Woke vahvana hengen ja ruumiin kulttuurissa

Woke oli jälleen vahvana kirjojen Finlandia-kilpailussa, joka on sikäli korruptiivinen taidepalkinto, että sen myöntämisestä päättää Suomen kirjasäätiö, joka valitsee ehdokkaat ja päättää myös tuomarista.

Kirjasäätiö puolestaan edustaa kustantajia. Ymmärrätte varmasti yhtälön. Se kiertyy kehälle, ja käsi kättä pesee. Rahat palkintoihin tulevat suurilta kustantajilta ja opetus- ja kulttuuriministeriöltä.

Kaunokirjallisuuden palkinto myönnettiin jo toistamiseen Kosovon albaanina tunnetulle Pajtim Statovcille, joka on jälleen onnistunut kirjoittamaan sekavan ja väkivaltakokemuksia pursuavan romaanin omasta maahanmuuttajataustastaan.

Romaani nimeltä Lehmä synnyttää yöllä (Otava 2024) on täydellinen, koska siinä piehtaroidaan maailman pahuudessa, väkivaltakokemuksissa, turhautuneisuuden tunnelmissa, vieraantuneisuudessa, Jugoslavian hajoamissotien jälkimainingeissa ja muissa Balkanin suunnalla vallitsevissa kulttuurijäristyksissä.

Asioita käsitellään peittelemättömän elämyksellisesti ja kokemuksellisesti nimenomaan maahanmuuttajataustaisen omasta subjektiivisesta näkökulmasta, joka sattuu olemaan synkkä ja pimeä.

Statovcista on tulossa Sofi Oksasen (maahanmuuttajataustainen hänkin) tapainen palvonnan kohde helmikanojen kulttuuri-iltamiin. Tällä kerralla palkinnon myönsi teatterimaailman nepotismista nautiskeleva kympin tyttö Alma Pöysti. Eikö näillä tunnotonta rahaa jakelevilla kulttuurivasemmistolaisilla ole kerta kaikkiaan mitään itsekritiikkiä?

Pöystiin yhtyy Helsingin Sanomien moraalituomari Vesa Sirén, joka hehkuttaa Statovcin kirjaa lyömällä palleaan kaikkia suomalaisia ihmisiä omalla syyttävällä raivollaan:

Alma Pöystin mukaan voittaja ”kirjoittaa sellaisella ihmeellisellä voimalla, että on täysin mahdotonta puolustautua. Knock out”. Muun ohessa kirja on täystyrmäys myös suomalaiselle rasismille.

Sirén kehuu Statovcin ”itsetuhoista häpeää ja kostonhaluista vimmaa” pitäen näitä rasittavia ja raskasmielisiä piirteitä mitä myönteisimpinä tyyliseikkoina, joilla kirjailija onnistuu puolustelemaan maahantunkeutujien vapautta asettua minne tahansa ja vastustamaan kantaväestöjen oikeutta puolustaa itseään ja asemaansa. Helsingin Sanomista saamme lukea, että Statovcin näyttöpaneelina toimivan päähenkilön

[k]oulukaverien äiti on juonitteleva ”rasistiämmä” ja Suomen pääministeri saa päähenkilöltä vimmaisen kirjeen: ”Johdat maatasi rasistien kanssa, sinä selvästi tahdot että maahanmuuttajat tapetaan.” Myös kosovolainen perhe ja päähenkilön sukunsa parissa kokema väkivalta ja hylkääminen tuottavat ongelmia.

Tämän paranoidin itkuhumanismin varjossa on unohdettu tapa, jolla eräs toinen Kosovon albaani nimeltä Ibrahim Shkupolli murhasi Espoon kauppakeskus Sellossa vuonna 2010 neljä ihmistä ja lisäksi tyttöystävänsä miespuolisen kaverin (aiheesta täällä). Mielistä on pyyhitty myös muut suomalaisiin ja toisiin länsimaalaisiin ihmisiin kohdistetut kylmäveriset murhat ja nuorisomme myrkyttäminen huumeilla ja väkivaltaa ihannoivalla muhamettilaisella kulttuurimullistuksella.

Opetus- ja kulttuuriministeriön manageroiman diversiteetti-ideologian levittämiseen Statovcin kirjat sopivat loistavasti, sillä niissä muslimiterroristinen väkivalta projisoidaan kantaväestöjen viaksi ja ”rasismiksi”, vaikka yhden syyttävän sormen osoittaessa suomalaisiin kolmen muun pitäisi osoittaa kirjailijaan itseensä.

Palkittu ei saa minulta pisteitä siitä, että hän on homo, koska olen homo itsekin, joten kiittäminen pelkästään siitä olisi puolueellista. Punaporvarillinen kulttuuriväki korostanee kirjailijan homoutta siksi, että kaksinkertainen vähemmistöön kuuluminen toimii tehokkaana suojakilpenä kaikkea kriittisyyttä vastaan, ja kirjailija onnistuu neuvomaan suomalaisia, että emme saisi odottaa suopeudestamme, suvaitsevuudestamme ja avustusten jakelemisestamme edes mitään kiitollisuutta. Sekin olisi kverulatorisessa grievance-marmatuksessa ”väärin”.

Kirjailijan jalustana toimii valtavirtamedia, joka rakentaa suosikilleen myönteistä julkisuuskuvaa kansainvälisissä suihkuseurapiireissä. Yle julkaisi jo 2018 Statovcin esikoisromaanin ilmestyttyä henkilöjutun, jossa tanssittiin New Yorkin ravintoloiden katoilla. Kun kyseinen ilmaismainostus vuotaa yli äyräiden, se ei luo kirjailijalle paineita. Samppanjasosialistien maljojen loiskuessa menee läpi mikä tahansa.

Monikulttuuri-ideologiaa uudelle nuorisolle

Nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneessa teoksessa Skutsi kolme suomalaisnuorta menevät metsään Nasim-nimisen iranilaisen kanssa saaden oppia muun muassa maahanmuuttajataustaisen uskonnosta, joten eipä ihme, että toimittaja Maria Veitolan valinta osui juuri tähän Päivi Lukkarilan kirjoittamaan omakustanteeseen.

Kiitospuheessaan suomea vieraana kielenä opettava Lukkarinen pyrki oikeuttamaan maahanmuuttoa haukkumalla kriittisiä ihmisiä ”ääliöiksi” ja ”vihan lietsojiksi” sekä julistamalla muun muassa näin:

Kirjailijan töiden lisäksi saan työskennellä maailman parhaiden ihmisten kanssa. He ovat tulleet maahamme eri syistä. Osa on paennut sotaa, vainoa, hirmuhallitsijoita tai sietämättömäksi käynyttä ilmastoa, osan on tuonut maahamme unelma paremmasta, tasa-arvoisemmasta maailmasta. [...] Kunpa kaikki ymmärtäisivät, millainen voimavara nämä lapset ovat!

Epäilen kuitenkin, miten tällainen paasaava asennemuokkaus, syyllistävä mielipiteiden manipuloiminen ja paatoksellinen propaganda toimivat siinä todellisuudessa, jossa kärsitään koulukurittomuudesta, oppimisvaikeuksista, lähiölevottomuuksista ja yleisistä kulttuurikitkoista, jotka lisäävät julkisia menoja ja vähentävät yhteiskunnallista tehokkuutta meillä täällä Suomessa.

Kirjailijan kokemat kulttuuriväristykset eivät riitä kumoamaan sosiaaliturvalaskurien osoittamaa negatiivista saldoa. Niinpä humanismin korkeaveisuissa onkin usein kyse vain yhteiskunnallisia tosiasioita tuntemattomien idealistien piittaamattomasta itsekkyydestä, omahyväisyydestä ja moraalikarisman tavoittelusta, jolla suomalaista vähemmistökulttuuriamme romutetaan samalla, kun valtiontalouttamme kytketään osaksi kansainvälisiä sitoumuksia, kehitysapuvaateita ja ilmastopoliittista anekauppaa.

Murhellisinta on maahanmuuttoon liittyvä väestönvaihto, joka ei ole salaliittoteoria vaan vääjäämätön tilastofakta, joka johtaa kansakuntamme perikatoon, jos mitään ei tehdä.

Tässä kulttuurisodassa Päivi Lukkarilan objektivoima ja kehuskelema implisiittinen vastaanottaja ”lukeva ihminen” on kiikkustuolissa eläkepäiviään viettävä sivistyksen airut, joka lammasmaisesti ottaa vastaan monikulttuurisuutta ihannoivan, omakulttuurisuudesta syyllistävän ja ylhäältä päin annetun maisteriviisauden.

Tosiasiassa kyseessä on vain käänteisen ja kulttuurisen uuskolonialismin muoto, jota manageroidaan yhtä peittelemättömän laajasti (ja sen vuoksi huomaamattomasti) kuin väitettä, että meidän kaikkien pitäisi hyväksyä perimmältään samanlainen arvojen ja merkitysten maailma, jossa vallitsee yksimielisyys tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden olemuksesta, ja filosofiset kysymykset tainnutetaan unholaan järjestöretorisella tai hallintodiskursiivisella pakottamisella.

Varoittavana esimerkkinä olkoon nyt vaikka se, että tasa-arvo loukkaa ansioihin perustuvaa oikeudenmukaisuutta. Tai se, että arvojen ollessa tasan ei ole arvoja ollenkaan, koska arvojen tunnistaminen edellyttää niiden tunnustamista arvoiltaan erilaisiksi. Tasa-arvo puolestaan merkitsee yksiarvoisuutta, joka on totalitarismin muoto. Jo arvon käsite on analyyttis-apriorisilta käsitteellisiltä ominaisuuksiltaan hierarkkinen, aivan kuten kuvaamansa asiatkin.

Filosofisen analyysin jäljiltä tiedostavaisten leuat loksahtavat auki kuin pajatson rahakouru.

Kenenkään ei pitäisi antautua ajattelemaan, että Finlandia-palkinto olisi suomalainen kulttuuri-instituutio. Todellisuudessa se on markkinointi-ilmiö, joka tuo saajalleen kasan riihikuivaa rahaa.

Jotta myös käännösoikeudet saataisiin kaupattua ulkomaille, on palkintokirjojen viitekehyksen oltava kansainvälinen ja monikulttuuri-ideologinen. Tämä merkitsee, että Finlandia-palkinnolla ei ole mitään tekemistä suomalaisen kirjallisuuden kanssa, vaan kyseessä on yksi internatsismin eksponentti.

Erinomaiset julkaisut vedetään myynnistä kustantajien omasta toimesta ”poliittisesti epäkorrekteiksi” julistettuina, vaikka juuri ne vedettäisiin myyntipöydiltä ostajien toimesta. Mitättömät julkaisut puolestaan työnnetään pakolla pois myynnistä kärräämällä niitä rekkalavoittain Prismojen ja Cittarien ovenpieliin, kun myös jakelu- ja viestintäporras sekä mainostoimistojen lumihiutaleet ovat levitystyössä mukana.

Klassikoita ei kaupallisesti marinoiduista teoksista tule koskaan. Niistä tulee markettikirjoja, jotka päätyvät alelaareihin jo keväällä. 

Ruumiin kulttuuri

Kirjamessuihin on nykyisin tapana yhdistää ruokamessut. 

Yleisradion TV-uutiset truuttasivat eilisessä uutislähetyksessä ajankohtaisraportin koskien jokin aika sitten julkaistua valtakunnallista ravitsemussuositusta, vaikka itse uutinen on jo kolme viikkoa vanha.

Viranomaissuosituksen mukaan meidän tulisi syödä enintään 50 grammaa lihaa päivässä. Kasviksia taivutellaan pureksimaan 800 grammaa päivittäin, mikä ainakin minun tapauksessani puklaa ulos kurkusta.

Sääntösuomea edustava lihaviha lienee lähtöisin vihervasemmistolaisten feministien taholta, koska sen tavoitteena on vetää pöydästä tyypillinen miehen ruoka ja korvata se tyypillisellä naisen ruoalla.

Miksi sitten liharuoka olisi nimenomaan miehen ruokaa ja kasvisruoka naisen ruokaa? Sen voi lukea julkaisusta itsestään, jonka mukaan miehet syövät kaksinkertaisen määrän lihaa naisiin verrattuna.

Viranomaisohjeen julkaisseesta Valtion ravitsemusneuvostosta 15/19 ovat naisia, ja suositusten työryhmästä peräti 10/11 ovat naisia, joten työryhmän kokoonpano on räikeästi tasa-arvolain vastainen.

Eipä ihme, että sellerit pursuavat korvista ja retiisit roikkuvat nyt suupielistä miesten kommenteissa.

Ei ole pitkä aika, kun Helsingin vihreät saivat kouluihin yhden pakollisen kasviskiusauspäivän. Se on ikävää ideologista holhousta ja laitosmielialan lietsontaa, jolla riistetään ihmisten valinnanvapautta ja joka kuuluu DDR:n tapaisiin valtiomahteihin.

Kun nuoret eivät saa eläinvalkuaista kouluaterioista, he joko kuihtuvat fyysisesti tai kuittaavat energiantarpeensa junk foodilla McDonald’sissa.

Poliittisesti kyse ei ole myöskään mistään eläinten oikeuksista. Sama puolue, joka keuhkoaa eläinten puolesta, puolustaa erään uskontokunnan oikeutta nauttia lihaa, kunhan se on julmasti teurastettua.

Voin vain kuvitella, miten vasikat ilahtuvat tiedosta päätyä oikeaoppisen rituaaliteurastuksen kautta uskonnollisen toteemiaterian materiaaliksi. 

Kulttuurin ruumis

Jossakin Italian tai Ranskan tapaisessa maassa, jossa ymmärretään hyvän ruoan päälle, valtion ravitsemussuositukset pantaisiin suoraan roskiin, mutta viranomaisvallalle kuuliaisessa Suomessa ne otetaan todesta.

Valtion ravitsemusneuvottelukunnan ja THL:n Kestävää terveyttä ruoasta -julkaisu olisi mielestäni ansainnut tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon, koska siinä edustetaan vihreää feminismiä niin tyylipuhtaan pakottavalla tavalla, että sen ylitse ei voi päästä.

