Toimittajien kunniattomalla ”kunnialla” syövytettiin sananvapautta

Eräänä merkkinä toimittajien punavihreästä kuplasta on perinnemedian, vaihtoehtoisen uusmedian ja sosiaalisen median piiriin muodostunut kaksi todellisuuden tulkintalinjaa, jotka etääntyvät päivä päivältä toisistaan.

Kun kansalaisten kokemus poikkeaa huomattavasti valtamedian esittämästä narratiivista, median ja ihmisten välille syntyy konflikteja. Kieli kovenee, ja toimittajat sekä heidän yleisönsä ovat (ainakin vertauskuvallisesti) toistensa tukassa tai kurkussa kiinni kiistellessään blogeissa, lehtien palstoilla ja sosiaalisen median laareissa.

Niinpä toimittajakunta pyrkii pitämään kiinni sananvaltansa riekaleista entistä raivokkaammin. Se jopa käräjöi sananvapautensa puolesta muiden ihmisten sananvapautta vastaan, mikä on varsin orwellilainen kannanotto mielipiteenvapauden ja ilmaisunvapauden puolesta.

Helsingin käräjäoikeus tuomitsi äskettäin sakkoon ja vahingonkorvaukseen erään mieshenkilön, joka oli Uuden Suomen toimittaja Linda Pelkosen kirjoittamasta jutusta hermostuttuaan lähettänyt toimittajalle tekstiviestin: ”Toivon hartaasti, että seuraava kulttuuririkastus osuu kohdallesi henkilökohtaisesti. Törkeä ämmä olet”.

Pelkosen kirjoittama ja Kempeleen raiskaustapausta käsittellyt juttu 24.11.2015 herätti laajaa paheksuntaa, sillä toimittaja oli tiedustellut poliisilta, miksi raiskaajien ulkomaalaistaustaisuus piti mainita poliisin tiedotteessa. Vaikka itse kysymys olikin kenties motiiveiltaan neutraali, toimittajan tekemä juttu tuli lukijoiden taholla ymmärrettyä kannanotoksi, jonka mukaan toimittaja asiaa tiedustelemalla oli toivonut tekijöiden ulkomaalaisuudesta vaiettavan.

Tämä ei välttämättä pitänyt paikkaansa, mutta moraalipaniikin vuoksi yleisöt ilmeisesti lukivat siitä ulos omia harhakuviaan vastaavia näkemyksiä vaahdoten lopulta niistä. – Pelkkä väärinkäsityksestä noussut kohu siis: myrsky vesilasissa.

Entä sitten oikeudenkäynti ja tuomio? Helsingin syyttäjäviranomainen Sonja Varpasuo päätti (aivan oikein) esitutkinnan rajoittamisesta vähäisyysperusteella, minkä jälkeen Pelkonen valitti asiasta, ja asianajaja Markku Fredman lähetti kantelukirjelmän valtakunnansyyttäjänvirastoon pyytäen arvioimaan asiaa sananvapauden näkökulmasta. Myös Julkisen sanan neuvosto antoi aiheesta lausunnon, jossa vaadittiin poliisia ja syyttäjää suhtautumaan ”aktiivisemmin sananvapautta uhkaaviin rikoksiin”.

Vuosien 2016 ja 2017 aikana juttu eteni syyteharkintaan, haastehakemukseen syyttäjänvirastolle, oikeudenkäyntiin ja 5.2.2018 annettuun tuomioon. Iältään 45-vuotias mies tuomittiin lopulta kunnianloukkauksesta 15 päiväsakkoon ja 300 euron vahingonkorvaukseen sekä maksamaan yli tuhannen euron oikeudenkäyntikulut.

Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko kiitteli käräjäoikeutta todeten, että ”[t]oimittajaan kohdistuva viestihyökkäys voidaan tulkita pyrkimykseksi rajoittaa sananvapautta. Se ei ole oikeusvaltiossa hyväksyttävää.”

Katsotaanpa kuitenkin tarkemmin, mikä on sananvapauden rajoittamista. Päätöstä voidaan arvostella monella perusteella.

(1) Tapauksessa ovat olleet vastakkain toimittajan sananvapaus ja yleisöjen yleinen sananvapaus. Toimittajan sananvapautta ei voida puolustella tavalla, joka rajoittaa yleistä perustuslaillista sananvapautta etenkään, koska toimittajat ammattinsa puolesta käyttävät huomattavaa valtaa verratuna joukkotiedotuksen yleisöihin. Niinpä tuomio ei ole perusteltavissa toimittajien sananvapauden pohjalta, kuten päätoimittaja Huusko katsoo.

(2) Koska syyttäjälaitoksessa ja tuomioistuimessa nähtävästi ymmärrettiin, ettei sananvapautta voida puolustaa rajaamalla sananvapautta pois yleisöiltä ja toimittajakunnan eduksi, keskityttiin oikeudenkäynnissä tapauksen arvioimiseen kunnianloukkausrikoksena. Kunnianloukkaus puolestaan on asianomistajarikos, eikä siihen liity rikosoikeudellista yleisen edun näkökulmaa tai rangaistavuuden tarkoituksenmukaisuusharkintaa, kuten puolustettaessa ratkaisua ”sananvapaudella”. Koska toimittajien pitää poliitikkojen ja tieteenharjoittajien tavoin sietää ammattinsa puolesta laajaa ja voimakastakin arvostelua, ei tuomio olisi mahdollinen myöskään vetoamalla kunnianloukkaukseen. Tässä mielessä alkuperäinen syyttäjäviranomainen teki oikean ratkaisun rajatessaan tapauksen syyttämiskynnyksen alapuolelle.

(3) On syytä huomata, että kunnianloukkauksen ulkopuolelle on rikoslain tekstissä rajattu tieteellinen argumentaatio ja tapaukset, joilla on laajaa julkista tai poliittista merkitystä, joten kunnianloukkaukseen perustuva syyte on käynyt mahdolliseksi vain fokusoimalla tapaus ammatista riippumattoman yksityisyyden ja henkilökohtaisen kunniansuojan piiriin. Näytön tästä antaa lausuma, jonka mukaan ”[o]ikeus kuitenkin katsoi, että halventavat ilmaisut eivät kohdistuneet Pelkoseen toimittajana, vaan liittyivät hänen henkilöönsä, ja halvensivat häntä henkilönä.”

(4) Edellä mainitusta seuraa, että tuomiolla ei loppujen lopuksi ollutkaan mitään tekemistä asianajaja Fredmanin, Julkisen sanan neuvoston eikä Markku Huuskon kannanottojen kanssa, joilla tuomiota vaadittiin tai puolustettiin sananvapauteen vedoten. Sakko ja vahingonkorvaustuomio langetettiin puhtaasti henkilökohtaisen elämän alueelle liittyvän koetun loukkaantumisen perusteella.

(5) Kunnianloukkaus on tuomion perusteena hutera, sillä syyttämisen kohteena olevaa retoriikkaa kohtaa laajalti kaikkialla, kannanotot liittyvät subjektiivisten mielipiteiden ilmaisuihin ja rikkovat lähinnä sosiaalisia ”hyvän tavan” tai ”soveliaan käytöksen” normeja eivätkä vahingoita kohteitaan tavalla, joka täyttäisi rikoslain tunnusmerkit (ammatin tai elinkeinotoiminnan haittaaminen). Mikäli arvostelu on kovaa tai haitallista, se voi olla myös ansaittua, ja siksi oikea tapa reagoida olisi tarkistaa toimittajan omaa toimintaa, mikäli se ei kritiikkiä kestä.

(6) Koska toimittajakunta ja Julkisen sanan neuvosto yrittävät käyttää ”loukkaantumisesta” annettua rangaistusta oman sananvapautensa ja siihen liittyvän erityisasemansa puolustelemiseen kansalaisten sananvapautta vastaan, on toimittajakunnan ja sitä edustavan järjestön toiminnassa kyse sananvapauden pidättämisestä median omaan valtaan. Näin tuomiota puolusteleva argumentti on kiertynyt ”henkilökohtaisen kunnian” kautta poliittiseksi ja julkisen elämän piirissä vaikuttavaksi kannanotoksi, jonka piirissä rikoslaillisella kunnianloukkaussäädöksellä ei pitäisi olla relevanssia.

(7) Toimittajan ammatissaan toteuttama sananvapaus ja kunnian tai yksityisyyden suoja on tuomion taustalla vaikuttavissa presuppositiossa keinotekoisesti rajattu pois toimittajan yksityishenkilönä nauttimista vastaavista oikeuksista, ja sitten on keskitytty suojelemaan yksityishenkilön oikeuksia. Toisaalta on kuitenkin käytetty ”henkilökohtaisen kunnian suojaa” kilpenä oman ammattikunnan etujen edistämiseksi!

(8) Johtopäätös: ”toimittajan kunniaa” (sosiaalinen normi) on käytetty median vallan puolustelemiseen ja sananvapauden kaventamiseen yleisöiltä.

(9) Yleinen seuraus edellä mainitusta johtopäätöksestä on, että kyseisen tuomion kautta yleisöjen ja kansalaisten perustuslaillinen sananvapaus kärsii tappion toimittajien ammatikseen käyttämää sananvapautta vastaan.

(10) Tämä on ristiriitaista jo sinänsä mutta erityisesti siksi, että yleisön sananvapauden pitää olla laajempaa kuin toimittajien sananvapauden. Toimittajien sananvapaudelle asettavat jo journalistin ohjeetkin muodollista laillista sananvapautta ahtaamman kehyksen.

(11) Koska toimittajien sananvapauden pitäisi olla yleistä sananvapautta kapeampi, tuomiossa on käännetty sananvapauden alaa koskeva perusasetelma täysin päälaelleen. Se puolestaan ei ole hyväksyttävää, sillä juttu päätyi VKSV:n kautta syyttäjälle nimenomaan sananvapauteen vedoten. Lopulta tuomio annettiin täysin eri perusteisiin viitaten, eli henkilökohtaiseen kunniaan liittyen.

(12) Henkilökohtaisella kunnialla ei puolestaan voida perustella perustuslaillisen sananvapauden rajoittamista laajoilta yleisöiltä, kuten uhkaa käydä, jos vastaavat tuomiot saavat jatkokäsittelyissä sitovan ennakkotapauksen aseman. Näistä ja muista tässä kirjoituksessa mainituista syistä on toivottavaa, että Helsingin käräjäoikeuden antama tuomio kaatuu ylemmissä oikeusasteissa.

(13) Edellä mainitun oikeusfilosofisen argumentaation ohella myöskään pragmaattinen näkökulma ei tue yleisöjen tuomitsemista kritiikistä, jota ne esittävät toimittajia kohtaan, sisältävätpä nuo arviot sitten aggressiivista tai pahennusta herättävää kieltä tai eivät. Vertauskuvallisina kannanottoina ne joka tapauksessa ovat olleet vaikutusvallattomia. Perustaessaan tuomionsa symbolisiin näkökantoihin, kuten raiskaustoiveisiin, tuomioistuimet nojaavat pelkkään spekulatiiviseen tai hypotettiseen aineistoon ja sen vastaanottajissa herättämiin subjektiivisiin tuntemuksiin, joista ei pitäisi olla tuomion pohjaksi. Koska sormi, joka osoittaa kuuta ei ole kuu, ei myöskään raiskaustoive ole raiskaus tai sillä uhkaaminen. Niinpä tuomiota ei voitu lukea myöskään laittomasta uhkauksesta, ja ainoaksi tuomitsemisen verukkeeksi jäi kunnianloukkauksen veräjänrako, josta luikertelemalla tuomio saatiin aikaan deduktiivisesti: päättämällä ensin syyllisyydestä ja etsimällä käsiin syyllinen. VKSV on pudottanut syyttämisen rimaa niin alas, että maalaisvallesmannitkaan eivät mahdu ryömimään sen alta, ja lautamiesten pururata on syyttäjien järjenjuoksua ajatellen liian pitkä.

(14) Oikeuksien toimintaa sitoo universaalisuusperiaate. On kuitenkin mahdotonta ajatella, että kaikista vastaavanlaista halveksuvaa kieltä sisältävistä kannanotoista olisi nostettavissa syytteitä. Mikäli tuomioistuimet perustavat täydellistä suvaitsemattomuutta edustavan nollatoleranssinsa ”ämmittelystä” rankaisemiselle, joutuvat tulilinjalle Jämsän äijätkin. Sellaiset tuomiot loukkaisivat ihmisten perusoikeuksia ja kansanvaltaista yhteiskuntaa enemmän kuin ne hyvittäisivät mielensä pahoittajien kärsimyksiä. Ennakolta vaikuttavana ratkaisuna tällainen päätös vaikuttaisi äärimmäisen haitallisesti siihen, mitä kansalaiset katsovat voivansa esittää toimittajia ja mediaa vastaan jatkossa. Siten se johtaisi käytännössä itsesensuurin vaatimukseen kansalaisille ja välillisesti myös perustuslain vastaiseen ennakkosensuuriin.

(15) Vertailun vuoksi voidaan panna merkille, että Suomessa ei ole (ainakaan minun havaintojen mukaan) luettu yhtään tuomiota perussuomalaisiin poliitikkoihin kohdistetusta halveksunnasta, herjaamisesta, solvaamisesta, kunnianloukkauksesta tai laittomasta uhkauksesta. Toimittajat ovat voineet vääristellä perussuomalaisten ihmisten sanomisia ja haukkua heitä perättömästi esimerkiksi ”rotutohtoreiksi” ilman, että myöskään Julkisen sanan neuvosto olisi antanut asiasta mitään huomautusta. Pelkosen tapauksessa JSN on voinut päätyä suorastaan ratkaisijan rooliin, sillä sen intressisidonnaiset (JSN on median edustaja) lausunnot kelpuutetaan jostakin järjen vastaisesta syystä todistusaineistoksi oikeudenkäynneissä, vaikka kyseessä ei ole myöskään viranomainen. Tosiasiassa JSN ei ole median (sinänsä naurettava) ”itsesäätelyelin”, jollaisena se esiintyy, vaan se on median puolueellinen etujärjestö, joka ei arvostele mediaa vaan hyökkää ”journalistin ohjeineen” niitä ihmisiä vastaan, jotka arvostelevat mediaa. Tämä osoittaa, kuinka puolueellista asioiden käsitteleminen syyttäjälaitoksessa, tuomioistuimissa ja median edustuselimissä nyt on. Vaarassa on tätä kautta perustuslaillinen yhdenvertaisuus.

