Nyt kaikki golfaamaan! Sukkuladiplomatialla rauhan poukamaan

Suomalainen poliitikko ei voi koskaan urheilla liikaa, ainakaan kilogrammoissa mitattuna.

Kekkosella oli tapana saunottaa ryssät ja hiihdättää kansalaiset.

Alexander Stubb on puolestaan kiertänyt maita kuin Bagdadin suutari. Ja pelannut golfia Donald Trumpin, hänen oligarkkiensa ja Washingtonin-haukkojensa kanssa.

Golf on kansanauto muttei kansan peli. Stubb aikonee vastata populismiin populismilla, vaikka golf luokin segregaatiota ja konfrontaatiota siinä missä kuuluminen Helsingfors Segelsällskapiin.

Joka tapauksessa Stubbilla on nyt ihan oikeasti tuhannen taalan paikka.

Sekavassa kansainvälisessä tilanteessa on oikein kaapata johtajuus ja näyttää taitonsa, jos niitä on.

Stubb on osoittanut oivallista johtajuutta (1) varoittaakseen Trumpia luottamasta Putiniin, (2) välittääkseen Euroopan maiden viestejä Valkoiseen taloon ja (3) toimiakseen Ukrainan puolesta.

Suomen kannalta vaarana on mielistelyyn taipuminen. Taipumusta mielistelyyn on, koska uutena NATO-maana me olemme paljon riippuvaisempia Yhdysvalloista kuin Yhdysvallat meistä (ei juuri ollenkaan).

Mielistellä sopii vain sen verran, että uskottavuus säilyy eikä mene pilkan puolelle.

Stubb on kyllä erittäin etevä kansainvälisissä yhteyksissä, ja hänellä on erinomaiset edellytykset kohota merkittäväksi liideriksi koko Euroopan mittakaavassa.

Esteitä sille ei ole, sillä muut ovat joko väistyviä tai osaamattomia. Suomelle välittäjän rooli myös sopii.

Toisaalta tasavallan presidentin ei kannata pyrkiä ylivallan presidentiksi, sillä etulinjaan heittäytyminen Ukrainan sodassa on epäviisasta Suomelle, joka jo muutoinkin on etulinjassa.

Onneksi Stubb ei ole enää Kokoomuksen jäsen (sikäli kuin hän on palauttanut jäsenkirjansa). Kokoomushan junaili hänet taannoin tylysti irti puheenjohtajuudesta ja katkaisi hänen poliittisen puolueuransa. Ei kelvannut työnantajaleirille, oli liian liberaali konservatiiveille ja liian konservatiivinen liberaaleille, liian fiksu kokoomuslaiseksi.

On mielenkiintoista nähdä, kuinka Stubbin sukkuladiplomatia onnistuu.

Tarvetta rauhan aikaansaamiseen on. Ei pidä ollenkaan paikkaansa se väittämä, että länsimaiden on tuettava Ukrainaa loputtomasti.

Kyseisen näkemyksen takana on olettamus, että ukrainalaiset haluavat ja jaksavat käydä loputonta sotaa. Näin ei ole. Tosiasiassa ukrainalaiset ovat täysin uupuneita sodan käymiseen mutta eivät voi sitä myöntää, koska se olisi tappion tunnustamista.

Ukrainan tilanne ei parane nykyisestä, vaikka länsimaat lähettäisivät apua tuhannen miljardin euron tai dollarin verran, sillä maalla ei ole ponnistusvoimaa sodan voittamiseksi ja vihollisen häätämiseksi. Se edellyttäisi lännen sotavoimien sekaantumista tilanteeseen. Juuri eskalaation välttäminen on ollut lännen kannalta sodan suurin onnistuminen.

Siksi tulitauolla, aselevolla ja rauhan aikaansaamisella on kiire. Siksi Stubb tekee oikein kiihdyttäessään tulitauon aikaansaamista ja asettamalla sille takarajoja. Olisi myös saatava Yhdysvallat lyömään raskaammalla talouslekalla, jos Kreml ei tulitaukoa hyväksy.

Tähän on turhautuneeksi väitetyllä Trumpilla sisäpoliittinen motiivi, sillä hänen on annettava näyttöä ulkopoliittisesta onnistumisesta Euroopassa, jotta voi keskittyä asioihin Yhdysvaltojen sisällä ja myös Kauko- ja Lähi-idässä.

Entä missä on aprillipäivän juttu?

Nykyisessä mediassa melkein jokainen juttu voi olla aprillipäivän pila.

Uutinen mahdollisista jäänmurtajatilauksista sopisi sellaiseksi, mutta se oli ennenaikainen, kuten ilo itsekin. Jäänmurtajia valmistaa Helsingin telakka, joka on kanadalaisessa omistuksessa, joten oikeasti Trump olisi tilaamassa murtajia Kanadasta, joka puolestaan on närkästynyt Trumpille eikä pian käy kauppaa eteläisen naapurinsa kanssa.

Minne murtajilla olisi tarkoitus matkustaa? Grönlantiinko, josta jäät sulavat muutenkin? Olen toki samaa mieltä siitä, että brittiläinen siirtokunta Kanada on yksi maailman turhimmista maista, ja hyödyllisimmillään se on vain jääkiekon vuoksi.

Ehkä kuulemme todesta otettavamman aprillijutun Donald Trumpin suusta.

Tosiasiassa epäilen aprillipäivän pilaksi Yleisradion toimittajan Ami Assulinin kirjoittamaa verkkojuttua, jossa haastateltiin Filippiineiltä, Sri Lankasta, Ukrainasta, Nigeriasta, Nepalista ja Venäjältä tulleita maahanmuuttajaperheitä ja valitettiin, että lapsensa laihtuvat, koska ei ole rahaa ruokaan.

Valetta jutussa on, että maahanmuuttajaperheen lapsi kärsisi Suomessa nälkää. Vastuu lapsen hyvinvoinnista kuuluu ensisijaisesti vanhemmille, ja varattomat vanhemmat ovat oikeutettuja toimeentulotukeen, joka kattaa kyllä avokätisesti pöydän maahanmuuttajille, itse asiassa huomattavasti paremmin kuin kantasuomalaisille, joiden toimeentulotuen saannin estää vähäinenkin varallisuus.

Toiseksi: jos lapsi on vaarassa, viranomaiset ovat velvollisia tekemään huostaanottopäätöksen, jolloin lapsi on turvassa.

Johtopäätökseni on, että kyseinen juttu antaa jälleen näyttöä Yleisradion valejournalismista, jota voidaan sanoa myös agenda- tai tendenssijournalismiksi. Härskiä on, ettei kyseinen puolueellisuus ole edes peiteltyä vaan julkeaa ja häpeämätöntä.

Paksuinta valetta on jutun väite, että tänne tulleita olisi petetty lupauksilla hyvästä elintasosta ja maailman onnellisimmasta maasta.

Jälleen kerran maahanmuuttajat esitetään uhreina ja suomalaiset syyllisinä. Niin sanottuja perjantaidokkareita tekevän ja 300 000 hermosauhua vetäneen toimittaja Ami Assulinin taustaan voi perehtyä täällä, täällä ja täällä.

Jonkin verran totuutta jutusta kuitenkin pilkistää esiin. Totta on rivien välistä paistava johtopäätös, että Suomeen ei kannata tulla. Työvoimapulaa täällä ei ole, eikä lisää väkeä tarvita.

Britannian long kiss goodnight – Fixit-valo vihreänä

Ison-Britannian pitkät jäähyväiset Euroopan unionista osoittavat EU-maille erään tärkeän asian. Kaikkien EU-maiden pitäisi laatia etukäteen valmiiksi selvät säännöt sekä euroalueesta että EU:sta eroamiselle ja neuvotella siltä varalta puitesopimus jokaista maata varten. On hullunkurista, että mikään maa on ylipäänsä liittynyt Euroopan unioniin tietämättä, millaiseen silmukkaan päänsä pistää.

Koskaan ei pitäisi tehdä kauppaa ilman, että tiedetään hintaa, mutta EU-jäsenyyden kanssa niin on tehty – jokaisessa maassa. Myös Suomelle valitetaan koituvan Ison-Britannian erosta kipeitä kustannuksia. Tätä se on kansainvälisyys, ystävyys ja yhteistyö. Kurjasta sopimuksesta ei näytä pääsevän eroon edes kansanäänestyksen kautta, kun paikallinen oppositio ja EU hiertävät kivenä kengässä. EU hiillostaa brittejä varoitukseksi muille EU-eroa suunnitteleville.

Brittiläinen oppositio todennäköisesti nujertuu konservatiivien viime viikolla saamaan selvään vaalivoittoon. Tällä tavoin Iso-Britannia päässee lopultakin toteuttamaan eronsa. Kansan tuki istuvalle pääministerille Boris Johnsonille oli reilu, ja näin toimii demokratia.

Mediassa paheksuttiin paljon Johnsonin toimeenpanemaa istuntotaukoa, jolla hän keskeytti parlamentin toiminnan alkusyksyllä. Ylen toimittaja moitti häntä ”populistisesta vedosta, joka olisi kuin Boris Johnsonin sankarin, Winston Churchillin, vastustajien toisen maailmansodan aikaisten vastustajien pelikirjasta”. Kun Johnson koettaa ajaa läpi kansan jo aiemmin äänestyksessä päättämän brexitin, kyse on todellisuudessa vain kansanvallan toteuttamisesta, kun taas päätöksen jarruttamisessa, filibusterissa ja muussa puliveivaamisessa on ollut kyse demokratian ylenkatsomisesta.

Britannian parlamentin toimikausi on viisi vuotta, mutta vaalit järjestetään usein myös tiheämmällä frekvenssillä. Esimerkiksi vuoden 2017 parlamenttivaalit olivat ennenaikaiset. Vaalien järjestäminen tällöin ja tuolloin on common law -oikeusjärjestelmässä mahdollista, sillä Britanniassa ei ole lainkaan kirjoitettua perustuslakia! Parlamentti voi helposti päättää myös perustuslakien alaan kuuluvista asioista.

Tässä näkyy Ison-Britannian pitkä luottamus kansanvallan perinteeseen. Sen yksi ilmentymä on nyt ero EU:sta, joka on puuttunut valtioiden ja kansakuntien sisäisiin asioihin ja komennellut maita etenkin maahanmuutto-, oikeus- ja väestöpoliittisissa asioissa. Konservatiivien ja Skotlannin kansallismielisten suuri vaalivoitto heijastelevat sitä, että juuri nämä puolueet ajavat kansanvallan ja valtiollisen itsemääräämisoikeuden asioita Euroopassa. Saattaa olla, että muutamat britit jopa katuvat hanttiin laittamista toisen maailmansodan aikana Hitlerille.

Konservatiivien viimeviikoinen vaalivoitto ja työväenpuolueen rökäletappio takaavat sen, että brexit etenee ja kansanäänestyksen tuloksesta halutaan pitää kiinni. Heinäsirkoilla ja vedenpaisumuksella uhkailu ei ole auttanut EU:ta estämään eroa, vaikka EU-maiden maiden neuvottelijat ovatkin koettaneet vaikeuttaa ja pitkittää sopimuksen tekoa varoitukseksi muille EU-eroa suunnitteleville maille. Britannialle ei tapahdu mitään huonoa vaan hyvää.

Britannian ero ei jää miksikään poikkeustapaukseksi. Arvelen, että tämä on vasta alkua. Tilanne näkyy esimerkiksi Puolassa, kun maa ei laittanut nimeään ”Suomen EU-puheenjohtajakauden päätavoitteeksi” mainittuun sopimukseen, jolla yritettiin sitouttaa EU-maat hiilineutraaliuteen vuoteen 2050 mennessä.

Itsenäisten maiden selkärankaa yritetään EU:ssa murtaa suunnittelemalla yhteispäätösmenettelystä luopumista. EU:ssa ei ole vieläkään ymmärretty, että kureliivit, joiden vaaditaan sopivan kaikille, eivät välttämättä sovi kaikille. Tämä yhteen muottiin valamisen vika näkyy ihan kaikessa, etenkin rahaunionissa, jolla on pakotettu taloudellisesti, tuotannollisesti, sivistyksellisesti, väestöllisesti ja luonnonoloiltaan erilaiset maat noudattamaan samaa rahapolitiikkaa.

Yhteinen ulkopolitiikkakaan ei sopisi kaikille, vaikka sitä on yritetty tekaisemalla EU:lle ”ulkoasiain ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja”, jossa virassa istui joulukuun alkuun asti eräs italialainen sanna marin. Itsenäisten valtioiden tunnusmerkki on oma ulkopolitiikka, joten myös yhteiseen ulkopolitiikkaan siirtyminen on federalismia ja valtiollisen suvereniteetin vähittäistä pois nakertamista pahimmillaan.

Ikävä sanoa, mutta Britannia joutui lähtemään Euroopan unionista ensisijaisesti sinne virtaavan liiallisen maahanmuuton vuoksi. Lontoo on yksi maailman pahimmin maahanmuutosta ja monikulttuuri-ideologiasta kärsineitä kaupunkeja.

On muistettava, että entinen pääministeri David Cameron vastusti Britannian eroamista EU:sta mutta järjesti silti asiasta kansanäänestyksen. Cameronin vastaehdotus brexitiä puolustaville oli eroaminen Euroopan ihmisoikeussopimuksesta. Syy: EIT on puuttunut liiaksi Euroopan maiden mahdollisuuksiin päättää itse perusoikeuksiin ja ihmisoikeuksiin liittyvistä säädöksistä ja käytänteistä.

