14. joulukuuta 2019

Britannian long kiss goodnight – Fixit-valo vihreänä


Ison-Britannian pitkät jäähyväiset Euroopan unionista osoittavat EU-maille erään tärkeän asian. Kaikkien EU-maiden pitäisi laatia etukäteen valmiiksi selvät säännöt sekä euroalueesta että EU:sta eroamiselle ja neuvotella siltä varalta puitesopimus jokaista maata varten. On hullunkurista, että mikään maa on ylipäänsä liittynyt Euroopan unioniin tietämättä, millaiseen silmukkaan päänsä pistää.

Koskaan ei pitäisi tehdä kauppaa ilman, että tiedetään hintaa, mutta EU-jäsenyyden kanssa niin on tehty – jokaisessa maassa. Myös Suomelle valitetaan koituvan Ison-Britannian erosta kipeitä kustannuksia. Tätä se on kansainvälisyys, ystävyys ja yhteistyö. Kurjasta sopimuksesta ei näytä pääsevän eroon edes kansanäänestyksen kautta, kun paikallinen oppositio ja EU hiertävät kivenä kengässä. EU hiillostaa brittejä varoitukseksi muille EU-eroa suunnitteleville.

Brittiläinen oppositio todennäköisesti nujertuu konservatiivien viime viikolla saamaan selvään vaalivoittoon. Tällä tavoin Iso-Britannia päässee lopultakin toteuttamaan eronsa. Kansan tuki istuvalle pääministerille Boris Johnsonille oli reilu, ja näin toimii demokratia.

Mediassa paheksuttiin paljon Johnsonin toimeenpanemaa istuntotaukoa, jolla hän keskeytti parlamentin toiminnan alkusyksyllä. Ylen toimittaja moitti häntä ”populistisesta vedosta, joka olisi kuin Boris Johnsonin sankarin, Winston Churchillin, vastustajien toisen maailmansodan aikaisten vastustajien pelikirjasta”. Kun Johnson koettaa ajaa läpi kansan jo aiemmin äänestyksessä päättämän brexitin, kyse on todellisuudessa vain kansanvallan toteuttamisesta, kun taas päätöksen jarruttamisessa, filibusterissa ja muussa puliveivaamisessa on ollut kyse demokratian ylenkatsomisesta.

Britannian parlamentin toimikausi on viisi vuotta, mutta vaalit järjestetään usein myös tiheämmällä frekvenssillä. Esimerkiksi vuoden 2017 parlamenttivaalit olivat ennenaikaiset. Vaalien järjestäminen tällöin ja tuolloin on common law -oikeusjärjestelmässä mahdollista, sillä Britanniassa ei ole lainkaan kirjoitettua perustuslakia! Parlamentti voi helposti päättää myös perustuslakien alaan kuuluvista asioista.

Tässä näkyy Ison-Britannian pitkä luottamus kansanvallan perinteeseen. Sen yksi ilmentymä on nyt ero EU:sta, joka on puuttunut valtioiden ja kansakuntien sisäisiin asioihin ja komennellut maita etenkin maahanmuutto-, oikeus- ja väestöpoliittisissa asioissa. Konservatiivien ja Skotlannin kansallismielisten suuri vaalivoitto heijastelevat sitä, että juuri nämä puolueet ajavat kansanvallan ja valtiollisen itsemääräämisoikeuden asioita Euroopassa.

Britannian ero ei jää miksikään poikkeustapaukseksi. Arvelen, että tämä on vasta alkua. Tilanne näkyy esimerkiksi Puolassa, kun maa ei laittanut nimeään ”Suomen EU-puheenjohtajakauden päätavoitteeksi” mainittuun sopimukseen, jolla yritettiin sitouttaa EU-maat hiilineutraaliuteen vuoteen 2050 mennessä.

Itsenäisten maiden selkärankaa yritetään EU:ssa murtaa suunnittelemalla yhteispäätösmenettelystä luopumista. EU:ssa ei ole vieläkään ymmärretty, että kureliivit, joiden vaaditaan sopivan kaikille, eivät välttämättä sovi kaikille. Tämä yhteen muottiin valamisen vika näkyy ihan kaikessa, etenkin rahaunionissa, jolla on pakotettu taloudellisesti, tuotannollisesti, sivistyksellisesti, väestöllisesti ja luonnonoloiltaan erilaiset maat noudattamaan samaa rahapolitiikkaa.

Yhteinen ulkopolitiikkakaan ei sopisi kaikille, vaikka sitä on yritetty tekaisemalla EU:lle ”ulkoasiain ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja”, jossa virassa istui joulukuun alkuun asti eräs italialainen sanna marin. Itsenäisten valtioiden tunnusmerkki on oma ulkopolitiikka, joten myös yhteiseen ulkopolitiikkaan siirtyminen on federalismia ja valtiollisen suvereniteetin vähittäistä pois nakertamista pahimmillaan.

Ikävä sanoa, mutta Britannia joutui lähtemään Euroopan unionista ensisijaisesti sinne virtaavan liiallisen maahanmuuton vuoksi. Lontoo on yksi maailman pahimmin maahanmuutosta ja monikulttuuri-ideologiasta kärsineitä kaupunkeja.

On muistettava, että entinen pääministeri David Cameron vastusti Britannian eroamista EU:sta mutta järjesti silti asiasta kansanäänestyksen. Cameronin vastaehdotus brexitiä puolustaville oli eroaminen Euroopan ihmisoikeussopimuksesta. Syy: EIT on puuttunut liiaksi Euroopan maiden mahdollisuuksiin päättää itse perusoikeuksiin ja ihmisoikeuksiin liittyvistä säädöksistä ja käytänteistä.

EIT:n ratkaisuilla voidaan jyrätä paikallinen lainsäädäntö, ja valtaa siellä käyttävät myös Venäjän, Turkin, Azerbaidžanin ja eräiden muiden EU:hun kuulumattomien ihmisoikeuksien suurvaltojen tuomarit. EIT ei ole osa EU:n rakenteita, vaan se perustettiin valvomaan demokratian toteutumista Euroopan entisissä sosialistimaissa. Tämän tehtävänsä EIT on käytännössä hylännyt, ja nyt se polkee kansojen itsemääräämisoikeutta etenkin Itä-Euroopan entisissä sosialistimaissa, kuten Puolassa, joka on joutunut puolustamaan itseään ja vastustamaan sekä EU:ta että EIT:tä useissa kiista-asioissa.

Myös EU olisi voinut toimia pelkkänä vapaakauppaliittona, muttei nykyisen kaltaisena konglomeraattina, jota on ajettu liittovaltioksi. Vapaakauppa ja yhteinen markkina-alue eivät edellytä yhteistä valuuttaa eivätkä työvoiman tai muun väestön vapaata vellomista rajojen yli.

Ongelma nähdään väärin, jos kysymys asetetaan muodossa: miten eri maat voidaan pitää EU:n jäseninä? Tarkemmin ja paremmin fokusoitu kysymys olisi: miten EU:n pitää muuttua, jotta minkään maan ei tarvitsisi pyristellä siitä eroon? Halukkuutta saattaisi vähentää luopuminen esimerkiksi Schengenin sopimuksesta (jossa ei alun perin ollutkaan kuin viisi maata, hieman pohjoismaiden kesken vallinneen vapaan liikkuvuuden mukaan).

Britannia (yhdessä Skotlannin ja Pohjois-Irlannin kanssa) ei ollut EU:ssa mukavuusalueellaan. On hyvä huomata, että britit eivät astu tyhjän päälle, ja he näkevät koko EU:n aivan toisin kuin Manner-Euroopassa ajatellaan.

Isolla-Britannialla on perinteisesti ollut oma unioninsa: brittiläinen kansainyhteisö. Se on tavallaan pelkkä muodollisuus, mutta Yhdistyneiden kuningaskuntien kruunu on silti esimerkiksi Australian ja Kanadan valtionpää. Britit eivät koskaan siirtyneet edes oikeanpuoleiseen liikenteeseen. Hyvästä kansallisesta itsetunnosta tutut britit myös liittyivät Euroopan unioniin vasta vuonna 1973, vaikka liittymistä ei estänyt mikään YYA-sopimus.

Britannia ei myöskään katoa mediassa vaahdotun brexitin takia. Lontoo on edelleen tuossa noin 1800 kilometrin päässä Helsingistä, ja lentämään sinne pääsee jatkossa ihan niin kuin ennenkin, passintarkastuksen kautta. Britannia ei kuulunut koko EU-aikanaan myöskään Schengenin alueeseen.

13. joulukuuta 2019

Valheellisuus paksua kuin mummin nilkat – Hallitusammattilaiset, pioneerit ja tasa-arvon partisaanit


En ole koskaan ollut Cristal Snown, NikoLan ja muutaman muun tehtaileman ToosaTV:n suurimpia faneja, vaikka huumori hyvää onkin aina silloin, kun se on täysin yliampuvaa ja pidäkkeetöntä mutta harmitonta. Ja ToosaTV on.

Myöskään nyt, Sanna Marinin (sd.) hallituksen oltua virassaan muutaman päivän ja hallituskriisin ollessa jälleen ovenraossa, en suinkaan kiinnostunut ToosaTV:stä sen parodisuuden vuoksi vaan sen realistisuuden takia. Katsokaa nyt vaikka tätä palkkatasa-arvovideota tai tätä, joka käsittelee kierrätystä.

Kaikkihan on kuin suoraan Sanna Marinin hallituksen ohjelmasta! Mutta onko se puolestaan harmiton?

Lehdistön mukaan EU:n ministerikokouksissa on oltu innoissaan Suomen uunituoreesta pääministeristä. On ennakkoluulotonta, rohkeaa ja avantgardistista! Sopii ehkä toimittajien kutomaan narratiiviin.

Arvelen kuitenkin, että keskenään kilpailevissa ja eripuraisissa EU-maissa arvostetaan vahvaa, karismaattista, kokemuksen painolasteista vapaata ja nuorta Marinia vain sen vuoksi, että sellainen on kiistakysymyksistä neuvoteltaessa paras mahdollinen vastustaja.

Vaihdettaessa Antti Rinne (sd.) tuohon kehuttuun Sanna Mariniin, kansa ja media saivat linjattoman ja letkauttelevan pääministerin tilalle neidin, joka on täysin arvaamaton ja epäennustettava.

Kyse ei ole pelkästään ”kokemattomuudesta” vaan siitä, että näytöt kyvystä johtaa politiikkaa todellakin puuttuvat. Kokeneimmatkin ministerit, kuten Pekka Haavisto (vihr.) puolestaan tempovat ja hoipertelevat kuin villikkovarsa.

Kirjallisen tuotannon puuttuminen johtavilta poliitikoilta puolestaan on musta aukko, joka kertoo sen, että poliitikon näkemyksistä ei ole sen enempää tietoa kuin voidaan lukea vaalikoneista.

Toisaalta minun ei tule ikävä myöskään niin sanottuja ”hallitusammattilaisia”. Hallitusammattilaisista sen verran, että ei mennyt heilläkään ihan aina niin kuin Strömsössä. Perheyritysten liiton hallituksen puheenjohtaja Anne Bernerhän (kesk.) heivattiin Juha Sipilän (kesk.) hallituksen ministeriksi, sillä hän kätilöi vapaassa pudotuksessa olleelle Matti Vanhaselle (kesk.) aikoinaan toimitusjohtajan tuolin liitostaan.

Huvittava oli sekin ministerinimitys. Palautan mieleen, että Juha Sipilä (kesk.) ilmoitti Bernerin lähdöstä Keskustan ehdokkaaksi 20.1.2015 Päätoimittajien yhdistyksen (PTY) kokouksessa, ja asiasta avautui muiden muassa Keskustan lehti Kaleva. Kaleva ei tosin kertonut, että sveitsiläisen Bernerin kaksoiskansalaisuus oli varmistunut vasta edellisenä päivänä. Vaikuttaa kuin yksityistämistorpedoksi sittemmin osoittautunut Berner olisi järjestetty eduskuntaan vain julkisen omaisuuden yhtiöittämistä varten, mihin hänelle myönnettiin heti ministerin valtaoikeudet. Tällöin pedattiin pohja myös Postin palkkakriisille. Kun missio oli ohi, Berner lopetti lähetyksen kuin hänestä olisi katkaistu virta.

Sellaisia he ovat, nuo nykyajan valtiomiehet ja -naiset: sätkynukkeja ja marionetteja. Tekisi mieleni sanoa konsulttipoliitikkoja, jotka ajavat jotakin agendaa tai lobbavat, vaikka heidän pitäisi ajaa Suomen yleisiä etuja. Heillä on myös virkavastuuseen rinnastettava oikeudellinen vastuu virkatointensa lainmukaisuudesta ja poliittinen vastuu, joka johtuu aina latinan sanasta minister (”palvelija”). Ei taida mennä ihan nappiin tämäkään.


Havaintoja hallituskriisistä

Suomea johtavat nyt kymmenen prosentin kannatuslukemiin vajonneet pienpuolueet, jotka ovat jatkuvassa laskukiidossa, sillä ne tekevät kansalaisten tahdon vastaista politiikkaa. Juuri siksi ne pyrkivät pysymään vallassa hakemalla turvaa toisistaan jopa aatteelliset, talouspoliittiset ja yleensäkin monet ideologiset erimielisyytensä niellen. Juuri tästä syntyy valehtelun kierre ja kansalaisten tahdon vastainen politiikka, jota yritetään sitten tehdä salusiinien ja rullaverhojen takana.

Myös Sirpa Paatero (sd.) pyrkii hallitusammattilaiseksi, sillä hänet ”nostettiin tuoliin” kuin Freukkareiden laulussa, vaikka luottamus oli valunut pois kuin vesi hanhen selästä. Ei eronneita ministereitä ole koskaan aiemminkaan nimitetty käden käänteessä takaisin kabinettiin: ei Kauko Juhantaloa (kesk.), Arja Alhoa (sd.), Ilkka Kanervaa (kok.) eikä Matti Vanhasta, vaikka syyt olisivat olleet vähäisempiä kuin Paateron tapauksessa (vrt. Kanerva). Suvi Lindén (kok.) palasi hallitukseen, mutta aikaa kului välillä viisi vuotta.

Rinne puolestaan kehtasi kammeta itseään eduskunnan varapuhemieheksi puolueensa täyttä luottamusta nauttivana sankarina. Junttauspolitiikka on tyypillistä puolueelle, joka nimensä mukaan on sosiaalinen ja demokraattinen.

