Totuus kiihottaa päivä päivältä enemmän: valemedian sepitteellinen uutisjournalismi murenemassa

Kun Aamulehden entinen toimittaja Matti Kuusela paljasti elämäkerrassaan Journalisti – Toisenlainen toimittaja (2024) käyttäneensä mielikuvituksensa tuotteita uutisjutuissaan, asiasta nousi suuri kohu.

Tapaus skandalisoitui, kun Aamulehden entinen päätoimittaja ja nykyinen EK:n pomo Matti Apunen sekä vastaavana päätoimittajana ja Ylen uutisten päätoimittajana toiminut Jouko Jokinen ryhtyivät puolustamaan Kuuselaa.

Sepitettä ja tarinointia uutisissa, eli pajuköyttä yleisöille? Ja tämä kaikki on muka oikein?

Julkaistessani vuonna 2020 teoksen Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä, toimittajat luonnollisesti pillastuivat.

Olin jo tuolloin paljastanut valtavirtamedian poliittisen kallistuman, agenda- ja tendenssijournalismin valheellisuuden, narratiivien paisumisen ja yksittäistapausten käyttämisen yleistämisen välineinä. Olin kaivanut esiin maahanmuutto-ongelmiin liittyvän salamielisyyden, puolitotuuksien latelemisen ja valikoivan vaikenemisen eli uutisoimatta jättämisen, joka MTV3:n entisen uutispäällikön, Ylen nykyisen toimitusjohtajan ja Päätoimittajien yhdistyksen varapuheenjohtajan Merja Ylä-Anttilan mielestä ei rajoita sananvapautta.

Tosiasiassa myös kertomatta jättäminen rajoittaa viestien vastaanottajien sananvapautta, sillä sananvapauteen kuluu YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ja Suomen perustuslain mukaan oikeus paitsi ilmaista ja julkistaa, myös vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.

Nykyisin niin sanotussa journalismissa tahtoo korostua nimenomaan mielipiteiden kertominen.

Julkisen sanan neuvoston vuonna 1992 käyttöön ottamien Journalistin ohjeiden mukaan

”[h]yvän journalistisen tavan perustana on kansalaisten oikeus saada oikeita ja olennaisia tietoja, joiden avulla he voivat muodostaa totuudenmukaisen kuvan maailmasta ja yhteiskunnasta.”

Uuspolitisoituneiden nykytoimittajien mielestä tämä tietojen korostaminen oli väärin. Vuoden 2011 jälkeen siellä on sanottu:

”Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta. Hyvä journalistinen tapa perustuu jokaisen oikeuteen vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.”

Viimeksi mainittuun on lisätty juuri nuo mielipiteet. Ja mikäpä vika mielipiteiden ilmaisemisessa onkaan, mutta ne pitäisi erottaa selvästi uutisjournalismista.

Nykyisin uutisissa korostuvat toimittajien subjektiiviset näkemykset, tulkinnat ja analyysit, ja uutiset laitetaan ”faktanurkkiin” ja ”kainalojuttuihin”.

Huomautin tästä teokseni Totuus kiihottaa sivuilla 29 ja 290 ja monessa muussakin kohdassa.

Tarinallisuus, kertomuksellisuus ja sepitteellisyys ovat levinneet laajalle valtavirtamedian piirissä.  

Raivostuneet toimittajat kostivat tutkimuksessa Totuus kiihottaa paljastamani vilpillisyyden ja puolueellisuuden minulle moittien teostani ”naisvihasta”, jota teoksessani ei ollut.

Olin vain osoittanut, kuinka yksipuolisesti Yleisradio ja Helsingin Sanomat tuputtivat myös Me too -kampanjaa, Suostumus-hanketta ja muita feministien syytöksiä ja herjoja sekä piinasivat nuorisoa ilmastoahdistuksen lietsonnalla.

Kyseisen tyrkyttämisen arvosteleminen ei ole naisvihaa eikä nuorison pilkkaa, kuten toimittajat väittivät, vaan julkista järjen käyttöä, kriittistä filosofiaa sekä tietoteorian ja tieteenfilosofian soveltamista tiedonvälitystoimintana esiintyvään valehteluun.

Matalamielisimmät ja pahansisuisimmat toimittajat sekä heidän yliopisto-opettajansa antautuivat jopa väittämään, että olisin kehittänyt heidän nostamansa kohun itse. He varoittivat menemästä mukaan kirjan julkaisseen Suomen Perustan ”tarinointiin”.

Tampereen yliopistosta Helsingin yliopistoon siirtynyt Esa Väliverronen piipitti silloisessa Twitterissä, että ”[e]nnen kuin kiihotut Totuus-raportista, mieti oletko osa käsikirjoitusta.” Hän sanoi, että ”[j]otkut asiat ovat vain niin typeriä, ettei niille kannata antaa huomiota.” (Asia on dokumentoituna tämän teokseni sivulla 108.)

Hän siis salaili toimittajien valheellisuutta ja haukkui tutkimustani ”typeräksi”.

Nyt nuo typerykset kiehuvat itse omassa liemessään tarinoinnista, sepitteellisyydestä ja kertomuksellisuudesta syytettyinä!

Tutkimuksessani oli pelkkiä dokumentoituja ja lähteistettyjä tosiasioita.

Median maineterrorismi

Toimittajat saivat valheillaan aikaan paljon tuhoa omassa elämässäni. 

Helsingin Sanomat ja Yle loivat ”totuuden jälkeisen ajan” itse ja maineterrorisoivat ihmisten uria cancel-aktivismin tihutöillä. Toimittajat väittivät minun keksineen tarinan valheellisuudestaan, kun paljastin sepitteensä jo nyt meneillään olevaa kohua aiemmin. Ja mikä syyttely! 

Tutkimuksestani mediaan kirjoitetut valheet kannustivat opetus- ja kulttuuriministeriötä perimään kirjani julkaisseelta ajatuspajalta teoksen tuotantokustannuksiin käytettyjä valtionapuja takaisin, mikä oli rikos tieteen ja tutkimustoiminnan perustuslaillista vapautta vastaan.

Niinpä kirjoitin mediatutkimukseni jatkoksi toisen osan Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta (2022). Jouduin julkaisemaan sen omin toimin kustantamojen laitettua minut poliittiseen toimintasaartoon ja yliopistokommunistien eristettyä minut tieteelliseen vaikutusvallattomuuteen yliopistojen ulkopuolelle (jossa tilaa on kylläkin paljon enemmän).

Sen sijaan professori Timo Vihavainen kirjoitti teoksiini perehdyttyään, että

”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein yksittäiseen tutkijaan kohdistuva oikeusmurha.”

En voi väittää vastaan. Vihavaisen kirja-arvio kannattaa lukea, niin kuin hänen tekstinsä yleensäkin.

Narratiivisuudella ei ole varsinaisesti tekemistä narraamisen kanssa, vaikka yhdennäköisyys saattaa houkutella sanaleikkiin. Tarinoinnista on kuitenkin tullut (tai tehty) maan tapa. Nykyisin melkein mikä tahansa valtavirtamedian tuotos voi olla aprillipäivän juttu.

Postmodernistiset toimittajat peräävät ”faktajournalismia” ja alleviivaavat faktojen tarkistamisen tarpeellisuutta, vaikka postmodernismiin liittyy näkemys tiedon ja havaintojen subjektiivisuudesta ja relatiivisuudesta.

Tuota näkemystä informaation henkilökohtaisuudesta ja suhteellisuudesta he käyttävät toisaalta hyväkseen pönkittääkseen omaa tarinointiaan.