Nuorisokieltä edustava sana ”pakottavuus” realisoituu konkreettisesti, kun ihmisten integriteettiä loukataan pyrkimällä määrittelemään, mitä ihmiset saavat ottaa gastronomisesti haltuun kehonsa rakennusaineeksi.

Mediassa on korostettu ravitsemussuositusten ”tieteellisyyttä”, vaikka kaikki tietävät, että tutkimusten tulokset voidaan manipuloida näyttämään miltä tahansa käyttämällä erilaisia painotuksia. Filosofinen merkitysanalyysi unohdetaan.

Ruokailusuosituksessa toteutuvat viranomaisvallan halu käyttää valtaa kolonialisoimalla ihmisen kehoja ja tunkeutumalla yksilöllisyyden alueelle sekä pyrkimys alistaa kansalaisia kontrolloimalla ihmisten elämälle välttämättömien ravintoaineiden kulkua, saatavuutta ja hintaa. Ruokahalu kiistetään.

Ravinto on osa ihmisen identiteettiä, sillä me koostumme ravinnosta.

Ruokapöytien antimista ei kuulu päättää vihreiden puoluekokouksissa eikä Heidien ja Marioiden kiitäessä lentotomaatti- ja salaatinlehtikuormien päällä Brysselin ja Helsingin välillä.

Pahinta on, että elintarviketeollisuus on lähtenyt omaksi tappiokseen myötäilemään viranomaisten suosituksia. MTV3:n Kymmenen uutiset haastatteli 29.11.2024 muutamia elintarviketeollisuuden markkinointipuolta edustavia naisia, jotka ilmoittivat teollisuuden mukautuvan viranomaisohjeisiin.

Teollisuuden mukaan lihan käyttö vähenee, ja käytön vähetessä liharuoka kallistuu.

Valtavirtamedia on myötäillyt lihavihaa kritiikittömästi, ja vihervasemmistolainen toimittajakunta pyrkii näyttäytymään trendikkäänä suostuessaan puolueideologian myötäilijäksi. Somevaikuttajat ovat imeneet lihavihan itseensä kuin palanen WC-paperia uima-altaassa.

Carnegie Mellon -yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan kasvisruokapainotteinen ruokavalio on kuitenkin ilmastoa kohtaan vahingollisempaa kuin niin sanottu tyypillinen amerikkalainen ruokavalio, johon sisältyy naudanlihapihvi.

So, where is the beef? Tätä voi kysyä myös katsomalla kirjojen kansien väliin.

Olemme poliittisesti johdetussa kokeessa, jossa panttina ovat perinteinen suomalainen hengen ja ruumiin ravinto sekä maamme väestö ja kulttuuri. Kokeen tulokset ovat kerran toteuduttuaan peruuttamattomia.

Aiempia kirjoituksia kirjojen palkitsemispolitiikasta

Viva Finlandia!
Marginaalista markettiin monikulttuuri-Finlandian selässä
Svenlandia-rangaistukset lukijoille
Kirjojen missikisat pahinta populismia
Vastuullisesta journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Poliittisesti korrektit Finlandiat
Kireää kirjallisuuspolitiikkaa
Kirjallisuutemme kaikki palkinnot
Finlandiasta Wunderbaumiin

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikeimmin saatavin

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikeimmin saatavin. Miksi?

Kysynnän ja tarjonnan laki. Mutta se ei selitä tässä tapauksessa kaikkea.

Kukapa ei muistaisi tapaa, jolla ex-ministeri Hanna Kosonen (kesk.) alkoi ahdistella kirjani Totuus kiihottaa julkaisijaa Suomen Perustaa valtionrahoituksen takaisinperinnällä väitteenään se, että kirjani ei edistä ”tasa-arvoa” ja ”yhdenvertaisuutta”. Lopulta ministeriö perikin kirjani tuotantokustannuksiin käytetyn summan takaisin ajatuspajalta.

Näin tehtiin siitä huolimatta, että tutkimustoiminnan tulee olla arvovapaata. Myöskään laista ei voida johdella vaatimuksia minkään tarkoitusperien edistämiseksi tutkimuksissa.

Sittemmin tekaistut väitteet ”häirinnästä” ja ”syrjinnästä” olen osoittanut perättömiksi oikeuskanslerille osoittamissani kahdessa kanteluasiakirjassa. Kantelukirjelmäni voi lukea täältä ja täältä sekä asiaan liittyvät muut kirjoitukseni täältä ja täältä. Laajemman tilannekatsaukseni voi lukea täältä. 

Esimerkiksi yhdenvertaisuuslain arvosteleminen ei ole lain rikkomista, eikä kriittinen arvio feminismistä ole syrjintää vaan toisenlaisen yhteiskuntanäkemyksen esittämistä. Perustellun yhteiskuntafilosofian julkaiseminen ei ole ihmisoikeusrikos, niin kuin palohälytyksen tekeminenkään ei ole häirintää.

Viime keväästä asti jatkuneen kohun käynnistivät alun perin vihervasemmiston sissit, jotka alkoivat levittää panettelevia arvioita mediatutkimuksestani Twitterissä. Toimittajiin ne upposivat kuin häkä. Niinpä valtamedia alkoi lavastaa kirjastani ”naisvastaista” ja jopa ”naisvihamielistä” kirjoittelussaan. Koska suuri osa toimittajakunnasta ja valtaosa toimittajiksi opiskelevista on todellakin tätä nykyä naisia, oli mediakritiikkini tietenkin helppoa kääntää ”naisvastaisuudeksi”. Naistoimittajia ja feminismiä arvostellessani tulin arvostelleeksi samalla myös naisia. Samalla tavoin olen tosin kritisoinut kaikkia vihervasemmiston etäispäätteitä, myös niitä, jotka ovat sattuneet olemaan miehiä, joten se tasa-arvosta.

Mitä sitten sanoin? Osoitin muun muassa, että naiset saavat runsaasti julkisuutta kuvalehtijournalismissa. Helsingin Sanomien tapa tasailla miesten ja naisten määräedustusta jutuissaan on puolestaan hullunkurista. Tasa-arvonhan pitäisi olla filosofisesti katsoen sitä, että ansiot ratkaisevat ja sukupuoli ei vaikuta. Myös journalismissa sukupuoliedustuksen pitäisi perustua uutisarvoon eikä sukupuolten tasajakoon, kuten nyt Helsingin Sanomissa.

Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus eivät sinänsäkään kelpaa filosofian ihanteiksi eivätkä oikeudenmukaisuuden takeiksi. Oikeudenmukaista olisi meritokratia, eli etujen tai oikeuksien tasapainoinen suhde ansioihin ja kykyihin, mutta asian filosofisesta puolesta eivät kirjaani arvioineet toimittajat ja ministeriön virkamiehet ymmärtäneet mitään. En siis aio ottaa vastuuta enkä myöskään kärsiä heidän ajatusvirheistään.

Jos kyse olisi ollut perustellusta kritiikistä, olisin toki ottanut sen vastaan. Mutta ministeriön ja median asenne osoittaa vihamielisyyttä ja tunkkaista tukahduttamispolitiikkaa, joka kertoo valtaapitävien kyvyttömyydestä ymmärtää tiedepoliittista arvosteluani. Juuri tämä teki kirjani kohtelusta pelkkää mielivaltaa ja osoitti julkaisijaan sekä minuun kohdistettua henkilökohtaista aggressiota.

Mitä taas häirinnän yleisilmiöön tulee, olen edelleenkin sitä mieltä, että ihmiskunta on olemassa siksi, että ihmiset maapallolla tekevät seksuaalisia aloitteita, joita naisväki on alkanut entistä aktiivisemmin pitää ”häirintänä”. 

”Häirintää” koskevat syytökset ovat väitteideni mukaisesti sukupuolisen vallan ilmauksia. Mikäli joku kokee tutkimustulosteni häiritsevän itseään, on kyseisen tahon antenneissa jotakin pahasti vialla. Sitä paitsi häiriöiden aiheuttaminen systeemeihin ja totuttuihin ajatuskulkuihin on filosofian nimenomainen ihanne eikä mikään pahe.

Alkaessaan kolhia kirjaani sukupuoliargumenteilla feministit, media ja kilpailevat puolueet tulivat tunnustaneiksi esittämäni mediakritiikin täysin oikeaksi. Selvimmin motiivinsa paljasti Helsingin Sanomien Juho Typpö, joka kirjoitti 10.6.2020, että ”[p]uolueen suosiota esimerkiksi jäsenten rasistiset motiivit eivät toistaiseksi ole hetkauttaneet. Saa nähdä, hetkauttaako naisviha.” Tästä siis oli kyse: valtamedian halusta murentaa Perussuomalaisten kannatusta.

Perussuomalaisten esittämän maahanmuuttokritiikin Sanomien mediat olivat jo aiemmin julistaneet ”rasismiksi”. Näyttääkin siltä, että perussuomalaisena ei voi sanoa enää mitään edes tieteen näkökulmasta joutumatta ankarien syytösten ja vääristelyjen kohteeksi. Toimittajat pyrkivät salaamaan ja torjumaan kirjani tosiasiallisen sisällön peläten antautumista väittelyyn valtamedian epäluotettavuudesta.

Kostonhaluisella repimisellään valtamedia halusi luoda mielikuvan, että mediaa ei voisi voittaa, vaan tieteilijöiden ja poliitikkojen pitää jatkossakin antautua myötäilemään toimittajia, jotka toimivat julkisuuden portinvartijoina ja haluavat päättää myös tieteellisten totuuksien sisällöistä. Toimittajien pyrkimystä sekaantua tieteen ja politiikan sisältöihin sekä yrityksiä jakaa ihmiset vuohiin ja lampaisiin olin kutsunut tutkimuksessani julkisuuden orkestroimiseksi.

Eräs syy kirjani kohtaamiin myrkyllisiin arvioihin oli se, että olin osoittanut Helsingin Sanomien harjoittaman mielipiteiden muokkauksen suoranaiseksi propagandaksi kolmessa seksuaali- ja sukupuolipoliittisessa asiassa. Olin näyttänyt toteen, että Hesari paukuttaa ihmisten päähän toimituksen omia tarkoitusperiä truutatessaan translakia, ajaessaan ”Suostumus2018”-hanketta ja liputtaessaan ”Me Too” -kampanjan puolesta. Totta kai kritiikkini koski toimittajiin. Valheen poluilla hoiperrellessaan lehti oli päätynyt kuilun partaalle.

En kuitenkaan vihannut enkä kaikesta kohtaamastani syyttelystä, taivuttelusta ja maanittelusta huolimatta edelleenkään vihaa enkä rakasta naisia. Sen sijaan olin arvostellut feminismiä ja sen ympärille punottua identiteettipoliittista nyöritystä, jolla naisia klusteroidaan poliittiseen vihervasemmistoon.

Mitä se väitetty ”naisvastaisuus” sitten oikein oli? Ei ole naisten vastustamista se, että me miehet otamme vastuuta valtakuntamme turvallisuudesta, suoritamme miehisen tehtävämme ja pidämme maahamme tunkeutuvat laittomat maahanmuuttajat pois näiltä tiluksilta, jotta he eivät pääsisi tekemään rötöksiään täällä. Kannatan tasa-arvon vuoksi toki myös naisten asevelvollisuutta, sillä tähän asti lähes kaikki sankarivainajataulujen nimet ovat kuuluneet miehille. Maanpuolustusvelvollisia ovat perustuslakimme mukaan kaikki Suomen kansalaiset, vaikka sitä on nykyaikana vaikea uskoa etenkin kun katsoo hallituksen toimintaa.

Käsittääkseni median kohina kirjani luulotellusta ”naisvastaisuudesta” oli raihnainen yritys kääntää huomio pois teokseni pääsisällöstä. Olen edelleenkin sitä mieltä, että kirjani on ylivoimaisesti parasta ja vastaansanomattominta, mitä Suomessa on tietokirjallisuuden alalla tällä vuosituhannella julkaistu. Ja tämän kaiken joudun totuuden nimissä toteamaan, vaikka yritänkin suhtautua teokseeni niin vähäeleisesti ja vaatimattomasti kuin mahdollista.

”Naisvastaisuudesta” jauhaminen oli tietysti myös homoseksuaalisuuttani vastaan kohdistettu hyökkäys. Sen arveltiin ilmeisesti toimivan, sillä onhan kaljupäisestä homofilosofista helposti lavastettavissa paternalistinen misogynisti, kun ei ole heittäytymässä kontalleen naisten hameenhelmojen alle. Riippumattomuuteni sukupuolisen vallankäytön totutuista koreografioista on tosiasiassa luonut minulle ihanteellisen näköalapaikan, jolta olen voinut arvioida sukupuolten mediasotaa analyyttisen tieteellisesti ja puolueettomasti. Ja siitä minua nyt siis haukuttiin.

Moitteet olivat pinnallisia ja mielettömiä, mutta henkeni olen saanut pitää. Myös sosiaalipsykologiasta tohtoriksi väitelleenä tiedän toki, että kaikissa ihmisissä on naisellisia ja miehekkäitä piirteitä, ja sen vuoksi naisviha olisi tavallaan itsensä kieltämistä. Jungilaisittain sanoen: animansa kiistäminen olisi kuin vihaisi itseään. Luulette kai, että tämän kaiken tiedostaessani lankeaisin itse siihen?

”Naisvihaajaksi” lavastamalla media pyrki vetämään maton altani, heikentämään mahdollista vaalikannatustani, käyttämään minusta ja kirjastani mustamaalaamaansa irvikuvaa Perussuomalaisten puoluekannatuksen heikentämiseen sekä vipuamaan minua pois puolueesta ja ajatuspajan toiminnasta. Mikä hirmuinen tasa-arvoisuuden ja yhdenvertaisuuden loukkaus se olikaan, mutta tästä media ei puhu mitään! Ei myöskään ajatuspajaan kohdistetusta häirinnästä ja syrjinnästä, jonka objektiivisena näyttönä on taloudellinen kiristys.

Puolue taas hätääntyi turhaan hypätessään median kelkkaan ja kiistäessään kirjani julkisesti sekä poistamalla sen Suomen Perustan nettisivuilta ja saatavilta. Toisaalta vika ei ollut puolueen eikä ajatuspajan vaan opetus- ja kulttuuriministeriön, joka piti Colttia perussuomalaisten ohimolla ja uhkasi ajatuspajaa taloudellisella painostuksella. Niinpä puoluejohdolle ei jäänyt oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin valita median tarjoaminen vaihtoehtojen välillä: joko totuusteoreettikko Hankamäki tai naiskannatus. Ja he valitsivat tietenkin jälkimmäisen.