(16) Oikeussosiologisena huomiona voidaan todeta, että loukkaantumisesta on tullut kansanhuvi, jolla muutamat ammatikseen pahastujat kiusaavat eri mieltä olevia ja pyrkivät käyttämään viranomaisia oman valtansa välineinä. Erityisesti ovat kantelupukkeina esiintyneet muutamat nuorehkot neidot, jotka huomattavaa valtaa käyttävien tiedotusvälineiden suojista ovat käynnistäneet vyörytyskampanjoita heitä arvostelleita yleisöjä vastaan. Linda Pelkosen tapauksen ohella mieleen muistuu Turun Sanomien toimittajan Rebekka Härkösen Jussi Halla-ahoa vastaan aloittama hyökkäys, jossa Halla-ahon esittämä kritiikki esitettiin yksiselitteisesti, suorasukaisesti ja deluusiomaisesti ”vihakampanjaksi” ja ”somevainoksi”. Toisen esimerkin tarjoavat Yleisradion toimittajan Jessikka Aron jo pitkään potemat vastoinkäymiset ja hänen kyvyttömyytensä vastata ansaitsemaansa arvosteluun muulla tavoin kuin syyttämällä kriitikoitaan ”Venäjän agenteiksi” tai moittimalla yleisöjä ja muita tiedostusvälineitä vainosta tai häirinnästä. Myös täysin vastaansanomattomia paljastuksia, joihin medialla ei ole ollut nokan koputtamista, on tullut esiin. Eräs on Yleisradion ”faktantarkistajan” Johanna Vehkoon paljastuminen vasemmistonuorten aktivistiksi.

(17) On kenties ymmärrettävää, että valtamedian toimitukset asettuvat omien intressiensä ja ammatti-identiteettinsä vuoksi tukemaan kitisijöitään ihan vain lavastaakseen näyttöjä ”sankarillisista toimittajista” tai puolustaakseen hurskaasti ja puhtain purjein ”sananvapauden asiaa”, vaikka kyse olisi sananvapauden pois korventamisesta. Tällaisessa toiminnassa on piirteitä kollektiivisesta narsismista ja häiriökäyttäytymisestä, jonka mukaisesti muutamat toimittajat katsovat tehtäväkseen jakaa yleisöjä ystäviin ja vihollisiin. Hankkeensa vahvistamiseksi he marttyyrisoivat itsensä olettaen, ikään kuin uhriutuminen tuottaisi tietoa todellisuudesta. Toimittajan tehtävä on tehdä totuudenmukaisia juttuja maailmasta eikä työskennellä persoonansa performoimiseksi tai oman julkisuuspositionsa parantelemiseksi.

(18) Nykyisten ”some-pöyristymisten”, ”some-raivon” ja ”vihapuheeseen”, ”rasismiin” sekä ”ihmisoikeuksiin” viittaavan retoriikan keskellä on syytä muistaa, että suuri osa median käyttämästä argumentaatiosta on täysin ideologista, käsitesisällöiltään määrittelemätöntä ja tyhjäksi jätettyä blanco-argumentaatiota, jossa vahvoja mielleyhtymiä herättävät käsitteet on otettu käyttöön täysin tendenssimäisen manipulaation ja propagandan välineinä. Paikkaansa pitävät vanhat sanonnat: ”Ilman lähteitä ihminen vain väittää, ja lähteiden kanssa hän väittää, mitä joku muu väittää”, ”Vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään, mutta jokainen kunniallinen kansalainen pitää itse huolta maineestaan” ja ”Arguing with a fool proves there are two”.

On suuri tyhmyys kuvitella, että sensuroiminen ja tuomioilla ripittäminen vähentäisivät niin sanottua ”vihapuhetta”. Päinvastoin: vastalauseiden tukahduttaminen vain lisää kansalaisten katkeruutta ja epäluottamusta valtamediaa kohtaan. Sosio- ja psykodynamiikkaa tuntien on oletettavaa, että sensuroinnin tuloksena kasvaa aineellinen väkivalta, mikäli kantta pidetään kattilan päällä.

Puheena oleva tuomio on tietenkin vain yksi osa kaiken kattavaa sananvapauden pois syövyttämistä, josta huolestuttavaa näyttöä ovat antaneet lähes kaikki ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” ja ”uskonrauhan rikkomisesta” langetetut tuomiot. Sananvapauden tila on synkistymässä myös Saksan käyttöön ottaman sensuurilain myötä, kun Internet-operaattorit velvoitettiin poistamaan kaikki sellainen aineisto, joka voi herättää vihareaktioita tai kiusaantumista jonkun vastaanottajan päässä.

Sama sairaus vaivaa Euroopan unionia, joka painosti Googlen, Microsoftin, Twitterin ja Facebookin harjoittamaan palveluidensa piirissä sensuuria. Huonoin tilanne on kuitenkin Suomessa, jota on jostakin syystä erehdytty pitämään sananvapauden mallimaana. Objektiivinen numerotieto kertoo aivan muuta.

Eurooppalaisen Oikeusturvan Keskusliitto ry (EOT) on todennut, että Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on jakanut 15 viime vuoden aikana Suomelle enemmän tuomioita kuin muille pohjoismaille yhteensä. Suomi on saanut 15 vuodessa 74 langettavaa päätöstä. Samaan aikaan Ruotsi on todettu syylliseksi 22 kertaa, Norja 19 kertaa, Tanska 9 kertaa ja Islanti 6 kertaa.

EOT toteaa, että ”Suomen oikeuslaitoksen ja EIT:n tulkinnat perusoikeuksista näyttävät eroavan toisistaan. EIT on yleensä painottanut sananvapauden ja vapaan tiedonvälityksen merkitystä, kun taas kotimaiset oikeusistuimet ovat korostaneet yksityisyyden suojaa.” EOT jatkaa: ”On olemassa näyttöä siitä, että kansalliset tuomioistuimet avoimesti ja vapaasti vastustavat Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen päätöksiä ja jättävät huomiotta ihmisoikeuslainsäädännön päätöksenteossaan.”

Järjestö päättää lausuntonsa johtopäätökseen, jonka mukaan ”EOK:n tietojen mukaan viimeaikainen kehitys Suomessa on johtanut siihen, ettei yksittäisillä kansalaisilla ole mahdollisuutta puolustaa tasapuolisesti oikeuksiaan erityisesti tilanteissa, joissa vastapuolena on vahvan taloudellisen tai valta-aseman omaava taho.”

---

Päivitys 8.2.2018: Valtioneuvosto irtisanoi tänään valtakunnansyyttäjä Matti Nissisen hänen tultuaan tuomituksi virkavelvollisuuden rikkomisesta. Nissinen oli kunnostautunut ”vihapuheeksi” väitetyn yhteiskuntakritiikin sensuroijana ja vastustajana. Syyte Uuden Suomen toimittajalle palautetta antaneita kansalaisia vastaan nostettiin Nissisen määräyksestä, vaikka kihlakunnansyyttäjä oli katsonut aiemmin, ettei tapauksessa ole syytteen aineksia. Nissisen tuomitseminen viittaa ironisesti ja kohtalomaisesti virkamieskunnan korruptoituneisuuteen ja kaksinaismoralismiin. Linda Pelkonen oli tehnyt rikosilmoituksen myös 18-vuotiasta mieshenkilöä vastaan hänen nimiteltyään Pelkosta ”petturihoroksi”, mutta teini-ikäinen välttyi syytteeltä. Pelkonen puolestaan toimii nykyisin feministis-vihervasemmistolaisen ”MustRead.fi”-portaalin osakkaana ja politiikan toimittajana.

Sananvapaus merihädässä

Julkisen sanan neuvosto on jakanut jälleen langettavia tuomioita ”sopimattomasta sanankäytöstä”. Ylen verkkosivut kertovat, että JSN on antanut ”vakavan huomautuksen” Radio Suomi-popissa toimiville Juha Vuoriselle ja Juha Perälälle, koska he soittivat ”Mikki Hiiri merihädässä” -lastenlaulua Välimerestä ongittuja pakolaisia koskevan uutisen taustalla.

Julkisen sanan neuvoston ensimmäinen kokopäivätoiminen puheenjohtaja Elina Grundström määkii puolustuksekseen seuraavasti:

”Radiojuontoihin pitää kuitenkin voida puuttua. On erityisen tärkeää, että kaikki viihdejournalismin muodot ovat meidän järjestelmässämme mukana. Se, että nämä laajoja yleisöjä saavat mediat ovat JSN:ssä takaa, että meillä ei voida laajamittaisesti levittää virheellistä tai esimerkiksi vihaa lietsovaa sisältöä.”

Ahaa, siis ”vihaa lietsovaa sisältöä”. Grundsrömin pieneen päähän ei näytä mahtuvan, mikä ero on huumorilla, virheellisen tiedon jakamisella ja vihan lietsonnalla. Hän ei näytä lainkaan käsittävän, että huumorin tehtävänä on purkaa kurjien yhteiskunnallisten olojen aiheuttamaa stressiä ja sitä kautta laukaista konflikteja. Jos niin ei voida tehdä, juuri se herättää ihmisissä vihaa: vihaa Grundströmin tapaisia moraaliposeeraajia vastaan, mahdollisesti myös hänen raukkamaisesti ja nolaavasti suojelemiaan tahoja kohtaan.

Elina Grundström, jonka nimi sopisi lastensadun oravalle, on punavihreän kuplan kasvatti ja vihervasemmistolaisen ajatusklusterin äänitorvi. Hän on Vihreän langan entinen päätoimittaja ja Helsingin Sanomien kolumnisti. Ei siis ihme, että kansallismasokistinen ”manus manum lavat” -gangsterijärjestö on palkinnut hänet kahdesti tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla, viimeksi vuonna 2005 ”monipuolisesta journalistisesta toiminnasta globaalien yhteiskunnallisten kysymysten käsittelyssä”, toisin sanoen monikulttuurisuuden ja maahanmuuton estottomasta edistämisestä.

”Kalkutan teini-ikäisiä tyttöjä” käsittelevän sosiologian gradun 30-vuotiaana valmiiksi saanut feministinen maisteri Elina Grundström ei näytä ymmärtävän journalistisesta toiminnasta, globaalien ongelmien luonteesta eikä varsinkaan ihmisten käyttäytymisen sosio- ja psykodynamiikasta mitään, yhtään mitään. Siksi oli todellinen rimanalitus nimittää hänet journalistiikan vierailevaksi professoriksi Tampereen yliopistoon lukuvuodeksi 2013–2014.

Puolikoulutetun politrukin nimittäminen professoriksi ei ole tietenkään tuntematonta, vaan se on täysin standardimaista sellaisessa tiedepoliittisessa normatiivissa, jossa lähes kaikki yhteiskuntatieteet ovat suomalaisten ihmisten omaa kulttuurista itsetuhoa vaativan vihervasemmistolaisen hegemonian vallassa (lue lisää tästä). Grundströmin näennäistieteellisen toiminnan rahoitti hänen työnantajansa, Helsingin Sanomat.

Vihervasemmisto rääkyy luonnollisesti herjauksia kaikkia omaan mielikuvitusmaailmaansa sopimattomia ilmiöitä, kuten Donald Trumpia, vastaan mutta vaatii pyhäkoulumaista käytöstä esimerkiksi Juha Vuorisen kaltaiselta humoristikirjailijalta. Vuorinen on kirjoittanut pakolaisongelman Euroopalle ja poliittiselle järjestelmällemme aiheuttamista kielteisistä vaikutuksista Iltalehden kolumnissaan täysin asiallisesti. Kirjoituksessaan ”Olenko nyt rasisti?” hän analysoi Maltalla asuvan tuttavansa mielipiteitä seuraavasti:

”Paikalliset ovat tähän asti katselleet läpi sormien tätä pakolaisvirtaa, niiden tekemiä rikoksia ja sosiaalituilla elämistä, mutta hän pelkää, että jonain päivänä kansa ottaa vallan poliitikoilta omiin käsiinsä kyllästyttyään maksamaan muiden elämistä. Jos katsoo millainen revohka alkoi muutama vuosi sitten arabikevääksi nimetyssä kansannousuissa, mitä tapahtuu tällä hetkellä Ukrainassa tai miksi Sveitsi äänesti EU-kansalaisten maahanmuuton rajoittamisen puolesta, herää kysymys, onko Eurooppakin palaamassa laskiaismaista pulkkamäkeä vuoteen 1939. Tosin nyt ei taisteltaisi maa maata vastaan vaan ihminen ihmistä. Ja se olisi todella veristä saamattomien poliitikkojen jälkien siivoamista.”

Vuorisen juttu oli kuultavissa myös Radio Suomi-popissa, Radio Rockissa ja Radio Aallossa, ja hänen motiivinsa maahanmuuton arvostelemiseen näyttävät perustelluilta: puhtaammilta kuin puhtaus itse. Vuorinen ymmärtää pakolaistulvan sosiodynaamiset vaikutukset ja on niistä huolissaan samoista syistä kuin itsekin olen. Kulttuurisen yksiarvoisuuden vaatimukset ja niin sanottu nationalismi nousevat juuri siksi, että yhteiskunnan toimintadynamiikkaa ymmärtämätön vihervasemmisto pyrkii romuttamaan koko sosiaalihuoltorakenteemme taloudellisen perustan ja länsimaiden väestörakenteen maahanmuuton keulaportit avaamalla.