Pahinta on, että niin sanottujen tiedotusvälineiden kautta disinformaatio leviää myös sosiaaliseen mediaan, aivan niin kuin sossumediassa leviävä juoruilu puolestaan toimii lehtien lähteenä. 

Tosiasiassa toimittajat ovat jäävejä sanomaan itseään koskevasta mediatutkimuksesta mitään, mutta lehdissä sanottu tuntuu kelpaavan myös Wikipedian lähteeksi aina, kun toimittajien mielipiteet ovat Wikipediaa näpertelevien punakaartilaisten näkemysten mukaisia (Wikipedian ongelmista teokseni Pavlovin koirat luvussa 13.5 sivulta 314 alkaen). 

Totuus on, että tutkimusjulkaisujen stauksesta ei pidä päättää kritisoitujen toimittajien omilla kynänkäänteillä. Siitä, mitä tutkimuksessa sanotaan, ei pidä päättää muualla kuin tutkimuksessa itsessään, eikä ole anonyymien wikipedistien asia päättää siitä, mitä tutkimuksista ja niiden tekijöistä esitetään tietona. Se on pseudotieteen laji: lehdistöreportaasitiedettä.

Vain jäävuoren huippu

Samalla kun maa pettää Ylen, Sanomien ja muun valtamedian alta, toimittajat kompuroivat omiin juoniinsa. Näin kaikki, mitä sanoin kriittisessä mediatutkimuksessani Totuus kiihottaa, tulee päivä päivältä kirkkaammaksi.

Toimittajakunta punastelee, kun woke-journalisminsa murenee palasiksi, ja äänessä heitä puolustelemassa ovat median näennäisasiantuntijat: entiset valheiden virran soutajat. 

Hullut pakottivat ajatuspajaa itsesensuroimaan kriittisen tutkimukseni opetus- ja kulttuuriministeriön taloudellisen painostuksen vuoksi. Keksivät kuitenkin lopulta erään todellisen syyllisen ja sensuroivat nyt häpeillen 551 Matti Kuuselan kirjoittamaa juttua.

Pahinta on, ettei Kuuselan harjoittama journalismi ole yksittäistapaus.

Muistatte kai Eero Mäntymaan ja Jessica Stolzmannin valejutut Ylellä? He sepittivät tarinan Suomesta karkotetusta ”Alista” ja hänen muka kovasta kohtalostaan, joka paljastui sittemmin valeeksi. Vale tosin saattoi vaikuttaa jopa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Suomelle langettamaan päätökseen (aiheesta täällä, täällä, täällä ja täällä).

Mäntymaa ja Stolzmann saavat ilmeisesti jatkaa Yleisradiossa, kuten suuri joukko muitakin roskajournalismin tekijöitä, joita on kaikkialla median turvamuurien ja heidän edunvalvontajärjestöjensä takana.

Plagioinnista oivallisen esimerkin puolestaan antoi Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson naisten historiaa käsittelevässä feministisessä tietokirjassaan, jota ehdittiin myydä yli 10 000 kappaletta ja joka toi tekijälleen myös suuren kasan rahaa. Tekijänoikeusneuvosto tuomitsi kirjan (tekijän nimeä mainitsematta), ja toimittajakollegat yrittivät selittää kymmenien asiakohtien plagioinnit pois. Journalistiliitto antoi Petterssonille luvan jatkaa tehtävässään, kunnes löylyä kertyi liikaa.

Kukapa voisi unohtaa myöskään alpakkakohua, jonka lietsomiseen valtamedia hurahti, vaikka perusväittämät olivat sosiaalisessa mediassa esitettyjä valheita? Ne menivät läpi Ylen ja Helsingin Sanomien ”faktantarkistuksesta” kuin palava bensavana, kun tarkoitusperä oli äärivasemmistolainen. Käsittelin sitäkin tarinointia teoksessani Totuus kiihottaa (s. 104).

”Huono kirja” ja ”noin ei pitäisi sanoa”, sanoivat toimittajat ja poliitikot tutkimuksestani. Mutta kukaan ei ole tähän päivään mennessä pystynyt osoittamaan, ettei se, mitä sanon, pitäisi paikkaansa. Ja vain tämä on filosofian näkökulmasta ratkaisevaa.

 

Media ei kuulu tieteen maailmaan

Toimittajien omallakehulla, narsismilla, sosiaalisella korrupoituneisuudella ja sisäänpäinlämpiävyydellä ei ole äärtä eikä rajaa. Myös myrskyn silmässä nyt oleva Matti Kuusela palkittiin aikoinaan tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla, tutkivan journalismin Lumilapio-palkinnolla, Sanomalehtien liiton ”Vuoden paras sanomalehtijuttu” -tunnustuksella ja Bonnierin ”Vuoden juttu” -palkinnolla. Palkitsijana on toiminut muun muassa edellä mainittu ylioppilas Merja Ylä-Anttila omassa ylevyydessään.

Pidän opetus- ja kulttuuriministeriön byrokraattien suorittamaa rahoituksen takaisinperintää parhaana minulle osoitettuna palkintona, sillä mitäpä muuta puoliksi oppineilta pölkkypäiltä voisi odottaa.

Yleisöt haluavat uutisilta totuutta, eivät storytelliä.

Nykymedia on sekaisin kuin piispanhattu, ja toimittajat irvistelevät mediaseksikkäästi kuin kameli, jolla on ientulehdus.

Uutisten ohella myös asiajournalismi kärsii kynsin hampain kiskotusta yleisöjen kalastelusta, jolla yritettäneen lepyytellä tuottajia, mainostajia ja vihervasemmistolaisia feministejä, ilmastohysteerikkoja ja muita nykyajan käärmeöljykauppiaita.

Yleisradion ”faktajournalismin” kirkkaimpia hedelmiä on juttu ”Omena päivässä pitää aivohalvauksen loitolla”, joka kiertää medioiden sivuilla eräänlaisena klikkiuutisena ja keinotekoisena täytejuttuna. Tosiasiassa kyseessä on vain englantilainen sananlasku lääkärin loitolla pitämisestä eikä mikään kolesterolilääke tai amyloidiplakkien liuotushoito.

Tutkimustulosten yksipuolinen ja holtiton referointi voi vaarantaa yleisöjen terveyden, jos ihmiset ottavat kyseisen uutispopulismin todesta ja korvaavat tieteen luontaislääketieteellä.

Kyse on silloin edellä mainitsemastani lehdistöreportaasitieteestä, jonka mukaisesti toimittajat päättävät, mitä tieteilijä sanoo ja välittävät, kiteyttävät, tiivistävät, supistavat, täydentävät ja valikoivat tulkintansa yleisöille.

Totuus on, että media ei kuulu tieteen maailmaan tiedekustantamista kenties lukuun ottamatta, mutta sekin on suureksi osaksi vihervasemmistolaisen vertaisvartioinnin kourissa.

Ei ole toimittajien asia arvostella heistä kirjoitettuja tutkimuksia eikä arvioida itsestään esitettyjä tieteellisiä analyysejä saati päättää niiden relevanssista.

 

Uutisjournalismi on nykyisin kuin dinosaurusten taru

Katselin äsken valtavirran naturalistiselta TV-kanavalta National Geographicilta dokumenttia nimeltä Meret ilman vettä: Dinosaurusten aika, jossa rakenneltiin monipolvista legendaa erään dinosaurusfossiilin elämänkaaresta, ihonväristä, kellumisesta kaasutäytteisenä ruumiina ja lopulta uppoamisesta merenpohjan sedimentteihin ylösalaisin.

Juttu oli kuin mätäkuun 2022 mediakertomus mursusta ja sen kovasta kohtalosta.