EIT:n ratkaisuilla voidaan jyrätä paikallinen lainsäädäntö, ja valtaa siellä käyttävät myös Venäjän, Turkin, Azerbaidžanin ja eräiden muiden EU:hun kuulumattomien ihmisoikeuksien suurvaltojen tuomarit. EIT ei ole osa EU:n rakenteita, vaan se perustettiin valvomaan demokratian toteutumista Euroopan entisissä sosialistimaissa. Tämän tehtävänsä EIT on käytännössä hylännyt, ja nyt se polkee kansojen itsemääräämisoikeutta etenkin Itä-Euroopan entisissä sosialistimaissa, kuten Puolassa, joka on joutunut puolustamaan itseään ja vastustamaan sekä EU:ta että EIT:tä useissa kiista-asioissa.

Myös EU olisi voinut toimia pelkkänä vapaakauppaliittona, muttei nykyisen kaltaisena konglomeraattina, jota on ajettu liittovaltioksi. Vapaakauppa ja yhteinen markkina-alue eivät edellytä yhteistä valuuttaa eivätkä työvoiman tai muun väestön vapaata vellomista rajojen yli.

Ongelma nähdään väärin, jos kysymys asetetaan muodossa: miten eri maat voidaan pitää EU:n jäseninä? Tarkemmin ja paremmin fokusoitu kysymys olisi: miten EU:n pitää muuttua, jotta minkään maan ei tarvitsisi pyristellä siitä eroon? Halukkuutta saattaisi vähentää esimerkiksi luopuminen Schengenin sopimuksesta (jossa ei alun perin ollutkaan kuin viisi maata, hieman pohjoismaiden kesken vallinneen vapaan liikkuvuuden mukaan).

Britannia (yhdessä Skotlannin ja Pohjois-Irlannin kanssa) ei ollut EU:ssa mukavuusalueellaan. On hyvä huomata, että britit eivät astu tyhjän päälle, ja he näkevät koko EU:n aivan toisin kuin Manner-Euroopassa ajatellaan.

Isolla-Britannialla on perinteisesti ollut oma unioninsa: brittiläinen kansainyhteisö. Se on tavallaan pelkkä muodollisuus, mutta Yhdistyneiden kuningaskuntien kruunu on silti esimerkiksi Australian ja Kanadan valtionpää. Britit eivät koskaan siirtyneet edes oikeanpuoleiseen liikenteeseen. Hyvästä kansallisesta itsetunnosta tutut britit myös liittyivät Euroopan unioniin vasta vuonna 1973, vaikka liittymistä ei estänyt mikään YYA-sopimus.

Britannia ei myöskään katoa mediassa vaahdotun brexitin takia. Lontoo on edelleen tuossa noin 1800 kilometrin päässä Helsingistä, ja lentämään sinne pääsee jatkossa ihan niin kuin ennenkin, passintarkastuksen kautta. Britannia ei kuulunut koko EU-aikanaan myöskään Schengenin alueeseen.

Euroopan valtioiden itsenäistyminen etenee

Britannian pääministerin Theresa Mayn siirrettyä brexit-neuvottelutulosta koskevan parlamenttiäänestyksen hamaan tulevaisuuteen Suomen valtamedia uutisoi Ison-Britannian EU-erosta aivan kuin kyseessä olisi eroa koskeva periaatepäätös: että taaskin muka tapahtuu jotain aivan dramaattista.

Lykätessään parlamenttikäsittelyä May näköjään ymmärsi, että tuloksen selvä hylkääminen olisi johtanut ongelmiin tai hallituskriisiin. Toimittajat varmaan toivoivat pääministerin vaihtamista, hallituksen kaatumista, uusia vaaleja ja uutta kansanäänestystä.

Sopimuksettoman tilan kääntäminen mutatis mutandis sovinnoksi on sekä Britannian että EU:n etu, sillä kansan jatkuva äänestyttäminen veisi pohjan politiikan uskottavuudelta. Heinäsirkoilla ja vedenpaisumuksella uhkaileminen on turhaa tilanteessa, jossa myös eropäätöksen periaatteellisten vastustajien kannattaa sopia kaupan, lentoliikenteen, turismin ja työn sekä opiskelun jatkumisesta, kun ero astuu voimaan 29. maaliskuuta 2019.

Tällä tavoin eroa ei juuri huomaa. Vai voitteko väittää, että Norjan kanssa on jotenkin vaikeaa, kun maa ei ole EU:n jäsen?

Samalla kun Ison-Britannian itsenäistyminen etenee, on federalismi edennyt finaaliinsa myös Ranskassa, jossa Emmanuel Macronin regime kamppailee kuolinkouristuksissaan. Neljä viikkoa jatkuneet mellakat laukaisi keskiluokan näkökulmasta hyvin konkreettinen toimenpide: polttoaineveron korotus.

Asumistuen leikkausten, eläkkeiden pienentämisen ja verojen yleisen korottelun kanssa ne ohjasivat alempaan keskiluokkaan kuuluvia (eli niin sanottuja työläisiä) vetämään päälleen kellertävät turvaliivit ja lähtemään kaduille keskustelemaan. Tästä puhe keltaliiveistä (gilets jaunes). Kuka sanoikaan, että mellakat ovat vaiettujen puhetta?

Valtamediassa on esitetty epäilyjä, että ne toista sataa tuhatta mellakoitsijaa, jotka ovat rähinöineet ympäri Ranskaa, olisivat Venäjän innostamia agentteja. Oletus johtunee huomiosta, että keltapaitojen Twitter-kannanottoja on jaeltu aktiivisesti venäläisillä tileillä.

Euroopan ongelmat ovat ehkä Venäjän valtapoliittisten etujen mukaisia, mutta ne kiinnostavat myös muista syistä. Venäläisessä sosiaalisessa mediassa länsimaiset poliitikot esiintyvät luultavasti vain siksi, että Länsi-Euroopan sosiaalisessa mediassa heidän viestejään sensuroidaan ja valtamediassa viestit tukahdutetaan ja esiintymiset kielletään.

Ranskan sisäpoliittisten ongelmien syvenemiseen ei tarvita Venäjän toimia. Macronin hallinto on saanut ongelmansa aikaan ihan itse. Suomalaisen iltapäivälehdistön tapa nähdä asia niin, että Macronilta odotetaan nyt ”tehokkaita toimia” (Ilta-Sanomat 10.12.2018), on surkuhupaisa. Itse en odottaisi häneltä yhtään mitään. Nykytila on nimenomaan hänen tehokkaiden toimiensa syytä.

Kirjoitin jo Macronin tultua valituksi presidentinvirkaan, että pankkiirin ja pörssikeinottelijan valinnasta poliittiseen tehtävään ei hyvää seuraa. Päätin analyysini vähemmän mairittelevaan ennusteeseen, jonka mukaan ”tulos merkitsi tappiota Ranskan kansalle. Viiden vuoden kuluttua Ranskan valtio ja Euroopan unioni ovat niin kurjassa tilassa, ettei länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän pelastamiseksi voida todennäköisesti tehdä enää mitään muuta kuin turvautua avoimeen väkivaltaan.”

Juuri niin on käynyt. Ainoa hyvä puoli, joka Macronin toiminnasta voidaan osoittaa, on kansalaisten protesteina ilmenevä järkiinsä tuleminen. Ranskan kansa on nimittäin oivaltamassa, että kantaväestön selkänahkaan kohdistuva kuppaus on maahanmuuttokulujen syytä ja seuraus dynamiittityhmästä avoimesta rajapolitiikasta. Kun Iso-Britannia nyt asettelee passi- ja viisumikäytäntöään kohdalleen, on tarkoitus tehdä tiukkaa maahantulopolitiikkaa.

Kun viimeksi käsittelin Macronin Eurooppa-poliittisia näkemyksiä elokuussa, pidin hänen jakoaan ”reaktorin ytimeen” ja Euroopan ”visiokehiin” EU:n jakamisena Itä-Roomaan ja Länsi-Roomaan. Realistinen vaihtoehto on totaalinen hajoaminen, sillä korttitalot eivät koskaan lakoa puoliksi.

Mikäli Espanjan talous kellahtaa ja pitkään horjunut Italia kaatuu IMF:n syliin, ei Euroopan unionista jää jäljelle kuin savuavat rauniot. Euroopan oliiviöljymaat Kreikka ja Portugali ovat olleet jo kauan kaikkien pelastusrenkaiden tavoittamattomissa, ja Itä-Euroopan maat ovat kypsiä lähtemään, sillä niille riittää Nato. Saksan Merkel on rampa ankka, eikä kunnon johtajaa ole näköpiirissä.

Hajaannus on harmillista sikäli, että pelkkänä vapaakauppaliittona unioni voisi toimia, mutta ei väestöjen vapaaseen liikkuvuuteen eikä yhteiseen rahaan perustuvana valtioliittona.

Ensi kesän europarlamenttivaaleista tulee kuumottavat, sillä niissä EU kokee U-käännöksen. Uskon vaikutuksen säteilevän Suomeen niin, että ainoa liittovaltiopolitiikkaa aidosti vastustava vaihtoehto, eli Perussuomalaiset, voi saada yleistä EU-kriittisyyttä vastaavan kannatuksen, joka saattaa yltää 30 prosentin tasolle.

Hyvää suunnanmuutoksessa on, että itävaltalais-japanilaisen kreivin ja vapaamuurarin Richard Coudenhove-Kalergin märkä uni väestöjen etniseen sekoittamiseen ja rajattomaan Eurooppaan perustuvasta liittovaltiosta siirretään silloin lopullisesti historiaan.

Suomen Nato-juna meni jo

Todetessaan pari päivää sitten, että Suomen Nato-kanta pitäisi ratkaista kansanäänestyksessä, Sauli Niinistö johti toisella kädellään ulkopolitiikkaa ja pyöritti toisella vaalikampanjaa. Kun Helsingin Sanomat julkaisi samaan aikaan gallup-kyselyn, jossa 59 % kansalaisista tyrmäsi Nato-jäsenyyden vain 22 %:n kannattaessa, voidaan päätellä, että Niinistön todennäköisellä jatkokaudella sotaa ei syty ainakaan Nato-hakemuksen tekemisestä.

Presidentin kannanotto oli joka tapauksessa ainoa hänelle itselleen mahdollinen, sillä toista kautta tavoitteleva Niinistö tietää, että kansanäänestyksen sivuttaminen ylenkatsoisi pahoin demokratiaa, mikä ei ole ennen vaaleja viisasta.

Toisaalta Niinistö ei halunne ulkopoliittista konfliktia itse aiheesta, eli Natoon liittymisestä, ja siksi hän tietoisesti ja tarkoituksellisesti lukkii oman kantansa kansalaismielipiteen taakse. Koska kansasta suurin osa vastustaa Natoon liittymistä, presidentti antoi tätä kautta rauhoittavan, lepyyttävän ja jopa liennyttävän viestin myös Moskovaan.

Suomen liittyminen Natoon sopii koulukirjaesimerkiksi siitä, mitä merkitsee käsite ’jahkailu’. Kyseessä on ikuisuusaihe, jonka kanssa lohta on loimutettu vuosikymmenet ilman tuloksia. ”Natoon liittymisestä” on tullut modus operandi, jossa olennaista ei ole enää sisältö vaan se, mitä Naton lähentymisellä tai siitä etääntymisellä halutaan viestittää ulko- ja turvallisuuspoliittisissa keskusteluissa.

Tätä kautta asian substanssi – hakeutuako Natoon vai ei – on kadonnut kauas tapahtumahoristontin taakse, mustille aukoille ominaiseen singulariteettiin, josta mikään valo ei tule ulos.

Natoon liittyminen ei ole ollut pitkään aikaan myöskään kaksiarvoinen tilanne, jonka mukaan Suomi joko haluaa Natoon tai ei siihen hakeudu. Lisäksi Nato, josta puhutaan, muuttuu koko ajan salamanterin tavoin.

Me olemme siis de facto sillä harmaalla vyöhykkeellä, jolle ajautumisen suurlähettiläs Hannu Himanen olisi halunnut uuden kirjansa Länttä vai itää – Suomi ja geopolitiikan paluu (Docendo 2017) mukaan välttää – tosin omasta mielestäni jälkiviisaasti, sillä EU-integraation perässä edenneen länsiliittoutumisen ote on lipsunut jo pitkään ja lipsuu koko ajan ”geopoliittisten muutosten” vuoksi.

Timo Vihavainen on varmaankin oikeassa arviossaan, että geopolitiikan käsitteen pullauttivat nykyiseen diskurssiin ”venäläiset friikit”, jotka ”kaivoivat sen naftaliinista” muistuttamaan valtioiden etujen valvonnasta ja reaalipolitiikasta. Itse sanoisin, että käsitteen lanseerasivat venäläiset strategit muistuttamaan maan valtapolitiikasta.

Olen toki myös itse kannattanut Natoon liittymistä aikana, jolloin se oli mahdollista ilman suuria ja haitallisia seurauksia. Nato-junan jätettyä ja oven mentyä käytännössä kiinni on koko Natoon hakeutumisen ajatusmalli vanhentunut. Omasta mielestäni olisi luonnollisesti parempi, että olisimme Natossa jäseninä, mutta Ukrainan vuoden 2014 tapahtumien jälkeen on tällä maailmankolkalla tyydyttävä elämään siinä ”toiseksi parhaassa mahdollisessa maailmassa”.

Myös Nato-jäsenyyden autuuttavuus an sich on kyseenalaistunut kovasti. On huomattava, että Suomi on luonut puolustusasioissa täysin oman linjansa, minkä vuoksi meille on hahmottunut poikkeusasema niin EU:ssa kuin laajemminkin.