Hallitusammattilaisten urakiito on ollut lehmän kapuamista pitkin portaita. Se on tavallaan ymmärrettävää. Esimerkiksi Pekka Haavistolle (vihr.) olisi kova paikka luopua hallitusammattilaisen tehtävästä, sillä hänen kaltaistensa osaamisella tuskin olisi käyttöä muualla yhteiskunnassa, paitsi tietenkin yhteiskuntatieteiden professoreina, jolloin he tekisivät samaa kuin politiikassakin. Tekaistiinpa Vihreän Langan entisestä päätoimittajasta, sosiologian maisteri Elina Grundrströmistäkin viestinnän professori, kuten vailla asianmukaista tutkintoa olevasta Pauli Aalto-Setälästäkin.

Tuolien täyttö on hämmästyttävän samankaltaista tieteessä ja politiikassa. Vallanhimoista kabinettipolitiikkaa harjoittavat vapaassa pudotuksessa oleva Kepu, vasemmistopuolueet ja Vihreät koettavat jatkaa asemissaan pelkällä tuolien kierrätyksellä. On tultu tilanteeseen, jossa demokratiasta on tehty irvikuva.

Keskenään eripuraisten pienpuolueiden hakeutumista ideologisesti syheröiseen yhteistoimintaan selittää näiden muiden puolueiden raivokas pyrkimys pitää Perussuomalaiset kaiken vaikutusvallan ulkopuolella, ihan niin kuin ei-sosialistilta katkaistaan kaula humanistisissa ja sossutieteissä. Niinpä hallitusammattilaiset pyrkivät pitämään tuoliensa kyynärnojista kiinni niin, että ne ovat nyt repeämässä irti.

Luonnollisessa tilanteessa maassamme olisi keväällä ollut edessä uudet vaalit, joissa kansa voisi äänestää Perussuomalaiset hallituksen muodostajaksi. Tämä on tietenkin vain hypoteettinen vaihtoehto, mutta Marinin hallitus nopeuttaa loppuratkaisua kuin pikakelattavassa filmissä, jota katsellaan nyt vauhdilla eteenpäin. Oppositiopolitiikalle ei ole jäänyt tässä nyt oikein tilaa, kun hallitukset näyttävät vetävän maton altaan itse. 


Kuka tasa-arvottaa tykimmin?

Tasa-arvoon ja aluepolitiikkaan vedoten on ennenkin valittu huonoja ministereitä ja kasattu kehnoja hallituksia, eivätkä kyvykkäimmät, etevimmät ja ansioituneimmat ole saaneet alleen ansaitsemaansa penkkiä, vaikka se olisi Suomen etujen mukaista.

Kun Li Andersson ja Maria Ohisalo olivat 9.12.2019 A-studion haasteteltavina, Ohisalo päätyi kehaisemaan, että ”tasa-arvosta ollaan menty eteenpäin”, ja Andersson puolestaan alleviivasi, että ”ollaan nyt saatu pääministeri, joka on erittäin sitoutunut tasa-arvoon”. Koska pääministeri valitsee ministerit, katsotaanpa miten tämä näkyy hallituksen kokoonpanossa.

Hallituksessa on nyt 12 naista ja 7 miestä. Naisten osuus on noin 63 prosenttia ja miesten osuus vain noin 37 prosenttia. Näin tekee osuusliikkeen väki.

Laissa naisten ja miesten tasa-arvosta (15.4.2005/232, 4 a §) puolestaan sanotaan julkisen hallinnon ja julkista valtaa käyttävien toimielinten kokoonpanosta näin: ”Valtion komiteoissa, neuvottelukunnissa ja muissa vastaavissa toimielimissä sekä kunnallisissa että kuntien välisen yhteistoiminnan toimielimissä lukuun ottamatta kunnanvaltuustoja tulee olla sekä naisia että miehiä kumpiakin vähintään 40 prosenttia, jollei erityisistä syistä muuta johdu.

Jotakin tästä kyllä johtuu: Suomen hallituksen kokoonpano on tasa-arvolain vastainen! Ainakin tasa-arvovaltuutettu on asiasta postia saanut, sillä hän tviittasi hädissään kuin Trump!

Kummallista on, että vallan vahtikoirana mielellään räksyttävä valtavirtamedia ei ole maininnut sukupuolten vääristyneistä edustussuhteista mitään. Olisiko niin, että sukupuolen merkitystä ei tunnusteta silloin, kun poljetaan miesten kulkusia, kun taas naisten etujen kyseessä ollessa sukupuolen olettamiselle tempaistaan ihan hirveä oikeutus? Näin taitaa olla, sillä naisvaltaiset toimitukset komppaavat vihervasemmistoa ja muita moraaliposeerauksella ja uhripääomalla laskujaan maksavia feministejä.

Sen toki ymmärrän, että Sdp:n sisällä ministerivalinnat osuivat 5–2 naisten hyväksi, sillä vasemmistolaisen intersektionaalisen feminismin käsitys asioista on juuri tällainen: tasa-arvo ei ole sukupuolten tasamääräistä edustusta vaan naisten ylivaltaa.

Vasemmiston välinpitämättömyys ja älyllinen laiskuus osoittavat, että nykyfeminismi on todellisuudessa sosialismia, eikä sillä ei ole tekemistä naisten oikeuksien kanssa. Intersektionaalinen feminismi on vain naisten hyväksikäyttöä klusteroinnin välineenä heidän nyörittämisekseen yleisvasemmistolaisen politiikan vaalikarjaksi, ihan niin kuin myös vasemmiston julistautuminen ajamaan ”seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiaa”. Olen 35 vuotta miettinyt, mikä tuo kaikesta muusta poikkeava asia oikein on.

Pahinta tasa-arvon päkittämisessä on koko käsitteen epäfilosofisuus. Tasa-arvo ei ole itseisarvo, eikä sitä voida pitää myöskään poliittisena päämääränä. Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä mitään ei voida silloin tunnistaa muita paremmaksi. Se olisi yksiarvoisuutta eli totalitarismia.

Moraalin ja etiikan idea puolestaan on, että voimme ja meidän pitääkin valita keskenään erilaisten ja eriarvoisten asioiden välillä. Meidän tulee siis erottaa hyvät asiat huonoista ollaksemme moraalisia.

Tasa-arvo olisi myös vastoin meritokraattista oikeudenmukaisuutta. Sen mukaan jokaisen tulee saada oikeuksia ja velvollisuuksia suhteessa omiin ansioihinsa ja kykyihinsä. Pakotettu tasa-arvo loisi vain epäoikeudenmukaisuutta.

Asiaa valaisee parhaiten Kurt Vonnegutin romaani Harrison Bergeron, jonka päähenkilönä on etevä mies, joka pakotetaan pitämään näkökentän sumentavia kakkuloita ja jonka korvat tukitaan kuulokkeiden melulla, jotta hän ei voisi ajatella selkeästi. Sosiaalidemokraattisessa humanismissa nopeita pakotetaan juoksemaan hitaammin, jotta tasa-arvo toteutuisi. Sosiaalidemokraattisessa estetiikassa puolestaan höylätään Ikean pahvihuonekaluja säästöjen aikaansaamiseksi, ja solisalirattisessa formulakilpailussa taistellaan siitä, kuka ajaa tarkinta keskinopeutta.


Kohti bernsteinilaista sosialismia

Huulipunahallituksella on nyt tilaisuus näyttää kissatappelijan kyntensä. Luvassa on darkonisia lakeja ja sääntöjä – ja tietysti myös laveaa lain tulkintaa. Ilta-Sanomat laatikin jo luettelon siitä, mitä kaikkea politiikan kuluttajat saavat hallitukselta vastineeksi verovaroilleen, paitsi lisää veroja.

Luvassa on lisää pakolaisia pakolaiskiintiön laajentamisen kautta, polttomoottoriautojen julistamista pannaan, ydinvoimavastaisuutta, kuusituntinen työpäivä ja jyrkkä ”ei” Natolle (kuinka ajattelematonta onkaan kieltäytyä itse sotilaallisen yhteistyön potentiaalista)!

”Isis vie ja äitis tuo” -politiikasta tulee uusi normaali. Uusi pääministeri haluaisi myös kapuloida kansalaisten suita viemällä sangen epämääräisen vihapuheen käsitteen rikoslakiin. Tämän jälkeen mikä tahansa poliittinen arvostelu voisi olla vihapuhetta, ja jokainen järjen ääni on deletoitava falangi.

Maria Ohisalo (vihr.) puolestaan aikoo soluttaa poliisiin henkilöitä, jotka eivät ihan välttämättä nauti parasta kansalaisluottamusta. Bernsteinilainen sosialismi toteutuu vähitellen verettömän vallankumouksen kautta.

Tämä noudattelee myös Demla-juridiikan ihannetta oikeusvaltiosta. Poliittinen vasemmisto on kärsivällisesti ja vähin äänin ujuttanut lainsäädäntöön ja hallintoon universaalisosialistisia periaatteita, joiden tulokset eivät tosin ole missään päin maailmaa tuottaneet muuta kuin vahinkoa. Tämä on nähty työläisten viimeisissä paratiiseissa Kiinassa, Kuubassa, Venezuelassa ja tietysti Pohjois-Koreassa, josta on hyötyä maailmalle vain siksi, että media joutuu myöntämään Donald Trumpin tekevän edes jotain oikein vastustaessaan tuota hyperboliasta kärsivien egomaanikkojen nepokratiaa.

Suomen hallituspolitiikka on nyt paksua kuin mummin nilkat. Tuota päivä päivältä vastenmielisemmäksi käyvää esitystä ei pitäisi voida seurata kuin sormien väleistä, ja lopetankin kyllä ihan pian. Mikäli kansa, välikysymys tai ennenaikaiset vaalit eivät sitä pysäytä, politiikanteko saattaa päättyä kuin Salvador Allenden vähittäin ajama sosialismi Chilessä tai sosialismin voittokulku Espanjassa.

Olemme vihdoinkin saavuttamassa aidon sosialistisen yhteiskunnan, jossa orwellilaisuus on palautettu kunniaan ja tasa-arvo on kosmonautinkovaa akkavaltaa. Riemua himmentää vain se, että tämä kaikki tapahtui 50 vuotta myöhässä. Mutta kun otatte lähetyksestä värit pois ja muunnatte kuvan mustavalkoiseksi, saatte televisiouutisista realistisen kuvan.


Perussuomalaisten imagokärkeen on syynsä

Kansalaiskapina voi alkaa myös energian hinnan nostamisesta. On muistettava, että keltaliivit ilmestyivät Ranskan kaduille dieselin hinnan noston seurauksena. Suomen edellinen sosialistihallitus päätti jo kieltää lämmitysöljyn asteittain vuoteen 2030 mennessä. Valtion ja kuntien kiinteistöissä takaraja on 2024, mikä saattaa varsinkin köyhimmät kunnat investointiahdinkoon ja laittamaan tietyt koulut sekä urheilutilat kiinni.

Vuoden 2020 kesällä voimaan tuleva 6,7 sentin korotus ajopolttoaineiden hintoihin tulee nostamaan jakeluasemien kuluttajahintoja vielä paljon enemmän, kun hintaan lisätään niin sanotun jakelu- ja sekoitevelvoitteen (RED II) kansallisesti järjetön tulkinta, jonka mukaan hintaa nostetaan 7 senttiä ja lisäksi myös uuden vihervasemmistolaisen hallituksen vuoden 2021 budjettiin menevä 30 sentin ympäristöpohjainen veronkorotus. Kokonaiskorotukseen sisältyvät ALV ja huoltovarmuusmaksu.

Energian hinnan noston myötä katoaa myös monia työpaikkoja, eikä ihmisillä ole motiivia eikä mahdollisuuksia käydä työssä autoilun jatkuvan kallistamisen vuoksi.

Tämä kaikki kohdistuu pahiten nimenomaan työväenluokkaan, keskiluokkaan, valkokaulusköyhälistöön, opiskelijoihin, eläkeläisiin ja muihin vähävaraisiin tai pienituloisiin ihmisiin, vaikka punavihreät hallitukset poseeraavatkin oikeudenmukaisuuden puolustajina ja eriarvoisuuden torjujina. Sen ne tekevät vierasperäisten ja toisten kansakuntien hyväksi. Ja tietysti omaksi hyväkseen. Vanha fraasini ”ilmastokokoukseen suihkukoneen nokassa kiitävistä poliitikoista” todellistui Iltalehden uutisessa, jonka mukaan Sanna Marin matkusti EU:n ilmastokokoukseen yksityiskoneella. Puolustukseksi voisi ehkä sanoa, että matka luksusjahdilla olisi ollut vielä epäekologisempi.

Ilmastopoliittinen anekauppa, huonot ilmastosopimukset ja hallituksen ponnistelu hiilineutraalin Suomen aikaansaamiseksi ovat tuhoisia ympäristölle, sillä siten teollisuuttamme valuu muun muassa Kiinaan, joka kasvattaa joka vuosi hiilidioksidipäästöjään Suomen koko vuosituotannon verran.

Myös kansalaiset alkavat huomata tämän jatkuvasta ilmastoahdistuksen lietsonnasta ja median levittämästä panikoinnista huolimatta. Ei ole ymmärretty erottaa ilmastotiedettä ja ilmastopolitiikkaa toisistaan. Me perussuomalaiset emme kiistä tieteen esille tuomia ongelmia, mutta esitämme erilaisia poliittisia vaihtoehtoja ongelmien ratkaisemiseksi. Ei ole oikein, että suomalaisia pakotetaan tekemään muita enemmän, sillä olemme tehneet jo, ja muiden maiden pitäisi hoitaa omat tonttinsa kuntoon.

TNS Kantarin puolivuotisbarometri marraskuulta 2019 osoittaa, että tavoitetta ”hiilineutraali Suomi” kannattaa ainoastaan 15 % ja vastustaa 40 % suomalaisista. Sdp:n kannattajista 31 % ja Keskustan kannattajista 59 % vastustaa hiilineutraaliuden tavoitetta yhdessä perussuomalaisten kanssa.


Puolueimagomme on saman tutkimuksen mukaan noussut Suomen puolueiden kärkeen. Syy: teemme ihmisystävällistä ja realistista politiikkaa. Emme aja vain kakun jakamisesta kiinnostuneiden asioita, vaan puolustamme myös ja etenkin kakun tekijöitä. Ikävä kyllä, juuri viimeksi mainitut on punaviherhallitus unohtanut täysin.


Turbulenssia tupailtoihin

Myös nykyisen eduskunnan niin sanotuilla porvaripuolueilla olisi selvä enemmistö istuntosalissa. Tätä vastaavan hallituksen muodostamista on estänyt Kokoomuksen nihkeä suhtautuminen ja Keskustan sekä Rkp:n selvä vastenmielisyys yhteistyöhön Perussuomalaisten kanssa.

Kepu ja Rkp vetivät välistä ja menivät (niukasti) suurimmaksi nousseen Sdp:n kelkkaan seurauksin, jotka ovat nyt valjenneet kaikille. Kivi on kengässä kenkää isompi.

