Vuokrien hintasääntely takaisin lakiin

 
Puhuin viime torstaina 21.2.2019 Radio Vapaassa Helsingissä asuntopolitiikasta. Esitin muun muassa, että asumisen hintakuplan hillitsemiseksi olisi vuokrien hintasääntely palautettava huoneenvuokralakiin. Kun hintasääntely 1990-luvulla poistettiin, vuokrien hinnat lähtivät räjähdysmäiseen nousuun, joka on jatkunut myös taloustaantumien yli, sillä silloin vuokralle hakeutuminen yleensä kasvaa.

Hintasääntelyn poistaminen oli epäviisasta, koska sijoittajat alkoivat nähdä asuntojen parvekkeilla ja takapihoilla sammioittain kultaa. Nykyisin omistusasunnot maksavat kuin aurinkokunta, ja omistusasuminen on karkaamassa palkansaajien ulottuvilta. Suomen pääkaupunkiseudun hintataso poikkeaa myös muista metropoleista, kun Berliinistäkin voi ostaa tai vuokrata asunnon noin puolella Helsingin kustannuksista. Espanjan aurinkorannoillahan kupla puhkesi jo 2008 alkaneeseen lamaan.

Asuntopolitiikkaa käsittelevän lähetyksen voi katsella YouTube-videona tästä. Kanssani studiossa on Marko Ekqvist.



Pari päivää radiolähetyksemme jälkeen Iltalehteen ilmestyi Vuokraturvan ja Myyntiturvan kokosivun mainos, jossa kiiteltiin vuokrien hintasääntelyn poistamista. Viikonlopun numerossa olleen mainoksen mukaan juuri vuokrasääntelyn poistaminen mahdollisti sen, että Vuokraturvan tapaiset keinottelijat päätyivät alalle ja tekivät asuntoriistosta teollisuudenlajin. Ilmoituksessa kehutaan, että Vuokraturvan vuonna 2005 julkaisema ilmoitus ”oli lähtölaukaus asuntosijoittamisen suosion hurjalle kasvulle”.

Tekstissä toisaalta paljastavasti varoitellaan myös sijoittamisriskeistä ja tunnustetaan, että ”[a]jatus asuntosijoittamisen riskittömyydestä on kuitenkin vaarallisella tavalla virheellinen”. Muotoilu muistuttaa radiolähetyksessä lukemaani katkelmaa vaalikirjastani Kuinka Suomi korjataan?, jossa sanon, että ”tämä kuvitelma on virheellinen ja vaarallinen” (s. 22).

Vuokravaaran vaalimainos.

Vuokraturvan kaltaiset yritykset ovat ottaneet kaiken irti pääkaupunkiseudun asuntojen markkinavääristymästä, jossa kysyntää riittää mutta tarjontaa ei. Jo nimi ”Vuokraturva” sisältää ajatuksen, että ilman kyseistä firmaa asuntomarkkinoiden osapuolet olisivat muka suuressa vaarassa. Näin keinottelijayritykset koettavat luoda hysteriaa markkinoille.

Uhkakuvia lietsomalla välitysyritykset haalivat haltuunsa yksityisten tahojen asuntoja tehdäkseen bisnestä vieraalla varallisuudella, jota ne eivät edes itse omista. Ne läpivalaisevat vuokralaisten elämäntapa-, tulo-, perhe- ja pankkitietoja sekä käyttävät suurta valtaa valikoidessaan luotettavina pidettyjä vuokralaisia ja jakaessaan ihmisiä ryhmiin perusteilla, jotka ovat niiden itsensä tekaisemia. Tämä on väärin myös vuokranantajia kohtaan, jotka ovat itse kykeneviä päättämään omaisuutensa hoidosta.

Vuokrien hintasääntelyn palauttaminen lakiin ei merkitsisi, että vuokranantajat jäisivät vaille rakkaita rahojaan. Se merkitsisi vain kiskontahuippujen leikkautumista. Vuokratason kohtuullistaminen olisi myös sijoittajien etu, sillä korkea hintataso johtaa asukkaiden jatkuvaan vaihtumiseen ja sijoitusasuntojen kuplaantumiseen. Mitä nopeammin kupla puhkaistaan, sitä parempi myös velallisille ja pankeille.

Kupla syntyy nimenomaan silloin, kun kysynnän ja tarjonnan kesken vallitsee epätasapaino, joka ei itsestään oikene. Kuplaantumista ehkäisee tällöin regulaatio. Asuminen puolestaan on perustarve, jota ei koskaan saisi jättää pelkän markkinamekanismin varaan.

Vuokrien hintasääntely on ainoa keino hillitä myös asumistukien kasvua ja tulonsiirtoja veronmaksajilta vuokralaisten kautta asuntosijoittajille. Asumiseen suunnattuja tukia ei ole koskaan nostettu etupainotteisesti, vaan vasta parin vuoden viiveellä jälkikäteen, kun vuokrat ovat kivunneet edellä. Niinpä syy asumistukimenojen kasvuun tai korkeisiin vuokriin ei ole asumistuki. Mikäli syynä nähtäisiin asumistuki, ongelmaa purettaisiin väärästä päästä. Vuokraturvan kuppauksen kohde on ollut sosiaaliturva.

Vuokrien hintasääntelyn palauttaminen lakiin on kolmas lakialoitteeni, jos minut valitaan Arkadianmäelle kansaa edustamaan (se ensimmäinenhän on lakialoite kansalaisten viestinnällisistä oikeuksista ja toinen perustuslain muokkaaminen siten, että perusoikeudet palautetaan koskemaan vain Suomen kansalaisia). Ruotsissa ongelmaksi koettu pimeä vuokranmaksu ja harmaat markkinat voitaisiin välttää Suomessa, mikäli hämärää vuokrankantoa varten perustettaisiin nykyään niin muodikas ilmiantopalvelu, joka jo pelkällä olemassaolollaan eliminoisi osan väärinkäytöksistä.

Vuokra-asuntojen katoaminen markkinoilta ei olisi sääntelyn seurauksena todennäköistä, sillä asuntoja ei voida käyttää muuhun kuin asumiseen, ja nykyisin monet sosiaalisin perustein toimivat ARA-vuokranantajatahot, kuten SATO ja Kojamo (Lumo, VVO) ovat kiskoneet asunnoista jopa enemmän kuin niin sanotuilla vapailla markkinoilla sekä tahkonneet kymmenien miljoonien liikevoittoja.

Lisärakentamista puolestaan tulee edistää julkisen vallan koordinaatiolla, eli kaavoittamalla, purkamalla rakennusliikkeiden kartelleja ja rakentamismääräyksiä, saattamalla alalle lisää kilpailua ja kutsumalla rahoittajat, rakennuttajat, rakentajat ja asukkaat saman pöydän ääreen kokonaisten rakentamisohjelmien perustamiseksi kasvukeskuksiin. 

Olen luonnollisesti puhunut myös omistusasumisen puolesta ja vaatinut asumisoikeuslainsäädännön korjaamista niin, ettei ASO-asukkaita pakotettaisi maksamaan talojaan moneen kertaan. Ne, joita asumisasiat kiinnostavat, voivat lukea tarkemmat perusteluni teokseni Kuinka Suomi korjataan? Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu luvusta 3 (s. 19–29).


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Syy asumistuen ongelmiin ei ole asumistuki

Uusi Suomi on lehti, joka taistelee asumistukia vastaan. Lehti on julkaissut syksyn aikana useita toimituksen nimettömästi laatimia juttuja, joissa vääristellään asumistuen ongelmia vuokralaisten vahingoksi.

Lokakuussa lehti siteerasi Kelan entistä pääjohtajaa Liisa Hyssälää, jonka mukaan ”Suomen tukiviidakko on tiensä päässä”, ja antoi harhaanjohtavan kuvan Hyssälän ajatuksista. Vähän sen jälkeen Uusi Suomi lainasi vihreiden kansanedustajaa Touko Aaltoa, jonka mukaan ”on merkittävä ongelma, että yli 800 000 suomalaista saa asumistukea”. Nyt lehti referoi Kelan uutta pääjohtajaa Elli Aaltosta, jonka mukaan asumistuesta on tullut ”hyötymisen väline”.

Tosiasiassa Hyssälä valitteli tukiviidakon monimutkaisuutta eikä asumistuen olemassaoloa. Aalto puolestaan pahoitteli asumisen kalleutta ja köyhtymisen runsautta. Ja Aaltonen näki ongelmana vuokrien hintakiskonnan.

Uuden Suomen uutisointi on ollut vääristelevää, koska jutuissa on uskoteltu, että valtion ja kuntien asumiseen suuntaamat tuet valuisivat vuokralaisten taskuihin ja että hyötyjiä olisivat tukien saajat. Kirjoituksissa valehdellaan, että tukien nostaminen ohjaisi vuokria nousuun. Väite, että asumistuki nostaisi vuokria, on täysin perätön. Todellisuudessa sen enempää Kela kuin kuntien toimeentulotukiviranomaisetkaan eivät nosta asumiseen suunnattuja tukia etupainotteisesti vaan parin vuoden viiveellä jälkipainotteisesti.

Lehden harjoittama valehtelu on ymmärrettävää siksi, että toimitus on antautunut ajamaan mainostajiensa, kuten Hypoteekkiyhdistyksen, asiaa. Lehden useasti lainailema Hypon toimitusjohtaja Ari Pauna syyttää asuntokuplan syntymisestä asumisen tukijärjestelmää. Tosiasiassa syyllisiä sekä vuokrien että omistusasuntojen hintojen nousuun ovat pankkien johtajat ja vakuusasiantuntijat, jotka ovat antaneet kiinteistöjen arvonnoususta liioiteltuja arvioita saadakseen kaupaksi mahdollisimman paljon pankkien tiskeillä luotua velkarahaa. Kupla on siis luotu pankeissa.

Ensin nousevat asuntojen hinnat, kun pankit antavat perättömiä hintaennusteita ja ohjaavat sijoittajia polttamaan varallisuutta asunnoissa. Sitten kipuavat vuokrat, ja yhteiskunnan tukia joudutaan nostamaan perässä, sillä muutoin vuokralaisilla olisivat irtisanomispaperit käsissään. Toimeentulotuen saajien perusosasta kuluu nykyisin suuri osa vuokrien maksuun, koska kaupunkien tukikatot eivät vastaa vuokrien hintatasoa kasvukeskuksissa.

Myös totuus rahojen kulkureiteistä on erilainen kuin Uuden Suomen toimitus uskottelee. Vuokralaiset eivät edes näe asumistukiaan, vaan ne imuroidaan heidän pankkitileiltään vuokrasuorituksina salamannopeasti valokaapeleita pitkin asuntokeinottelijoiden pohjattomiin taskuihin. Asumistuki ei ole tulonsiirto julkisista varoista vuokralaisille, vaan se on tulonsiirto veronmaksajilta asuntosijoittajille ja pääoman omistajille. Moittimalla asumisen tukemista aletaan ongelmaa purkaa väärästä päästä.

Asumistuen lopettamista vaatineet eivät ole ajatelleet asioita loppuun. Mikäli asumisen tukemisesta luovuttaisiin Uuden Suomen ja muutamien poliittisten tahojen toiveiden mukaisesti, vuokralaiset olisivat kaduilla ja vuokranantajat (tai näkökulmasta riippuen -ottajat) kyynelehtisivät itkumuurilla, kun eivät saakaan rahojaan. Asiassa ei auta, että asumistuki lopetettaisiin ”vaiheittain”. Myös pään voi katkaista giljotiinilla nopeasti tai nirhata tylsällä puukolla hitaasti. Mitä kokoomuksen ja keskustan johtamassa hallituksessa vielä keksitäänkään?

Bisneksen teko ihmisten kodeilla on tietenkin jo sinänsä ongelmallista. Asuntopolitiikka onkin yksi niistä tärkeistä politiikan alueista, jotka on Suomessa hoidettu kelvottoman huonosti.

Pahimpia vaikuttavat olevan ”yleishyödyllisiksi” sanotut vuokranantajat SATO ja VVO, jotka ovat korottaneet vuokria häikäilemättömästi ja joiden asunnoissa vuokrat ovat jopa korkeammat kuin yksityisiltä vuokratuissa. Muutama vuosi sitten Sosiaalista Asuntotuotantoa SATO Oyj:n toimitusjohtaja kerskaili Yleisradion TV1:n MOT-ohjelmassa, että firma pyrkii 11 prosentin vuosituottoihin vuokra-asunnoistaan.

SATO ja VVO saavat valtion korkotuen rakennustoiminnalleen, mutta ne ovat lakanneet tuottamasta kohtuuhintaisia asuntoja. Viime vuoden lopulla SATO siirtyi ruotsalaisen kiinteistösijoitusyhtiön Balderin enemmistöomistukseen, ja VVO hankkiutui eroon viimeisistä sosiaalisista vuokra-asunnoistaan.