Tilanteessa, jossa Nato-maiden yksimielisyys rakoilee, voisi olla epäviisasta tukeutua organisaatioon, johon kuuluvien maiden toimintavalmiudesta ja osallistumishalukkuudesta ei ole täyttä varmuutta. Mitä suuremmiksi organisaatiot kasvavat, sitä toimintakyvyttömämmiksi ne tulevat. Turhaan ei sanota, että ainoa maa, joka kykenisi ja voisi antaa apujaan Suomelle kriisitilanteessa, on Yhdysvallat. Toisaalta Yhdysvaltain läsnäolo Suomen kamaralla voisi myös luoda kriisejä.

Nato-keskustelun jahkaileva luonne on johtunut koko ajan siitä, että on järjen vastaista tavoitella turvallisuutta tavalla, joka voisi sen vaarantaa. Ja toiseksi kumpaankin vaihtoehtoon liittyy yhtä merkittävästi kielteisiä kuin myönteisiäkin puolia. Nykytilanteessa uhkia on yksi suuri, mutta Nato-jäsenyys toisi pintaan monta pientä. Logiikka puolestaan sanoo, että tällaisessa tilanteessa johdonmukaisinta on välttää muutoksia, jotka tuottavat riskejä. Ja siksi olemme tilanteessa, jossa olemme.

Toisaalta se ei ole huono. Olisi silkkaa lapsellisuutta kuvitella, ettei Nato-maiden joukossa olisi valtioita, jotka tavoittelevat ahneesti omia etujaan tai jotka toimisivat pyyteettömästi, ilman Suomelle langetettavaa laskua. Monet Kaakkois-Euroopan Nato-maat saattavat jopa toivoa Suomen ja Venäjän suhteiden heikkenemistä Natoon liittymisen myötä, jotta Venäjä joutuisi siirtämään voimia lounaisrajoiltaan pohjoisemmaksi.

Toiseksi, monet Nato-maat, kuten Espanja ja Kreikka voisivat estää Suomen liittymisen Natoon kostoksi Suomen penseydestä tukea niitä velkatakuilla ja luotoilla. Jäsenyyden voisi estää yksikin maa, kuten Turkki, sillä uudet jäsenmaat pitää hyväksyä jokaisen vanhan jäsenvaltion parlamentissa. Näin ollen Nato-jäsenyyden esteet eivät ole kansakuntamme sisäisiä, jos ovat koskaan olleetkaan.

Venäjällä puolestaan saatetaan toivoa, että Suomi hakeutuisi Natoon, jotta itäinen imperiumi saisi aiheen syyttää suomalaisia provokaatiosta, tietyin seurauksin. Miksi hankkiutua riitaan tai sotaan Venäjän kanssa Yhdysvaltain tai muiden maiden etujen takia ja siksi, että USA voisi sen jälkeen auttaa meitä kahdeksan tuhannen kilometrin takaa? Tilanne on samanlainen, kuin sinulta kysyttäisiin, mitä aiot tehdä sen jälkeen, kun sinua on ammuttu päähän.

Suomen strateginen puolustus ei kiteydy kysymykseen, kuulummeko Natoon vai emme, vaan siihen, millä tavoin tehokkaimmin hoidamme asiat niin, ettei maamme joudu konfliktien osapuoleksi ja meillä pysyy samanaikaisesti mahdollisimman suuri toimintavara joka suuntaan.

Tämä tarkoittaa, että Suomen ei ole enää järkevää pyrkiä kytkeytymään Natoon, joka koostuu poliittisesti hyvin suureen eripuraan ajautuneiden Euroopan valtioiden ja Pohjois-Amerikan konglomeraatista. Käsittääkseni luen nykytilannetta oikein, kun katson, että nykyisin viisainta on pyrkiä rakentamaan toimintakykyistä puolustusta esimerkiksi brittijohteisen JEF:n (Joint Expeditionary Force) varaan tai suoraan Yhdysvaltojen kanssa.

Lännessä asia ilmeisesti ymmärretään, ainakin päätellen Suomessa vierailulla käyneen Yhdysvaltain puolustusministerin lausunnosta ja pohjoismaiden sekä Baltian maiden puolustusministereiden kokoustuloksesta, jolla sovittiin ilmavalvonnan tietojenvaihdosta maiden kesken.

Suomelle ajan myötä langennut rooli pysytellä Naton ulkopuolella voi olla loppujen lopuksi maallemme onneksi, sillä se on ohjannut keräilemään etuja poimintamenetelmällä koko ulko- ja turvallisuuspoliittisesta ympäristöstämme ja välttämään heittäytymistä maailmanluokan ristiriitojen pieksettäväksi. Suuriin organisaatioihin kun pätee sanonta ”mitä useampi kokki, sitä sekavampi soppa”.

Separatistiset maitoparrat vispaavat valtiot – kuorivat kermat EU:lle

Lokakuu on vallankumousten kuukausi. Tässä kirjoituksessa arvostelen muutamien kansanryhmien ja poliittisten kuppikuntien halua irtautua kansallisvaltioista ja yritystä perustaa ”maakuntahallintoja”. Nyt ei tosin ole kyse Suomen kurjasta sote-uudistuksesta eikä siihen sisältyvästä maakuntahallinnosta, joka jo käsitteenäkin tuoksahtaa lietelannan raikkaalta kepu-retoriikalta, etäännyttää päätöksentekoa kuntalaisista ja merkitsee turhan hallintohimmelin perustamista aiemmin lakkautetun väliportaanhallinnon, eli lääninhallinnon, tilalle.

Tässä kirjoituksessa paheksun tapaa, jolla tiettyjen maiden kansallismieliset poliittiset ryhmittymät ovat tavoitelleet itsenäisyyttä ja pyrkineet irti olemassa olevista kansallisvaltioista hajottaen historiallisen kehityksen tuloksena aikaansaatuja valtioluomuksia. Kansallisvaltio on hegeliläis-snellmanilainen Järjen instrumentti, jonka kautta luotiin hyvinvointivaltiot ja edistettiin tasa-arvoa, konsensusta ja yhteiskuntarauhaa.

Yhteisen kielen ja etnisesti yhtenäisen kansakunnan lähtökohdille perustettujen kansallisvaltioiden joukkoon mahtuu tietysti myös poikkeuksia, joissa rajat eivät piirry etnisten tai kielellisten kosketuspintojen mukaan, tai raja-alueet ovat muutoin diffuuseja. Tällöin esiintyy yleensä ongelmia.

Flander, Quebec ja Skotlanti

Esimerkiksi Belgiaa voidaan pitää keinotekoisena valtioluomuksena, joka koostuu Flanderin ja Vallonian maakunnista ja Brysselin kaupungista. Pohjoisen Flanderin itsenäistymistä ajoi aikoinaan Vlaams Blok -puolue, kunnes se kiellettiin näennäisesti ”rasistisena”. Kieltämisen syy ei liittynyt ensisijaisesti mihinkään rotuajatteluun saati rotusortoon (eli rasismiin) vaan siihen, että puoluetta pidettiin separatistisena ja siten vaarana valtion olemassaololle. Tapaus osoitti, miten laveasti rasismikorttia voidaan käyttää poliittisena argumenttina. Nykyisin puolueen asioita ajaa Vlaams Belang -puolue.

Separatismia on esiintynyt myös provinsseista ja territorioista koostuvassa Kanadan liittovaltiossa, jossa ranskankieliset quebeciläiset ovat rimpuilleet irti Britannian kruunun hallitsemasta Kansainyhteisön jäsenvaltiosta. Itsenäistymisestä on järjestetty jo kaksi kansanäänestystä, mutta ne ovat päättyneet eroa vastustavien voittoon, tosin melko niukalla enemmistöllä.

Tuoreessa muistissa on Skotlannin vuonna 2014 järjestämä kansanäänestys, jossa punnittiin Yhdistyneen kuningaskunnan tulevaisuutta ja tilaa. Skottiseparatistien yhtenä motiivina olivat Britannian kieroon kasvaneet EU-suhteet, joita Britannian ero EU:sta oikaisi. Mullistus olisi todennäköisesti ollut suurempi, jos halki olisi mennyt Yhdistynyt kuningaskunta.

Katalonia, katatonia

Viimeisimmän näytön separatismihankkeesta tarjoaa katalonialaisten jo pitkään kytenyt toive irtautua Espanjasta. Talouskriisin keskellä matelevassa maassa protestien nouseminen on ymmärrettävää; tosin mitään parannusta omilleen heittäytyminen ei Katalonian maakunnalle toisi.

Katalonian aluehallinnon järjestettyä toista viikkoa sitten kansanäänestyksen maakunnan itsenäistymisestä oli loogista ja ymmärrettävää, että Euroopan monet kansallismielisenä pidetyt tahot liputtivat Katalonian itsenäistymisen puolesta. Esimerkiksi Jussi Halla-aho kiitteli separatistien pyrkimyksiä Facebook-päivityksissään ja arvosteli Espanjan hallinnon pyrkimyksiä estää Katalonian itsenäistyminen. Halla-aholta on totuttu kuulemaan punnittuja kannanottoja monissa muissa asioissa, mutta reaktio katalaaniseparatistien puolesta oli nähdäkseni hätäinen.

Monessa Euroopan maassa, kuten Suomessa, separatistien pyrkimykset rinnastetaan oman kansakunnan itsenäistymiseen. Katalonian tapausta ei voida kuitenkaan verrata Suomen itsenäistymiseen. Suhteemme venäläisiin ja Venäjään on kokonaan toisenlainen kuin katalonialaisten suhde Espanjaan, joten on varottava projisoimasta omia kollektiiviseen historiaamme liittyviä idiosynkrasioita toisen maan tilanteeseen.

On tullut selväksi, että Katalonian aluehallinnon tapa järjestää itsenäistymisestä kansanäänestys oli Espanjan vuonna 1978 hyväksytyn perustuslain vastainen, ja se vietiin läpi alueparlamentissa muotosääntöjä rikkoen. Asiaa ei pidä kuitenkaan ratkoa ensisijaisesti lain kirjaimen valossa.

Myös Espanjan hallituksen yritykset tukahduttaa vallankumousromantikkojen haaveet väkivallalla ovat olleet poliittisesti epäviisaita. Media puolestaan on antanut asioista vääristelevän kuvan pitäessään katalonialaisia sorrettuna kansanryhmänä, jota Espanjan valtio on alistanut vuosisatojen ajan. Mitä sitten pitäisi tehdä? – Olisi syytä muistaa Katalonian ja koko Espanjan historia ja tulkita tilannetta kansallisvaltioiden EU-suhteiden valossa.

Separatismi ei edistä maahanmuuton torjumista

Nykyisen muotoinen Espanja syntyi vuonna 1469, kun Aragonian ja Kastilian kuningaskunnat virallisesti yhdistyivät. Espanja koostuu maakunnista, joilla ei ole sellaista etnonationalistista identiteettiä, jonka vuoksi niiden asukkaat poikkeaisivat paljon toisistaan. Katalonialaisilla on toki oma kieli, mutta itsenäisyyden vaatiminen pelkältä kulttuuriselta pohjalta ei riitä separatismin oikeuttajaksi, sillä kyseessä on vain pieni erottava osoittaja, kun taas viivan alle jää monta suurta yhteistä nimittäjää.

Katalonian itsenäisyyshanke on kuin ruotsinkieliset ahvenanmaalaiset tai omaa murrettaan mongertelevat savolaiset vaatisivat itsenäisyyttä muusta Suomesta vedoten ”omaan kieleen”, joka heillä molemmilla toki on. Sen sijaan mitään parannusta heidän asemaansa sen enempää kuin Suomen valtionkaan tilaan ei toisi se, mikäli valtio hajoaisi kappaleiksi ja maakunnat jäisivät omilleen taloudellisesti ja turvallisuuspoliittisesti.

Espanjassa Katalonian itsenäistymispyrkimysten motiivi ei ole ensisijaisesti julkisuudessa kerrottu, eli kielellinen ja kulttuurinen, vaan taloudellinen, sillä maakunta pärjää Espanjan muita alueita paremmin. Tärkeän syyn itsenäistymispyrkimyksiin muodostaa Gibraltarin yli Espanjan eteläisiin osiin tunkeutuva maahanmuutto, jota katalonialaiset vastustavat voimakkaasti.

Mikäli maakunta heittäytyisi oman onnensa nojaan, se pirstoisi nykyisen Espanjan valtion ja vähentäisi sekä katalaanien että muiden nyky-Espanjan kansalaisten vaikutusvaltaa Euroopan unionissa. Asiasta hyötyisivät vain Espanjan itsenäisyyden ja espanjalaisten itsemääräämisoikeuden todelliset viholliset, eli maahanmuuttoa lietsovat eurokraatit.

On myös muistettava, että Katalonian itsenäisyyttä ajaa tiukimmin vasemmisto, sosialistit, kommunistit ja anarkosyndikalistit, jotka haluavat maan liittyvän Euroopan unioniin. Heidän rinnallaan itsenäistymistä ajaa äärioikeisto, jonka allianssia vasemmiston kanssa ei perustele muu kuin jaettu katkeruus. Mihinkään parannuksiin maahanmuuton torjumiseksi Katalonian itsenäistyminen ei kuitenkaan johtaisi, mutta se synnyttäisi Eurooppaan uuden mitättömän paikallisvaltion, jonka asukkaat ovat entistä pahemmin riippuvaisia Euroopan unionista.

Separatismin syy on maahanmuutto

Sepratismia esiintyy nykyisin myös Saksan Baijerissa, joka on uhannut syyttää Angela Merkeliä tuhoisan maahanmuuttopolitiikan harjoittamisesta, joten katseet on kohdistettava separatismihankkeiden todellisiin syihin.

Ongelmien ytimen muodostaa maahanmuutto, joka on johtanut kantaväestöt puolustamaan oikeuksiaan paikallistasolla heinähangoin ja talikoin. Euroopan kansallisvaltioiden pirstoutuminen keskenään riitelevien maakuntien, kaupunkivaltioiden ja ruhtinaskuntien tilkkutäkiksi on torjuttava, sillä oikeudenmukainen hyvinvointiyhteiskunta on mahdollinen vain sellaisen vahvan kansallisvaltion sisällä, joka noudattelee kansakuntien yhteisiä etnonationalistisia nimittäjiä.