Lopulta ohjelmassa päädyttiin pohtimaan, miksi tyrannosauruksia on löydetty joukkohaudoista. Olivatko ne sosiaalisia ja oliko niillä kulttuuria? Hyvä tarinallinen vastaus voisi olla, että ne harjoittivat uskontoa ja edustivat siis esikristillistä ajattelua. Tämä tarinointi voisi ehkä tyydyttää myös Päivi Räsästä.

Kyseinen mielikuvituksen rääkkääminen vie tosiasiassa pohjaa myös tieteellisten kehityskertomusten uskottavuudelta.

Aiheesta aiemmin

Avoin kirje viestinnän professorille

Uusi kirja: Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta

Esitelmä Totuus kiihottaa -kirjan julkaisutilaisuudessa (video)

Esitelmä ”Sananvapaus ja media” -seminaarissa (video)

Keskustelua mediasta, julkisuudesta ja sananvapaudesta Dosentti-ohjelmassa (video)

Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Mitä on tieteen medioituminen? 

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Mikä kirjani ”Totuus kiihottaa” vastaanotossa oli hullua?

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikemmin saatavin

Kirjaholokausti

12 hulluutta kirjani ”Totuus kiihottaa” arvioinnissa

Uusi kirja: Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta

Olen julkaissut uuden kirjan nimeltä Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta. Sen voi ladata ilmaiseksi klikkaamalla oheista etukantta tai takakantta tai painamalla tästä.

Kyseessä on reseptio- eli vastaanottotutkimus, jossa kerron mediatutkimukseni Totuus kiihottaa (2020) käsittelystä mediassa ja byrokratian rattaissa. Teos täydentää tutkimushankkeeni kokonaisuudeksi.

Pavlovin koirat on siis mediatutkimushankkeeni osa 2. Edeltävän osan 1 voi ladata painamalla tästä tai klikkamalla kuvaa:

 

Kuka voisikaan unohtaa kirjaani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä? 

Muistellaanpa tuon teoksen mediakäsittelyä hieman. Tutkimukseni ilmestymisen jälkeen Yleistysradion ja geopoliittiseen valta-asemaan nojaavan Helsingin Totuus -paikallislehden toimittajat tapasivat kapakan pöydässä. Näin ne puhuivat:

 

– Mä niin vedin lehdessä turpaan sitä Hankamäkee. Kyllä teki hyvää!

– Ai vitsi miten kiva, vähänks olit ilkee sille. Nyt kukaan ei varmaan huomaa, mitä se oikeesti sanoi mediasta.

– Joo, tosi hyvin onnistui tää meidän vasta- ja peiteuutisointi. Valehtelin, että siinä kirjassa oli naisvihaa, vaikka oikeestihan siinä oli feminismin kritiikkiä. Mutta kun se Hankamäen teksti oli tieteellisesti vastaansanomatonta, niin vein huomion väärään paikkaan ja syytin naisvihasta. Hieroin samalla tätä meidän feminististä agendaa persujen naamaan. Muista säkin äänestää vihervassareita.

– Niitähän mä aina, ettei oma muija suutu.

– Ai säkin oot cuck-mies?

– Pakko, tai muuten lähtee penkki alta toimituksessa. Siitä on yliopistolla varmistettua faktaa, että vastuullinen journalismi velvoittaa feminismiin, tai muuten...

– Pelottaa niin tää turvallinen tila. Mutta oli ihanaa pilata sen Hankamäen maine. Saatiin näyttään se ihan epäkelvolta ihmiseltä. Saan kai käyttää sanaa ”ihana” näin profeministien kesken?

– Kivasti teit, kun potkit sitä munille. Nyt se ei varmaan koskaan enää sano eikä kirjoita mitään – eikä taatusti saa työpaikkaa mistään, ja teit sille tuhansien tappiot. Pääset tolla yliopistolle professorinvirkaan.

– Niin tosiaan, maistereitahan niihin, jotta tasa-arvo toteutuisi. Mutta voisin korjata sukupuolta, kun luonto teki virheen ja oon muutenkin niin rikki. Oisko röökii?

– Ota viinaa. Meidän päätoimittajakin otti ja meni aamulla rattiin.

– Sehän tuli mediaan, kyllä oli moka.

– Niin oli, ihan hirvee moka.

– Mokata saa, kun on vihervassari ja laatujournalisti, ja kollegat puolustaa. Sananvastuu velvoittaa.

– Pääministerinäkin saa mokata vaikka kuinka, ja suosio kasvaa, jos on demari.

– Mokasiko Hankamäki?

– Ei. Se ilmoittautui käytettäväksi meidän uudeksi päätoimittajaksi. Mutta me huomattiin, että me ei voida sen argumenteille mitään, ja niinpä me vandalisoitiin sen maine perättömällä mustamaalauksella, että olis näyttänyt mokaukselta, ja persut nieli meidän lavastuksen.

– Nehän meni haukkumaan kirjaa lukematta sitä, niin kuin muutkin.

– Ne luki kirjaa median kautta, ja me pelättiin, että ihmiset alkaa lukea mediaa sen Hankamäen kirjan kautta.

– Se oli persujen oma moka, kun moittivat parhaan tutkimuksen. Sitten ne meni sensuroimaan sen, kun kepulainen tiedeministeri alkoi kiristää niitä rahalla. Saatin vedetyksi matto alta. Kyllä oli nautinto!

– Se oli kyllä hyvä. Saatiin Hankamäki vivuttua pois Perussuomalaisista. Niiden riveissä se olis ollut vihervasemmistolle vaarallinen. Joten hyvä kun saatiin kammettua se pois, ja persut tuli meidän puolelle.

– Siinä ne mokas kyllä täysin.

– Niin mokas. Nyt siellä ei ole aivoja ollenkaan, kun Halla-ahokin lähti puharin paikalta ihan ratkaisevalla hetkellä, eikä kukaan uskalla sanoa enää mitään.

– Jussista olis tullut pääministeri. Sitä kansa halus. Mutta nyt ne antoi vallan Kokoomukselle, ja persuista tulee niiden apupuolue, ja taas viedään kansaa kuin kuoriämpäriä.

– Vitsi, me cancel-terroristit ollaan älykkäitä.

Saan kai sanasen?

Noissa tunnustuksissaan toimittajat olivat varmasti rehellisiä. Koska itse olen täysin mielikuvitukseton henkilö, vaivaudun seuraavassa sanomaan asian selkeästi omin sanoin.

Totuushan on tosiaankin se, että kirjoitin teokseni Totuus kiihottaa arvostellakseni valtavirtamediassa vallitsevaa punavihreää kallistumaa, viranomaisten harjoittamaa sensuuria, kansalaisten pakotettua itsesensuuria ja epävirallista verkkosensuuria, jota esiintyy sosiaalisessa mediassa.

Teoksen ilmestyttyä äärivasemmistolaiset verkkohäiriköt disinformoivat näkemyksensä valtamedian toimittajille sosiaalisessa mediassa syyttäen kirjaani Totuus kiihottaa ”naisvihasta”. Ammattitoimittajat puolestaan misinformoivat heidän kannanottonsa eteenpäin näpertelemällä ne tiedotus- ja toitotusvälineisiinsä.

Tosiasiassa olin esittänyt arvostelua Helsingin Sanomien, Yleisradion ja muun valtavirtamedian tavasta kehua ”Suostumus2018”-aloitetta, ”Me too” -kampanjaa, translain uudistusta ja ”Climate strike” -pullikointia.

Suurin osa kirjani argumentaatiosta käsitteli muita, paljon merkittävämpiä asioita, kuten valtamedian halua edistää haittamaahanmuuttoa ja monikulttuuri-ideologiaa. Kritisoin toimittajien halua puhua EU-liittovaltiopolitiikan, tukipakettien, ilmastoaneiden, vihersiirtymän, velkaunionin, tulojensiirtounionin, verotusunionin ja pysyvien tilapäisrahastojen puolesta. Vastustin ilmastonsuojeluvelvoitteiden epätasapuolisuutta.