Jos mikrotason ilmiöistä, kuten pakolaisten henkilökohtaisessa elämässään kohtaamasta kurjuudesta, johdellaan periaate, että Euroopan on avattava ulkorajansa makrotasolla (aivan niin kuin vihervasemmisto ja osa oikeistosta ovat vaatineet), liberalismin idea kääntyy nurin ja päädytään yksimielisyyttä vaativaan yhteiskuntaan. Konfliktit siirtyvät tällöin makrotasolta, eli valtioiden rajoilta, mikrotasolle: ihmisten kamppailuun työpaikoista, asunnoista ja sosiaalietuuksista.

Mikäli tavoitteena on vastustaa rasismia, fasismia, natsismia ja suvaitsemattomuuden nousua, on vastustettava maahanmuuttoa, puolustettava kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta ja vaadittava konfliktien säätelyä edelleenkin makrotasolla: rajavalvonnan kautta. Tämän kognitiivisesti monimutkaisen ajatuskulun ymmärtäminen edellyttää tietenkin hurjaa älyllistä ponnistelua niiltä median edustajilta, jotka ovat käyttäneet intellektuaaliset lahjansa pelkkään poliittisen agendan opiskeluun eivätkä kriittiseen filosofiseen ajatteluun.

Entä itse pakolaisongelma? Kun niin sanottu suvakkimedia ratsasti oman hyvyytensä keppihevosella ja levitti Välimerellä hukkuneen lapsiraukan kuvia vainajaa itseään kunnioittamatta ja omien hämärien tarkoitusperiensä edistämiseksi, kyse oli eräänlaisesta sosiaalipornon jakelusta, uhrien kärsimyksillä mässäilystä ja länsimaisten ihmisten aiheettomasta kiusaamisesta.

Jokaisen pitäisi ymmärtää, että lasten hukkumiskuolemat johtuvat heidän vanhempiensa päätöksestä lähteä avomerelle seilaamaan tai heittää lapsiankkuri edellään. Syyllisiä ovat ne, jotka astuvat veneisiin ja erkaantuvat rantaviivasta ilman pakottavaa syytä, toisin sanoen ilman niskassaan vinkuvaa luotisadetta. Juuri tällä tavoin Afrikasta, Irakista ja useimmista muista Lähi-idän maista on lähdetty etsimään parempaa elintasoa, jonka kehitysmaista tulleet toivovat ja jopa kuolemallaan uhaten vaativat meidän länsimaisten ihmisten heille maksavan.

Tässä valossa ei ole ihme, että Vuorisen ja Perälänkin päässä on syttynyt lamppu, joka kertoo, että uhriutumisessa ja uhriuttamisessa ei ole kaikki kohdallaan vaan täysin vinksallaan. Heidän reaktionsa oli laittaa taustamusiikkia soimaan.

Surkeaa on, että Ylen ohjelmapäällikkö Paula Niska-Vuorinen ei mitenkään puolustautunut JSN:n syytöksiä vastaan, saati että hän olisi puolustanut ohjelman toimittajia. Ylen jutun mukaan hänen mielestään on vain ”mahtavaa”, että meillä on ”näin hyvä tilanne median valvonnassa”.

Niska-Vuorisen reaktio ei yllätä, sillä yleläisenä hän edustaa samaa feministis-vihervasemmistolaista sananvapauden kastrointilinjaa kuin Grundströmkin. Hän yrittää luikerrella tilanteesta irti alentamalla toimittajat Vuorisen ja Perälän ”juontajiksi” sen asemasta, että heitä sanottaisiin (hänen mielestään ilmeisestikin korkeampiarvoisemmiksi) ”journalisteiksi”. Niska-Vuorinen lausuu: ”Tässä olisi pieni tarkastelun paikka siinä mielessä, että erotettaisiin kuka on journalisti ja kuka juontaja.”

Luultavasti Niska-Vuorinen erottaa molemmat toimittajat toimestaan, elleivät nämä varsin maskuliinisilta vaikuttavat miehet turhaudu hiljentämisvaatimuksiin, munilleen potkimiseen ja telaketjufeminismin moukarilla huitomiseen sekä jätä uppoamassa olevaa Yleä ihan itse siirtyen jonnekin muualle.

Grundström puolestaan puskuroi JSN:n mielivaltaa vetoamalla yleisön joukosta mahdollisesti löytyvien suvakkisiskojensa raihnaisiin kanteluihin. Hänen mukaansa ”[...] sieltä sitten usein kannellaan tämäntyyppisistä asioista, jotka menevät ihmisarvon halventamisen puolelle”. On vaikea sanoa, ketkä tässä asiassa ovat toimineet Juudaksina, mutta heitä näyttää yhdistävän JSN:ään sama sairaalloisen tosikkomainen, yliherkkä ja narsismissaan muita radion kuuntelijoita ja toimittajien mielipiteenvapautta ylenkatsova ajatusmaailma.

JSN pyrki myös tasapainottamaan oman ratkaisunsa antamalla samanaikaisesti päätöksen Matti Nykäsen haastattelusta, jossa ei ollut ”kunnioitettu haastateltavan ihmisarvoa”. Vetämällä kuvalehtijournalismin kestoaiheen, Matti Nykäsen, tähän JSN koetti lavastaa oman ”vakavan huomautuksensa” arkipäiväiseksi ja rutiininomaiseksi, joka on muka yhtä perusteltu kuin Nykäsen henkilökohtaisten elämänsolmujen esittely mediassa.

Myös muu media on astellut suoraan JSN:n asettelemaan ansalankaan. Esimerkiksi Uuden Suomen Teemu Kammonen ryhtyi kammoksumaan stand up -komiikalle tyypillistä mustaa huumoria ja kiittelemään sensuuria omassa hätäisessä reaktiossaan. Myöskään hän ei näytä ymmärtävän mitään huumorin konflikteja sekä ahdistusta purkavasta psykologisesta funktiosta. Radio Suomi-pop ja Radio Rock ovat kieltämättä keränneet oman tyylilajinsa puitteissa suuren osan JSN:n huomautuksista. Mutta pitäisikö koko Suomi kietoa pumpuliin vain siksi, että kanavien rabulistinen tyyli ei miellytä helmikanoja, jotka imaisevat rasiallisen Mozartin-kuulia sieraimiinsa pelkästä hyvän maun rikkomisesta?

En ainakaan minä halua maastamme miinakenttää, jossa ihmisillä ei ole oikeutta luottaa toisiinsa edes leikkiä laskiessaan vaan jossa kaikki pakotetaan sipsuttelemaan varpaisillaan ja sensuroimaan puolet sanomisistaan vain sen vuoksi, että tuloksena voi olla Julkisen sanan neuvoston langettama makutuomio.

Omasta mielestäni media ei tarvitse minkäänlaista valvontaa, puuttumista eikä sensuuria. Tiedonvälitykseen tarkoitettujen viestimien tehtävänä ei ole puuttua myöskään toimittajiensa näkemyksiin vaan mahdollistaa niistä kertominen täysin avoimesti. Muutoin kyse ei ole todellisuudessa vallitsevien mielipiteiden välittämisestä sellaisina kuin ne esiintyvät, vaan valheellisesta salailusta, peittelystä ja propagandasta. Tuloksena on vääristynyt kuva todellisuudesta ja vallitsevasta mielipideympäristöstä.

Tämä valheessa elämisen vaatimus paitsi tukahduttaa kansalaismielipiteitä ja yhteiskunnallisen totuuden etsintää, myös lyö korvalle median omia toimintaedellytyksiä. ”Ylilyöntiin” viittaaminen ei kelpaa kuritustoimien perusteeksi, sillä aikuiset ihmiset eivät kaipaa lapsenvahteja, ja kuka määrittelee sen, mikä on ”ylilyönti”? Tällainen vähäpätöiseltä näyttävä sananvapauden pois nakertaminen on itse asiassa vaarallisempaa kuin suuret ja näyttävät sensuroinnit, sillä viattomien kansalaisten lavastaminen ”rasisteiksi” vasta on todellinen ihmisoikeusrikos!

Pahinta on, että Grundströmille maksetaan perustuslaillisen sananvapauden kuohimisesta palkkaa, jonka turvin hän toimii tiedotus- ja toitotusvälineiden kokopäivätoimisena päivystäjänä suojatyöpaikassaan. Julkisen sanan neuvoston päätöksillä ei ole myöskään mitään velvoittavuutta, paitsi että tuomioistuimet ovat käyttäneet niitä aineistoina ratkaisuja tehdessään. JSN on median naurettava itsesäätelyelin, jonka toiminnan voisi kokonaan lopettaa.

Suomalainen mies vastustaa neuvostoja

Miehen suomalaisuus on ominaisuus, johon liitetään mitä erilaisimpia edesottamuksia. Voitte täyttää seuraavan lauseen tyhjään kohtaan miltei minkä tahansa teonsanan, ja aina se on vakuuttavalla tavalla tosi: ”Suomalainen mies ________________ aina.” Tällä kerralla suomalainen mies vastustaa neuvostoja.

Televisiossa pyöri jokin aika sitten rakennustarvikkeita myyvän ByggMaxin mainos. Se oli ”miehen suomalaisuutta” hyödyntävä parodia, jonka tuella koetettiin rikkoa rautakaupassa käynnin kaavoja ja aukoa markkinoita uudelle toimijalle. Mainos oli hauska, ja se murskasi stereotypioita.

Kuinka ollakaan, Mainonnan eettinen neuvosto antoi viime kesänä mainostajalle huomautuksen, koska mainoselokuvassa naispuoliset kassatyöntekijät oli ruksattu pois kuvasta suomalaisen miehen maksaessa ostoksiaan, ja tätä pidettiin naisiin kohdistuvana syrjintänä!

Mainonnan eettinen neuvosto ei pystynyt ymmärtämään (tai halunnut ymmärtää), että mainoksessa parodioitiin suomalaisen miehen kaavoittunutta käytöstä, ja sitä kautta esitettiin hienoista arvostelua suomalaiselle miehelle tyypiteltyä misogyynista ajatusmallia kohtaan. Mainoksen korjatun version, jossa rasti on vedetty nyt myös miespuolisten kassahenkilöiden yli, voitte katsoa tästä.



Mainonnan eettisen neuvoston tekemä tutkinta perustui joidenkin mielensä pahoittaneiden kuluttajien räksytyksiin. Tasapainottavaksi tekijäksi neuvostolle ei siis riittänyt, että halventamisen kohde oli ollut läpi koko mainoskampanjan suomalainen mies. Naisiin kohdistuvan syrjintäepäilyn välttämiseksi heitä pidettiin tarpeellisena alleviivatusti puolustaa, mikä omasta mielestäni kääntyi naisiin kohdistuvaksi pilkan teoksi. Ihmisen tai ihmisryhmän lavastaminen ”avun tarpeessa” olevaksi, joka ei osaa pitää huolta asemastaan tai oikeuksistaan, oli tässä se ainoa mahdollinen loukkaantumisen aihe, jos mikään.

Suomessa onkin kolme tarpeetonta neuvostoa: Mainonnan eettinen neuvosto, Julkisen sanan neuvosto ja
Tutkimuseettinen neuvottelukunta, joka sekin on eräänlainen neuvosto. Luettelin ne naurettavuusjärjestyksessä. JSN ei ole tosin itsesäätelyelin vaan itsesuojeluelin. Tutkimuseettisen neuvoston silmän alla taas mikään mielenkiintoinen tutkimus ei ole enää mahdollista, kun Milgramin kokeen tai Stanfordin vankilakokeen kaltaisia testejä ei saa tehdä, vaan ne tuomitaan ”epäeettisinä” niiden informatiivisuudesta huolimatta.

Purkit takaisin kaappeihin?

Mutta takaisin yhteiskuntaan. Viime viikolla kohistiin päivittäistavaraketju Lidlin maitopurkkimainoksista, joiden sloganeissa sanottiin, että ”Tunsin olevani oikea maito väärässä tölkissä” ja ”Vihdoin uskallan tulla ulos maitokaapista”. Kaapista tulon vertauskuvalla haluttiin valaista tuotteiden nimenvaihtoa ja tasoittaa sitä tosiasiaa, että ulkomaista alkuperää olevilla elintarvikkeilla on Suomessa edelleen epäilijänsä.

Korjauksen voitte katsoa tästä varmaankin nyt asiallista tietoa sisältävästä TV-mainoksesta.



Kyky ymmärtää ja sietää huumoria olisi henkisen kypsyyden ja yhteiskunnallisen luottamuksen merkki. Nykyisin vallitseva tosikkomaisuus ja käynnissä olevat kunnianloukkausten kansanhuvit osoittavat, että yhteiskunnallinen luottamuspääoma on haihtunut pois. Yksi syy kansakunnan jakautumiseen on maahanmuutto, johon liittyvä erimielisyys on kärjistänyt asenteita myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan, eikä se siksi ole ollut yhteiskunnallemme hyväksi.

Vielä kymmenen tai viisitoista vuotta sitten kaapista tulon vertauskuvan käyttöä olisi pidetty edistyksen merkkinä. Samoin ajattelevia näyttää olevan muitakin; esimerkiksi tämä kirjoittaja kysyy, ”veikö some-raivo mahdollisuuden edistää hblti-yhdenvertaisuutta?” Omasta mielestäni se ainakin kyseenalaisti valittajien arvostelukyvyn. Harmillista on, että Seksuaalinen Tasavertaisuus Seta ry:n puheenjohtaja Panu Mäenpää niin helposti lähti muutamien jäsenten vaatimaan noitajahtiin (mielipiteidenvaihtoa tässä.)