Valtioiden hajoaminen on Euroopan unionin harjoittaman leväperäisen maahanmuuttopolitiikan eräs seuraus. Niinpä se on estettävä, samoin kuin sen perimmäinen syy, eli väestöjen vaellus, kansakuntien bastardisointi ja holtiton siirtolaisuus.

Separatismiliikkeet on ammuttava alas, mutta se ei saa tapahtua tukahduttamalla kansanliikkeitä ja mielipiteitä, vaan pureutumalla protestien syihin. Euroopan unionin on lakattava puuttumasta valtioiden sisäisiin asioihin nykyisen kaltaisella tavalla, jolla se on halkaissut kansakunnat kahtia monessa Euroopan unionin maassa.

Kansakuntien keskelle revenneet railot eivät ole olleet vain kieli- tai kulttuuripoliittisia vaan myös talous-, työvoima- ja väestöpoliittisia. Euroopan unionin jäsenvaltioiden kantaväestöt ovat jakautuneet kahtia: maahanmuuttoa tukeviin ja vastustaviin. Toisaalta kantaväestöt ovat repeytyneet korkeasti palkattuihin asiantuntijoihin, byrokraatteihin ja omistavaan luokkaan sekä heikosti palkattuihin suorittaviin työntekijöihin, jotka joutuvat kilpailemaan kehitysmaiden halpatyöntekijöiden kanssa. EU:n vauhdittama globalisaatio ei ole ollut Euroopan kansakunnille onneksi.

Kansallisvaltioita ei pidä hajottaa vaan vahvistaa

Poliittisin keinoin olisi estettävä Euroopan kansallisvaltioiden hajoaminen takaisin keskenään kiisteleviin säätyihin ja yhteiskuntaluokkiin, jotka valtioiden itsenäistyminen tai liittoutuminen kansallisvaltioiksi aikoinaan yhdisti. Maahanmuuttoa vastaan on kamppailtava yhtenä kansallisvaltiona, jolloin vaikutusvalta on suurempi ja onnistumisen todennäköisyys parempi.

Myös Suomessa havaittava kansalaisten jakautuminen on tulos Euroopan unionin harjoittamasta komentelusta ja paimennuksesta, ja siksi todellinen itsenäisyys voi toteutua vain nykyisten kansallisvaltioiden itsenäistymisenä EU:sta.

Mikäli niin pitkälle ei haluta edetä, on Euroopan unionin tasolla sovittava tavoista, joilla EU peräytyy liittovaltiopyrkimyksestä, rahaunionista, väestöjen liikkuvuuden edistämisestä ja siitä yleisestä valheellisuudesta, jonka turvin myös sananvapaus ja kansalaisten poliittiset oikeudet on vedetty huurteeseen ”ihmisoikeuksien” irvikuvaa edustavalla sensurointi- ja tukahduttamisretoriikalla.

Mikäli EU ei korjaa kurssiaan federalistiselta tieltä ja palaa takaisin pelkistetyksi vapaakauppaliitoksi, sillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin halkoa jäsenmaitaan kahtia tai ottaa vastaan nykyisten jäsenvaltioiden eroanomuksia ja hajota itse takaisin kansallisvaltioiden etnopluralistiseksi Euroopaksi, jossa etnonationalistinen diversiteetti on mahdollista säilyttää.

Näyttöä suuntauksesta antaa Puolan presidentti Andrzej Duda, jonka mukaan EU hajoaa, jos se pakottaa jäsenmaat vastaanottamaan kehitysmaiden asukkaita. Tuoreimpien uutisten mukaan Kataloniassa on astuttu kansallisvaltioita hajottavaan miinaan ja ollaan edelleen separatistisella tiellä.

Vilpittömät onnitteluni islamia edistäville monikultturisteille

Euroopassa lasketaan jälleen kuolonuhreja. Tällä kertaa onnenpyörän osoitin pysähtyi Manchesteriin, jossa muuan libyalaistaustainen jihadisti tappoi ainakin 19 ihmistä ja haavoitti noin 50:ttä terroristijärjestö ISIS:in iskussa. Sormet ja varpaat eivät oikein tahdo riittää laskemiseen; kuolonuhrien määrä kun nousi vielä aamupäivällä 22:een.

Onnittelen vilpittömästi Euroopan johtavia poliitikkoja tuloksellisesta toiminnasta. Harvoin ketkään poliitikot ovat onnistuneet näin perusteellisesti tavoitteissaan, eli monikulttuurisen yhteiskunnan luomisessa.

Huomautan tosin, että minä en kiitä heitä monikulttuurisen painajaisen luomisesta Eurooppaan. Minä vain onnittelen heitä onnistumisessa omien tavoitteidensa saavuttamisessa, ja sehän tässä on se ykkösasia.

Islamin kanssa terrorismilla ei tietenkään myönnetä olevan mitään tekemistä, vaikka lähes sata prosenttia viime vuosina tehdyistä terroriteoista ovat muslimien tekosia. Hiusten halkojat hifistelevät korrelaation ja kausaation erolla ja väittävät, että muslimien ja terrori-iskujen yhtäaikainen lisääntyminen osoittaa vain samanaikaista esiintymistä mutta ei todista iskujen johtuvan islamista.

Näin he pyrkivät peittämään sen, että yhteiskunnallisten ilmiöiden kyseessä ollessa on syyn ja seurauksen välistä kausaalisuhdetta yleensäkin hyvin vaikea osoittaa (Humen pohtima ongelma), ja juuri siksi sen osoittamiseen hyväksytään tilastollinen yhteisesiintyminen. Se riittää, kun otos on suuri, näyttö runsas ja pöytä muilta selitystekijöiltä puhdas (Suppesin todennäköisyysratkaisu), joten älköön kukaan tieteenfilosofiaa ymmärtämätön mäkättäkö mitään.

Onnittelen siis Angela Merkeliä, François Hollandea, Emmanuel Macronia, Stefan Löfveniä, James Cameronia, Jean-Claude Junckeria sekä kotimaisia kansanvihollisia Alexander Stubbia, Petteri Orpoa, Eva Biaudeta ja monia muita puolimielisiä, jotka ovat pitäneet rajoja apposen auki muslimien pyhän sodan levittämiseksi Lähi-idästä Euroopan kaduille.

Harvoin kukaan saavuttaa ihanteitaan noin hienosti ja totaalisesti. Minä ja Jussi Halla-aho, jotka jankutimme blogeissamme jo 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälistä asti, mihin kaikkeen muslimien invaasio johtaa, olemme selvästi hävinneet. Tunnustan.

Voittajat eivät myöskään aio antaa periksi lopullisten tavoitteidensa saavuttamiseksi ja Euroopan kansojen ihmisarvon kukistamiseksi. Uhrien läheisten kannanotot ”me emme pelkää” ja ”meitä ei voi voittaa”, ovat muodostuneet säälittäviksi kliseiksi, joita Yleisradio toisti jälleen uutisjutussaan. Raportin mukaan kaikki vain nöyrästi ”hiljentyivät” ja ”puhaltavat nyt yhteen hiileen”, ikään kuin kukaan ei olisi ollut oikeasti hiilenä hyökkäyksen vuoksi.

Ylen aamu-TV:ssä toimittajat kiittelivät terrori-iskua siitä, että ”yhteisöllisyys kasvaa iskujen myötä” ja että tekijä oli vain ”tavallinen” (sic!) Manchester Unitedia kannattava muslimi. Yleisradion haastatteleman paikallisen asukkaan mukaan ”tämä päivä tullaan muistamaan yhtenä ylpeimmistä hetkistä kaupungin historiassa”. Ihmisen pitää olla sekaisin kuin seinäkello sanoakseen jotain noin ajattelematonta, tai sitten hän vain on suvaitsevaisen median manipuloima.

Ilta-Sanomat puolestaan kaunisteli asiaa nostamalla otsikoihin terrori-iskuun liittyvät ”huijausviestit”, ikään kuin tapahtuman päämerkitys olisi ollut terrori-iskua koskevan informaation epäluotettavuus. Kurjilla tosiasioilla on ilmeisesti taipumus sotkea median hyvää tarinaa monikulttuurisesta yhteiskunnasta.

Sairasta on, että EU koettaa leimata länsimaisten ihmisten yritykset puolustaa kotimaitaan ”vihapuheeksi”, jota se pyrkii kitkemään nettilangoilta Googlea, Facebookia, Twitteriä ja YouTubea ripittämällä. No, tällaisten palvelujen elinkaari onkin noin seitsemän vuotta, joten joutavathan nuo mennä. Monopolifirmojen kaatuessa tulee toimintatilaisuuksia uusille. Konkurssi on joka tapauksessa edessä jokaisella sellaisella Internet-toimijalla, joka yrittää tukahduttaa totuutta ja patistella ihmisiä sensuurin alle.

Samanaikaisesti valheellinen valtamedia tekee kaikkensa suoltaakseen maahanmuuton välttämättömyyttä ja monikulttuurisuuden ihanuutta mainostavaa propagandaa ja haukkuakseen näiden ideologioiden kriitikoita. Donald Trump, Geert Wilders, Viktor Orbán ja Marine Le Pen eivät ole kuitenkaan räjäyttäneet yhtään pommia, kuten eivät myöskään heidän tukijansa. Mutta Pim Fortuyn kyllä murhattiin ”islamin puolustamiseksi”.

Suomessa käräjäoikeudet vievät kuin sikaa korvasta maamme tunnetuinta maahanmuuttajataustaista maahanmuuton kriitikkoa, Junes Lokkaa, ja Ruotsissa haastettiin oikeuteen 70-vuotias virkkuumummu niin ikään ”vääristä sanoista”, kun oli mennyt toteamaan netissä, että maahanmuuttajat ulostavat kaduille ja polttavat autoja. Suomessa poliisi kouluttaa lisää ajatusrikospoliiseja lapsenvahdeiksi oppineille, ikään kuin ongelmana ei olisikaan islamistinen terrori vaan kansalaisten tervejärkinen kritiikki muslimien valloituspolitiikkaa, hijrahia, vastaan.

Tämän kaiken tapahtuessa palestiinalaiset valmistelevat perinteistä ”raivon päiväänsä”, joka sai alkunsa Israelin perustamisesta 1948 ja jonka tavoite on edelleenkin kiistää Israelin olemassaolon oikeus juutalaisten valtiona. Islamistinen jihad ei ole vain paikallinen vaan globaali ilmiö, sillä myös Filippiineillä ISIS:iä edustavat asemiehet hyökkäsivät äskettäin keskikokoiseen kaupunkiin.

Koska en ole maataloustaustainen vaan ihan vain kaupunkilaisjärkeä käyttävä henkilö, en todellakaan tiedä, mitä voi tehdä vesikauhuun tai hullun lehmän tautiin sairastuneelle sonnille tai naudalle, joka suu vaahdossa pyrkii ulos aitauksestaan.

Mutta sen tiedän, että te voititte. Onnea vielä kerran kaikille niille pässinpäille, jotka ovat laittaneet nimensä tähän yliopistotoimijoiden listaan ”ihmisoikeuksien turvaamiseksi” Lähi-idästä tulviville muslimeille. Olisi mielenkiintoista tietää, milloin he keräävät listan puolustamaan länsimaisten ihmisten oikeutta elämään ja vastustamaan muslimiterroristien harjoittamaa mielivaltaa. Eivät ilmeisesti koskaan, sillä kaikki listan kalliisti palkatut yliopistotoimijat ovat läntisten kansakuntien, yhteiskuntajärjestelmän ja kriittisen tieteen mädättäjiä, ihan joka ikinen.

Paljon on vielä työtä tekemättä ja pakolaisia vastaanottamatta, että myös Suomi saadaan kaulaansa myöten samaan liriin, jossa Britannia, Ranska, Saksa, Benelux-maat ja Ruotsi jo ovat. Ehkä Jaakko Hämeen-Anttilalla olisi jotakin hymisemistä tähän, Britanniassa kun on.

Terrorismin vakiot: islam ja etninen tausta

Muslimiterroristien pinna oli kireällä kuin pingviineillä, kun he eivät päässeet vähään aikaan julistamaan rauhan sanomaansa terrorin keinoin. Syynä poikkeukselliseen itsehillintään saattoivat olla Hollannin parlamenttivaalit, joiden tulosta muslimiväestö odotteli henkeään pidätellen yhdessä eurooppalaisen suvaitsevaiston kanssa.

Hollannin vaaleissa tarjolla olleen natsismin uhan (tai toivon) väistyttyä muslimiterrorin ruletti lähti jälleen pyörimään, ja onnenpyörä pysähtyi tällä kertaa Lontoossa. Viime keskiviikkona muslimimies Khalid Masood ajoi Nizzan terrori-iskun metodologiaa puhdasoppisesti noudattaen autolla väkijoukkoon Westminsterin sillalla, haavoitti neljääkymmentä ja tappoi viisi, mukaan lukien yhden poliisin, jonka virkaveli tästä kaikesta närkästyneenä ampui hyökkääjän asianmukaisesti hengiltä.

Kotvan kuluttua kuvaruutuun ilmestyi pääministeri Theresa May, joka puheessaan parlamentin alahuoneelle alleviivasi, että terroristi oli syntynyt Britanniassa ja Britannian kansalainen. Yleisradion toimittaja Petri Burtsov suodatti Mayn puheesta esiin erityisesti sen, ”että olisi väärin kutsua iskua islamilaiseksi terrorismiksi. Hän kuitenkin luonnehti hyökkäystä terrori-iskuksi.”