Tosiasiassa edes hallituksenmuodostajan tehtävää ei olisi ollut mikään pakko luovuttaa Antti Rinteelle eikä Sanna Marinille, sillä perustuslakimmekaan ei sitä edellytä. Siellä sanellaan vain, että ennen pääministerin valintaa eduskuntaryhmät neuvottelevat hallitusohjelmasta ja valtioneuvoston kokoonpanosta.

Perustuslain 61 pykälässä ei vaadita suurimman puolueen puheenjohtajan nimeämistä automaattisesti pääministeriksi, vaan ”käytäntö perustuu käytäntöön”, jolle ei ole edes ehtinyt muotoutua mainittavaa traditiota.

Pallo on Keskustalla, jossa joudutaan miettimään, minne sen nykyinen tie johtaa. Todennäköisesti Katri Kulmunin piiskaamiselle pois puheenjohtajan pallilta seuraavassa puoluekokouksessa ja kansanedustajien sivalteluun raipalla Keskustan tupailloissa.

Mikäli hallitus joutuu eroamaan kesken toimikauden, oikea tapa toimia olisi järjestää uudet vaalit, joissa politiikan kannatus mitattaisiin. Vaaliväsymys ja joillakin oleva vaalivelka saattavat sen estää, ja uusi hallitus olisi koottavissa myös käteen jäävistä palisanterituolien kyynärnojista. 

12. joulukuuta 2019

Lapset pois ”al(ko)holin leiriltä”?


Helpompi on vesikauhuisen hiehon lähestyä huomaamatta kello kaulassa kuin on hallinnon toimia ”salaisesti”. En ole tähän päivään mennessä ymmärtänyt, miksi niin sanottujen Isis-morsianten ja heidän lastensa palauttamista al-Holin leiriltä olisi pitänyt valmistella puolen vuoden ajan salaisesti, ellei hallitus olisi halunnut salata asiaa nimenomaan eduskunnalta ja kansalaisilta.

Leirillä tai lähtömaassa asiaa ei olisi tarvinnut eikä voitukaan salata, sillä sieltä puolelta palauttamiseen tarvitaan joka tapauksessa lupa. Edes hakemaan lähetettävä charter-kone ei pääse laskeutumaan ilman viranomaislupaa.

Niinpä päättelen, että ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.) pyrki salaamaan asian eduskunnalta ja Suomen kansalaisilta, jotta me emme voisi vaikuttaa asiaan edes mielipiteillä. Ja toisaalta hän halusi ehkä valmistella ihastuttavaa yllätystä palautuksen kohteille sekä kaikille niille, jotka tykkäävät terroristiseen toimintaan lähteneiden paluusta Suomeen.

Mitä asiassa sitten olisi pitänyt tehdä?

Suomessa otetaan huostaan lapsia heidän hunsvottivanhemmiltaan esimerkiksi alkoholismin vuoksi tavan takaa ja täysin rutiininomaisesti. Käsittääkseni al-Holin leirillä olevat lapset olisi voinut ja pitäisikin ottaa huostaan heidän vanhempiensa terroristiseen toimintaan lähtemisen vuoksi, mahdollisesti jo ennen lähtöä: Suomessa. Moiseen toimintaan osallistuminen osoittaa täydellistä arvostelukyvyttömyyttä ja vahingoittaa lapsia.

Sen sijaan Pekka Haavisto on puolustanut ”lasten oikeuksia” päättömällä lausumalla, ettei soisi lapsia erotettavan heidän vanhemmistaan konepistoolilla. Hänen mieleensä ei ole juolahtanut, millaista väkivaltaa on ollut erottaa lapset suomalaisesta kulttuurista, kouluista ja kavereistaan vain siksi, että heidän isänsä ovat tunteneet kuumotusta tarttua konepistooliin.

Salainen palautusoperaatio ”Korpi” kaiketi etenee hallinnossa, sillä asia on annettu ulkoministeriöstä operatiiviselle tasolle: lastensuojeluviranomaisille, sisäministeriölle ja poliisille, joka lienee ollut mukana alusta asti. Terroristikoulutukseen lähteneiden ja heidän omaistensa palauttaminen Suomeen on kuitenkin ensisijaisesti ulkopoliittinen asia. Perustuslakimme mukaan Suomen ulkopolitiikkaa puolestaan johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa (93 §).

Sauli Niinistö on täysin oikeassa ja laillisilla linjoilla todetessaan, että asiasta pitäisi (tai olisi pitänyt) tehdä poliittinen päätös. Tämä tarkoittanee viitata siihen, että ministeri ei voi asiaa yksin päättää eikä johtaa hallinnon sisäisillä määräyksillä.

Haavisto on siis ylittänyt toimivaltansa, ja häntä tottelevat virkamiehet todennäköisesti syyllistyneet tai syyllistymässä virkarikokseen, minkä johdosta liipaisimelle joutunut Pasi Tuominen parahti jo vastalauseensa. Haavisto on muun muassa sivuuttanut eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan. Valiokunnan puheenjohtaja Mika Niikko (ps.) totesi tämän tarpeeksi ajoissa, jotta valiokunnan kanta olisi ehditty ottaa käsittelyyn mukaan. Aikaa on ollut.

Ministeri Haaviston toilailusta hallinnossa syntyisi valmiiksi naurettua brittiläistä komediaa, ellei itse asia olisi vakava.

Entä palautuksen käytäntö?

Haavisto ei näytä olevan huolissaan hiilijalanjäljen kasvusta, kun turvataan Isis-äitien esteetöntä kulkua Suomeen kymmeniä tuhansia euroja maksavilla yksityislennoilla.

Vertailun vuoksi Suomen valtio ei järjestä kansalaisillemme ilmaista paluuta ”konsulikyydillä” edes vakavan sairauden tai tapaturman sattuessa. Asiasta on valistettu kansalaisia näyttävästi ja ikään kuin ennakolta vaikuttavana varoituksena jo toista kymmentä vuotta sitten, ja eräs vakuutusyhtiö mainostaa itseään tapauksella, jossa matkavakuutus korvasi 49 000 euron kulut sisältäen 30 000 euron ambulanssilennon. Oli siis matkavakuutus, jonka voimassaolo tosin päättyy sotatoimialueelle saapumisen tai terroristisen toiminnan vuoksi.

Maksimissaan voisin kannattaa kaikkein pienimpien suomalaislasten palauttamista leireiltä lastensuojelun nojalla, mutta en heidän vanhempiensa rekrytoimista takaisin Suomeen. Tämä on myös oikeuskansleri Tuomas Pöystin viime lokakuussa suosittama ja eri vaihtoehdoista parhaana pitämänsä kanta.

Lapset jouduttaisiin todennäköisesti ottamaan huostaan ja erottamaan heidän vanhemmistaan joka tapauksessa. Heidän vanhempiensa palauttaminen Suomeen merkitsisi terrorin uhan kasvua ja asettaisi kansalaiset eriarvoiseen asemaan, sillä muillekaan suomalaisille ei valtio ole ilmaista paluutietä turvannut. Korostan, että omasta mielestäni myös pienimpien lasten palauttaminen on lain sallimista ja velvoittamista huonoista vaihtoehdoista vähiten huono.

Jopa maahamuuttoa lietsova Helsingin Sanomat on tällä kerralla oikeassa otsikoidessaan, että ”al-Holin leirillä lapsista tulee uusi sukupolvi Isisin terroristeja, sanoo Koillis-Syyrian ’ulkoministeri’ HS:lle”. Kun asiat ovat näin, pitäisi olla selvää, että vinksahtaneelle kasvu-uralle päätyneitä ja aikuistumassa olevia yli 12-vuotiaita nuoria ei pitäisi enää palauttaa, sillä heitä ei voida myöskään kotouttaa, paitsi ehkä omiin oloihinsa Syyriaan. Australia ei tosin aio palauttaa ”tämän luontoisia” ihmisiä lainkaan, joten siinä olisi pohtimista myös Tuomas Pöystille.

On mielenkiintoista nähdä, kuinka innoissaan suomalaiset ovat Pekka Haaviston ja Maria Ohisalon tempauksesta, kun Isis-perheet saapuvat Helsinki-Vantaan vip-salonkeihin. Heidän mukanaan saanee myös Supo uutta tarkkailtavaa entisten lisäksi. Eivätköhän he päädy lopulta Lähi-itäkeskuksen kaduille Kela Goldilla kahvia juomaan.

Naisten ja miesten syyttäminen rikoksista puolestaan tulee olemaan Suomessa vaikeaa ellei mahdotonta todistelun toivottumuuden vuoksi. Näin myös myrkyllistä ideologiaa kylvävät henkilöt voivat liikkua vapaalla jalalla. Kerrassaan hienoa kannatuksen keruuta suomalaisilta!

Tällä kerralla jopa valtamediassa vallitsee laaja ymmärrys siitä, että jo asian muodollisessa käsittelyssä on kaikki ainekset uuteen hallituskriisiin. Vai onko tämäkin Donald Trumpin syytä?

Kokoomuksen entistä opetusministeriä kiinnostaa lasten pääsy muskariin! Oppositiopolitiikkaa johtaa kuitenkin Perussuomalaiset meidän jätettyämme asiaa koskevan välikysymyksen, johon koko oppositio sitten yhtyi.

9. joulukuuta 2019

Ota vihjeestä vaari – Hallituskriisi on vasta alussa


Katolleen ajetusta autosta tulee usein ihan hyvä, kunhan koria vähän oikaistaan ja vaaleaa metallinhohtoväriä paikkaillaan sieltä täältä. Sen sijaan tänään uudelleen muotoiltu hallitus ei onnistu korjaamaan kylkiinsä saamiaan kolhuja yhtä helposti. Tuli nimittäin oikealta.

Varoittaisin kansaa siitä, että hallituskriisi ei ole vielä ohi vaan jatkuu, ja loppunäytös on joka tapauksessa edessä. Älytöntä on, että taitamattomaksi osoittautunut Sirpa Paatero (sd.) kiilataan takaisin ministerikabinettiin kansalaisten kannalta käsittämättömällä junttauksella.

Oppositiolla lienee pöytälaatikoissaan valmiiksi kirjoitettuja välikysymyksiä, jotka vain kirjaavat yhteiskunnallista todellisuutta ja ministerien väärinkäytöksiä sitä mukaa kuin he tekevät niitä.

Kutsumme heitä edelleenkin tuohon itse aikaansaamaansa teatteriin avoimesti mukaan, vaikka välttelyäkin saattaa esiintyä, varsinkin jos Antti Rinteen (sd.), Sirpa Paateron, Maria Ohisalon (vihr.) ja etenkin Pekka Haaviston (vihr.) toimia aletaan tutkia oikeudellisesti ministerivastuulain pohjalta.

Nythän ulkoministeri Haaviston omavaltainen toiminta on käännetty hallinnon sisäiseksi toimivaltakiistaksi, jota se ei pelkästään ole. Asiaa tutkii oikeuskansleri (eli hallitus itse), sillä Suomessa oikeuskansleri ei valvo hallituksen toimien laillisuutta vaan hallitus oikeuskanslerin toimien lainmukaisuutta. Jos jostakin asiasta määrätään laadittavaksi ”perusteellinen selvitys” se tarkoittaa, että asia haudataan unholaan ajan voittamiseksi ja tapahtumien jouduttamiseksi niin pitkälle, että tutkimusten tuloksilla ei ole enää mitään merkitystä.

Samanlaista harhautusta on myös uunituoreen pääministerin nimittäminen median huomiota keräämään.


Ikäkategorisoivaa positiivista erityiskohtelua

Sanna Marin ei ole vain Suomen kaikkien aikojen nuorin pääministeri vaan myös maailman nuorin istuva pääministeri. Pitikö tämäkin yhteiskunnallinen kokeilu panna toimeen nimenomaan Suomessa, jonka valtiontaloudellinen tilanne kaipaisi kokemukseen ja asiantuntemukseen perustuvaa johtamista?

Suomen puolueiden enemmistöblokki haluaa olla kärkipäässä ihan jokaisen hulluuden alueella: nollaenergia-asumisen kehittämisessä, hiilineutraaliuden tavoittelussa ja maahanmuuton sekä monikulttuurisuuden edistämisessä. Ja tietenkin verottamisessa ja kansalaisten kurittamisessa, kun sananvapautta suojellaan sensuurilla.

Suomi on myös naisten palvonnan ja uusherrasmiesmäisyyden johtava maa. Naisille kasautuu poliittista valtaa, sillä ujot teinipojat ja vanhat ukot äänestävät nuoria naisia pitäen ministerisneitojen fanikuvia punkkansa yläpuolella, ja naiset taas äänestävät automaattisesti naisia sukupuoleensa liittyvän vahvan identifikaation, identiteettipoliittisen klusteroitumisen ja intersektionaalisen feminismin perusteella.

Marin suoritti hallinnon maisterin tutkintoaan Tampereen yliopistossa 10 vuotta ja valmistui vasta 32-vuotiaana, mikä ei anna korkeaa kuvaa hänen kyvyistään. Tällaista nimityspolitiikka on Suomessa myös laajemmin. Sanna Marinin valitseminen pääministeriksi kerrassaan mitättömällä résumélla ilmentää rekrytoinnissa vallitsevia asenteita muuallakin työelämässä.

Ensinnäkin (1) se osoittaa, että yhteiskunnan johtavalle paikalle voidaan valita, kunhan on punavihreän puolueen jäsenkirja taskussa, ihan ilman mitään todellisia meriittejä. Tämä on säännönmukaista myös yliopistoissa, joissa jäsenyyttä vihervasemmistossa pidetään tieteellisenä ansiona.

Toiseksi (2) Marinin nimittäminen ilmentää ”positiivista erityiskohtelua” ikäsyrjinnän alueella. Se osoittaa kirkkaasti, että kokeneilla ja teinien nenäkkäästi pilkkaamilla ”viiskymppisillä setämiehillä” ei saa olla ihmisarvoa rekrytoinneissa, vaan parhaat paikat jaetaan tottelevaisille töpselinokille, jotka noudattavat jostakin ylhäältä (yleensä EU:sta) tulevaa lähetystä tai sanomaa.


Kaikkien aikojen vasemmistolaisin minipää

Marin, joka Ylen uutisen mukaan aloittaa puheensa sanalla ”toverit”, ”vie SDP:tä kauemmas vasemmalle”. Kun Ylekin tämän huomaa, sen täytyy olla totta. Ja Ylehän myöntää asian siksi, että yleläisten mielestä kyseessä ei ole kritiikin tai peittelyn aihe, vaan Ylessä äärivasemmistolaisuus nähdään ansiona.