VVO:n omistavat työeläkeyhtiöt Ilmarinen ja Varma sekä ammattiliitot ja yhdistykset. Myös SATO:n omistajina on edelleen suomalaisia työeläkeyhtiöitä. Paradoksi onkin nyt siinä, että SATO:n tai VVO:n omistamassa asunnossa saattaa asua juuri sellainen eläkeläinen, jonka vuokraa nämä yhtiöt korottavat saadakseen maksetuksi hänen eläkkeensä.

Kupla voidaan puhkaista vain saattamalla vuokrien hintasääntely takaisin voimaan. Yhtään vuokra-asuntoa ei tämän vuoksi purettaisi, joten väite vuokra-asuntojen poistumisesta markkinoilta on vailla pohjaa. Vuokratuottojen leikkautuminen voisi kyllä hillitä asuntojen hintojen nousua, mikä tervehdyttäisi myös omistusasumisen tilannetta ja helpottaisi kotien hankkimista omaksi.

Liisa Hyssälän viime elokuussa esittämä ajatus vuokrien hintasääntelyn palauttamisesta oli oikea mutta väärin ajoitettu, sillä virasta lähtiessään hän ei aio tehdä asialle mitään. Niinpä ajatuksen taakse tarvittaisiin laaja poliittinen tuki.

Rahan arvon määrää asumisen hinta

Monet ihmiset ovat huomanneet, että rahalla on entistä vähemmän arvoa asuntomarkkinoilla. Tämä on tilanne niillä paikkakunnilla, joilta ihmiset haluavat asuntoja ostaa tai vuokrata. Tarkoitan niin sanottuja kasvukeskuksia, joihin virtaa väestöä ja joiden piiristä löytyy töitä, koulutusmahdollisuuksia ja palveluja.

Asumisen hinnan kallistuminen ei kuitenkaan johdu vain muuttoliikkeestä ja sen aiheuttamasta kysynnän ja tarjonnan epätasapainosta. Myös raha on kriisissä. Euroa varjostaa luottamusongelma, ja matala korkotaso ohjaa sijoittajia etsimään tuottoa kiinteistöistä.

Paljonko hinnat ovat nousseet? Markka-ajan lopulla miljoonalla markalla eli noin 167 tuhannella eurolla saattoi ostaa neljä huonetta ja keittiön Katajanokalta. Nykyisin sillä saa yksiön Pohjois-Haagasta. Miljoona markkaa maksaneen arvokiinteistön hintalappuun Helsingin keskustassa kirjoitetaan nykyään samat numerot kuin ennenkin, mutta rahayksikkönä on euro.

Hinnat ovat varovaisestikin arvioiden kolminkertaistuneet, paikoin jopa kuusinkertaistuneet viidessätoista vuodessa. Samassa ajassa ihmisten tulot ovat nousseet keskimäärin ehkä kolmekymmentä prosenttia. Joidenkin tulot ovat voineet jopa laskea. Varmaa on, että asuntojen hinnat ovat nousseet palkkoja ja muuta hintatasoa huomattavasti rajummin niin, että asunnot ovat karanneet palkansaajien ulottuvilta.

Sama näkyy vuokrien hinnoissa. Kun vuokrien hintasääntely 1990-luvun alussa purettiin, silloinen hallitus lupasi, että hintataso kilpailun vuoksi laskee. Todellisuudessa vuokrat lähtivät nousuun, joka ei ole taittunut edes taloustaantumien aikana. Vuokra-asunnoista on riittänyt kysyntää varsinkin lama-aikoina, kun omistusasuminen on vaikeutunut. Nykyisin vuokrien hintataso hipoo pilviä kaikissa suurissa kaupungeissa, ja asuntopulan avustamana kiskurit myös kokeilevat, paljonko vuokralaisten kukkaro venyy.

Euron tulevaisuutta koskevan epävarmuuden varjostamana sijoittajat etsiytyvät turvasatamiin. Kohteeksi kelpaa melkein mikä tahansa kiinteä omaisuus. Mineraalipörsseissä raaka-aineiden hinnat ovat olleet jatkuvassa nousussa, erityisesti kullan ja platinan. Kaupaksi käy lähes kaikki irtain arvo-omaisuus, kuten antiikkiautot, taide ja Rolex-kellot, joiden hinnat ovat kolminkertaistuneet, ja hintakäyrät kiitävät edelleen kohti koillista.

Pääomaköyhässä Suomessa, jonka teollisuuden omistaa teollisuus itse erilaisilla ristiinomistusjärjestelyillä, yksityishenkilöiden varallisuus ei etsiydy pörssiosakkeisiin, vaan bisnestä yritetään tehdä sillä varallisuudella, jota on: ihmisten kodeilla. Omistusasuminen on ollut Suomessa suosittua, ja sitä on pidetty tavoittelemisen arvoisena sekä eräänlaisena ihmisarvoisen elämän mittana.

Tämä ajattelutapa pohjautuu oman tuvan ja oman luvan juurevaan talonpoikaiseen identiteettiin, jonka perusta on suomalaisten halussa vapautua orjuuttavaksi koetusta torpparilaitoksesta eli vuokraviljelykseen perustuvasta elinkeinosta ja asumismuodosta. Omistusasuminen on Suomessa itseisarvoista ja päämäärä sinänsä.

Asuntojen hintojen karkaaminen palkansaajien ulottuvilta on kyseenalaistanut hyvinvointimme tämän kulmakiven voimakkaasti. Asiaan on vaikuttanut myös pysyvien työsuhteiden väheneminen. Enää alle puolella työssä olevasta työvoimasta on vakituinen työpaikka. EU:sta ja sen yhteisvaluutasta johtuva itsenäisen rahapolitiikan menetys, suhdannevaihtelujen tasoitusmahdollisuuksien poistuminen ja työpaikkojen siirtyminen halvan tuotannon maihin eivät ole olleet ainoita asioita, jotka ovat romuttaneet suomalaisten ihmisten haaveet omasta kodista. Aiemmin inflaatio söi pois osan asuntolainojen velkapääomasta, mutta enää näin ei ole. Matalan inflaation aikana monetaristinen rahapolitiikka on lyönyt korvalle palkansaajaa myös tätä kautta.

Ihmisistä on jälleen tehty land lordien alaisia torppareita. Siinä, missä duunari saattoi aiemmin hankkia työllään omakotitalon pääkaupunkiseudulta, nykyisin joutuu tyytymään lähiökerrostalossa olevaan vuokra-asuntoon. Elintaso ja elämänlaatu ovat laskeneet.

Nurinkurista on, että muutamat poliitikot suorastaan suosittavat ihmisille tämän uuden ajattelutavan omaksumista ja sen hyväksymistä, että he eivät ikinä saa asuntojaan omaksi. Houkuttelu siirtyilemään työn perässä paimentolaisten tavoin ei kannusta ihmisiä, sillä se ei johda paremmille päiville vaan olosuhteiden huonontumiseen. Nämä poliitikot eivät ymmärrä, että asuntopolitiikka ja työpolitiikka liittyvät kiinteästi toisiinsa. Jos ihmiset eivät pysty enää kartuttamaan varallisuuttaan asuntojen hankinnan kautta, he menettävät työmotivaationsa. Mikäli ihmiset eivät saa työllään alleen kovaa maata, se vie heiltä syyn työskennellä.

Juuri näin Suomessa on käynyt, eikä tämä ole suinkaan ainoa kannusteloukku. Samaan ajattelutapaan ohjaa myös omistamis-, yritteliäisyys- ja kouluttautumisvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmämme, joka kannustaa ihmisiä hankkiutumaan pultsareiksi, sillä vain täysin varattomana voi saada elämiseen tarvittavaa taloudellista sosiaaliturvaa, kuten toimeentulotukea. Sosiaaliturvan tilkkutäkki tulisi nähdäkseni korvata perustulojärjestelmällä, jossa asumista tuettaisiin samalla rahamäärällä riippumatta siitä, asuuko vuokralla, omistusasunnossa vai asumisoikeusasunnossa.

Pankit ovat reagoineet asuntojen hintojen nousuun myöntämällä pitkiä asuntolainoja. Eräs pankkiryhmä mainosti monikymmenvuotisia asuntolainoja lauseella: ”Asuntolainaa maksetaan vain 60 vuotta, vuokraa ikuisesti.” Totuus on, että vuokraa pitää maksaa vain kuolemaan asti, mutta asuntolainan loppupää harvoin näkyy edes kuoleman alkaessa kolkutella asukkaan ovella.

Monikymmenvuotiset asuntolainat ovat sudenkuoppia ja surmanloukkuja, joissa koron osuus pääomaan verrattuna nousee suhteettoman suureksi matalankin korkotason aikana. Velka pitäisi pystyä maksamaan takaisin noin viidessätoista tai enintään kahdessakymmenessä vuodessa. Mikäli korkotaso nousee, monikymmenvuotinen laina muuttuu ikuiseksi ja omistusasuminen vuokralla asumisen muodoksi. Asunnon omistaa tällöin pankki, joka puolestaan perustaa omistuksensa tiskeillä luomaansa ja lainaksi antamaansa rahaan, joka on puhdas illuusio. Kyse on vallankäytöstä, jonka takeena on kelvoton asuntopolitiikka.

Pankit ovat pyrkineet vedättämään asuntojen hintoja korkealle saadakseen kaupaksi mahdollisimman paljon rahaa. Velkapääomaa kasvattamalla pankit ovat koettaneet tuottaa viivan alle tulosta, jota ei matalan korkotason aikana synny, ellei lainaksi annettava pääoma ole suuri.

Niinpä pankinjohtajat ovat soitelleet kiinteistövälittäjilleen ja kehottaneet heitä kiskomaan hintoja ylöspäin. Kiskonnan välineinä ovat toimineet asiantuntijavallan nimissä annetut katteettomat hinta- ja tuottoennusteet. Ratkaisijan roolissa ovat olleet pelkkää mielipidevaltaa käyttävät kiinteistövälittäjät ja vakuusasiantuntijat, jotka ovat toimineet todellisina Teuffelin tuhattaitureina ja Belsebuubin lähettiläinä. Kiinteistövälittäjät ovat kiihottaneet asuntojen omistajia ja myyjiä kiskomaan asunnoista ylimitoitettuja summia, ja vakuusasiantuntijat puolestaan ovat antaneet rahoittajille perättömiä hinta-arvioita.

Koska asuntoja on rahoitettu tiskeillä luodulla lumerahalla, pankkien taseissa on valtavat vajeet. Rahoitettujen kiinteistöjen todellinen arvo ei vastaa pankeista velaksi annettujen lainojen arvoa. Näin on syntynyt asuntojen hintakupla, jonka puhjetessa asuntovelalliset ovat lopulta hirressä ja pankit kärsivät luottotappioita. Pankit kääntyvät tällöin valtion eli veronmaksajien puoleen pankkitukea saadakseen. Lisäksi ne maksattavat lainaksi antamansa velat ylivelkaantuneilla asiakkaillaan, aivan niin kuin 1990-luvun laman jälkeen. Pahimmassa tapauksessa perintätoimien kohteeksi joutuneet maksavat velat kahteen kertaan.

Osavastuussa vääryyksistä ovat valtio ja keskuspankit, jotka ovat myöntäneet rahanteko-oikeuden yksityisille liikepankeille. Lasku tästä sairaasta politiikasta käännetään veronmaksajien piikkiin. Rahanteko-oikeus pitäisi palauttaa vain keskuspankkien haltuun, kuten talousdemokraatit ovat vaatineet, ja pankkien luotonanto pitäisi alistaa valtioiden kontrolliin myös nousukausien aikana. Löysä raha ei ole kuitenkaan hintakuplan ainoa puhallin.

Ongelmien ydin on, että Suomessa sallitaan bisneksen teko ihmisten kodeilla. Sitä tehostaa vuokrien hintasääntelyn poistaminen, jonka tuloksena sijoittajat ovat tehneet rynnäkön asuntomarkkinoille ja pyrkineet haalimaan haltuunsa mahdollisimman paljon varsinkin pienasuntoja, joista he tavoittelevat kaksinumeroisia vuotuisia tuottoprosentteja.

Berliinissä asunnot maksavat noin kolmanneksen siitä, mitä vastaavat asunnot maksavat Helsingissä, ja vuokrien hintatasokin on puolet pääkaupunkiseudun tasosta. Ja Berliini on sentään metropoli, kun taas Helsinki on Euroopan Joensuu.

Myös Ruotsissa on tehty onnistuneempaa asuntopolitiikkaa kuin Suomessa. Asumisoikeusjärjestelmä toimii Ruotsissa hyvin, koska taloja hallinnoivat asumisoikeusyhdistykset ovat asukkaiden päätösvallassa. Asukkaat voivat itse päättää käyttövastikkeiden tasosta, kun taas Suomessa taloja hallitsevat rakennusliikkeet ja niiden tytäryritykset, jotka jatkavat kuukausittaisten käyttövastikkeiden kantamista entisen suuruisina ja nostavatkin niitä, vaikka talon velkapääoma olisi maksettu ja vastikkeiden pitäisi laskea.