Jokaisen pitäisi ymmärtää, että viestinnän kokonaismerkitys ei koskaan rakennu vain kielessä tai esityksessä itsessään, vaan se rakentuu esityksen motiiveista ja konteksteista pragmaattisesti. Argumentteihin liittyvät aina myös sanomisen syyt ja motiivit, jotka eivät palaudu sen enempää kielellisiin sisältöihin kuin kuvalliseen esittämiseenkään vaan tarkoitusperiin, joiden vuoksi viestintää ylipäänsä on olemassa. Kukaan tuskin tarkoitti tuolla mitään pahaa.

Vähemmistösyrjintää vai mielipidesyrjintää työelämässä?

Kolmantena esimerkkinä hurjasta poliittisen korrektiuden vaatimisesta, joka vetää yhteiskuntaamme huurteeseen, on Espoo Unitedin valmentajan toimineen Aleksi Valavuoren potkaiseminen pois pestistään hänen tviitattuaan homoista epäkohteliaasti ja ehkä hiukan asiattomastikin. Tapaus on epäilemättä keskustelun ja huomautuksen arvoinen, mutta voidaan myös pohtia, kuinka median nostama kurinpito ja ylireagointi lopulta toimivat.

Homot kertovat itsestään ja toisistaan paljon rankempia vitsejä kuin Valavuori. Vähemmistöjen puolustelu voi kaatua myös vähemmistöjen haitaksi. Jatkuvalla vaateliaisuudella ja pyyteellisyydellä tuotetaan yleistä vähemmistöihin kohdistuvaa epäluuloa. Jos homoja ei vihattu urheilupiireissä aiemmin, niin viimeistään nyt, kun mediakohu johti lynkkaamaan koripallojoukkueelta valmentajan.

Koska en ole juristi, en ota kantaa siihen, tapahtuiko mielipiteen esittämisessä tai määräaikaisessa erottamisessa lainrikkomus vai ei. En myöskään tunne Aleksi Valavuorta henkilökohtaisesti, joten hän on minulle pelkkä satunnainen abstraktio teoreettisen analyysin esittämiseksi. Mutta otan kantaa reaktioiden poliittiseen epäviisauteen.

Tasa-arvopolitiikkaa ja vähemmistösyrjintää koskien voidaan tehdä loppupäätelmä, jonka mukaan suvaitsevuutta ja hyväksymistä ei edistä jakolinjoja luova syyllistäminen. Ei ole tasa-arvopyrkimyksille hyväksi, jos ihmistä vaaditaan kieriskelemään tomussa anteeksipyyntöjä esittäen. Tietty suuripiirteisyys ja anteeksi antaminen olisi vähemmistöille itselleen parempi vaihtoehto.

On aihetta muistaa, että Piru piilee pikkuasioissa, etenkin median luomissa rihkamajutuissa, jollainen tämäkin alun perin tviittauksesta käynnistynyt kohu oli. Lillukanvarret saavat huomiota mediassa, koska niiden kautta ilmaistaan loppujen lopuksi aivan muita asenteita kuin itse asioita koskevia. Kiistat symboloituvat vahvasti, ja vähemmistöistä tehdään puolueiden välisten yleisten arvovaltakiistojen aseita usein ilman vähemmistöjen omaa pyyntöä tai tahtoa ja ihmisten jäädessä seuraamaan omien asioidensa hoitoa sivusta pulunsilmällä.

”So what!”, Youngner

Tämän päivän lehdet ovat kirkuneet, kuinka kamalaa on, että Mikael Jungner irtisanottiin Yleisradion toimitusjohtajan tehtävästä. Ihme, että hän sai olla paikoillaan näihin asti. Nuori toimitusjohtaja hoiti töitään melko välinpitämättömästi. Huomiota herättivät muun muassa hänen kalliit ulkomaanmatkansa ja Amerikan-kurssinsa sekä piittaamattomana pidetty letkautuksensa erään kanavan lopettamisen johdosta: ”So what!”.

Irtisanomiset ja lopettajaiset ovat osa liike-elämän evoluutiota, eikä niissä ole sinänsä mitään kauhistelemista. Paljon pahempaa onkin, että kiertopotkut Jungnerille antoi hyvin todennäköisesti puliveivauspuolue kepu. Tämä oli lyhin aika, jossa irtisanomispaperit ehdittiin kirjoittaa puhtaiksi Matti Vanhasen viimesyksyisestä lautakasajupakasta laskien – toisin sanoen ajankohdasta, jolloin Julkisen sanan neuvoston enemmistö kieltäytyi tottelemasta Matti Vanhasta ja hänen lakeijaansa, JSN:n entistä puheenjohtajaa Pekka Hyväristä.

Tiedotusvälineen johtoa ei pitäisi nähdäkseni irtisanoa siinäkään tapauksessa, että joku yksittäinen toimittaja olisi tehnyt virheen, sillä tilille vedettäisiin väärä taho. Sitä paitsi, jos viestimet ovat uhkailtavissa, se pudottaa sananvapauden ja uskottavuuden nollaan.

Nykyisellä Yleisradiolla ei tee enää mitään. Epäkaupallisuus ei takaa puolueettomuutta, jos ja kun Yle on poliitikkojen talutusnuorassa. Myös mediamaksu on pohjimmiltaan järjetön. Nyky-yhteiskunnassa median käytön pitää olla asiakkaiden ja palveluntuottajien keskinäiseen tilaussopimukseen perustuva asia eikä viranomaisvallan lailla hallitsema asia, josta pakotetaan maksamaan siinäkin tapauksessa, että ei mitään osta. Niinpä nykymuotoisen Ylen voisi vaikka lopettaa.

Entä Mikael Jungnerin henkilökohtainen asema? Enemmän minua säälittävät monet työelämässä potkitut pikkupalkolliset. Outoa on, että iltapäivälehdistö petaa Jungnerille nyt kansanedustajan paikkaa arvailemalla, lähteekö hän ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin.

Vastaukseni on: eduskunnan ei pidä olla politiikassa eikä muussa yhteiskuntaelämässä epäonnistuneiden roskapankki. Jäähylle kuuluvat niin kepu kuin Jungnerkin.

On mielenkiintoista kokea ja todistaa, miten julkisiin virkoihin nimitetään aina vain kokoomuslaisia, demareita ja kepulaisia. Jopa vihreille on myönnetty Helsingissä korkeita virkoja, ja rkp:läisillä on omat kielipoliittiset mandaattinsa. Mutta virkoihin ei koskaan nimitetä ketään perussuomalaista, vaikka sananvapaus ja kansanvalta voisivat toimia tällä tavoin paremmin. Eiköhän olisi aika saada jo Yleisradionkin ykköspaikalle joku muu kuin demari? Ilmoittaudun täten itse käytettäväksi lisensiaatti Jungnerin tilalle; minullahan on myös Yleisradion asemaa koskeva mediafilosofinen ohjelma, jonka voi lukea teoksesta Sensuurin Suomi.

Silmään sahatut ihmiset

Olen arvostellut tässä blogissani aiemmin sitä, että Julkinen sanan neuvosto ei koskaan arvostele tiedotusvälineitä, vaan se arvostelee niitä ihmisiä, jotka arvostelevat tiedotusvälineitä. Kyseinen piirre on sangen ymmärrettävä, sillä JSN on tiedotusvälineiden asianajaja.

Poikkeuksen on muodostanut lähinnä se, mikäli Julkisen sanan neuvoston kannanotoille on löytynyt niin sanottuja poliittisia vaateita. Tällöin JSN on suostunut tinkimään tiedotusvälineiden eduista, mikä kertoo median ja poliittisen vallan vispilänkaupasta. Julkisen sanan neuvosto on esimerkiksi ahdistellut maahanmuuttokriitikoita heidän sanankäytöstään eikä ole ainakaan asettunut puolustamaan heidän sananvapauttaan, vaikka sensuurivaarasta on tällöin kärsinyt myös valtamedian oma sananvapaus. Olen myös todennut, että JSN:n puheenjohtaja Pekka Hyvärinen on Matti Vanhasen lakeija.

Tänään se tuli osoitetuksi. Uutiset kertoivat eilen, että Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja eroaa tehtävästään, koska neuvoston enemmistö antoi vapauttavan päätöksen TV2:n Silminnäkijä-ohjelmalle, joka käsitteli kriittisesti Matti Vanhasen talonrakentamista.

Kaikkien pääministeri Vanhasen kohtaamien koettelemusten jatkoksi kyseinen ohjelma oli pullauttanut julkisuuteen epäilyn, jonka mukaan jokin nimeltä mainitsematon rakennusliike kustansi Vanhaselle erän ”korkealuokkaista erikoishöylättyä puutavaraa”, ja poliittisen universumin terminologiaa alkoi rikastuttaa uusi valtio-opillinen käsite: ’tuppeensahattu lauta’. Itse väite perustui nimettömään valaehtoiseen lausuntoon (minkä valossa tulee ehkä ymmärrettäväksi se, miksi uutta esitutkintalakia valmisteleva sisäasiainministeriön komitea haluaa huonontaa tiedotusvälineiden lähdesuojaa eli mahdollisuuksia olla kertomatta lähteitään.

Vanhasen taisteluille maailman vääryyksiä vastaan ei näy loppua, ennen kuin hän itse ymmärtää jättää eronpyyntönsä. On vaikea sanoa, lähtikö Hyvärinen Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajan penkiltä enemmän lojaaliudesta Matti Vanhasta kohtaan kuin turhautumisensa merkiksi – vai siksi, että hänen puolustelunsa kävi JSN:n muiden jäsenten katseiden alla mahdottomaksi.


Isännän elkeitä ja kepulaista tupailtaa

Joka tapauksessa asian käsittely oli lehtitietojen mukaan vaiherikas. Puheenjohtaja Hyvärisen määrättyä asian koeäänestykseen Hyvärisen oma kanta, joka oli Ylelle langettava, hävisi äänin 3–4 neljän jäsenen äänestäessä tyhjää. Äänestyksen jälkeen Hyvärinen poistui kokouksesta. Kaksi muuta Hyväristä tukenutta jäsentä puolestaan lähtivät kokouksesta vähän myöhemmin, minkä jälkeen asian käsittely jatkui varapuheenjohtaja Matti Saaren johdolla, ja lopulta Yle sai vapauttavan päätöksen yksimielisesti.

On mukavaa, että poliittinen pelaaminen kerrankin hävisi. Kepulainen juonittelu ja vallan verkkojen virittely on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että on suorastaan ihme, miten kansavaltainen yhteiskunta ja poliittinen julkisuus ovat ylipäänsä kestäneet hallituksen eroamatta.

Sen sijaan Hyvärisen oma ovien paukuttaminen heti, jos omiin näkemyksiin ei alistuta, edustaa tyypillistä kepulaista isäntämentaliteettia, sisäänpäin lämpiävyyttä ja päätöksenteon ummehtuneisuutta. Tosin myös monet edeltävät JSN:n puheenjohtajat ovat jättäneet tehtävänsä median tottelemattomuuden vuoksi. Esimerkiksi skdl:läisenä ministerinä tunnetuksi tullut Kalevi Kivistö jätti Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajuuden TV1:n käsiteltyä hänen 1970- ja 1980-luvuilla entisiin sosialistimaihin ylläpitämiään yhteyksiä.

Omasta mielestäni koko Julkisen sanan neuvosto on täysin turha ja vanhentunut toimielin. Se perustettiin aikoinaan tiedotusvälineiden ”itsesäätelyelimeksi”, jonka tehtävänä on ”tulkita hyvää journalistista tapaa”. Pahinta on, että Julkisen sanan neuvoston ratkaisut kelpuutetaan todistelun aineistoksi oikeudenkäynneissä. Tätä kautta median edustajista kokoonpantu neuvosto voi vaikuttaa ideologisesti ja valtaa käyttäen tuomioistuinten päätöksiin asioissa, joissa sen edustajilla on oma intressi. Asiantuntijalausuntoina JSN:n päätöksiä ei olisi ollut koskaan syytä pitää.

Lapsellisia ja täynnä turpeesta noussutta uhoa olivat myös Yleisradion toimitusjohtajaan kohdistetut erottamisuhkaukset, joita ladeltiin siltä varalta, että Julkisen sanan neuvosto ei suostuisi hyväksymään kantelua tai tämä yksi uutisjuttu osoittautuisi ankaksi. Ei ole ihme, että Ylen nuorekas toimitusjohtaja Mikael Youngner tuntee nyt helpotusta päätöksestä siinä missä aina oikeassa oleva Jyrki Richtkin. Richthän oli vastuussa myös Jussi Halla-ahoa koskevasta uutisoinnista, jota JSN joutui käsittelemään aiemmin ja josta se antoi niin ikään Ylelle vapauttavan päätöksen. Siksi oli paikallaan, että tasapuolisuuden nimissä annettiin vapauttava päätös myös Matti Vanhasta koskevalle kiistanalaiselle uutisoinnille.


Todella vapauttavaa

En voi mitenkään ymmärtää, miksi Ylen lautakasajuttu on tuomittu monien lehtien kannanotoissa perättömäksi tai tosiasioihin perustumattomaksi ja JSN:n päätös vääräksi. Tuntuu, että muutamat tiedotusvälineet ovat aktiivisesti unohtaneet sen mahdollisuuden, että juttu on alusta loppuun totta, vaikka kaikkia todisteita ei lyötykään pöytään. Argumentaatio oli TV-jutussa tavanomaista iltapäivälehtijuttujen tasoa.

On tietysti sääli, jos JSN:n linjanveto mahdollistaa paskanviskomisen. Mutta naurettavaa on myös se, kenen puolelle Helsingin Sanomat asiassa asettui: päätoimittaja Reetta Meriläisen suulla se pynttäytyi sananvapautta vastaan vain siksi, ettei Ylen jutussa esitetty todistelu ollut ihan aukotonta. Tämänpäiväisessä jutussaan päätoimittaja arvioi, ettei Julkisen sanan neuvosto pysty ”hoitamaan tärkeää tehtäväänsä viestintäalan itsesäätelyelimenä”.

