Rotuajattelu ja genetiikka tieteissä

Tieteissä kiistellään silloin tällöin asioista, ”jotka eivät voi olla oikein”. Tiedeyhteisö on riidellyt maailmankaikkeutta koskevista kysymyksistä, ja ihmisiä on viety vankiloihin sekä rovioille väärinä pidetyistä ajatuksista ja teoista, vaikka ne olisivatkin olleet perusteltuja.

Yhteen aikaan ei saanut väittää, että maa kiertää aurinkoa, koska se loukkasi Jumalan kunniaa, kirkon auktoriteettia ja etupäässä kai valtaapitävien mielenrauhaa. Nykyään puheet ihmisroduista ovat yhtä pannaanjulistettuja kuin uskontojen kyseenalaistaminen oli vielä 1800-luvulla.

Tämä johtuu siitä, että rotuajattelulla on synkkä historia. Rotupuheiden katsotaan avaavan tien rotusortoon. Kuitenkin rotuoppi eli ihmisrotujen erilaisuuden tunnustaminen on perin juurin eri asia kuin rotusorto, jonka mukaan rotuja pidetään eriarvoisina. Rotujen erilaisuuden tunnustamisesta ei seuraa, että roduilla olisi eri ihmisarvo tai että jotakin rotua pitäisi sortaa.

Erilaisuuksien myöntäminen voi tietysti ohjata tasa-arvoisuuden kiistämiseen, mutta tasa-arvonhan kiistävät koululaitos, työelämä ja armeijakin. Tasa-arvo on ainoastaan relatiivinen eli suhteellinen, kun taas ihmisarvo on absoluuttinen, ja sitä on pidettävä loukkaamattomana. Ihmisrotujen suhteelliset eroavuudet ovat olennainen ja hyväksyttävä osa arkielämää, kun taas rotuerottelun mukainen ihmisarvon kieltäminen on epäeettistä.

Tässä valossa on outoa, että rotuajattelun vastustajat, jotka yleensä vaativat kulttuurien rikastamista erilaisuuden väristyksillä, eivät hyväksy tätä kaikkea erilaisuutta silloin, kun sitä avoimesti esille tuodaan. Sen sijaan he vaativat erilaisuuden peittämistä näkyvistä vedoten käsitykseensä, että näkemyksessä eri rotujen olemassaolosta on jotakin pahaa.


Pitäisikö erojen tunnustaminen kieltää?

Entä miten asennoitua rotuajatteluun nykyisin? Olisi virheellistä kieltää erilaisten ihmisrotujen olemassaolo, varsinkin kun erot voidaan todeta sekä geneettisesti että fenotyyppisesti: niin ihmisten perimästä kuin ulkoasustakin. Rotujen erilaisuuden ja erilaisten ominaisuuksien kiistäminen on yksi toisen maailmansodan jälkeisistä suurimmista huiputuksista.

Voidaan suoraan sanoa, että totta kai ihmisroduilla on eroja. Esimerkiksi menestys eri urheilulajeissa riippuu usein rodullisista ominaispiirteistä. Tiettyjen ihmisrotujen sisällä luontaiset taipumukset tietyissä asioissa menestymiseen ovat suuremmat kuin toisten, eivätkä erot selity yksilökohtaisilla eroavuuksilla vaan ryhmä- tai luokkakohtaisilla ominaisuuksilla. Vai miten selittäisitte sen, että parhaat kestävyysjuoksijat ovat itäafrikkalaisia, parhaat keihäänheittäjät eurooppalaisia ja parhaat taitovoimistelijat aasialaisia? Ihminen ei tule pitemmäksi, kevyemmäksi eikä kestävämmäksi pelkästään valmentamalla.

Ongelmat koskevatkin lähinnä käsitteiden määrittelyä. Tarkasti ottaen olemassa on vain yksi ihmislaji, ja kiista koskee sitä, millä kriteereillä rodulliset erot voitaisiin todeta ja järjestellä luokiksi. Geneettiset erot ovat lisäksi hyvin pieniä, mutta niinhän biologisessa perimässä vallitsevat erot aina ovat.

