Susi lampaan ja lammas suden vaatteissa

Ranskan presidentinvaalien ensimmäinen kierros todisti yleiseurooppalaisesta ilmiöstä. Perinteisten puolueiden kannatus on sulamassa pois, ja poliittinen kenttä on sirpaloitunut.

Tästä kertoo Emmanuel Macronin menestys perustamansa En Marche! (Liikkeelle!) -puolueen ehdokkaana. Erittäin epäsuositun sosialistihallituksen entinen ministeri ja Rothschild & Cie -pankin investointipankkiirina toiminut kannatuskomeetta keräsi eniten ääniä vain yhdestä syystä: kansalaiset ovat epätietoisia ja hämmentyneitä.

Paras esimerkki poliittisten voimasuhteiden muutoksesta on sosialistien pääehdokkaan, Benoit Hamonin, kärsimä rökäletappio, jonka tuloksena hän sai vain 6 % äänistä ensimmäisellä kierroksella. Sosialistien istuvan presidentin François Hollanden epäonnistumista sekä talous- että turvallisuuspolitiikassa heijastelee se, että sosialistit hylännyt, Fidel Castroa ja Jasser Arafatia ihaileva äärivasemmistolainen Jean-Luc Mélenchon sai 19 % kannatuksen. Näin on siitä huolimatta tai sen vuoksi, että ennen vaaleja hän möläytti pitävänsä äärijuutalaisuutta suurempana uhkana Ranskalle kuin ääri-islamia.

Monet ranskalaiset haluaisivat pitää kiinni valistusihanteista ja äänestää perinteisiä puolueita. Mutta ne ovat taistelleet kynsin hampain EU-eliitin, islamin ja haittamaahanmuuton puolesta, siis juuri niiden tendenssien vahvistamiseksi, jotka mädättävät vapaata ja kansanvaltaista yhteiskuntaa.

Ranskassa on myös voimakkaita kansallismielisiä perinteitä de Gaullen ajoilta, ja sen merkiksi toisella kierroksella on Kansallisen rintaman Marine Le Pen. Hän onkin vaalien ainoa poliittinen ehdokas ja konkreettisen korjausohjelman tarjoava vaihtoehto.

Pariisin yliopiston professori Guy Millière pitää yhdysvaltalaisen Gateston-instituutin raportissa Macronin voittoa ensimmäisellä kierroksella ristiriitaisena, sillä hänet on mielletty pelkäksi jatkajaksi Hollanden politiikalle, jonka suosio on lähellä nollaa. Niinpä totuuden paljastuminen Macronista ja hänen politiikastaan voi kääntää kannatussuhteet Le Penin voitoksi toisella kierroksella.

Median, sosialistien ja kapitalistien ristiriitainen suosikki

Emmanuel Macron on näyttänyt politiikan ulkopuolelta tulleelta, eikä hän ole kärsinyt skandaaleissa ryvettymisestä, kuten keskustaoikeistolaisen tasavaltalaispuolueen ex-pääministeri François Fillon. Macron on siis se messias, jota kansa on kaivannut sovittamaan valtapuolueiden ja kansan syvien rivien välistä etääntymistä.

Tähän populistiseen rooliin kiltiltä ja puhtoiselta koulupojalta näyttävä Macron on sopinut hyvin. Hän on naimisissa entisen opettajattarensa kanssa ja näyttää rakastavan äiti–poika-leikkejä. Korkokengän alla viihtymistä symboloi myös hänen suitsutuksensa lepsua maahanmuuttopolitiikkaa harjoittaneelle Angela Merkelille, joka on joutunut julkisuudessa kieltämään pitävänsä Macronia ”Saksan puudelina”, vaikka juuri tällaisesta rajat ylittävästä vaaleihin vaikuttamisesta on kyse.

Tosiasiassa hymypoika Macron on susi lampaan vaatteissa. Hän on EU-eliitin sisäpiiriläinen ajaessaan väitettyä ”yleiseurooppalaista” etua (eli Eurooppaan tunkeutuvien vieraiden kansakuntien ja kansainvälisen kapitalismin asiaa) ranskalaisten omia intressejä vastaan.

Alkuvuodesta Macron julisti Le Figaron mukaan, että ”ranskalaista kulttuuria ei ole olemassa” ja että hän ”ei ole koskaan nähnyt” ranskalaista taidetta. Ranskalaiseen kulttuuriin kohdistuvan lyttäyksen jälkeen Le Monde puolestaan kirjoitti, että Macron tukee uusien moskeijoiden rakentamista Ranskaan samalla, kun viranomaiset ovat joutuneet sulkemaan niitä ennalta eliminoidakseen terroria.

Macronin saatua 2014 François Hollandelta nimityksen talousministeriksi Helsingin Sanomien toimittaja Inka Kovanen suitsutti häntä ”presidentin oikeaksi aivopuoliskoksi” jutussaan ”Ranskan uuden sosialismin airut”. Google-sensuuria vaativan miljardöörin, George Sorosin, tukema Macron on nyt taitavasti lavastettu ”keskustalaiseksi”, vaikka tosiasiassa hän on samanlainen internationalistisen sosialismin ja löperöliberaalin kansainvälisen kapitalismin yhteistä etua edistävä poliittinen broileri kuin Suomessa on Alexander Stubb.

Sorosiin Macronia yhdistää miljonääritausta, joka on perua hänen pankkiiriaikoinaan tekemästä yrityskaupasta. Macronia tukevat myös kaikki ne miljardöörit, joiden etua hän ajoi ministerinä toimiessaan ja edistäessään halvan työvoiman laivaamista Ranskaan. Taloudellis-teollinen eliitti maksaa nyt velkojaan Macronille tukemalla tätä sosialistihallituksen hyödyllistä hölmöään. Macron on myös vihervasemmistolaisen median lemmikki, sillä häntä tukemaan ovat asettuneet Pierre Bergé, Xavier Niel and Patrick Drahi, jotka Gateston-instituutin mukaan omistavat pääosan Ranskan ”valtavirtamediasta” (”own most France’s mainstream media”).

Median ja internationalismin yhteen liittyminen on yleismaailmallinen ilmiö, eikä se ole jäänyt huomaamatta myöskään Suomessa, jossa vihervasemmistolainen media tekee jatkuvaa propagandatyötä kansainvälisen kapitalismin etujen edistämiseksi ja oman näennäisliberaalin ideologiansa kautta. Tässä sokeudessa ideologinen vieraantuminen loistaa pahimmillaan. Valtamedia on määritelmällisesti aina valhemedia, sillä valehtelu on vallan käytön keskeinen ominaisuus ja instrumentti.

Tässä on Ranskan seuraava presidentti

Emmanuel Macron julkaisi ohjelmansa vain kuusi viikkoa ennen vaalin ensimmäistä kierrosta. Se vaikuttaa hätäisesti laaditulta, eikä hänen puheissaan ole konkretiaa vaan pelkkää hyminää ”eurooppalaisista arvoista”. Tähän viittaa pölinä ”sosiaalisen ja ekologisen liikkuvuuden” (mobilité sociale et écologique) vauhdittamisesta ja kymmenien miljardien lisäämisestä valtion ”ekologisiin transitioihin” (transition écologique), joiden tarkoitus on edistää ”planeettamme pelastamista”.