Alma Median vaalikonetulosten perusteella vaarassa voivat olla suuret suunnitelmat, kuten Suomen hävittäjähankinnat, joita vastaan Sanna hangoittelee omalla lampaiden laskemiseen perustuvalla sotilasasiantuntemuksellaan. Natoa ja lisäydinvoimaa nuori neiti vastustaa tietenkin, ja Ylen vaalikoneen mukaan hän haluaisi laatia suunnitelman myös polttomoottoriautojen kieltämiseksi, vaikka demarien ehdotus tuli käsiteltyä jo edellisellä vaalikaudella sekä politiikassa että kansalaisten raivolla varustettuna myös mediassa.

Vasemmistoliiton Kansan Uutisia näkemyksillään miellyttävä Sanna haluaisi myös vihapuheen sisällyttämistä rikoslakiin. Lehti kirjoittaa lisäksi:

Vaalikonevastausten perusteella hän on vasemmistolaisempi kuin yksikään itsenäisen Suomen pääministeri. Marin on niin vasemmalla, että hän on lähempänä vasemmistoliiton kuin SDP:n kantoja, kertoo Ylen vaalikone viime keväältä. Marinin vastaukset olivat samanlaisia kuin 83 prosenttia vasemmistoliittolaisten vastauksista ja 79 prosenttia SDP:n ehdokkaitten. Marinista tulee myös Suomen feministisin pääministeri. Kaikkein lähimpänä häntä olivat feministisen puolueen Pirkanmaan ehdokkaitten vastaukset.
 
Lyhyesti sanoen nuori pioneeri ei ymmärrä poliittisista realiteeteista eikä omien sanojensa vaikutuksista yhtään mitään. Kansa puolestaan saa nyt varmasti sitä mitä on tilannut: Donald Trumpin todellisen antipodin, ja mielenkiintoista on, miten maamme makaa, kun hallitus jättää työnsä. Eiköhän tuossa kaulimen huidonnassa ala jo vakaumuksellisimmankin duunaridemarin parrasta paukkua jotain muuta kuin puolueideologista jargonia ”arvopohjasta”.


Huolet pois ja kohti next steppiä

Pohjalle on sekä Keskustalla että Sdp:llä vielä monta prosenttiyksikköä matkaa, ja kumpikin puolue saattaa puhkaista 10 prosentin kannatusrajan, tosin se tapahtuu matkalla alaspäin.

Sanoisin kuitenkin Sanna Marinille, että ”ota vihjeestä vaari”. Sanonta tarkoittaa, että ’ota vihje todesta’, sillä sana ”vaari” nojaa mutkan kautta saksan kielen sanaan ”wahrheit”, joka merkitsee ’totuutta’. Toisen teorian mukaan sana tulee ruotsin kielen sanasta ”var” tai ”vara”, jotka merkitsevät ’huolta’ tai ’huolenpitoa’. Ruotsin kieleen tuo sana on tullut saksan kielen ’varomista’ tarkoittavasta sanasta ”wahren”, jolla puolestaan on yhteys sanaan ”wahrheit”, totuus.

Suomen kielen ’isoisää’ tarkoittava sana ”vaari” taas tulee ruotsin sanasta ”far”, ’isä’, joten vaarilla ei ole suoraa yhteyttä wahrheitiin. Etymolgiaan en ota enempää kantaa. Mutta kuinka onkin aina niin, että vanha mies ja totuus liittyvät todellisuudessa yhteen? Iäkkään mieshenkilön voidaan odottaa sanovan jotakin, mikä on totta tai ainakin jotain, mikä on syytä ottaa todesta, eli vakavasti.

Ja vakaviahan me vanhat miehet olemme, ja aina vakavammaksi vetää. Minua ei naurata enää kyllä yhtään, vaikka Sanna Marin onkin meidän perussuomalaisten paras vaalityöntekijämme. Piis pliis.

8. joulukuuta 2019

Sätkynukkehallitus, marionettiministerit


Sanna Marin oli ”mannaa Sarin”, kun demarien puoluevaltuusto valitsi pääministeriehdokkaakseen 34-vuotiaan nuoren neidon. Aivan varmaa asioiden kulku ei kuitenkaan ole, sillä hallituksen nimittää tasavallan presidentti, ei sosiaalidemokraattinen puolue.

Tilanne on samanlainen kuin Puolustusvoimien komentajaksi nimitettäisiin Kadettikoulusta putkahtanut luutnantti. Kaikki sanoisivat, että nyt on ”poika” päällikkönä. Mutta kun päällepäsmäriksi määrätään puolueen sisäisellä valintaruletilla uunituore nainen, media ei antaudu räksyttämään siitä, että nyt on tyttönen upotettu korkkareihin, jotka ovat hänelle liian isot.

Asia on vakava. Se koskee sekä perustuslakia että puolueiden sisäisiä sääntöjä. Nykyisen järjestelmän mukaan pääministeriksi päätyy lähes automaattisesti vaalit voittaneen puolueen puheenjohtaja. Varapuheenjohtajiksi jollakin järjestötoiminnalla ylenneet seuraavat hänen kannassaan. Tällä tavoin puolueet pääsevät sumplimaan pääministereiksi omia järjestöjyriään.

Hallitukset horjuvat Suomessa osittain tämän järjestelmän vuoksi. Kun demariklikki kampesi Anneli Jäätteenmäen (kesk.) pois paikaltaan hänen etuajassa tapahtuneen tietojen tavoittelunsa vuoksi (Kepuhan oli ollut oppositiossa pitkään eikä ulkoasianministeriön demarivirkamiehistä saanut mitään irti), valtaan nousi ”sattumapääministerinä” tunnettu Matti Vanhanen. Kun hän puolestaan joutui eroamaan Kehittyvien maakuntien Suomen ja omien lautakasojensa ympärille kehittyneen jupakan vuoksi, uuden pääministerin valinta tapahtui Keskustan puoluekokouksessa.

Kun Jyrki Katainen (kok.) putosi palliltaan taitamattomuutensa vuoksi ja tilalle nostettiin Alexander Stubb, tämäkin tapahtui puoluekokouksessa. Se oli siistiä mutta kansanvallan vastaista, sillä tällä tavoin pääministeristä päätettiin kesken vaalikauden puolueen sisäisesti, eikä asiaa ratkaistu vaaleissa. Stubb puolestaan pudotettiin (jälleen) puoluekokouksessa. Heille kaikille on heitetty pelastusrengas EU:sta. Kun Katainen naarattiin vihdoin Sitraan, hänen Kreikka-vakuuksia jaellut rahaministerinsä Jutta Urpilainen (sd.) puolestaan lähetettiin Afrikka-komissaariksi Euroopan unionin komissioon.

EU-komissaarejakaan ei valita missään vaaleissa, vaan heidät junaillaan paikoilleen salongeissa ja katakombeissa. Suomen tilanne on nykyisin samanlainen. Ministereistä päätetään korporaatioissa ja kulisseissa.

Puoluekokouksille (ja tässä tapauksessa puoluevaltuustolle) on siirtynyt liikaa valtaa, kun päätetään pääministereistä ja hallituksen kokoonpanoista.

Nyt Sdp:n puoluevaltuusto valitsi Suomelle pääministerin, jolta puuttuvat kaikki johtavalta poliitikolta vaadittavat ominaisuudet: kokemus johtamisesta, kirjallinen tuotanto, teoreettiset ja käsitteelliset välineet yhteiskunnallisten kokonaisuuksien hallitsemiseen, korkeimmat akateemiset tutkinnot ja näytöt kyvystä vetää poliittista linjaa.

Sitten he kaatuvat ”setäkuiskaajiksi” haukuttujen asiantuntijoiden tai kokeneempien poliitikkojen käsiin. Poliitikkojen riippuvuus puolestaan siirtää valtaa kanslioihin, kujille ja käytäville. Tämä vähentää hallinnon läpinäkyvyyttä ja johtaa byrokratisoitumiseen, tuttuun demarityyliin. Poliitikot menettävät kansan luottamuksen, ja vastuu katoaa virastoihin, mistä Pekka Haaviston (vihr.) tapaus antaa loistavan esimerkin. Tuloksena on sätkynukkehallitus, jossa kulissien taustavaikuttajat vetelevät naruista, ja media varoittelee sanomasta heitä nukkehallitsijoiksi.

Kyseessä on kuitenkin kylmä totuus asioiden tilasta. Tuoreet ministerit ovat heille annetun ja opetetun informaation varassa. Ja miten muuten voisi ollakaan? Siksi setämiesten syyttely on turhaa. Supervisoreita voisi päinvastoin kiittää siitä, että heitäkin vielä on ja että he alentuvat moista leikkiä leikkimään.

Oppipojat ja -tytöt puolestaan lukevat asioitaan papereista, jotka muut ovat kirjoittaneet, kuten Katri Kulmuni (kesk). Heistä ei tule menneiden aikojen ministerien kaltaisia, jotka kirjoittivat puheensa itse tai puhuivat suoraan päästään.

Sdp ja puoluetta tukeva lehdistö koettanevat kalastella nuorella Marinilla nuorten äänestäjien kannatusta. Siihen onkin syytä, sillä Sdp kärsii gerontokratiasta, ja jäsenkunta on kuusikymppistä. Ilta-Sanomat ja Helsingin Sanomat mainostivat ahkerasti Marinin nuoruutta ja kaivoivat esiin muutamia tutkija-arvioita, joiden mukaan puolue kosiskelee nimenomaan nuoria. Tällainen asiantuntijamielipide on mahdollinen vain sen tausta-ajatuksen varassa, että nuoret äänestävät nuoria ja ovat vedätettävissä. Oletukselta puuttuu kuitenkin näyttö, ja yleisölle välittyy vaikutelma pelin politiikasta.

Marin myös helpottanee opposition työtä. Hänen vakiopuolustuksekseen tulee todennäköisesti muotoutumaan naiseuden ja nuoruuden teflonkilpi.

Harmillista nuoren Marinin kannalta on, että hänellä ei ole muuta mahdollisuutta jatkaa uraansa pääministeriyden jälkeen kuin tulla alaspäin, ehkä kadota Euroopan unioniin, kuten vuosikymmenten takainen nuori ministeri Sirpa Pietikäinen (kok.) ja moni muu politiikan sammunut saunalyhty.

Marinin korvaaminen puolestaan on helppoa, sillä Maria Guzeninoista, Jaana Pelkosista, Li Anderssoneista, Sanni Grahn-Laasosista, Emma Kareista, Eveliina Heinäluomista, Hanna Huumosista ja Maria Ohisaloista ei tule loppua, vaan heitä istuu Suomen lukioissa noin 2/3 oppilasmääristä.

Nykyisen kaltainen roolipeli ei ole eduksi sen enempää heppatyttöhallituksen ministereille kuin heidän kaitsijoilleenkaan. Ministerit hukkuvat kenkiinsä, ja nestorit kiristelevät hampaitaan ohjatessaan koulutettaviaan.

Totuus on, että maata johtamaan pitäisi laittaa ykkösketjun pelaajat, eli kokeneimmat, pätevimmät ja ansioituneimmat, sillä ministerinposti ei ole harjoittelupaikka.

Millä mielellä sinä nousisit Brysselin-koneeseen, jos tietäisit, että kyseessä on koulutuslento ja kapteenit katselevat menoa kentältä?

7. joulukuuta 2019

Monikulttuurieliitti ja vanhojen tanssit


Itsenäisyyspäivän paraatia televisiosta katsellessani minulle tuli mieleen, että kenraalit käyvät sotia, joita ei ole oikeasti olemassa edes tulevaisuudessa. Jo Sokrates sanoi, että missään ei ole myöhästyminen niin pahasta kuin sodassa, sillä silloin sota jää käymättä.

Puolustuspolitiikkaa näyttää vaivaavan change blindness, muutossokeus. Strategit eivät ymmärrä, missä se sota oikeasti nyt käydään, toisin sanoen valtakuntien rajoilla, joiden yli tulvii pakolaisvirtoja. Panssarivaunujen peltien vahvistelu ei auta, kun vieraat kansakunnat virtaavat Euroopaan kansainvälisiä sopimuksia hyväkseen käyttäen. Pysäyttäminen kuuluisi poliitikoille, mutta vallassa jatkavat punavihreät tai huvitteluliberaalit hallitukset.

Samanaikaisesti televisiossa näytettiin kulahtanutta Tuntematonta sotilasta, jonka arvo on sen arkistofilmimäisyydessä, niin kuin Ylen arvo muutenkin.

Ylen Linnan juhlia hajamielisesti katsellessani panin merkille, että tasavallan presidentti viihtyi ja vietti pitkiä aikoja sotaveteraanien parissa. Kunnia sotaveteraaneille, mutta kunnioituksen ei pitäisi estää keskittymistä nykyiseen politiikkaan, jolla tulevaisuuden uhkakuvat pitäisi välttää. Olisi varottava kansallista hajaannusta, jota maahanmuutto edistää.

Yleisradion haastattelija kaivoi kutsuvieraiden seasta esiin muun muassa Journalisti-lehden päätoimittajan Maria Petterssonin, joka toimittajakuntaa marttyyrisoiden oli pukeutunut hirttoköyteen, sekä sotatieteilijä Saara Jantusen ja kysyi heiltä, mistä tuntee valeuutisen.

Vastineena verovaroille kansalaiset saivat taas truuttauksen Ylen aivopesua, jolla ihmisiä taivutellaan ajattelemaan, että mikrofonin varressa oleva kysyjä itse ei ainakaan ole propagandan, manipulaation eikä indoktrinaation harjoittaja.

Mielestäni on kansalaisten pilkkaa lavastaa sosiaalisessa mediassa esiintyvät kansalaispuheenvuorot valejournalistiikaksi, vihapuheeksi tai joksikin muuksi demokratian uhaksi meidän suomalaisten omana kansallispäivänämme.

Pettersson antautui kuluttajavalistamaan kansalaisia kuin lapsia tähdentämällä, että valeuutisen esittäjä on usein vailla nimeä (siis anonyymi kuten päivälehtien pääkirjoituksia laativat toimittajat?), juttu on ”epäilyttävällä sivustolla” tai se ”vetoaa tunteisiin”.

Vaikuttaa kuin Pettersson olisi oppinut jotakin minulta, kun sanoin dosentti Arto Luukkasen TV-haastattelussa, että valtamedia itse vakuuttelee järkiperäisyyttään mutta vetoaa tunteisiin erityisesti maahanmuuttopoliittisessa retoriikassaan ja ilmastopoliittisessa shokkiuutisoinnissaan (aiheesta myös täällä).

Näkemys tunteiden esilläpidosta mediassa koetettiin kuitenkin kääntää Petterssonin suussa nurin väittämällä, että vaihtoehtomedia vetoaa tunteisiin. Todellisuudessa vaihtoehtomedia on tuonut esille nimenomaan faktaa ja valtavirtamedian valheita, ja siksi sitä seurataankin. Jos vaihtoehtomedia olisi valtamediaa valheellisempi, se kuolisi heti pois. Mutta vaihtoehtoinen media on olemassa juuri siksi, että se hyödyntää järkiperäistä argumentaatiota ja tuo esille sen, mitä valtavirtamedia ei kerro.