Sarkastista on, että kun Lontoossa viimeksi tapahtui merkittävä muslimien tekemä terrori-isku keväällä 2013, Theresa May toimi sisäministerinä ja kuvasi tekoa ”sairaaksi ja barbaariseksi”. Myös tuolloin asialla olivat muslimit. Ja kukapa ei muistaisi Lontoossa vuonna 2005 tehtyjä terrori-iskuja, joissa pakistanilaistaustaiset muslimit murhasivat yhteensä 52 viatonta ihmistä? Nämäkin terroristit olivat kansalaisuudeltaan brittejä.

Tästä opimme, että terrorismin luonnetta ja olemusta selitettäessä kansalaisuus ei ole keskeinen muuttuja eikä selitystekijä. Kansalaisuus on pelkästään muodollinen ja asiakirjoihin liittyvä seikka, ei ominaisuus ensinkään. Syitä ja selityksiä pitää etsiä muualta, esimerkiksi kansaan tai kansanryhmään kuulumisesta tai uskonnosta. Muslimimaahanmuuttajat rakentavat identiteettinsä niiden varaan eivätkä integroidu kansalaisuuteen.

Ellei olisi koomista, olisi traagista, että viimeviikkoisen terroriteon tapahduttua itseään kunnioittava valtamedia varoi lipsauttamasta totuutta turhan aikaisin (ikään kuin uutisella olisi koskaan kiire). Sen sijaan media hiljentyi odottamaan varmistusta terroristin henkilöllisyydestä, taustasta ja motiiveista, kunnes se tuli, ja terrorijärjestö ISIS ilmoittautui ottamaan ”vastuun” iskusta. Syyllistä ei siis tohdittu osoittaa syyllistämisen kautta, koska se olisi voitu kokea ”loukkaavana”, vaan vasta syyllisen itse tunnustaessa ja juhliessa tekoaan veriroiskeiden hurmiossa.

Sherlock Holmes sanoi, että kun kaikki vaihtoehdot on suljettu pois, täytyy jäljelle jäävän olla oikea, onpa se kuinka epätodennäköinen tahansa. Syiden kaivelu on muodostunut terrori-iskujen jälkimainingeissa entistä turhemmaksi, kun syyt ovat kaikkien edessä. Vain idioottien arvostuksen saa toistamalla sitä, minkä kaikki muutenkin tietävät.

Länsimaista yhteiskuntaa, elämäntapaa ja demokratiaa vastaan suunnattuja terroritekoja yhdistävät kaksi asiaa: islam ja tekijöiden etninen tausta, siis kuuluminen tiettyyn kansanryhmään, jonka lähtökohdat ovat poikkeuksetta kehitysmaissa. Nämä eivät ole Sherlock Holmesin tarkoittamia ”epätodennäköisiä” tai ”yllättäviä” tekijöitä, joita pitäisi etsiä suurennuslaseilla tai joiden paljastuminen olisi vastoin kaikkia odotuksia. Minä yllättyisin, jos terrori-iskun tekijä ei olisi muslimi ja etniseltä taustaltaan kehitysmaalainen.

Juuri nämä ovat ne vakiot, jotka liittyvät aikamme poliittiseen terrorismiin. Islaminuskoa ja tiettyjen etnisten kansanryhmien valtapyrkimyksiä edustamaan ilmoittautuneet tahot yrittävät tuhota, hajottaa ja pilata valistusfilosofialle ja vapausihanteille rakentuvan rationaalisen yhteiskuntaamme. Sen vuoksi islamia ja kehitysmaalaisten väkivaltaisia pyrkimyksiä on kaikin voimin vastustettava torjumalla niiden vaikutusvallan lisääntyminen sivistysmaissamme.

Muutamat ovat kirjoittaneet internetiin, että ”ei saa antaa pelolle valtaa” ja että ”vihapuheet ja rasistiset ennakkoluulot satuttavat enemmän kuin puukko ja luodit yhteensä”. Minä en löydä kyseisenlaiselle terrorin puolustelulle kerta kaikkiaan mitään perusteita.

Jokaisen pitäisi ymmärtää, että terrorin vastustamisessa ei ole kyse mistään rasismista vaan kehitysmaalaisten ja muslimien meitä kohtaan osoittaman rasistisen vihan ja väkivallan torjumisesta. Maahanmuuton vastustamisessa ei ole myöskään kyse pelosta eikä ennakkoluuloista vaan ennakkotiedoista sekä kokemuksiin perustuvasta järkiperäisestä politiikasta.

Anekdoottimaisesti voidaan palauttaa mieleen, mitä Britannian entinen pääministeri ja Nobel-palkittu kirjailija Winston Churchill ajatteli islamista ja muslimeista. Teoksessaan The River War – An Historical Account of the Reconquest of the Soudan (1899, vol. II, pp. 248–250) hän sanoi näin (sitaatti on sensuroitu vuoden 1902 yksiosaisesta laitoksesta):

”Kuinka kauhistuttavia ovatkaan kiroukset, jotka muhamettilaisuus langettaa kannattajilleen! Ei ole ainoastaan fanaattista kiihkoa, joka ihmisessä on yhtä vaarallista kuin vesikauhu koirassa, vaan myös tämä hirveä fatalistinen apatia. Vaikutukset ovat ilmiselviä monissa maissa. Ajattelemattomia tapoja, huolimattomia maanviljelysjärjestelmiä, laiskoja kaupankäyntimenetelmiä ja omaisuuden turvattomuutta tapaa kaikkialla, missä profeetan seuraajat hallitsevat tai asuvat. Alhainen sensualismi riistää tältä elämältä sen viehkeyden ja sivistyneisyyden; tulevalta sen arvokkuuden ja pyhyyden. Se tosiasia, että muhamettilaisen lain mukaan jokaisen naisen on kuuluttava jollakin miehelle tämän absoluuttisena omaisuutena, joko lapsena, vaimona tai jalkavaimona, viivästyttää väistämättä orjuuden lopullista häviämistä aina siihen asti, kunnes islamin usko on lakannut olemasta suuri voima ihmisten keskuudessa.
Yksittäiset muslimit saattavat toki osoittaa loistavia ominaisuuksia, mutta tämän uskonnon vaikutus halvaannuttaa sen seuraajien sosiaalisen kehityksen. Maailmassa ei ole voimakkaampaa taannuttavaa voimaa. Muhamettilaisuus on taistelunhaluinen ja käännytystä harjoittava uskonto, joka on kaikkea muuta kuin kuolemaisillaan. Se on jo levinnyt kautta Keski-Afrikan tuottaen pelottomia taistelijoita joka askelmallaan. Ja jos kristinuskoa eivät suojelisi tieteen vahvat käsivarret – tieteen, jota vastaan se oli turhaan taistellut – modernin Euroopan sivilisaatio saattaisi romahtaa, samoin kuin romahti muinaisen Rooman sivilisaatio.”

Vaikka nämä sanat ovat yli sadan vuoden takaa, asia on selvä, ajankohtainen ja yksinkertainen, sillä islam ei ole muuttunut. Jos terrori-iskuja halutaan lisää, on pidettävä rajoja auki ja otettava lisää muslimeja ja kehitysmaalaisia kuormittamaan hyvinvointivaltioitamme. Jos taas terrorismia halutaan vähentää, muslimien vaikutusvaltaa on vähennettävä, pyrittävä vähentämään myös muslimiväestöä länsimaissa ja etenkin käännettävä pakolaisista ja turvapaikanhakijoista koostuva tulijoiden virta takaisin tulosuuntaan.

”Keep calm and carry on” ei nyt auta, paitsi ehkä palautusautomaatin pitämiseksi jatkuvassa toiminnassa. Kyseiselle porukalle ei pidä sanoa ”tervetuloa” vaan ”tervemenoa”. Huonolaatuisille ideologioille, kehnoille yhteiskuntajärjestelmille ja yhteiskuntakelvottomille etnisille ryhmille on sanottava ”kiitos, mutta ei kiitos”.

Trump-uutisointi luotettavaa kuin kreikkalainen kirjanpito

Vanhan median harjoittama Trump-uutisointi on luotettavaa kuin kreikkalainen kirjanpito. Tässä tuleekin nyt hieman analyysia viime viikon journalistisista rimanalituksista.

Yleisradion toimittaja Risto Mattila kirjoitti 26.1.2017 Ylen nettisivuille laajaa kiinnostusta herättäneen jutun, jonka hän otsikoi sanoin ”Lehti: Yhdysvaltain kovin ja kokenein johto erosi, eivät halua palvella Trumpia” (katso kuvaa) antaen näin ymmärtää, että ulkoministeriön virkamiehet olisivat joukkoirtisanoutuneet protestiksi Trumpille.

 

Todellisuudessa lähteenä käytetty The Washington Post kirjoitti, että Trumpin hallinto korvaa diplomaattinsa uusilla. Menettely on tavanomainen Yhdysvalloissa, jossa presidentin vaihtuessa vaihdetaan yleensä myös korkein virkamiesjohto. Näin on luottamussyistä. Muutoin johtamisesta ei tulisi mitään.

Ylen toimittajan yritystä mustamaalata Donald Trumpia ei paranna se, että kirjoittaja myöhemmin peitteli valhettaan poistamalla otsikostaan maininnan ”eivät halua palvella Trumpia” (ks. linkkiä). Ihmiset eivät usein lue otsikkoa pitemmälle, ja otsikointi määrää lukijalle syntyvän yleiskuvan, joten kyse oli taaskin tietoisesta Trump-vastaisesta propagandasta, joka osoittaa, että median vihervasemmistolainen ja lukijoita ylenkatsova agenda jatkuu.

Valhe kertautui ja paisui vanhassa mediassa, kun sekä porvarillinen että sosialistinen media alkoivat jäljentää ja levittää Ylen kirjeenvaihtajan juttua. Aamulehti otsikoi juttunsa sanoin ”Lehti: USA:n ulkoministeriön virkamiesjohto erosi protestina Trumpille: ’Ennen kokematon joukkopako’”. Puoluelehti Demokraatti puolestaan otsikoi: ”Protesti Trumpille – The Washington Post: Yhdysvaltain ulkoministeriön korkein virkamiesjohto erosi”.

Sanoma-konserniin kuuluva Ilta-Sanomat valehteli tapahtuneesta, kunnes korjasi valettaan jutun loppuun lisätyllä maininnalla ”Päivitys 26.1. klo 22.37: Lisätty, että CNN:n mukaan virkamiehet erosivat, koska heitä oli kehotettu tekemään niin.” Savon Sanomat jätti valheen voimaan jutussaan ”Washington Post: USA:n ulkoministeriön virkamiesjohto erosi vastalauseena Trumpille”. Rehellisyydestä tätä lehteä voi kiittää vain sikäli, ettei se antautunut sensuroimaan omia valeitaan.

Politiikan tutkimukseen perustuva totuus asiassa on, että vaalien jälkeen yhdysvaltalaiset virkamiehet jatkavat tehtävissään vain, jos uusi presidentti sitä pyytää. Mutta nyt ei pyydetty, vaan Obaman alaiset poistuvat buildingista kalossin kuva takapuolessaan.

Kun oppositona on media

En ota sen kummemmin kantaa Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan, mutta paheksun suomalaisen median tapaa antaa Yhdysvaltain asioista vääristelty kuva. Irtisano(utu)minen oli ”laajaa” vain siksi, että Obaman kahdeksan vuotta kestäneen valtakauden aikana ulkoasianhallintoon oli päässyt pesiytymään samanlainen demariklikki kuin Suomen ulkoministeriöön.

Kuinka helppoa ja suorastaan välttämätöntä irtisanottujen virkamiesten on nyt pestä kasvojaan ja välttää häpeää sillä väitteellä, että he ”eivät halua olla mukana Trumpin hallinnossa”? Tämän ei kuitenkaan pitäisi tarjota Iltalehdelle aihetta kuvatekstiin, jonka mukaan ”Trump on joutumassa epäsuosioon ensimmäisellä viikolla virassaan”, sillä epäsuosioonhan on joutunut aiemman hallinnon virkamieskunta.

Kotimaista mediaa omistavien ja johtavien hallitusten kannattaisi sanoa irti kyseisissä tiedotus- ja toitotusvälineissä askaroiva sossutoimittajien kuoro. Mitäpä he silloin kirjoittaisivat? Varmaankin suurin piirtein näin: ”Joukkopako valtamediasta: valheesta kiinni jääneet toimittajat jättävät tiedotusvälineet vastalauseena totuudelle!”

Suomen Pravdana tunnetussa Helsingin Sanomissa totuus vaihtuu kuin Orwellin ministeriössä. Lehden toimittaja Laura Saarikoski pahoitteli jutussaan 26.1.2017, että ”myös maan rajavartiolaitoksen johtaja ja pitkäaikainen FBI:n agentti Mark Morgan on jättänyt pestinsä. Morganin lähdön syistä ei toistaiseksi ole tietoa”.

Tosiasiassa tietoa oli, sillä toimittajan lähteekseen mainitsema Reuters kirjoitti kissan kokoisilla kirjaimillaan jo otsikossaan: ”U.S. Border Patrol Chief Mark Morgan has been asked to leave agency”, toisin sanoen syynä tähänkin tapaukseen oli irtisanominen – ei lähteminen omasta aloitteesta tai protestiksi.

Reutersin jutun mukaan Yhdysvaltain rajavartioston kenttäväen edustajat olivat kutsuneet Morgania ”häpeäksi rajavartiostolle” hänen vetämänsä välinpitämättömän ja vastuuttoman maahanmuuttolinjan vuoksi. Reutersin mukaan Morgania ei arvosteta senkään vuoksi, että hän tuli rajavartiostoon ”Obaman nimittämänä ulkopuolisena”. Helsingin Sanomat jättää mainitsematta myös sen, että rajavartijoiden ammattiliitto tuki Trumpin presidenttikampanjaa ja kritisoi Morgania hänen pyrkimyksestään suojella laittomasti maassa oleskelevia ulkomaalaisia karkotukselta, joten irtisanomiseen oli päivänselvä syy.