Asumisoikeuslainsäädäntöä pitäisi pikaisesti korjata, tai koko järjestelmä kuolee pois. Nykyisin se ei ole muuta kuin erittäin kallis vuokralla asumisen muoto, jossa kynnysrahana toimiva asumisoikeusmaksu on vuokravakuutta huomattavasti suurempi.

Tukholmassa asuntojen hinnat ovat lähes Helsingin tasolla; tosin Suomen ja Ruotsin tilanteet eivät ole täysin vertailukelpoisia. Ruotsissa ei vallitse ”oman tuvan ja oman luvan” -ajattelutapaa eikä ruotsalaisessa kulttuurissa ole korostettu samaa talonpoikaista identiteettiä kuin luokkayhteiskunnan ja kansalaissodan traumoista kärsineessä Suomessa. Niinpä Ruotsissa on totuttu siihen, että asunnot ovat pankkien hallussa, ja asukkaat maksavat pankeille korkoa ikänsä kaiken. Ruotsissa ihmiset valitsevat, vuokraavatko he asunnon vai vuokraavatko he pankeilta rahaa ostaakseen asunnon, joka tosiasiassa kuuluu pankille. Ruotsissa tämä ajattelutapa toimii laajemman kansalaisluottamuksen ja perinteen vuoksi.

Itse en pidä myönteisenä, että ihmisten kodit omistavat pankit, rakennusliikkeet, julkisyhteisöt tai sijoitusrahastot. Tutkimusten mukaan yksityisten kansalaisten hallinnassa olevasta varallisuudesta pidetään parempaa huolta kuin organisaatioiden omistamasta. Asuntovarallisuuden yksityisomistus edistää kiinteistöjen säilymistä hyväkuntoisina. Kotien yksityinen omistaminen vahvistaa myös ihmisten itsemääräämisoikeutta ja yksityisyydensuojaa.

Suomessa monet tärkeät asiat on hoidettu huonosti, ja merkittävin niistä on asuntopolitiikka. Asuntopolitiikka on laillistettua rikollisuutta, joka on valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Huonon asuntopolitiikan vuoksi Suomessa on vallinnut myös huikea piiloinflaatio.

Kun rahan ostovoima asuntomarkkinoilla on sulanut pois, ihmisten palkoista on palanut suuri osa. Keskivertopalkansaajan nettotuloista kuluu nykyisin asumiseen niin paljon, että käteen ei jää edes toimeentulotuen perusosaa vastaavaa määrää rahaa. Toimeentulotukea ei kuitenkaan myönnetä omistusasumisen pääomakuluihin, joten keinoksi jää vain vöiden kiristely. Kun keskiluokka on tällä tavoin köyhdytetty, myös päivittäinen kulutus alenee, mikä puolestaan näkyy Anttiloiden ja Stockmannien tappioina, lyhyesti sanoen lamana.

Pankit koettavat elvyttää taloutta myöntämällä lyhennysvapaita vuosia ja pidentämällä lainojen maksuaikaa sekä pystyttämällä kuukausierät kiinteinä. Tämän tuloksena lainat venyvät loppupäästä. Kun ihmisten elinikä ei riitä lainan pois maksamiseen, on tultu paradoksien partaalle.

Lopulta pankit ovat tuoneet markkinoille amerikkalaistyyppiset käänteiset asuntolainat, joita ne markkinoivat pienituloisille mutta asuntonsa maksaneille eläkeläisille. Pankki myöntää tällöin syömävelkaa asuntoa vastaan. Ikäihmisen kuollessa asuntovarallisuus voi olla sulatettu pois, jolloin perilliset jäävät nuolemaan näppejään. Tulos on, että nuoremmat sukupolvet eivät saa asuntoja omaksi edes perimällä. Tämä järjestelmä on moraaliton ja kylvää katkeruutta. Se myös merkitsee tappiota ikääntyvien ihmisten ja heidän jälkeläistensä sosiaaliseen vaihtosuhteeseen, sillä ikääntyvien mahdollisuudet kompensoida jälkeläisiltään saamaansa huolenpitoa perinnön kautta heikkenevät.

Käänteisten asuntolainojen yleistymiseen ohjaavat eläkkeiden ostovoiman pieneneminen ja työttömyydestä johtuva eläkekertymän heikkeneminen. Valtiovalta voi käyttää käänteisten asuntolainojen mahdollisuutta myös eläkkeiden tai terveydenhuoltopalvelujen huonontamiseen ja julkisen talouden säästötoimien toteuttamiseen tietoisesti. Käänteisten luottojen kautta yksityistä varallisuutta päätyy pankkien haltuun, mikä on kielteistä, sillä sitä kautta kansalaiset puolestaan köyhtyvät.

Rahan arvon aleneminen ja valtaisa piiloinflaatio eivät ole tulleet näkyviin tilastoissa siksi, että asumiskustannusten kasvu on siirretty maksettavaksi tulevaisuudessa ja kuukausittaiset asumiskulut on pidetty keinotekoisesti ennallaan lopusta venyvien luottojen avulla. Yhdessä valtionvelan kasvun kanssa asuntojen tulevaisuudessa maksettavaksi lankeava hintapommi merkitsee sitä, että rahan arvo on romahtanut ja se alenee myös jatkossa, elleivät asuntojen hinnat laske.

Johtopäätöksenä tästä kurjasta asuntopolitiikasta on, että rahan todellisen arvon määrää nykyisin asumisen hinta. Suomen todellinen rahayksikkö ei ole pitkään aikaan ollut euro vaan kiinteistöneliö, jonka arvo tosin vaihtelee paikkakunnittain.

Julkisessa sanassa paljon tuskiteltu asumistukien korkeus ei ole todellinen ongelma, vaan ongelmana on vuokrien hintakiskonta ja sen mahdollistama asuntojen hintojen jatkuva nousu, jonka tuloksena myöskään asuntovelat ja asunnoissa oleva varallisuus eivät vastaa toisiaan. Vuokralaiset eivät edes näe asumistukiaan, jotka imuroidaan heidän pankkitileiltään suoraan asuntokeinottelijoiden pohjattomiin kirstuihin. Asumistuesta on kieltämättä tehty yhteiskunnallisen tulonsiirron väline. Maksajina ovat veronmaksajat ja saajina kiinteistöjä omistavat kapitalistit.

Ongelmaa puretaan väärästä päästä, jos vaaditaan asumistukien alentamista. Tämä perustuu väärään oletukseen, että vuokralaiset voivat päättää vuokrien hintatasosta tai neuvotella vuokranantajia vastaan. Koska avaimet ovat omistajien taskuissa, kaikki valta asiassa on nyt asuntojen omistajilla. Niinpä julkisen vallan pitäisi puuttua ongelmaan palauttamalla vuokrien hintasääntely lakiin ja määrittelemällä korkeimmat neliövuokrat asuinalueittain. Näin voidaan rajoittaa sekä asumistukien kierrätystä kiinteistökeinottelijoille että rahan arvon romahdusta.

Miksi Helsingissä on kallista?

Helsingissä on kallista asua, koska muualla Suomessa on niin kurjaa. Samalla kun niin sanottu muu Suomi taantuu ja ajautuu syvenevään köyhtymiskierteeseen, myös Helsingissä asumisesta tulee entistä tukalampaa. Mukavaa ei ole lopulta missään.

Euroopan unionin aiheuttama kansallisvaltioiden heikentyminen ja alueellisten keskusten sekä liikenteen solmukohtien korostuminen ovat johtaneet metropolisoitumiseen, joka muistuttaa antiikin yhteiskuntien keskittymistä kaupunkivaltioihin. Se tuo mieleen Euroopassa uudelle ajalle asti voimassa olleen tilkkutäkin, joka koostui ruhtinaskunnista ja jossa kaupungit olivat voimatekijöitä.

Kaupunkivaltioiden paluu ja väestön keskittyminen keskuksiin eivät ole olleet ihmisille onneksi. Maaseudulla kiinteistöjen arvot laskevat, elinkeinoelämä vetäytyy, työttömyys kasvaa, kynnelle kykenevät muuttavat pois ja eläkeläiset jäävät. Itä-Suomi tyhjenee sotaharjoitusalueeksi.

Pääkaupunkiseudulla asuntojen hinnat karkaavat palkansaajien ulottuvilta, ahtaus lisääntyy ja elintaso laskee. Lopulta myöskään Helsingin tuntumassa eivät viihdy muut kuin ne, jotka pystyvät valloittamaan itselleen asuinsijan keskustan arvokiinteistöistä tai merellisistä lähiöistä. Radanvarren pajupuskissa voidaan pahoin.

Rahan arvo mitataan nykyään asumisen hinnassa. Näin ajatellen rahalla ei ole paljoakaan arvoa Helsingissä, jossa asunnon ostamiseen eivät riitä keskipalkatun ihmisen elinkautiset tulot. Asuntojen hintojen lasku on polttanut rahat myös maaseudulla asuvilta, jotka asuntoaan myydessään huomaavat, että sijoitetusta pääomasta on voinut palaa kolmannes pois. Tästä todistaa teknologiayritys Reaktorin tänään julkaisema asuntojen hintojen alueittainen muutoskartasto, jonka mukaan hintakuilu maaseudun ja kaupunkien välillä syvenee myös ensi vuonna.

Miksi Helsinkiin sitten halutaan? Siksi, että muualla voidaan vielä huonommin. Valtion sisäinen muuttoliike kertoo maaseudulla vallitsevasta pahoinvoinnista. Kun autioituvista maalaiskaupungeista ja tyhjenevältä maaseudulta pyritään siirtymään tungoksentäyteiselle pääkaupunkiseudulle, ihmiset ovat pakkomuuttojen edessä ja valitsevat kahdesta pahasta pienemmän.

Helsingin kalleus indikoi, että suomalaisten ihmisten elintaso ja elämänlaatu ovat laskussa. Toisaalta asunnot maksavat Helsingissä mansikoita siksi, että muualla vallitsee autius. Helsingin keskustayksiössä asuinolot ovat kenties pienet, mutta vapaus on suurta. Monet eivät huomaa, että vaikka asunnot ovat kalliita ja ahtaita, kaupunkitila on avara. Kaupan päälle tulee siis koko kaupunki.

Ylitulkintoja välttämättä voisi väittää, että Helsingin kalleus on myös metafyysistä. Siinä, missä amerikkalaisille vapautta edustaa ikuisuuteen jatkuva moottoritie, siinä suomalaisille vapauden vertauskuva on Helsinkiin muuttaminen. Se myös selittää, miksi hanke usein epäonnistuu. Kun tuloksena ei olekaan kaivattua vapautta vaan sääntöjä, tarkkailua ja ahtautta, kyse on ideologian määritelmän täyttymisestä. Se, mikä symbolisesti edustaa vapautta, muuttuu tosiasiassa vapauden kahlitsemiseksi. Tämän väärän tietoisuuden vuoksi pääkaupunkimme on nyt Suomen ja maailman suurin savolaiskaupunki, jossa ihmiset kiskovat toisiaan ilkeän huumorin tikka ikenessä.

Koska tulee 100 000 euron seteli?

Aikana, jolloin Euroopan pankki- ja rahakriisi on aina vain entistä syvemmässä ahdingossa, EKP on päättänyt photoshopata setelinsä uusiksi. Sitä se perustelee ”turvallisuuden” varjelulla.

Euroopan unionille on ollut tyypillistä tavaton defensiivisyys, puolustuksellisuus, joka ilmituo syyllisyyttä. Turvallisuutta tarvitaan tietenkin vain, jos on olemassa uhkia ja pelkoja.

Euron merkittävin turvallisuusuhka eivät ole kuitenkaan mitkään rahanväärentäjät vaan EU itse, joka uhkaa polttaa ihmisten rahat pankkeihin, kuten jo kävi Kyproksella.

Naurettavana esimerkkinä defensiivisyydestä on tapa, jonka mukaisesti uuden viitosen mainoksessa alleviivataan, että setelinselässä ”Euroopan kartalla näkyvät myös Malta ja Kypros”. Tämä ikään kuin muistuttaa, että Maltan ja Kyproksen mukanaolo ei ole mikään itsestäänselvyys.

Seteliuudistuksen yhteydessä Suomelle olisi otollinen hetki irtautua koko eurosta ja jakaa kansalaisille markat käsiin. Se olisi opportunistista mutta kannattavaa. Pelkästään Suomen Pankki on tukenut euroa target-järjestelmän kautta niin monilla miljardeilla, että niiden takaisin saanti kuittaisi suuren osan valtion veloista. Suomen valtion luottokelpoisuus paranisi entisestään, ja markan arvon noustessa suhteessa euroon euromääräisten valtionvelkojen arvo leikkautuisi.