Väitin, että median jakautuminen valtavirta- ja vaihtoehtomediaan heijastelee sosiaalisessa mediassa esiintyvää mielipiteiden jakautumista, jota valtavirtamedia seurailee ja jäljentää.

Mielipiteiden jakautuminen puolestaan kumpuaa yhteiskunnassa itsessään vallitsevista arvo-, etu- ja kulttuuriristiriidoista, joiden syinä ovat maahanmuutto ja sen tueksi esitetty monikulttuuri-ideologia. 

Laajalti paheksutut ”vihapuhe” ja ”maalittaminen” eivät siis ole syitä eripuraan, vaan ne ovat seurauksia erimielisyydestä, jota on syntynyt kansanryhmien aidoista konflikteista – ei siis ”kansankiihottajiksi” väitettyjen taikasanoista. Ongelma pesii yhteiskunnan perusrakenteessa, jota on muokattu väestöjensiirroilla ja maahanmuutolla.

Väitin myös, että media- ja verkkosensuuri sekä muut sananvapauden rajoitukset ovat merkkeinä yhteiskunnan legitimaatiokriisistä. Oikeusperustus horjuu, sillä julkinen valta, poliitikot ja oikeuslaitos ottavat (valtamedian tuella) voimakkaasti kantaa vierasperäisten hyväksi omia kansalaisiamme vastaan.

Esitin kirjassani kritiikkiä myös oikeuslaitoksen politisoituneisuutta kohtaan ja arvostelin ihmisoikeusfundamentalismia. Puutuin toimittajien tapaan puhuttaa sekä tieteilijöitä että poliitikkoja valikoidusti ja puolueellisesti: saadakseen näkyviin vain valtavirtamedioiden toimituspoliittisiin linjauksiin sopivia näkemyksiä. Tieteilijöiden ja poliitikkojen riippuvuutta mediasta sanoin tieteen ja politiikan medioitumiseksi.

Valtavirrassa vellovat ”arvot” harvoin ovat olleet arvoja saati itseisarvoja. Useimmiten ne ovat olleet henkilökohtaisia arvostuksia, eli mielipiteitä ja ideologiaa. Myöskään monikulttuurisuus ei ole itseisarvo, mutta omakulttuurisuus on, sillä sillä on subjekti: kansakunta.

Esitin teoksessani perinpohjaisen analyysin median ideologisuudesta ja siitä, miltä näyttää yhteiskunta hajoamistilassa ja miksi. Koska kirjani mediakritiikki meni perille, toimittajat järjestivät kirjastani klikkijournalistisen kohun.

Mitä mediatutkimuksestani Totuus kiihottaa seurasi mediassa ja byrokratiassa? 

1. Valtamedian toimittajat poimivat Twitteristä muutamia woke-aktivistien ja cancel-terroristien mielipiteitä ja julkaisivat ne uudelleen syyttäen kirjaani ”naisvihasta”.

2. Yleisradion proletaaritoimittajien ja Helsingin Sanomien mustepatruunakauppiaiden reaktioita alkoi leimata pelko, että he jäävät osattomiksi kirjani nauttimasta julkisuudesta, ja siksi heidän täytyi alkaa haukkua sitä peläten jäävänsä alakynteen. Näin tuokin pelko edisti toteen käymistään, eikä laaja raatelu suinkaan pelastanut heitä tunnustamasta tappiotaan vaan vahvisti sen.

3. Sanoma-yhtiöiden enemmistöomistama Suomen Tietotoimisto alkoi luonnehtia teostani maininnalla ”naisvihamielinen kirja” antaen esimerkkiä disinformaation levittämisestä ja lehdistöreportaasitieteestä, joka on eräs pseudotieteen laji. STT:n jauhotus päätyi lopulta kaikkiin medioihin.

4. Viransijainen tiede- ja kulttuuriministeri Hanna Kosonen (kesk) luki lehtiä, hermostui ja laittoi Coltin kirjani julkaisseen Suomen Perustan ohimolle vaatien ajatuspajalle vuosien saatossa kertyneiden kaikkien toiminta-avustusten (noin 750 000 euroa) perintää takaisin, koska ministeriön mielestä kirjani ei edistänyt eräitä sisällöllisesti määrittelemättömiä ihanteita, kuten ”tasa-arvoa” ja ”yhdenvertaisuutta” (tosiasiassa tutkimuksen ei pidä edistää mitään muita päämääriä kuin tiedon ja totuuden tavoittelua).

5. Suomen Perustan taustalla toimiva perussuomalainen puolue huolestui, käveli median ja ministeriön lankaan ja poisti kirjani saatavilta.

6. Ministeriö peri Suomen Perustalta takaisin täsmäiskumaisesti kirjani tuotantokustannukset, noin 10 000 euroa. Minä puolestani olin aina luullut, että filosofille maksettaisiin kriittisestä ajattelusta eikä siitä, että laulamme hallintobyrokraattien lauluja ’tasa-arvosta’ ja ’yhdenvertaisuudesta’.

7. Opetus- ja kulttuuriministeriön päätös oli tutkimustoiminnan raiskaus, sillä oikeusvaltiossa mikään hallitus, ministeriö tai ministeri ei voisi kajota kenenkään tutkijan, tieteilijän tai julkaisijan tekemisiin eikä ehdollistaa filosofeja noudattelemaan viranomaisvallan näkemyksiä ’tasa-arvosta’ ja ’yhdenvertaisuudesta’, jotka ovat kelluvia merkitsijöitä. Sellaisella käytännöllä olisi tuhoisat vaikutukset tieteen ja tutkimustoiminnan vapauteen sekä tiedon ja totuuden tavoitteluun. Se, että niin tehtiin, osoitti kuinka matalamielistä vihervasemmiston ja feministien asennoituminen kriittiseen järjen harjoittamiseen on.

Mikä sensuurissa oli väärin (sensuurin itsensä lisäksi)?

1. Toimittajat pyrkivät itse päättämään mediatutkimuksen merkityksestä tyyliin ”oma lehmä ojassa” ja ”pukit toimivat kaalimaan vartijoina”.

2. Opetus- ja kulttuuriministeriö syyllistyi tutkimustoiminnan kiristämiseen ja häirintään ylittäen toimivaltansa ja asettaen tutkimukselle tieteen ulkoisia vaateita sekä toteutti uhkauksensa loukaten tieteen vapautta ja taivutellen tutkijakuntaa myötäilemään byrokraatteja ja poliitikkoja jatkossa. Painostustoimillaan ministeriö syyllistyi myös tutkijan henkilökohtaiseen syrjintään ja ihmis- sekä perusoikeuksien, kuten sananvapauden, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden, vastaisiin rikoksiin.

3. Perussuomalainen puolue ja Suomen Perusta taipuivat poistamaan julkaisun saatavilta. ”Huono kirja” ja ”noin ei pitäisi sanoa”, valittivat monet, mutta kukaan ei ole pystynyt osoittamaan, että kirjassa esittämäni väitteet eivät pitäisi paikkaansa, ja vain tämä on tieteen ja filosofian kannalta ratkaisevaa.

4. Toimittajat ja muut puolueet pyrkivät käyttämään tekaisemaansa naisvihasyytöstä vipuna minun linkoamisekseni pois perussuomalaisesta puolueesta, poliittisen osallistumiseni estämiseksi sekä tutkimustyöni tuhoamiseksi.