Tämän kuvion ymmärtäessään naiset saattavat tosin valita Hankamäen. Mitään ristiriitaa ei nimittäin oikeasti ole. Eihän kirjanikaan ollut mikään sukupuolipoliittinen teos vaan tiukka analyysi median ja monikulttuuri-ideologian vispilänkaupasta.

Tutkimustoiminnan taloudellinen ehdollistaminen ja kiristäminen on ollut henkistä inkvisitiota, jonka ei pitäisi kuulua länsimaiseen oikeusvaltioon. Tarkat perusteluni voi lukea oikeuskanslerille osoittamistani kanteluista, jotka löytyvät täältä ja täältä. 

Ne ovat yhtä kumoamattomia kuin kirjankin, ja ehkä siksi vastaus viipyy. Luotan täysin oikeuskanslerinviraston haluun tehdä oikeudenmukaisen päätöksen, sillä onhan apulaisoikeuskanslerina rasismin vastainen Mikko Puumalainen, ja Tuomas Pöystinkin taustat voitte helposti tarkistaa. Kielteinen päätös osoittaisi oikeaksi teoksessa esittämäni arvostelun: perussuomalaisilla ihmisillä ei ole yhdenvertaista oikeusturvaa. Poliittisilta vastustajilta tilatut arviot puolestaan ovat mitättömiä, ja järkevimmän asiantuntija-analyysin voi edelleen lukea professori Timo Vihavaisen blogista täältä. Myös PS-naiset ovat kirjaani perehdyttyään myöntäneet kirjani ansiot laajalti; esimerkkinä vaikkapa Johanna Sirén-Kaplasin kirjoitus.

Kirjani sensuroimisen, perusoikeuksieni kiistämisen ja poliittisten vapauksieni takavarikoimisen pitäisi olla pääuutinen kaikkialla. Valtamedia ei kuitenkaan päästänyt minua vastaamaan perättömiin väitteisiinsä edes valtiollisesti rahoitetun Yleisradion kuvaruudussa vaan laittoi puoluejohdon vastaamaan ihan vain kylvääkseen eripuraa Perussuomalaisiin. Voin kuitenkin vakuuttaa, etten ole riitelevää tyyppiä vaan pysyn siinä, minkä olen hyväksi harkinnut, eikä minulla ole syytä muuttaa ajatuksiani tai näkemyksiäni millään tavalla.

Sensuroiminen ja valtamedioiden pieksemäksi päätyminen ovat monien mielestä pahinta, mitä ihmiselle voi sattua. Omasta mielestäni se on parasta, mitä filosofille voi tapahtua. Valtaan perustuva tukahduttamispolitiikka kertoo sensuroitujen näkemysten merkityksestä ja korkeasta laadusta sekä siitä, että ajattelun- ja sananvapautta polkevien politikoinnissa on jotakin pahasti vialla, kun se ei kritiikkiä kestä, vaan erimielisiin käsityksiin vastataan vallalla.

Niinpä todellinen skandaalin aihe on filosofisen mediakritiikin sensurointi ja tutkimusyksikön taloudellinen kiristys. Eihän puoluetukeakaan myönnetä tai kiistetä sillä perusteella, mitä puolue kirjoittaa ohjelmiinsa, vaan tuki kuuluu yhdenvertaisesti kaikille. Muu veisi pohjan vapaalta poliittiselta toiminnalta. Vielä vähemmän ministeriöllä on oikeutta puuttua tutkimustoiminnan sisältöihin. Ministeriön harjoittama normatiivinen ja kurinpidollinen lähestymistapa osoittaa infantiilia ahdasmielisyyttä, jonka pitäisi olla filosofiassa ja tieteessä täysin tuntematonta mutta joka nyt on saattanut ministeriön toiminnan historialliseen häpeään.

Eräs mediaa vaivaavan sairauden oire on myös toimittajien nykyinen totuusjahti, joka on ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä totuuden luonteesta on ajateltu viime aikojen tieteenfilosofiassa. Tarkemmat perustelut esitän kirjani ensimmäisessä luvussa. Teostanihan voi ladata täältä (odota hetki latautumista ja tallenna PDF).

Ja sitten tämän päivän uutisiin.

Helsingin sosiaalidemokraattinen ja afgaanilähtöinen apulaispormestari Nasima Razmyar myönsi tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon Marko Tikan ja Seija-Leena Nevalan kirjalle, jossa käsiteltiin tanssin kieltämisen historiaa. Tanssimisen muun muassa katsottiin sota-aikana loukkaavan rintamalla taistelevia miehiä, ja sukupuolipoliittinen näkökulma oli esillä myös kirjan sisältämissä arvioissa siitä, ”kuka naisen kehon omistaa”.

Sellainen identiteettipoliittinen miesten syyllistäminen on nurinkurista siksikin, että feministien omasta mielestä sukupuoli sinänsä on oletuksenvarainen asia, joten tuosta näkökulmasta olisi väärin sanoa mitään naisista ja miehistä. Miksi ei sanota, että naiset alistivat miesten kehot suojelemaan itseään sotarintamilla henkensä kaupalla, ja sotarikoksia tehdään naisten vuoksi?

Jatkosota jatkuu nyt sukupuolten sodassa, jossa historiaa kirjoitetaan valheväittein ja -korostuksin uusiksi sankarivainajataulujen nimien kuuluessa miehille. Tuossa sodassa kosmonautinkovat feministit ovat tehneet miehistä pelkkiä taustarumpaleitaan, jollaisena nyt toimii Marko Tikka, ja kaikki sulkevat silmänsä siltä tosiasialta, että sotien ensimmäinen uhri on aina mies. Miesasiaa ei ole se, että naiset puhuvat miehistä, eikä naisasiaa se, että naiset haukkuvat miehiä. Oikeassa oleminen ilman minkäänlaista ymmärrystä ei ole pelkkää ynseyttä vaan sortoa ja nenäkästä omahyväisyyttä sekä kuuroutumista ja todellisuuden kieltämistä.

Pölyttyneiden tanssikieltojen sijasta nykyajassa olisi tärkeämpääkin pohdittavaa, koskien esimerkiksi kirjojen kieltämistä ja sananvapauden syövyttämistä, mutta siitä huolimatta mitättömälle aiheelle pormestaroitiin 30 000 euroa verovapaata rahaa.

Marko Tikka kuului trioon, joka julkaisi muutama vuosi sitten likaisen syytöskirjan nimeltä Suomalaiset fasistit – Mustan sarastuksen airuet, joka palkittiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla 2017. Arvostelin teoksen puolueellisuutta kirjassani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (s. 153–154).

Mielenosoituksellinen palkitseminen osoitti tänäkin vuonna, että kustantamot ja valtamedian harjoittama kirjallisuuskritiikki ovat vihervasemmistolaisen ja feministisen ideologian nyrkissä. Vai mitä arvelette siitä, että Suomen Kirjasäätiö nimesi palkitun teoksen valitsijaksi vasemmistolaisen aktiivipoliitikon ja viranhaltijan, joka tiedetään feministiksi? Eipä ihme, että palkittu teos oli tarjolla olleista vasemmistolaisin.

Tämä puolueellisuus on nyt ilmeisesti kulttuuri- ja opetusministeriön tasa-arvopolitiikan mukaista. Kilpailun järjestävä Kirjasäätiö saa valtaosan rahoituksestaan nimenomaan ministeriön verovaroista, joilla tällä tavoin tuetaan vasemmistolaista kirjallisuutta.

Kaunokirjallisuuden palkintolautakunnan puheenjohtajaksi Kirjasäätiö nimesi vihreiden entisen kansanedustajan, Johanna Sumuvuoren. Oikeistolaiseksi tiedettyjä poliitikkoja raadeissa ei ollut. 

Mutta miksi ylipäänsä palkita joka vuosi uutta teosta, kun Akateemisen Kirjakaupan mainoksesta päätellen viime vuonna palkittu teoskin, Patjim Statovcin Bolla, on edelleen suureksi osaksi myymättä. Nyt sitä kaupitellaan 9,90 euron alennushintaan.

Sen sijaan omien kirjojeni hinnat eivät koskaan laske. Painokset ovat olleet alun alkaenkin pieniä, ja Totuus kiihottaa -kirjan vaatimaton painos on edelleen ajatuspajan kassakaapissa. Minulla itselläni on muutamia tekijänkappaleita, joiden antikvaarinen keräilyarvo saattaa olla jonkin ajan kuluttua 500–1000 euroa niteeltä johtuen teoksen harvinaisuudesta ja siihen kohdistetusta vainosta. Vihatuksi joutuminen luo ja ilmaisee arvoa.

 

Kirjoituksiani teoksen ”Totuus kiihottaa” mediakäsittelyistä

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Mitä on tieteen medioituminen?

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?

 

Kirjoituksiani kirjallisuuspalkinnoista ja kirjallisuuspolitiikasta

Marginaalista markettiin monikulttuuri-Finlandian selässä
Svenlandia-rangaistukset lukijoille
Kirjojen missikisat pahinta populismia
Vastuullisesta journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Poliittisesti korrektit Finlandiat
Kireää kirjallisuuspolitiikkaa
Kirjallisuutemme kaikki palkinnot
Finlandiasta Wunderbaumiin

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Olen ilmoittanut teokseni Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (Helsinki: Suomen Perusta, 2020) tavoittelemaan Suomen Kirjasäätiön vuosittain jakamaa tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa.

Tietokirjallisuuden Finlandia-voittajan valitsijaksi on Kirjasäätiö asettanut sosiaalidemokraattisen ja maahanmuuttajataustaisen feministin, Nasima Razmyarin, jotta kirjallani (ja kaikilla muillakin monikulttuuri- ja feminismikriittisellä teoksilla) olisi parhaat mahdolliset lähtökohdat.

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon valintalautakunnan puheenjohtajaksi Kirjasäätiö on puolestaan asettanut vihreiden entisen kansanedustajan ja feministin, Johanna Sumuvuoren, jolla on nykyisin hyväpalkkainen suojatyöpaikka ulkoministerin poliittisena valtiosihteerinä. Näkyviä oikeiston edustajia raadeissa ei ole.

Nämäkin tosiasiat osoittavat jälleen oivallisesti valtamedian punavihreän soseutuksen. Julkaisuala on läpikotaisin poliittisen vihervasemmiston ja feminismin läpäisemä: lehdet, sähköinen media, kirjankustantamot, niin sanottu tiedemedia sekä kirjallisuuskritiikki ja palkitseminen mukaan lukien. Rahoituksen puolueellisuutta koskeva kritiikkini ei mahdu enää mihinkään bittiavaruuteen.

Mitä parempi teokseni todellisuudessa on, sitä huonompi se on tietysti palkitsijoiden mielestä. Ja mitä huonompi se on palkitsijoiden mielestä, sitä paremmin se kelvannee lukijoille. Pidänkin palkintona nimenomaan sitä, että omalla puolueellisuudellaan Kirjasäätiö tulee osoittaneeksi teoksessani esittämäni mediakritiikin täysin timanttiseksi!


Kulttuurielämän rahoitus on puhdasta mielivaltaa

Suomen Kirjasäätiön perustivat opetusministeriö ja Suomen Kustannusyhdistys, jolla on murheellinen historia sensuurin puolustelijana ja sormien läpi katselijana. Kirjasäätiön nimittämä poliittinen raati päättää nyt ehdokkaista ja jakaa 30 000 euron arvoiset Finlandia-palkinnot pääasiassa opetus- ja kulttuuriministeriöltä saamistaan varoista.

Ja juuri opetus- ja kulttuuriministeriöhän uhkailee ja ahdistelee kirjani kustantajaa Suomen Perustaa valtionrahoituksen takaisinperinnällä siksi, että se julkaisi tuplatohtorin tieteellisen teoksen, joka on argumentaatioltaan näköjään täysin vastaansanomaton ja kaiken kaikkiaan parasta, mitä tässä maassa on filosofian, politiikan tutkimuksen ja mediakritiikin alueella pitkään aikaan sanottu.

Osallistun kilpailuun, sillä olen ehdottoman varma teokseni informatiivisuudesta, joka perustuu valtavirtamediassa esiintyvän valheellisuuden läpivalaisuun ja josta professori Timo Vihavainen kirjoitti: ”Hankamäki vyöryttää sellaisen määrän faktoja ja teräviä huomioita, että niiden kiistäminen olisi toivotonta. [...] Mitä Hankamäkeen tulee, uskon, että hänen kirjallaan on suuri tulevaisuus. Se on vaikuttava analyysi nykyisestä mediajulkisuudesta ja perustuu suurelle määrälle faktoja.”

Vihavainen jos kuka sopii asian arvioijaksi, sillä Venäjän historian tutkijana hänellä on paras mahdollinen asiantuntemus siitä, mitä sensuuri ja julkaisupolitiikan valheellisuus merkitsevät.

Sen sijaan en pidä oikeana, että tietokirjallisuuden palkinnoista päättää poliittisesti aktiivinen vasemmiston sissi, jolla ei ole mitään tieteellistä pätevyyttä eikä näyttöä omasta julkaisutoiminnasta. Se on pelkkää puoluepolitiikkaa ja puhdasta mielivaltaa.

Tasapainotuksen vuoksi lähetin kirjani myös entiselle kokoomuslaiselle, tasavallan presidentti Sauli Niinistölle – en suinkaan siksi, että odottaisin minkäänlaista ymmärtämystä yhteiskuntakritiikilleni – vaan ainoastaan siksi, että presidentillä on (niin kuin kaikilla muillakin) perustuslailliseen sananvapauteen perustuva yhdenvertainen oikeus tietää, mitä filosofi ajattelee valtakuntamme tilasta. – Ja tämän kaiken tein ilmaiseksi tai mitättömällä palkalla, joka pilkkaa pahiten rahakasojen päällä istuvia.