Myös minun mielestäni Suomen sananvapaustilannetta parantaisi, jos koko itsesäätely lopetettaisiin. Tätä mieltä olen kuitenkin eri syistä kuin Meriläinen. Itsesäätely kertoo itsesensuurista. Nettisensuuria, verkonvalvontaa ja omalla nimellä esiintymään pakottamista vaatineelle Hyväriselle toivotan myös tervemenoa.

Julkisen Sanan Neuvostoliitto loogikkona

Kielitieteilijä ja antropologi Kai Donner kertoo tutkimuksessaan Siperian samojedikansojen keskuudessa (1919), kuinka hän Venäjälle suuntautuneella matkallaan kohtasi alkuasukkaan, jonka oli kerrassaan mahdotonta suostua muodostamaan kielitieteilijän häneltä pyytämää lausetta. Tutkija oli kehottanut muuan samojedimiestä antamaan esimerkin siitä, kuinka tämä omalla kielellään lausuisi ’minun jokeni’, mutta saanut vastaukseksi äkäisen tiuskaisun, että ”joki ei ollut minun ja ainoastaan samojedit saivat siinä kalastaa”.

Kun asukas ei suostunut tuota väitettä lausumaan edes esimerkkinä oman kielensä lauseesta, kielitieteilijän johtopäätös saattoi olla vain se, että kyseinen ihminen ei pystynyt tekemään eroa sen välillä, milloin lausetta käytetään oman väitelauseen osana ja milloin lause ainoastaan mainitaan. Alkukantaiselle ajattelulle ominaisesti kyseinen kansanheimo eli – Marcel Maussin Essai sur le don -teoksen (1925) termiä lainatakseni – ”totaalisen sosiaalisen faktan” sisällä, jossa ei kyetty ymmärtämään vaihtoehtoja: ei kuvitelmia, ei utopioita, ei konditionaaleja, ei päämääriä, ei haaveita eikä mitään, mikä ei mahtunut heidän ajattelunsa umpioon ja tuohon muutoinkin niin kapoiseen totaliteettiin.

Hieman samanlainen kuva minulle tulee Julkisen sanan neuvostosta, joka antoi viime viikolla ratkaisun Jussi Halla-ahon asiassa. Halla-aho oli valittanut JSN:lle tavasta, jonka mukaisesti eräs hänen kirjoituksensa oli leimattu Yleisradion jutussa ”rasistiseksi”. Leimaus johtui siitä, että kirjoittaja oli käyttänyt rasistisensävyistä puheenpartta eräänä esimerkkilauseenaan vertaillessaan syrjintähierarkioihin liittyviä kaksoisstandardeja sekä tehdessään viranomaisten ja tiedotusvälineiden sanankäytöstä eräänlaista diskurssianalyysia.

Todellisuudessa kirjoittaja oli esittänyt lauseensa havaintoesimerkkinä sellaisesta väitteestä, jota hän itsekin piti rasistisena sitoutumatta sen väitesisältöön. Ja kuitenkin Halla-ahon käyttämä esimerkkilause ”ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre” esitettiin A-talkin ohjelmassa, ikään kuin se olisi hänen oma väitelauseensa. Lisäksi Halla-ahoa sanottiin Yleisradion uutisissa aiemmin ”rotutohtoriksi”. Koska uutisointi on ollut halventavaa, ylenkatsovaa ja akateemista statusta kompromettoivaa sekä työnsaantimahdollisuuksia vahingoittavaa, on tohtorille tuotettu sellaista haittaa, joka täyttää törkeän kunnianloukkauksen tunnusmerkit. Mielestäni Yleisradion toimittajien harjoittamassa nimittelyssä olisi ollut peruste oikeudenkäynteihin, rangaistuksiin ja Halla-aholle myönnettäviin vahingonkorvauksiin.

Ja mitä teki Julkisen sanan neuvosto? Istuttuaan tiipiissään hetken nämä intiaanit antoivat ratkaisun, jonka mukaan Yleisradio oli menetellyt oikein ja kielitieteen tohtori väärin! Miten tämä on mahdollista?

Ovatko JSN:n jäsenet todellakin niin tyhmiä, että he eivät ymmärrä eroa sen välillä, milloin lausetta käytetään ja milloin se mainitaan? Eivät varmasti, sillä heidät on päästetty todistukset kädessä yliopistoista pois. Osa heistä on jäänyt myös sinne sisään. Kyse täytyy olla poliittisen korrektiuden tavoittelusta. JSN asettaakin näköjään vaakalaudalle jopa oman maineensa, kunhan se sitä kautta saa maahanmuuttokriitikot tuomituiksi ja monikulttuurisuuden ideologiaa edistetyksi.


De dicto ja de re

Kiistan toinen osa koskee luonnollisesti jatkokysymystä, milloin ihmistä voidaan syyttää ”rasismista” tai ”kansaryhmää vastaan kiihottamisesta”, jos hän antautuu arvostelemaan tiettyä vähemmistöön tai enemmistöön tai ylipäänsä johonkin ryhmään kuuluvaa tahoa. Jos mikä tahansa mihin tahansa vähemmistöön kuuluvaan ihmiseen kohdistuva arvostelu leimataan aina ”rasismiksi” tai ”kansanryhmää vastaan kiihottamiseksi”, laiminlyödään ero de dicto ja de re puhetapojen välillä.

De dicto -puhetapa tarkoittaa sitä, että ihminen tunnetaan hänen ominaisuuksiensa perusteella, ja de re -puhetapa sitä, että ihminen tunnetaan henkilökohtaisesti: hänestä itsestään. Esimerkiksi jos minua arvostellaan, voi arvostelu kohdistua minuun ominaisuuksieni perusteella: ammattitaitooni, sukupuoleeni, seksuaalisuuteeni tai pituuteeni, jolloin kyseessä on de dicto -puhetapa. Minut tunnetaan tällöin ominaisuuksieni perusteella. Mutta arvostelu voi kohdistua minuun myös henkilönä. Tällöin minut tunnetaan henkilökohtaisesti ja arvostelu on persoonallista.

Ongelmalliseksi asia muodostuu seuraavanlaisessa esimerkissä. Oletetaan, että Matti tuntee Pekan. Lisäksi Pekka on maailman lyhin koripalloilija, mutta Matti ei tiedä sitä. Voidaanko sanoa, että Matti tuntee Pekan tuntiessaan maailman lyhimmän koripalloilijan? Mattihan tuntee Pekan henkilökohtaisesti (de re), mutta hän ei tiedä, mitä Matti on ominaisuuksiensa perusteella (de dicto): toisin sanoen maailman lyhin koripalloilija. Voidaanko siis yksiselitteisesti sanoa, että kaikki, mitä Matti sanoo Pekasta, kohdistuu joka tapauksessa maailman lyhimpään koripalloilijaan?

Erään vastauksen tarjoaa kausaalinen tietoteoria. Sen mukaan emme voisi tulkita Matin käsityksiä Pekan ominaisuuksiin viittaaviksi, sillä Pekan ominaisuudet eivät aiheuta Matin uskomuksia Pekasta tai johdu niistä. Näin ollen Matin väitteet Pekasta eivät häntä kokonaisuutenakaan koskiessaan kohdistu hänen kaikkiin ominaisuuksiinsa välttämättä eivätkä käytännössä edes useimpiin niistä vaan yleensä vain tiettyihin yksityiskohtiin.

Tapauksen opetusta voidaan soveltaa myös ”kansanryhmää vastaan esitettävää kiihotusta” koskevaan argumentaatioon. Jos esimerkiksi joku muslimi kokee itsensä arvostelluksi jonkin ominaisuutensa, kuten uskonnon perusteella, ei arvostelijaa voida syyttää sen enempää henkilökohtaisesta loukkaamisesta kuin kansanryhmää vastaan kiihottamisestakaan, sillä arvostelijan mielipiteet eivät välttämättä johdu kyseisestä ominaisuudesta. Arvostelu ei ole välttämättä uskonnollisperäistä.

Ja jos se on sitä, se voi olla oikeutettua. Ominaisuuteen kohdistuva de dicto -arvostelu on tällöin yhtä perusteltua kuin henkilökohtainen de re -argumentaatiokin. Toiseksi: uskonnolliset tai muut henkilökohtaiset valinnat ja ominaisuudet eivät ole minkään kansanryhmän välttämättömiä ja myötäsyntyisiä ominaisuuksia, jotka koskisivat kaikkia kansanryhmän jäseniä. Niinpä myöskään yleispoliittista uskontokritiikkiä ei voida tuomita sellaiseksi kansanryhmän arvostelemiseksi, joka olisi etnistä ja rasistista josta pitäisi rangaista.

Jos taas arvostelu sisältää pelkkiä yleistyksiä, arvosteleminen ei ole tällöin ainakaan henkilökohtaista eikä anna aihetta henkilökohtaiseen loukkaantumiseen. Kummatkin arvostelun lajit pitää siis sallia sillä perusteella, että henkilö voidaan erottaa sekä faktuaalisesti että käsitteellisesti hänen ominaisuuksistaan, ja sillä, että yksilöiden erot ovat suuremmat kuin ryhmien erot eivätkä ryhmille oletetut yhteisetkään tekijät kata kaikkia ryhmän oletettuja jäseniä.

Kaikki arvostelu on tämän mukaan yksittäistapauksellista, eikä asia voisi muutoin ollakaan, jos arvostelulla ylipäänsä on jokin määritelty kohde. Lisäksi aina, kun arvostelua esitetään, siihen voi olla perusteltu syy, joka oikeuttaa arvostelun. Näin ollen myös kansanryhmien arvosteleminen on tavanomaista poliittista toimintaa ja sellaisena hyväksyttävää.


JSN on tiedotusvälineiden käsikassara

Mutta palataan tuomioiden arkipäiväiseen maailmaan. Miten lehdet ottivat vastaan uutisen Halla-ahon valituksen kariutumisesta? Halla-ahon kimppuun jo useasti muulloinkin hyökkäilleet Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat ottivat JSN:n päätöksen tietysti vastaan kiitollisina. Esimerkiksi Helsingin Sanomat luonnehti sitä ”vapauttavaksi”. Ilta-Sanomat puolestaan ilakoi, että ”Halla-aho hävisi”. Tämäkin olisi ehkä totta: käänteisessä muodossa. Pääasia on, että nimi kirjoitettiin oikein, niin ihmiset tietävät, kenelle antavat tulevissa vaaleissa äänensä.

Sanoma-konsernin viestimet polkevat kansalaisten sananvapautta niin kauan kuin niiden oma sananvapaus ei ole vaarassa. Lisäksi tapaus osoittaa, että Julkisen sanan neuvosto on tiedotusvälineiden asianajaja. Se ei arvostele tiedotusvälineitä, vaan se arvostelee niitä ihmisiä, jotka arvostelevat tiedotusvälineitä. Tämän puolueellisuuden vuoksi on väärin, että tuomioistuimet kelpuuttavat JSN:n ratkaisut todistelun aineistoksi.

Halla-ahon esseissä on paljon hypoteettista ja esimerkinomaista ainesta, jota kirjoittaja käyttää havaintomateriaalinaan. Hän siis kuvittelee, spekuloi ja testaa paljastaakseen valheita. Minä taas filosofina sanon asiat suoraan paljastaakseni totuuden. Julkisen sanan neuvosto puolestaan ei saisi tekeytyä niin asiantuntemattomaksi, ettei se muka kykene ymmärtämään, milloin on kyse väitteinä lausutuista propositioista ja milloin esimerkkilauseista.

Demokratiassa kansa ei saisi pelätä hallitusta eikä sen viranomaistahoja, vaan hallituksen pitäisi pelätä kansaa. Nyky-Suomessa sanankäytön instituutiot ovat täydellisesti hallituksen talutusnuorassa, ja päätöksellään JSN rakentaa tahallisesti tuomiota Jussi Halla-aholle, jotta hänet voitaisiin tulevaisuudessa tuomita sopimattomista sanoista oikeudessa. Halla-ahon kirjoitukset eivät ole rasistisia, eivätkä ne sisällä kansanryhmää vastaan kiihottamista, vaan ne ovat älyllisiä ja terävästi argumentoituja mutta samalla tietysti myös epäsovinnaisia. Kun vallankäyttäjät ummistavat silmänsä ja korvansa tältä, kyse on viranomaisten mielivallasta. – Big Brother’s bull shit!

Viranomaiset kaidalla tiellä?

TV1 esitti tänään dokumentin nimeltä Al-Qaidan verkko, jossa kerrottiin, kuinka terroristijärjestö käyttää internetiä värväyspropagandansa levittämiseen ja miksi levittämisen estämisellä tulee olemaan ratkaiseva merkitys jihadin eli pyhän sodan lopettamisessa.

Lähetys tuli oikeaan paikkaan. Samalla kun Suomen vähemmistövaltuutettu, apulaisoikeuskansleri, valtionsyyttäjä, sisäasiainministeriön kansliapäällikkö ja Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja keskittyvät pohtimaan, kuinka saataisiin suljettua suomalaisten islamkriitikoiden, maahanmuuton vastustajien ja isänmaataan rakastavien ihmisten nettisivut, kanadalais-ranskalainen laatudokumentti puolestaan esittää asiantuntijoiden kannanotoilla vahvistetun kysymyksen: Mitä pitäisi tehdä, jotta väkivaltaa ja arkipäivän fasismia edustavien kiihkomuslimien fanaattinen vihan lietsonta ja länsimaalaisia ihmisiä vastaan suunnattu kansankiihotus saataisiin loppumaan?