Kun mikrofoni työnnettiin sitten Jantuselle ja kysyttiin, eivätkö tunteet kuulu kaikkeen elämään, Jantunen virkkoi vastaukseksi hyväksyvää hyrinää.

Oikea vastaus olisi ollut: tunteet kuuluvat ihmiselämään, mutta niiden pohjalta ei pidä johtaa maahanmuuttopolitiikkaa, ilmastopolitiikkaa eikä etenkään taloutta, niin kuin vihervasemmistolainen hallitus tekee.

Ylen lähetyksessä annettiin poseerausaikaa myös iranilaistaustaiselle bahai-edustajalle, Aram Aflatunille, joka on saanut ”tuottamaansa” Gutsy Go -hankkeeseen 1,5 miljoonan euron rahoituksen! Lähes miljoona euroa samasta lähteestä saaneen vihapuheenvastaisen Someturva-hankkeen mädännäisyyden osoitin jo täällä.

Pahinta ei ole se, että rahaa roiskitaan kyseisenlaisiin propagandaprojekteihin, joiden tehtävänä on jotain niin kliseemäistä kuin ”ehkäistä nuorison syrjäytymistä”. Perverssiä on, että sana ”nuoriso” on alettu mieltää Suomessa samaksi asiaksi kuin ”maahanmuuttaja”. Tälle on tietysti surulliset demografiset syynsä.

Syy on myös assosiaatiossa. Kun nuorisosta puhutaan julkisessa sanassa usein ”nuoriso-ongelman” yhteydessä, ja kun nuorison ongelmia näyttää esiintyvän usein maahanmuuttajataustaisilla, on nuoriso ja maahanmuuttajius alettu nähdä samassa kuvassa niin, että nuori = maahanmuuttaja.

Se, että ”nuorison syrjäytymisen” ehkäisijäksi nimitetään maahanmuuttajataustainen, ilmentää ongelman sisältä päin tapahtuvaa tutkimuspositiota, jonka oikeutus ei ole kovin hyvä. Aflatunilla ei ole myöskään mitään koulutuksellista pätevyyttä kyseiseen tehtävään.

Näin syntyy vain tarkoitushakuista tendenssitoimintaa, mikä on tietenkin myönnettynä jo projektin ideologiseksi tueksi esitetyn Agenda 2030 -hankkeen nimessä. Tämän identiteettipoliittisen lähetystyön opetus Suomen kansalaisille on, että syrjäytymistä esiintyy nimenomaan maahanmuuttajien omissa viiteryhmissä eikä ilmiön pois taikominen onnistu kippaamalla rahaa asiaa koskevaan selvittelyyn, sillä tulos on jo nähty. Hanke edistää vain rahan saajien omaa rikastumista. Julkisista varoista se pitäisi lopettaa.

Omalla hunajaisella tavallaan Aflatuni nyöritti projektiinsa mukaan myös e-urheilija Joona Sotalan tarjoamalla hänelle kädenpuristusta TV-katsojien velvoittavien silmien edessä. Olisin itse vihjannut näin kositulle nuorelle miehelle, että kenenkään ei pidä suostua tässä maassa yhtään mihinkään ilman, että on nähty, mitä sopimuspaperissa lukee.

Sitten nähtiin vanhojen tanssit. Yle esitti aivan liikaa linnaan palkattua heikkotasoista beatboxing-bändiä nimeltä Club for Five, jonka nimi sisälsi ehkä tahattoman mutta joka tapauksessa ironiseksi muuttuneen viittauksen hallituksen kokoonpanoon. Aika toisenlaista oli meno siellä kuin kanademaridisko DTM:ssä, jossa ei kuulemma kyseisenä perjantaina nähty ainakaan kansanedustaja Ilmari Nurmista (sd.) saati Sebastian Tynkkystä (ps.).

Makaaberissa tilassa makaa Suomi. Juhlintaan kristallikruunujen alla ei olisi mitään syytä maassa, jonka hallitus on kaatunut palatsivallankumoukseen vailla avointa ja kansanvaltaista käsittelyä eduskunnan luottamusäänestyksessä.

Välikysymyskeskustelu ja -äänestys ovat mielestäni ainoa kansanvaltainen tapa kaataa hallitus. Sen ainoa hyväksyttävä tarkoitus puolestaan on vaihtaa sekä hallitus että hallituksen ohjelma. Näytös jäi nyt pelkäksi Keskustan kiskaisuksi hätäkatkaisimesta, josta sähköt tosin kytkettiin takaisin Antti Rinteeseen ennen hänen vaipumistaan koomaan.
 
Näytös jäi sekä Kepulle, demareille että koko viiden puolueen hallitukselle kokonaishaitalliseksi, sillä epäluottamukseen kaadettu Rinne valittiin tuota pikaa hallitustunnustelijaksi vanhan vaalituloksen pohjalta tuossa edelleen mukasuurimmassa puoluessa SDP:ssä, ja Kepu ilmoitti suostuvansa jatkamaan samalla pohjalla ja ohjelmalla. Vihreät ja RKP sitä suorastaan pyysivät.

Kyse oli sinänsä sympaattisen mutta vallasta herpaantuneen ja otteensa menettäneen entisen järjestöliiderin teurastuksesta, jota seurannee yritys nostaa tilalle joku nörtti soijapoika tai vaalien kannatusmagneetiksi lavastettava tyttönen, ja Rinne hakee setäkuiskaajan roolia. Kun Rinne on puolueensa puheenjohtajana lisäksi tyrkyllä eduskunnan varapuhemieheksi, siinä on perustuslain 34 § koetuksella.

6. joulukuuta 2019

Itsenäisyys ja maahanmuutto


Otsikkonani on itsenäisyys ja maahanmuutto, sillä käsittelen molempia. Näiden ilmiöiden ajauduttua yhteiskunnassa ristiriitoihin asettuu peruskysymys sinänsä muotoon: itsenäisyys vai maahanmuutto?

EU-jäsenyyden aikana, osittain siitä riippumatta ja osittain siitä johtuen, on yleistynyt näkemys, että oikeus muuttaa Suomeen olisi subjektiivinen oikeus, eli oikeus, johon kenellä tahansa olisi oikeus. EU:n sisäpuolella tämä näkemys on johdeltu Schengenin sopimuksesta, johon Suomi on sitoutunut. Vuonna 2000 solmitun Amsterdamin sopimuksen jälkeen uudet jäsenmaat eivät ole voineet liittyä Euroopan unioniin hyväksymättä vapaan liikkuvuuden sopimusta.

Vapaakauppa ei edellyttäisi väestöjen eikä työvoiman vellomista maasta toiseen, oikeutta muuttaa toiseen maahan pysyvästi asumaan eikä myöskään yhteistä valuuttaa tai rahapolitiikkaa, joka puolestaan on julkisen talouden rahoituskriisin juurisyy ja sellaisena yksi EU:n pysyvistä valuvioista.

Väestöjen liikkumista pidetään EU:n sisäpuolella nyt jonkinlaisena itsestäänselvyytenä, vaikka se on mullistanut työ- ja koulutusmarkkinat kansallisvaltioissa. Liian monia asioita on alettu pitää EU:ssa vaarallisen itsestäänselvinä, kun taas monia sääntöjä, joista olisi jäsenmaille ja etenkin Suomelle hyötyä, laiminlyödään tai ylenkatsotaan.

Rikottuja ovat no bail out -säädös ja Dublin II -asetus, eikä EU:n ulkorajaa ole saatu pitämään. EU maksaa useiden miljardien vuosilunnaita Turkille, joka pitää EU:ta pihdeissään pakolaistulvalla uhaten. Tämä on seuraus epäisänmaallisen politiikan harjoittamisesta EU:n suurimmissa jäsenmaissa, Ranskassa ja Saksassa. Britannia jo sanoikin moiselle good bye.

Väestöjen virtaaminen ja vyöryminen rajojen yli on ollut kulttuurien ja kansakuntien tuho kautta historian. Hyvinvoinnin aikakauden hurmoksessa Eurooppaa ovat nyt päässeet hallitsemaan poliittisen vihervasemmiston ja huvitteluliberaalin porvariston kellokkaat, joiden vetämä politikointi on johtanut Euroopan valtiot ja kansakunnat kuilun partaalle sekä taloudellisessa, kulttuurisessa että turvallisuuspoliittisessa merkityksessä.

Eurooppaan tunkeutuu jatkuvasti vieraita kansakuntia Afrikasta ja Lähi-idästä kansainvälisiä asiakirjoja, kuten YK:n pakolaissopimusta, hyväkseen käyttäen, vaikka niitä ei ole laadittu järjestelmällisiä väestöjensiirtoja varten. Systemaattista muuttoliikettä varten muutamat epäisänmaalliset poliitikot puolestaan laativat niin sanotun GCM-sopimuksen, jonka tarkoitus on institutionalisoida pakolais- ja turvapaikkapolitiikan verukkeella harjoitettu elintasosiirtolaisuus järjestelmälliseksi ja pysyväksi.

Näin tehdään, vaikka yhdeltäkään kansakunnalta ei ole kysytty siihen lupaa demokraattisessa prosessissa, eikä kukaan ole siihen myöskään lupaa antanut sen enempää paikallisissa parlamenteissa kuin kansanäänestyksissäkään. Tämä on aitoa sosialismia, jossa vihervasemmiston moraaliposeeraajat maksavat oman hyvesignalointinsa ja kulttuurieliittiin pyrkimisensä veronmaksajien aarrekammiosta.

Se, että vihervasemmistolaiset eivät tunnista eivätkä tunnusta kansallista itsemääräämisoikeutta, valtiollista suvereniteettia sekä poliittisen vallan perillisyyttä, on suora seuraus siitä, että heidän kätensä ovat aina olleet kiinni toisten ihmisten omaisuudessa, jonka he haluavat ryöstää oikeilta haltijoilta pois. Tämä merkitsee, että puliveivaava ja kepulikonsteja käyttävä vihervasemmisto on vapaan yhteiskunnan ja filosofian ikuinen vihollinen.

He ovat saaneet sosialisointiin apua vierailta kansakunnilta, mikä on internatsismia selkeimmillään. Kun Eurooppaan tunkeutuneet vieraat kansakunnat ovat laskeneet jalkansa EU:n maaperälle, ne ovat aloittaneet sosiaaliturvalla shoppailemisen ja levittäytyvät röyhkeästi maasta toiseen sosiaaliturvan tasoa kilpailuttaen ja kantaväestöjen suvaitsevaisuutta kärsivällisyttä koetellen. Ne hyödyntävät myös EU-maiden kesken syntynyttä eripuraa ja EU-maiden tarvetta tasata tänne luvatta ja kutsutta tulleen ”rikkauden” muodostamaa painetta.

Ongelman purkua siirtämällä se naapurimaiden kiusaksi sanottiin aiemmin ”taakanjaoksi”, nykyisin ”Euroopan siirtolaisjärjestelyksi” ja ”pakotetuksi solidaarisuudeksi” täysin huomaamatta, että pakottaminen ei koskaan ole solidaarista eikä varsinkaan demokraattista, siis kansanvaltaa ja itsenäisiä valtioita sekä niiden kansakuntia kunnioittavaa.

Sitten kun nämä maahan tunkeutuneet eivät ole saaneetkaan haluamaansa palvelua ja heitä on vastustettu sekä toivottu heidän palaamista kotikonnuilleen, he ovat kehdanneet valittaa ”rasismista” ikään kuin kansakunnilla ei olisi oikeutta itse päättää, keitä ulkopuolisia he sietävät tonteillaan vai sietävätkö ketään.

Väite ”rasismista” on puolestaan järjetön, sillä juuri kukaan kantasuomalainen ei tunne sisäsyntyistä ulkomaalaisvastaisuutta eikä muukalaiskammoa. Kun maahanmuuttoa vastustetaan, siihen on syy vakavissa etu-, arvo- ja kulttuurikonflikteissa, jotka johtuvat maahanmuutosta itsestään eivätkä mistään kansankiihottajien taikasanoista.

Talonpoikaisessa ajattelussa katsottiin, että isännällä on oikeus heittää kutsumattomat vieraat ja tunkeutujat ulos mailtaan ja talostaan, ja jos niin ei tee, on huono isäntä. Suomi on maa, jolla ei ole monien muiden EU-maiden tapaan ollut isäntää pitkään aikaan, mutta toivottavasti sellainenkin vielä saadaan, mukaan lukien toimintakykyinen esikunta.

Itävaltalais-japanilaisen kreivin ja vapaamuurarin Richard Coudenhove-Kalergin idealistista utopiaa rakennettaessa ja beethovenilaisen harmonian havinaa kuunnellessa on lähes kaikissa EU:n jäsenmaissa unohdettu kansallismielisen filosofian keskeiset opinkappaleet. Ne ovat myös suomalaisen hegeliläis-snellmanilaisen kansallismielisyyden lähtökohtia, ja siksi laitan ne tähän.


1) Valtiollinen suverenteetti

Valtio syntyy silloin, kun tietty kansa käyttää tietyllä alueella poliittista valtaa. Kaiken lähtökohtana on kansa etnografisessa merkityksessä. Kun kansa järjestäytyy kansakunnaksi, syntyy sosiaalinen yhteiskuntamuodoste. Tämän sosiaalisesti jäsentyneen yhteiskunnan organisoituessa edelleen poliittisesti syntyy kansallisvaltio, joka voi myöntää kansalaisuuksia, eli luovuttaa jäsenilleen kansalaisen aseman virallis-formaalisti.

Kun kansa, kansakunta, kansalaisuus, yhteiskunta ja kansallisvaltio ovat ekvivalentissa suhteessa, eli kansojen ja valtioiden rajat vastaavat toisiaan, yhteiskunnallinen tehokkuus on huipussaan ja arvo-, intressi-, kieli- sekä kulttuurikonfliktien määrä minimissään. Näin voi syntyä hyvinvointivaltioita. Niiden väliset rajat puolestaan luovat rauhaa torjuen konfliktit rajoilla ja estäessään niiden leviämistä keskelle kansalaisyhteiskuntia.

Hegeliläis-snellmanilainen valtion rakentuminen on seuraava: kansan etninen jäsentyminen johtaa sosiaaliseen muodostelmaan eli kansakuntaan ja yhteiskuntaan sekä poliittiseen ja juridiseen organisoitumiseen valtioksi, joka on valtiofilosofisen Järjen kirkkain ja korkein ilmentymä.