Ajatusta ihmisroduista on vähätelty pelkästään poliittisista syistä. On pelätty rotusortoa, ja siksi rotujen olemassaoloakaan ei ole haluttu myöntää. Se, mitä pidetään totuutena, on tällöin yritetty johdella poliittisesti korrekteina pidetyistä mielipiteistä. Usein totuus on ollut vastoin lakia.

Asiaa voidaan kuitenkin arvioida myös rotuopin kieltämisestä seuraavien mahdollisten tulosten kannalta ja päätyä aivan toisenlaiseen eettiseen johtopäätökseen kuin rotuajattelun vastustajat. Kuinka kauheaa olisikaan, jos ihmiset eivät saisi olla omaa rotuaan tai esimerkiksi omaa sukupuoltaan: miehiä tai naisia? Entä jos ihmiset eivät saisi olla homoja tai heteroitakaan? Eikö tällainen todellisten erojen kieltäminen johtaisi tukalan ahdasmieliseen yhteiskuntaan?

Rodullisten erojen toteaminen ei siis ole pelkästään mahdollisuus, joka joissakin oloissa voi avata tietä rotusortoon, vaan se on myös sellaisten tosiasioiden toteamista, jotka antavat ihmisille oikeuden olla omaa rotuaan, yhteiskunnalle mahdollisuuden tunnustaa erilaisuutta ja keskenään erilaisille yksilöille keinon vahvistaa omaa rodullista identiteettiään. En kuitenkaan jatka argumentaatiotani ihmisroduista tässä yhteydessä pitempään.

Sen sijaan huomioni on kiinnittynyt tiedeyhteisössä toimiessani siihen, millaisia ”tieteellisiä rotuja” tieteen omassa piirissä esiintyy. Tällaiselle vertailulle voidaan löytää pohjaa myös ihmistutkimuksen omista löydöksistä.


Tieteen glingonit ja örkit

Olen huvittuneena seurannut, kuinka helposti monien tieteenharjoittajien käsitykset ja kiinnostukset ovat luettavissa heidän omasta olemuksestaan. Tiedeyhteisöä kansoittavat persoonallisuustyypit, jotka ovat sangen kaavoittuneita mutta todellisia, jotka toistuvat arkkityyppisesti ajasta aikaan ja jotka sikäli vastaavat eräänlaisia ”rotuja”. Väärässä eivät olekaan olleet ne terävät psykologit, jotka ovat nähneet, että ”todellisuuden yhteisöllisyyttä” korostavat tieteilijät ovat usein juuri niitä kaikkivoipaisuuskuvitelmiinsa fiksoituneita punahilkkoja, jotka toimivat ylisosiaalisina päivänsäteinä, kun taas toiselta laidalta voidaan löytää ”synkkiä gastroentrologisista häiriöistä kärsiviä nazeja”, joilla puolestaan on yltiöindividualistisia ihanteita oman puhtauskompleksinsa merkiksi tai jatkeeksi.

Tiedeyhteisöstä voidaan löytää myös naturalistinen luonnontieteilijärotu, joka on kiinnittynyt malminetsintäikäiselle latenssilapselle ominaiseen vaiheeseen. Ja lisäksi on vielä tilastotutkimuksesta innostunut sosiologirotu ja sen vastapainoksi kaiken tulkinnanvaraisuutta korostava hermeneuttinen filosofirotu. Erikseen ovat myös analyyttiset systeemifilosofit ja eksistenssifenomenologit, ja useimpien elämännäkemys voidaan lukea heidän kehonkielestään kilometrien päähän.