Ei ole mikään ihme, että Trump on neuvonantajansa kanssa yhtä mieltä siitä, että maan pääasiallinen ”oppositiopuolue on media”. Näin näyttää olevan myös Suomessa, jossa vanha media on menettänyt kaiken luottamuksensa niin Yhdysvalloista, maahanmuutosta, Euroopan unionista, rahaunionista kuin pakolaisongelmista ja ulkopolitiikasta kertoessaan. Sen sijaan vanha media sättii kansanvallan paluuta jostakin käsittämättömästä ”populismista”, joka ei oikeasti ole mitään muuta kuin kansallisen itsemäärämisoikeuden palauttamista, demokratiaa ja kansainvälispoliittisen tilanteen tervehtymistä.

Hyvä alku Trumpin kaudelle

Trump on onnistunut käärimään hihansa erinomaisesti. Hän on antanut ensi töikseen määräyksiä ja aloitteita, jotka ovat parasta, mitä tiedän politiikassa tapahtuneen pitkään aikaan. Viipymättä jatkuva Meksikon rajamuurin rakennustyö auttaa rajoittamaan pakolaistulvaa tilanteessa, jossa tulijat eivät muutoin ymmärrä pysyä omassa maassaan. Yhtä kannatettava on Yleisradion paheksuma määräys, jolla Trump rajoittaa syyrialaisten ja muiden muslimienemmistöisten maiden kansalaisten maahantuloa.

Yhdysvaltain talous- ja sisäpolitiikassa merkittävä päätös oli jatkaa Alaskan öljyputken rakentamista siitä huolimatta, että se kulkee ”intiaanireservaattia hipoen”. Pyörtäessään Obaman tekemän keskeytyspäätöksen Trump osoitti, että kansallisesti tärkeitä ratkaisuja, joilla turvataan energiansaanti ja 25 000 työpaikkaa, ei pidä rajoittaa liito-oravien papanoiden tapaisilla rihkama-argumenteilla eikä taikauskoon perustuvalla rikkalapiopolitikoinnilla.

Perusteltu ja analyyttinen oli myös Trumpin kannanotto, jonka mukaan Euroopan unionilta on ollut suuri virhe ottaa massoittain pakolaisia Lähi-idästä, ja sen sijaan olisi pitänyt kerätä pakolaiset Syyrian rajoilla oleville turvavyöhykkeille (safe zones), joilta myös paluumatka takaisin on lyhyempi, kun tilanne on rauhoittunut.

Suhteessa Eurooppaan Trump on onnistunut vakuuttamaan liittolaisiaan. Theresa Maylla oli tuomisinaan Trumpin tapaamisesta päätelmä, jonka mukaan ”Trump antoi sataprosenttisen tukensa Natolle” ja että ”kansoillamme on edessämme hienot ajat”!

Vaikka Suomi ei Natoon kuulukaan poliittisen vasemmiston tekemien ulko- ja sotilaspoliittisten virheiden vuoksi (mutta kuuluu kaikeksi harmiksi Euroopan unioniin), voi myös Suomi päästä hyötymään Trumpin avaamasta uudesta ulkopolitiikasta.

Luotettavan kansainvälisen median jutut (CNN, MSNBC, Reuters) Venäjä-pakotteiden purkamisesta ydinaseriisunnan vastineeksi voivat sysätä Suomen ulkomaankaupan ennennäkemättömään nousuun, sillä pitkään jatkunut lama johtuu nimenomaan idänkaupan hyytymisestä, mikä on saatellut monet suomalaiset yritykset konkurssin partaalle.

Pakotteista luopumisen arvostelu onkin ollut sikäli vastuutonta, että todellisuudessa pattitilanteen pitkittyminen muodostaa uhan maailmanrauhalle, ei jään sulaminen. Oikea aika muutoksen tekemiselle on nyt presidentin vaihtuessa, sillä uutta johtoa eivät rasita aiemmat arvovaltakiistat ja -asetelmat.

Hyvä suhde Venäjän kanssa ei ole Suomelle huono asia. Sen sijaan täydellinen joustamattomuus on haitallista niin ulkopolitiikassa kuin esimerkiksi feminismissä. Tässä mielessä myös Sauli Niinistön Ylen Ykkösaamussa esittämät kannanotot , joilla hän vastusti ehdottomasti Venäjä-pakotteiden purkamista, puolusti euroa ja halveksui kansallismielisiä ihmisiä, osoittivat huonoa harkintaa Niinistön muutoin onnistuneessa ulkopolitiikan hoidon kokonaisuudessa.

Nähdäkseni Trump on antanut loistavaa esimerkkiä jokaiselle Euroopan maalle osoittamalla, että valtioiden poliittisen johdon pitää ajaa ensisijaisesti oman kansakuntansa etua. Kansainvälinen yhteistyö ei saa olla väestöjen vaihtoa ja virtaamista maasta toiseen, taloudellisten resurssien jakoa ulkopuolisille ja valtiollisen turvallisuuden perustamista oletukseen, että joku toinen sen hoitaa.

Sen sijaan kansainvälisen osallistumisen peruslähtökohtana pitää olla kansallisen itsemääräämisoikeuden, rajojen ja valtiollisen suvereniteetin keskinäinen kunnioitus. Näiden periaatteiden ylläpito on kansallisvaltioiden tehtävä, mikäli ette sattuneet tietämään, ja vain niiden varaan voidaan perustaa todellinen yhteistyö. Tämä pitäisi ymmärtää myös jokaisessa naapurimaassa ja etäisemmässäkin maassa.

Donald Trump ja kankeat karnevaalit

Liberaalipopulistinen älymystölehti Helsingin Sanomat ja paljon klikattu (ei kuitenkaan kovin suosittu) Ilta-Sanomat hekumoivat pari päivää sitten sillä, kuinka moni maailmantähti kieltäytyy esiintymästä Donald Trumpin virkaanastujaisissa.

Mielestäni moinen tylyys osoittaa pikkusieluisuutta ja lapsellisuutta. Taiteilijoiden protestoiminen näyttää kuitenkin tyydyttävän Suomen vihervasemmistoa, joka saa itkeä saavillisen saunavettä seuraavien neljän, mahdollisesti kahdeksan, vuoden aikana Amerikan uuden presidentin vuoksi.

On hämmästyttävää, miten suuri joukko yhdysvaltalaisia viihdetaiteilijoita aikoo boikotoida Trumpin virkaanastujaisia, vaikka julkinen vallanvaihdos on kansallinen perinne. Sen merkitys on historiallisen jatkumon ja valtion itsensä uusintamisen symboloimisessa, ei kenenkään henkilön juhlistamisessa.

Millainen poru olisikaan noussut, jos Yhdysvaltain valkoinen enemmistö olisi toiminut yhtä tahdittomasti ja kieltäytynyt esiintymästä Barack Obaman virkaanastujaisissa kahdeksan vuotta sitten? Kyllä olisivat rasismikortit viuhuneet vilkkaammin kuin Las Vegasin pelipöydissä.

Olen joskus ihmetellyt, täytyykö Suomessakin ihmisen olla aina joku viherpeippo tai kiilusilmäinen kommunisti ollakseen uskottavasti taiteilija tai tieteilijä. Heikki Harma -niminen trubaduuri kummasteli taannoin radiolähetyksessään, ”mitä on oikeistolainen taide”. Hänen mukaansa taide ei voi olla oikeistolaista mutta vasemmistolaista mielihyvin kyllä, ja lumi näyttää nyt tekevän ”Hectorin eteiseen” myös Yhdysvalloissa.

Tarkoitan vain, ettei hänen omakaan lauleskelunsa niin kummoista ole ollut verrattuna ”porvarilliseksi taiteeksi” ja ”väärän tietoisuuden” muodoksi haukuttuun oopperaan tai muuhun epäilemättä pitkästyttävään ylvästelyyn.

Mutta myöskään Andrea Bocelli ei suostu esiintymään Trumpin virkaanastujaisissa. – Miksi? Theodor Adornon ja Walter Benjaminin esteettisten näkemysten vuoksiko? Ei, vaan siksi, että hän pelkää omien faniensa reaktioita. Italian machiavelliläisessä perinteessä osataan näköjään laskelmoida.

Toisella tavalla sanoen tämä isänmaallisen ihmisen syrjintä on puhdasta ilkeyttä. Henkilökohtaista panettelua mielenkiintoisempia ja vaikuttavampia ovat kuitenkin maailmanpolitiikan taktiikat ja strategiat.

Trumpin vaikutus maailmanpolitiikkaan

En usko Jukka Tarkan maalaamaan kauhukuvaan, jonka mukaan Trump ja Venäjän presidentti Putin päättävät jonakin päivänä ”lahjoittaa toisilleen jotakin erityisen mieluisaa” ja että Suomi olisi noiden lahjatavaroiden joukossa. – Miten kukaan voisi lahjoittaa toiselle mitään, mitä ei itse omista? Sillä tavalla tuskin erehdytään ajattelemaan sen enempää Washingtonissa kuin Moskovassakaan.

Etupiiriajattelun palauttaminen kansainvälisen politiikan metodologiaan merkitsisi taantumista, jonka mukaisesti osapuolet kaivautuvat poteroihinsa tai puskurivyöhykkeiden taakse. Tällaisesta ei ole näyttöä. Yhdysvaltain ja Venäjän suhteiden mahdollinen paraneminen voi kylläkin hyödyttää Suomea, jos jään sulaminen varsinkin idän suunnalta polkaisee Venäjän kaupan jälleen käyntiin.

Vasemmistolaisen median valittelut Trumpin pahuudesta ja kertakaikkisesta moraalittomuudesta ovat vahvasti liioiteltuja. Euroopan unionin natiseminen liitoksistaan ei ole totta vieköön Trumpin aikaansaannoksia, vaan se johtuu yhteisvaluutan vararikosta ja rajattoman liikkumisen mahdollistamasta maahanmuutosta. Myös Naton viimeisen päiväyksen umpeutuminen heijastelee tosiasiaa, että organisaatiot menettävät toimintakykynsä, kun niiden jäsenmäärä kasvaa tai selväpiirteinen vastustaja sulaa pois.

Nämä faktat eivät ole Trumpin tekosia vaan hänen tekemiään havaintoja. Hänen suitsutuksensa brexitille on todellisuuden tunnustamista, ja maailma pyörii nyt tähän suuntaan. Se olisi syytä huomata myös Saksassa, joka voisi vaihtaa maahanmuuttoa kätilöineen Merkelinsä johonkin oman maansa etua ajattelevaan johtajaan.

Trumpin vahingollisista vaikutuksista kansainväliseen politiikkaan on jankuteltu paljon. Entäpä, jos joidenkin pelkäämä pahin utopia kävisi toteen: Nato laittaisi ovensa säppiin tai hajoaisi, euroalue repeytyisi, EU halkeaisi kahtia ja, mikä huolestuttavinta, maahanmuutto loppuisi? Mitä Suomelle tapahtuisi? – Vastaus on: todennäköisesti ei yhtään mitään. Taloustaantuman ja massatyöttömyyden Suomessa voisi monetarismin ja internatsismin kahleista vapautuminen aloittaa uuden kehityksen ja kukoistuksen kauden.

Uhka ei ole Trump vaan hänen vastustajansa

Aina kun Yhdysvalloissa astuu virkaansa republikaaninen presidentti, tiettyjen piirien poru on aivan sietämätöntä. Richard Nixon pakotettiin eroamaan median painostamana sinänsä mitättömän urkintatapauksen vuoksi. Ronald Reagan yritettiin murhata keväällä 1981, vain kolme kuukautta virkaan astumisensa jälkeen. George W. Bush puolestaan ehti olla virassaan kahdeksan kuukautta, kun muslimiterroristit iskivät veitsen suoraan Yhdysvaltain sydämeen syyskuun 11. päivän terrori-iskuissa vuonna 2011.

Jokainen heistä on ollut omalla tavallaan erinomainen presidentti hallitessaan politiikan suuret linjat. Nixon menestyi ulkopolitiikassa, Reagan teki lopun Neuvostoliitosta ja Bush II laittoi terroristit Guantanamoon tai kasvamaan koiranputkea Irakissa. 

Donald Trumpia vastaan osoitettu julkinen viha alkaa olla sitä luokkaa, että ei tarvita suuriakaan oraakkelin lahjoja voidakseen ennustaa myös hänen joutuvan aggressioiden kohteeksi virkakaudellaan. Mutta se uhka ei tule Venäjältä eikä muunkaan järjestyneen ja legitiimin vallankäytön taholta vaan jostain aivan muualta.

Suomenkielisyys on monikulttuurisuutta

Valtioneuvoston viestintäjohtaja Markku Mantila esitti muutama viikko sitten Uuden Suomen blogissaan, että englannin kielestä tehtäisiin Suomen virallinen kieli. Idea ei ollut uusi, sillä sitä oli haudottu Nokian takahuoneissa jo aiemmin.

Niskavillani olivat tuskin ehtineet tasoittua pöyristykseltään, kun entinen yleisradiomies Mikael Jungner kannatti tällä viikolla samaa aloitetta ja sähkötti Facebookissaan, että suomen kieli pitäisi kaiken lisäksi alistaa SAK:n järjestöretoriikasta muistuttavaan ”kielenhuoltoon”. Hankkeesta alkoi kuulua jakoavainten kilinää jo kielitieteilijöidenkin kamareihin.