Hänen on epäilty kopioineen Hollanden vuoden 2012 kampanjapuheita, ja on arveltu, että joko hän ei ole ymmärtänyt lukemiensa lauseiden merkitystä tai ei ole lukenut hänelle kirjoitettuja puheita ennen niiden julkista esittämistä. Retoriikka on pitkälti samaa, jota on totuttu kuulemaan poliittiselta vihervasemmistolta myös muualla.

Ratsastaapa hän myös 1962 itsenäistyneen Algerian ammoisella siirtomaaimperialismilla ja tuomitsee ”kolonalisaation” ”ihmisoikeusrikoksena”. Poliittinen vasemmisto on tämän moraaliposeerauksen tuloksena tietysti sulaa vahaa Macronin käsissä, mutta keinot ja välineet islamistisen terrorismin ja valloituspolitiikan pysäyttämiseen puuttuvat täysin. Macron tukee islamin leviämistä ”tasavaltalaisten arvojen” (les valeurs de la République) nimissä, vaikka The Washington Postin mukaan muslimit ovat pystyneet perustamaan Ranskaan ”kasvavia islamistisia minivaltioitaan” (growing Islamist mini-states).

Talouspolitiikasta Macronilla ei ole muuta sanottavaa kuin Hollandelle ministeriaikanaan laatimansa ohjelma, jonka tuloksena yli 10 % työvoimasta on työttömänä, 14 % elää köyhyysrajan alapuolella, valtion menot ovat 57 % bruttokansantuotteesta eikä talouskasvua ole.

Terrorismi on yleistynyt ja raaistunut, ja Ranskan rajojen sisäpuolella asuu poliisin mukaan 12 000 radikalisoitunutta muslimia ja murhapaikanhakijaa, joita viranomaisvalta ei pysty pitämään silmällä. Ratkaisuksi kaikkeen Macron tarjoaa vapaan liikkuvuuden lisäämistä ja EU-liittovaltion sysimustaan syleilyyn heittäytymistä.

Epäpoliittisuuden tavoittelustaan ja retorisuudestaan huolimatta Macronia ei kuitenkaan sanota populistiksi vaan ”positiiviseksi populistiksi”, kuten Yleisradion toimittaja Petri Burtsov vaivaannuttavan puolueellisessa ja väkinäisessä jutussaan. Varsinaisen populistin arvonimi näyttää olevan varattuna Le Penille, samoin kuin muutkin vaille määrittelyä jätetyt blanco-läimäytykset (”natsi”, ”fasisti”, ”rasisti”), joiden sisältönä voi nykyään olla mitä tahansa. Macroniin verrattuna Le Pen on lammas suden vuodan alla.

Tohtori? Ei

Macron yrittää ammentaa kannatusta kansallista etua tavoittelevien keskuudesta syöttämällä heille pajunköyttä ja jakamalla patrioottien rivit kahtia. Hänen taktiikkanaan on esiintyä ”patrioottien ja isänmaanystävien puolesta nationalisteja vastaan”.

Esimerkiksi Yleisradion Sampo Vaarakallio iloitsi ensimmäisen kierroksen voittaneen Macronin puolesta ”analyysiksi” otsikoidussa kirjoituksessaan, jonka mukaan Macron ”[...] sanoi puolustavansa patriootteja, kansallismielisiä ranskalaisia nationalismin uhan edessä”. Hänen mukaansa oli jopa ”[i]hailtavan taitavaa, että Macron nappasi patriotismi -termin omiin tarkoituksiin”.

Mitä isänmaanystävyyttä sellainen on, että vastustetaan kansallismielisyyttä? Todellisuudessa tämän tapainen sanojen uudestaan määrittely merkitsee vain valheen suohon hukuttautumista.

Orwellin romaanista tunnetulla retorisella tempulla saa varmaankin paljon kannatusta, sillä se tarjoaa ihmisille mahdollisuutta hyvin omintunnoin äänestää jotakuta ”kansallisen edun edistäjäksi” sanottua ilman siihen liittyvää natsismin leimaa. Mutta käytännössä tällainen propaganda on pahinta ideologista sumutusta, juuri sellaista, jota vihreät ja vasemmisto harjoittavat kaikkialla mediassa.

Valhetta Hesarissa.

Emmanuel Macronista liikkuu myös paljon muuta väärää tietoa ja propagandaa, jolla yritetään promovoida ja laakeroida Macronin voittokulkua. Esimerkiksi Helsingin Sanomat väitti edellä viitatussa jutussaan 20.10.2014, että ”filosofiaa opiskellut Macron teki gradunsa Macchiavellistä [nimi kirjoitettu väärin] ja väitöskirjansa Hegelin filosofiasta”. Sama valhe näyttää kulkeutuneen myös suomenkielisen Wikipedian hakusanaan ”Emmanuel Macron” (tilanne 4.5.2017).

Tosiasiassa Macron ei ole tohtori.

Väärää tietoa Wikipediassa.

Hän opiskeli filosofiaa Nanterressa suorittaen diplôme d’études approfondies (DEA) -tutkinnon, joka rinnastetaan maisterintutkintoihin muutamista jatko-opintoihin valmentavista osioista huolimatta. Lisäksi hän suoritti ranskalaisilta virkamiehiltä vaadittavan tutkinnon Ècole nationale d’administration (ENA) -oppilaitoksessa valmistuen 2004.

Englanninkielisessä ja ranskankielisessä Wikipedia-hakusanassa virheellistä mainintaa Macronin tohtoriksi väittelystä ei ole, ja virhe voi johtua ’tutkielmaa’ merkitsevän sanan ”dissertation” virheellisestä kääntämisestä ”väitöskirjaksi” esimerkiksi tästä lähteenä mainitusta The Guardianin lehtijutusta, joka väittää, että ”[w]hile studying philosophy he wrote a dissertation on Machiavelli and Hegel [...]”.

Pitää kyllä paikkaansa, että Macron toimi historianfilosofi Paul Ricœurin assistenttina vuosina 1999–2001 tutkien Hegelin Oikeusfilosofiaa ja valistusfilosofista yhteishyvän käsitettä. Hän kuitenkin keskittyi niin vahvasti Hegelin kansallismielisyyden murjomiseen, ettei hän ymmärtänyt aiheestaan mitään.

Hegelin mukaan itsenäiset kansallisvaltiot ovat järjen instrumentteja ja hyvinvointiyhteiskuntien välttämättömiä edellytyksiä. Tälle on helppo löytää havainnollinen todistus nykyisestä Euroopasta, joka vaikeroi kurjuudessa kansallisvaltioiden alennustilan ja itsemäärämisoikeuksien menetysten vuoksi.

Macronin penseä suhtautuminen kansallismielisyyteen ei ole sinänsä yllättävää, sillä ranskalaisten on yleensäkin ollut vaikea ymmärtää Hegeliä. Hänen filosofiansa yhdistetään automaattisesti natsismiin, eikä myöskään snellmanilainen ajattelu saisi Ranskassa kovin korkeaa kannatusta. Samoista syistä Ranskassa vältellään jopa Sibeliuksen musiikkia; sitäkään ei ymmärretä ”luonnon” tai ”yleisinhimillisten tuntemusten” romanttissävyiseksi kuvailuksi, kuten Britanniassa ja Yhdysvalloissa, vaan ”natsismin” välineeksi. Sen uskon kyllä, että gradunsa Macron teki Niccòlo Machiavellistä, sillä niin opportunistista ja mafiamaista on hänen politiikkansa.
 