Tieteen koulukuntaerot vastaavat melkeinpä rotujen kaltaisia luokkia. Tiedeyhteisössä majailee partaturilasrotu, urakipittäjärotu, alistuva projektitutkijarotu, kettumainen johtajarotu, opportunistirotu, hyväksikäyttäjärotu ja hamsterirotu. Nämä rodut voivat olla myös aloitteleville tieteenharjoittajalle vaaraksi, ja usein ne ovat toistensa luontaisia vihollisia. Ihmisten luonteenpiirteet ovat joka tapauksessa suureksi osaksi biologisperäisiä, vaikka ympäristötekijöiden vaikutus persoonan muodostumiseen otettaisiinkin huomioon.

Vakavasti ottaen tahdon sanoa, että ihmiset ovat yllätyksettömän läpinäkyviä omassa kaavoittuneisuudessaan. Päätelmäni eivät siis johdu siitä, että oma tulkintani olisi stereotyyppinen, vaan siitä, että ihmisten asenteet, käytös ja heidän ominaisuutensa ovat tavattoman stereotyyppisiä. Kaavoittuneet käyttäytymisen perusmallit ja ihmistyypit esiintyvät todellisuudessa itsessään. Vuosikymmenet ja -sadat vaihtuvat, mutta aina vain yliopistoista löytyvät ”ne pullonpohjat silmillä kirjastojen kellareissa viihtyvät kirjatoukat” ja toisaalta myös Paluu tulevaisuuteen -elokuvista tutun Emmett Brownin tapaiset hullut keksijät.

Heistä siis muodostuu eräänlaisia ihmisrotuja tai ainakin luokkia. Aina kun moititaan stereotypioiden lietsomisesta, onkin syytä muistaa, että kaikki käsitteellinen maailmanhahmotus perustuu luokitteluun. Jo käsite sinänsä nimeää luokan: esimerkiksi kattilan käsitteen kautta tietyt astiat erottuvat nimenomaan kattiloiksi. Jos luokittelu kiellettäisiin, jouduttaisiin peruuttamaan myös Carl Linnén elollisessa maailmassa tekemä kasvien luokittelu. Absurdia onkin, että politiikan maailmassa luokitteluja on pidetty loukkaavina, vaikka luokittelujen perusteet olisivat ontologisesti paikkaansa pitäviä.

Ihmisten ulkoiset ominaispiirteet ovat kylläkin varsin pieniä verrattuna siihen, kuinka suuria henkisiä eroja ihmisten välillä on. Nämä erot ovat tietenkin yksilöllisiä eivätkä rotukohtaisia. Siksi voidaan toistaa se usein esitetty ajatus, että yksilöiden erot ovat merkittävämpiä kuin rotujen tai luokkien erot. Joka tapauksessa ihmisyksilöillä näyttää olevan yhtä suuria näkymättömiä eroja kuin Star Trekin hahmoilla on keskinäisiä näkyviä eroja. Vaikka ulkoiset erot olisivat suuria, ne ovat kuitenkin pieniä, jos niitä verrataan niihin henkisiin ja psyykkisiin eroihin, joita keskenään suhteellisen samannäköisillä olennoilla on. Myös tiedeyhteisössä esiintyy niin ”glingoneita” kuin ”örkkejä”.

Vitsikästä on myös se, että rotuajattelu, jota osa tieteenharjoittajista koettaa nyt jynssätä pois, on tieteen oma luomus. Tavalliset pulliaiset eivät luoneet genetiikkaa, vaan se on tieteellisesti treenattujen aivojen tulos. Mutta onhan tiede usein muulloinkin keksinyt asioita, joita monet tiedemiehet ovat jälkeenpäin katuneet, esimerkiksi ydinreaktion. Tosin myös se esiintyy todellisuudessa itsessään eikä ole vastoin totuutta, vaikka henkeä ei saada enää tässäkään asiayhteydessä takaisin pulloon.


Onko tietoinen pariutuminen rodunjalostusta?