Suomi on lisäksi niin pieni kansantalous, ettei irtautumisella olisi mitään vaikutusta Euroopan talouteen. Sen merkitys jäisi pelkästään symboliseksi ja tulisi näkyviin vain aloittaessaan jonkinlaisen dominoefektin. Myös siinä tapauksessa tulos olisi myönteinen. Suomen irtautumista eurosta ymmärrettäisiin todennäköisesti laajalti, ja se herättäisi kateuden tai katkeruuden lisäksi myös ihailua. Pohjoista kansakuntaa pikemminkin kiitettäisiin älykkyydestä ja esimerkillisyydestä kuin moitittaisiin oman edun tavoittelusta. Mikäli irtautuminen toimisi esimerkkinä Etelä-Euroopan maille, tälläkin seikalla olisi taloutta ja totuutta edistävä vaikutus, kun myös ongelmamaissa päästäisiin taas taloudellisen itsemääräämisoikeuden, vapauden ja vastuun tielle.

EKP on kyllä oikeassa paljastaessaan omat pelkonsa ja uhkansa. Raha on menettänyt arvoaan myös piiloinflaation myötä, kun yhden markan kahvikupista on tullut yhden euron kahvikuppi. Vain televisioiden ja tietotekniikan halpeneminen on pitänyt inflaation kurissa. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla asuntojen eurohinnat kirjoitetaan nykyään samoilla numeroilla kuin markkahinnat vuosituhannen vaihteessa. Asuntojen hinnat ovat moninkertaistuneet aikana, jona ihmisten tulot ovat nousseet vain kolmisenkymmentä prosenttia. Kansantaloudessa on mahdotonta, että asuntojen hinnat nousisivat ihmisten tulokehitystä nopeammin ilman, että syntyy asuntokupla, jonka on lopulta puhjettava.

Kasvukeskusten asuntokupla johtuu sekin EU:sta, väestön keskittymisestä, maahanmuutosta ja globalisaatioon liittyvästä toimintojen kasautumisesta talouden, teollisuuden ja liikenteen solmukohtiin. Samanaikaista rahan arvon heikkenemistä ei ole päästetty näkymään tilastoissa, jotta EMU-ehdot täyttyisivät, ja asuntoluottojen kuukausierät on sen vuoksi pidetty vakioina. Lainat puolestaan on venytetty purukumimaisesti elinikäisiksi. Nyt kun tavallisten palkansaajien elinikä ei enää riitä asuntojen maksamiseen, muutamat luottolaitokset, kuten Hypoteekkiyhdistys, ovat keksineet jatkaa asuntojen rahoitusta alkupäästä kaupitellen lapsille ja nuorille suunnattuja asuntosäästämisen muotoja. Hintahulluuden keskellä tulee mieleen Ismo Alangon laulu, jossa ”lasten säästöpossut täytyy avata vasaralla”.

Aikana, jolloin rahan arvo on vaakalaudalla, ei ole tietenkään ihme, että kiinteä omaisuus, kuten asunnot, mineraalit, raaka-aineet ja melkein mikä tahansa materiaalinen omaisuus potevat hinnannousua. Toistaiseksi EU on onnistunut tukkimaan ihmisten suut niin, että pula leivästä ei ole yltänyt määräysvaltaa EU:ssa käyttävien maiden ruokapöytiin.

Olen kuitenkin melko varma siitä, että pian tulee aika, jolloin jättiläisinflaatio polttaa eurorahat ja sytyttää kansalaislevottomuuksia ja sotia Euroopan maiden välille. Näin käy, kun EKP tekee välttämättömän ja alkaa ostaa valtioiden velkakirjoja laskien liikkeelle suuren määrän ylimääräistä bitti- ja setelirahaa. Silloin heräämme aamuun, jolloin leipä maksaa 100 000 euroa.

Vaihtoehto asuntolainakatoille: pankkien omavastuulliset asuntoluotot

Ihmiset ovat usein kateellisia rahasta, menestyksestä, kauneudesta ja omaisuudesta mutta vain harvoin järjestä, älykkyydestä ja viisaudesta. Tämä ehkä selittää, miksi minua kadehditaan niin vähän.

Mutta asiaan. Myös ensin mainittuja vallan ja varakkuuden tunnusmerkkejä on yritetty tuputtaa minulle, ja keskiluokan ”vaurastuttamiseen” (lue: velkaannuttamiseen) tähdäten myös minulle on silloin tällöin markkinoitu asuntoluottoja, vaikka en ole asunnonostoaikeissa.

Monen muunkaan ei kannattaisi olla. Suomessa ja varsinkin pääkaupunkiseudulla vallitsee tätä nykyä hulluus, jonka mukaan asunnon pitää maksaa ihmisen koko elämäntyön arvon.

Asuntovelan ottaja on jopa pahemmassa asemassa kuin suomalaisen torpparimentaliteetin vertauskuva, Koskelan Jussi, se Väinö Linnan romaanista tuntemamme vuokraviljelijä, joka sai luvan perustaa viljelmänsä pappilan omistamalle suolle.

Ihmisten tulot ovat nousseet markka-ajan lopulta noin kolmekymmentä prosenttia, mutta asuntojen hinnat ovat kivunneet samassa ajassa kolminkertaisiksi, paikoin jopa nelinkertaistuneet.

Kansantaloudellisesti ei ole mahdollista, että asuntojen hinnat nousevat palkkoja ja yleistä elinkustannusindeksiä nopeammin. Muutoin syntyy hintakupla, ja kuplan on jossain vaiheessa puhjettava.

Myös Suomessa odotellaan asuntokuplan puhkeamista. Mitä pitempään se viipyy, sitä varmemmin se tulee, ja 170 000 euroa maksavat yksiöt myydään 50 000:lla, 250 000 maksavat kaksiot ja kolmiot kenties noin 100 000:lla.

Tämä johtuu siitä, ettei ihmisten elämä veny lopusta asuntolainojen tapaan. Suuren asuntolainan tehneet ovat lopulta velkajärjestelyissä tai hirsipuussa pankkien myydessä heidän asuntohankintojaan alle ostohintojen. Jäljellä ei ole muuta kuin suuri määrä velkaa, ja mahdollinen omasäästöosuus sulaa myyntitappioon ja -kuluihin.

Siksi on silkkaa hulluutta, että nykyäänkin monet nuoret laittavat päänsä silmukkaan, joka sitoo heidät 40-vuotisiin asuntolainoihin. Niiden korko ei voi kuin nousta, sillä lainakorkojen edelleen laskiessa pankit joutuisivat maksamaan laina-asiakkailleen käytännössä ”talletuskorkoa”. Asuntojen hinnat puolestaan eivät voi kuin laskea nykyisestä.

Euroopan vakausmekanismin kassan tyhjentyessä ja Euroopan pankkikriisin välittyessä vihdoin viimein myös Suomen reaalitalouteen viimeinen puskuri poistuu, ja lama pyyhkäisee pois kysynnän ja tarjonnan kroonisesta epätasapainosta johtuvan hintavääristymän myös pääkaupunkiseudun asuntomarkkinoilta. Tilanne tervehtyy samalla kun 6000 euroa neliöltä maksavien ludeluukkujen arvo romahtaa niiden todellista materiaalista arvoa vastaavalle tasolle: noin 2500 euroon per neliö.

Yhtälö on selvä, ja myös viranomaiset ovat sen huolestuneina huomanneet. Lainakatot olisivat paikallaan, mutta pankit, kiinteistövälittäjät ja muut keinottelijat vastustavat niitä peläten luottolamaa ja asuntokaupan viilentymistä järkevämmille hintalukemille.

Jos lainakattoja ei hyväksytä, on yksi hyvä keino hillitä ylikuumenemista. Se on pankkien omavastuulliset asuntoluotot.

Monikin varmaan suostuisi pankkien lainatarjouksiin, jos pankit sitoutuisivat ottamaan täyden vastuun asuntojen hintaromahduksesta siinä tapauksessa, että pankki joutuu realisoimaan velan vakuutena olevan asuntovarallisuuden.

Nykyisin asunto kelpuutetaan velan vakuudeksi 70 prosentista arvostaan. Loput pitäisi kattaa omasta kukkarosta, valtion 15 prosentin takauksella tai yksityisellä vakuutuksella. Viime aikoina pankit ovat rahoittaneet asuntojen ostoa hyväksymällä velan vakuudeksi jopa 100 prosenttia asunnon ostoarvosta.

Tämä koskee tietenkin vain velan myöntöä. Jos pankki joutuu sittemmin myymään asunnon velallisen työttömyyden, sairauden tai muun maksukyvyttömyyteen johtavan syyn vuoksi, myynnistä koituva tappio jätetään kokonaan asiakkaan vastattavaksi.

Pankkien omavastuulliset asuntoluotot poistaisivat tämän ongelman. Jos pankit ottaisivat sataprosenttisesti vastuun siitä, että asuntojen hinnat tulevat ryskyen alas, asuntoluotot voisivat käydä kaupaksi ja niitä olisi järkevää ottaa. Tällöin ulkopuolelta asetettuja asuntolainakattoja ei tarvittaisi. Ratkaisu olisi eettinen, sillä se ohjaisi pankkeja hillitsemään myös asuntojen hintojen nousua omien kiinteistövälitysketjujensa kautta.

Tätä nykyä pankit ovat itse syypäitä asuntojen hintojen ryöstäytymiseen käsistä. Pankkien etujen mukaista on ollut tunkea ihmisten suut ja korvat täyteen tiskeillä luomaansa velkarahaa tehdäkseen heistä ikuisia korko-orjiaan.

Jos pankit suorastaan velvoitettaisiin ottamaan täysi vastuu myös hintaromahduksen tapahtuessa, toteutuisi rahalaitosten kuluttajavastuu. Tätä nykyä pankeilla ei ole mitään kuluttajavastuuta omista tuotteistaan eli luotoistaan.

Pankkien omavastuiset asuntoluotot olisivat hyvä ratkaisu, jolla voitaisiin estää keinotekoiselta tuntuvat lainakatot. Se ohjaisi pankkeja ja rahoitusmarkkinoita laajemminkin itsesäätelemään toimintaansa. Uudessa järjestelmässä pankkien ei pitäisi voida sysätä omavastuutaan myöskään valtiolle penäämällä pankkitukea, jolla pankit paikkasivat luottotappionsa 1990-luvulla.

Lahjoitan tämän ehdotukseni pankeille täysin ilmaiseksi, vaikka äly yleensä kallista onkin. En siis peri ideastani palvelumaksua, järjestelypalkkiota enkä toimitusmaksua.

Mikäli pankit hyväksyvät asettamani ehdot, niiden ei tarvitse tehdä mitään. Riittää, kun pankkien sataprosenttisista omavastuista sovitaan velkakirjassa, ja nimet laitetaan papereihin.

Eivätköhän ne lainakatot ilmesty tätä myöten ihan itsestään pankkien omiinkin vaatimuksiin ja asuntojen hinnat ala asettua kohdalleen.

Asuntojen hinnoissa silmälasi-ilmiö

Muutama vuosi sitten silmälaseista kiskottiin ihan hirveästi rahaa. Silmälasit maksoivat tyypillisesti 680, 795, 1200 tai jopa 1800 euroa... Kukaan ei aavistanut kakkuloiden oikeaa arvoa.

Hieraisin äsken silmiäni nähdessäni Specsaversin mainoksen, jossa sanottiin: ”Lasten silmälasit ilmaiseksi näöntarkastuksen (29 euroa) hinnalla!” Silmälasien hinnat ovat romahtaneet kautta linjan alle sadan euron tasolle uusien toimijoiden ja hintakilpailun myötä.

Asunnot ovat samanlainen välttämättömyyshyödyke kuin kakkulatkin. Erona silmälasikauppaan on vain se, että asunnoista vallitsee niukkuus, jota pidetään tahallaan yllä. Pankit ja poliittinen valta yhdessä toivovat, että asunnot olisivat mahdollisimman kalliita. Syitä on kaksi:

1) Pelätään hintalappuihin kirjoitettujen arvojen katoamista ja pankkien lainoittamalla liikkeelle laskemien rahojen arvon haihtumista.

2) Pelätään ihmisten lopettavan protestanttisen työetiikan ja ahkeroimisen, jos asunnon saa maksetuksi 15 vuodessa eikä tarvitse sitoa itseään 60-vuotiseen velkaorjuuteen.

Tämä on kuitenkin täysin keinotekoista. Tiedättekö, mitä asunnot muualla Euroopassa maksavat?

Berliinistä (joka on sentään Saksan pääkaupunki), voi ostaa tilavan yksiön alle 40 000 eurolla. Samanlainen maksaa Helsingissä (joka on Euroopan Joensuu), noin 140 000 euroa.

Espanjasta, jossa on kaksi miljoonaa asuntoa myymättä, voi ostaa uuden omakotitalon läheltä merta 150 000 eurolla. Samanlaisesta kiskotaan Suomen pääkaupunkiseudulla noin 1,5 miljoonaa euroa.