Englannin kieli on ”aikamme latina” sikäli, että laajalle levitessään myös se muuttui musiikiksi. Merkitykset laventuivat ja epätäsmällisyys kasvoi. Lopulta kieli kuoli pois. Akateemisessa ja muussa kansainvälisessä käytössä olevalle englannin kielelle on käymässä samoin.

Universaalissa käytössä oleva maailmanenglanti on semanttisesti tyhjää, ja brittienglannin merkitykset riippuvat käyttöyhteyksistä, mikä puolestaan korostaa kielen pragmaattisuutta sekä sitoo merkitykset tapoihin ja tottumuksiin. Tämä antaa kielelle ideologisen ja luokkastrategisen ilmeen sekä banalisoi.

Näistä syistä olen vastustanut englannin kielen tunkeutumista akateemiseen maailmaan ja englanninkielisyyden muuttamista suoranaiseksi normatiiviksi. Suomen kielellä julkaisemiseen suhtaudutaan yliopistoissa nykyisin kuin rikokseen, vaikka suomenkielinen julkaisutoiminta on kulttuurikritiikin, poliittisen kritiikin ja omaperäisen filosofian ehto.

Tiedän kyllä, että suomen kielioppi on maailman iloisimpia asioita ja että sen vuoksi kielemme vaikuttaa nykyisin vain ”hyvältä salausjärjestelmältä”, josta Ilmavoimat tosin luopui Nato-yhteensopivuuden vuoksi. Samoin tiedän, että englannin kielestäkin löytyy murteita ja vivahteikkuutta kuin suomen savonmurteesta.

Nimenomaan tämän rikkauden suojelemiseksi kannatan voimakkaasti omakielisyyttä ja kulttuurien defensiivisiä pyrkimyksiä. Myös Neil Hardwickin mielestä englannin virallistaminen Suomessa johtaisi vain suomen kielen näivettymiseen.

Voidaan kenties väittää, että englannin kielen hyväksyminen Suomen viralliseksi kieleksi ei merkitsisi vastakohtaa suomen kielen asemalle ja olemassaololle. Käytännössä englannista tulisi kuitenkin ennen pitkää Suomen hallitseva kieli, jota kaiken maailman kaupparatsut patistaisivat meitä viljelemään kuin siirtomaaloordin kaakaotarhaa.

Minä en halua Suomesta Ambomaata enkä yliopistosta banaanilaivaa. Englannin kielen käyttövaatimukset edustavat angloamerikkalaista kieli-imperialismia, joten on kummallista, ettei moinen kulttuuri-invaasio huolestuta vakaumuksellista demaria.

Suomenkielisyys taas on monikulttuurisuutta, ja monikulttuurisuus on rikkautta! Perustuslain 17 § mukaan Suomen viralliset kielet ovat suomi ja ruotsi. Niitä puolustamaan on hyviä organisaatioita, kuten Suomalaisuuden Liitto ja Perussuomalaiset r. p. Niinpä toivon, että poliittinen kannatus riittäisi estämään mahdollisen perustuslain muutoksen, jolla englannista tehtäisiin Suomen virallinen kieli.

Brysselin miehet, matkalaukkuprofessorit ja parodiaryhmä Alivaltiosihteerissä esiintyvä Simo Frangén voivat viljellä englantia aivan tarpeeksi ilman, että englannin kielestä tehtäisiin kaikkia suomalaisia ihmisiä, viranomaiskäytäntöjä ja katujen nimikilpilautakuntia velvoittava virallinen kieli. Sellainen politiikka antaisi jälleen selvän näytön vääristyneestä monikulttuurisuuden palvonnasta, jonka vallitessa yleismaailmallisuuden pyrkimykset johtavat yhdenmukaistamiseen ja sitä kautta monokulttuuriin.

Filosofiasta tiedän, että syvälliset ajatukset eivät taivu eivätkä käänny englanniksi, mutta englanninkielinen diskurssiavaruus muuntaa kaiken kyllä helposti huumoriksi. Englannin kieli sopii mainiosti popmusiikkiin, sillä se venyy ja svengaa kuin purukumi. Sen sijaan kokouksissa ja kapakoissa puhuttu englanti ”makes me happy” niin kuin viskipaukku Sue Ellenin Dallasissa.

Minua vieläkin oikein puistattaa tuo Jungnerin ajatus suomen kieliopin vandalisoimisesta, joka oli kuin suoraan Orwellin romaanista. Olisi aivan naurettava sellainen ihanne, että meidän suomalaisten pitäisi nyt keinotekoisesti opiskella puolikielisille tyypillinen tönkkösuomen kielioppi, jonka mukaisesti vierasperäisesti murteellisesta alkeissuomesta tehtäisiin standardi oikeakieliselle puheelle!

Jungner on koettanut selitellä näkemyksiään parhain päin väittämällä halunneensa vain muokata inhimillistä kieltä tietokonelingvistiikkaan sopivaksi. En kuitenkaan usko hänen pääsevän some-kritiikin silmästä koettamalla luikerrella teknokratian maailmaan, vaikka hyppy koneiston rattaaksi onkin perinteinen hätäpoistumistie demariajattelussa.

Digihumanismin junan pitäisi kulkea niin päin, että tekniikasta koetettaisiin tehdä inhimillisempää eikä inhimillisyydestä teknisempää. Myöskään se, että kielen luonnollista kehitystä ei voida manipuloida, ei ole ongelma, vaan se, mikäli sitä jonkun mielestä pitäisi manipuloida.

Miksi tämä tyyppi oli Ylen toimitusjohtaja? Ehkä meneillään onkin populistinen kielipoliittinen kilpailu, sillä vihreiden Osmo Soininvaara antautui asioimaan perussuomalaisten apajilla ja väläytti puolestaan pakkoruotsista luopumista. Jungnerin saama huomio osoittaa, että kun julkkis sanoo jotain järjetöntä, se noteerataan, mutta kun tuntematon sanoo jotakin viisasta, sitä ei referoida.

Jungnerille itselleen mikä tahansa julkisuus näyttää olevan hyvää julkisuutta, kunhan oma nimi on kirjoitettu oikein. Kunpa ne nyt siellä Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa oppisivat kirjoittamaan myös puolueensa nimen oikein (”sosiaalidemokraattinen”), sillä muutoin syntyy vaikutelma, että puolue on ”alidemokraattinen”.

Oi Saara Saara, miksi nauroit?

Mitään ei pitäisi juhlia ennen kuin lopputulos on selvillä. Britannian X Factor -kilpailun finaaliin edennyttä Saara Aaltoa juhlittiin ja hehkutettiin Helsingin Senaatintorilla viikko sitten tuhansien ihmisten ja ilotulitteiden voimalla.

Vähäinenkin munaus riittää yleensä pilaamaan menestyksen kuin menestyksen, mikäli se on tarpeeksi näyttävä ja tapahtuu ratkaisevalla hetkellä. Suomalaiset valitettavasti hervahtivat jälleen kerran slaavilaisperäiseen fiilistelyyn ja repivät peliverkkarinsa ennen ratkaisevaa finaalia ja äänestystä.

Niinpä britit saivat tilaisuuden äänestää ikään kuin toiseen kertaan Euroopan unioniin kuulumisesta. Suomalainen kilpailija oli brittiäänestäjille liikaa, mutta hienoa, että suomalainen pötki edes hopealle Britannian sisäisessä musiikin Valioliigassa! Kotiin päin vetäminen näyttää olevan ominaista kaikille kansakunnille, eikä siitä pidä moittia vain meitä suomalaisia. Ei ollut siis tappio tämä, vaikka ulkomusiikilliset tekijät olisivatkin ratkaisseet.

Luulen kuitenkin, että brittien oma ehdokas Matt Terry voitti ensisijaisesti siksi, että altavastaajaksi julistettuna hän säilytti nöyryytensä loppuun asti. Yleisö turtui siihen, että tuomarit, juontajat ja media suitsuttivat Saara Aaltoa kuin uutta kuningatarta, joka joutui imemään ennakkosuosikin paineet itseensä kuin pesusieni.

Koko ohjelma kumosi lopulta myös oman viihdyttävyytensä, kun ylisanat loppuivat. Tällöin mikä tahansa esitys läsähtää kuin pannukakku. Kun tuomarit nousevat joka esityksen jälkeen seisomaan kuin jumalanpalveluksessa osoittaakseen kunnioitusta esiintyjälle ja tuottajat puolestaan tekevät aaltoja (pienellä kirjaimella), lähetyksen show-luonne on ylittänyt viihdyttävyyden rajan.

Viihteen tehtävä on hillitä pitkästymistä. Kun viihde sinänsä alkaa pitkästyttää, olisi aika viheltää peli poikki. Vielä viikko sitten Saara Aalto olisi voittanut, koska kamelin selkä ei ollut katkennut. Mutta viime maanantaisen Suomi-mainoksen ja Britanniaan levinneen viestin vaikutuksesta – siis sen, joka kertoo, että tässä on kyse maiden välisestä kilpailusta – jälkeen ilmat pääsivät pihalle, noste katosi, ja samalla katosi myös osa karismasta ja hyvin tehdystä menestyksestä, joka lähti loivaan laskuliukuun.

Se on surullista, koska hillitymmällä taktiikalla ja alleviivatummin välitetyllä ja korostetummalla nöyryydellä Aalto olisi voinut voittaa. Median ja tuotantoportaan ehkä jo tarkoituksellinenkin riepottelu ei vain enää antanut tilaa kohdata yleisöä vaatimattomasti. Aalto pakotettiin omaksumaan diivan rooli, koska se oli ainoa suojaväri, joka mahdollisti kehumalla esitetyn kritiikin kääntämisen camp-huumorina takaisin kohti kehujia. Kyseessä oli tuotantoportaan virittämä klassinen harhautus, jossa hiillostettavaa hengästytettiin ja viimeisellä metrillä pyyhkäistiin ohi. Ymmärrän täysin Simon Cowellin kaksimieliset sanat voittajalle: ”You know, why you are the winner.”

Mitä sitten ajattelen Saara Aallosta laulajana? Kerrottakoon nyt poikkeuksellisesti sekin, vaikka tämä on poliittisten suhteiden käsittelylle omistettu blogi enkä pyri uudeksi Simon Cowelliksi Idols-kilpailuun.

Saara Aalto on ansainnut nyt saavuttamansa tähteyden määrätietoisella työllä ja muistuttaa siten kaikille, että koskaan ei kannata luovuttaa. Hän pärjäsi laulukilpailussa, koska hänen taustansa on Sibelius-Akatemiassa. Hän ei ole menestynyt populaarimusiikin teossa, sillä hänen profiilinsa ei ole tarpeeksi pop, mutta toisaalta hänen ääniresurssinsa eivät riitä oopperalaulajaksi, vaikka ne riittävätkin popmusiikkiin. Hän on ollut siis väliinputoaja, joka menestyi nyt popartistien joukossa, koska hän ylitti tason siellä.

Saara Aallon maneeri on, että hän hakee ilmaisuvoimaa vibrasta (älkää ajatelko ohjelman mainostauoilla markkinoituja leluja). Väriltään kaunis, kirkas ja heleä ääni todellakin aaltoilee ja värisee myös tahattomasti. Ääni nousee vaivattomasti ylärekisteriin ihan vaikka koloratuurioopperoiden esittämistä varten mutta jää ohueksi hengityksen tuen puutteiden vuoksi. Tiedän kaksi takavuosien naislaulajaa, joiden ääni muistuttaa Saara Aallon ääntä tässä suhteessa. Toinen on Kate Bush ja toinen israelilainen, alun perin oopperalaulajana aloittanut mutta sittemmin kevyen musiikin pariin siirtynyt Ofra Haza.

Linkkaan tähän loppuun YouTube-videot Saara Aallon ja Ofra Hazan esityksistä, niin voitte todeta yhtäläisyyden. Oheinen esiintyminen oli Aallon paras, ja se sopi hänen äänelleen toisin kuin kumpikaan finaaliin valituista kappaleista. Tilanteen pelastaa se, että myös toiseksi tuleminen voi olla tyylikästä. Filosofisesti katsoen häviäjä oikeastaan voittaa, koska samalla näyttämöllä ollessaan hän voi osoittaa suuripiirteisyytensä. Voittajan pitää olla kiitollinen, mutta häviäjä voi ilmaista riippumattomuutensa mielipiteistä.



Ofra Haza:

Villi länsi, Ronald ja Nancy?

Britannia sai jokin aika sitten pääministerikseen ”uuden Margaret Thatcherin”, ja Yhdysvalloissa presidentin virkaa tavoittelee nyt ”uusi Ronald Reagan”, jonka vaaliase ”Let’s make America great again”, on peräisin häneltä. Älkää siis ihmetelkö, kuinka minulle tulivat mieleen Juice Leskisen yllä olevat sanat.

Yhdysvaltoja ja Britanniaa on pidetty myös maailmanpolitiikan Isona Anttina ja Rannanjärvenä. Donald Trumpin ja Theresa Mayn linjaukset ovat syventäneet vaikutelmaa kahdesta valtiosta, jotka toimivat melko omavaltaisesti Euroopan maiden ja jopa Naton jäsenmaiden ohi.

Britannian uusi pääministeri on nähnyt Brexitissä huikeita uusien diilien mahdollisuuksia. Hän aikoo palauttaa Britannian jälleen merkittäväksi maailmanlaajuiseksi voimatekijäksi solmimalla EU-sitoumuksista riippumattomia sopimuksia kaukaisten valtioiden kanssa.

Myös Trumpin puheet ovat hermostuttaneet mannereurooppalaisia. Epäillään, että hänen tullessaan valituksi presidentiksi Yhdysvallat keskittyisi entistä enemmän sisäpoliittisten ongelmien ratkomiseen ja vetäytyisi kansainvälisiltä areenoilta – lukuun ottamatta ehkä Meksikon rajaa, jonne pystytetään muuri.

