varsin tylyjä.

Niinpä säätiö pitää esillä vain Bilbaon sivukonttorinsa menestystä, joka selittyy Espanjan valtion Baskimaalle osoittamilla valtavilla tuilla ja sillä, että Bilbao on rantalomakaupunki, jossa turistit suuntaavat kulkunsa ilmastoituun museoon viilentymään. Lisäksi Bilbaossa ei ole nähtäväksi juuri mitään muuta.

Mutta kuka tulisi Helsinkiin vain mennäkseen käymään Guggenheimissa? Täällä Guggenheimia ei voida yhdistää matkailukokonaisuuteen, ellei nyt ajatella noita Pietarin-turisteja. Helsingin museota koskevalta 550 000 vuosikävijän arviolta katoaa pohja.

Helsingin kauppakamaria ja Stockmannia edustavan Björn Teirin näkemys, että museon myönteinen talousvaikutus Helsingille olisi noin 41 miljoonaa euroa vuodessa ja työllistävä kokonaisvaikutus 500 henkilötyövuotta, ovat täysin epäuskottavia. Arviot perustuvat The Boston Consulting Groupin Solomon R. Guggenheim -säätiölle tekemiin laskelmiin, joista puuttuu tärkein, eli todistelu.

Sama pätee imagovaikutusten muuntamiseen kassakoneen kilinäksi. Guggenheimin on kaavailtu ”nostavan kaupunkimme kansainvälistä profiilia”, edustavan ”investointia tulevaisuuteen” sekä ”houkuttelevan ulkomaisia sijoittajia”. Rahojaan rakastavat sijoittajarealistit voi nähdäkseni tehokkaimmin karkottaa laittamalla johtava puppulausegeneraattori Pekka Himanen kävelemään heitä kohti, ja tämä meillä jo on.

Näen Guggenheim-hankkeelle käyttöä lähinnä poliittisena sähköjäniksenä, joka nostetaan pöydälle huomiota keräämään aina, kun on tarpeen peitellä jotakin samanaikaista suurempaa mullistusta, kuten yliopistoleikkauksia tai tuen vähentämistä kulttuurielämältä. Guggenheim toimii siis kuin pesusieni, joka imee ja vaimentaa kansalaisten katkeruuden ja jolla voidaan pyyhkiä pöytä.

Guggenheim-säätiö puolestaan voi kokea vetotekijänä suomalaisten poliitikkojen anteliaisuuden ja taintumisen heti, kun lausutaan taikasana ”kansainvälisyys”.

Juha Sipilä ja Timo Soini ovat oikeassa torpattuaan valtion rahoituksen hankkeelta. Myös minä kannatan rakentamista, mutta vain, jos se voidaan toteuttaa ilman valtion tai kunnan rahoitusta. Tässä tapauksessa kaupungin on luovutettava Guggenheimille kohtuullista korvausta vastaan Etelärannasta tontti määräajaksi.

Uhanalainen Malmin lentoasema suojeltava kulttuuriympäristönä

Jo 1980-luvulla ylipormestari Raimo Ilaskivi pienlensi Helsingin kaupungin yläpuolella tähyillen, josko sieltä löytyisi rakentamiseen soveliasta tonttimaata. Myöhemmin kaupungin vihervasemmisto löysi sitä Ilaskiven nousu- ja laskeutumiskentältä, Malmin lentoasemalta.

Kentän lopettamisesta on tunnetusti kiistelty jo pitkään. Ratkaiseva vaihe oli 2014, jolloin Suomen hallitus teki vasemmistoliittolaisen liikenneministeri Merja Kyllösen johdolla periaatepäätöksen, että Finavia vetäytyy kentältä ”asuinrakentamisen edellytysten parantamiseksi Helsingin seudulla”. Kaupunki osti alueen tuolloin valtiolta ja luonnosteli runkokaavan, jossa alueelle suunniteltiin tilat noin 25 000 asukkaalle ja 2000 työpaikalle.