Jean-Christophe Grangen menestysdekkarissa Purppuravirrat kuvataan yliopistoyhteisöä, joka ei ainoastaan pidä rotujen eroja tosiasioina vaan on ryhtynyt aktiivisesti muuntelemaan todellisuutta rodunjalostuksen keinoin. Alppien keskelle sijoittuva ikivanha yliopisto toimii käytännössä sisäsiittolana, jossa professorit naivat ainoastaan toisia professoreja tuottaakseen älykkäitä jälkeläisiä. Nämä puolestaan naitetaan toisilleen entistä älykkäämmän ihmisrodun tuottamiseksi. Ikävä kyllä, sivuseurauksena tapahtuu degeneroitumista, kun perinnölliset sairaudet kasautuvat suljetussa yhteisössä. Tämä puolestaan johtaa ongelmiin ja ongelmien epätoivoisiin ratkaisuyrityksiin.

Tapahtumat lienee tarkoituksella sijoitettu yliopistomaailmaan piikin suuntaamiseksi juuri siihen, että rotuajattelu on tieteen omaa keksintöä. Asetelma on vulgaari, mutta myös käytännön elämä on usein kuvatun kaltaista. Ihmisten lisääntyminen on luokkasidonnaista, ja voidaan kysyä, mitä tapahtuisi, jos tämä sosiaalinen rakenne purettaisiin ja professorit naisivat siivoojia ja kääntäen (tällaisia luokkarajojen ylityksiä tietysti tapahtuu kaiken aikaa). Koska älykkyys on perinnöllistä, huippuälykkäitä ihmisiä syntyisi varmastikin vähemmän. Mainittakoon, ettei kyseisessä romaanissa ja sen pohjalta tehdyssä elokuvassa esitettyä yliopistoa ole olemassa, ellei sitten ajatella, että nepotismia harjoittava yliopisto toimii koko yliopistomaailman vertauskuvana.

Joka tapauksessa etiikan ja moraalin asiantuntijat eivät ole kyenneet vastaamaan siihen, mitä pahaa on rodunjalostuksen päämäärässä itsessään: terveissä, kauniissa ja älykkäissä ihmisissä. Voidaan jopa väittää, että jokainen ihminen, joka nykyään kuolee poistettavissa olevaan geneettiseen sairauteen, on rodunjalostusta koskevan synkän historian käänteinen uhri. Kuitenkin esimerkiksi eläinten geenimuuntelu elin- tai kudossiirrännäisten tuottamiseksi ihmisille voisi olla eettisesti täysin hyväksyttävää, mikäli biologiset ja lääketieteelliset riskit saataisiin eliminoiduiksi.


EU-geniikan nykytila

Rodunjalostuksen eettiset kysymykset ovat tulleet ajankohtaisiksi geenitekniikan kehittymisen myötä. Geenien muunteluhan on vain eräs keino nopeuttaa esimerkiksi kasvien jalostusprosessia, johon nykyään joudutaan käyttämään syöpää aiheuttavia kemikaaleja ja säteilytystä samalla kun geenimuuntelun sallimisesta kiistellään ja sen käyttöönottoa viivytetään. Esitetyt vasta-argumentit ovat olleet useimmiten poliittisia.

Nykypoliitikot kauhistuvat heti kuullessaan sanan ”geeni” ja estävät geenimanipulaation myönteisten tulosten käyttöönoton. Myös monien filosofien esittämä vasta-argumentti on pragmaattinen: jos geenien muuntelua sovelletaan ihmisiin, ihmiskohtaloita voidaan yrittää ohjata ulkoa, valtion tai jonkin muun vallankäyttäjän toimesta, jolloin ajaudutaan helposti yksipuolisuuteen.

Tietenkin geenimuunteluun liittyy myös haittoja, joiden perusteella se ei ole vain poliittisesti ongelmallista vaan myös sinänsä kyseenalaista. Riskeinä ovat muiden muassa kasvilajikkeille luotujen uusien ominaisuuksien sivuvaikutukset luonnon kokonaisuuteen ja hyppivien geenien syntyminen, joka saattaa laukaista ennustamattoman mutaatiovyöryn.