Valtiollisen suverenteetin juuret johdellaan suoraan kansan etnografisesta ja etnisestä olemassaolosta, ja siksi sillä on sekä omaan eksistenssiinsä että biodiversiteettiin ja taksonimiseen järjestymiseen pohjautuva perusta. Valtiollinen suvereniteetti tarkoittaa kansakunnan yksinomaista oikeutta käyttää alueellaan rajoittamatonta valtaa. Sen eräänä ilmauksena pidetään itsenäistä ulkopolitiikkaa, eli kykyä päättää suhtautumisestaan muihin kansakuntiin ja valtioihin sekä toimia sen mukaisesti. Tämä on EU-jäsenyyden aikana täysin unohdettu ja laiminlyöty.


2) Kansallinen itsemääräämisoikeus

Koska valtiot ovat syntyneet kunkin kansakunnan omatoimisuuteen perustuvan luonnonoikeudellisen itsejärjestymisen pohjalta, niiden oikeusperustus on niissä itsessään, eikä niiden ulkopuolella. Tavallaan jokainen itsenäinen valtio on alkujaan kapinahanke, niin myös Suomi.

Kansallinen itsemäärämisoikeus on johtanut kansainvälisessä oikeudessa niin sanottuun perustattomuuden ongelmaan, sillä suvereenien kansakuntien ja kansallisvaltioiden yläpuolelle ei voida eikä pidä ajatella mitään ylempää eikä korkeampaa määräävää elintä. Tämä nimittäin kumoasi sekä valtioillisen suvereniteetin että kansallisen itsemäärämisoikeuden idean.

Sitä puolestaan ovat yrittäneet sekä YK että EU, mutta laihoin tuloksin, eikä kumpikaan nauti voimallisten kansakuntien arvostusta. Toinen on paperitiikeri ja toinen krokotiili, jonka kuori on muovia. Kansakuntien vaelluksia lietsovan tyhmyyden vuoksi ollaankin jälleen siirtymässä takaisin reaalipolitiikkaan, joka tunnustaa voimankäytön politiikan modus operandiksi. Tämä tapahtuu kuitenkin vain kaaoksen välttämiseksi ja pahimpien seurausten torjumiseksi.

Pakotettu integraatio on johtamassa pakokauhunomaiseen disintegraatioon valtioliitoissa, kuten EU:ssa, Kanadassa ja jopa Yhdysvalloissa. Pakotettu monikulttuuri-ideologia on johtamassa myös eripuraan ja kansallisvaltioiden hajoamiseen niin Espanjassa kuin Suomessakin, jossa alueellinen eriarvoisuus kasvaa maahanmuuttajien ottaessa haltuunsa asuinalueita ja kansainvälisten sijoittajien valloittaessa taloyhtiöitä. Olennaista on vain, kenen puolelle kansalliset armeijat asettuvat, kun sisällissodat kansallisvaltioissa alkavat.

Kansainvälisten sopimusten ja kansallisen lainsäädännön konflikoituminen on ongelma, jota käsittelin täällä, täällä, täällä ja täällä sekä eräs ilmeisen asiantunteva juristi täällä. Ristiriidat herättävät kysymyksen, joka on kaiken yläpuolella. Se on: muodostammeko enää itsenäisen ja suvereenin valtion vai olemmeko ihmisoikeusortodoksien panttivankeja? Perustuslakivaliokunnan käyttämän kolmen tietäjän ohjauksessa Suomen itsenäisyys on sulatettu huomaamatta pois.


3) Poliittisen vallan perillisyys

Poliittisen vallan perillisyys tarkoittaa sitä, että oikeus käyttää kansallisvaltioissa poliittista valtaa kuuluu sen syntyperäisille kansalaisille ja heidän jälkeläisilleen, ei muille. Tämä periaate on yksi pahimmin laiminlyötyjä nykyisin.

On käsittämätöntä, että vieraat kansat ja kansakunnat pitävät omana oikeuteenaan siirtyä asumaan kansallisvaltioihimme ja pesiytyä niihin kantaväestön ja syntyperäisten kansalaisten voimatta vastustaa. Jos vastustusta esiintyy, viranomaisvalta, julkinen valta ja oikeuslaitos nostavat aseensa ja syytösten keihäänsä omia kansalaisia vastaan!

Tämä häpeällinen, nujertamiseen, ylimielisyyteen ja tuulesta turvoksissa olevaan pöhöttyneisyyteen perustuva viranomaishulluus on seuraus julkisen vallan liittoutumisesta EU:n valtarakenteiden kanssa. Juuri siksi kyseisestä samppanjasosialistien ja kaviaarikapitalistien konspiraatiosta käytetäänkin varovaisen hienovaraista nimitystä ”eliitti”, vaikka kyseessä on EU:n salongeissa ja neuvosmiesten hoveissa henkisesti bastardisoitu sekvenssi dekadenttia rappioporukkaa, jonka tunnuspiirre on sosiaalinen, moraalinen ja taloudellinen korruptio. Samanaikaisesti suomalaiset ihmiset joutuvat onkimaan jäsenmaksuina pulittamansa verovarat sentti kerrallaan takaisin EU:n katakombeista kuin rikkinäisestä pajatsosta.

Poliittisen vallan perillisyyden ja fylogeneettisyyden periaatteen rikkominen on johtanut siihen, että poliittista valtaa Suomessa käyttävät muut kuin suomalaiset itse. Eduskunta on laitettu EU-lainsäädännön kaulapantaan, ja poliittisista edustajista on tehty pelkkiä koneiston voitelijoita, joiden tehtävänä on vain toteuttaa määräyksiä tehokkaasti kuin posti kuljettaa kirjeitä. Tämä selittää nykyisten valtavirtapoliitikkojen täydellisen filosofiattomuuden, kyvyttömyyden luoda kirjallista tuotantoa, vetää poliittista linjaa sekä osoittaa suuntaa ja poliittista johtajuutta. He ovat valtionhoitajapoliitikkoja vailla filosofiaa ja ymmärrystä.

Mikrotasolla, kuten kunnissa, poliittisen vallan perillisyyden rikkominen näkyy muun muassa siinä, että vastaanottokeskukset ovat kääntäneet pienten kuntien väestölliset voimasuhteet kumoon. Kun parintuhannen hengen kunnassa on pari tuhatta päätä sisällään pitelevä pakolaiskeskus ja kun kuntavaaleissa jokaisella kunnassa oleskelevalla on äänioikeus kansalaisuudestaan riippumatta, voivat nuo maahan tunkeutuneet kellauttaa paikallisten valtuustojen voimasuhteet nurin ja äänestää valtaan itsensä näköisen valtuuston.

Minä en osta mitään ulkomaalaisten firmoilta Suomessa, ellei ole pakko. Syön vain suomalaista ja Suomessa tuotettua ruokaa enkä toivota Suomeen ketään tervetulleeksi vaan tervemenneeksi. Heillä on oma maansa. Pysykööt siellä.

Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää itsenäisyytemme muistopäivää EU-maakunnassamme.


Lisälukemista täällä, täällä, täällä ja täällä.

5. joulukuuta 2019

Gallupeissa kullan kiiltoa – Perussuomalaisten kannatus ylitti Kepun ja Sdp:n yhteiskannatuksen


Ylen uutiset kertoivat viime syyskuussa, että Perussuomalaiset jatkaa suurimpana puolueena 19,8 prosentin kannatuksella. Kokoomus ja Sdp olivat tasoissa 17,3 prosentin kannatuksella, Vihreitä olisi äänestänyt 14,2 prosenttia ja Keskustaa 11,9 prosenttia. Mittaus oli tehty elokuun 26. ja syyskuun 22. päivän välisenä aikana.

Tänään julkaistu Ylen mielipidemittaus antaa Perussuomalaisten tulokseksi 24,3 prosentin kannatuksen ja Kokoomukselle 18,6 prosenttia. Vihreiden kannatus oli pudonnut 13,9 prosenttiin ja Sdp:n 13,2 prosenttiin. Keskustaa äänestäisi enää 10,6 prosenttia.

On huomattava, että mittaus tehtiin marraskuussa. Siinä eivät näy hallituskriisin aiheuttamat muutokset, joiden on hyvin vaikea olettaa ainakaan lisänneen hallituspuolueiden suosiota.

Perussuomalaisten kannatus on nyt puoli prosenttiyksikköä Kepun ja demarien yhteiskannatusta suurempi. Työväestön keskuudessa kannatuksemme on ennätyksellinen 39,7 % ja yrittäjien keskuudessa 30 %, joten olemme suurin yrittäjäpuolue. Myös muissa ryhmissä kannatuksemme on noussut.


Perussuomalaisten kannatusnousulle on selvät ansiot, syyt ja selitykset

Koska molemmat oppositiopuolueet ovat nousussa ja Perussuomalaiset suorastaan rakettimaisessa kiidossa, on väärin tulkita, kuten professori Vesa Vares Ilta-Sanomien jutussa, että Perussuomalaisten suosio heijastelisi pelkästään Jussi Halla-ahon (sinänsä onnistunutta) johtamistyyliä. Se olisi politiikan henkilöimistä.

Itse uskon, että Perussuomalaisten jyrkkä nousu ilmentää istuvan hallituksen ja hallituspuolueiden täydellistä onnistumista omissa tavoitteissaan, toisin sanoen niiden täydellistä epäonnistumista Suomen asioiden ja etujen hoitamisessa. Toiseksi Perussuomalaisten nousu kertoo siitä, että meillä on hyvä ohjelma, erinomaiset poliitikot ja sellainen poliittinen puoluelinja, jota suomalaiset tukevat. Sekä tietenkin puheenjohtaja, jonka ajatus on kirkas ja jota kuunnellaan ja joka kuuntelee muita. Lähtökohtaisesti me ajamme suomalaisten ja suomalaisen yhteiskunnan etuja.

Kannatuksemme kasvu kertoo, että suomalaiset vastustavat hallituksen harjoittamaa ja muun opposition tukemaa moraalitonta maahanmuuttopolitiikkaa ja posketonta ilmastopolitiikkaa, joiden hintalaput ovat paljastuneet kansalaisille. Konkreettisella tasolla suomalaisia harmittaa myös sosiaali- ja terveyspalvelujen rapautuminen, kun hallitus on maksanut vieraiden kansakuntien toimeentuloa ja heidän terveydenhuoltoaan suomalaisten verovaroilla ja suomalaisilta leikaten.

Polttoaineiden hintoja nostetaan, ja julkinen velka on ajettu jo tappiin. Hallitus on suunnittelemassa laittomasti maassa olevien kotouttamista ohjelmalla, jossa veronmaksajat laitetaan takaamaan heidän työpaikkansa 50–70 prosentin palkkatuella. Siten luodaan todelliset valtion kustantamat halpatyömarkkinat Suomeen samalla, kun suomalaisia pidetään työttöminä – ja tämäkin nettoveronmaksajien piikkiin.

Olisi mielenkiintoista tietää, millaisissa prosenteissa puolueiden kannatuslukemat liikkuisivat juuri nyt, hallituskriisin keskellä, kun punavihreän hallituksen ideologinen toimintakyvyttömyys on paljastunut ja hallitus on osoittanut sekoilunsa, muunnellut totuutensa, kaksinaismoralisminsa, taloudellisen tuhoisuutensa sekä pimityksensä. Joka tapauksessa gallupit kertovat sen, että Perussuomalaisia kevään 2019 vaaleissa äänestäneistä 91 prosenttia äänestäisi edelleenkin meitä, joten luottamuksemme on kohdallaan ja puolueuskollisuus korkealla tasolla. Koskaan aiemmin gallupeissa ei ole saatu näin korkeaa lukua, ja haluamme pitää siitä kiinni.


Hallitusteatterista

Ilta-Sanomien tämän jutun mukaan ”Rinteen aikomus jäädä kiinni vallankahvaan tyrmistyttää Sdp:n sisällä”.

Kun demarit esittivät hallitustunnustelijaksi Keskustan juuri ulos savustamaa Antti Rinnettä ja kun Keskustallakaan ei ollut Katri Kulmunin sanoin mitään sitä vastaan, että politiikan ulkokehälle juuri potkaistu ex-pääministeri alkaa muodostaa uutta hallitusta, ovat Kepu ja demarit tekemässä niin kummallista poliittista historiaa, että sitä arvioidessa kynäkin vääntyy solmuun. Ministereiksi pelkillä puolueansioilla päätyneillä broilereilla ei ole ilmeisesti aavistustakaan siitä, mitä he tekevät.

Kun syrjään sysätty Rinne puolestaan suosittelee seuraajakseen nuorta Sanna Marinia, ovat Kepu ja Sdp perustamassa maahamme nukketeatteria, jossa valtionjohtoon nimitetään lauma rippikoulusta hetki sitten päässeitä tyttösiä.

Ei siis ihme, että Ilta-Sanomat vertailee pääministerikandidaattien ylioppilastodistuksia kiinnittääkseen huomiota epäolennaiseen. Totuus: maata johtamaan ei pitäisi hyväksyä ketään sen enempää ylioppilaspohjalta kuin heikoilla akateemisilla tai kokemuksellisilla näytöilläkään. Valtion johdossa tarvittaisiin nyt vankkaa talousosaamista ja tiukkaa maahanmuuttolinjaa, joita ei varmasti löydy näiltä poliittisen teatterin plantuilta, joiden painoarvo on lumihiutaleen luokkaa.

Suuri osa heistä on politiikassa vain, koska politiikka on heille hyvä henkilökohtainen bisnes; ministerien ja heidän avustajiensa palkat kun eivät pieniä ole. Me perussuomalaiset kyllä naureskellen heidän sekoilunsa kestämme, mutta Suomi ja maamme valtiontalous eivät sitä kestä.

Moraalisen karisman tavoittelu ei kannata kepulaisille eikä demareille ainakaan kansalaisten kukkaroa kuluttamalla, sillä kukaan ei voi voittaa Vihreitä eikä Vasemmistoliittoa niiden ilmastohysteriassa eikä niiden halussa levitellä suomalaisten ihmisten rahoja taivaan tuuliin. Tällaiset hallituskriisit tulevat maallemme vielä erittäin kalliiksi, ja nyt jos koskaan pitäisi hallituksen poseerata pohtien Suomi-kuvaa ja poliittista uskottavuuttamme: mitä meistä ajatellaan ulkomailla, jos maatamme johtaa Spice Girls?

Pääministeristä päättää nyt demarien puoluevaltuusto, jossa Sirpat ja Sarit ratkaisevat asian. Tulee ikävä aikaa, jolloin tasavallan presidentti valitsi hallituksen muodostajan. Tämä toimii tietenkin vain, kun presidenttinä on tolkun mies. Tolkun miestä etsittäessä on puolestaan tärkeää, että se, joka päättää miehen tolkullisuudesta, on itse tolkuissaan.


Aiempia kirjoituksiani hallituskriisistä

Peurat ajovaloissa – Mitä hyötyä hallitusteatterista on kansalaisille?
Punavihreä hallitus avasi Bismarckinsa pohjaluukut

4. joulukuuta 2019

Peurat ajovaloissa – Mitä hyötyä hallitusteatterista on kansalaisille?