Pohdin eräässä vaiheessa ennen julkaisemista teokseni jättämistä tarkastettavaksi informaatioalan väitöskirjana, sillä väitöskirjat tarkastetaan julkisissa tarkastustilaisuuksissa nimenomaan siksi, että teloitettavalla olisi mahdollisuus puolustaa näkemyksiään avoimesti eikä tutkimuksia voisi haudata poliittisessa hallinnossa. Tai sitten teos pitäisi haudata yhdessä tekijänsä kanssa ilman julkisia huomionosoituksia, kuten valtioneuvostossa, siis neuvostovaltiossa, on tapana.


Irrationalismi ja epäloogisuus ovat hallituksen tasa-arvo-ohjelman keskeisiä sisältöjä

Punavihreän hallituksen sisäministeri Maria Ohisalo kyseli jokin aika sitten Helsingin Sanomien kaiuttamana, miksi intersektionaalinen feminismi ”pelottaa” ja toteaa intersektionaalisen feminismin olevan ”hallituksen tasa-arvo-ohjelman kantava ajatus”, eli suomeksi sanottuna poliittinen ideologia.

Ohisalon Hesari-truuttaus oli selvästikin kannanotto teokseeni, vaikka sitä ei tietenkään jutussa mainittu. Kirjoitus oli muiltakin osin paljastava. Vihervasemmistolais-feministinen ja monikulttuuri-ideologinen aivopesu ulotetaan nykyisin aivan kaikkialle. Sen kohteena ovat opetusministeriön harjoittamalla pakotuksella nimenomaan lapset ja nuoret.

Vuonna 2017 opetus- ja kulttuuriministeriö, Otava, Jyväskylän yliopisto, Tampere-talo ja feministinen ajatushautomo Hattu jakelivat kaikille yhdeksäsluokkalaisille Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Miksi meidän kaikkien pitäisi olla feministejä?, joka oli omiaan haavoittamaan kaikkien poikien itsetuntoa. Se johti ehkä myös tyttöjä kysymään, minkä tähden heitä täytyy niin hirveästi puolustaa (aiheesta täällä ja täällä). Opetusministeriön olisi kannattanut jakaa rahansa kirjani tuotantotukeen, niin valtion varat eivät olisi menneet hukkaan.

Helsingin Sanomat sytytti tämän vuoden alkupuolella näyttöpaneeleihin myös positiivista erityiskohtelua propagoivan uutisläimäytyksen, jonka otsikkona oli: ”Ruskeat tytöt ja Otava perustavat koulutusohjelman ei-valkoisille kirjoittajille: ’Halusimme purkaa näkymättömiä esteitä’”.

Sanasto oli kuin parodiapoliisi Keijo Kaarisateen tai hänen muusansa Aisa Kantolan kynästä, paitsi että harrastelijakirjoittaja Koko Hubaralle luovutettua hanketta rahoittavat avokätisesti oikeistolaisena pidetty sukuyhtiö Otava ja Otavan kirjasäätiö.

Tapaus antaa jälleen näyttöä siitä, millä tavoin kirjojen kustannusporras toimii valtavirran uutismedian tavoin monikulttuuri-ideologian aisankannattajana.

Tällaiseen vierasperäisyyden suosimiseen ei ole nähdäkseni kotimaisessa julkaisutoiminnassa vähäisintäkään tarvetta. Kulttuuripoliittisen internationalismin sijasta pitäisi suosia nimenomaan suomalaista ja kantasuomalaisten omin voimin tuottamaa julkaisutoimintaa vieraita ja universaaleja tappajakieliä vastaan.

Otavan rahoittama ja Koko Hubaran mestaroima ”ei-valkoisille” suunnattu hanke sitä paitsi täyttää lähes minkä tahansa löyhästikin punotun rasismin käsitteen määritelmän. Yleisesti katsotaan, että ”rasismi on oppi tai ideologia, jonka mukaan rodulliset tai etniset erot ihmisryhmien välillä oikeuttavat ryhmien välisen epätasa-arvon”.

Kustantajan suosiman kirjoittajan ”ei-valkoisille” tarkoittama hanke täyttää rasismin määritelmät puhdaslinjaisesti. Koska etnisin perustein tapahtuva syrjintä on Suomessa kielletty muun muassa perustuslaissa ja yhdenvertaisuuslaissa, on tieteen kuningattarelle Koko Hubaralle lahjoitettu projekti selvästi lain vastainen.

Vertailun vuoksi voidaan kysyä, millaisen rääkymisen valtamedia ja viranomaisvalta aloittaisivat, jos joku suomalainen perustaisi ”vain valkoisille” tai ”ei-mustille” suunnatun musiikkibändin tai kauppapuodin. Jo nyt maahanmuuttokritiikkiä edustaviin tapahtumiin osallistumisesta viedään suomalaisilta ihmisiltä työpaikkoja (aiheesta täällä).

Maria Ohisalon pelkäämää ”pelkoa” puolestaan voi olla vain, jos on olemassa jotakin vaaraa. Intersektionaalinen feminismi todellakin vaarantaa puolueellisuudellaan ihmisten tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja metodologisesti kelvollisen ajattelun. Tasa-arvo ei synny suosimisesta, joka tuottaa katkeruutta. Sukupuolten tasa-arvo olisikin todellisuudessa sitä, että ansiot ratkaisevat ja sukupuoli ei vaikuta.

Ohisalo sai tietenkin vastalauseita useilta tahoilta. Olin myös itse osoittanut tutkimuksessani, mikä intersektionaalisessa feminismissä, standpoint-teoriassa ja identiteettipolitiikassa on vikana. Sen, mitä nämä ideologiat ovat ja merkitsevät, voi lukea kirjani luvusta 12, jossa asia selvitetään perin pohjin. Feminismi on vain nurin käännettyä sovinismia ja sukupuolella politikointia, joka kääntää päälaelleen myös vihervasemmiston omat tasa-arvon pyrkimykset.

Vastaukseni Ohisalon esiteoreettiseen ja alkeelliseen pähkäilyyn on, että me oikeat filosofit emme pelkää mitään, emme myöskään intersektionaalista feminismiä. Relevantti kysymys olisi, miksi vihervasemmisto pelkää minua ja edustamaani loogis-rationaalista ajattelua niin, että sen täytyy ahdistella kirjani kustantajaa Suomen Perustaa ja asettaa tutkimukseni normatiivisen viranomaispainostuksen kohteeksi, jonka motiivit ovat matalamielisimmät kaikista, toisin sanoen kurinpidolliset, ja perustuvat kiristykseen.

Tämä kaikki epä-älyllisyys on kuin Kafkan romaanista tai Haihurrikaani-elokuvasarjan osasta 3: ”Ei Helvetissä!”

Demokratiasta tykkäävä J. F. Kennedy puolestaan lausui aikoinaan, että ”valtio, joka pelkää antaa kansalaistensa punnita totuutta avoimilla markkinoilla, pelkää kansalaisiaan.” Ja oli oikeassa.

Minua ilmeisesti pelätään, sillä muodostan uhan vihervasemmiston ja feminismin valtarakenteille. Me oikeat filosofit puolestamme emme pelkää asettua poikkiteloin suhteessa järjettömyyksiin, mutta vastustamme epäoikeudenmukaisuutta, jolla poljetaan kansallista itsemäärämisoikeutta ja meritokraattista oikeudenmukaisuusperiaatetta sekä harjoitetaan positiivista erityiskohtelua ja muuta syrjivää etuoikeuttamista.

Typerimpienkin ihmisten olisi pitänyt ymmärtää, ettei homomiehelle kannata tuputtaa feminismiä. On tässä muitakin asioita tulilla kuin tuo ”sukupuolten tasa-arvo”. Kuinka vaikea tämä on ymmärtää poliittisessa vihervasemmistossa?

---

P. S. Yhtään valtavirtakustantamoiden kirjaa en muuten osta enkä yhtäkään lehteä tilaa, ja toivon, että muut tekevät samoin. Messutkoon punavihreät messukeskuksissa toisilleen.


Aiempia kirjoituksia kirjojen palkitsemispolitiikasta

Marginaalista markettiin monikulttuuri-Finlandian selässä
Svenlandia-rangaistukset lukijoille
Kirjojen missikisat pahinta populismia
Vastuullisesta journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Poliittisesti korrektit Finlandiat
Kireää kirjallisuuspolitiikkaa
Kirjallisuutemme kaikki palkinnot
Finlandiasta Wunderbaumiin

Valo-Finlandia ja kaksi kirjaa Venäjästä

Kustantamojen hallitsema Suomen Kirjasäätiö jakaa Finlandia-palkinnot jäsenyhtiöidensä kirjasuosikeille 27.11.2019.

Tietokirjaehdokkaiden joukossa on jälleen vihervasemmistolaisen kustannusportaan suosikkien, kuten Anu Kantolan, Ville-Juhani Sutisen, Aapo Roseliuksen, Oula Silvennoisen ja Taina Tervosen sekä heidän kollegojensa protestikirjoja ympäristönsuojelusta, Suomen heimosodista, huipputuloisista ja Välimerellä hukkuneista. Myös Gulagin valokeilaan noston syynä lienee halu pelotella vihjauksella, että pakolaisuuden pysäyttäminen rajoille olisi muka jonkinlainen ”uusi Gulag”.

Viidestä ehdokkaasta neljällä on selvästi vasemmistolaisväritteinen kustantamo (2 x Like, Vastapaino ja Gaudeamus). Vihervasemmistolais-feministinen tendenssi toistuu myös kaunokirjallisuuden ehdokasvalinnoissa sekä näennäisen liberaalissa lautakunnassa ja valitsijoissa.

Koska kustannusala on viime vuosina räikeästi politisoitunut ja kirjaehdokkaista sekä palkitsijoista päätetään täysin omahyväisesti, tämä puolueellisuus on heittänyt Finlandia-vivutuksen päälle oman varjonsa. Niinpä päätin nimetä vaihtoehtoiset palkintokirjani, joiden katson tuovan tiedon valoa lukijoille, Valo-Finlandian siis!

Palkinnon jakavat tällä kerralla kaksi poliittiseen lähihistoriaan liittyvää tietokirjaa: Arto Luukkasen Suomi hajoavan imperiumin sylissä (Otava 2019) ja Jukka Seppisen Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palauttamisen (Minerva 2019).  

Suomessa on tehty kahdenlaista Venäjän-tutkimusta. Toinen on arkistoja avaavaa ja valheita paljastavaa, ja toinen on Neuvostoliittoa (n)ostalgisesti muistelevaa, eli suomettunutta ja edelleenkin Venäjälle päin kallellaan.

Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutti on johtonsa puolesta usein asettunut jälkimmäiselle kannalle, josta Luukkanen kirjoitti jo täällä, täällä ja täällä. Sen sijaan kriittinen tutkimus on Suomessa ollut haastajan asemassa. Kriittisestä tutkimuksesta näyttöä antavat nyt Luukkanen ja Seppinen äskettäin julkaistuissa kirjoissaan.


KGB-arkistojen opetukset peilautuvat nykypäivään

Kommunismin vastavallankumousta Venäjällä on usein sanottu kertomukseksi siitä, mitä tapahtui, kun venäläiset saivat uskonnonvapauden. Palvonnan kohteet vain vaihtuivat.

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen lehtorina Helsingin yliopistossa toimivan Arto Luukkasen teoksessa on neljä päälukua, joista ensimmäisessä (1) käsitellään Venäjän nykyjohdon yritystä muuttaa maataan. Vapaamielisenä mutta epävakaana pidetyn Jeltsinin tilalle tuli Putin, jolta odotettiin olojen vakiinnuttamista ja Venäjän länsimaalaistamista suotuisan turvallisuuskehityksen ja kaupallisen toiminnan takaamiseksi. Toisin kuitenkin kävi.

Luukkasen mukaan länsimaat kehittivät Venäjän tilannetta analysoidakseen kokonaisen disipliinin eli transitiologian. Sen tarkoitus oli selvittää, miten Venäjä muuttuu länsimaaksi.

Arto Luukkanen kirjan julkaisutilaisuudessa; oikealla Otavan Jarkko Vesikansa.

Luukkanen pohtii paljon integraation ja disintegraation olemusta, joten hänen teoksensa ei koske vain Venäjää tai Suomea. Kun myös EU:n intressipiirit ovat jakautumassa pohjoisten ja eteläisten sekä itäisten ja läntisten valtioiden kesken, kun Yhdysvaltain liittovaltiokin on vaikeuksissa ja Kiinan sekä Hong Kongin välillä kuohuu, on kansainväliselle politiikalle tärkeää myös se, miten Venäjä onnistuu tai epäonnistuu imperiuminsa säilyttämisessä.

Luukkasen Venäjä-kirja on suureksi osaksi valtioiden ja valtioliittojen hajoamista koskevaa yleistä pohdintaa, ja tässä on nähdäkseni sen syvin merkitys nykypäivälle.

Mikäli muutoksia tehdään äkillisten vallankumousten kautta, on vaarana joko kaaos tai totalitarismi. Jos taas muutoksia padotaan perin konservatiivisesti, kuten Venäjällä nyt, voivat uudistuspaineet kasautua, ja tuloksena on jälleen dramaattinen vallankumous. Vastakohtien ja äärimmäisyyksien maa Venäjä on saanut maineensa ja kärsii tästä.

Luukkasen teoksen toisessa (2) luvussa käsitellään suomalaisen Venäjän-tutkimuksen ”tuohiesirippua”, jota ensinnä raotti Suomessa Timo Vihavainen teoksellaan Kansakunta rähmällään (1991). Juuri siinä ilmaistiin kriittisen tutkimuksen tarve, johon Luukkanen omalta osaltaan vastaa.

Kirjan kolmannessa (3) luvussa Luukkanen tekee analyysia Neuvostoliiton salaisen poliisin KGB:n arkistoista, jotka Ukraina avasi vuosina 2014–2015. Kirjoittaja onnistuu välttämään arkistotutkimukseen liitetyn kuivahkon leiman tekemällä Ukrainan Venäjä-suhteen analysoimisesta vertailukohdan Suomen Venäjä-suhteiden arvioimiselle.

Tavallaan vertailu toimii, mutta samalla olisi muistettava, että Suomen ja Ukrainan asema, olot ja historia poikkeavat täysin toisistaan. Suomi ei ollut koskaan osa Neuvostoliittoa, eikä Ukraina ole osa EU:ta. Käsittelin aihetta itse kolmisen vuotta sitten tässä kirjoituksessani.