Tuntuu, että pääkaupunkiseudulla voi hintalapussa lukea mitä tahansa: 595.000 keskustakaksiosta, 1.490.000 kolmiosta, 2.350.000 omakotitalosta Vantaalla...

Asuntojen hinnoissa on tähän asti vallinnut kahvikuppi-ilmiö. Yhden markan kahvikupista on tullut yhden euron kahvikuppi.

Selityksenä Suomen ja muun Euroopan hintaeroon ei ole pelkästään saksalaisen asuntopolitiikan järkevyys, parempi yhteiskunnallinen hyötysuhde, sakemannien ahkeruus tai Espanjan lama. Selitys ei ole myöskään rakennusten heikompi taso, sillä myös Keski-Euroopassa tarvitaan hyvät lämpöeristeet, rakentamismääräykset ovat ankarat ja tonttipula on pahempi. Selityksenä on suomalaisten ihmisten hulluus ja tyhmyys.

Vain sekopää pyytää ja maksaa asunnosta liikaa. Nykyisin ajatellaan, että asunnon täytyy maksaa koko se omaisuus, jonka ihminen voi elämänsä aikana hankkia, jos tekee yötä päivää työtä. Asuntojen arvoksi on per definitionem määritelty koko elämäntyön arvo, ikään kuin mihinkään muuhun ei saisi jäädä varaa.

Monet asuntolainan hakijat astelevat pankkiin ajatellen, että (a) ’paljonko voin ylipäänsä saada lainaa, jos sijoitan kaikki asuntoon?’ ja (b) ’olkoon siis tuo summa tulevan asuntoni hinta. Se olkoon hautani.’

He ovat typeryksiä, yleensä juuri naimisiin menneitä pariskuntia, joiden ajatuksia sekoittaa hormonien hyrräyksestä johtuva lapsellinen optimismi.

Toisaalta myös rahoittajat sitovat asuntojen hinnat korkoihin ja ihmiset ikuiseen orjuuteen omalla verenimijän logiikallaan. He puolestaan ajattelevat: ’jos korko värähtää karvankin verran alaspäin, siis vedätettäköön asuntojen hintoja vastaavasti ylöspäin pankkien omistamien kiinteistövälitysketjujen kautta.’

Koronlaskun ei sallita siirtyvän asumiskustannusten alenemiseen, vaikka muutoin niin käviskin.

Vikaa on perusfilosofiassa.

Vääristyminen näkyy siinä, että asumista ei mielletä perustarpeeksi vaan bisneksenteon välineeksi.

Suomalainen oman tuvan ja oman luvan mentaliteetti on menetetty. Nykyisin asuntojen hinnat ovat karanneet palkansaajien ulottuvilta, eikä edes koko elämäntyön arvo riitä asuntojen maksamiseen. Ihmiset eivät koskaan saa kovaa maata jalkojensa alle, vaan heidät on sidottu koko iäkseen joko vuokraorjuuteen tai maksamaan korot asuntolainasta, joka ei lyhene vaan venyy loppupäästä.

Tämä palvelee vain omistajina toimivien vakuutuslaitosten, sijoitusyhtiöiden ja pankkien etua.

Se ei palvele enää poliittista etua, sillä ihmiset menettävät työmotivaationsa tietäessään, etteivät he koskaan pääse paremmille päiville.

Taloudellisesti on mahdotonta, että asuntojen hinnat nousisivat pitkällä tähtäimellä enemmän kuin palkat ja elinkustannusindeksi. Jos niin käy, syntyy asuntokupla, jonka pitää ennemmin tai myöhemmin puhjeta.

Asuntojen hinnoissa on nyt vähintään puolet pelkkää ilmaa. Markka-ajan lopulla yhdellä markkamiljoonalla sai neljä huonetta ja keittiön Katajanokalta. Nykyisin sillä ei saa pääkaupunkiseudulta juuri mitään. Hinnat on kolminkertaistettu, vaikka ihmisten palkat eivät ole nousseet kuin parikymmentä prosenttia. Muutamien tulot ovat jopa vähentyneet.

Suomessa on vallinnut huikea piiloinflaatio, joka johtuu asumisen häikäilemättömästä kallistamisesta. Sitä ei ole päästetty näkymään tilastoissa, sillä asuntolainojen kuukausikustannukset on pidetty ennallaan laina-aikojen joustaessa ja venyessä lopusta kuin purukumi.

Ihmisten palkoista on käytännössä kadonnut suuri osa.

Tämä on ollut sangen huonoa politiikkaa. Suomessa kaikki asiat, jotka alkavat A:lla, on hoidettu surkeasti: asuntopolitiikka, autoilupolitiikka ja alkoholipolitiikka. Suomessa asutaan tutkimusten mukaan pohjoismaalaisista ahtaimmin. Lisäksi maassamme on Euroopan kalleimmat autot ja juopoimmat ihmiset, vaikka myös viina on kalleinta.

Tämä on hullujen tasavalta.

Siksi kehoitan teitä: älkää maksako asunnoista mitä tahansa. Tehkää maksulakko! Katsokaa, tietäkää ja oppikaa, mitä asunnot muualla maksavat. Katsokaa hintaa.

Eurooppalaiset turistit eivät puolestaan tiedä, itkeäkö vai nauraa nähdessään suomalaisten asuntojen hinnat. Tällaista typeryyttä ei nimittäin ole missään muualla.

Itse toivon, että lama yltäisi mahdollisimman nopeasti myös Suomeen, sillä se puhkaisisi asuntojen hintakuplan.

Tervetuloa, oi lama!

Romahdus tekisi vain hyvää. Se toisi asunnot jälleen palkansaajien ulottuville ja parantaisi harhaisten sijoittajatahojen sairasta mieltä.

Myös Sinun omistusasuntosi arvosta suurin osa on pelkkää ilmaa. Pahoittelen, mutta tämä on totta. Asunto on nyt sijoituksena yhtä huono kuin tuuleen puhallettu pörssiosake.

Kun Jätkäsaareen rakennetaan uusia kerrostaloja, niiden rakentamiskustannukset ovat vain noin 3.500 euroa neliöltä. Myyjät pyytävät niistä 6.000 – 7.000 euroa neliöltä. Tämä osoittaa, millaista tiliä rakentajat, rakennuttajat ja rahoittajat asunnoilla tekevät. Tämä on välistävetäjien, koronkiskojien, järjestelypalkkioiden penääjien, vedättäjien sekä vakuuksien, takauksien ja palvelumaksujen perijöiden, toisten kustannuksella eläjien ja muiden loiseläjien Suomi.

Asuntojen hintaromahdusta siivittää suurten ikäluokkien kaatuminen hautaan. Nuo perkuleen ahneet ikäluokat ovat saaneet aikaan kaiken pahan: ensin he perustivat itselleen virkoja sitä mukaa kuin valmistuivat eri oppilaitoksista, ja nyt he pakottavat meidän X-sukupolvemme maksamaan vielä lihavat eläkkeensäkin.

Olisi vain hyvä, että asuntojen hinnat puolittuisivat. Sille, joka asuu itse omistusasunnossaan, hintojen leikkautuminen ei aiheuttaisi mitään haittaa, sillä omistusasuja ei voi kuitenkaan realisoida asuntoaan. Jos taas hän hankkisi isomman asunnon, välirahaa tarvittaisiin vähemmän yleisen hintatason ollessa alempi. Näin myös omistusasujalle olisi hyötyä hintaromahduksesta.

Eniten hyötyisivät ne, jotka voisivat hankkia asunnon kohtuullisella hinnalla.

Myös pitkäaikaiset sijoittajat jäisivät voitolle, vaikka asuntojen hinnat puolittuisivat, sillä he saisivat edelleen sijoituksilleen pankkikorkoa paremman tuoton.

Asuntopolitiikan korjaaminen pitäisi aloittaa vuokrien hintasääntelyn palauttamisesta. Koska vuokrien hintasääntelyä ei ole, sijoittajat näkevät vuokrahuoneistoissa avoimen piikin ja siirtävät oman elostelunsa laskut siihen.

Vuokrasääntelyn purkaminen oli Harri Holkerin ja Esko Ahon hallitusten suurin vääryys. Se nosti sijoitusasuntojen hintoja kohtuuttomasti ja lähetti asuntojen hinnat rakettimaiseen nousuun, jonka päässä on väistämättä romahdus ihmisten maksukyvyn loputtua. Vuokrien hintasääntelyn palauttaminen on tervehdyttävä parannustoimi, jolla asuntopolitiikkaa korjataan järkevämmille linjoille.

Minun ei tarvitse erityisesti toivoa asuntojen hintaromahdusta.

Se tulee väistämättä Euroopan talouskriisin alkaessa näkyä reaalitaloudessa ja koko talousalueen laman laajentuessa.

Ilmeinen taitekohta on euron repeäminen. Siihen myös asunnonostajien kannattaa varautua. Kiinteä omaisuus mielletään usein turvalliseksi sijoitukseksi, mutta lama-aikana arvot romahtavat materiaalista ja käyttöarvoa vastaavalle tasolle, ja hintakupla katoaa.

Ihmisten on hallittava asuntopolitiikkaa. Se on todellista demokratiaa.

Jos asuntopolitiikkaa hallitsee kapitalismin koura, kyse ei ole kansanvaltaisesta politiikasta vaan totalitarismista.

Asuntopolitiikassa olisi meneteltävä poliittisessa ohjelmassani ehdottamallani tavalla. Esitän siinä ratkaisut sekä omistusasumisen, vuokra-asumisen että asumisoikeusasumisen ongelmien korjaamiseksi.

Sekopäisiä uutisia

Poliittisen korrektiuden hedelmäpuu on puhkeamassa kukkaan. Lehtien ja muiden medioiden tiedostavat toimitukset eivät jätä ihmisparkoja rauhaan edes kesällä vaan jatkavat omien asenteidensa ja arvojensa tuputtamista lähes yhtä tiedostaviksi opiskelleiden kesätoimittajiensa voimin aina mökkien kuisteille asti.

Ihmiset voisivat laittaa viestimet omalta osaltaan kiinni. Pieni katsaus tämän päivän sekopäisiin uutisiin on kuitenkin sadepäivän kunniaksi paikallaan.


Putin laittaa kaasuputkeen tutin

Tarja Halosen hyvien idänsuhteiden ansiosta venäläinen suurvaltajohtaja paukuttelee jälleen henkseleitään Suomessa. Vladimir Putinin edellisistä moottoripyöräsaattueista ei ole kulunut kauaakaan, ja vain runsas kuukausi sitten Venäjän nykyinen presidentti Dmitri Medvedev kävi pörräyttämässä helikoptereita Helsingin yllä.

Diplomatian kielessä lupaus voi olla uhkaus. Tämän todistaa Helsingin Sanomien ja (yllätyksellisesti samaan konserniin kuuluvan) Taloussanomien ristikuulustelu. Siinä missä Taloussanomat otsikoi, että ”Venäjä ei sulje Suomen energiahanoja”, Helsingin Sanomat puolestaan kirjoittaa, että ”Putin tuli Suomeen ja lupasi energiaa”.

Konsernin sisäinen, uutisten johdonmukaisuutta valvova tasavirtageneraattori on ilmeisesti mennyt epäkuntoon, tai poikkeavalla otsikoinnilla halutaan todistaa lehtien itsenäisyydestä. Kaksiarvoisessa on/off-tilanteessa se, että en mene ulos, tarkoittaa tietenkin samaa kuin se, että pysyn sisällä. Mutta asiaa kuvaavien lauseiden merkitys on silti erilainen. Väliin jää paljon tulkinnanvaraa. Juuri sitä hyödynnetään politiikassa ja vallankäytössä.

Kaikki tietävät, että Lenin-setä asuu Venäjällä. Ja sieltä hän näyttää edelleenkin tulevan naapuriinsa käymään. Lupaus kaasu- ja öljyhanojen sekä sähköjohtojen auki pitämisestä – tai siitä, että Venäjä ei sulje niitä – sisältää vihjauksen, että toimitusten katkaisemista ikään kuin harkitaan tai että sitä on pidetty jostakin syystä mahdollisena. Tämä jokin syy voi olla esimerkiksi lapsikaappaus, venäläisen toisinajattelijan turvapaikanhaku Suomesta tai Suomen hakeutuminen Natoon. Niistä kaikista on saatu näyttöä, kun Putin haukkui Anton-pojan Suomeen toimittaneen suomalaisdiplomaatin, venäläinen toisinajattelija mellakoi turvapaikkahakemus kädessään Helsingin kaduilla ja venäläiset sotilasasiantuntijat kertovat, mitä Suomen hakeutumisesta Natoon ”mahdollisesti seuraisi”.