Ranskassa äänestetään EU:n menneisyydestä ja Euroopan tulevaisuudesta

Ranskassa on kuningasvallan ja imperialismin ajalta perinne, jonka mukaan ei ole väliä, vaikka kansa eläisi kurjuudessa, kunhan eliitti voi jatkaa huoletta oloissaan. Esimerkiksi talvella vuonna 1709 Versaillesissa juhlittiin loisteliasta hovielämää samaan aikaan, kun muualla maassa kuoli 630 000 ihmistä nälkään ja kylmyyteen. Osittain tästä syystä giljotiinille tuli myöhemmin töitä.

Myös nykyisin ihmiset juhlivat Ranskan hyvinvointialueilla, Pariisin katukahviloissa ja Élysée-palatsissa samalla, kun siirtolaishäiriköt ovat polttaneet toistuvasti noin tuhat autoa tavallisten ranskalaisten asuinalueilla joka uudenvuodenyö. Macron on luvannut jatkaa ”rajat auki” -politiikkaa ja edistää etenkin maahanmuuttajien asioita luoden heille työpaikkoja ranskalaisten omaksi tappioksi.

Käsittääkseni Macronin äänestäjät tulevat vain varmistaneiksi ranskalaisen yhteiskunnan tuhon. Hänen kaudellaan näemme ranskalaisen yhteiskunnan muuttumisen täydelliseksi roskaläjäksi, sellaiseksi punaisten lyhtyjen aluetta muistuttavaksi bordelliksi, jonka kaduilla pauhaa ghettoblaster ja jollainen Pariisin Pompidou-keskus jo on haittamaahanmuuton ja monikulttuurisuuden vuoksi.

Myös pariisilaisprofessori Guy Millièren mielestä Macron olisi ”katastrofi Ranskalle”, ja oman käsitykseni mukaan katkolla on nyt Euroopan unionin tulevaisuus.

Macronin kokemattomuus ja puoliksi oppineisuus näkyy hänen EU-federalismissaan. Tämä messias vaatii ankarampia rangaistuksia maille, jotka eivät tottele EU:n määräyksiä ja ota vastaan EU:n tuputtamia siirtolaisia muista Euroopan maista.

Hän ei ole ymmärtänyt, että Britannia lähti Euroopan unionista juuri siksi, että EU on puuttunut liiaksi valtioiden sisäisiin asioihin ja väestöpolitiikkaan. Jos EU:n halutaan pysyvän koossa, olisi yhteistuumin peräännyttävä muun muassa Schengenin sopimuksesta ja eurosta, mutta kuristamalla valtioita pakolla yhteen EU:sta lähtee henki.

Niinpä Macronin vastustamiseksi ei tarvitse tehdä mitään. Riittää, kun päästää hänet ja hänen kaltaisensa irti Euroopassa. Paljon vaikeampi olisi menestyä omalla vaihtoehtoisella agendalla, niin kuin Le Penin täytyy.

Mikäli Macron valitaan presidentiksi, niin käy kahdesta syystä. Ensinnäkin kansalaiset pelkäävät sitä suurta ja ajan myötä välttämättömäksi käyvää muutosta, jonka Le Penin esittämän EU-kritiikin todesta ottaminen toisi politiikkaan.

Toinen syy Macronin valintaan on sama, jonka vuoksi Trump päätyi Yhdysvaltain presidentinvirkaan: hänen vastaehdokkaansa ei kykene tarjoamaan mitään todellista vaihtoehtoa. Le Penin kampanja ja hänen lähipiirinsä on keskittynyt jatkamaan Ranskan vallankumoushistoriaa lupaamalla kumota samaa sukupuolta olevien avioliittolait.

Ranskan oma arjatar on tässä asiassa täysin eri linjoilla kuin Hollannin Geert Wilders, joka ymmärtää, mitä liberalismin puolustaminen Euroopassa merkitsee. Le Penin argumentaatio homoja vastaan on retorisesti yhtä huonoa kuin se, että professoripuolueena tunnettu Vaihtoehto Saksalle (Alternativ für Deutschland) julistaisi avaavansa Buchenwaldin uudestaan. Sen asemasta puolue nimittikin toiseksi pääehdokkaakseen lesbon.

Keljua on, että kansallismielisyyteen liitetään usein arvokonservatismi tilanteessa, jossa Euroopan kansallismielisiltä odotetaan kykyä uudistaa Euroopan unionia. Kolmas susi, joka vaanii tilaisuuttaan Ranskan vaaleissa, on nimittäin Vladimir Putin, jonka tuki Le Penille on todellinen avuliaan Aatun kädenojennus ja jota jokainen järkevä kampanjapäällikkö voisi pyytää lopettamaan tukemisen.

Paradoksaalista on, että ihmiset äänestävät Macronia pitääkseen EU:ta koossa, vaikka tosiasiassa EU tuhoutuu hänen kaltaistensa politikointiin. Macronin tyypillinen äänestäjä on sellainen, joka vakuuttaa pelottomuuttaan terrorismin edessä mutta pelkää sisällään asuvaa toivetta päästää todelliset ajatuksensa irti ja äänestää loppu Euroopassa jatkuville maahanmuuttopolitiikan hulluille päiville.

Poliittisen kentän hajoamisen vuoksi Ranskan vaaleissa ei näytä olevan yhtäkään todellista johtajaa, joka voisi saattaa EU:n takaisin oikealle tielle ja pitää yhteisön elinkelpoiset osat hengissä. Ohjelmaan perustuvan johtajuuden puuttuessa EU:n politiikanteko on täysin hukassa, ja nähdään tähdenlentoja.

Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia

Oikeistohallituksen tehdessä tärkeitä ja vastuullisia päätöksiä on poliittinen vihervasemmisto koettanut jarruttaa uudistuksia takertumalla perustuslakiin ja perustuslain säädöksistä tekemiinsä poliittisesti värittyneisiin tulkintoihin.

Kokoomuksen Ben Zyskowicz esitti jokin aika sitten Ben-TV:ssä, että maassa laittomasti oleville ja karkotetuille ei pitäisi myöntää täysimääräistä toimeentulotukea, niin kuin vasemmisto haluaisi. Myös muissa yhteyksissä Zyskowicz on arvostellut eduskunnan asiantuntijoina toimineiden Juha Lavapuron, Tuomas Ojasen ja Martin Scheininin perustuslakitulkintoja, joiden mukaan perustuslaki määrää myöntämään toimeentulotukea myös laittomasti maassa oleville ja karkotuspäätöksen saaneille.

Kimmo Sasi puolestaan kritisoi Nykypäivän verkkouutisissa sellaisia perustuslaintulkintoja, joilla yhdenvertaisuuteen vedoten pyritään estämään yhteiskunnan kehittäminen ja esimerkiksi sote-uudistuksen toteuttaminen.

Zyskowicz ja Sasi ovat pitkän linjan valtiopäivämiehiä, joten he tuntevat eduskunnan työskentelymuodot perin juurin, ja juristeina he ovat selvillä myös lain kirjaimen, tulkinnan ja politiikan välisistä suhteista. Toista on sanottava Lavapuron, Ojasen ja Scheininin kannanotoista. He tuskin ovat itsekään ajatelleet, millaisiin lopputuloksiin lain soveltamisessa päädyttäisiin niin hallintolainkäytössä kuin tuomioistuinkäytännöissäkin, mikäli heidän vaatimansa laintulkinnat hyväksyttäisiin kantilaisen universalismin mukaisiksi ”yleisiksi periaatteiksi”.