Ohjelma oli asiallinen, sillä se paljasti häpeilemättä islamin todelliset kasvot. Ihmiset, joita sanotaan länsimaissa ääri-islamisteiksi, eivät olekaan äärimuslimeja. Monissa arabimaissa jihad-propagandan levittäjiä pidetään aivan tavallisina ja hurskaina uskovaisina, ja he ovat korkeasti arvostettuja kansalaisia, joita tullaan kättelemään kaduilla!

Eräs heistä on sheikki Umar Bakri, joka värväsi Britanniassa terroristeja 20 vuoden ajan, mutta Libanoniin muutettuaan hän esiintyy jihad-videoiden tuottajana avoimesti. Tunnettu tosiasia on myös se, että al-Qaida nauttii usean kymmenen prosentin kannatusta kaikkein länsimaistuneimmissakin arabimaissa, kuten Algeriassa, Egyptissä, Jordaniassa ja Syyriassa. Paikkansa näyttää pitävän se vanha klisee, että rasismi on syvällä kansan keskuudessa esiintyvä ja laajalti kannatettu ilmiö, joka tulee näkyväksi muutamien keulakuviensa kautta.


Al-Qaida länsimaiden kaduilla

Keljua on, että ääri-islamistit saavat toiminnalleen maltillisten muslimien hiljaisen hyväksynnän ja että maltilliset muslimit käyttävät terrorin edessä esittämäänsä voimattomuutta verukkeena sille, miksi heidän omaa vaikutusvaltaansa ja julkista rahoitustaan pitäisi lisätä. Esimerkiksi saksalaiset imaamit kerjäävät viranomaisilta taloudellista tukea ”pitääkseen radikaaliryhmittymät aisoissa”. Tämä näyttää jättävän länsimaat tilanteeseen, jossa niiltä kiristetään rahaa joko terrorin uhalla tai viittaamalla jo tapahtuneisiin demografisiin ja etnisiin muutoksiin. Jos islam on rauhanuskonto, kuten usein väitetään, maltillisten muslimien tulisi itse pitää omat fundamentalistinsa kurissa eikä rukoilla siihen viranomaisten apua.

Kun terroristijärjestöjen propagandaa on ruvettu levittämään arabian kielen lisäksi myös turkin kielellä, Saksan viranomaiset ovat alkaneet pitää maan kaksimiljoonaiseen turkkilaisväestöön kohdistuvaa värväystoimintaa Saksan merkittävimpänä turvallisuusuhkana. Samanaikaisesti muslimiyhteisö huutaa viestejään niin Kanadan, Yhdysvaltojen kuin Britannian ja Ranskankin kaduilla. Hämmästyttävää on, kuinka avointa terroristien värväys on reaalitodellisuudessa, vaikka verkossa informaatiosodankäynnin materiaali leviääkin ”salassa”.

Suurin osa dokumentissa haastatelluista propagandan tuottajista on länsimaisiin poliittisiin oikeuksiinsa vedoten vapaalla jalalla, kuten aktivisti Mohammed al-Masari, joka tunnusti lähettelevänsä jihad-videoita julkisilta tietokoneilta keskellä kirkasta päivää. Länsimaiden demokraattiset yhteiskunnat sallivat heidän kaltaistensa istua päivät pitkään lcd-näyttöjensä ääressä, vaikka samanaikaisesti länsimaat tuomitsevat kantaväestöön kuuluvia islamkriitikoita jopa vankeuteen. Huomionarvoinen oli al-Masarin kommentti ohjelmassa esitetystä teloitusvideosta:

”Mestaus näyttää äärimmäisen karmealta, koska kokonainen ihminen paloitellaan hetkessä kappaleiksi. Veri voi lentää, mikä näyttää järkyttävältä. Katsojan hirvittämiseenhän julkisella mestauksella pyritään. Se ei kai satu paljon. Kukaan ei tosin ole palannut kertomaan...”

Islamia koskevissa akateemisissa keskusteluissa usein hienostellaan arabian kieltä ja kulttuuria koskevilla nyansseilla. Ideologisten käsitteiden tavoin monet islamin perustermit merkitsevät kuitenkin muuta kuin mikä on näiden sanojen merkitys sanakirjoissa. Esimerkiksi sana ”jihad” merkitsee tietenkin uskonnollisessa yhteydessä vain ’kilvoitusta’, mutta sen arkikieliseksi muuntunut käytännön merkitys on ’pyhä sota’. Samoin ”al-qaida” tarkoittaa vain ’tukikohtaa’, ’tietokantaa’ tai ’perustusta’, mutta tämänkin käsitteen käytännölliseksi merkitykseksi on vakiintunut sen käyttö terroristien verkostoa kuvaavana nimenä.

Sanojen käytännössä paljastuvista sisällöistä nähdään, kuinka vaarallista äärimmäisiin perususkomuksiin linnoittautuminen on, ja millaisia ovat uskonnollisen fundamentalismin todelliset seuraukset. Uskonnoista puheen ollen minä uskon enemmän tekoja kuin sanoja, ja Piru asuu hiuksia halkovissa analyyseissa sekä yksityiskohdissa.


Poimintoja dokumenttiohjelman muista repliikeistä

”Haluamme, että islam hallitsee koko maailmaa. Sharia vallitkoon Kanadassa, Britanniassa, kaikkialla.”
– Saarnaaja Toronton kadulla

”Muslimien pitää nykyään hankkia valmiuksia. Pitää tehdä ydinaseita, jotta voi käydä pyhää sotaa.”
– Brittisyntyinen kiihkomuslimi ja lakimies Anjam Chaudri oppilailleen

”Minä ylistän puheissani 11.9.2001-iskujen 19:ää tekijää. Totta kai he olivat terroristeja. WTC-isku oli terroriteko. He olivat viiden tähden terroristeja. Tietysti olen tyytyväinen ja ylpeä. Ainakin he harjoittavat uskontoaan ylpeinä kaiken kansan edessä. He eivät pelkää ketään eivätkä sulaudu muihin. Olen onnellinen, kun näen entiset lapset, joista on kasvanut edistyneitä aikuisia.”
– Sheikki ja videotuottaja Umar Bakri

”Euroopan muslimien radikalisoituminen jäi monilta huomaamatta.”
– Ohjelman toimittaja

”Jihad-sivujen ylläpitäjät vastaavat propagandan levityksestä. Verkkosivustot pitää sulkea ja ylläpitäjät passittaa vankilaan.”
– Terrorismintutkija Jarret Brachman

”Amerikkalaisten strategia on selvä: verkkosivut kaadetaan ja viestipalstat sabotoidaan. Joskus video huomataan, ja 8–12 tunnin päästä amerikkalaiset ovat jo kaataneet sivuston tai poistaneet linkin. Toivottavasti silloin jo sadat tai tuhannet ovat ladanneet sen ja panevat sen kiertoon, jolloin se leviää maailman ympäri.”
– Aktivisti Mohammed al-Masari

”Amerikkalainen saattaa kysyä, onko Yhdysvallat hävinnyt sodan. On se. Kaikilla rintamilla.”
– Muslimiksi kääntynyt amerikkalainen al-Qaidan jäsen Adam Gadahn

”Lapsen tulee saada kunnon islamilaista opetusta löytääkseen totuuden.”
– Anonyymi terroristi

”Ainakin nuoret alle 25-vuotiaat miehet on eräissä maissa saatu oppimaan klassista islamia. Heille on opetettu Koraania ja osoitettu, että radikaalit ovat vieneet heidät väärälle tielle. He ovat saaneet tekstiyhteydestä irrotettua ja vääristeltyä tietoa.”
– Terrorismiasiantuntija Tom Quiggin


Sensuurin epäsymmetrisyys

Huomasin juuri, että uskonsoturi Jussi Halla-aho on ilmoittanut nettisivuillaan tehneensä Julkisen sanan neuvostolle kantelun tavasta, jolla erään kotimaisen ajankohtaisohjelman toimittaja oli lainannut hänen tekstiään täysin mielivaltaisesti ja asiayhteydestään irrotettuna. Kyse on tietysti sananvapaudesta. Ja pientähän se on akateemisen tohtorin sananvapaus tiedotusvälineiden, tuomioistuinten ja Julkisen sanan neuvoston omaan sananvapauteen verrattuna.

Luulen kuitenkin, ettei tätä kiistaa käydä loppujenkaan lopuksi lauseenpätkistä. Toisin kuin Yhdysvaltain, Kanadan, Britannian, Ranskan ja Saksan viranomaiset, Suomen viranomaiset haluavat omille maahanmuuttoon liittyville virheilleen syntipukin. He haluavat päästää Jumalan irti häkistään käymään viattomien suomalaisten kimppuun.

Viimeisimmän näytön suomalaisten viranomaisten hulluudesta antaa käräjäoikeuden tuore päätös, jolla 31-vuotias helsinkiläismies tuomittiin ehdolliseen vankeuteen siksi, että hän oli esittänyt verkkosivuillaan islamilaisten ääriryhmien kuvaamia videoita, joissa ihmisiä teloitetaan erittäin raa’alla tavalla. Motiiviksi mies kertoi halunsa kyseenalaistaa teollaan sekä valtioiden että terroristien väkivallan ja näyttää, minkälaisia islamistien propagandavideot ovat.

Helsingin käräjäoikeus saa ehkä yksityisten ihmisten tietokonelaitteistot takavarikoitua ja teljettyä totuutta rakastavat suomalaiset vankilaan. Ollakseen johdonmukainen pitäisi Jumalan ruoska Mika Illmanin nostaa syyte myös jokaisesta sellaisesta väkivaltaa kuvaavasta uutisvideosta, jossa näytetään, millainen maailma on. Ihme, että yksikään noista umpikalloisista suomalaisviranomaisista ei passita terroristeja vankilaan vaan haluaa lynkata terrorismin kriitikot, jotka ottavat talteen ja paljastavat toisten ihmisten tekemien rikosten todistusaineiston. Emmekö saisi tietää, mitä maailmassa tapahtuu?

Tuomioistuimen omaksuman linjan mukaisesti pitäisi kieltää kansalaissodan teloituskuvaukset, keskitysleireistä kertovien dokumenttien esittäminen, Bosnian sodan julmuuksista kertovat kuvat ja kuvat Kiinan kansantasavallassa toimeenpannuista teloituksista, jotka Yle näytti kanavillaan pari vuotta sitten samoin kuin Saddam Husseinin teloituksenkin. Kieltää pitäisi Abu Ghraibin vankilan kidutuskuvat ja videot, Tshetshenian sodan ihmisoikeusrikoksista kertovat kuvat ja videot, Ruandan sodan julmuuksista kertovat kuvat ja filmit sekä se Vietnaminsodasta kertova ja vuoden valokuvana palkittu kuva, jossa etelävietnamilainen ampuu päähän kameran edessä pohjoisvietnamilaista vankia.

Jos joku onnistuisi tuomaan Darfurin julmuuksista kertovan filmin Sudanista Suomeen ja esittäisi sen, hän oikeuden mielestä syyllistyisi ilmeisesti rikokseen, vaikka kuvamateriaalilla voitaisiin todistaa ihmisoikeusrikosten tapahtuminen. Tällainen poliittinen informaatio olisi syytä levittää mahdollisimman tehokkaasti.

Kun Helsingin käräjäoikeuden perusteluna oli väkivaltakuvauksen levittäminen, jossa se ei nähnyt ”tiedonvälityksellistä tai taiteellista arvoa” (kuten rikoslain 563/1998 17. § vaatisi), mutta itse kuvaus oli täsmälleen samanlainen, joita voidaan vapaasti katsella esimerkiksi CNN:ltä tai Yleisradion uutisista, oikeuden tuomion täytyi kohdistua julkaisemisen tarkoitukseen. Täten oikeus paljastaa, että tuomion motiivina ei ollutkaan levittämisen ehkäiseminen sinänsä vaan yksityistä ihmistä ja hänen näkemyksiään vastaan suunnattu ajojahti.

Ratkaisevaahan on nimenomaan tarkoitus, ja sivistysmaissa kyseisten videoiden levittämisestä pitäisi tuomita nimenomaan ne, jotka esittävät niitä terroristien värväystarkoituksessa. Kun oikeuden oli vaikea nähdä ja kuulla suomalaisen esittäjän perusteltua motiivia, se asettui tukemaan tyrannian salassapitoa ja rankaisi ihmisoikeuksien edistämiseksi toiminutta kansalaista.


Lopuksi vielä pari kanadalais-ranskalaisesta dokumentista lainattua lausetta:

”Jumalan mukaan islam valloittaa maailman eikä vain Saudi-Arabiaa. En puhu vain Ranskasta vaan koko maailmasta. Tarkoitan Iso-Britanniaa, Kanadaa, Ontariota ja Ottawaa... Kaikki paikat päätyvät vielä islamin valtaan. Jos islamin valtaan ei taivuta sanan mahdilla, islamin armeija valloittaa.”
– Islamisti Toronton kadulla

”En usko, että niitä voi pysäyttää.”
– Terrorismiasiantuntija Tom Quiggin

Kun tämänpäiväinen uutinen ajantasaistaa tilanteen kertomalla, että turvapaikan hakijoita valitettavasti saapuu Suomeen kiihtyvällä vauhdilla, eikö ihmisille pidä näyttää myöskään sitä, minkälaisista oloista he tulevat, minkälaista muslimimaissa on ja mitä he pakenevat? Jos videot teloituksista eivät ole totta, heidät voisi kai käännyttää takaisin, kuten Britannia, Hollanti, Ranska, Ruotsi ja Tanska ovat jo alkaneet tehdä.

Dokumenttiohjelma Al-Qaidan verkko on katsottavissa Ylen Areenasta.


Lähde:

Al-Qaidan verkko. Alkut. The Al-Qaeda Code, suom. Sampsa Peltonen, es. TV1, Oy Yleisradio Ab. A Canada-France Coproduction. Nomad Films and Heliox Films, 2008.