5. Minulle ei (tietenkään) annettu televisiossa eikä radiossa mitään mahdollisuutta puolustaa väitteitäni ja vastata vastakritiikkiin, vaan vastaamaan laitettiin kirjaani lukemattomat toiset henkilöt.

6. Media pyrki peittämään esittämäni mediakritiikin vasta- ja peiteuutisilla, joissa keuhkottiin ”naisvihasta” kirjani todellisen sisällön salaamiseksi ja naisäänestäjien käännyttämiseksi pois perussuomalaisesta puolueesta.

7. Toimittajien harhaanjohtamina lähes kaikki yleisöt tieteilijöistä byrokraatteihin näkivät kirjassani sellaista, mitä siinä ei ole, mutta eivät nähneet sitä, mitä siinä on.

8. Jälki oli rumaa, kun puolueet alkoivat kopitella tutkimuksella, ja poliittisessa viitekehyksessä tutkimukseni irvikuvallistettiin. Tulos edusti maineterroria, jolla feministit vahingoittivat asemaani perättömästi mutta ilmeisen pysyvästi.

9.  Medioiden verkkosivuille jääneet syytökset naisvihasta osoittavat, että toimittajien viha etsii edelleen kohdetta.

10. Valtavirtamedia on joukkotiedotuksen turha puro.

Median mattopommituksesta

Filosofian ja tavanomaisen elämän ristiriita on tietenkin klassinen. Nyky-yhteiskunnassa, jossa korkeinta eettisyyttä on sitoutua gluteenittomaan kasvisruokavalioon, pidettiin vähintäänkin kansanmurhana, että esitin feminismin kritiikkiä ja pudottelin kansakunnan kaapin päältä muutamia median kotijumalia.

Politiikkaan ja mediaan ei ilmeisesti voi suhtautua filosofisesti ilman, että järki ja vallankäyttö ajautuvat konfliktiin ja tuloksena on sokraattinen riita. Sen syvyys on pohjaton, sillä kiistat ovat alkuperältään periaatteellisia.

Sarkastista on, että toimittajat ja byrokraatit tulivat osoittaneiksi kaikki väitteeni valtavirtamedian ja tiedehallinnon puolueellisuudesta entistäkin selvemmin tosiksi. Pahoittelemaan antaudun vain yhtä seikkaa: sitä, että median piti mennä antamaan kirjastani perin pohjin vääristelty kuva myös omaksi tappiokseen.

Kerron tapahtumien kulun tarkoin perusteltuna ja dokumentoituna nyt ilmestyvässä 345-sivuisessa kirjassani Pavlovin koirat.

Teoksen nimi viittaa psykologi Ivan Pavloviin, joka koirilla tekemillään reagoimis- ja tottelevaisuuskokeilla keksi ehdollisen refleksin perusprosessin. Kuultuaan sanan ”perussuomalainen” toimittajat, poliitikot ja byrokraatit räksähtivät juuri niin kuin olin odottanut. 

Myöskään tänään ilmestyvä kirjani ei edusta komiteamietintötiedettä, vaan sanon asiat niin kuin ne ovat.

Entä sitten feminismi, syytökset ”naisvihasta” ja muut seksien selitykset?

Ne, jotka ovat malttaneet lukea tutkimukseni ensimmäisen osan Totuus kiihottaa, tietävät, että mediassa esitetyt karkeat väittämät ”raiskausten puolustelusta” ja ”nuorison pilkasta” eivät pitäneet lainkaan paikkaansa.

Mistä sitten oli kyse?

Tosiasiassa puheena olleissa yksityiskohdissa oli kyse arvostelusta, jota kohdistin rikoslain uudistukseen ja oikeudellisen todistelun vaikeuksiin, joihin valmisteilla ollut suostumushanke voi johtaa.

Mitä vikaa onkaan sellaisen lakiesityksen kritisoimisessa, jonka nojalla kaikki, mistä joku ei pidä, voidaan kääntää ”häirinnäksi”? Kun kyse on subjektiivisista kokemuksista ja todistelukin on jäämässä sanaksi sanaa vastaan, voidaan sellaista lakia pitää torsona, joka mahdollistaa syyttelemisen noin huteralta pohjalta. Tämän toteaminen ei ole naisvihaa, joskaan ei myöskään minulta vaadittua naisten palvontaa.

Esitin kirjassani kritiikkiä myös seksuaalirikoksia koskevan normiruuvin kiristämistä vastaan. Muun muassa Espanjasta, Isosta-Britanniasta, Ruotsista ja Saksasta saatujen kokemusten mukaan rangaistusasteikon kiristyksillä ei ole ollut mitään vaikutusta intohimorikosten esiintyvyyteen, vaan etenkin maahanmuuttajat ovat tehtailleet niitä täysin piittaamatta tai tietämättä paikallisista laeista.

Tiukentamisen vaikutus onkin kohdistunut lähinnä kantaväestöihin, joita viranomaisvalta on traumatisoinut seksuaalisuuden vaarallistamisella.

Kun julkinen valta on korostanut seksuaalisuuden rangaistavuuden tärkeyttä, on kantaväestön seksuaalikäytös mennyt huurteeseen, ja siksi ihmiset eivät enää uskalla tehdä aloitteita. Suomessa tämä on havaittu syntyvyyden alenemisena ja Yhdysvalloissa seksuaalisen aktiivisuuden vähenemisenä, jonka syitä pohditaan ja taivastellaan Helsingin Sanomienkin mukaan nykyisin ympäri maailmaa.

Näkemyksissäni ei siis ollut kyse mistään naisvihasta eikä raiskausten puolustelusta vaan suomalaisen seksuaalikulttuurin ja vapaamielisyyden kannattamisesta median levittämää vaarallistamista vastaan.

Feministien sulkutulessa

Järjen puhuminen vihervasemmistolle on vaivatonta kuin myisi eskimoille jäitä. Helpompi on rabies-hiehon lähestyä huomaamatta kello kaulassa kuin on feministien antaa paikkaansa pitävä arvio tutkimuksestani.

Osoitetuksi tuli, mistä valtamedia elää: itse lavastamistaan kohuista, skandaaleista, klikkiotsikoista ja valejournalismista. Toimittajat mokasivat siinäkin, että he valehtelivat yleisöille myös kirjani sisällöstä.

Pohjat kaikista veti verorahoitteinen Yleisradio, joka laverteli kirjasta ohitseni useissa ohjelmissa, joissa punavihreille feministeille suotiin loppumattomasti lähetysaikaa (ks. Pavlovin koirat, s. 136 jss).

Mediat kieltäytyivät sulattamasta vähäisintäkään itseensä kohdistuvaa kritiikkiä ja pitäytyivät takomaan omaa totuuttaan kirjastani samalla kun toimittajat ja opetusministeriön byrokraatit riehuivat karnevalistisessa kiimassa saaden perussuomalaisen puolueen perumaan julkaisun.

Muutoin oli hauskaa katsella, miten toimittajakunta ja ministerit paljastivat oman sekopäisyytensä vaahtosuisella julistuksella ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” puolesta.

Näiden käsitteiden sisältöä ei ollut yhtään pohdittu tuossa hallintodiskursiivisessa vuodatuksessa. Kun nyt filosofina antauduin tekemään niin, toimittajat aloittivat raivokkaan syyttelyn poliittisen korrektiuden noudattamattomuudesta!

Mikäli tarkoitus oli lavastaa minusta apinaa toimittajien synkkiin tarkoituksiin, he epäonnistuivat ja nolasivat itsensä surkeasti, sillä täällä päädyssä menee edelleenkin läpi vain sellainen, missä on järkeä.