Toimeentulotuen valikoivuus ei vaaranna oikeudenmukaisuutta

Tulkinta, jonka mukaan täysi toimeentulotukioikeus kuuluu myös maassamme laittomasti oleville, johtaisi ennakolta vaikuttavana kannanottona avoimen piikin perustamiseen ja blanco-valtuutukseen, jonka mukaan Suomen valtio ja kunnat olisivat velvollisia tarjoamaan toimeentulon ihan jokaiselle maahamme saapuvalle oleskelijalle, onpa hän täällä laittomasti tai laillisesti. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että jos Kiinan kaikki noin tuhat miljoonaa asukasta saapuisivat jonakin päivänä Suomeen, olisimme Lavapuron, Ojasen ja Scheininin laintulkinnan mukaan velvollisia myöntämään heille täyden toimeentulon kansalaisiltamme kerätyistä verovaroista.

Vertailun vuoksi voidaan todeta, että toimeentulotuki kohtelee kaltoin omia kansalaisiamme. Esimerkiksi yrittäjällä ei ole oikeutta yleiseen toimeentulotukeen, mikäli hänellä on vähänkin osallisuutta yritystoiminnassa, vaan hänen asiansa siirretään harkinnanvaraiseen toimeentulotukeen. Toimeentulotukea koskeva lainsäädäntö ja lain soveltaminen polkevat suomalaisten ihmisten yhdenvertaisuutta kirkkaassa päivänvalossa ilman, että poliittinen vasemmisto ja vasemmiston perusoikeusasiantuntijoina esiintyvät tieteen politrukit puuttuisivat millään tavoin tähän vääryyteen.

Vertailu on perusteltu sikäli, että vertailun kautta paljastuu, miten asiat ovat. Lavapuro, Ojanen ja Scheinin haluavat esiintyä siirtolaisten asianajajina pelkästään poliittisista syistä: ajaakseen vierasperäisen väestön etuja suomalaisten veronmaksajien ja kantaväestön intressejä vastaan.

On huomattava, että yhdenvertaisuus ja tasa-arvoisuus eivät välttämättä takaa oikeudenmukaisuutta. Äärimmäinen yhdenvertaisuuden tai tasa-arvoisuuden tavoittelu voi itse asiassa johtaa suureen epäoikeudenmukaisuuteen, jos samalla loukataan vaivalla saavutettuja ansioita tai ohitetaan kantaväestöön kuuluvien ihmisten oikeuksia esimerkiksi (jo käsitteenäkin ristiriitaisen) ”positiivisen syrjinnän” keinoin.

Sote-uudistuksen valinnan vapaus ei loukkaa yhdenvertaisuutta

Meritokraattisen oikeudenmukaisuusperiaatteen mukaan etuudet on tuotettava ennen kuin niitä voidaan jakaa. Ansaintaperiaatteen mukaisesti sosiaalietuudet kuuluvat ensisijaisesti niiden tuottajille, joiden piiriin luetaan laajassa katsannossa kaikki Suomen kansalaiset ja yhteiskunnallisen vallanperimyksen merkiksi myös heidän jälkeläisensä.

Suomen perustuslakia ja sen turvaamia aineellisia oikeuksia ei voida levittää koko maailman väestöä koskeviksi. Muutoinhan Suomen perustuslaki pitäisi ymmärtää koko maailman perustuslaiksi. Jokaisella maailman maalla onkin oma perustuslakinsa juuri siksi, että valtioilla on suvereniteetti eli oikeus määritellä itse oma oikeusperustuksensa. Valtioiden velvollisuutena on kantaa huolta omista kansalaisistaan eikä siirtää ongelmia muiden maiden ratkottaviksi.

Kansainvälisen oikeuden piirissä tähän liittyvä relativismi tunnetaan ”perustattomuuden ongelmana”, josta on kirjoittanut muiden muassa Harvard-professori David W. Kennedy. Perustattomuuden ongelma on osa ihmiskunnan situaatiota pysyvästi, siis eräänlainen lähtökohta, joka on hyväksyttävä. Sulkiessaan silmänsä tältä Lavapuro, Ojanen ja Scheinin sokaisevat itsensä yhteiskunnallisilta tosiasioilta ja vetäytyvät sosialistisen utopian bunkkeriin.

Eduskunnan asiantuntijoinaan käyttämät perustuslain tuntijat ovat lukeneet Suomen perustuslakia sote-uudistuksen yhteydessä niin, että yhdenvertaisuuden pitää merkitä minimiperiaatteen rajaamista ylöspäin. Tämän mukaan yhteiskunnan tulee varmistaa esimerkiksi terveyspalvelujen minimitaso, mutta yhdenvertaisuuden ehtona pidetään samalla myös sitä, että palvelut eivät saisi olla vahingossakaan parempia niissä valtakunnan osissa, joissa ne voisivat sitä olla ja monista käytännön syistä luonnollisesti ovat.

Tällainen yhdenvertaisuusnäkemys on järjetön, sillä se rajoittaa yhteiskunnan kehittämistä. Tosiasiassa hallituksen kaavailema sote-uudistus takaa peruspalvelut minimitason mukaisina kaikkialla Suomessa mutta luo lisäksi mahdollisuuden, että palvelut ja valinnan vapaus myös paikka paikoin kehittyvät nykyistä paremmiksi. Tämä ei vaaranna perustuslaillista yhdenvertaisuutta edes teoreettis-aprioristen pohdintojen tasolla, ja Ruotsista saadut empiiriset kokemukset ovat myönteisiä.

Samanlaisuuteen pyrkivä tasa-arvoihanne pakottaisi nopeita juoksemaan hitaammin vain siksi, että toiset pysyisivät mukana. Ne, jotka vetoavat perustuslailliseen yhdenvertaisuuteen, eivät ole ajatelleet myöskään sitä, asetetaanko tasa-arvo lähtökohdaksi vai päämääräksi. Kysymystä on pohdittu paljon valistusfilosofiassa.

Päämääräksi asetettuna tasa-arvo johtaisi keinotekoiseen samanlaistamiseen, jota satiirin ja mustan huumorin mestari, Dresdenin pommituksista eloon jäänyt Kurt Vonnegut kuvasi dystooppisessa novellissaan Harrison Bergeron. Teoksen päähenkilö on teoksen otsikon niminen lahjakas mies, josta yhteiskunta pyrki tekemään tyhmän vain siksi, että tasa-arvo toteutuisi.

Tasa-arvoa ei pidäkään ymmärtää päämääräksi vaan lähtökohdaksi, toisin sanoen mahdollisuuksien tasa-arvoksi, juuri niin kuin sote-uudistuksessa on ajateltu. Siltä viivalta jokainen pyrkiköön kohti päämääräänsä, vapautta, joka puolestaan ei sovi lähtökohdaksi, sillä ihmiset eivät ole lähtökohtaisesti kovin vapaita. (Aiheesta lisää tässä.)

Miten ihmisoikeusfundamentalismista tulee perustuslakipopulismia?