Peruslähtökohta on nyt seuraava. Hoippuvien hallitusten aikakauteen siirtyminen ei johdu pelkästä ministereitä koskevasta tyytymättömyydestä, vaan se ilmentää syvää ideologista juopaa hallituspuolueiden välillä.

On epä-älyllistä ja yksinkertaistavaa typistää Antti Rinteen ero pelkäksi henkilöä koskevaksi epäluottamukseksi, kuten Katri Kulmuni teki A-studiossa eilen illalla. Ministerien epäluottamukseksi kanavoituneen konfliktin kautta yritetään vain peitellä sitä, että Keskustalla on (1) suuri ideologinen erimielisyys Sdp:n kanssa, ja (2) hallituksessa pysyttelevällä Keskustan johdolla on sukset ristissä sen oman kenttäväen kanssa.

Sirpa Paateron heittäminen metron alle ja Antti Rinteen savustaminen ulos hallituksesta ovat alkeellisia keinoja peitellä, kieltää ja työntää loitommaksi sitä ilmeistä seikkaa, että Keskusta ja sosialistit eivät voi saada kasaan toimivaa hallitusta. Syy: aatteellinen erimielisyys.

Keskeinen kysymys siis on: Mitä kansalaiset hyötyvät yhden miehen teurastuksesta ja miksi uusi hallitus olisi edellistä parempi? Eilisestä A-studiosta jäi käteen Kulmunin hassunkurinen toteamus, että Keskusta on täysin tyytyväinen hallituspohjaan ja -ohjelmaan, jolloin vika olisi ollut vain Antti Rinteessä.

Sellainen, joka personifioi politiikan noin yksiviivaisesti pelkäksi henkilökohtaiseksi kiistaksi, ei ole ymmärtänyt politiikan olemuksesta mitään.

Jokainen voi lukea lehdistä, että Keskustan kenttäväki on tyytymätön nimenomaan hallituksen kokoonpanoon, hallituspohjaan ja hallituksen linjaan, joka uhkaa omakotitaloissa asuvien öljylämmityksiä, lisää maaseudulla tarvittavan yksityisautoilun kustannuksia ja vaikeuttaa maatalouselinkeinoa aina vain kiristyvillä ympäristömääräyksillään.

Kyse ei ole ”vain maahanmuutosta tai ilmastopolitiikasta”, sillä näiden politiikan alueiden kautta tehdään montaa muutakin politiikkaa: talouspolitiikkaa, teollisuuspolitiikkaa, väestöpolitiikkaa, koulutuspolitiikkaa, kulttuuripolitiikkaa ja niin edelleen.

Yksittäisten ministerien vaihtaminen ei siis auta yhtään mitään, jos ohjelma ja hallituspohja pysyvät nykyisellään. Suomen tilanne vain pahenee. Ja pahenee myös Kepun tilanne, sillä puolue on kaulaansa myöten lietteessä ollessaan vasemmiston apupuolue. Puolueen ainoa keino tavoitella valtaa nykyhallituksessa on eroamisella uhkaaminen ja hallituksen kaataminen, joten Kepu on demareillekin kurja kumppani.

Tilanne uusiutuu, sillä valuvikaa ei korjata.


Tunkio ei tonkimalla parane

Helsingin yliopistosta Ylen uutisiin (ja samalla aikuisten maailmaan) kutsuttu professori Hanna Wass puolusteli pääministerin pallia tavoittelevaa Sanna Marinia pitäen ”erittäin pelottavana tätä tulkintakehystä, että nuoret naispuheenjohtajat ja varapuheenjohtajat ovat ikään kuin nukkehallitsijoita, joita sitten kulisseissa vanhat johtajat ohjaavat”.

Olipas pelottavan feministinen kannanotto, mutta samalla myös virheellinen. Minua nimittäin kauhistuttaa se, että valtioelinten johtoon on päästetty lauma rippikoulusta juuri päässeitä tyttösiä, jotka joka tapauksessa ovat aivan tuuliajolla.

Wassille muistuttaisiin, että kyseessä ei ole mikään ”tulkintakehys”, vaan asiathan ovat ihan todellisuudessa niin, että nuoret henkilöt ovat yleensä kyvyttömiä johtamaan valtiota ja suoriutumaan vaativista tehtävistä.

Jokaisen on hyvä tietää, että myöskään missään yrityksessä ei johtavaan asemaan nimitetä eikä voida päästää ketään, jolta puuttuu kokemusta, näyttöjä ja asiantuntemusta, eikä niin pitäisi tehdä yliopistoissakaan.

Jo Platon ajatteli yhteiskuntateoriassaan, että valtiota hallitsemaan ei pitäisi päästää alle viisikymppisiä, mutta Suomessa niin tehdään. Tästä puolestaan johtuu juuri se, että heitä neuvomaan tarvitaan kaaderillinen asiantuntijoita, joita feministit sitten sanovat ilkeästi ja vähän röyhkeästikin ”setäkuiskaajiksi”. Setäkuiskaajien olemassaolo on kuitenkin paras todiste heidän tarpeellisuudestaan.

Ongelmana Euroopassa laajemminkin on, että johtavaan poliittiseen asemaan on päätynyt henkilöitä, joilla ei ole korkeimpia akateemisia tutkintoja, kirjallista tuotantoa, ei näyttöä poliittisesta linjanvedosta, valtiofilosofiasta eikä myöskään johtamisesta. Tästä Suomi kärsii jatkossa.

Wass tuli kuitenkin defensiollaan paljastaneeksi ongelmien ytimen. Asia vain on päinvastoin kuin hän näkee. Suomelle ei ole hyväksi, että sitä johtaa heppatyttöhallitus. Ministeri Katri Kulmunin (32 v.), ministeri Sanna Marinin (34 v.), ministeri Li Anderssonin (32 v.) ja ministeri Maria Ohisalon (34 v.) välillä ei ole oikeastaan mitään eroa, ja juuri siksi he hyrisevätkin harmonisesti keskenään sekä ovat ”tyytyväisiä hallituspohjaan”. Joukosta puuttuu vain Greta Thunberg (16 v.).

Erityisesti Katri Kulmuni, jonka nimi olisi luontevammin Kulmuri (eli kulmapotku), oli eri ovista ilmestyessään kuin festareilta palaava teini, jonka silmämeikit olivat valuneet osittain tissivakoon. Olisiko ovien takana päin sulkeutuessa tullut mieleen, mitä sitä oikein tuli tehtyä?

Koska ministerinvirat on täytetty Spice Girls -potpurilla, on kammottavaa ajatella, että juuri heidän pitäisi selvitä sote-uudistuksen raadosta, kestävyysvajeesta ja julkisen talouden tervehdyttämisestä. Siitä ei tule näiden toimesta kerta kaikkiaan mitään, mikä puolestaan siirtää valtaa ministeriöiden korkeille virkamiehille. Ja juuri heidät yrittää vihervasemmiston vallankumous siirtää sivuun omassa ylenkatseellisuudessaan.

Pekka Haaviston kukkona tunkiolla johtama kaarti ei pysty jostakin syystä ymmärtämään, että hallitusten horjuvuus todellakin heijastelee sitä aatteellista, asenteissa ja arvoissa, piilevää eroa, joka vallitsee Keskustan perinteisen politiikan ja vihervasemmiston välillä. Suomi ei tarvitse taistolaisuutta toistavia ”Ajatusten Anarkisteja” ministereiksi enää yhtään, vaan nyt jos koskaan tarvittaisiin erityisesti vankkaa ja kurinalaista talouspolitiikkaa.


Pelin politiikalle ”Ei”

Entäs me perussuomalaiset? Jussi Halla-aho teki aivan oikein sanoessaan A-studiossa, ettei ole kiinnostunut hallitukseen osallistumisesta.

Sanoisin itse niin, että Perussuomalaisten kannattaa tavoitella hallitusvastuuta avoimesti ja reilusti: vaaleissa saavutetun kannatuksen kautta. Minäkään en mielelläni lähtisi pelin politiikkaan enkä hallituksen tilkkeeksi. Puolueiden nykyisillä eduskuntapaikkojen kokoonpanolla ei saataisi aikaan Perussuomalaisten mieleistä hallitusta.

Me perussuomalaiset emme halua ryhtyä rakentelemaan Lego-taloa kissatappelijoiden kanssa. Emme halua takertua puolueiden keskinäiseen kiistelyyn kuin kukot rohtimiin vaan puhumme suomalaisille ihmisille tärkeistä asioista. Ilmeisesti meillä on siis erilainen käsitys myös siitä, kuinka kansakuntamme etuja pitää ajaa ja edistää. Sekoileminen, hallituksen sisäinen riitely, avuttomuus ja neuvottomuus eivät ole oikeita muotoja. Voimme lähteä mukaan vain sellaiseen hallitukseen ja sellaisten ihmisten kanssa, jotka tietävät, mitä tekevät.

Olennaista on, että epäluottamus vallitsee nyt kansanrintamahallituksen ja kansan välillä. Syynä tähän on, että hallituspuolueissa ja Kokoomuksessa ei hyväksytä Perussuomalaisten vaatimia muutoksia maahanmuuttolinjaan, vaikka sitä edellyttäisi tutkimusten mukaan suurin osa kansalaisista. Myös ilmastopolitiikasta 3/4 Suomen kansasta on puolueen teettämän selvityksen mukaan kanssamme samaa mieltä.

Oman uppiniskaisuutensa vuoksi joutuvat Perussuomalaisia ympäröivät muut puolueet hallituksia kootessaan tekemään kelvottomia ja aatteellisesti kestämättömiä kompromisseja vasemmiston ja oikeiston kesken, ja sekaisin menevät puurot ja vellit.

Hullunkurista on, että Antti Rinne on erotettuna pääministerinä ehdolla hallitustunnustelijaksi, ja Keskustan Kulmuni oli kirkkain silmin valmis hyväksymään tämän! Politiikan ulkokehälle syöstylle Rinteelle siis tarjotaankin käden käänteessä mahdollisuutta päättää seuraavasta hallituspohjasta ja seuraajastaan, niin kuin yliopistossa professori valitsee assistentin.

Länsimaisissa demokratioissa pääministerin ja hallituksen ero merkitsee yleensä sitä, että hallituspohja ei pysy ennallaan, eikä uutta perusteta vanhan päälle. Pääministerin saama epäluottamus tulkitaan poliittiseksi epäluottamukseksi eikä pelkäksi teknistä korjausta vaativaksi asiaksi, joka hoidetaan vetämällä uusi kinnas sorminukketeatteriin.


Kaiken takana on valheellisuus

Kulman takaa kajastelee valhe. Siitä kertoo varsinkin demarileirissä omaksuttu asenne: syy on aina jonkun muun.

Valehtelulla ajattelivat Abdirahim Hussein ja Hussein al-Taeenkin aluksi asiansa hoitaa, ja Sdp koetti vaieta heidän skandaalinsa. Lisää skandaaleja on kuitenkin jo jonoksi asti.

Ylen mukaan ”Suomi ei ole hakemassa Isis-leireillä olevia takaisin Suomeen – oikeusministeri Henriksson kyselytunnilla: ’Hallitus ei lähde aktiivisesti hakemaan näitä ihmisiä pois’”. Mutta kuitenkin nyt Helsingin Sanomien mukaan ”[h]allitus on sopinut, että al-Holin leirillä olevia naisia ja lapsia voidaan tapauskohtaisesti tuoda takaisin”.

Lankeaako kunnia tästä ristiriidasta valehtelevalle valtamedialle vai valehtelevalle hallitukselle ja vihreälle ulkoministeri Pekka Haavistolle? Hän sivuutti salaisella ”Operaatio Korvellaan” ulkoasiainvaliokunnan täysin. Valehtelevien ministerien asiat pitäisi käsitellä ministerivastuulain mukaan.

Mitta lienee täyttymässä myös sisäministeriössä, jossa vihreä ministeri Maria Ohisalo on suunnittelemassa suurta puhdistusta. Ilta-Sanomien mukaan hän aikoo kierrättää koko virkamiesjohdon saadakseen läpi maahanmuuttotavoitteensa.

En ennusta tulevallekaan hallitukselle pitkää ikää. Kyllähän tuota hullua teatteria katselisi, paitsi että heppatyttöhallitus ehtii tulla Suomelle ja suomalaisille kalliiksi. Sauli Niinistöllä lienee hikikarpaloita otsallaan kirjoittaessaan uudenvuodenpuhettaan.

3. joulukuuta 2019

Punavihreä hallitus avasi Bismarckinsa pohjaluukut


Antti Rinteen ei kannattanut pitää jakkarastaan kiinni päätyyn asti. Demareilla oli lopulta vain kaksi vaihtoehtoa: joko Antti Rinteen eroaminen tai hallituksen epäluottamuslause välikysymyskeskustelussa.

Demarit saattoivat siis joko upottaa Bismarckinsa itse avaamalla pohjaluukut – tai antaa laivan upota vastustajien ristitulessa.

Jos Antti Rinne ei olisi päättänyt matkustaa jättämään eronpyyntöään presidentille, olisi liikkeelle lähtenyt välikysymyskeskustelu ja sen myötä juna, joka olisi automaattisesti päätynyt eduskunnan epäluottamuslauseeseen hallitukselle.

Mikäli Sdp nyt nostaa Rinteen paikalle Sanna Marinin, hallituksen asema ei ainakaan parane. Puolueensa vasemmistosiipeä edustava, Natoa ja lisäydinvoimaa vastustava sekä eutanasiaa puolustava 34-vuotias Marin on Rinnettäkin heikompi lumihiutalepoliitikko, jonka painoarvo politiikassa on hyttyssarjan luokkaa.

Hän on pääministerivalinnan kärkisijoilla vain siksi, että naisvaltaisen puolueen feministit ja kiilusilmäiset idealistit äänestivät hänet Sdp:n varapuheenjohtajaksi, eikä hän eroa millään tavoin Vasemmistoliiton Li Anderssonista eikä Vihreiden Maria Ohisalosta.

Erona edelliseen pääministeriin olisi vain, että julkisuudessa ryvetetty ”setämies” vaihdettaisiin nuoreen neitoon. Mikäli sama hallituspohja jatkaa, Suomen ahdinko syvenee ja pahenee.

Keskustassa taas oli ilmeisen tarkkaan harkittu, että puolueella oli nyt paikka iskeä ja irtautua huonoksi havaitusta hallitusyhteistyöstä opposition asettamaa välikysymystä hyödyntäen.

Tosin sekään ei laukaise huonon hallituksen sisäistä eripuraa, jos sama hallituspohjaa ei muuteta. Nimittäin sillä tavoin Keskusta voi painostaa seuraavaakin pääministeriä eroamaan! Tähän tuskin demaritkaan suostuisivat.