Lupaus voi olla, paitsi uhkaus, myös käsky. Niinpä mahtimies Putinin energialupauksen takana on isompi kala: se sisälsi kannanoton, että maakaasuputken rakentamiselle Venäjältä Suomen kautta Saksaan ei ole hänen mukaansa esteitä. Suomea vaaditaan nyt antamaan Nord Streamin putkea varten tarvittavat kolme lupaa nopeasti, eli päätökset vaaditaan ympäristöviranomaisilta, valtioneuvostolta ja putken tiellä olevien vanhojen miinojen raivauksesta.

Juuri energia-asiat voivat johtaa Suomen konfliktiin sekä muiden EU-maiden että Venäjän kanssa. Gazprom on siirtynyt etukäteislaskuttamaan Ukrainalle toimittamansa kaasun, ja maksajaa haetaan EU:n suunnasta. Vain lama-Euroopan rahavaroista jää riippumaan, maksaako se ukrainalaisten käyttämän kaasun Venäjälle vai ei. Muutoin Venäjä voi laittaa Ukrainan kautta Eurooppaan johtavat maakaasuhanansa kiinni.


Huoltovarmuudesta

En malta olla huomauttamatta, että Suomi ostaa nyt noin 75 prosenttia raakaöljystään Venäjältä. Suomeen tuodaan myös yhden reaktorillisen verran ydinsähköä Suomenlahden kaakkoispuolella olevasta Tshernobyl-tyyppisestä atomimiilusta. Jos kyseinen aromipesä räjähtää, syytän siitä vihreitä, jotka jarruttavat turvallisten ydinvoimalaitosten rakentamista Suomeen.

Suomen huoltovarmuuden kannalta olisi tärkeää panostaa ydinvoimaan. Ydinsähkö elää maailmalla renessanssia, ja monet ydinvoimasta luopumassa olevat valtiot joutuvat pyörtämään päätöksensä. Uraania tuotetaan muuallakin kuin Venäjällä, esimerkiksi Australiassa ja Kanadassa. Uraania voidaan myös helposti varastoida useaksi vuodeksi toisin kuin monia muita energianlähteitä. Suomen olisi kaiken kaikkiaan hyvä päästä eroon itänaapuriin sitovasta energiariippuvuudesta.

Ydinvoiman lisäämistä puoltaa sekin, että tulevaisuuden raskasvesireaktoreissa polttoaineena voidaan käyttää nykyisin syntyvää ydinjätettä. Tällöin uraanin radioaktiivisten isotooppien vaarallisuus vähenee sadastatuhannesta vuodesta noin viiteensataan vuoteen. Fuusioenergian hyötykäytön onnistuminen puolestaan on niin suuri kala, että sen pyydystämistä kannattaa jatkaa eikä laittaa ydintekniikan kehittämishankkeita jäihin.

Venäjän lupaus energiahanojen auki pitämisestä on tietenkin suvereeni. Sen kautta tavoitellaan vaikutusvaltaa. Voisiko Matti Vanhanen kävellä Kremliin ja sanoa, että Suomi ei laitakaan Stockmannin turkistavarakuljetuksia jäihin, jatkaa Nokian kapuloiden toimituksia aiotusti sekä puolittaa Vaalimaan rekkajonot lopettamalla ne rajan tältä puolelta kokonaan? Sanoma-konserniin kuuluvat The Moscow Times ja The St. Peterburg Times ottaisivat uutisen vastaan iloiten.

Triumfisaattueiden tarkoitus on tietysti tukea poliitikkojen henkilökohtaista arvovaltaa. Tällöin myös vallankäyttö keskittyy. Putin on ollut vallankahvassa liian pitkään: ensin pääministerinä, sitten täydet kaksi kautta presidenttinä ja nyt jälleen pääministerinä. Toisaalta ilmiö on yleismaailmallinen. Myös Yhdysvalloissa Bill Clinton tuli valtaan ikään kuin uudestaan vaimonsa kautta ja kurkistaa hallituksen hoviin Hillary Clintonin selän takaa. Samoin Tarja Halonenkin voisi jatkaa kahden lautasen politiikkaansa pyrkimällä pääministeriksi. Tai Sdp voisi asettaa presidenttiehdokkaaksi Pentti Arajärven, jolloin myös Tarjan jatko Kultarannan, Mäntyniemen ja Presidentinlinnan asuntoloukussa olisi turvattu.


Asuntojen hinnat eivät taaskaan laske

Tiedeyhteisössä arvostetaan kansainvälistä tutkimusta, sillä se ei ole kuulemma yhtä puolueellista kuin hyväveliverkostoille altis kotimainen tutkimus, jonka tulokset päätetään saunaseuroissa. Filosofiassa kansainvälisyydellä tai kotimaisuudella ei ole tosin merkitystä luotettavuuden kannalta, sillä kaikki oikeat filosofit ovat riidoissa toistensa kanssa. Maallisemmissa asiayhteyksissä kansainvälinen tutkimus voi kuitenkin antaa asioista puolueettomamman kuvan kuin kotimainen.

Kansainvälinen markkinatutkimusyhtiö Global Property Guide seuraa asunto- ja kiinteistömarkkinoiden kehitystä kautta maailman. Sen mukaan asuntojen reaaliset eli inflaatiosta puhdistetut hinnat ovat pudonneet Suomessa 10,6 prosenttia ja nimellishinnat 9,2 prosenttia maaliskuun lopussa viime vuoden vastaavaan aikaan verrattuna.

Aivan yhtä ennustettavaa kuin tämä pudotus, on myös se, että Sanoma-konserniin kuuluva Taloussanomat ei hyväksy sinänsä tervettä kehitystä, vaan pitää sitä ”uskomattomana” laittaen Tilastokeskuksen tutkijan länkyttämään pudotusta vastaan. Tutkija Pekka Lehtisen mukaan tulokset ”eivät perustu Tilastokeskuksen lukuihin”. Eivät tietenkään. Myös työministeriön tilastot antavat työllisyydestä erilaisen kuvan kuin Tilastokeskuksen tutkimukset. Joka tapauksessa Taloussanomille näyttää olevan tärkeää todistella, että kiinteistöjen hinnat eivät Suomessa koskaan laske. Olisihan se kauheaa, jos Sanoma-lehtien levikkikadon ja tuloksen huononemisen lisäksi tilannetta pahentaisi vielä konsernin kiinteistömassojen arvonlasku. Olen kritisoinut Sanoma-lehtien halua pysyttää korkeita kiinteistöjen hintoja muun muassa tässä.


Poliittisen korrektiuden pyhä kolmiyhteys

Jokaisen päivän Helsingin Sanomiin sisältyy poliittisen korrektiuden pyhä kolmiyhteys, jonka mukaisesti lehti puolustaa käänteiseksi syrjinnäksi muodostunutta feminismiä, maahanmuuttoa ja poliittisen vasemmiston etevyyttä. Tämänpäiväisen lehden mukaan ”poliisikoulutuksen seksuaalinen häirintä on tarkkailussa”, ”nettirasismista valittavat useimmiten ulkopuoliset” ja ”Skp:n Hakanen vaatii selvitystä sosiaalijohtajan kohukalusteista”. Katsotaanpa uutisia tarkemmin.

1) Jokin aika sitten Hesari otsikoi, kuinka kokonainen varusmiesjengi oli ahdistellut tyttöjä varuskunnassa. Onko mitenkään ihmeellistä, että miesvaltaisessa organisaatiossa tapahtuu tällaista? Uutinen viisastaa ihmiskuntaa enintään sikäli, että heteronaiset ja -miehet pitäisi karsinoida erilleen, tai sitten on niin, että seksuaalinen käyttäytyminen on jumalallisen luomistyön luonnonlaki, josta ei ole valitusoikeutta tuomioistuimiin. Mikäli naiset haluavat osallistua poliisin ja armeijan toimintaan, heidän täytyy hyväksyä sekin mahdollisuus, että he saattavat joutua vihollisen raiskaamiksi. Se ikään kuin sisältyy ammattiin luontaisetuna.

Heteromiesten ja naisten suhtautuminen seksuaalisuuteen on huvittavan erilaista. Eräs nuori homomies kertoi minulle juuri, miten heteromiehet asennoituivat täysin myönteisesti hänen armeijatuvassa osoittamiinsa seksuaalisiin flirtteihin - eivät suinkaan kiusaantuneet tai kiusanneet niistä. Jotkut jopa lankesivat hänen viettelyihinsä, täysin valittamatta seksuaalisesta ahdistelusta. Miksi nainen näkee sukupuolisuuden pahana?

Kun nyt esimerkiksi poliisikoulun ”seksuaalinen häirintä” laitetaan ”erityiseen tarkkailuun”, mitä julkinen valta oikeastaan tekee? – Vastaus: se epäerotisoi yhteiskuntaa, vaarallistaa seksuaalisuutta ja tuottaa ahdistusta myös seksuaalivähemmistöille. Samalla se pyyhkii pois heteronaisten mahdollisuudet nautinnollisen seksiin ja osoittaa, kuinka seksuaalisuusvihamielisesti feministinen liike käyttää valtaa. Toistaessaan poliittisen korrektiuden ilosanomaa kritiikitön päivälehdistö puolestaan asettuu kyseisen propagandan taakse.

2) Entä sitten ”nettirasismi”? Se, että (oletetusta) nettirasismista kantelevatkin muut kuin asianosaiset itse, osoittaa, että syrjityiksi väitetyt ryhmät (kuten maahanmuuttajat) eivät itse koe rasismia lainkaan, vaan vainoharhainen kuva rasismista syntyy suomalaisten omassa tajunnassa. Siten uutisen kohteena oleva tutkimustulos todistaa omalta osaltaan, että maahanmuuttokritiikkiin kohdistuvat ajojahdit ja rasismiväitteet ovat seuranneet etupäässä poliittisen korrektiuden tavoittelusta. Niinpä jutun aiheen ei pitäisi antaa syytä ”rasisminvastaiseen” poruun ja paheksuntaan.

3) Ja vielä sananen poliittisen vasemmiston valppaudesta. Kun protestipuolue Skp:n Yrjö Hakanen turahtaa, että tuoreen sosiaalijohtaja Paavo Voutilaisen sisustuspuuhat pitäisi repiä auki, hän on tietenkin oikealla asialla. Saman voisi tosin sanoa 99 % helsinkiläisistä, joten omituista on, että sanansija piti antaa juuri Hakaselle.

Teologi Voutilainen nimitettiin sosiaaliviraston rahahanojen voudiksi ilman sosiaalitieteissä suoritettua korkeinta yliopistoarvosanaa, joten häntä pidettiin alun perinkin epäpätevänä tehtävään. Asiaa puitiin Korkeimmassa hallinto-oikeudessa, kunnes KHO vahvisti nimityksen omassa suvereeniudessaan. On irvokasta, että Helsingin sosiaalijohtaja sisustaa nyt omiin työtiloihinsa jonkinlaista pappilaa peräti 72 000 euron kalustehankinnoilla samalla, kun hänen asiakkaansa tulevat toimeen köyhyysrajan alittavilla tuloilla.

Tästä kaupunginvaltuuston yksikään suuri poliittinen ryhmä ei ole huolissaan, ja myös lehdistö hymisee asialle hiljaista hyväksyntäänsä. Vertailun vuoksi voidaan pohtia, kuinka sosiaaliviraston keskikerroksessa toimivaa viranhaltijaa, työpäällikkö Harri Eerikäistä, pamputettiin ja uhattiin irtisanomisella muutaman maahanmuuttokriittisen sähköpostiviestin lähettämisestä, vaikka asiasta ei ollut todisteita. Olen kirjoittanut tapauksesta esimerkiksi tässä.

En tarkoita, ettei sosiaalivirastossa pitäisi olla oikeudenmukainen. Juuri sitä minä tarkoitan. Johtavien viranhaltijoiden omiin rikkomuksiin suhtautuminen sen sijaan on täysin mielivaltaista. Rehdit työläiset voivat rakentaa vaikka kuinka hyvin toimivan laivan, mutta päällystö pitää oikeutenaan ajaa sen jäävuoreen ja selviää rangaistuksetta.

Pahinta on, ettei vika ole vain tiedotusvälineissä, jotka kertovat uutisia meille, vaan todellisuudessa. Omalla puolueellisuudellaan ja puuttumattomuudellaan ne joka tapauksessa tukevat juuri sitä politiikkaa, jonka tuloksena virkavallan käyttökin on täyttä tuubaa. Siksi toivoisi, että korkeimmat viranhaltijat laitettaisiin laiminlyönneistään ja toimivallan ylityksistään vähintään yhtä kovaan vastuuseen kuin aiheettomasti syyllistetyt alempien virkaportaiden syntipukitkin.


”Think the children”

Feminismin, maahanmuuton ja virkamiesten loukkaamattomuuden ohella eräs tapa tuottaa poliittista korrektiutta on vielä niin sanotun lapsiargumentin käyttö. Tämän päivän Helsingin Sanomat kertoo tyytyväisenä, että ”lastensuojelu on suomalaisille tärkein arvo”. Amerikkalaistyyliset ”think the children” ja ”family first” -ideologiat ovat rantautuneet huolestuttavalla tavalla Suomeen.