Eritoten Baltian maat ovat pelänneet jäävänsä oman onnensa nojaan, eikä Suomenkaan turvallisuusasema Venäjän kainalossa parane, mikäli Yhdysvallat vähentää kiinnostustaan Pohjolan oloihin. Maailmanpoliisina toimivaa USA:ta on moitittu tasapainottajan roolistaan Euroopassa aina, mutta maan vetäytyessä Nato-yhteistyöstä jouduttaisiin karvaasti kokemaan, mitä seuraisi, jos tuo poliisi puuttuu.

Suomalaismedia avoimen Trump-vastainen

Yhdysvaltain passivoitumista toivoen Venäjä on säestänyt Trumpia kuin Elviksen basisti. Tosiasiassa kuva Trumpin Venäjä-myönteisyydestä on median lavastama olkiukko. Siitä, että Venäjä on kiitellyt Trumpia ja koettanut sillä tavoin ”ostaa” häneltä kannatusta, ei suinkaan seuraa, että Trump olisi valmis edustamaan Venäjän etuja.

Trump voi tuottaa bugeja kansainväliseen politiikkaan, mutta hän ei ole kuitenkaan niin huono, kuin tiedotus- ja toitotusvälineet ovat koettaneet selittää. Myös Trumpin suomalaisista kannattajista on mediassa koetettu piirtää kvasipsykologisia ja stereotyyppisiä profiileja, jollaiset muodostuvat tekijöidensä irvikuviksi niiden leimaavuuden, epätieteellisyyden ja tarkoitushakuisuuden vuoksi.

Näin vaalien alla onkin hyvä palauttaa mieleen, millaista vaaleja koskeva keskustelu ja uutisointi ovat olleet.

Kun Yhdysvaltojen eräät turvallisuusviranomaiset ilmoittivat pitävänsä Trumpin lausuntoja ”turvallisuusuhkina”, Suomen mediat koettivat kääntää asiasta nousseen kohun yksiselitteisesti Trumpin vahingoksi. Totuus asiassa on kuitenkin se, että Yhdysvaltojen turvallisuusviranomaiset ovat (korkeimpien oikeuksien tuomarien ja muiden tärkeiden virkamiesten tavoin) istuvan presidentin Barack Obaman nimittämiä ja siten demokraatteja: läpikotaisin Clintonin kannattajia ja Trumpin puoluekantaisia vastustajia.

Niinpä heistä olisi ollut mahdotonta kiskoa ulos Trumpille myönteisiä kommentteja edes hohtimilla. Toimittajat jättivät kuitenkin turvallisuusviranomaisten omat taustat penkomatta ja syöttivät heidän kannanottonsa yleisölle sellaisinaan vain siksi, että kyseinen höttö sopi suomalaisen median isäkompleksia ilmentävään ja Trump-vastaiseen agendaan.

Entä miten pitäisi suhtautua Trumpilta median iloksi saatuun pohdintaan: ”Jos meillä on ydinaseita, miksemme saa käyttää niitä?” Lausauhdushan on toki aivan samanlainen kuin tyhmän blondin huomio: ”Hei, meillä on hiustenkuivain, joten miksi emme ottaisi sitä kylpyyn?!”

Jo aiemmin olemme oppineet, että kaikkea, mitä presidenttiehdokas sanoo, ei tarvitse ottaa todesta. Hän jos kuka on asemassa, jossa voi laukoa myös vitsejä. Häntä ei nimittäin uhkaa sensuuri, vaan häntä seuraa ja jäljentää maailman koko lehdistö helikoptereista, periskoopeista ja peep show -huoneiden glory holeista käsin. (Mielipahaksenne joudun ilmoittamaan, että minä en valitettavasti voi päätyä Yhdysvaltain presidenttiehdokkaaksi välttääkseni sensuurin tai saadakseni julkisuutta, sillä en ole syntyperäinen Yhdysvaltain kansalainen.)

Mutta sen tiedän, että jos vitsisi otetaan todesta tai sinua aletaan sensuroida, olet mielipidejohtaja – siis vallan keskiössä. Trump on.

Ydinaseet ovat hyvä vokaalisten artikulaatioharjoitusten aihe, sillä niiden käyttökynnys on erittäin korkea. Käänteisesti lausuttuna tämä tarkoittaa: jotta ydinaseilla olisi minkäänlaista merkitystä, niiden käyttöä tulee pitää uskottavana. Niinpä laukaisusalkun haltijaksi ei kelpaa kukaan järkevältä vaikuttava poliitikko. Vastustajan pitää voida pelätä presidenttiä siksi, että hän vaikuttaa arvaamattomalta.

Juuri siksi presidenttien olkapäällä onkin aina istunut sotaa lietsovia Moskovan tai Washingtonin haukkoja niin idässä kuin lännessäkin. Holtittomalta vaikuttava sutkaus on siis retorinen ase, jolla yritetään pitää ydinaseiden käyttöä mahdollisena, ja sen vuoksi Trumpin kannanottoa voidaan pitää strategisesti perusteltuna, jopa taitavana hämäyksenä, joka lisää pelotteen vaikuttavuutta.

Kehnoa tässä on, että Venäjä on käyttänyt samaa taktiikkaa jo vuosien ajan, eli tilaus jännitteen lisääntymiseen ja kielen kovenemiseen on tullut aseitaan kalistelevalta Putinilta. Median omakuvan kannalta puolestaan kurjaa on, että suomalainen lehdistö ei reagoinut yhtä voimakkaasti Putinin Docventures-ohjelmasarjan propagandadokumentissa käyttämään ydinpeloteviittaukseen eikä myöskään Venäjän suurlähettilään viime keväänä väläyttämään mahdollisuuteen hyökätä ydinaseilla vehreään Tanskaan. – Miksihän?

Lehdistö ei aloittanut suurta Venäjän vastaista kampanjaa myöskään venäläispoliitikon uhkauksesta hyökätä ydinaseilla Norjaan. Sen sijaan media kohisee Trumpin suorapuheisuudesta ja Yhdysvaltain molempien ehdokkaiden taustatahoihin liittyvistä seksiskandaaleista, vaikka niillä ei ole mitään merkitystä kummankaan ehdokkaan kyvylle pärjätä presidenttinä.

Ketkä ratkaisevat vaalin?

Trump ei ole Yhdysvaltain presidentinvaalin loppusuoralla siksi, että hän olisi niin etevä, vaan siksi, että Hillary Clinton on vastustajaksi niin huono. On omituista, ettei yli 300-miljoonaisesta kansakunnasta seuloudu ehdokkaaksi keitään muita kuin TV-viihteestä tuttu liikemies ja entisen presidentin puoliso. He ovat kuin kaksi kreisikomediasta lainattua ”Amerikan presidenttiä” tai Terminaattoria, jotka on pantu kamppailemaan toisiaan vastaan.

Samanlaisia tilanteita on tosin nähty Suomenkin presidentinvaaleissa, esimerkiksi vuonna 1994, kun kansakunnan kaapeista kaiveltiin mahdollisimman epäpoliittisia ehdokkaita suosion alamäkeä tai ylämäkeä laskettelemaan. Ulkoministeriön jostakin virastosta löydettiin lopulta tuo Ahtisaari. Yhdysvaltain demokraateilla olisi ollut heittää peliin Hillary Clintonia parempi ehdokas, Bernie Sanders, ja nykytilanteessa libertaarien Gary Johnsonillakin on mahdollisuus olla ”prosenteilla mukana”.

Clinton on kirinyt Trumpin etumatkan umpeen ja ohittanutkin hänet siksi, että hänellä on puolellaan yksi seikka: hänen naiseutensa. Naiseus onkin naisen paras poliittinen ryhmittymä. Naiset äänestävät Clintonia yli puoluerajojen sen vuoksi, että nainen on nainen. Kaikki demokraattimiehet taas äänestävät Clintonia oman puolueuskollisuutensa vuoksi. Trumpia äänestävät lopulta vain republikaanimiehet. Sukupuoleensa vedoten naisehdokkaat keräävät yli puolet äänistä monissa muissakin yhteyksissä. Tämän vaalin ratkaisee siis feminismi.

Sen sijaan mitään ratkaisuja Yhdysvaltain talous- ja sisäpoliittisiin ongelmiin Clinton ei ole pystynyt vaalitaistelussa esittämään, ei myöskään luomaan tulevaisuudentoivoa. Hänen politiikkansa on defensiivistä ja tuo mieleen Bill Clintonin sanat ”I didn’t do it” sekä suomalaisen puhelinfirman kehotuksen kieltäytyä laskusta: ”Say no to Bill!”.

Mikä sitten on tuonut kaksi kehnoa tai enintään keskinkertaista ehdokasta loppusuoralle?

Sekä Suomen että Yhdysvaltain mediassa on esitetty avoimen tarkoitushakuisia, leimaavia ja puolueellisia toiveita, joiden mukaan ”murskavoitto Clintonille riittäisi osoittamaan, että Yhdysvallat ei tue Trumpin muukalaisvihamielistä ja sisäänpäin käpertyvää viestiä”.

On muistettava, että syy USA:n ongelmiin ei ole Trumpin, vaan syyt ovat globalisaatiossa ja internationalismissa, jotka ovat kommunistisen ja ihmisoikeuksia polkevan Kiinan johdolla vieneet työpaikat yhdysvaltalaisilta sekä siirtäneet ne Kaukoitään (Yhdysvalloista katsoen kaukaiseen länteen). Syy on myös kehitysmaalaisten vyöryssä Pohjois-Amerikkaan ja Eurooppaan. Sen takana puolestaan on kolmannen maailman väestöräjähdys, joka on huonon väestöpolitiikan, taikauskon ja vastuuttoman perhesuunnittelun seuraus. Niinpä on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että länsimaiden kansakunnat reagoivat maahanmuuttoon, joka voi johtaa kulttuurisiin ristiriitoihin, epäoikeudenmukaisuuksiin ja teollisten kulttuuriemme taantumiseen.

Nykyinen maahanmuutto (en tarkoita eurooppalaisten maahanmuuttoa) on keskeinen syy Yhdysvaltain sosiaalipoliittisiin, talouspoliittisiin, kulttuuripoliittisiin, kielipoliittisiin ja turvallisuusongelmiin, ja Trumpin pyrkimykset maahanmuuton vähentämiseksi ovat perusteltuja. Ongelma on, että pelkät sanat eivät siihen riitä.

Miten käy?

Jos Trumpista tulee presidentti, hän ei voi jatkaa suorasanaisuutensa aallonharjalla. Hänen altaan puuttuu kylmän sodan aikaisen vastakkainasettelun kantoaalto. Reaganin aikainen Neuvostoliiton syyttely ei toimi, sillä ongelmien ydin oli tuolloin paikannettavissa pelkkään kommunistiseen järjestelmään. Nykyisessä moninapaisessa maailmassa vihollisia on haukuttaviksi liikaa.

Niinpä on kohotettava kansakunnan omaa profiilia, ja tämä merkitsee vetäytymistä kansainvälisiltä areenoilta. Myös Trump joutuu tinkimään lupauksistaan. Se käy kuitenkin helposti. Jos Trump voittaa vaalin, hänet laitetaan virassa ollessaan kuriin.

Yhdysvaltain presidentti ei ole nimittäin henkilö vaan instituutio. Aivan riippumatta siitä, kuka tulee valituksi presidentin virkaan, hänen viralliset puheensa esiluetaan kymmenien virastojen toimesta katteettomien lupausten, uhkausten tai sitoumusten välttämiseksi, tietovuotojen estämiseksi ja valheellisten faktojen varmistamiseksi. Presidenttiä kapuloidaan ja kuljetetaan lepositeissä Air Force Onella maasta toiseen. Avustaja kertoo satelliittipaikantimesta, missä päin maailmaa kulloinkin ollaan.

Psykologisesti tulkiten hämmästyttävää on ihmislajin yleismaailmallinen taipumus järjestäytyä hierarkkisesti ja auktoriteettikeskeisesti jonkun yhden suuren liiderin johdettavaksi, vaikka hänen rationaliteetistaan tai terveydentilastaan ei olisi mitään varmuutta. Näin on yhtä hyvin Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Australian aboriginaalien keskuudessa kuin työläisten viimeisissä paratiiseissa: Pohjois-Koreassa, Kiinassa ja Kuubassakin.

On jännittävää nähdä, mitä suuntaansa muuttamassa olevat Yhdysvallat ja Britannia, nuo maailmanpolitiikan Iso-Antti ja Rannanjärvi, saavat yhdessä aikaan. Todennäköisesti molemmat onnistuvat kääntämään tilanteen omaksi edukseen, mikä ei välttämättä ole kateudesta vihreiden EU-maiden etu.

Euroopan valtiot kärsivät euroalueen pysyvästä taantumasta, hurjasta velkaantumisesta, kansallisvarallisuuden valumisesta pankeille ja unionimuodostelman solmimista hirttosilmukoista. Tässä tilanteessa Trumpin voitto saattaa edistää kansallisvaltioaatteen paluuta, kun taas Clintonin valinta merkitsisi globalisaatiotrendin jatkoa.

Siitä olen varma, että kun euron suurinflaatio käynnistyy sisäisten devalvaatioiden jatkuessa ja EKP:n maksaessa valtioiden velkoja seteli- ja bittirahoituksella, dollarin ja punnan vahvistuminen puolestaan alkaa imeä sijoituspääomaa Euroopasta ja sinkoaa lopulta USA:n ja Britannian taloudet häikäisevään ja pitkään jatkuvaan nousuun. Maailmassa, jota hallitaan kapitalistien maskoteilla – tiedolla, rahalla ja aseilla – Yhdysvallat ja Britannia sytyttävät sikarinsa aina.