Ei sovellu asuinrakentamiseen

Kaikki kunnallispolitiikan tuntijat tietävät, että Helsingistä ei puutu asuinrakentamiseen sopivaa tonttimaata. Ongelma on, että kukaan ei rakenna. Rakennuttajat ja rahoittajat pelkäävät asuntojen hintojen laskua ja voittojen leikkautumista. Ei kannata rakentaa nykyistä enempää, sillä konsernit pääsevät samaan tulokseen nykyiselläkin uudisrakennusten tuotannolla. Koska asuntopula on rakennuttajien ja rahoittajien etu, asuntopolitiikkaa ei pitäisi jättää pelkän markkinamekanismin varaan, vaan valtion ja kuntien pitää koordinoida rakentamisen edellytyksiä.

Malmin lentoaseman lopettaminen ja kaavoittaminen asuinrakentamiseen ovat kuitenkin äärimmäisen huonoja tapoja tämän tehtävän toteuttamiseen, eikä asiaa näin pidä hoitaa. Kaupungista löytyy rakentamiseen paremmin sopivaa maata, ja kaupungin tehtävänä olisi vain saattaa rakennuttajat, rakentajat ja rahoittajat yhteen erilaisin taloudellisin ja poliittisin kannustein. Kruunuvuorenranta on kokonaan rakentamatta, samoin Hernesaari. Jätkäsaaressa ja Kalasatamassakin on vielä paljon rakentamatonta tilaa. Valtion pitäisi omasta puolestaan purkaa jarruna olevia rakentamismääräyksiä.

Malmin lentoaseman maapohja on soista hetteikköä (Tattarisuo on aivan vieressä), eikä se sovellu raskaiden kerrostalojen alustaksi ilman kallista paaluttamista ja pohjatöitä. Kerrosrakentaminen alaspäin on vaikeaa tai mahdotonta. Alueella ei ole nytkään kuin omakoti- tai rivitaloja. Alueelle suunnitellut kerrostalot vajoaisivat vuosikymmenten kuluessa suohon, ja on mahdollista, että maaperään imeytyneet kemikaalit vaatisivat koko maa-aineksen vaihtamista.

Malmin kenttäalue on lisäksi huonojen joukkoliikenneyhteyksien varrella. Alueelle ei kulje sen enempää raitiovaunu, metro kuin junakaan, ja siitä tulisi pelkkä bussilinjojen varassa oleva nukkumalähiö. Myös palvelutaso on huono. Rakennettuna alueesta tulisi uusi Jakomäki. Merellinen se ei ainakaan olisi, vaan liikenneympyröiden ja moottoriteiden saartama sumppu. Lentokentän paikaksi se sopii, muttei asuinlähiön.

Uhanalainen kulttuurimiljöö ja toimiva ympäristö

Eniten asiassa painavat lentoaseman säilyttämistä puoltavat näkökohdat. Asemalla on maineikas historia sekä siviili- että sotilasilmailun palveluksessa, ja Museovirasto (joka vastustaa kentän lopettamista) luetteloi sen valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuurimiljööksi jo vuonna 1993. Kulttuuriperintöorganisaatio Europa Nostra puolestaan valitsi Malmin lentoaseman yhdeksi Euroopan seitsemästä uhanalaisimmasta kulttuuriperintökohteesta maaliskuussa 2016, ja se on otettu myös World Monument Fundin julkaisemalle maailman sadan uhanalaisimman kulttuurikohteen listalle.

Funktionalistisen terminaalirakennuksen ympärillä toimii monta ilmailun funktiota. Kentällä on koulutettu jopa puolet kaikista Suomen lentäjistä, ja kenttä palvelee noin tuhatta harrastelentäjää. Piiri ei ole pieni, kuten Suomussalmelta tuleva Kyllönen leukaili näkemyksessään porvariston leikkikehästä, sillä merkittävän käyttäjäkunnan muodostavat Rajavartiolaitos, Tulli ja Helsingin pelastuslaitos, jotka toteuttavat yhteiskunnallisia peruspalvelutehtäviä. Asemalla toimii lisäksi kolmisenkymmentä yksityistä ilmailualan yritystä, ja kaikkiaan kenttä työllistää viitisensataa ihmistä. Tärkeimpiä toimijoita ovat olleet Patrian liikennelentäjäkoulutuskeskus ja Rajavartiolaitoksen tukikohta.