Big Brother, rakastettuni

Sananvapauden kiristely ja kuristelu jatkuu, kunnes pultti katkeaa. Tämän päivän Ilta-Sanomat kertoo, että Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen haluaa nimettömät nettikirjoittajat kuriin pakottamalla heidät esiintymään omalla nimellään. Ratkaisuksi Hyvärinen esittää, että valvontaa suorittamaan perustettaisiin nettivaltuutetun toimisto. Uutisen mukaan hän ei puhu nettivaltuutetun ”virasta”, ja epäselväksi jääkin, kuinka paljon noita sananvapauden valvojia loppujen lopuksi tarvittaisiin. Myös toimiston perustaminen saattaisi tuottaa ongelmia, sillä internetin tarkkailuun vaadittava henkilökunta ei mahtuisi todennäköisesti yhteenkään olemassa olevaan buildingiin.

Suurimmat pulmat ovat kuitenkin periaatteellisia. Holhousvaltiossa kaikki viranomaisvallan omalta kannalta ongelmalliset asiat koetetaan ratkaista perustamalla ”valtuutetun” toimisto tai virka. Siksi meillä on tässä maassa jo tasa-arvovaltuutettu, vähemmistövaltuutettu, lapsiasiamies ja tietosuojavaltuutettu. Lopulta koko maa kihisee ja sihisee erilaisia valtuutettuja, jotka riekale kerrallaan repivät perusoikeuksia palasiksi.

Moniakin varmasti kiinnostaa, kuka heidät on valtuuttanut. Yhteiskunnallisen toiminnan pitäisi demokraattisissa valtioissa perustua kansanvaltaan, ja siten kaiken vallan pitäisi olla lähtöisin kansalaisilta itseltään. Edustuksellisessa demokratiassa käy kuitenkin usein niin, että kansalaiset eivät tottele edustajiaan, ja toisaalta myöskään kansanedustuslaitos ei ehdi eikä kykene kaitsemaan kansaa tai palvelemaan kansalaisten tahtoa (edes siinä tapauksessa, että se niin haluaisi tehdä).

Niinpä byrokraatit ratkaisevat asian siirtämällä vallan käyttöä demokraattisen päätöksenteon piiristä vähin äänin viranomaisille, joita edustavat juuri nuo valtuutetun toimistot ja virat. Tämä on demokratian vastaista, sillä demokratiahan toteutuu aidoimmin nimenomaan suorassa kansalaistoiminnassa, kuten internetiin kirjoittamisessa. Jos viranomaisvalta koettaa puuttua siihen, se toimii totalitaarisen oligarkin tavoin. Tämä on asian poliittinen puoli.


Viedäänkö toimivalta netissä toimivalta?

Hyvärisen ehdotukseen liittyy myös paljon sellaisia käytännön ongelmia, joiden sivuuttaminen paljastaa, ettei JSN:n puheenjohtaja tiedä yhtään, mistä puhuu. Mikäli nettivaltuutetun toimintavalta ulottuisi ainoastaan Suomessa toimivien keskustelupalstojen ynnä muiden töhertelytaulujen sensuroimiseen, moinen sananvapauden kuohinta jäisi täysin tehottomaksi, sillä internetin rajat eivät lopu siihen, mihin kansallisen lainsäädännön pätevyys päättyy, eli valtakunnan rajoille. Anonyymi mudanheitto siirtyisi heti sinne, missä vapaa julkaisutoiminta vielä on mahdollista, luonnehdittakoonpa tuota maailmankolkkaa sitten joksikin nykyajan utopiaksi tai vapauden saarekkeeksi meidän aikanamme.

Entä kuinka oikeudenmukaista anonyymisti kirjoittamisen kieltäminen ylipäänsä olisi? Monet kirjailijat ovat julkaisseet teoksensa salanimellä tai ilman mitään nimeä vain siksi, että heidät on pakotettu elämään viranomaisvallan pelossa. Jos anonyymi julkaiseminen kiellettäisiin lailla, ongelmana ei olisi vain lain valvonnan mahdottomuus, vaan se olisi periaatteellinen. Tekijällä pitää olla oikeus suojautua myös nimimerkin taakse, sillä kirjoituksethan ovat hänen omaisuuttaan eivätkä valtion omaisuutta. Koska valtiolla ei ole omistus- eikä tekijänoikeutta ihmisten luomiin teoksiin, ei valtiolla ole myöskään oikeutta päättää niiden julkaisemisen tavasta.

Huomattakoon myös, että anonyymin kirjoittamisen syynä on usein viranomaisvallan pelko, joten anonyymisti esiintymisen kieltäminen todennäköisesti lisäisi halua kirjoittaa salanimellä. Nekin, jotka nykyään kirjoittavat omalla nimellään, voisivat tuntea itsensä uhatuiksi. Niinpä myös he alkaisivat julkaista salanimellä. Lopulta koko internet täyttyisi anonymiteettiään varjelevista piileskelijöistä, jotka lymyilisivät kynsiään purren kivien ja kantojen alla. Pseudonyymien suosiminen leviäisi aikaa myöten painettuun sanaan, ja lopulta Big Brother saisi ihmisten persoonallisuudet katoamaan.

Ongelma ei ole internetin valvonta, vaan ongelma on se, että viranomaisvallan harjoittama sananvapauden kuohiminen pelottaa ihmisiä jo nyt niin paljon, että he sen vuoksi suojautuvat tekaistujen identiteettien taakse. On mahdollista, että osa ihmisistä pysyttelee nimettöminä, koska viranomaisvalta ei pysty tai halua suojella heitä siltä vihalta, joka pursuilee toisten kansalaisten taholta. Ongelman ratkaisemiseksi sanankäytön kahleita pitäisikin katkoa, jotta myös ne, jotka nyt on pakotettu anonyymeiksi, voisivat tulla esiin kuorestaan, eikä heitä uhkailtaisi kunnianloukkaussyytteillä. Anonyymi tiedonkulku on tuonut esille paljon sellaista yhteiskunnallisesti tärkeää tietoa, joka vahvistaa demokratiaa.


Kyse on vallasta

Internetin lukitseminen kaikilta muilta paitsi omalla nimellään kirjautuneilta veisi pohjan esimerkiksi seuranhakupalstoilta. Niiden piirissä jäätä kokeillaan kepillä ja esiinnytään nimenomaan muulla tavoin kuin omalla nimellä. Olisiko Matti Vanhanen hakenut seuralaista kontaktipalstoilla esiintymättä anonyymisti? Miten poliitikot ja julkkikset pystyisivät hakemaan seurustelukumppania, jos heidänkin pitäisi esiintyä aina omalla nimellään?

Anonymiteetin ja omalla nimellä esiintymisen vaatiminen vaihtelee sen mukaan, miten ne palvelevat viranomaisten ja median omaa etua. Yksilön oikeuksia ei tällöin paljon ajatella. Esimerkiksi television chat-juontaja kertoi juuri äsken, että kyseinen kanava ei julkaise teksti- eikä kuvaviestejä lähettäjien omalla nimellä ihan vain ihmisten oman henkilöllisyyden ja yksityisyyden ”suojelemiseksi”. Todellisuudessa asia on päinvastoin: tekosyyn takana on yritys estää oman itsen mainostaminen kyseisellä kanavalla eli halu torjua TV-lähetyksen käyttämistä omiin tarkoituksiin.

Sen sijaan nettikirjoittelun yhteydessä viranomaiset ja muutamat lehdet suorastaan vaativat kirjoittamaan omalla nimellä! Se, kummalle kannalle tiedotusvälineet kallistuvat, riippuu tietenkin siitä, miten ne arvelevat kulloisenkin käytännön tukevan niiden valta-asemaa sekä kykyä säädellä ihmisten käyttäytymistä. Toisin sanoen kyse on sananvapauden rajoittamisesta, jota harjoitetaan aina, kun tontti, jolla esiinnytään, ei ole yksilön oma. Rajan ei pitäisi olla näin ehdoton, sillä eipä olisi tiedotusvälineitäkään ilman yleisöä ja osallistujia. Sananvapauteen sisältyy – ei vain viestinten oikeus päättää, mitä ne julkaisevat – vaan nimenomaan lähettäjien oikeus julkaista juuri sitä, mitä he haluavat. Vastustaessaan tätä Pekka Hyvärisen ehdotus on sananvapauden vastainen.

Nettivalvonta ei johda ihmisten murtautumiseen ahtaista ja epäilemättä hyvin rajoittavista kuoristaan vaan keskustelukulttuurin menoa entistä pahemmin lukkoon. Minulle itselleni anonyymin julkaisemisen kieltämisellä ei olisi merkitystä, koska kirjoitan kaiken muutenkin omalla nimelläni ja identiteetilläni. Mitä useammat kirjoituksiani lukevat ja osaavat yhdistää ne minuun, sitä parempi. Koska tämäkin saattaa huolestuttaa joitakin tahoja, voisi seuraava askel olla se, että kielletään myös omalla nimellä julkaiseminen. Yhtä kaikki, viranomaisvallan puuttuminen ihmisten vapaaseen vuorovaikutukseen merkitsisi ihmisoikeuksien loukkausta.


Järjen kriteeri on sanankäytön omalakisuus

Oireellista on, että vapaan argumentaation ja esittämisen rajoittamisessa ja puolustamisessa nojaudutaan entistä useammin lakeihin (jotka ihmisten säätäminä ovat aina kulttuurista ja mielipiteistä riippuvaisia) tai jumalallisiin periaatteisiin (jotka ihmisten luomina on korotettu kaiken arvostelun yläpuolelle). Niinpä sananvapauden satamaan saavuttaessa vene on aina vaarassa karahtaa karille, jonka nimi on ”laki”, ”lag”, ”law”, ”lex”, ”Quran” tai jokin muu epärationaalinen prinsiippi. Olen pitänyt periaatteenani, että hyväksyn vain sellaisen, missä on järkeä. Dialogisuus on muotorajoituksista vapaata filosofiaa, jossa katsotaan, että perustellut argumentit erottuvat rikkaruohoista omalakisesti ja luonnostaan, vapaan keskustelun pohjalta.

Huomiota herättävää on, ettei JSN ota yleensä tutkittavakseen kansallismielisinä pidettyjen kirjoittajien kanteluja, tai se antaa heidän oikeuksiensa loukkauksista kielteisen ratkaisun. JSN:n pyörittämiseen tarvittaisiin tietysti erilaista asiantuntemusta kuin K-Kaupan Väiskillä. Mutta jos on niin, että internetin ”mahdollisuuksia tärvätään herjauksiin, vihapropagandaan, pornografiaan, terrorismiin, väkivaltaan sekä lasten ja nuorten elämää tuhoaviin aineistoihin”, kuten Hyvärinen väittää, niin ”hyvyyden” määrittäjäksi voi asettua silloin vain viranomaisvalta itse.

Koska mitään yleisiä kriteerejä sille, mikä on herjausta, vihan lietsontaa, pornografiaa, terrorismia, väkivaltaa tai nuorison turmelemista, ei ole, voi arvon määrittäjäksi asettua vain virkavalta, mikä merkitsee tosiasiallista sensuuria, toisin kuin Hyvärinen katsoo. Ja terroristeina on pidetty yhtä hyvin Jesse Jacksonia kuin Mahatma Gandhiakin. Jos Hyvärisen ideat olisivat toteutuneet vaaran vuosien Suomessa, olisivat Pekka Peitsen ja Nauticuksen kirjoitukset jääneet julkaisematta.

Se, että Hyvärinen kaipaa uusia aseita käteen suitsiakseen nettijulkaisemista, on tietysti johdonmukaista, sillä hän on vaatinut myös kirjoja Julkisen sanan neuvoston itsesäätelyjärjestelmän piiriin. Niinpä olen arvostellut hänen toimintaansa jo aiemmin.


JSN on median eikä yleisön asianajaja

Jos kirjojen sensuroinnin kynnyksenä ei pidettäisi enää avointa ja julkista oikeudenkäyntiä vaan edesvastuu siirrettäisiin jälkikäteiskontrollista etukäteiskontrolliin, myös sensuurin käytännöllisiksi toteuttajiksi muodostuisivat kustantajat. Kustantajat puolestaan kähmivät sananvapautta jo nyt niin häikäilemättömästi, että pidän avointa ja julkista oikeudessa teloittamista vähemmän huonona vaihtoehtona kuin kirjojen hautaamista kustantamoiden takahuoneisiin.

Mitä tuo ehdotettu itsesäätely sitten on? Totuus on, että melkein kaikkia muita tuotannonhaaroja valvovat kuluttajien lisäksi myös ulkopuoliset, mutta media valvoo käytännössä vain itse itseään. Ja teoiksi muuttuessaan itsesäätely tarkoittaa lähinnä itsesensuuria, suodatusta ja median omaa tarkoitushakuista vallankäyttöä, jonka uhriksi voi joutua niin kirjailija kuin lukijakin. On hyvä muistaa, että Julkisen sanan neuvosto ei ole lukijoiden eikä sananvapauden asianajaja, vaan se on median etujärjestö, joka puolustaa vain tiedostusvälineiden omia toimintaehtoja ja kuuntelee poliitikkojen sanaa. Siksi Hyvärisen mielipiteille ei tule antaa arvoa hänen käyttäessään omaa sananvapauttaan yleisen mielipiteen- ja ilmaisunvapauden rajoittamiseen.