Joka tapauksessa Luukkanen onnistuu tuomaan esille mielenkiintoisia faktoja KGB:n toiminnasta. Sitä kautta hän valottaa laajemminkin kaikenlaisten salaisten poliisien ja muiden hallinnollisilla erityisvaltuutuksilla varustettujen viranomaisten toimintatapoja.

Luukkasen mukaan KGB oli organisaatio, joka meni aina vallassa olevien poliitikkojen puolelle. Se oli kuin liekanaruun kytketty koira, joka räksytti kyllä ja tiesi kaikesta kaiken mutta jota ei aina päästetty irti. Se olisi voinut vielä enemmänkin kuin teki.

Kun KGB vuonna 1991 lopetettiin ja korvattiin toisella organisaatiolla, mikään ei muuttunut. Välittämättä siitä, oliko rakenne hierarkkinen puu, rihmasto vai verkosto, asenne pysyi samana. Olennaista on, että tiedustelu piti antennit ylhäällä ja anturit kaikkialla. Se myös vaihtoi puolta aina sen mukaan, miten sen johto parhaiten turvasi asemansa ja pelasti oman nahkansa. Tämä luikerteleva käärme muodosti moraalia vailla olevan opportunistisen organismin, joka toimi yhteistyössä vallassa olevien poliitikkojen kanssa, aivan niin kuin byrokraattiseen järjestelmään ja poliittisen poliisin yhteiskuntaan tietysti kuuluu.

Jos asian haluaa nähdä laajemmin, Luukkasen arkistotyö johdattaa kysymään myös, miten paljon meistä kaikista on nykyisin kerättynä tietoa Googlen, Facebookin ja muiden palvelujen arkistoihin. Nämä Internet-palvelut eivät tosin esiinny salaisina palveluina. Käyttäjinä palvellessaan ne tallentavat huomaamattomasti meidän henkilötietomme, selaushistoriamme, sijaintimme ja aivan kaiken, minkä irti saavat, jopa niin, että tiedon sirpaleista voidaan rakentaa kokonaisia persoonia ja psykologisia profiileja sekä myydä ne kaupustelijoille tai kenelle tahansa! Valtiomuodostelmat hajoavat, mutta persoonia rakennetaan.

Luukkasen kirjan neljäs (4) pääluku onkin sitten analyysia siitä, mitä Ukrainasta saadut opetukset voivat merkitä Suomelle ja suomalaisille. Kysymys liittyy esimerkiksi siihen, onko Venäjällä edelleen jonkinlainen veto-oikeus Suomen Nato-jäsenyyteen. Näihin kysymyksiin en pyri vastaamaan tässä. En myöskään spoilaa kirjan sisältöä, vaan lukekoon jokainen itse.

Eräs houkutteleva kysymys Suomen, Venäjän ja Ukrainan triangelissa on, mitä DDR:n arkistoista vielä löytyisikään. Yhdysvaltain tiedusteluhan toimitti sieltä suomalaisten yhteistoimintahenkilöiden listan, jota ei vieläkään ole julkaistu ja jonka Seppo Tiitinen sulki Supon kassakaappiin ja jota sen takia sanotaan ”Tiitisen listaksi”. Nimi on hämäävä, sillä se ei ole suinkaan (eduskunnan pääsihteerinäkin toimineen) Tiitisen omaisuutta vaan kuuluu Suomen valtiolle. Siksi koko kansalla olisi oikeus viimeinkin tietää, keitä tuolla listalla oikein on tai ei ole.

Vielä yleisempi kysymys, joka Luukkasen KGB-tutkimusten pohjalta voisi avautua, on se, mikä mahdollinen piirre ihmisissä johdatti monet toimimaan KGB:n hyväksi. Oliko kaiken takana pelko tai palkkion toivo, sosiaalisen arvostuksen tavoittelu, kunniattomuus vai kunnia, jonka osoittamiseksi N-liitossa jaettiin tonneittain mitaleita? Oliko syynä sadismi tai pahuus?

Sosialistinen ”yhteisen hyvän” tavoitteluun nojaava järjestelmä ilmeisesti hyödynsi (periaatteidensa vastaisesti) ihmisten individualismiin ja utilitarismiin liittyvää toimintalogiikkaa, joka on: ”ilmianna lähimmäisesi ennen kuin he ilmiantavat sinut”. Hyveellisyydestä tulee usein paheellisuutta, kun se rakentuu valheellisuuden varaan.

Nähdäkseni juuri siinä olisi oppimista myös nykyisellä EU:lla, jonka hajoamista voivat selittää valtioliiton pyrkimykset kurittaa jäsenmaitaan pelkän idealismin säilyttämiseksi ja utopian koossa pitämiseksi. Ihanteellisuutensa särkymistä pelkäävät poliitikot projisoivat oman kyvyttömyytensä hallita itseään pyrkimykseensä hallita muita. Näin myös Neuvostoliitossa.


Kaukopartiomies ja Karjalan palauttaminen

Pitkän uran ulkoministeriössä tehnyt Jukka Seppinen puolestaan liikkuu Arto Luukkasen kuvaamien konjunktuurien aalloilla. Seppinen pohtii teoksessaan, miksi Mauno Koivisto esti Karjalan palauttamisen. Hän selvittää perusteellisesti, miksi Karjalan palauttamiseen suhtauduttiin penseästi. Monet muistavat, että myös ulkoministeri Paavo Väyrynen vastusti Karjalan palauttamista ja muita nopeita reaktioita pitäen Neuvostoliiton luhistumista vain tilapäisenä palatsivallankumouksena.

Geopoliittisen kehityksen valossa voidaan ajautumista tietynlaiseen uusstalinismiin pitää ilmeisenä. Suhdanteiden vaihtelun vuoksi Karjala-kysymys onkin seilannut kuin lastu laineilla. Nykyisin ei liene toivoakaan minkäänlaisiin alueluovutuksiin Venäjän suunnalta, ja vihjauksiakin asian puolesta voitaisiin pitää provokaatioina. Tämä ei silti merkitse, että 1990-luvun historia olisi menettänyt merkityksensä, vaan kyllä se on tarpeen selvittää.

Hiipuneet puheet vuonna 1944 menetetyn Karjalan palauttamisesta saivat tilapäisesti uutta pontta, kun NKP esitti vuoden 1991 kesällä, että se voisi luovuttaa Karjalan takaisin Suomelle. Ajatus kuumotti monia, sillä Karjalan evakoita ja heidän jälkeläisiään oli paljon elossa.

Seppinen nojaa tutkimuksensa muun muassa Mauno Koiviston yksityisarkistoihin ja Karjalan liiton arkistoihin sekä omiin kokemuksiinsa ulkoministeriön virkamiehenä. En paljasta tämänkään kirjan argumentteja, mutta tuon esille muutaman tosiasian.

Jeltsinin Venäjä pyrki eroon Karjalasta, sillä sodassa valloitettu alue koettiin rasitteeksi ja Viipuri oli pitkälle rappeutunut. Venäjän uusi hallinto ei kokenut olevansa edellisen jatkaja eikä vastuussa edeltäjiensä vääryyksistä vaan niiden korjaaja.

Suomessa taas asia nähtiin Siperian opetusten valossa, eikä kaukopartiomiehenä sodassa toiminut presidentti Koivisto halunnut lyödä päätään Karjalan mäntyyn. Sen sijaan muutamat kyllä pitivät palauttamista mahdollisena jälkeenpäinkin. Esimerkiksi Helsingin Kauppakorkeakoulun professori Arto Lahti pyrki presidentiksi Karjala-kysymyksellä väittäen vielä vuonna 2005, että palautus maksaisi vain 28 miljardia euroa. Ja mitkä rikkaudet!

Hän tuskin kuitenkaan huomasi, että kaikkea ei voida laskea euroina eikä sentteinä. Kansainvälisen oikeuden mukaan jokaisella alueella syntyneellä on oikeus jäädä luovutettavalle alueelle, joten palautettuun Karjalaan olisi voinut jäädä usean sadantuhannen venäläisen väestö.

Karjalaa ei olisi voinut saada tyhjänä. Karjalan evakoiden majoittaminen asutustoimikunnan johtajan Veikko Vennamon toimesta ratkaisi aikoinaan yhden maailman suurimmista pakolaiskriiseistä. Alueelle tuskin haluttaisiin toista väestöpoliittista mullistusta.

Kun Venäjän ulkopolitiikan osana on ollut Krimin sodasta asti periaate, että se puolustaa venäläisten asemaa myös Venäjän rajojen ulkopuolella, tuo väestö voisi nyt muodostaa suuren turvallisuusriskin ja konfliktin aiheen Suomen ja Venäjän välille, mikäli Karjala olisi palautettu. Lisäksi Suomen rajat nuolisivat Pietarin portteja. Pragmaattisesti ajatellen tämä ei olisi hyväksi Suomelle.

Venäjä on suomalaisille kuin hellan vieressä pullia paistava äitimuori, joka on hyödyllinen ja yleensä harmitonkin, mutta jota ei saisi missään tapauksessa loukata tai ärsyttää, jotta ei joutuisi huitaistuksi kaulimella. Venäjän hameenhelmojen alta ei toisaalta itse pitäisi erehtyä etsimään turvaa, ja siksi olenkin aina sanonut, että Suomessa ei koskaan voi olla liian länsimielinen.

Puutteena Jukka Seppisen tutkimuksessa on, että se tulee kolmisen vuosikymmentä liian myöhään vaikuttaakseen politiikkaan. Mitä näiden asioiden paljastuminen olisikaan saanut aikaan tullessaan julki 1990-luvulla? Totuus on joka tapauksessa parempi tuoda esille myöhään kuin ei milloinkaan, sillä tiedolla on aina itseisarvo.


Tiedejulkaisemisen periaatteista

Jukka Seppinen onnistuu perkaamaan Karjalan palauttamista koskevan valtionpolitiikan lähihistorian, ja Arto Luukkanen aukaisee ansiokkaasti KGB:n arkistot. Nämä tiedot kuuluvat suomalaisille, ja siksi Valo-Finlandiat heille!

Pelkästään tieteellisesti ajatellen tappiona on se, että suomenkielisinä heidän tutkimuksensa menevät helposti ohi tiedeyhteisön, joka näyttää lukevan vain englanninkielisiä kansainvälisiä kertakäyttöartikkeleita.

Primaaritutkimusten kirjajulkaiseminen suomalaisille ja suomen kielellä on kuitenkin korvaamatonta, sillä nämä asiat kiinnostavat nimenomaan suomalaista tiedeyleisöä, poliitikkoja sekä mediaa.

Suomenkielinen tiedejulkaiseminen on tärkeää etenkin yhteiskunta-, talous- ja humanistisissa tieteissä sekä historiantutkimuksessa, sillä sitä kautta tieto palautuu merkitysyhteyteen, josta se on lähtöisin ja jota se koskee: yhteiskuntaan.

Jos suomeksi julkaisemista pidetään epäansiona tieteissä, tullaan helposti estäneeksi kotimaisen yhteiskunta- ja kulttuurikritiikin esittäminen. Tämä taas on pahasta, mutta juuri siihen anglo-amerikkalainen kieli-imperialismi johtaa, ja siksi liputan suurella lakanalla suomenkielisen tiedejulkaisemisen puolesta.

Suomen kielestä ei saa tulla tieteen marginaalikieli, eikä maamme pidä alkaa näyttää Ambomaalta myöskään kotimaisen tiedejulkaisemisen osalta. Varsinkin filosofiassa kotimaisella tiedejulkaisemisella on ollut perinteisesti tärkeä rooli koko kulttuurimme kannalta.

Se kansainvälinen tiedeyhteisö, jota Suomen asiat kiinnostavat, on vielä pienempi kuin suomalainen, vaikka tiedeyhteisö sinänsä suuri onkin. Mutta suotavaa on toki välittää asiat myös maailmankielillä. Ongelmana on, että elävää akateemista proosaa on kirjoittajien itsensä yhtä mahdotonta kääntää tai kirjoittaa englanniksi kuin kaunokirjailijoiden olisi vaihtaa kielensä toiseksi. Siksi he eivät niin tee, en myöskään minä.

Itse nautin siitä, että voin kotoutua omaan kieleeni ja lukea asioista nimenomaan suomen kielellä, joka koostuu meille suomalaisille tutuista ilmaisuista ja jotka vain me voimme kulttuurimme puolesta ymmärtää.

Oman kielen ja kulttuurin säilyttäminen ja siihen liittyvä omakulttuurisuus puolestaan on itseisarvo, sillä sillä on merkitys sen omistavalle subjektille: kansakunnalle. Sen sijaan monikulttuurisuudelta puuttuu omistava subjekti, ja siksi myös universaaliin kansainväliseen tiedeyhteisöön suunnatut artikkeliraportit muodostavat usein vain ritualisoidun julkaisumuodon, joka kaikuu tyhjään avaruuteen.

Kiitosta ja kunniaa siis niille kustantamoille, jotka Suomen Akatemian suositusten vastaisesti rikkovat tieteellisiä julkaisuihanteita ja painavat kirjoja myös suomeksi, riippumatta monikulttuurisista, kosmopoliittisista ja internationalistisista normeista.


Arvioidut teokset

Luukkanen, Arto, Suomi hajoavan imperiumin sylissä. Helsinki: Otava, 2019.
Seppinen, Jukka, Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palauttamisen. Helsinki: Minerva Kustannus, 2019.


Kirjoituksiani kirjallisuuspalkinnoista

Svenlandia-rangaistukset lukijoille
Kirjojen missikisat pahinta populismia
Vastuullisesta journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Poliittisesti korrektit Finlandiat
Kireää kirjallisuuspolitiikkaa
Kirjallisuutemme kaikki palkinnot
Finlandiasta Wunderbaumiin

Svenlandia-rangaistukset lukijoille

Suomen Kirjasäätiö, kustantajat ja kirjakaupat toivovat, että jokasyksyinen Finlandia-palkitseminen johtaisi monta päivää kestävään karnevaaliin, jota juhlittaisiin pitkään, joka lisäisi myyntiä ja joka toisi rahaa kustantajien vaivoin markkinoille syytämien feminististen, monikultturististen ja maahanmuuttoa suosivien kirjojen tekijöille.