Melkoista miesvihaa ja homovihaa tuo median ajojahti kyllä ilmensi, tosin sisältämättä aavistustakaan siitä, että osoittamalla tahallista ilkeyttä minun suuntaani ei myöskään minusta tule mediaa kohtaan entistä suopeampaa.

Ja sitten peruskysymys: enkö ymmärrä, miten median kanssa pitää toimia? Ymmärrän oikein hyvin. Mutta myös valheellisuudella on rajansa. Ja meidän tieteilijöiden ja filosofien tehtävä on ne osoittaa.

 

Valejournalismi osoitettu ja paljastettu

Kirjaani Totuus kiihottaa moittineet eivät olleet ymmärtäneet teokseni ajatuskulkuja lainkaan, ja siksi pyydän jokaista lukemaan ja sisäistämään tänään ilmestyvän uuden kirjani aivan kokonaan ennen ensimmäisenkään mielipiteen lausumista.

Suositan myös pidättäytymään kannanotoista, mikäli argumenttini eivät mahdu järkenne maljaan. Jos ei ole ymmärtänyt teosta, siitä ei pitäisi esittää vahvoja mielipiteitä – ei varsinkaan niin vahvoja, joilla vaaditaan sensurointia tai ryhdytään tiedepoliittisiin kiristys- tai painostustoimiin.

Pidän sekä tutkija- että toimittajakunnan velvollisuutena perehtyä asioihin vähintään yhtä hyvin tai paremmin kuin teoksen kirjoittaja itse, mikäli aikoo kyseenalaistaa näkemykseni katsoen, että en tietäisi, mitä teen.

Kenties ei ole myöskään huomattu, että ei ole anonyymisti toimivien tuhattaiturien asia päättää siitä, mitä tieteilijöiden julkaisuista esitetään julkisesti tietoina.

Tahallisesti väärin ymmärrettynä oli kirjaani Totuus kiihottaa koskeva mediakäsittely disinformaatiota, ja tahattomasti tai tietämättömyyden vuoksi jaeltuna siitä tuli misinformaatiota. Tieteen medioitumisesta merkkinä on puolestaan lehdistöreportaasitiede, jossa toimittajat pyrkivät päättämään, mitä tieteilijä sanoo.

Laajemmin kyse on anti-intellektualismista. Se leimaa pahoin sekä niin sanottua journalismia että yliopistokulttuuria, josta uusi kirjani tarjoaa läpivalaisevan röntgenkuvan. Lukekaa siis kannesta kanteen ja sisäistäkää todisteluni ja sanokaa vasta sitten, jos en ole mielestänne oikeassa ja miksi.

Tämä koskee toimittajien lisäksi myös yliopistojen palkkapiikoja, partaturilaita ja silkkipyllysuvakkeja: olette selkä seinää vasten, ja pakoon ette pääse.

JUKKA HANKAMÄKI
Filosofian tohtori
Valtiotieteiden tohtori

Päivitys 3.2.2023: Professori Timo Vihavainen arvioi uutta kirjaani Pavlovin koirat ja kommentoi tapausta yleisesti kirjoituksessaan 31.1.2023 ”Yhteiskunnan vihollinen? Sananvapausskandaali vailla vertaa”.

Hän sanoo muun muassa näin: ”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein yksittäiseen tutkijaan kohdistuva oikeusmurha.”

Minulla ei ole tuohon mitään lisättävää.

 

Aiheesta aiemmin:

Esitelmä Totuus kiihottaa -kirjan julkaisutilaisuudessa (video)

Esitelmä ”Sananvapaus ja media” -seminaarissa (video)

Keskustelua mediasta, julkisuudesta ja sananvapaudesta Dosentti-ohjelmassa (video)

Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Mitä on tieteen medioituminen? 

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Mikä kirjani ”Totuus kiihottaa” vastaanotossa oli hullua?

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikemmin saatavin

Kirjaholokausti

12 hulluutta kirjani ”Totuus kiihottaa” arvioinnissa

Mursu mediassa

Kotkan edustalle rantautunut Jäämeren elikko mursu toimi hetken aikaa median klikkiotsikoiden tähtenä, jollaisia iltapäivälehdistö kaipaa jatkuvan freak-shownsa täytteeksi.

Mursu oli paitsi yksinäisyydessään ja eksyneisyydessään inhimillinen, myös olemukseltaan sillä tavoin kummallinen, että se sopi hyvin kansantarinoissa esiintyvien outojen otusten kaaderiin: symboloimaan alitajuntaisia tuntemuksia.

Mursun käsitettä voidaan pitää myös ”koirapillinä” eli helposti tunnistettavana kiertoilmauksena, jonka paikalla ennen käytettiin nimityksiä ”siiderivalas” tai ”Vantaan kokoinen nainen”, mutta niistä emme voi puhua tässä.

Mursu on nyt matkalla vitriiniin, joten on analyysin aika.

Ukraina ja Uniper ovat pitäneet huolen siitä, että uutisia olisi riittänyt mätäkuuksi myös ilman mursua. 

Haminaan ja Kotkaan rantautunut mursu otti kuitenkin mediatilansa urhoollisesti.

Tai oikeastaan toisinpäin: media otti haltuunsa satunnaisen luonnontapahtuman (eläimen kuoleman), ja harvinaiseen merenelävään projisoitiin humaaneja ominaisuuksia. Asian ympärille kirjoitettiin elävää tarinaa – postmodernin ja jälkistrukturalistisen teorian kielellä sanottuna: ”narratiivia” tai ”kudelmaa”.

Puhuttiin mursun ”kohtalosta”. Mursua käsiteltiin kuin persoonaa. Puuttui vain, että outouteen perehtyneet queer-teoreetikot olisivat pohtineet, olisiko mursusta käytettävä pronominia ”se” vai ”hän”.

Mursu siis täytti media-avaruutta, kuten vuosien takainen Ruokolahden leijona. Erona oli, että leijonaa kukaan ei nähnyt. Sen sijaan mursu vahvasti on, tai oli.

Eksistentiaalinen mursu ja julkisuuden ahdistus

Olennon olemassaolosta kukaan ei olisi tiennyt mitään ilman mediaa. Mursun eksistenssistä (die Existenz) tuli siis vahvasti mediailmiö, hieman samanlainen kuin Greta Thunbergista. Ei hänestäkään kukaan olisi tiennyt mitään ilman valtavirtamedian hyväksikäyttöä, jolla teinitytöstä tehtiin toimittajien ilmastopoliittisten asenteiden näyttöpaneeli.

Sen sijaan mursu on ainakin minun tietojeni mukaan tietoisuutta vailla oleva olento: tajunnallinen mutta subjektiton luontokappale, jonka olemassaolo on pelkästään vulgaaria läsnäoloa (das Dasein) ja viettien ja vaistojen varaisuutta.

Mursu nousi tai nostettiin jäsentymättömän informaation sekamelskasta julkisesti esitetylle viestinnälliselle tasolle, jolloin asian käsittelyssä tapahtui hyppäys, ja syntyi mediailmiö: eräänlainen metamursu.

Tarina alkoi elää omaa elämäänsä olennon kurjasta kuolemasta huolimatta tai sen vuoksi. Aiheesta olisi voitu kirjoittaa myös raportoivan ja journalistisen tason ylittävällä metatason metatasolla, filosofisesti.

Vaikka hädänalaisen ajautuminen rantaan näyttäytyikin enemmän avunpyynnöltä kuin urhealta kamppailulta ahdistusta (die Angst) ja elämän rajallisuutta vastaan, se muistutti myös mursun murtautumisesta mediatodellisuuden banaliteetista vaativaan ja pyyteelliseen julkisuuteen, jossa Heideggerin kritisoiman medianäkyvyyden (die Publizität) ja julkisesti avoimen habermasilaisen toiminnan (die Öffentlichkeit) käsitteet kamppailevat keskenään.