Alue ei ole siis mitään takaperoista ja taantuvaa joutomaata vaan aktiivisen toiminnan keskipiste, mistä kertovat myös toistakymmentä tuhatta laskuvarjohyppyä vuosittain sekä kansainväliset ilmailunäytökset, kuten ensi viikonloppuna käynnistyvä Malmi 80th Anniversary Airshow.



Korvaavaa kenttää sen enempää harraste-, viranomais- kuin ansiolentotoimintaankaan ei ole kyetty osoittamaan, vaan ministeriö siirsi ongelman ”ratkaistavaksi maakuntakaavassa”. Suomen lennonjohtajien yhdistys pitää koulutus- ja helikopteritoiminnan ohjaamista muun liikenteen sekaan Helsinki-Vantaalle turvallisuusriskinä, ja yhdistys katsookin että Malmin kenttä on ”olennainen osa pääkaupunkiseudun ilmaliikenneverkostoa”.

Olisi järjetöntä perustaa satoja miljoonia maksavaa uutta kenttää 50 kilometrin päähän Porvooseen, sillä hankkeesta ei selvittäisi ilman valtion hurjaa rahoituspanosta, eikä korpikenttä palvelisi henkilöliikennettä, koulutusta eikä pelastustoimintaa, joiden pitää sijoittua kaupungin lähelle.

Lopettaminen olisi vastoin kansan selkeän enemmistön tahtoa

Kun uusimaalaisilta kysyttiin 2014, tulisiko Malmin lentokenttä säilyttää nykyisessä käytössään lentokenttänä vai muuttaa asuntorakentamiskäyttöön, 59 % vastaajista halusi säilyttää kentän nykyisessä käytössään. 67 % vastaajista oli tällä kannalla, mikäli asuinrakentamisen tavoitteet voitaisiin täyttää muilla keinoin. Vain 15 % halusi Malmille asuntoja. Samaa kannatussuhdetta kuvastaa Iltalehden jutussa ollut kysely, johon vastasi yli 5000 lukijaa.

Tässä valossa on demokratian vastaista, että Helsingin kaupunginvaltuusto päätti viime maaliskuun lopulla, ettei 13 197 helsinkiläisen allekirjoittama kuntalaisaloite Malmin lentoaseman säilyttämiseksi anna aihetta toimenpiteisiin. Jälleen kerran ollaan Helsingin rakentamispolitiikassa tekemässä korvaamaton tyhmyys.

Malmin lentoaseman ystävät ry on puolestaan jättänyt syksyllä 2015 Uudenmaan ely-keskukselle esityksen Malmin lentokentän ja sen rakennusten suojelusta. Esitys perustuu rakennusperinnön suojelua koskevaan lakiin. Adressissa oli syyskuussa noin 70 000 nimeä, ja olen itsekin sen allekirjoittanut. Yhdistys on julkaissut myös uskottavan listan säilyttämistä puoltavista syistä ja kumonnut suuren osan argumenteista, joilla aseman purkamista on perusteltu.

Kannatan toki asuntojen lisärakentamista, mutta sopivaa tonttimaata löytyisi paljon paremmin vaikkapa Helsingin ja Vantaan rajamailta. Nyt edes kadut eivät jatku aina kuntarajojen yli. Myös Pasilaan kaavailtuihin tornitaloihin voitaisiin rakentaa huomattavasti asuntoja, sillä alue on nopeiden junayhteyksien varrella.