Finlandia-palkintojen jakaminen on käynyt vuosi vuodelta yhä väkinäisemmäksi, ja nykyisin aihe sivuutetaan TV-uutisissa kuivasti kuin jonkun 1960-luvulla suositun iskelmätähden kuolinuutinen lähetyksen loppupuolella. Syynä kirjakarnevaalin kuihtumiseen on, että kustantajat eivät tee kirjoiksi sitä, mitä lukijat haluaisivat. Kaikki olennainen ja tärkeä tulee tiskin alta tai virtaa bitteinä netissä.

Kireällä on kirjailijan napanuora

Kaunokirjallisuuden palkinnolla tänä vuonna laakeroitu supisuomalainen Juha Hurme hervahti kiitospuheessaan ylistämään ruotsin kieltä, ja Yle alleviivasi asiaa jutussaan ”’Opetelkaa ruotsia juntit’ – Finlandia-voittaja piti väkevän puheen ruotsin kielen puolesta”.

On alkeellista yrittää tekeytyä fiksuksi koettamalla identifioitua ruotsinkieliseen vähemmistöön, vaikka asuu Tampereella. Jokaisen pitäisi tietää, ettei se tee ketään viisaaksi, että sanoo muita juntiksi.

Läimäytys oli kai tarkoitettu niitä suomalaisia vastaan, jotka ovat viime aikoina korostaneet omaa kulttuuriperinnettämme sekä puolustaneet suomen kielen asemaa maailmassa ja joilla on hyvä kansallinen identiteetti. Hurme tuli ilmentäneeksi omaa henkistä hontelomaisuuttaan ja suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden välillä vallitsevaa äiti–poika-suhdetta, jonka eräänä ilmentymänä voittajan valitsi rojalistisella etunimellä varustettu suomenruotsalaisuuden agentti: Elisabeth Rehn.

On luonnollisesti selvää, että Juha Hurmetta ei olisi voitu palkita, mikäli hän ei olisi jo aiemmin mielistellyt ja pehmittänyt kulttuurikanojen kaaderia tunnustautumalla profeministiseksi mekkoeinariksi ja cuck-mieheksi. Naisten suosiota lunastaakseen hän potki omaa sukupuoltaan munille Yleisradion jutussa ”Juha Hurmeelta ei heru myötätuntoa miehille: ’On vain myönteistä, että miesten vääristyneen suuri valta-asema horjuu’”. Hurmeen mielestä on hyvä, jos ”miehen piiri pienenee”.

Mikäli kirjailija on tarpeeksi tietämätön ollakseen ymmärtämättä, että väitetty ”miesten valta-asema” ei ole mikään yhteiskunnallinen a priori, joka itsestään selvästi pitäisi paikkaansa, kannattaisi sulkea suunsa, laskea kynänsä ja pysähtyä hetkeksi ajattelemaan sekä olla hiljaa.

Palkitsemispäivänä Hurme antautui patriotismin vastaiseen hurmokseen ja sanoi: ”Valtioiden rajat eivät enää päde. Joku pieni satavuotias valtio on pikku juttu tässä suuressa flow’ssa.” Kulttuureista hän ajattelee aidon kommunistin tavoin: ”kenelläkään ei ole mitään omaa” vaan ”kaikki on ihmiskunnan yhteistä”.

Minusta tuo on selvää paskaa, eikä kirjoittaja ole ymmärtänyt lainkaan, mistä hän puhuu. Kansallisvaltiot ovat hyvinvointiyhteiskuntien välttämättömiä ehtoja sekä järjen ja oikeudenmukaisuuden instrumentteja, ja tulevaisuudessa niiden asema jälleen korostuu, sillä on palattu reaalipolitiikan aikaan.

Palkitun Niemi-teoksen aihe oli valittu taktisesti vähättelemään satavuotiasta Suomea. Yleisradion jutun mukaan ”Juha Hurmeen kulttuurihistoriallinen romaani oli osuva valinta Suomen juhlavuoden kannalta, koska siinä kuvataan hilpeästi maamme muotoutumista ennen kuin siitä muodostui autonominen alue.” ”Nationalistisen kohotuksen sijaan päätin ottaa globaalin perspektiivin”, Hurme sanoi.

Tapaus todistaa jälleen siitä, että vasta kun kirjailija aidosti vihaa kotimaataan, mitätöi Suomea ja ilmaisee peittelemättömästi omaa oidipuskompleksiaan sekä isänmaanmurhaansa, hän voi todistaa olevansa todellinen kulttuuripersoona. Suomenruotsalaisten ei tarvitse tietenkään antautua tuohon naurettavuuteen, sillä he eivät alkuunkaan miellä Suomea isänmaakseen, vaan heidän kotimaansa on Ruotsi. Ulkopuolisuuteen liittyvä vähemmistötabu taikoo heidät muita paremmiksi, mitä he eivät ole.

Juha Hurme on kirjoittanut viisi proosateosta, joten melko vaatimaton hänen tuotantonsa on. Vuonna 2009 kärsimästään psykoosista hän on kirjoittanut romaanin nimeltä Hullu (2012), joten lopetan häntä vastaan argumentoimisen tähän.

Toimittajat palkitsevat toimittajat

Yhdestä seikasta olen tyytyväinen: tietokirjojen sarjassa ei palkittu Karo Hämäläisen haamukirjoittamaa Alexander Stubbin teosta Alex.

Helsingin Sanomat hyödynsi Alexander Stubbia viime vuonna pyrkiessään petaamaan palkintoa omalle suosikilleen, toimittaja Heikki Aittokoskelle ja hänen teokselleen Kuolemantanssi – Askeleita nationalismin Euroopassa. Lehti tilasi Stubbilta tuolloin kiittävän arvostelun Aittokosken kirjasta, ja arvioin asiaa tässä.

Tänä vuonna Helsingin Sanomat yritti puolustella Stubbin muistelmien valintaa palkintoehdokkaaksi Marko Junkkarin pömpöösimäisellä ja opettavaisen sävyisellä kolumnilla, joka oli otsikoitu lukijoita ylenkatsovaan sävyyn: ”Timo Haapala ja muut kriitikot ovat väärässä – Alexander Stubbin muistelmat sopii hyvin tietokirjojen Finlandia-ehdokkaaksi”.

Siis voitteko kuvitella: kaikki muut ovat väärässä? Vähiin ovat käyneet lehden retoriset keinot ja vihjailutekniikka, kun toimituksessa antaudutaan noin peittelemättömään junttaukseen. Helsingin Sanomien pyrkimys pitää kiinni lukijoidensa ja tilaajiensa rippeistä ei taida noilla tyyliseikoilla onnistua.

Mainitsen asiasta, sillä se osoittaa samaa sisäänpäinlämpiävyyttä ja omahyväisyyttä, joiden vallitessa vihervasemmistolais-feministinen ja huvitteluliberaali punaporvaristo yleensäkin palkitsee itseään.

Ruotsinkielisyyden ohella kilpailussa korostuivat homeenvihreät värit, kun toimittaja Matti Rönkä valitsi tietokilpailusarjan voittajaksi toimittaja Riitta Kylänpään kirjan Pentti Linkola – Vihreä legenda. Tutkimusten mukaan ihminen, joka asuu elementtihuoneistossa, elää ekologisemmin kuin joku kalastaja Vanajaveden rannalla, joten mitään kehumista vihreän liikkeen kumisaapasjalkasiiven ekoanarkismissa ei ole.

En tiedä mitään niin härskiä kuin taiteen ja tieteen palkitsemiskäytännöt, paitsi tietysti taiteen ja tieteen rahoitusjärjestelmät sinänsä. Ne ovat täysin subjektiivisia ja perustuvat todelliseen mafiajärjestelmään, mielipiteidenvaraiseen setelitukkojen livauttelemiseen sekä rikollisten väliseen signore-verkostoon. Ne muistuttavat myös salakähmäisen vaikenemisen omertà-periaatteesta.

Finlandia-palkittu teos on rangaistus lukijoille. Paras palkinto kirjailijoille puolestaan on se, ettei joudu palkitsemisen uhriksi. Se on todellinen älyllisyyden tunnustus.


Aiheesta lisää

Kirjojen missikisat pahinta populismia
Vastuullisesta journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Poliittisesti korrektit Finlandiat
Kireää kirjallisuuspolitiikkaa
Kirjallisuutemme kaikki palkinnot
Finlandiasta Wunderbaumiin

Kirjojen missikisat pahinta populismia

Kulttuurielämämme profeministinen mesimäyrä Jörn Donner valitsi tietokirjallisuuden Finlandia-voittajaksi toimittaja Mari Mannisen teoksen Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret, jossa kerrotaan Kiinan yhden lapsen politiikasta ja sen seurauksista. Niitä ovat hylätyt lapset ja torivauvat, joille etsitään uutta omistajaa. Teoksesta esitettiin lukunäyte myös palkintojen jakotilaisuudessa, ja Donnerin mielestä kirja oli ”riipaiseva”.

Silti (tai siksi) ei pidä peittää näkyvistä, että omassa kulttuurissamme aikuisten ja lasten biologinen jälkeläisyys katkaistaan usein aivan yhtä tietoisesti ja jopa määrätietoisemmin kuin Kiinassa, jossa niin on tehty vain pakosta. Suomen adoptiolaki ja hedelmöityshoitolaki kun takaavat, että lapset eivät enää saa tietää biologista alkuperäänsä myöskään Suomessa, ja äitiyslailla tilanne kenties vielä huononee, kun lapsia tuotetaan kuin teollisuusesineitä.

Palkitseminen onkin käänteinen huonon omantunnon tunnustus, niin kuin moralisoiminen aina on. Maailma koostuu eräänlaisista Veronican muotokuvista, kun yhtäällä paheksutut ilmiöt tulevat toisaalla vastaan yhtä sisäänrakennettuina mutta huomaamattomina. 

Länsimaalaisten kyynelehtiminen kehitysmaissa vallitsevan väestöräjähdyksen tai sen rajoittamisen vuoksi vaikuttaa myös turhalta. Jokainen varmaan tietää, miten lapsia tehdään tai ollaan tekemättä, joten vastuu väestön liikakasvusta kuuluu kehitysmaiden ihmisille itselleen eikä Helsingin Sanomien toimittajille tai nenästä vedetyille lukijoille. Maailman ekologisen tilan kannalta on tuhoisaa, että Kiina on nyt luopunut vuosina 1979–2015 harjoittamastaan yhden lapsen politiikasta.

Varjo-Finlandian jakaminen

Jörn Donner ei ollut kuitenkaan niin helposti johdateltavissa, että hän olisi myöntänyt palkinnon Heikki Aittokosken teokselle Kuolemantanssi – Askeleita nationalismin Euroopassa, vaikka minä sitä pelkäsin ja Helsingin Sanomat teki kirjan eteen paljon töitä.

Osallistun nyt kulttuurikarnevaaliin sen verran, että jaan omasta puolestani Varjo-Finlandian, eli palkitsen ehdokkaista sen, joka mielestäni on harhaanjohtavin, tarkoitushakuisin ja vähiten ansioitunut. Tällöin palkinto kuuluu Heikki Aittokosken kirjalle Kuolemantanssi. Palkinnoksi saa puolueettoman arvion.

Ensin Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokoski kirjoitti kirjan. Seuraavaksi Helsingin Sanomien HS-kustannus tuotti sen. Sitten Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Anna-Stina Nykänen toimi valintaraadin puheenjohtajana kirkas valorengas päänsä yläpuolella sädehtien. Myös palkittu Mari Manninen on Helsingin Sanomien toimittaja, joka palaa pian lasitaloon lukijoille viisastelemaan.

Oikein oksettaa tuo sisäänpäin lämpiävyys. Finlandia-palkitsemista ei voi sanoa kilpailuksi, vaan se on häpeämätöntä omahyväisyyttä ja onaniaa. Ehdokkaita ja ehdokasasettelua kritisoin jo tässä.

Kansallismielisyyden ja nationalismin ero

Myönteistä Aittokosken teoksessa on, että se esittelee myös oikeistolaisiksi sanottujen kriittisten ihmisten näkökulmaa ja kansallista etua edistävien poliitikkojen sekä kansallismielisten liikkeiden toimintaa. Kielteistä on, että kirja tekee tämän kaiken täysin pejoratiivisessa hengessä. Näkökulma on koko ajan ylenkatsova ja samastumista välttelevä. Mustamaalaus alkaa jo kirjan nimestä, joka perustuu sanoihin ”la danse macabre”.

Kirjan rakenne on hajanainen. Siinä siirtyillään poukkoilevasti Terhi Kiemungin puheista Sauli Niinistön muutamien maahanmuuttokriittisten kannanottojen esittelyyn ja liikutaan ristiin rastiin Euroopassa.

Kansallismielisyys sekoitetaan kirjassa nationalismiin. Suomen kielessä ei pitäisi viljellä nationalismin käsitettä, kun puhutaan kansallismielisyydestä, sillä nationalismin käsite yhdistyy liian helposti natsismin käsitteeseen. Suomalaisella kansallismielisyydellä ei ole ollut koskaan kovin läheistä suhdetta keskieurooppalaiseen nationalismiin, eikä ole nytkään.

Suomen kansallismieliset pysyivät jo viime vuosisadalla erillään saksalaisesta natsismista, vaikka saksalaissuuntaus vallitsikin. Sen sijaan Aittokosken kirjassa keskieurooppalainen nationalismi sekoitetaan suomalaiseen kansallisen edun varjeluun toimittajamaisella tavalla, mikä johtaa vellovaan ja epäanalyyttiseen otteeseen.

Yhdistäminen voi olla tahallista, koska se tekee moralisoivan otteen perustelluksi, ainakin näennäisesti. Keskieurooppalainen nationalismi ammensi kuitenkin (1) imperialismista (eli suurvaltapyrkimyksistä), (2) kolonialismista (siirtomaiden valloituksesta) ja (3) rasistisesta rotuopista, mikä erottaa ne suomalaisesta kansallismielisyydestä.