Filosofisesti voidaan pohtia, mistä vasemmiston vyörytyksessä toimeentulo-oikeuksien rajaamista ja sote-uudistusta kohtaan on ollut kyse. Lavapuro, Ojanen ja Scheinin tunnetaan julkisuudessa vasemmistolaisina juristeina. Martin Scheininin ansioihin sisältyy jopa Suomen Kommunistisen Puolueen keskuskomitean jäsenyys. Pyrkiessään käyttämään akateemista asiantuntija-asemaansa poliittisen laintulkinnan aikaansaamiseksi perustuslakikysymyksissä he tosiasiassa käyttävät mielipidevaltaa, joka perustuu heidän omiin ideologisiin tarkoitusperiinsä.

Lavapuron, Ojasen ja Scheininin kannanottoja on arvosteltu laajalti ”perusoikeusfundamentalismista”, mutta oikeusfilosofisesti katsoen kyse ei ole fundamentalismista vaan täysin relativistisesta lain tulkinnasta. Heidän päättelynsä ja ajatuskulkunsa näyttää olevan seuraava.

Lähtökohtana he pitävät omaa ihmisoikeusfundamentalismiaan. Ihmisoikeusfundamentalismilla ei ole tekemistä perustuslakien kanssa, sillä ihmisoikeudet eivät ole perustuslakeja. Sen sijaan ihmisoikeudet liittyvät kansainvälisiin julistuksiin ja sopimuksiin. Niiden tulkitseminen on väistämättä mielipiteiden- ja harkinnanvaraista, ja toteuttaminen on riippuvaista poliittisista realiteeteista ja taloudellisista resursseista.

Sen sijaan Lavapuro, Ojanen ja Scheinin ovat johdelleet omasta ihmisoikeusfundamentalismistaan (jonka mukaisesti he tulkitsevat esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistusta absolutistisesti) oman laintulkintaperiaatteensa Suomen perustuslain soveltamiselle. Tulosta ei voida kutsua perusoikeus- eikä perustuslakifundamentalismiksi vaan perusoikeus- tai perustuslakirelativismiksi. Pahimmillaan kyse on ollut perustuslakipopulismista.

Perustuslakivaliokunnan eduskunnassa hyppyyttämät Lavapuro, Ojanen ja Scheinin ovat poliittisen vihervasemmiston käsikassaroita puolueellisten tendenssien ajamiseen. Kimmo Sasi on oikeassa siinä, kun hän katsoo eduskunnan käyttämien asiantuntijoiden lukevan lakia ”deduktiivisesti”.

Myös omasta mielestäni Lavapuro, Ojanen ja Scheinin pyrkivät johtelemaan perustuslaintulkintansa laista erillisistä, omiin oikeudenmukaisuuskäsityksiinsä, perustuvista arvostuksistaan. Niistä he ovat muotoilleet laintulkinnan, jonka he pyrkivät esittelemään lain soveltamisen objektiivisena tuloksena.

He siis lavastavat omat mielipiteensä ”laillisuuden varjeluksi” ja pukevat poliittiset kannanottonsa legalismin kaapuun. Näin ei kuitenkaan synny lain kirjainta seurailevaa fundamentalismia vaan pelkkää mielipiteidenvaraista relativismia, jossa ”perustuslainmukaisuus” on poliittisten vaatimusten väline.

Kaava on lyhyesti ilmaistuna seuraava: ihmisoikeusfundamentalismi johtaa subjektiivisten ja poliittisesti tarkoitushakuisten kannanottojen kautta perusoikeusrelativismiin ja se puolestaan laintulkinnalliseen perustuslakipopulismiin, jonka mukaisesti sankarijuristit täyttävät yhteiskunnan laarit taivaasta satavalla mannalla.

Lavapuro, Ojanen ja Scheinin eivät näytä ymmärtävän edes sitä, mikä perustuslaki pohjimmiltaan on. Perustuslaki ei ole ihmisoikeuksien julistus, eikä sitä pidä lukea kuin Kama Sutraa. Perustuslaki on kansakunnan suvereenin vallan ilmaus, johon on kirjattu kansan keskuudessa vallitsevia normeja. Sen tehtävä on kuin kansallisvaltion: toimia etujärjestönä valtion omien kansalaisten hyväksi. Se, että lakien yhteiskunnallinen funktio on kadonnut juristien näköpiiristä, liittyy kansallisvaltioita mitätöimään pyrkivään kansainvälisyyden tendenssiin, jota vasemmisto on perinteisesti ajanut.

Lopputulos muistuttaa Neuvostoliiton valtiollista järjestelmää, jossa ihmisillä oli kädet täynnä oikeuksia mutta ei mahdollisuuksia toteuttaa niitä. Yhteiskunnallisessa todellisuudessa eukot viljelivät kaalinpäitä, ja kuttu söi pihalla ruohoa. Sananvapautta kuohittiin valheellisuuden salaamiseksi, ja turhaan ei sanotakaan, että demokratialla ja kansandemokratialla on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla.

Professorien metodivirhe: tulkinnan korvaaminen julistuksella

Oikeusfilosofisesti katsoen Lavapuro, Ojanen ja Scheinin tekevät vakavan metodologisen virheen. Lain soveltamisessa lähdetään yleensä siitä, että lain tulkitseminen on hermeneuttinen tapahtuma, jossa oikeaa, varmaa ja ehdotonta tietoa ei voida saavuttaa, sillä jokaisella tulkitsijalla on väistämättä omat näkemyksensä, ja myös tilanteet ovat erilaisia. Niinpä lakeihin liitetään jo lain laatijoiden toimesta soveltamisohjeet. Ne muodostavat tulkintakehyksen, jossa lakia sovellettaessa liikutaan. Siis kehyksen, ei kahletta. Perustuslakeja koskien tämän kehyksen sisällä liikkuminen on pitkälti poliittinen asia.

Sen sijaan Lavapuro, Ojanen ja Scheinin näyttävät unohtavan tulkintatapahtuman olemuksen ja luonteen kokonaan ja vetoavat omaan tulkintaansa ikään kuin se olisi objektiivinen tosiasia. Jo Hans-Georg Gadamerin hermeneutiikassa ja hänen ironisesti nimetyssä pääteoksessaan Wahrheit und Methode (”Totuus ja metodi”) nojataan periaatteeseen, jonka mukaan objektiivista tulkintaa ja totuutta ei voida saavuttaa, vaikka niitä voidaankin pitää ohjaavina päämäärinä. Samoin ajatellaan myös myöhemmässä tulkintatieteessä ja tieteenfilosofiassa sekä -metodologiassa, esimerkiksi sisäisen realismin piirissä.

Lavapuro, Ojanen ja Scheinin puolestaan sivuuttavat tosiasian, että yleisluontoisten lakien, kuten juuri abstraktioasteeltaan korkeiden perustuslakien, kohdalla tulkintakehys on hyvin laaja ja soveltaminen riippuvaista mielipiteistä. Sen sijaan he esittelevät tulkinnan ohjanuoraksi oman äärimmäisen yksiviivaisen, julistusmaisen ja ohuen näkemyksensä, jonka luotisuoran tulkintalinjan kaikille puolille jää runsain mitoin tilaa.

Tällainen idealistinen ja ihmisoikeusretoriikasta kotoisin oleva asennoituminen oli tyypillistä kommunistiselle yhteiskuntateorialle ja niin sanotulle tieteelliselle sosialismille, jossa vedottiin tiedon ”objektiivisuuteen” ja jonka tuloksena yhteiskuntatieteilijät jaettiin oikeauskoisiin ja harhaoppisiin. Kyseinen asenne oli ominainen myös oikeuspositivismille, joka pyrki vetoamaan ”lain kirjaimeen” ja nojaamaan sanatarkkaan luentaan. Siihen puolestaan eivät enää turvaudu juuri muut kuin äärimmäisessä hädässä pinnistelevät asianajajat, jotka koettavat voittaa oikeusjuttuja pelkän tätimäisen pykäläkoreografian ja virkkuukoukkumentaliteetin voimin.