Keskuspuistosta osa voitaisiin aivan hyvin rakentaa, sillä tätä nykyä alue palvelee virkistys- ja liikuntakäytössä vain sen lähistöllä asuvia, eikä kukaan lähde muista Helsingin kaupunginosista kyseiseen rämettyneeseen metsikköön liikkumaan. Alue ei ole siis mikään New Yorkin keskuspuisto. Ehkä Helsinkiin suuntautuvaa muuttoliikettä tulisi myös rajoittaa tai suunnata muualle poliittisin toimin, sillä pääkaupungin slummiutuminen ei ole kenenkään etu.

Ympäristöarkkitehtoniset ja luonnonsuojelulliset seikat puoltavat säilyttämistä

Omasta mielestäni Malmin lentoaseman säilyttämistä puoltavat etenkin kaupunkikuvalliset ja ympäristöarkkitehtoniset seikat. Pienlentoasema kuuluu suurkaupunkien olemukseen ja on osa elävää kokonaisuutta. Näin on yhtä hyvin Tukholmassa kuin Lontoossakin. Esimerkiksi Tukholman Bromma sijaitsee vain kahdeksan kilometrin päässä keskustasta, ja se on avattu samoihin aikoihin kuin Helsinki-Malmi. Ruotsin hallitus on halunnut sulkea kentän asuinrakentamisen tieltä, mutta valtiopäivät on aina onnistunut pelastamaan sen.

Helsingin valtuustossa lopettamista ovat ajaneet Sdp, Vasemmistoliitto, vihreät ja puolet kokoomuksesta. Säilyttämisen ja kehittämisen puolesta ovat olleet Perussuomalaiset, keskusta, Kristillisdemokraatit, Rkp ja toinen puoli kokoomuksen ryhmästä. Viimeisimmän äänestyksen tuloksen voi lukea tästä. Esitys kentän osien ja pelkkien rakennusten suojelemiseksi on torso, sillä alue poistuisi tässäkin tapauksessa käytöstä lentokenttänä. Lopettaminen merkitsisi samaa kuin Suomenlinnan kasarmit ja puutalorakennukset purettaisiin ”tehokkaamman rakentamisen tieltä”.

Vihreät ja heidän hengenheimolaisensa näyttävät löytävän suojeltavaa kaikkialta, kun kyse on luontoarvoista, mutta he eivät näe suojelemista kaupunkikuvassa eivätkä alueiden kulttuuriarvoissa. Suomessa on vain muutama neliökilometri kaupunkimaista maisemaa, jota leimaavat kaupunkikuvalliset tunnuspiirteet, kuten lentoasema. Nähdäkseni myös tätä lentomelusta ja muusta pörinästä koostuvaa kokonaisuutta olisi suojeltava ihmisten repivältä vaikutukselta.

Myös luontoarvot puoltavat lentoaseman säilyttämistä, sillä kentän on todettu olevan EU:n luontodirektiivin liitteessä IV(a) yksilöityjen lepakkolajien elinympäristö ja lajirikas perhosniitty. Saman direktiivin alaan sisältyy kuuluisuutta niittänyt liito-orava, jonka papanoita on laajalti käytetty poliittisena aseena. Voisiko lakkautuspäätöksen kumota luontoarvoilla, jotka kelpaavat asian kuin asian perusteluksi, kun kapuloita tökitään rattaisiin?

Omasta mielestäni kaupungin tulisi pyörtää rakentamispäätöksensä ja kaupata kenttä takaisin Finavian käyttöön tai mahdolliselle yksityiselle toimijalle. Tarvittaessa maan hallituksen, ely-keskuksen tai EU:n tulisi puuttua peliin ympäristönsuojelullisin perustein. Kenttä tulisi säilyttää nykyisessä käytössään, ja sen rakennukset pitäisi saneerata, laitteistoa uudistaa ja turva-aita korjata kelvolliseksi. Myös kenttää ympäröivä kuntopolku pitäisi säilyttää virkistys- ja ulkoilukäytössä.

Nyt on yhdestoista hetki toimia. Mitään ei ole menetetty, ennen kuin kaivinkoneet tai puskutraktorit käyvät rakennusten seiniin kiinni. Sen sijaan huonot poliittiset päätökset ovat paperia, jotka voidaan aina repiä ja tehdä tilalle parempia.