Ajattelutavan vika on siinä, että lastensuojelulla kolhitaan muita vapauksia ja arvoja. Niin sanotun lapsiargumentin käyttö perustuu seuraavanlaiseen virheelliseen ajatuskulkuun:

Premissi 1: Kaikki, mikä on hyväksi lapsille, on hyväksi kaikille.
Premissi 2: X on hyväksi lapsille.
Johtopäätös: Siis X on hyväksi kaikille.

Vaikka päättely on muodollisesti oikea, itse johtopäätös on virheellinen, sillä premissi 1 on virheellinen. Lastensuojelun varjolla tapahtuva normien vartiointi ei sovi kaiken yhteiskuntamoraalin lähtökohdaksi. Sellaiseen oletukseen kuitenkin syyllistytään usein. Lastensuojelulla sensuroidaan internetiä, elokuvia ja kirjoja, ja lapsiargumenttiin vedotaan aina, kun halutaan kuohia seksuaalisuuden esittämistä. Näyttöä asiasta löytyy paljon, ja olen analysoinut ongelmia laajalti tässä blogissani.

On myös lasten etu kasvaa yhteiskunnassa, jossa lastensuojelulla ei tuhota sen enempää julkisen esittämisen vapautta kuin seksuaalista vapauttakaan. Lapset eivät ole myöskään sellaisia pieniä idiootteja, joille ei voisi asiallisesti selittää, mitä kaikkea maailmaan mahtuu ja miten erilaisiin ilmiöihin voi suhtautua. Itse asiassa vastuullisten vanhempien velvollisuus olisi kertoa lapsille, että väkivaltaelokuvat eivät ole totta, internetistä löytyy pahoja setiä ja tätejä ja että todellisuudessa esiintyy esimerkiksi sinänsä viatonta homoseksuaalisuutta. Sen sijaan lastensuojelun varjolla todellisuutta yritetään nyt piilotella ja peittää sekä vedellä verhoja niin tämän kuin tuonkin asian eteen. Jos sellainen lastensuojelu on suomalaisten tärkein arvo, lapsilla on syytä pelätä.


Kun verotuspäätöskin loukkaa

Loukkaantumisesta on tullut suomalaisten kansanhuvi. Olen joskus ihmetellyt, mistä tämä itkuinen pillittely johtuu. Pitelevätkö tai muutoin kohtelevatko suomalaiset toisiaan pahoin? Ovatko ihmiset herkkähipiäisempiä kuin ennen? Onko valittamiskynnys alentunut, vai kiusaavatko ihmiset toisiaan loukkaantumalla?

Itse uskon viimeksi mainittuun. Loukkaantumisen lanseerasi poliittiseen diskurssiin Euroopan unioni. Kun EY:n tuomioistuimesta alkoi sadella ratkaisuja, joiden mukaan kartellit ja verotuspäätökset ”loukkasivat” joidenkin oikeuksia tai etuja, loukkaantumisen käsite levisi lehtikieleen. Poliittisten oikeuksien loukkaukset taas sotkettiin julkisessa sanassa henkilökohtaisiin loukkauksiin. Kun perusoikeuksia, ihmisoikeuksia ja muita utooppisia ihanteita todisteltiin loukatun kaupallisissa yhteyksissä, ihmiset – nuo pikku hobitit – oppivat pian kyseisen kielen ja alkoivat syyttää toisiaan henkilökohtaisista loukkauksista.

Matka poliittisia oikeuksia koskevasta kielestä henkilökohtaisten loukkausten kieleen ei ole pitkä, vaikka poliittisten oikeuksien kolhimisen ja subjektiivisten loukkaantumisten välillä on todellisuudessa valovuosien matka. Esimerkiksi Taloussanomien äskettäisen uutisen mukaan EY oikoo taas Suomen autoverolakia, koska se loukkaa pahasti tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja niin edelleen. Eikö kuulostakin Amnesty Internationalin puheelta?

Valistusihanteista on tässä diskurssissa tehty purkinavaajia, jotka paljastavat tonnikalojen oikeuksia loukatun. Avaamisen epäonnistuessa ne taas osoittavat sormeen tulleen haavan. Jokaisen pitäisi kuitenkin ymmärtää, ettei elämästä selviä hengissä ja että kaikella on hintansa – myös autoilulla ja avioeroilla – sikäli kuin elämää on.

Fantsu talous

Nyt se pitkään ennustettu lama jälleen alkaa, kun tiedotusvälineet kertovat amerikkalaisten pankkien kaatumisesta sekä pörssikurssien romahtamisesta! Talouskasvuhan itse asiassa tyrhetyi jo viime vuoden keväällä, kun Yhdysvaltojen asuntokupla puhkesi. Tilanne oli hieman samanlainen kuin teknologiaosakkeiden romahtaessa vuonna 2000, mutta nyt alkavasta lamasta tulee paljon vaikuttavampi ja syvempi, sillä se koskee muitakin ihmisiä kuin pörssihuumassa rahansa polttaneita sijoittajia.

Virallisesti talousjärjestelmässä vallitsee lama, kun talouskasvu pysyttelee pakkasen puolella kahden peräkkäisen vuosineljänneksen ajan. Euroopan alueella yksi negatiivinen kvartaali on jo takana. Se, että lama tulee aina pienellä viiveellä ja yllättäen, johtuu juuri siitä, että talouselämä koettaa kävellä vielä jonkin aikaa tyhjän päällä, aivan niin kuin piirrettyjen lastenfilmien maantiekiitäjä maan kadottua jalkojen alta. Tämän valheellisuuden päättyessä yleensä huomataan, että rotkon pohja tulee kiihtyvällä vauhdilla vastaan.

Myös Suomessa on koetettu varautua lamaa vastaan ja elätellä optimistisia näköaloja tai ainakin välttää pessimismiä. Pankkijärjestelmän kautta Yhdysvaltojen tapahtumat heijastuvat kuitenkin väistämättä koko maailmantalouteen. George W. Bushin pyrkimys suosia yksityisomistukseen nojautuvaa politiikkaa ja siten myös omistusasumista, oli pohjimmiltaan oikea. Yksityisestä omaisuudesta huolehditaan paremmin kuin julkisesta tai vieraasta, ja siksi on hyvä, että ihmiset voivat hankkia esimerkiksi asunnon. Niinpä myös huonosti tienaavien ihmisten luotottamisessa ei sinänsä ollut mitään vikaa, vaan syynä Amerikan asuntokuplaan ja sen poksahtamiseen oli subprime-järjestelmä.

Suurille kansanjoukoille suunnatut asuntoluotot johtivat kysynnän kovaan kasvuun sekä sitä kautta asuntojen hintojen kallistumiseen. Markkinoiden ylikuumeneminen puolestaan ruokki yliluototusta ja vääristi asuntojen vakuusarvoja. Niinpä monelle asuntovelalliselle ja pankeille itselleen jäi luu käteen asuntojen hintojen ja ihmisten maksukyvyn romahdettua.

Ongelma ei ollut omistusasumiseen tähtäävässä perusfilosofiassa vaan siinä, miten tuota asuntojen hankintaa käytännössä toteutettiin. Esimerkiksi Suomessa omistusasumista voitaisiin lisätä ja helpottaa aktiivisella rakentamisella, jolloin vältyttäisiin kysynnän paljoudesta johtuvalta hintavääristymältä. Asuntojen hinnoissa on nytkin noin kolmannes pelkkää ilmaa, joten korkojen nousun aiheuttamalla logiikalla sieltä tullaan parissa vuodessa alas.


Talouden dominoteoriaa

Federal Reserven eli Yhdysvaltojen keskuspankin entinen ja pitkäaikainen pääjohtaja Alan Greenspan ehtikin jo todeta, että näköpiirissä on vuosisadan finanssikriisi. Toteamus ei välttämättä johdu vain anarkokapitalistina tunnetun Roope-Sedän potenssiongelmasta, vaan sitä voidaan pitää kukkaronnyörien vartijana toimineen henkilön syyllisyydentunnustuksena. Jo viime keväänä hän pesi käsiään vakuuttelemalla, ettei syy ollut suinkaan hänen itsensä ja että hänen ”sielunsa ei ollut” kyseisessä pelissä mukana.

Keskuspankin vastuuton luotonanto oli kuitenkin samanlaista kuin 1980-luvun Suomessa. Ulkoista sysäystä kuten vientikysynnän tyrehtymistä ei tarvittu, vaan kansalaisten ylivelkaantuminen johti ostokyvyn heikentymiseen ja kotimaisen kysynnän vähenemiseen sekä sitä kautta talouden syöksykierteeseen. Amerikkalaispankkien tuhot tosin johtuvat vain osittain siitä, että ne lainasivat rahaa tyhjätaskuille ja uskoivat asuntojen hintojen nousun tekevän luotottamisesta riskitöntä. Tavalliset ihmiset olivat pelkkiä ukkosenjohdattimia, ja todellisen ongelman aiheutti se, että pankit lavastivat roskalainansa monimutkaisiksi arvopapereiksi sekä myivät niitä eteenpäin. Nyt kukaan ei tiedä, kenellä on salkussaan pelkkää kierrätyksen raaka-ainetta.

Ensimmäinen dominopalikka kaatui, kun J. P Morgan Chase osti perinteisen ja arvostetun investointipankki Bear Stearnsin pilkkahintaan maaliskuussa 2008. Tässäkin pelastusoperaatiossa oli jo veronmaksajien piikki auki, sillä valtion keskuspankki FED otti kontolleen pahamaineisten subprime-asuntoluottojen riskit.

Nyt on kulunut noin puolitoista vuotta siitä, kun pankit ensi kerran ilmoittivat jättimäisistä luottotappioista, ja tämän viikon alkajaisiksi Yhdysvaltojen merkittävimpiin kuuluva investointipankki Lehman Brothers hakeutui Chapter 11-menettelyn mukaiseen yrityssaneeraukseen. Tämä tarkoittaa, että se hakee konkurssisuojaa Yhdysvaltojen hallituksen kieltäydyttyä heittämästä sille pelastusrengasta.

FED:n menettely taas ei ole ihme. Kirjailija-kolumnisti Charles R. Morris (joka ei ole tietääkseni sukua filosofi Charles W. Morrisille) on laskenut kirjassaan The Triljon Dollar Meltdown (2008), että asuntoluotottajien sosialisoimiseen palaa rahaa noin biljoona (1 000 000 000 000) dollaria eli yhtä paljon kuin Yhdysvaltojen liittovaltiolla on tätä nykyä velkaa. Hyödyn tästä luottojen pelastelusta ovat pistelleet liiveihinsä pankkiparonit, kun taas tappiot jäävät veronmaksajien maksettaviksi. Tilanne on samanlainen kuin Suomessa, jossa valtio pelasti pankkijärjestelmän massiivisella interventiollaan 1990-luvun alussa. Suomesta tuttu ilmiö ovat lisäksi nyt USA:han suunnitteilla olevat roskapankit, jotka merkitsevät veronmaksajien sitouttamista kustantamaan pankkien luottotappiojuhlat myös tulevaisuudessa.

Lehman Brothersin tilanne ei tosin merkitse samaa kuin Chapter 7:n mukainen konkurssi, mutta se tarkoittaa muun muassa sitä, ettei firma pysty suoriutumaan veloistaan. Työntekijöille ja asiakkaille nämä järjestelyt merkitsevät Enronin tai Delta Airlinesin muutaman vuoden takaisia konkursseja. Niiden vaikutus heijastuu myös suoraan Suomeen, sillä Lehman Brothersin indeksilainapapereita on päätynyt sadoille suomalaisille sijoittajille ja suomalaisten pankkien holveihin. Halvan rahan dollaritsunamissa piehtaroi 2000-luvun alkupuolella koko maailma, ja sen merkiksi muiden muassa Kiina osti peräti 55 prosenttia Yhdysvaltojen valtion uusista joukkovelkakirjalainoista. Amerikan taloudesta purkautuu ongelmien sykli.

Amerikan taloudesta purkautuu ongelmien sykli, ja niinpä Yhdysvaltain rahastotuotteista, jotka oli alun perin tarkoitettu vain sijoittajille, joutuvat lopulta maksamaan kaikki. Ketkä sitten ovat pääsyyllisiä tähän kansalaisten kukkarolla asioimiseen? Vastaus: Alan Greenspan, velkarahaa ahmineet asiakkaat sekä pankit, kiinteistökeinottelijat ja diskopallon alla pilkkuun asti bailanneet pörssimeklarit.


Talous ei kestä vapautta

Vain päivää Lehman Brothersin jälkeen ilmoitettiin jälleen suuresta pelastusoperaatiosta, ja Bank of America osti subprime-kriisin vuoksi vaikeuksiin joutuneen Merrill Lynchin (joka ei ole nimestään huolimatta Hollywood-tähti vaan maailman suurimpiin kuuluva investointipankki). Dominopalikoiden kaatuminen todennäköisesti myös jatkuu, eli pankkikriisin seuraukset alkavat näkyä käytännössä.