Nykyisin näitä perinteitä ylläpidetään aktiivisesti Oikeuspoliittisessa yhdistyksessä Demla ry:ssä. Nimensä mukaisesti se ei ole tieteellinen vaan poliittinen yhdistys, joka pyrkii lainsäädännön ja -tulkinnan kautta muokkaamaan yhteiskuntaa. Yhdistyksen populistisuutta osoittaa, että sen piirissä mikä tahansa argumentti kelpuutetaan, aina alkaen laveasta lain luennasta päätyen oikeuspositivistiseen kiistelyyn perustuslain kirjaimesta, kunhan se edistää sosialistisen yhteiskunnan, tuon työläisten viimeisen paratiisin ja suuren unelman, toteuttamista.

Ihmisoikeus vakavasti vaarassa: perustuslaillinen sananvapaus

Pahiten pelikaani on lentänyt turbiiniin, kun vasemmistolaisesti motivoituneet juristit ovat yrittäneet heikentää kansalaisten perustuslaillista mielipiteiden- ja ilmaisunvapautta rikoslakiin kirjattujen poliittisten pykälien kautta. Ihmisoikeuksista vakavimmin onkin ollut vaarassa perustuslaissa turvattu sananvapaus, jota niin Demla-juristit kuin Euroopan hulluna vuonna 1969 perustettu Julkisen sanan neuvostokin ovat yrittäneet nakertaa palasiksi täysin puolueellisilla kannanotoillaan.

Erityisen aktiivinen tämän tendenssin toteuttamisessa on ollut edellä mainittujen professorien lisäksi Kimmo Nuotio, joka Vihreän Langan mukaan on vaatinut ankarampia tuomioita ”rasistisista motiiveista” ja joka dekaanina toimiessaan antoi huomautuksen myös kollegalleen Vesa Majamaalle tämän esitettyä ”naisvastaisina” ja ”ulkomaalaisvastaisina” pitämiään kannanottoja, jotka tosiasiassa olivat vain yliopiston henkilöstöpolitiikan purevaa arvostelua.

Uskonrauhan rikkomista, kansanryhmää vastaan kiihottamista ja tasa-arvoa koskevat kysymykset eivät lainkaan kuuluisi tuomioistuimissa käsiteltäviksi, vaan niitä pitäisi käsitellä julkisissa seminaareissa ja kansanvaltaisissa prosesseissa, joissa ihmiset ilmaisevat kannatuksensa ehdokkaille ja asioille. Tärkeää on huomata, että yhteiskunnallista totuutta ei voida saavuttaa sellaisissa puhetilanteissa, joita varjostaa rangaistusten uhka. Tämä pitäisi jokaisen ymmärtää, vaikka olisi lukenut oikeusfilosofiaa vähemmänkin kuin Jürgen Habermas on kirjoittanut ja Erich Honecker puhunut.

Omalla tavallaan sarkastista on, että valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen, joka lähestyy viisaita ihmisiä rasismisyytteillä ja haluaa laittaa toisinajattelijat linnaan, on nyt itse päätynyt keskusrikospoliisin tutkinnan kohteeksi osoitettuaan oman korruptoituneisuutensa eräissä koulutuksen ostamista koskevissa asioissa. Jääviysongelma voi olla sinänsä vähäpätöinen eikä sillä ole välttämättä merkitystä työtehtävien hoidolle, mutta se signaloi korkeimman syyttäjäviranomaisen yleistä epäluotettavuutta, heikentää kansalaisluottamusta ja muodostaa siten esteen tehtävässä toimimiselle.

Lain, politiikan ja tieteellisen puolueettomuuden eroa terävöitettävä

Eduskunnan toiminnassa on hullunkurista ollut se, että perustuslakivaliokunta on antautunut kuuntelemaan etupäässä vasemmistolaisten perustuslakijuristien kannanottoja, vaikka tosiasiassa eduskunta itse on suvereeni linjanvetäjä sekä lain säätäjänä että tulkitsijana. Lisäksi eduskunta on antanut uskotella itselleen, että poliittisten levyjen pyörittely asiantuntemuksen levylautasella tuottaisi megafonista jotakin muuta kuin puolueideologista tuubaa.

En tietenkään vastusta asiantuntemuksen käyttämistä lainsäädännön tukena, ja olen valmis myös sitä itse antamaan. Pääongelmana näyttääkin olevan asiantuntijatahojen puolueellisuus. Sen takana vallitsee ikävä tosiasia, että yliopistojen oppituolit on täytetty puoluepoliittisin perustein vihervasemmistolaisilla politrukeilla, joilla on värisuora etenkin humanistisissa sekä oikeus- ja yhteiskuntatieteellisissä tiedekunnissa. Myöskään perustuslakituomioistuimen perustaminen ei ratkaisisi mitään, koska myös siitä muodostuisi perimmältään poliittinen toimielin.

Naurettava on Lavapuron & Ojasen tapa kyynelehtiä lehdistölle eduskunnan toiminnan puolueellisuuden vuoksi esimerkiksi väitteessä ”puoluepoliittinen suhmurointi hakee vertaistaan”. Samalla heidän omat ”puolueettomina” esitetyt poliittiset argumenttinsa toimivat Troijan puuhevosina, joilla heidän oma vertaansa vailla oleva puoluepoliittinen suhmurointinsa kärrätään eduskunnan sivuovesta sisään.

Ikävä kyllä, eduskunnassa toimivien kansanedustajien asiantuntemus ei näytä riittävän sen asian tunnistamiseen, millaisen ideologisen manipulaation kynsissä he ovat tilatessaan asiantuntija-arviot vasemmistolaisen puolueideologian penetroimilta henkilöiltä.

Kansanedustajiakin huonommassa asemassa asemassa ovat ne yliopistojen opiskelijat, jotka pahaa aavistamattaan joutuvat kyseisenlaisen poliittisen asennemuokkauksen kohteiksi opetuksessa ja opiskeluaikanaan. Vaadinkin muutosta yliopistojen nimityskäytäntöihin. Suomen yliopistoissa pitäisi toimeenpanna samanlainen puhdistus kuin Berliinin Humboldt-yliopistossa DDR:n romahtamisen jälkeen. Poliittisesti sitoutuneet ja kommunistisissa ”hyvä veli” -verkostoissa tehtäviinsä junaillut jäsenkirjaprofessorit pitäisi sanoa irti ja laittaa heidän tehtävänsä uudestaan täytettäviksi.

Terrorismin kasvu kertoo politiikan rappiosta

Friedrich Nietzsche totesi aikoinaan, että katalin keino vahingoittaa jotakin asiaa on puolustaa sitä väärillä perusteilla. Terroristit puolustavat asioitaan väärillä perusteilla.

Britannian EU-jäsenyyttä kannattavan labour-poliitikko Jo Coxin murha ei olisi voinut ajoittua EU-kriitikoiden kannalta huonompaan aikaan. Kansanäänestykseen on aikaa muutama päivä, ja tapaus voi kääntää osan empivistä EU-jäsenyyden jatkamisen kannalle.