Niinpä Sein und Zeitin eettisestä negaatiosta huolimatta vastaan ui moraalin mahdollisuus, joka vertautuu esimerkiksi Välimerestä ongittavien pakolaisten asemaan. Tyrmistyttävää median raportoinneissa onkin ollut tähän analogiaan sisältyvien mahdollisuuksien laiminlyöminen: jättäminen lähes täydellisesti käyttämättä.

Mahdollisuus ilmastonmuutosta ja pakolaisuutta koskevan huolen (die Sorge) sekä mursun kohtalon välisen paralleelisuuden artikuloimiseen on nimittäin koko ajan ollut olemassa.

Mursun viipyvä ja olemisen huolesta väsähtänyt läsnäolo sisältää poliittisten ulottuvuuksiensa ohella myös vahvan kannusteen ihmisen sisäisten ja yleisinhimillisten kokemusten uudelleen jäsentämiseen mursun kautta.

Olisiko ihmisen mahdollista edetä oman tietoisuutensa pilaaman kulttuurirasituksen kuormituksesta dialektisesti ”takaisin” oman naturalistisen olemassaolonsa alkulähteille, rousseaulaisesti ”takaisin luontoon”, jota valistusihanteille ominainen järkiperäistetty laskelmointi (das rechnende Denken) ei ole turmellut?

Kysymys on paitsi suuri, myös niin henkilökohtainen, että siihen vastaaminen edellyttää jokaisen yksilön omakohtaista antautumista ajattelemaan asiaa persoonallisena itsereflektiona, jonka vuorovaikutuksellisena vastapoolina on tuttu mutta turvallinen ja samalla vierautta sekä toiseutta vilpittömän uskollisesti henkivä mursu.

Vasta meditatiivinen lähestymistapa mursuun erottaa aihepiirin puhtaasti diskursiivisesta tai performatiivisesta mediailmiöstä ja tekee mahdolliseksi fundamentaaliontologisen asioiden ajattelun, jonka kautta ihmissubjekti voi kohdata omat luonnolliset alkuehtonsa olemisen mysteerin alkulähteillä.

Tätä kautta ”julkkismursuun” liittyvän pinnallisuuden ja olemistematiikan vaatiman syvällisyyden välille piirtyy silloittamaton välimatka.

Mursun semiotiikkaa ja feministinen mursu

Asialla on olemassaoloa koskevien universaaliprobleemien ohella myös pelkästään semioottiset, toisin sanoen ilmiöiden tajunnallisia merkityksiä, koskevat ulottuvuutensa, joihin on tullut (lähinnä ranskalaisen jälkistrukturalismin piirissä) tavaksi yhdistää myös psykoanalyyttisia vaikutteita.

Mursuhan muodostaa freudilaisen teorian isähahmon, eräänlaisen toteemieläimen, jonka ilmaantumisen ja poismenon vuoksi koettiin tunteiden ambivalenssia, toisin sanoen ”iloittiin ja surtiin” (katso vaikka tänne).

Mursu muodosti siis rituaalisen objektin, johon voitiin projisoida paternalistiseen kantaisään kohdistuvia pelkoja ja luottamusta, ja lopulta sekä helpotusta että surua poismenon – sanokaamme avoimesti: kulttuurisesti kätketyn kuoleman – johdosta.

Eläin oli mahdollista tematisoida juuri tuollaisena yksinäisenä olentona, jonka muukalaisuutta vieraaseen ympäristöön joutuminen korosti.

Mursu saattoi sitä kautta auttaa laukaisemaan Norbert Eliasin teoksessaan Kuolevien yksinäisyys toteamaa haavoittuvuutta ja arpia, joita modernilla ihmisellä on liittyen sekä omaan kuolevaisuuteensa että kuoleman sosiaaliseen kätkemiseen yhteiskunnassa. 

Näiden, joidenkin mielestä ehkä morbideilta vaikuttavien havaintojen ohella mursu muodosti toki myös itsenäisen ja riippumattoman – Claude Lévi-Straussin sanoja lainaten – ”kelluvan merkitsijän” (signifiant flottant), joka on tulkinnoille avoin ja tyhjentymätön, eräänlainen vaatehenkari, johon kuka tahansa (myös Heideggerin kuvailema das Man) voi ripustaa mitä tahansa, täsmälleen hallintodiskurssista tunnettujen ja aseista riisuvien tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteiden tapaan.

Juuri tämä ominaisuus voi saada mursun herättämään ahdistusta, vaikka toisaalta vastassa onkin aina lämmin ja läsnä oleva mursu, joka katastrofielokuvista tuttujen dinosaurusten tavoin tuottaa helposti mielikuvan katsojan omista vanhemmista.

Jälleen astumme freudilaisen dualismin maailmaan, ja myös median yleisöjä koettelee tunteiden ambivalenssi.

Assosiaatio ei ole kaukaa haettu, sillä mediassa spekuloitiin paljon paternalistisen ja miestapaista laiskuutta representoivan mursuhahmon väkivaltaisella lopettamisella poliisiviranomaisen toimesta. Tämä toi etsimättä mieleen Freudin Toteemista ja tabusta tutun poikalauman liittoutumisen tyrannimaista isähahmoa vastaan ja siihen liittyvät konspiraatioanalogiat, myös alkuyhteiskunnan järjestymisen eksogamian normeineen.

Oliko mursu toimittajille ja yleisöille vain ”alitajuinen Trump”, joka saatiin hallintaan balanssoivalla viestinnällä: esittämällä Capitol-kukkulan levottomuuksille vastakohtainen, levollinen ja lähes miellyttävä mediahahmo, mursu, jonka ”pahaksi” arvioitu löyhkäkin tematisoitiin lopulta sympatiaa ja anteeksiantoa herättävällä tavalla?

Tämän historiallisesti rasitteellisen psykoanalyyttisen tulkinnan murtaa jälleen kerran freudilaisen kerronnan aukkokohdista esiin tunkeutuva tosiasia, nimittäin se, ettei mursu ollut sukupuoleltaan mies vaan nainen!

Naarauden radikaali ja – tekisi mieleni sanoa äidillistä maametaforaa käyttäen – seisminen järkyttävyys ei voi sopia sen enempää perinteiseen näkemykseen paternaatin yksinvallasta kuin kuudennen aallon feminismille tyypilliseen näkemykseen sukupuolettomuudesta, sukupuolen moninaisuudesta ja muunsukupuolisuudesta. Sillä mursu haastaa ne kaikki.

Mursu kertomustaloudessa

Viestinnällisen uutistyhjiön täyttämisestä hätääntynyt uutismedia antautui kuitenkin peittämään mursun hahmoon sisältyvät psykologiset merkitykset omalla kiireellään ja huolellaan ilmiön mahdollisimman ripeästä raportoimisesta.

Tosiasiassa radikaalifeministisen analyysin syvyys voisi jättää kauaksi taakseen iltapäivälehtijournalismiin liittyvän joukkotiedotuksen tason, jolla asiaa käsiteltiin pelkkänä immanenttina tapahtumasarjana.

Sensaatiolehdet ja valtavirtamedia takertuivat yksityiskohtiin ja toistivat kertomusta, jonka mukaan mursu särki mattotelineen erään omakotiasukkaan pihamaalla asukkaan itsensä väistyessä mediahuomiota ”Rammsteinin konserttiin”.

Tämä on epä-älyllinen näkökohta.

Todellisuudessa asiaan liittyvä molemminpuolinen anarkismi kuvastaa neuvottomaksi jättävällä tavalla samaa kuin romaanikirjailijoiden teoksissaan soveltama roolijako, jossa pelkällä nimistön valinnalla pystytään valaisemaan henkilöiden persoonaa.