Pankit ovat siitä mielenkiintoisia firmoja, että niille löytyy aina pelastaja joko julkisesta vallasta tai sitten jostain ulkopuolisesta tahosta, kuten Aasian tai Lähi-idän pankista, joka rientää apuun öljy- tai teollisuusmiljardeillaan. Sen ne tekevät kapitalistisen solidaarisuuden pohjalta tietäen, ettei rahoitusjärjestelmä kestä pitkään horjumista, vaan siitä ovat riippuvaisia kaikki.

Myöskään ihmiset eivät ole vain sellaisia sympaattisia oravia, jotka kokoavat pähkinöitä koloihinsa, eivätkä pankkiirit harmittomia hobitteja. Sen sijaan ne ovat ahneita ja alati uutta luovia keinottelijoita, ja tämän vuoksi rahoitusala ei yksinkertaisesti kestä vapautta. Pankit toimivat luottamuksen varassa, ja siksi tuo luottamus on niiden ainoa kullanarvoinen pääoma aikana, jona kultakannasta on luovuttu (ei kylläkään tosiasiallisesti, mistä kertoo kullan nykyinen hinta). Tuo luottamus puolestaan voi revetä nopeastikin.

Paradoksaalinen on tässä valossa Alan Greenspanin kanta, että mikäli jokin firma horjuu, ei valtion pitäisi tulla apuun, sillä se olisi kapitalismin vastaista. Kysymyksen herättää, pitäisikö kapitalismin sitten antaa tuhota itsensä, jolloin seurauksena olisi jonkinlainen sosialismi. Tai pitääkö aina vain pelastaa kapitalistinen järjestelmä ja sen osatekijät mutta ei sen sisällä eläviä ihmisiä? Jo filosofi Georg Lukács sanoi aikoinaan, että 1930-luvun lama ja siihen liittynyt poliittinen hulluus johtuivat perimmältään siitä, että ”porvarilta meni järki”.

Vaikka politiikalla ei myönnetäkään enää olevan vaikutusta talouden ilmiöihin, niin talouden ilmiöillä on vaikutusta politiikkaan ja Yhdysvaltojen lähestyviin presidentinvaaleihin. Republikaanista Bushia on moitittu talouslamaan johtaneesta politiikasta, mutta useimpien arvioiden vastaisesti uskon itse, ettei lama lisää demokraattisen Barack Obaman kannatusta vaan kaatuu lahjana konservatiivisen John McCainin syliin. Epävarmoina aikoina ihmisillä on taipumus äänestää sellaista tahoa, joka ei politikoi suurilla muutoksilla vaan lupaa vakaita oloja ja valvontaa. Lama toimii siis samantapaisena normiruuvien kiristelyyn tarvittavana momenttiavaimena kuin terrorismin vastainen sotakin.

Toisaalta Obama on luvannut ihmisille muutosta parempaan, ja siten hän tarjoaa myös epätoivoisille toivoa. Ja kokemus osoittaa, että tyytymättömyys purkautuu Yhdysvalloissa pikemminkin demokraattisen puolueen kannatuksen kasvuna kuin republikaanisen puolueen kautta.

Valitaanpa presidentiksi kumpi hyvänsä, olen varma, että ensi vuosikymmenestä tulee todellinen dekadenttien muutosten dekaluku. Sitä leimaavat läntisen maailman talouslama, monikulttuurisuuskokeilun epäonnistuminen, Euroopan unionin laajenemisprosessin jäätyminen sekä yhteistyön rakoilu – ehkä jopa koko muodostelman natiseminen liitoksistaan. Siihen liittyy öljyn ehtyminen, energian hinnan huima nousu sekä ilmastonmuutos ja hurrikaanit, jotka pyyhkäisevät mennessään puolet Amerikasta. Obaman vaaliteema Change ei siis sisällä tyhjää sanahelinää vaan realistisen tuokiokuvan tulevasta.

Mutta ottakaa nyt toki vastaan noita Dinersin ja American Expressin luottokortteja, joiden kaupustelijoilta ei voi välttyä kulkiessaan missä tahansa suomalaisessa kauppakeskuksessa. Monessa muussa maassa muovi on jo huomattu muoviksi.


Lähde:

Morris, Charles R., The Trillion Dollar Meltdown – Easy Money, High Rollers, and the Great Credit Cash. Public Affairs, 2008.

Kotina kiinteistökupla

Tämän blogikirjoitukseni aloitan mieluiten ilkikurisella naurulla. Sanoma-konserniin kuuluva Taloussanomat pelkää asuntojen hintojen puolesta valittaen, että suomalaisten ihmisten asuntosijoitusten arvo laskee. Todellisuudessa asuntojen hinnat ovat palaamassa normaalille tasolle, aivan kuten ennustin jo viimesyksyisessä blogikirjoituksessani.

Taloussanomat näkee syyksi sen, että Yhdysvalloissa holtiton luotonanto on johtanut lamaan, jonka syvyyttä ei vielä näy. Kansainvälisen talouden ilmiöt heijastuvat väistämättä Suomeen. Se, että asuntojen hinnat laskevat Suomessa, ei kuitenkaan edellytä mitään häiriötä kansainvälisessä taloudessa: ihmisten velkaantuminen riittää kotimaisen kysynnän heikentymiseen ja laman alkamiseen myös Suomessa.

Professori Vesa Puttosen neuvoessa harkitsemaan, ”kuinka paljon varallisuudesta kannattaa pitää kiinteistöissä”, kehottaisin lähinnä nauramaan moiselle propagandalle. Totuushan on se, että suurin osa ihmisistä on pakotettu pitämään koko omaisuutensa lainattuja pennosia myöten nimenomaan asunnossa, koska asuminen on perustarve ja koska Suomessa sallitaan raaka bisneksenteko ihmisten kodeilla. Näin ollen asunnon omistaminen ei ole valinta vaan pakko. Ja samasta syystä neuvoisin kaikkia ihmisiä harkitsemaan, minkälaiseen hirttosilmukkaan päänsä laittaa. Asian voi sanoa expressis verbis myös niin, että älä maksa asunnosta liikaa!

Itse pidän toivottavana, että asuntojen hinnat romahtaisivat puoleen, sillä menettäjiä eli suuren velan tehneitä on sittenkin Suomessa vielä vähän ja toisaalta hyötyjiä, jotka saisivat kymmenen vuotta sitten tekemälleen sijoitukselle kohtuuttoman suuren tuoton, paljon enemmän. Siksi olisi hyvä, että asuntojen hintojen putoaminen leikkaisi tuottoja ja tekisi asunnon hankinnan helpommaksi. Omistusasujat voittaisivat muun muassa siksi, että väliraha isompaan asuntoon pienenisi. Myöskään pankkien ei ole viisasta rahoittaa ylikalliita asuntoja. Muutoin Suomessa saattaa toistua sekä 1990-laman että Yhdysvaltojen nykyisen asuntomarkkinatilanteen kaltainen katastrofi. Laman syitä ovat ihmisten kohtuuton velkaantuminen ja kotimaisen kysynnän heikentyminen.

Älä maksa asunnosta liikaa

Helsingin Sanomat pelottelee ihmisiä otsikolla, jonka mukaan ”asuntojen vuokrat uhkaavat nousta reilusti”. Oikein muotoiltuna asia kuuluisi: ”Kiinteistöjen omistajat uhkaavat nostaa vuokria epäreilusti.” Uutinen on varoittava esimerkki siitä, miten media yrittää luoda todellisuutta. Muutaman yksittäistapauksen perusteella synnytetään huhu, jonka toivotaan toteuttavan jutussa esitetyn ennusteen. Näin SanomaWSOY:n hallussa olevien kiinteistöjen arvon odotetaan nousevan, kun muuten niiden arvo todennäköisesti alenisi.

Vaikka korot ovatkin nousseet, asuntojen arvot eivät nouse vaan laskevat. Omistusasuntojen hinnat ovat jo nyt lähteneet laskuun. Tätäkään Helsingin Sanomat ei kerro, vaan otsikoi uutisen perinteiseen tapaansa toteamalla, että ”asuntojen myyntiajat ovat pidentyneet”. Kun lainojen korot nousevat, reaktio ei ole yleensä se, että vuokrat nousevat, vaan se, että asuntojen hinnat ja vuokrat laskevat, kun asumisen hinnan yleistaso laskee.

Niinpä on väärin kuvitella, että korkojen nousu ja lama nostaisivat sen enempää vuokria kuin omistusasuntojen hintojakaan, vaikka ne hetkellisesti saattavatkin ohjata vuokria nousuun. Tosiasiassa myös ihmisten maksukyvyllä on rajansa, ja juuri se panee hinnat kohdalleen, ellei mikään lehti asiaan puutu.


Oma koti liian kallis

Ihmisten kannattaa miettiä, paljonko asumisesta on syytä maksaa. Tässä turvenuijien luvatussa maassa on valitettavasti totuttu ajattelemaan, että asumisen pitää olla eksistentiaalisen Angstin lähde. Oletuksena on ollut, että asunnon hinnan pitää olla yhtä kuin ”kaikki se raha, jonka pystyt koko elämäsi aikana säästämään, jos teet joka päivä töitä”. Myös julkinen valta toivoo, että asunnoista vallitsisi pula ja että ne olisivat mahdollisimman kalliita, sillä se katsoo, että kyseinen seikka patistelee ihmisiä tekemään hellittämättömästi työtä.

Mutta eivätkö ihmiset työskentelisi ahkerasti muuten? Pitääkö asuntomarkkinoista tehdä helvettiä? Oma vastaukseni on: ei tarvitse. Suomalainen renki- ja torppariajattelu on johtanut siihen, että meidän oloissamme asumista ja oman kodin oikeutta on totuttu pitämään vain suurin ponnistuksin saavutettavana asiana, jonka hyväksi täytyy uhrata kaikki. Tosiasiassa ihmisten pitäisi irrottautua kyseisestä ideologiasta.

Sekä vuokra- että omistusasuminen ovat pääkaupunkiseudulla niin kalliita, että ihmisten olisi syytä nousta kapinaan koko järjestelmää vastaan. Berliinistä asunnon saa puolella hinnalla Helsingin hintatasoon verrattuna, ja vain Pariisin keskustassa on yhtä kallista kuin Helsingissä. Mutta ne ovatkin metropoleja, kun taas Helsinki on Brysselistä katsottuna Euroopan Joensuu.


Hintasäännöstely voimaan

Asuntojen järjettömän hintojen nousun lopettamiseksi vuokrien hintasäännöstely olisi palautettava takaisin voimaan. Se laskisi myös omistusasuntojen hintoja, sillä ihmisten perustarpeilla ei voitaisi tehdä enää bisnestä, ja asuntosijoittaminen tulisi yhtä kannattavaksi esimerkiksi pankkitalletusten kanssa. Kyllä asuntoja kannattaisi pitää vuokralla vähemmälläkin tuotolla, sillä asuntoja ei voida kuitenkaan käyttää muuhun kuin asumiseen. Asuntojen hinnanlasku on omistusasujan etu, sillä suuremman oman asunnon hankkiminen helpottuu, kun välirahaa tarvitaan vähemmän.

Jos olisin asuntoministeri, pitäisin elämäntehtävänäni järjestää pääkaupunkiseudulle niin paljon asuntoja, että ne eivät kerta kaikkiaan lopu. Kyllä tässä maassa betonia, puuta ja tiiliskiviä riittää. Jan Vapaavuoren kannattaisi aloittaa olojen korjaaminen kumoamalla Harri Holkerin hallituksen päätös, jolla vuokrien hintasäännöstely purettiin ja hinnat kaksinkertaistettiin. Helpolla ja yksinkertaisella poliittisella ratkaisulla saataisiin aikaan paljon hyvää.


Älkää repikö rahojanne

Kummallista, että ihmiset eivät vetoa lakiin saadakseen kohtuuttomia asumiskustannuksiaan alennettua. Onhan vuokrien hinnat monessa vuokrasopimuksessa sidottu yleiseen elinkustannusindeksiin. Siihen ei saa tehdä tasokorotuksia asunto-oikeuksien ohi.

Omistusasunnon hankkijoiden kannattaa puolestaan pohtia, onko syytä maksaa keskustakaksiosta 300 000 euroa, kun kyseisen kiinteistömassan materiaalinen arvo on enintään 100 000 euroa. Asunnon ostajalle suuntaamani ”yhdestoista käsky” onkin: Älä maksa asunnosta liikaa, sillä ennen pitkää et saa puoliakaan sijoittamistasi lainarahoista pois!

Myös niin sanottujen vuokranantajien (eli vuokran ottajien) pitäisi joskus tyytyä siihen, mitä heille maksetaan, eikä olla jatkuvasti kiskomassa lisää. Ahneiden palkkahan tiedetään.