Mikäli punavihreä pohja pysyy vallassa, seuraava hallitus ei ole kovin vahvasti vallan kantimissa kiinni, sillä kansalaisten luottamus hallituksen toimintakykyyn on mennyt. Juuri siitä kertoo Keskustan sisällä vallitseva eripura.

Uudet vaalit ovat siis lähellä, ja me täällä Perussuomalaisissa nostamme valmiustilaa. Olen edelleenkin sitä mieltä kuin edellisessä kirjoituksessani: hallitukseen meno oli fataali virhe Keskustalta.

On siirrytty horjuvien hallitusten ja pääministerien aikaan. Syy: muiden puolueiden syrjntä Perussuomalaisia kohtaan. Se, että muut puolueet eivät tunnusta Perussuomalaisia hallituskumppanikseen, on keskeisin syy siihen, että maahan ei saada toimintakykyistä ja kansan tahdon mukaista hallitusta.

Antti Lindmanin (sd.) löpinät hallituksen sisäisen luottamuksen parantamisesta eivät auta, koska epäluottamus vallitsee kansanrintamahallituksen ja kansan välillä. Syynä on, että hallituspuolueissa ja Kokoomuksessa ei hyväksytä Perussuomalaisten vaatimia muutoksia maahanmuuttolinjaan, vaikka sitä vaatii tutkimusten mukaan suurin osa kansalaisista.

Tämän uppiniskaisuutensa vuoksi Perussuomalaisia ympäröivät muut puolueet joutuvat tekemään kelvottomia ja aatteellisesti kestämättömiä kompromisseja vasemmiston ja oikeiston kesken, ja sekaisin menevät puurot ja vellit.

Hallituksen valheet tuskin lopuvat Posti-gateen. Ylen mukaan ”Suomi ei ole hakemassa Isis-leireillä olevia takaisin Suomeen – oikeusministeri Henriksson kyselytunnilla: ’Hallitus ei lähde aktiivisesti hakemaan näitä ihmisiä pois’”. Mutta kuitenkin nyt Helsingin Sanomien mukaan ”[h]allitus on sopinut, että al-Holin leirillä olevia naisia ja lapsia voidaan tapauskohtaisesti tuoda takaisin”.

Lankeaako kunnia tästä ristiriidasta valehtelevalle valtamedialle vai valehtelevalle hallitukselle ja ministereille? Mitta lienee täyttymässä myös sisäministeriössä, jossa vihreä ministeri Maria Ohisalo on suunnittelemassa suurta puhdistusta. Ilta-Sanomien mukaan hän aikoo vaihtaa koko virkamiesjohdon saadakseen läpi maahanmuuttotavoitteensa.

Al-Taeen ja Husu ovat jo edustaneet demareita uskottavasti. Entäpä, jos laitettaisiin vihdoinkin koko hallitus vaihtoon?

2. joulukuuta 2019

Kansan kapina kansanrintamahallitusta vastaan – Perussuomalainen hallitus näköpiirissä


Politiikan Cyber Monday opetti meille, että Sdp:n puoluehallitus on asettunut pääministeri Antti Rinteen tueksi, ja puoluetta ei saa vapaaehtoisesti pois hallitusvallasta kannatuslukemien madellessa 14 prosentin tasolla.

Toiseksi, Keskustan toive Antti Rinteen oma-aloitteisesta eronpyynnöstä kuivui kokoon, kun Keskustan puheenjohtaja Katri Kulmuni koetti välttää kanavoimasta oman puolueensa kentällä kytevää epäluottamusta suoriksi potkuiksi Rinteelle.

”Oikeiden johtopäätösten” toivominen ja pallon heittäminen Sdp:lle ei kuitenkaan kannattanut, sillä demarit ottivat siitä kopin ja pitivät itsellään. Sdp on asiassa yhtenäinen ja Kepu hajanainen. Puolueita yhdistää vain se, että molempien etujen mukaista olisi välttää hallituksen hajoaminen ja uudet vaalit, sillä vaalit tuskin toisivat nykyiselle hallituskoalitiolle minkäänlaista enemmistöä.

Sdp on siis hallituspuolueiden välisessä luottamuspulassa, ja Keskusta potee luottamuspulaa kenttänsä kanssa. Näin siis hallituksessa, jonka piti olla ”täyden luottamuksen hallitus”.

Keskustan on usein nähty olevan ratkaisijan roolissa hallitusten kokoonpanosta päätettäessä. Mutta viime aikoina asiaan liittyvä valta on sulanut pois, sillä puolue on pienentynyt ja kärsii runsaan tappion jokaisen hallitusvastuun jälkeen. Ainoa luonteva vaihtoehto koota hallituksia monipuoluejärjestelmässämme olisi muodostaa ne joko vasemmisto- tai oikeistoallianssin ympärille. Ongelman muodostaa vain Keskustan ja Kokoomuksen kauna Perussuomalaisia kohtaan.

Tässä mielessä myös Kokoomuksen Petteri Orpon A-studiossa esittämä väite, että Perussuomalaisten kanssa törmätään aina maahanmuuttokysymykseen, on outo, ja sen voisi heittää hänelle takaisin.

Miksi todellakin on niin, että Kokoomus ja kaikki te muut olette niin periksi antamattomia maahanmuuttopolitiikan korjaamista koskevassa asiassa, vaikka sitä näyttää vaativan tutkimusten mukaan suurin osa kansalaisista? Oletteko joitakin fundamentalisteja, ääriajattelijoita tai yhden asian liikkeitä?!


Mitä Keskustan pitäisi tehdä?

Keskustalla on jatkuvasti taitamattomat tekijät remmissä. Jos puolueessa olisi osattu laskea oikein, puolue olisi antanut lähtöpassit vähintäänkin Antti Rinteelle. – Miksi? Syitä on neljä.

Ensinnäkin (1) Kepu olisi voinut käyttää korttinsa kostaakseen Anneli Jäätteenmäen taannoisen erottamisen. Siirtämällä ratkaisun Sdp:lle puolue osoitti johtamistaidottomuutta ja antoi itsestään epävarman vaikutelman. Vaikutelma oli joka tapauksessa todellinen.

Toiseksi (2), jos Keskusta ei ilmaise keskiviikon äänestyksessä selvää epäluottamusta Rinteelle, Kepu joutuu ottamaan päälleen osan Antti Rinteen töppäyksistä, ja näin kanuunat kääntyvät Keskustaan itseensä.

Kolmanneksi (3) Keskustalla on suuri paine ”tehdä jotain”, sillä puolueen on vaikea ottaa vastuuta myöskään Rinteen tulevista töppäyksistä.

Ja neljänneksi (4) Keskustan kenttäväessä on herännyt laaja vastustus hallituksen politiikkaa vastaan, ja siksikin puolueen täytyisi reagoida ja Kulmunin päässä kellojen soida.

Pääministerin potkaiseminen pois virasta on tietenkin ratkaisuna radikaali, varsinkin kun hallituskumppanina toimiva Sdp on näyttänyt luottamusta pääministerilleen. Tällöin myös hallitusyhteistyöhön tulisi väistämättä särö.

Todellisuudessa sekä Kepun että Sdp:n sisällä kuohuu, ja eripura repii kumpaakin puoluetta. Luottamus pääministeriin joko on tai ei ole. Tilanne vastaa vanhaa sanontaa: ei voi olla puoliksi raskaana.

Olennaista on, että edellisestä hallituksesta eronpyynnön ja vaaleissa saadun rökäletappion kautta raahautuneen Keskustan kannatus on vajoamassa valliriutan alapuolelle, ja Sdp:n kannatus lähestyy niin ikään yksinumeroisten kannatuslukemien kerhoa. Sama toistuu niiden veljespuolueissa myös Saksassa ja Ruotsissa.

Johtopäätös: kumpikin puolue on aatteellisesti kyvytön ratkaisemaan suuria ongelmia, kuten julkisen talouden kriisiä ja pakolaisvirtaa. Kumpaakaan puoluetta ei enää oikeastaan tarvita, niillä ei ole sosiaalista tilausta pelkän aateperintönsä pohjalta, ja siksi ne hakevat tukea toisistaan. Vihreiden sekä kommunistien toimenpiteet puolestaan vain pahentavat kansallisvaltioiden rahoituskriisiä ja yhteistä ilmakehää, jonka tilaa teollisuutemme karkottaminen kehitysmaihin synkistää.


Kepu ja demarit nojaavat toisiinsa seisoakseen yhdellä jalalla

Hallituksessa sinnittelemällä Keskusta tulee ampuneeksi itseään jalkaan, sillä puoluejohdossa ei ole ymmärretty, ettei kentän kapina johdu tyytymättömyydestä Rinteen henkilöön, kuten Keskustan puheenjohtaja Katri Kulmuni yritti asian kääntää julkisessa sanassa.

Todellisuudessa Suomen maaseutua asuttavan keskustalaisen kannattajakunnan mitta on täytynyt vihervasemmistolaisen politiikan vuoksi; se kun uhkaa omakotitaloissa asuvien öljylämmityksiä, lisää maaseudulla tarvittavan yksityisautoilun kustannuksia ja vaikeuttaa maatalouselinkeinoa aina vain kiristyvillä ympäristömääräyksillään.

Näin ollen on epä-älyllistä väittää, että Keskustassa oltaisiin tyytyväisiä hallituksen kokoonpanoon ja hallituspohjaan. Totuus lienee se, että kenttäväki on erittäin tyytymätöntä nimenomaan hallituspohjaan, jossa Kepu on vasemmiston apupuolue. Ja tietenkin myös hallituksen linjaan, jolla vaikeutetaan suomalaisen kantaväestön elinolosuhteita, kiusataan ihmisiä ilmastoahdistuksella ja roiskitaan julkisia varoja vieraiden kansakuntien hyväksi.

Olisi aika tunnustaa: hallitukseen meno vasemmiston tueksi oli Keskustalta suuri virhe, joka ei paikkaa edellisen hallituksen virheitä.

”Postigaten” kautta artikuloitui kansan kapina kansanrintamahallitusta vastaan. Asiassa piilevä ristiriita paljastaa vihervasemmiston ideologian luonteen: näin sosialismi syö omat lapsensa.

Katri Kulmuni tuskin itsekään uskoo väitteisiinsä, että hallituspohjaan oltaisiin tyytyväisiä. Arvelen, että puolueessa vallitseva eripura vain syvenee ja Keskustan kannatus alenee. Kylki vuotaa oikeaan suuntaan, eli meille Perussuomalaisiin, joten kiitos siitä!

Kulmunin poliittinen painoarvo, kokemus ja kyky selkeään ajatteluun eivät ole riittäneet jämäkän ratkaisun tekemiseen ja sen myöntämiseen, että puolueella on sukset ristissä sen oman äänestäjänkunnan ja hallituksen vetämän politiikan kanssa.

Myös Rinteen vaihtaminen johonkin toiseen olisi pelkkää poliittisten ja ideologisten erimielisyyksien lavastamista henkilökiistoiksi. Tosiasiassa jo Postin epäselvyydet heijastelivat (henkilökohtaisten epäonnistumisten sijasta) ideologista riitasointua, joka on vallinnut liiketaloudellisin ottein johdetun Postin hallituksen ja maan sosialistisen hallituksen välillä. Ei siis ihme, että tästä konfliktista on puristunut ulos lakko, ministeriero ja selvä hallituskriisi.

Varjopuolena on, että tapaus osoittaa poliitikkojen yleisen arvovallan kovin heikoksi omistajaohjaajana ja liike-elämän käänteissä. Toinen kurja asia on, että Rinteen erotessa hänen tilalleen astuisi todennäköisesti vielä heikompi demari.


Puhdistuksia

Omasta mielestäni hallituksen kaikkienkaan ministerien vaihtaminen ei auttaisi mitään, sillä tuolit on täytetty tähänkin asti nobodyilla, ja tarjolla on vain heidän larppaajiaan.

Hallituksen tulevaisuus ei näytä valoisalta myöskään, vaikka Kepu lupaisi Rinteelle ja siten koko hallitukselle ”yhdet vielä ja sitten laskun” huomisessa luottamusäänestyksessä. Hallituksessa muhii ainakin kaksi ministeriskandaalia, jotka voivat laueta miinan tavoin koko hallituksen käsiin.

Viime päivinä on paljastunut, että vihreä ministeri Pekka Haavisto yritti junailla Isis-lapset Suomeen pimeällä operaatiolla. Kun ulkoministeriön Pasi Tuominen ei tähän suostunut, Haavisto aikoi laittaa kokeneen virkamiehen pöyhkeästi vaihtoon tai vähintäänkin ”kiertoon” (vihreän kiertotalouden mukaisesti).

Olennaista on, että Ylen mukaan ”Suomi ei ole hakemassa Isis-leireillä olevia takaisin Suomeen – oikeusministeri Henriksson kyselytunnilla: ’Hallitus ei lähde aktiivisesti hakemaan näitä ihmisiä pois’”. Mutta kuitenkin nyt Helsingin Sanomien mukaan ”[h]allitus on sopinut, että al-Holin leirillä olevia naisia ja lapsia voidaan tapauskohtaisesti tuoda takaisin”.

Lankeaako kunnia tästä valehtelevalle valtamedialle vai valehtelevalle hallitukselle ja ministereille? Voi sitä hätää, joka Hesarilla on ollut puolustamaan Haavistoa ja horjuvaa hallitusta peräti neljän toimittajan voimin!

Mitta lienee täyttymässä myös sisäministeriössä, jossa vihreä ministeri Maria Ohisalo on suunnittelemassa suurta puhdistusta. Ilta-Sanomien mukaan hän aikoo vaihtaa koko virkamiesjohdon saadakseen läpi maahanmuuttotavoitteensa. Kulmunilta olisi pitänyt löytyä munaa sanomaan, että Kepun kiista pääministeripuolueen kanssa johtuu konfliktista, joka Keskustan järkevällä siivellä on punavihreiden sekoilijoiden kanssa.

Mutta tätä kukaan ei hallituksessa myönnä, ja juuri siksi Vasemmistoliitto, Vihreät ja Rkp ovat tyytyväisiä. Myös me täällä oppositiossa olemme tyytyväisiä, sillä kannatuksen ovi käy meille päin. Mutta maamme taloudellisen ja poliittisen tilan vuoksi on syytä olla erittäin huolissaan.

Suomelle ei ole hyväksi, että tärkeistä asioista päättävät politiikan lumihiutaleet, vaan valtaan pitäisi saada hallitus, jossa on valtio-opillista asiantuntemusta ja johtamistaitoa. Hallituksen kaatumista odotellessa voimme vain tarkastella tuhoja. Olemme kuitenkin valmiina, kun isänmaan etu kutsuu.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Perussuomalaiset


Aiheesta aiemmin

Antti Rinne Yhdysvaltain presidentiksi
Kansalaisluottamus lähti
Postin modernisnointi