Etsimättä mieleen tulevat tiedotusopin entisen professorin Pertti Hemánuksen erääseen dekkariinsa naputtelema reipas fiktiivinen henkilö Rebekka Ramstedt ja Esa Sariolan teokseensa Luota minuun laittama rouva Cecilia Lyons, jonka puheäänessä oli kuvauksen mukaan jonkinlainen (ilmeisesti merileijonan tai hylkeen ääntelyä muistuttava) takaperoinen hälyääni.

Omassa varastoivaa persoonallisuustyyppiä ilmentävässä kaavoittuneisuudessaan viimeksi mainittu muodosti kiertotalouden esiteoreettisen presentaation vaatiessaan laittamaan kaiken muun kiertoon, paitsi omat asiapaperinsa.

Kuinka huojentavaa kaiken tämän jälkeen onkaan todeta byrokraattisen yhteiskunnan kritiikin kiteytyvän nyt mursun valtavirtajournalistisessa esittämisessä ja sen Kela-vastaisessa laakereillaan lepäämisessä?

Ammatikseen viisaiden pinnallisuus

Journalismia jää kuitenkin rasittamaan lähinnä ammattifilosofeina esiintyvien pinnallisuus.

Muiden muassa Helsingin Sanomat otti mursun ruhosta kaiken irti myöntääkseen positiivista julkisuutta ”eläinfilosofiksi” luonnehtimalleen filosofian dosentille Elisa Aaltolalle – tarkoin tieteen medioitumisilmiön mukaisesti.

Näyttönä siitä on toimittaja Anu-Elina Ervastin lukijoita opettamaan pyrkivä ja asennemuokkausta sekä mielipiteiden manipulaatiota sisältävä juttu ”Miksi ihastuimme Haminan mursuun, mutta syömme possupihviä surutta. Eläinfilosofi kertoo, mitä mursun kohtalosta [sic!] voi oppia”.

Kiteytetymmin olisi voinut kysyä, miksi ihmiset (myös feministit) ihastuivat Haminan mursuun, mutta solvaavat sohvalla makoilevia kalapuikkoviiksekkäitä...

Mediatutkimuksessani Totuus kiihottaa väitin, että media hyödyntää tieteilijöitä valikoivasti ja käyttää lausuntoautomaatteina sellaisia yliopistotoimijoita, joilta toimittajat tietävät saavansa agendansa ja mielensä mukaisia vastauksia. Suosikkejaan media palkitsee akateemisella uralla tärkeäksi muodostuneella myönteisellä julkisuudella.

Elisa Aaltolan näkemysten esille nostamisessa matalamielistä oli mursua koskevien merkitysten latistaminen tosikkomaisiksi kysymykseksi ”eläinten oikeuksista”. Siten Helsingin Sanomat pyrki myöntämään tunnustusta oman ideologiansa mukaiselle naturalistiselle paradigmalle yliopistotoiminnassa.

Mursun keräämistä sympatioista etsittiin pisteitä lihan syönnin vastustamiselle ja veganismille, johon liittyy ristiriitaisesti myös ihmisen oman naturalistisen petoluonteen torjuntaa ja kieltämistä.

”Realistiseksi” ja ”naturalistiseksi” tarkoitettu väite ”eläinten oikeuksista” jää joka tapauksessa pelkäksi vertauskuvaksi, sillä eläin ei ole oikeussubjekti. Eläimellä ei ole tietoista subjektiviteettiä eikä vapaata tahtoa, eivätkä eläimet tee valintoja, joista ne olisivat vastuussa. Eläimet lähinnä reagoivat mutta eivät tee sartrelaisen tai kierkegaardilaisen vapauskonseption mukaisia valintoja.

Eläimet eivät siis ole oikeustoimikelpoisia, joten analyyttiselle systeemifilosofialle tyypillinen kvasiliberaali puhe ”eläinten oikeuksista” on harhaanjohtavaa.

Filosofia puolestaan on mahdollista vain tietoisessa kontekstissa, joten myös Helsingin Sanomien otsikossa käytetty luonnehdinta ”eläinfilosofi” muodostaa huvittavan käsitteellisen yhteenliittymän.

Myös Yleisradion viestintä jatkoi materialistista paradigmaa julkaisemalla jutun ”Haminaan rantautunutta mursua seurattiin tiiviisti – Tutkija kertoo, miksi yksinäinen otus varasti koko kansan huomion”.

”Eläinkäsityksiin ja sosiaalitieteisiin perehtyneen” yliopistotutkija Salla Tuomivaaran selitykset eivät vaikuttaneet erityisen eleganteilta perustuessaan väittämään, että yksittäiset tapaukset kiinnostavat enemmän kuin lajien kuolemat ja että eläin oli täällä päin harvinainen.

Sitä paitsi jutun otsikossa oli ajatusvirhe. Ei mursu mitään huomiota varastanut, vaan media itse vei huomion sekä mursuun että eläimen ympärillä häärääviin ihmisiin. ”Julkkismursu” onkin asiakohta, jossa kuvaan astuu todellisuuden mediariippuvuus.

Mursun metafysiikka

Jacques Derridan mukaan ihmiset pyrkivät jatkamaan elämäänsä kirjoituskoneen riveillä. Kaikki tosin tietävät, että kirjoittaminen on hidasta, ja siinä toimessa kello alkaa kiitää. Vaikutelma elämän pitenemisestä johtuukin kenties siitä, että kirjoittamiseen liittyvä tylsyys pidentää elämisen kokemista, vaikka kirjoittamaan antautuminen sinänsä lyhentää elämistä itseään.

Mursun tragedia teki joka tapauksessa mahdolliseksi kokea myös kollektiivisia tunteita. Juoneton tarina kiehtoi arvoituksellisuudellaan, ja kehkeytyvä kertomus noudatteli juutalais-kristillistä tarinaperinnettä.

Mursu saapui kuin varkain. Hän ei tullut suoraan hyväosaisten keskuuteen Helsinkiin vaan syrjässä elävien pihamaille, työttömyydestä kärsivään Kymeeseen.

Näin kertomus täytti metafyysisen struktuurin vaateet vähäosaisen voittokulusta ja kohtalon kääntymisestä uhriutumisen kautta poliittiseksi menestykseksi.

Mursu toi kaikille valon: eskatologinen astraaliolento, mursu.

Stenaksi nimetylle mursulle järjestettiin lopulta muistotilaisuus viime viikonloppuna Kotkan meripäivillä, Juha ”Watt” Vainion poika sävelsi mursulle muistokappaleen ”Mattoteline mainittu”, ja asian makaaberiutta moralisoitiin sosiaalisessa mediassa.

Ylen nekrologissa tilitettiin mursun matkaa teknokratisoituun viitekehykseen: eläinpatologian laitokselle ja kerrottiin, kuinka ”rakastettu eläin” tulee näytteille Helsinkiin. Myös STT:n tiedotteessa kuvattiin ruumiin matkaa kohti viimeistä leposijaa Luonnonhistorialliseen keskusmuseoon Etu-Töölöön.

Siellä konservoitu mursu saa loppusijoituspaikkansa Eduskuntatalon kupeessa, vallan ja viisauden vieressä ja kansanedustuslaitoksen arvovaltaisessa katveessa.

Ainoa mitä oikeastaan tapahtui, oli että eksynyt ja tietoisuutta vailla oleva villieläin ajatutui rantaan ja kuoli.

Tämä nyt median uutisnälästä, luonnon palvonnasta ja klikkijournalistiikan tarpeesta tällä kerralla.