Kuvaa JSN:n linjasta antaa se, että neuvoston puheenjohtajina ovat toimineet muiden muassa poliitikot Kalevi Kivistö ja Jacob Söderman, ja koko laitoksen toiminta on ollut sovinnaisuuteen kannustavaa. On kielteistä, että Julkisen sanan neuvoston ratkaisut kelpuutetaan nykyisin myös oikeudenkäyntien todistusaineistoksi ja että niitä voidaan käyttää oikeusjuttujen perusteluina. Alan professoritaho Jukka Kemppinen kirjoittikin sattuvasti taannoisessa kolumnissaan, että ”Julkisen sanan neuvoston tehtävänä on varjella sanoma- ja aikakauslehtiä oikeudenkäynneiltä”, ja ”jottei tätä huomattaisi, JSN sanoo liikuskelevansa sananvapauden asialla”.

Entä miten käy? Ennakkosensuurin lisääntyessä itsesensuuri kasvaisi, ja ihmiset menettäisivät mahdollisuutensa julkisiin oikeudenkäynteihin sekä asioiden avoimeen käsittelyyn niissä. Koska tuomitsemisen kynnys on korkeampi kuin itsesensuurin ja koska tuomitseminen edellyttää joka tapauksessa todistelua eikä pelkkää epäilyä tai syyttelyä, kustantajien lisääntynyt ”itsesäätely” johtaisi sananvapauden kapenemiseen eikä sen toteutumiseen.

Meidän oloissamme vallitseekin jo samanlainen sensuurijärjestelmä kuin totalitaarisissa valtioissa – aste vain vaihtelee. Toinen ero on, että totalitaarisissa maissa sensuuri on henkilöitynyt usein vain yhteen ihmiseen, mutta Suomessa sitä toteuttaa monta viranhaltijaa. Tämä on paljon ongelmallisempaa, sillä yhden diktaattorin mielipiteisiin voidaan vielä vaikuttaa ja niistä on helppo osoittaa vikoja, mutta Suomessa sensuuri on kattavampaa, sillä se perustuu poliittisten virkamiesten ja median konsensukseen eli eräänlaiseen sanattomaan yksimielisyyteen, käytäväkeskusteluihin sekä hyväveliverkostoihin. Yksilöiden harjoittama sensuuri on aina helppo tuomita moraalifilosofisesti, sillä se voidaan leimata mielivallaksi, mutta Suomelle tyypillinen järjestäytynyt sensuuri on vaarallisempaa, sillä sen tehosteena on poliittisesti korrekteina pidettyjä rangaistuksia.


Mikki Hiiri merihädässä

Hallitus näyttää ottavan kaiken irti myös kouluampumisten kantoaallosta, kun sisäministeri Anne Holmlund vaatii jälleen tietosuojaa alas turvallisuuden nimissä. Hänen mielestään poliisin osaamista ja resursseja pitää lisätä ”tietoverkkorikosten torjumiseksi”. Mutta miksi hän kahlehtii kaapeleita ja ripustaa sähköpaimenia nettiin? Sentapainen toiminta on tuhoon tuomittua samoista syistä kuin anonyymina esiintymisen valvominenkin.

Sen sijaan aselaille kukaan ei ole tehnyt mitään. Koska rikolliselta vaikuttavan toiminnan tunnusmerkit täyttävästä internetin käytöstä vain häviävän pieni osa on kriminaalia, netin paimentaminen on samanlaista kuin ampuisi haulikolla päin ladon seinää ja toivoisi, että joku kärpänen samalla kuolee. Haitat käyvät ilmi esimerkiksi kirjastojen käyttöön ottamista suodatusohjelmista, jotka karsivat hakukoneiden ulottuvilta yhteydet sellaisiin asiasivustoihin, joilla esiintyy esimerkiksi sanat ”terrorismi” tai ”lapsiporno”. Sensuurista kärsivät silloin miljoonat ihmiset ilman, että haaviin jäisi yhtään todellista Osama bin Ladenia, joiden saalistamiseksi olisikin toimittava reaalisessa maailmassa.

Paheksuttavaa on, että myös oppositiopuolue Sdp ilmoittaa haluavansa ”soluttaa poliiseja epäilyttäviin verkkoyhteisöihin”, eli kansalaisvapauksien rajoittamisella ja valvonnalla näyttää olevan myös pääoppositiopuolueen tuki. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä verkon poliittisilla sivustoilla leviää nimenomaan demarivallan vastainen vapaus. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Jacob Södermanin johtama uusi työryhmä tarkoittaa ”epäilyttävillä verkkoyhteisöillä” – ei kai vain Sdp:n omia kotisivuja, Sadankomiteaa, Erkki Tuomiojan sivustoa tai työttömien yhdistyksiä? Vai tarkoittaisiko epäilyttävä toiminta kokoomusta, perussuomalaisia ja Suomen Sisua?

Esimakua viranomaisvallan pohjustamasta tulevaisuudenkuvasta antaa tämä uutinen, jonka mukaan suosittua nettiblogia pitänyt kansalaisoikeustaistelija tuomittiin 20 vuodeksi vankeuteen Burmassa. Viranomaisten harjoittama sananvapauden kuohinta ei ilmeisesti lopu, ennen kuin valistuneet ihmiset sanovat sille yksimielisesti haisevan vastalauseensa.

Totuussuodattimia

Hallitukset kamppailevat maailman ympäri siitä, kuinka estää kansalaisia viestimästä vapaasti rajojen sisällä ja rajojen yli. Internet on tehnyt sen mahdolliseksi, eikä ihmisiä voida enää hallita samoin kuin ennen: pimittämällä tai kahlitsemalla tietoja.

Muun muassa Google on hakukone, jolle juuri kukaan ei voi mitään. Se löytää kaiken julkaistun tai netistä poistetun joko palvelimilta tai välimuisteista. Tästä on ollut ihmiskunnalle ylivoimaisesti enemmän hyötyä kuin haittaa. Taas on saatu todiste siitä, kuinka liberalismi edistää ihmiskunnan onnellisuutta. Sen sijaan täysin vapaa tiedonvälitys ei ole koskaan ollut vallankäyttäjien omien etujen mukaista – ei myöskään institutionalisoituneiden viestimien. Poliitikot kun tarvitsevat tiedotusvälineitä, aivan niin kuin tiedotusvälineet tarvitsevat poliittisten vallankäyttäjien suopeutta. Tästä kaikesta syntyy symbioottisen vallankäytön vyyhti, jossa tiedotusvälineet saavat ennen pitkää suodattimen roolin.

Internetin myötä ihmiset eivät ole enää riippuvaisia viranomaislausunnoista eivätkä filttereistä vaan voivat viestiä suoraan ja päästä totuuden alkuperäisille lähteille entistä helpommin. Myös tietosanakirja Wikipedian perustaja Jimbo Wales tunnetaan amerikkalaisena libertaristina. Wikipedia-projektin onnistuminen osoittaa, että ihmiset osaavat itse selvittää, mikä on totta, oikein ja tietoa. Tilanne on uusi myös poliittiselle vallankäytölle, virkamiehille ja viestimille itselleen.


Libertarismissa jokainen on oma pääministerinsä

Libertarismi nauttii laajaa suosiota varsinkin piilaakson tietokone- ja nörttipiireissä. Googlea onkin pyritty suitsimaan lähinnä Kiinan kansantasavallassa, arabimaissa ja Pohjois-Koreassa, joissa ihmisoikeustilanne on huono. Ja tietysti Suomessa. Niinpä sananvapauden vuoksi hätäilevä Matti Vanhanenkin pyrki USA:n matkallaan rajoittamaan tietojen hakua internetistä, koskevatpa asiat sitten politiikkaa, seksipommeja tai muita pommeja. Vai miltä seuraava Hesarin uutisesta poimittu lausunto kuulostaa: ”Kannustin heitä [googlelaisia] etsimään keinoja, joilla netin epäilyttävät viestit voitaisiin tunnistaa.”

Vanhasen logiikalla toimittaessa ei taaskaan kysytä, mikä oikeastaan on ”epäilyttävää”. Koska mitä tahansa voidaan epäillä ja epäilläänkin, voidaan mikä tahansa yrittää riipiä pois nettikaapeleista. Epäilyttävien ajatusten esittäminen puolestaan on filosofisesti katsoen vain hyväksi. Miksi epäilyttäviä tai virallisia totuuksia epäileviä ja kyseenalaistavia viestejä ei saisi esittää? Syy viestien ”epäilyttävyyteen” ei ole viesteissä itsessään vaan vallitsevassa politiikassa ja vallankäytössä, joka saa ne näyttämään kielteisellä tavalla ”epäilyttäviltä”. Siksi viestinnän pitää olla jatkossakin täysin vapaata. Muussa tapauksessa vallan avaimet luovutetaan niiden tahojen käsiin, jotka rakentelevat sähköpaimenia nettiin ja säätelevät asiaa koskevia lakeja.


”Suodattaminen” on sensuuria

Valtamediat, joille yksilöiden kyky saada ja välittää tietoa ei ole tärkeä, ovat omaksuneet ”suodattamisen” käsitteen myös omaan sanankäyttöönsä. Tosiasiassa suodattaminen on ennakkosensuuria, jonka perustuslaki kieltää. Ennakkosensuuri on ajankohtainen ongelma juridisesti kiistanalaisten mutta ei välttämättä eettisesti kyseenalaisten ilmiöiden, kuten pornon, yhteydessä.

Pornografisen esittämisen kieltämishankkeissa tarkoitusten katsotaan pyhittävän keinot. Samalla viranomaiset tulevat kuitenkin vaatineiksi omaakin päätään pölkylle kaksinaismoralistisilla pyyteillään, kun sananvapautta kavennetaan. Sananvapaus on demokratian toimintaehto, ja esimerkiksi Sony tunnetusti hävisi kaikkien aikojen ensimmäisen formaattitaistelun Betamaxin ja VHS:n välillä juuri siksi, ettei se sallinut kaseteilleen tehtävän pornoa.

Sananvapauden rajoittaminen internetissä perustuu internetin koko luonteen väärinymmärtämiseen. Internetin olemus on sama kuin elämän: se pyrkii laajenemaan ja toteuttamaan itseään normatiivisesta paimentamisesta välittämättä. Internet on poliittista vapautta, ihmisten vuorovaikutusta, vallan kyseenalaistamista ja seksiä. Se, joka kieltää vapaan tiedonkulun, kieltää elämän koko olemuksen ja toimii luonnonvastaisesti.

Siinä, missä ihmisten vapaata mielipiteiden vaihtoa ja seksiä rajoitti muinoin kirkko, tuon luonnonvastaisen rajoittajan asemaan on nyt erehtynyt viranomaisvalta omassa typeryydessään. Siitä, että viranomaisvallan moraalinen legitimiteetti lipsuu, kertookin selvimmin se, että yhä useammissa periaatteellisissa konflikteissa ovat nykyään vastakkain kansalaisten ja viranomaisten napit.

Tietenkin jokainen poliitikko haluaisi itse toimia sanankäytön suodattimena, mutta kalifornialaiset tuskin lähtevät kyseiseen vapauden vartiointiin mukaan vaan etsivät keinoja pitääkseen internetin mahdollisimman avoimena ja vapaana. Esimerkin tästä tarjoaa Googlen hanke, jolla tähdätään palvelimien siirtämiseen kansainvälisille merialueille, pois valtioiden kontrollista. Mutta myös Yhdysvalloissa sananvapaus on perustuslaillisesti pyhä, paljon pyhempi kuin Suomessa. Suomessa sananvapautta onkin alettu kahlita ihmisoikeuksia ja perusoikeuksia loukkaavalla tavalla.

On huomattava, että sananvapauden kahlitseminen on hyvin pienen poliitikko- ja virkamiesryhmän henkilökohtaisten etujen mukaista. Vertauskuvallisesti tämän osoittaa se, että pääministeri käy sananvapauden vastaista yleiskampanjaa oman henkilökohtaisen ja intiimin asiansa motivoimana. Tai sitten syynä ovat poliitikkojen valtamotiivit hallita kansaa. Joka tapauksessa yhtä sananvapauden kahlitsijaa vastaan on yleensä kymmeniä tuhansia muita ääniä.


Miksi ajatusten leviäminen on tärkeää estää?

Asiaa pahentaa, että Julkisen sanan neuvostokin alkaa olla poliittista korrektiutta vaativien kuohitsijoitten käsissä. JSN:n uusi puheenjohtaja maisteri Pekka Hyvärinen vaatii myös kirjoja JSN:n itsesäätelyjärjestelmän piiriin. Tämä merkitsisi edesvastuun siirtämistä jälkikäteiskontrollista etukäteiskontrolliin, jolloin normien toivotaan siirtyvän kustannustoimittajien käsiin ja sananvapauden sitä kautta kapenevan, kiristyvän, kuristuvan ja kuolevan. Ja uutisesta voi lukea Hyvärisen olevan Matti Vanhasen asialla.

En tarkoita, että jälkikäteen asioita kontrolloiva tuomioistuinlaitos olisi parempi arvioimaan sananvapauden rajoja kuin ehdotettu ennakkosensuurikaan. Mutta tarkoitan, että sanankäytön alalla mikä tahansa oikeus on aina vääryys, sillä ajatusten esittämisestä ei ylipäänsä pitäisi tehdä luvanvaraista. Tällöin menisi pohja myös tieteelliseltä ja filosofiselta ajattelulta.

Sananvapauden rajoitukset perustuvat siihen erehdykseen, että kieltämällä jonkin asian esittäminen kyseinen asia saadaan katoamaan todellisuudesta ja ihmisten tajunnasta. Niinpä internetin käyttöä koskevat kartat pitäisi piirtää netin todellista olemusta vastaaviksi eikä pyrkiä tekemään todellisuutta karttojen mukaiseksi.

Sananvapaus ei ole mikään vähäpätöinen erityisoikeus, joka tulee vasta tärkeämpänä pidettyjen ihmisoikeuksien tai demokratian jälkeen. Sananvapaus on ensisijainen ja ehdoton oikeus, josta riippuvat sekä ihmisoikeuksien että demokratian toteutuminen. Ja totalitarismit alkavat yleensä sananvapauden rajoittamisesta.