Suomalaisia on turha syyllistää näihin aineksiin perustuvasta nationalismista, sillä kansakuntamme on ollut kahden imperialistista politiikkaa harjoittaneen suurvallan kohde ja maamme niiden astinlauta. Niinpä on myös väärin siirtää syyllisyyden taakkaa nykysuomalaisten kannettavaksi siirtomaapolitiikan synteihin viitaten. Tästä johtuu, että suomalaisilla ei ole velvollisuutta hyvittää kehitysmaiden riistoon perustunutta politiikkaa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottamisella.

Suomalaisten pyrkimyksellä puolustaa omaa paikkaansa maailmassa on kokonaan eri asema ja merkitys kuin siirtomaapolitiikkaa harjoittaneella brittiläisellä, espanjalaisella, hollantilaisella, italialaisella, portugalilaisella tai saksalaisella nationalismilla. Suomalainen kansallismielisyys koostuu (1) kansallisen itsemääräämisoikeuden suojelusta ja sen palauttamispyrkimyksistä, (2) kansallisen taloudellisen edun edistämisestä ja (3) ulkoisen turvallisuuden takaamisesta, joilla on perustelunsa kansakunnan itsejärjestymisessä: sen historiallisessa muotoutumisessa, demokratiassa ja kansansuvereniteetissa. Tätä Aittokosken kirjassa ei kuitenkaan ymmärretä, vaan kaikesta puhutaan ”nationalismin” nimellä.

Vitaali kansallismielisyys

”Kuolemantanssin” käyttäminen vertauskuvana floppasi pahoin. Kaiken isänmaallisuuden lavastaminen makaaberiksi tanssahteluksi, jota selitetään viittaamalla kansallismielisten ihmisten (kuten nyt esimerkiksi Terhi Kiemungin) henkilökohtaisiin ja työväenluokkaisiin taustoihin (s. 102) on pelkkä hämäys. Kansallismielisyyden nousua yritetään tällöin selittää mikrotason ilmiöillä, vaikka kyseessä ovat makrotason ongelmat ja valtionpolitiikan epäonnistuminen EU-tasolla.

Kun kansallismielisten ihmisten huolia arvostellaan morbiideilla kielikuvilla, peitetään ajatussuunnan elinvoimaisuus ja se, että poliittinen oikeisto on tulevaisuuden asialla. Euroopan kansallismieliset kantavat enemmän huolta esimerkiksi taloudellisesta tulevaisuudesta kuin ketkään muut, ja siksi riveissä on paljon nuoria.

Sen sijaan kalman löyhkä on levinnyt kommunismin aatteellisesta komerosta passiivisten demaritelevisionkatsojien kotisohville kapitalismin haamun tussautellessa kuolonkaasuaan Euroopan yllä. Sitä minä kutsun internatsismiksi: pakkokansainvälistämiseksi.

Syynä Euroopan huonoon tilaan ovat myös ne loperöliberaalit, jotka ovat avanneet rajat ja siten tuottaneet maahanmuutto-ongelman sekä saaneet kansallisvaltioiden asukkaat puolustamaan kotimaitaan. Varsinaisen kuolontanssin ensiaskelet ovat ottaneet Alexander Stubbin tapaiset idealistit (jolta Helsingin Sanomat tilasi ylistävän arvostelun Aittokosken teoksesta). Tanssiin kutsun tuohon pyörähtelyyn ovat esittäneet talouselämän pankkiparonit, jotka ovat bailanneet pilkkuun asti peilipallon alla Frankfurtissa.

Tästä kaikesta johtuu, että Aittokosken kirjan lukunauha on punainen, kun taas omissa kovakantisissa kirjoissani se on sininen tai valkoinen.

Kirjojen missikisat

Kirjallisuuspalkintojen jakaminen on toimintaa, jolla valintaraadit ja valitsijat koettavat nostaa omaa arvovaltaansa. Tämä on puhdasta populismia, ajateltakoonpa sitten Finlandia-palkitsemista tai Nobel-komitean halua muuttaa maailmaa.  Ja kuinka peittelemättömästi palkintoja käytetäänkään kirjojen markkinoinnissa!

Kirjojen kauneuskilpailut ovat tietenkin vain pieni ongelma verrattuna Euroopan unionin, rahaunionin, liittovaltiopolitiikan, Schengenin sopimuksen, taakanjakotavoitteen ja monen muun poliittisen virheen aiheuttamiin valtaviin tosiasiallisiin ongelmiin, joista esimerkiksi Aittokosken kirjalla ei ole mitään rakentavaa sanottavaa saati että kirjoittajalla olisi esittää jokin oma vaihtoehto. Kansallismielisillä tuo vaihtoehto on, kunhan viesti kuultaisiin eikä sitä vääristeltäisi.

Tietokirjallisuutena esiintymään pyrkivässä propagandakirjallisuudessa leimallista on teosten jääminen pelkästään journalistiselle, esittelevälle ja kuvailevalle tasolle. Suuri osa nyt framille nostetuista teoksista on toimittajien hätäisesti kirjoittamia. Teksti ei hengitä, lauseita ei ole muotoiltu, eikä niissä tavoiteta esseille ominaista ajatuksen syvyyttä. Filosofinen tai aatteellinen kokonaishahmotus puuttuu, ja siksi nykyisen tietokirjallisuuden ote jää usein irralliseksi.

Tämä pätee suureen osaan maassamme julkaistavaa tietokirjallisuutta. Myös tieteelliset kirjat ovat usein pelkkiä artikkelikokoelmia tai yhteisjulkaisuja, joilla on useita kirjoittajia, ja tulos on silppuinen.

Hyvä kirja ei vanhene. Sen sijaan raportoivat teokset vanhenevat nopeasti. Ne tuottavat kertakäyttötietoa, joka on aikaan sidottua ja ”keskustelevaa”. Laadukasta akateemista proosaa ja esseitä kohtaa entistä harvemmin, mikä voi liittyä myös siihen, että ihmiset eivät enää juurikaan lue kirjoja. Kun lukija puuttuu, puuttuvat myös kirjoittajat. Tämä on tietenkin vahinko koko kulttuurin kannalta.

Mainittakoon, että sain juuri äsken lahjaksi YTM, HuK Tapio Holopaisen kirjan Islam ja Suomi, joka selvästi ylittää journalistisen tason. Teos on ensimmäinen yleisesitys Suomen ja islamin suhteista, perustuu tietoon, kysyy olennaiset kysymykset ja esittää niihin vastaukset. Finlandia-ainesta! Kiitoksia kirjoittajalle kovasti.

”Vastuullisesta” journalismista ja tieteestä

Maassamme ilmestyi takavuosina ”Kristityn Vastuu” -niminen moraalinvartija, joka oli Suomen Kristillisen Liiton pää-äänenkannattaja. Sen mukaan oli väärin käyttää kondomeja ja tehdä abortteja. Puolue vaihtoi sittemmin nimekseen ”Suomen Kristillisdemokraatit”, ja myös lehti kirkasti nimekseen ”KD-lehti”.

Samassa pohjoissatakuntalaisessa pitäjässä, jossa kävin alakouluni, asui myös kyläläisten pelonsekaisesti kunnioittamia juoruakkoja, jotka ammensivat maailmankuvansa ainekset Kristityn Vastuusta. Heissä oli vakiovarusteena eräänlainen share-ominaisuus jo paljon ennen kuin tuo muodikkaana pidetty toiminto tunnettiin sosiaalisesta mediasta.

Kuultuaan jostakin mehevän juorun he näet pinkaisivat kuin palava bensavana toinen toistensa luokse kristityn (epäilemättä eettistä ja ”velvoittavaa”) vastuutaan toteuttamaan, sumppia juomaan ja käymään läpi maailman tapahtumien ohessa kaikkien naapuriensa vastoinkäymiset, vauva-asiat ja tirkistelemällä hankkimansa petipuuhat.

Mediassa puhutaan nykyään paljon vastuusta. ”Vastuuta” vaaditaan journalisteilta, mutta sitä peräänkuulutetaan myös historiankirjoittajilta, yhteiskuntatieteilijöiltä, kirjailijoilta, kuvataiteilijoilta ja teatterintekijöiltä. Helsingin ylioppilasteatteri vastasi ”asiallisen”, ”soveliaan” ja ”laadukkaan” taiteen vaatimuksiin kirjoittamalla mainokseensa: ”Kyseenalaista taidetta jo vuodesta 1926”!

Kun historioitsijoilta perätään ”vastuullista historiankirjoittamista” herää epäilys, että menneisyyden tiettyjä tosiasioita halutaan peitellä, joitakin toisia seikkoja puolestaan mustamaalataan ja yleensäkin kurveja vedellään suoriksi.

Vastuuta voi olla vain, mikäli on vapautta. Kun taiteilijan vapautta sovitetaan historiankirjoittajalle tai yhteiskuntatieteilijälle, totuus alkaa hämärtyä. Vastuuseen puolestaan voidaan vetää vain, jos ilmassa leijuu rangaistusten uhka. Tuo kurinpito ei ole välttämättä tieteellistä kriittisyyttä, vaan usein se on pelkkää sosiaalisten rangaistusten jakelua ja poliittisella korrektiudella pamputtamista, joissakin tapauksissa myös palkitsemista.

Niinpä ”vastuullinen historian kirjoittaminen” tarkoittaa oikeastaan ideologista tendenssitutkimusta, jossa koetetaan myötäillä joitakin nykyajassa vallitsevia tarkoitusperiä ja vastustaa kaikkea sellaista, mikä ei ole linjassa nykyisten valtaideologioiden, kuten arvovalintoihin kykenemättömän suvaitsevuuden ja monikulttuurisuuden, kanssa.

”Vastuulliset” Tieto-Finlandia-valinnat

”Vastuullisen” historiankirjoittamisen ja tieteen vaatimus tuli minulle mieleen, kun luin tämänvuotiseen Tieto-Finlandia-kilpailuun valituista teoksista kertovan Yleisradion uutisen. Sanan ”kilpailu” käyttäminen on tosin tässä yhteydessä irvokasta, sillä kyse ei ole vapaasta kilpailusta lainkaan vaan kustantajien ja median narsistisesta oman napansa kaivelusta, jonka mukaisesti he tilaavat kustanteilleen siunauksen omilta luottotoimittajiltaan.

Ehdokkaiden joukossa on Helsingin Sanomien toimittajan, Heikki Aittokosken, teos Kuolemantanssi – Askeleita nationalismin Euroopassa, jossa hän paheksuu Euroopan kansojen pyrkimystä puolustaa kulttuuriaan ja suojella itseään maahanmuuton haittavaikutuksilta. Napanöyhdän kaivelu näkyy huomionarvoisella tavalla siinä, että Helsingin Sanomat tilasi ”puolueettoman” arvion tästä HS-kirjojen kustantamasta teoksesta kulttuurisivuilleen Alexander Stubbilta, joka tiedetään kaiken kansallismielisyyden ja kansallisen etupolitiikan vihaajaksi.

Lontoolaisessa pullakahvilassa istuen Stubb kiitteli kirjaa ”mielenkiintoisuudesta”, ”mukaansatempaavuudesta”, ”toimivasta rakenteesta”, ”sydämen sivistyksestä”, ”jalkatyöstä” ja tietysti myös ”vihapuheen” vastaisuudesta. Näin hän kirjoitti: ”Maahanmuuttovastaisuus, läntisten arvojen hylkääminen ja kansainvälisten instituutioiden vähättely ovat kaikki oireita nousevasta nationalismista.” Ja: ”Nationalismi on Euroopan syöpä, johon puree vain tolkun lääke.”

Alexander Stubbin ja Heikki Aittokosken lukijoita säästämätön typeryys on tässä: kumpikaan ei näytä ymmärtävän, ettei nationalismi johdu nationalismista vaan nimenomaan heidän itsensä kaltaisten oikeistoliberaalien (samoin kuin vasemmistoliberaalienkin) peräämästä maahanmuutosta.

Nationalismin esiin nousua on turha taivastella, moralisoida ja paheksua, kun itse kuuluu niiden naiivien idealistien joukkoon, jotka omalla internatsisisella (eli kansainvälisyyteen ja kansainvaelluksiin pakottavalla) politiikallaan, EU-federalismillaan ja globalisaation vauhdittamisellaan ovat olleet aikaansaamassa nyt päätään nostavaa ja tulevaisuudessa realisoituvaa taloudellista, poliittista ja väestörakenteellista katastrofia.

Aittokoskea ja Stubbia ei voida mitenkään luonnehtia intellektuelleiksi, kuten vasemmistolaiseksi (tietenkin) tunnustautuva maailmanpolitiikan professori Teivo Teivanen omassa blogikirjoituksessaan, jossa hän piti Aittokoskea hyvänä esimerkkinä ”oikeistolaisesta intellektuellista”. Kun asiaa arvioi tarpeeksi vasemmalta, voi kultaista keskitietä tarpomaan pyrkivä poliittisen korrektiuden vartijakin alkaa näyttää oikeistolaiselta. Näin on siitä huolimatta, että kansakuntien jakautuminen kansallisen edun puolustajiin ja sitä vastustaviin on itse asiassa romuttanut koko oikeisto–vasemmisto-asetelman Euroopan maissa.

Tieto-Finlandia-palkintoa tavoittelemaan valittujen listalla on myös Vesa Heikkisen ja Tapio Pajusen kirja Kansalaistaito – Miten politiikkaa voi ymmärtää, jos sitä voi ymmärtää? Ylen uutisen mukaan ”jury pitää poliittisen puheen hölynpölystä kirjoitettua kirjaa hauskana, mutta ei ilkeänä”. Tämä tarkoittaa, että kirja on erityisen ilkeä lavastaessaan maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta arvostelevan argumentaation ”hölynpölyksi” ja nälviessään perussuomalaisten poliitikkojen näkemyksille vertauskuvallisilla mutta lapsellisilla keskisormen osoituksillaan.

Lista jatkuu Marjo Kaartisen, Hannu Salmen ja Marja Tuomisen toimittamalla teoksella Maamme – Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria, joka näyttää sanoin ja kuvin, millaista elämä on ollut Suomen itsenäisyyden aikana ja ”miten nopeasti yhteiskunta on muuttunut”. Raadin mukaan tämä on kirja, jonka Suomi ”ansaitsee”, ”eikä siinä ole lainkaan pönötystä”.