Viimeisimmät mielipidetiedustelut tosin osoittavat, että Coxin murhan jälkeen Britannian EU-eron kannatus nousi 7 prosenttiyksikköä. Tilanne on täpärä, sillä tutkimusyhtiö Quriouslyn mukaan 52 prosenttia briteistä aikoo äänestää eron puolesta. The Observerin sunnuntaina julkaiseman tiedustelun mukaan tilanne on tasan, ja sekä erolla että jäämisellä olisi 44 prosentin kannatus.

Niinpä myös median peli kovenee. Näyttöä lehtiväitteistä, joiden mukaan teko olisi ollut suunnattu harkitusti EU-eron puolesta, ei ole liioin löytynyt. Murhaaja Thomas Mair on todettu mielenterveysongelmaiseksi, eikä hän silminnäkijöiden mukaan huutanut ”Britain first”. Halu sitoa poliittinen EU-kritiikki yksittäisen hullun tekemisiin edustaa yritystä tahria EU:sta eroamista kannattavien maine. ”Tekojen propagandana” tunnettu anarkismi (käsite on peräisin italialaiselta Carlo Cafierolta) ei ole tainnut vaikuttaa ainakaan toivotusti.

Mistä onkaan kotoisin käsitys, että terrori-iskun yhteydessä pitää aina huutaa jotakin? ” – Noh, huudahtihan Abraham Lincolninkin surmaaja tunnetusti ”Sic semper tyrannis! [Näin käy aina tyranneille!]”. Thomas Jefferson puolestaan lausui, että ”vapauden puuta on aika ajoin kasteltava marttyyrien ja isänmaanystävien verellä”. Ja Søren Kierkegaard totesi, että ”tyrannin valta päättyy hänen kuolemaansa, mutta marttyyrille kuolema merkitsee hänen valtansa alkua” – tavanomaisimpia kliseitä toistaakseni.

Saa nähdä, miten käy Brexitin (Britannia exit) tapauksessa. Poliittinen murha on useasti ollut historian käännekohta. Käänteen suunta ja oikeutus riippuu siitä, kuka tai mikä lopultakin on uhri, ja kuka on marttyyri? Kuka kannattaa tyranniaa ja kuka vastustaa sitä? 

Kenen hyvä?

Muuan sosiaalidemokraattinen nuorisopoliitikko ihmetteli blogikirjoituksessaan, miksi surmataan ihminen, jotka ”halusi kaikille hyvää”. – Kas, ilmiö johtuu siitä, että ”hyväksi” sanotut asiat eivät välttämättä olekaan sitä valistusfilosofista yhteishyvää (bien commun), joka perustuisi egaliteetin ja maltillisuuden henkeen. EU:ssa ”hyvän” ajaminen ”kaikille ihmisille” on edustanut entistä useammin jonkin pienen kuppikunnan, suurten talousorgaanien tai uskonnollisen despotian, kuten islamin, valtaa. Ja niitä on ajettu voimakkaasti juuri EU:n tukeman maahanmuuton kautta.

Myös valistusaatteeseen sisältynyt yhteishyvän ihanne alkoi mädäntyä, kun yhteishyvän valiokunta (Comité du salut public) vuonna 1793 anasti vallan Ranskassa, ja alkoi Maximilien Robespierren johdolla hirmuvallan aika. Hänkin ”halusi kaikille hyvää”, minkä tuloksena giljotiinin terän alle joutui lähes 20 000 ihmistä. Näin tuli osoitetuksi, että ”lyhin askel maailmassa on askel hyvästä pahaan” (tai – ollakseni sarkastinen – samaa tietä takaisin). ”Hyvät ihmiset” ovat juuri siksi vaarallisia, että he eivät tunnista itsessään olevaa pahuutta, ja siksi heistä usein tulee pahimpia kaikista.

Euroopan unionin sosiaali- ja arvoliberaali idea on kaunis, mutta tosiasiassa EU:sta on tullut USA ilman sähkötuolia – tai Neuvostoliitto ilman vankileirien saaristoa, aivan niin kuin The Guardian-lehden päätoimittaja arveli ajankohtaisessa kirjoituksessaan. EU muistuttaa myös kommunistista kapitalismia Kiinaa siinä, että Euroopan unionissakin poliittinen valta on keskitetty komissiolle ja taloudellinen valta suuryrityksille.

EU:n loivat toisesta maailmansodasta traumatisoituneet poliitikot, jotka säikähtelivät vähäisimpiäkin kansallismielisyyden varjoja ja halusivat estää Saksaa nousemasta liian vahvaksi kansantaloudeksi. Niinpä valtaa alettiin siirtää kansallisvaltioista Brysseliin ja Strasbourgiin. Nyt poliittisen vallan enin osa on siellä ja taloudellinen valta Euroopan keskuspankin pääkonttorissa Frankfurtissa.

Eurooppaa johtavat ituhipit

”Eihän tässä näin pitänyt käydä”, sanoi pitkän linjan ammattipoliitikko Väyrynen. EU:n totalitarisoituminen ei ole ihme, sillä monet johtavat EU-poliitikot ovat olleet kommunisteja tai sosialisteja. Esimerkiksi komission entinen puheenjohtaja José Manuel Barroso oli alun perin yksi maanalaisena toimivan maolaisryhmän ja Portugalin kommunistisen työväenpuolueen liidereistä. Heidän ihanteensa tulivat paljolti samoista lähteistä kuin Baaderin ja Meinhofin.

Kansallisten etujen edistäminen on torpattu EU:n internationalistisen idean vahvistamiseksi jo siinä, että komissioon on valittu jäsenvaltioista lähinnä sosialisteja, kommunisteja, porvareita ja vihreitä, jotka kannattavat integraation syventämistä, liittovaltiota, rahaunionia, maahanmuuttoa, rajavalvonnan vähentämistä, sensuuria, velkojen yhteisvastuullistamista, ilmastosopimuksiin hirttäytymistä, direktiivien lisäämistä, firmojen veropakolaisuutta ja yksilöiden talouden tarkkailua.

Tähän on päädytty, koska komissaareja ei Euroopan unionissa valita kansanvaaleilla, vaan heidät valitsee EU-maiden johtajatroikan yhdessä päättämä puheenjohtaja ”EU-maiden tekemien ehdotusten perusteella”. Jo tästä lähtökohdasta on demokratia kaukana.

EU:n kurja tila johtuu siitä, että ituhipit johtavat Eurooppaa. Terrorismin nykyinen kasvu onkin merkki politiikan rappeutumisesta. EU:n internationalistinen poliittinen järjestelmä ei nauti kansalaisten luottamusta. Siksi kaduilla kuhisee ja paukkuu, ja vaikutusta tehostaa pakolaistulvan myötä leviävä islam. On kuitenkin väärin puhua ”terroristisesta politiikasta” tai ”poliittisesta terrorista”, sillä väkivalta ei alun alkaen kuulu politiikan määritelmään.

EU natisee liitoksistaan, ja valtioliittoa pitää koossa lähinnä Venäjän-uhka. Jos Venäjä palaisi demokratiaan, vetäytyisi Ukrainan alueelta ja muuttaisi ulkopolitiikkansa suunnan vähemmän aggressiiviseksi, se poistaisi nippusiteet EU-valtioiden ympäriltä. Myönteistä EU:ssa on viime vuosina ollut se, että unionin kautta on voitu vastustaa Venäjän harjoittamaa totalitarismia, mutta loogisesti ajatellen pahan välttäminen ei vielä ole hyvää.