Myös ihmisten keskuudessa lienee varminta pitäytyä pelkkään ”tavanomaiseen jalostusprosessiin”, joka on olennainen osa geenien luonnollista virtaa. Se taas perustuu ihmisten vapaaseen pariutumiseen, jossa geenimuunnoksia tulee tosin vain satunnaisiin eikä toivottuihin paikkoihin.

Minulla itselläni ei ole tietenkään mitään tekemistä tämän lajinsäilytysstrategisen lisääntymistoiminnan kanssa, ja ulkopuolisena tarkastelenkin kyseistä toimintaa omalta ideologiakriittiseltä näköalapaikaltani. Kiintoisaa asiassa on ihmisten halu ylipäänsä päättää tai määrätä jälkeläisistään ja esimerkiksi heidän sukupuolestaan. Ominaisuuksien jakaminen toivottuihin ja ei-toivottuihin taas ei liene pedagogisesti hyväksi. Luonnollinen ankkalampi tai sorsarutakko on siis varmastikin parempi vaihtoehto kuin lasisilmäisten laboratory-habit-of-mind-tutkijoitten suuruudenhullu lajien sekä rotujen jalostus piikin ja pipetin keinoin.

Voidaanko ajatuksia lukea?

Lehdet raportoivat jokin aika sitten, että tiede on keksinyt ajatuksia lukevan koneen. Luonnontieteellisen Nature-lehden mukaan kalifornialaisen huippuyliopiston (University of California, Berkeley) tuottama huipputiede on saanut aikaan tietokonemallin, joka kykenee tulkitsemaan koehenkilön katsomat valokuvat 90-prosenttisesti oikein. Toisen koehenkilön kohdalla päästiin yli 70 prosentin tarkkuuteen. Kuvia oli yhteensä 120, ja niitä edelsi 1 750 muun valokuvan sarja, joiden avulla tutkimukseen osallistuneiden kahden koehenkilön aivotoimintaa ensin monitoroitiin. Mitä tämä merkitsee?

Filosofisesti katsoen kokeen merkitys on siinä, että aivojen tuottamia sähkökäyriä ja mahdollisesti myös aivokemiallisia tapahtumia rekisteröimällä oletetaan voitavan päästä ajatusten jäljille. On kuitenkin huomattava, että pelkkä rekisteröiminen ei ole vielä ajatusten lukemista, vaan se edellyttää aina tulkintaa. Niinpä keskeistä on, kuka laatii tulkinnan välineet ja kriteerit ja miten niitä sovelletaan.

Kyseiset tietokonemallit luo tietenkin toinen inhimillinen tajunta, joka tällä tavoin tulkitsee tutkittavaa tajuntaa. Näin ollen kyse ei ole siitä, että tietokone tulkitsisi itsenäisesti mitään tai muodostaisi tajunnan kaltaista linkkiä havaintoja vastaavien aivotilojen ja niiden ”ajatuksina” esitettävien vastineiden välille. Kokeen tuloksista ei siis voida johdella päätelmää, joka puoltaisi näkemystä tekoälyn itsenäisyydestä, tai näkemystä, että tulkintatehtävää suorittava kone olisi itsenäinen tajunta.

Olennainen tältä kannalta on juuri aivotoimintojen ja inhimillisen tajunnan välinen ero, jota professori Lauri Rauhala on painottanut tieteenfilosofiassaan. Valaiseva on esimerkiksi hänen Tieteessä tapahtuu -lehdessä 6/2009 julkaisemansa artikkeli ”Kokemuksen häiriöt ja sairauden käsite”. Rauhala toteaa, että aivotapahtumat eivät ole tajunta, eikä inhimillistä tajuntaa voida redusoida (palauttaa) aivokemialliselle tapahtumatasolle tai johdella siitä. Aivokemia ei esimerkiksi tiedosta eikä tajua omaa olemassaoloaan. Vasta tajunta voi tiedostaa, että on olemassa aivokemiaa. Näin ollen ensisijaista on tajunnan olemassaolo.