”Yhteiskunnan muuttumiseen” ja ”pönötyksen puuttumiseen” viittaaminen merkitsee, että kirjoittajatrio on posket innostuksesta hehkuen koonnut kansallisvihamielisen teoksen, jossa ”raikkaalla”, ”tuoreella” ja ”tabuja rikkovalla” tavalla kyseenalaistetaan kulttuurimme itsemääräämisen oikeutus ja antaudutaan sekä ohjataan hyväksymään kulttuurista omaleimaisuuttamme mädättävä kosmopoliittinen monikulttuurisuuden ideologia, jonka ideologinen ristiriitaominaisuus piilee juuri sen lietsomassa konformismin vaatimuksessa.

Globaalia näkökulmaa edustaa edelleen Helsingin Sanomien toimittaja Mari Mannisen teos Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret, jossa itketään Kiinan lopultakin aikaansaamaa yhden lapsen politiikkaa ja joka raadin mukaan ”kouraisee syvältä” – tietysti myös aborttiklinikoiden väestöräjähdystä helpottavan toimintafunktion mieleen tuovalla tavalla. Koska kehitysmaissa vallitseva väestönkasvu on merkittävin syy nälänhätään, kasvihuonepäästöihin, saastumiseen, ihmisoikeusongelmiin, väkivaltaisuuksiin ja sotiin, pitäisi väestönkasvun rajoittamiselle taputtaa länsimaissa käsiä eikä sepittää itkuvirsiä.

En jatka ehdokkaiden esittelyä pitemmälle. Tämä tulkoon minun puolestani sanotuksi tuosta ”vastuullisesta”, ”eettisestä” ja suorastaan ”velvoittavasta” yhteiskuntatutkimuksesta, historiankirjoittamisesta ja kulttuuripolitiikasta, joka ei ole mitään muuta kuin pöhöttyneen kulttuurimarxilaisen pietismin ja kansallisen itsesyyllistämisen muoto.

”Vastuullista” historiankirjoitusta

Mainittakoon, että Tieto-Finlandian valintaraatiin kuului Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Anna-Stina Nykänen, jonka taannoin levittämän valhekirjoituksen mukaan satakaan tuhatta uutta pakolaista ja turvapaikanhakijaa eivät ”väräyttäisi” Suomen sosiaaliturvajärjestelmää mitenkään (kumosin tämän alun perin köyhyystutkija Juho Saarelta lähtöisin olevan väitteen aiemmassa kirjoituksessani).

Tänä vuonna palkittavan Tieto-Finlandian puolestaan valitsee Rkp:tä ja Sdp:tä edustanut aseistakieltäytyjä, ”terveenä sairaalassa” loikoillut Jörn Donner, joka tunnetaan isänmaallisuutta vihaavista kannanotoistaan ja halustaan torjua kansallismielisyys (esimerkkejä tässä ja tässä).

Vain yhtä asiaa jäin ihmettelemään. Mihin raati unohti ehdokkaiden joukosta tämän vuoden alussa ilmestyneen teoksen Suomalaiset fasistit – Mustan sarastuksen airuet, jossa kommunistisen yhteiskuntateorian kuoripojat Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius toimivat natsinmetsästäjinä ja josta Helsingin Sanomat kiitti ”yhteiskunnallista keskustelua” virittelevällä kirjoittajaesittelyllä. Lehti myös tilasi entiseltä Suomen Kommunistisen Puolueen jäseneltä ja nykyiseltä Helsingin yliopiston poliittisen historian professorilta, Kimmo Rentolalta arvion kirjan mainostamiseksi.

Viimeksi mainitun jutun mukaan tämä teos vasta nyt lopettaa suomalaisia fasisteja koskevan ”vuosikymmenien hyssyttelyn”, kun ”suomalaisen fasismin historia on nyt kirjattu”.

Tosiasiassa kyseinen teos ei tuonut mitään tutkimuksellista uutta siihen kansakuntamme ”kipupisteenä” pidettyyn oikeistolaisuuteen, jonka nämä kirjoittajat ovat estottomasti yhdistäneet Saksan ja Italian äärioikeistolaisuuteen. Aiheesta oli jo julkaistu kaikki olennainen useissa kotimaisissa historiateoksissa vähäisintäkään valkopesua välttäen.

Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen teos koostuu vainoharhaisesta ja pitkävihaisesta fasismin lohikäärmeen etsinnästä. Sen ainoa suomalaisessa historiankirjoituksessa ”uusi” piirre on avoin kulttuurimarxilaisuus, joka tosin on 1960-lukulaisen poliittisen yhteiskuntatieteen perua.

Tämä ”sosiaalitieteellisesti kehittynyt” lähestymistapa ottaa avukseen identiteetin käsitteen ja soveltaa sitä historiantutkimukseen tavalla, jonka mukaan jo kansakuntien jakaminen ”meihin” ja ”muihin” on pohjimmiltaan fasismia. Tämän mukaan mikä tahansa kansallista identiteettiään vaaliva kansakunta tai valtio olisi perusluonteeltaan fasistinen.

Sen sijaan 1930-luvun Suomessa esiintyneitä oikeistovirtauksia ei ymmärretä lainkaan. Ne erotetaan kontekstistaan unohtaen aktiivisesti se tosiasia, että oikeistolaiset liikkeet syntyivät kommunismin uhan vastavaikutukseksi. Uuden Suomen entinen päätoimittaja Jyrki Vesikansa tyrmäsi ”asiantuntijoiden” Silvennoinen, Tikka ja Roselius harjoittaman kämäisen kommunismin puolustelun ja itsekritiikin laiminlyömisen Iltalehden kolumnissaan ”Fasisti-leimalla ei saisi huiskia” seuraavasti:

”Kolmikko julistaa sen sijaan tiukkoja tuomiota omista lähtökohdistaan. Kommunismin uhka kiistetään niin 1920- ja 1930-luvulla kuin sotien jälkeen. Pääsynti on kansallismielisyys. Ilmeisesti jokainen leijonille hurraava on siis fasisti? Kannattaisi varoa venäläistä tapaa leimata jokainen poliittinen vastustaja fasistiksi – ehkä ruotsalaista moralismiakin. Elävä, terve kansallishenki saattaisi auttaa Suomea nykyisessä kriisissä.”

Tämä onkin järkipuhetta. Se, että kyseinen ”vivahteikas” historiantulkinta ei ole tämänvuotisten Tieto-Finlandia-ehdokkaiden joukossa, voi johtua siitä, että Kirjasäätiö palkitsi jo viime vuonna hyvin samankaltaisen teoksen, kulttuurimarxilaisen Tapio Tammisen kirjan Kansankodin pimeämpi puoli, jossa Tamminen arvosteli ruotsalaisten harjoittamaa kansallista identiteettipolitiikkaa. Hän yritti tällä tavoin lyödä kiilaa nykypäivän Euroopan valtioiden väliin, jotta myöskään me pohjoiset kansat emme voisi löytää yhteistä etuamme ja harjoittaa yhteistä identiteetti- eli eturyhmäpolitiikkaa kehitysmaista tulevien kansojen tapaan ja heidän torjumisekseen. Arvioin Tammisen teosta tässä.

”Vastuullista” yhteiskuntatutkimusta

Varoittavana esimerkkinä ”vastuullisesta historiankirjoittamisesta” toimikoon vielä Suomen Akatemian rahoittaman sosiaalipsykologi Inari Sakin harjoittama historian vääristely, jossa nykysuomalaisia yritettiin syyllistää Itä-Karjalassa jatkosodan aikana ylläpidetyistä vankileireistä. Hänen kirkkain silmin lausumanaan tarkoitusperänä oli, että tämän syyllisyyden lietsonnan kautta voitaisiin taivutella nykysuomalaisia vastaanottavaisemmiksi maahanmuutolle!

Poliittisen historian dosentti ja Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen laitoksen johtaja Markku Jokisipilä tyrmäsi Sakin menetelmät verekseltään todeten Aamulehdessä, että on tieteellisen etiikan vastaista pyrkiä manipuloimaan tutkittavia nykysuomalaisia. Lehti tosin sensuroi juttunsa jälkeen päin, mutta minulla on siitä printti.

”Kollektiivisen häpeän tunteen herättäminen on sama kuin kollektiivinen syyllistäminen. Se on lähtökohtaisesti jotakin sellaista, jolla ei ole mitään tekemistä länsimaisen demokratian ja ilmaisunvapauden kanssa”, Jokisipilä sanoi.

Hän kirjoitti asiasta myös Seura-lehden palstalle, jossa hän 15.5.2013 lausui, että

”[...] näin peittelemättömän poliittisella ja vieläpä tietoiseen tunteiden manipulointiin pyrkivällä projektilla on hyvin vähän tekemistä tutkimuksen kanssa. Siinä, että tällaiset kysymyksenasettelut ovat tutkijoiden keskuudessa suosittuja, ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Ns. vallitsevia tulkintoja vastaan hyökkääminen on eräänlaista Robin Hood -tutkimusta, jossa tutkija pääsee asettumaan heikomman puolelle ja taistelemaan miellettyä sortajaa vastaan. Silti soisi, ettei historiantulkintoja maailmanparannusinnossa väänneltäisi aivan mielivaltaisesti. Tutkijat syyttävät poliitikkoja usein historian ryöstöviljelystä, joten on kohtuullista vaatia, etteivät he itse syyllisty samaan.”

Lisäksi Sakin harjoittama historiantulkinta oli vahingollisen valikoivaa. Olisi pitänyt huomioida, että sodan vastapuoli menetteli härskimmin teloittamalla vangiksi saamansa suomalaissotilaat heti tai lähettämällä heidät suoraan Siperiaan ilman paluulippua. Mikäli päätelmiä ei tehdä suhteessa siihen, mikä oli sodan yleinen todellisuus, on liian helppoa kauhistella suomalaisten ihmisten toimia. Arvostelin Sakin ja hänen oman sakkinsa toimet tässä.

Johtopäätöksiä kulttuuripolitiikasta

On suoranainen rikos vakavasti otettavia tutkijoita kohtaan, että yliopistot, Suomen Akatemia ja eri säätiöt rahoittavat edellä mainitun kaltaista pahamaineista tendenssitutkimusta samalla, kun vähäisetkin apurahat yritetään pyörtää esimerkiksi Timo Hännikäisen tapaisilta kirjoittajilta vain siksi, että he ovat eri mieltä kuin humanististen ja yhteiskuntatieteellisten tiedekuntien leivissään pitämä vasemmistolaisten valtavirta.

Julkinen sanahan on lähes vaiennut siitä häpeällisestä tosiasiasta, että kulttuuripolitiikkamme eräät samppanjasosialistit aloittivat vasemmistototalitaristisen painostuksen Alfred Kordelinin Säätiötä kohtaan ja vaativat Hännikäiselle myönnetyn apurahan perumista sillä perusteella, että tämä oli käyttäytynyt heidän mielestään sopimattomasti sosiaalisessa mediassa.

Kun säätiö lopulta teki ainoan mahdollisen oikean päätöksen ja pysytti myöntämänsä apurahan voimassa, Hännikäisten kavaltajiksi ja vihollisiksi ilmoittautuneet feministit jatkoivat paskamyrskyään muun muassa Facebookissa, jossa he valittivat säätiön tukevan ”kansallissosialistista misogynistiä” mutta kiistävän tukensa feminismiltä! Suomalaisessa tiedepolitiikassa ei ole tuettu mitään poliittisesti tarkoitushakuista toimintaa niin avokätisesti kuin juuri feminismiä (aiheesta lisää tässä ja tässä).

Ajatusrikollisena nurkkaan ahdisteltu Timo Hännikäinen vastasi heille seuraavasti:

”Säätiö osoitti henkistä selkärankaa viestittämällä, että apurahat myönnetään työsuunnitelman ja kirjallisten ansioiden perusteella, ei esimerkiksi käytöksen tai poliittisten katsomusten perusteella. Toisaalta on oireellista, että tällainen tilanne ylipäätään pääsi syntymään. Se osoittaa todeksi asian, josta olen jo pidemmän aikaa kirjoittanut: Suomeen on päässyt syntymään epäterve henkinen ilmapiiri, jossa erilaiset ideologiset painostusryhmät kykenevät masinoimaan vihamielisiä kampanjoita epämiellyttävinä tai harhaoppisina pitämiään henkilöitä kohtaan, vaikeuttamaan näiden elämää ja jopa pelottelemaan vakiintuneita instituutioita. Tämä on paljon vakavampi ongelma kuin niin sanottu vihapuhe, koska sillä on konkreettisia vaikutuksia ihmisten toimeentuloon ja sananvapauteen.”

Olen samaa mieltä. Eihän Suomen hallitus perunut Pekka Himaseltakaan 600 000 euron rahoitusta, vaikka tämä osoitti sivistystä hoipertelemalla kalsarikännissä Eino Leinon patsaalla.

Mainittakoon, että minulle itselleni ei ole herunut vähäisimpiäkään avustuksia sen enempää kommunistien ja sosialistien hallussa olevista yliopistoista kuin kulttuurimarxilaisten valloittamista säätiöistäkään.

Mutta sen voin taata, että vetäisen tohtorinmiekkani tupesta aina, kun kuulen sanat ”vastuullinen journalismi”, ”vastuullinen historiankirjoitus”, ”vastuullinen yhteiskuntatutkimus” tai ”vastuullinen taide”. Sillä useimmiten ”vastuullisuus” ei tarkoita mitään muuta kuin valheellisuudessa rämpimistä ja poliittisen korrektiuden vaatimista objektiivisuuden sijaan.

Jo Friedrich Nietzsche kirjoitti vastuun ja vapauden olemuksesta, että ne ovat papiston ihmisille langettama kavala salajuoni, jonka tehtävä on saada ihmiset tuntemaan syyllisyyttä ja syyllisyyden vallassa tuomitsemaan itsensä ja toisensa sellaisesta, mikä on ihmisten omalle itsesäilytykselle, vieteille ja reviirin puolustamiselle luonnollista.

Sellainen toimija, joka noudattaa vihervasemmiston tekopyhää agendaa, ei ole journalisti, historioitsija, tieteenharjoittaja eikä edes taiteilija vaan tämän kirjoituksen alussa mainitsemani juorutäti.