Jos Britannia eroaa EU:sta, tämä indikoi, miten vastaava äänestys voisi päättyä myös muissa EU-maissa. Britannia ei ole kärsinyt laajan EU-kritiikin tavanomaisimmista taustasyistä lainkaan. Maa ei esimerkiksi kuulu euroalueeseen eikä Schengenin sopimukseen, ja myös jäsenmaksuista Britannia on neuvotellut vapautuksen. Niinpä on oletettavaa, että näiden systeemiongelmien piiriin kuuluvissa maissa vastustus olisi paljon korkeampaa ja riittäisi eroamiseen selvästi.

Euroopan neljä tietä

Omasta mielestäni jäsenyys EU:ssa ei enää palvele Suomen kansallista etua. Esimerkiksi pakolaiskriisiin ei ole pystytty löytämään toimivaa ratkaisua EU:n tasolla, vaikka EU olisi ollut oikea väline asian ratkaisemiseksi ja islamilaisen terrorismin pysäyttämiseksi. Epäonnistuminen johtuu siitä, että suuressa valtioliitossa ei voida saavuttaa tarvittavaa yksimielisyyttä, ja siksi valtioiden on pitänyt alkaa valvoa rajojaan jälleen itse valtakuntien rajoja pilkkanaan pitävän Schengenin sopimuksen ohi.

Euroopan kansakunnilla on edessään neljä mahdollista tietä.

Nykyinen federalistinen tie (1) johtaa aina vain syvemmälle integraation sysimustaan syleilyyn ja liittovaltion pimeään ytimeen, jossa velat, varat ja verotus katsotaan yhteisiksi, valtioiden itsemääräämisoikeus nujerretaan, ja kansalaisten taloudelliset ja poliittiset vapaudet otetaan pois esimerkiksi käteisen rahan ja sananvapauden – noiden vapauden viimeisten tunnusmerkkien – kuolettamisella. Tuloksena on sisäisiä devalvaatioita, julkisen omaisuuden myyntejä kansainvälisille sijoittajille, työttömyyttä ja eriarvoistumista.

Toinen (2) tie on nationalismin tie, joka avautuu vastustamaan vasemmistohegemonisen totalitarismin luomista. Se puolestaan johtaa fasistiseen yhteiskuntakäytäntöön, jossa lisätään elämäntapatarkkailua ja kansalaisvapaudet riistetään kansallisten etujen puolustamiseksi.

Kolmas (3) tie on sosialismin tie, jolla valtioiden velkoja ja kansakunnilta velkojen panttina pois otettua varallisuutta aletaan lunastaa takaisin sosialismin keinoin. Tämä merkitsee pankkien sosialisoimista, liikepankeille luovutetun rahanluontijärjestelmän palauttamista keskuspankeille tai sitä, että EKP ostaa valtioiden velkakirjat pois rahoittajilta laskien liikkeelle suuren määrän rahaa. Tämä puolestaan merkitsee jättiläisinflaatiota ja tasaveroa kaikille. Finanssikuplan puhkaisemisesta seuraa hurjaa aineellista kurjuutta.

Neljäs (4) tie – ja samalla tie, jota itse haluaisin kuljettavan – on paluutie, jota kulkien Euroopassa tultaisiin hallitusti takaisin lähtökohtaan: itsenäisten kansallisvaltioiden järjestelmään. Tämä merkitsee valtioiden suvereniteetin, poliittisen itsemääräämisoikeuden ja itsenäisen rahapoliittisen vallan palauttamista, kansallisen lainsäädäntövallan vahvistamista ja eurojärjestelmästä irtautumista.

Filosofian ja hallitusvallan liitto kuuluu 1600-luvulle

Eduskunnan perustuslakivaliokunta päästi Jyrki Kataisen kuin koiran veräjästä todetessaan, ettei Himas-tapauksessa ollut pääministerin kannalta ”mitään laitonta”. Aina kun poliitikot levittävät kätensä todeten, ettei tässä tai tuossa asiassa ole ”mitään laitonta”, se yleensä tarkoittaa asian olevan vähintäänkin moraalitonta.

Valiokunta antoi päätöksen juhannusviikolla joko siksi, että kansalaiset juhannuksenakin pohtisivat Himasen tulevaisuudenhaaveita, tai siksi, että rahasotkut unohtuisivat kesälomakiireisiin.

Eräs tuttavani totesi, ettei Himasen ja Kataisen vispilänkaupassa mitään erikoista ole. Hallitusherrat ovat kautta aikojen tukeneet suosikkifilosofejaan ja filosofit ovat liehitelleet poliittista valtaa.

Pitääkin paikkaansa, että Descartes kutsuttiin opettamaan kuningatar Kristiinaa, Locke seikkaili Britannian hovissa, Hume toimi alivaltiosihteerinä ja Leibniz diplomaattina. Mutta he kuuluivatkin 1600- ja 1700-luvuille ja Himasen palvomaan renessanssiaikaan. Sen sijaan valistusfilosofiasta asti poliittinen valta ja tiede on erotettu toisistaan.

Tieteellisen ajattelun parhaita ominaisuuksia on juuri se, että tieteellisestä ja filosofisesta totuudesta eivät päätä aurinkokuninkaat. Tiede ja filosofia on erotettu myös uskonnoista ja kirkoista. Juuri tätä kautta tiede ja filosofia poikkeavat arkiajattelusta, tunnelmasivistyksestä ja mutu-päättelystä.

Politiikassa taas on valistuksen ajoista lähtien katsottu, ettei poliitikon tai virkamiehen asemasta seuraa toimivaltaa. Pääministerit, presidentit, ministerit ja muut tärkeät henkilöt, edes poliisit tai lääkärit, eivät saa toimia omavaltaisesti, käyttäen omaa asemaansa mielipidevaltansa toimeenpanemiseen.

Näin Jyrki Katainen on kuitenkin tehnyt virkamieskaaderinsa avustuksella tilatessaan Pekka Himaselta sinänsä naurettavan ja huippukalliin tulevaisuushankkeen. Ennusteille tyypillisesti se koostuu luonnollisestikin vain arvauksista tai oletuksista sekä haaveiden muokkaamisesta tarkoitushakuisiksi suosituksiksi. Ehkä kalliista juppihypetyksestä tulee EU:ta koossapitävä voima.

Pahinta Himas-sotkun käynnistämässä tiedepolitiikassa on se, että jatkossa valtioneuvosto varaa peräti 100 miljoonaa euroa ”hallitusta tukevaan tutkimukseen” ja 30 miljoonaa pikaostoksiin päälle! Röyhkeämpää vapaan tieteen ja filosofian pilkkaa en saata kuvitella.

Nietzsche sanoi aikoinaan, että vasta kun valtaapitäviä on ammuttu, he istuvat lujasti viroissaan (Epäjumalten hämärä, ajatelma 36). Kun vielä oikeuskansleri antaa vapauttavan päätöksensä, kyseinen politiikka on totalitaarisesti panssaroitu, puskuroitu ja legitimoitu.

Ihmeteltäväksi jää vain se, mihin itse tulevaisuusselvitystä tai rahasotkuja koskevaa selvitystä tarvitaan. Kaikkihan on jo selvää!