Tajunnan olemassaolo on inhimillinen ominaispiirre, joka erottaa ihmisen ajattelun muista luonnon prosesseista. Filosofioissa siitä on käytetty esimerkiksi ydinihmisyyden nimeä (Sven Krohn), ja lähellä sitä on myös Immanuel Kantin ja Edmund Husserlin käyttämä transsendentaalisen egon käsite. Uskonnoissa ja Platonin filosofiassa puhutaan sielusta.

Käytännössä aivotoimintojen ja tajunnan välinen ero tulee esille vaikkapa median laajasti käsittelemien koulusurmien yhteydessä. Viranomaiset ja media ovat vaatineet, että ampujat pitäisi saattaa hoitoon, ja avuksi huudetaan lääkäreitä. Kuitenkin myös lääkärit toteavat filosofien tavoin, että surmaamisimpulssi ei ole sairaus. Väkivaltaan turvautuvat usein täysin terveet ihmiset ja vieläpä harkitusti sekä institutionalisoidusti, kuten armeijassa. Satunnaisen väkivallan takana onkin usein maailmankuvan tajunnallinen häiriö. Väkivaltaan turvautumista ei voida johdella pelkästä aivokemiasta, vaan syyt ovat nimenomaan tajunnan hämärtymisessä ja siihen liittyvässä ihmisen koko maailmasuhteen häiriytymisessä.

Niinpä pelkkä lääketieteellinen aivojen aktivoiminen tai pillereillä puuduttaminen ovat vääriä ratkaisuja ongelmiin. Ongelmat ovat tajunnallisella ja mahdollisesti sosiaalisella, eivät aivokemiallisella, tasolla. Tämä esimerkki valaissee aivoprosessien ja tajunnan välistä olemuseroa riittävästi.

Mitä merkitystä ”koneellisella ajatusten lukemisella” sitten on, mikäli kalifornialaisten tutkijoiden malli saataisiin toimimaan? Keksinnöstä raportoinut Nature-lehti näkee tärkeimmät mahdollisuudet konkreettisissa sovelluksissa: esimerkiksi neuroproteeseja eli kehon keinojäseniä voitaisiin hallita aivoilla.

Mutta avainsaavutukseksi mainitaan, että tutkijat ovat saaneet kehitetyksi mallin minkä tahansa kuvan tulkitsemiseksi. Tämä merkitsisi, että tien päässä häämöttäisi esimerkiksi unien toisintaminen kuvineen sekä ajatusten lukeminen. Aiheesta Suomessa raportoinut It-viikko antaa mielikuvituksensa laukata niin pitkälle, että se näkee ongelmana jo ajatustenlukuun liittyvät yksityisyydensuoja- ja tietoturvakysymyksetkin.

Näissä immanenteissa näkökohdissa ei ole kuitenkaan asian ydin. Keskeistä on, että tiedemiehet eivät kykene edelleenkään uudelleentuottamaan kuvia ihmistajunnasta. Jos aivoprosessien ja tajunnan välinen ero on niin peruuttamaton kuin esimerkiksi Rauhala näkee, se ei ole koskaan mahdollista. Parhaatkin koneet pystyvät tätä nykyä lukemaan eli jäljentämään kuvaruudulle sen tapaisia asioita, kuten ihmisen näkö- ja kuulohavaintoja, eli yksinkertaisia aistimuksia.

Aistihavaintojen aivotoiminnallisista vastineista voidaan siis anturien avulla johdella tietokoneohjelman kautta kuvia, jotka näyttöruudulle päätyneinä osoittavat, mitä havaitsijana toimiva koehenkilö suurin piirtein näkee tai kuulee. Mutta koneet eivät pysty raportoimaan vähääkään abstraktimmista ajatuksista, kuten koehenkilön ajattelemasta oikeudenmukaisuuden käsitteestä tai numerosarjasta.

Miten voitaisiin mallintaa esimerkiksi oikeudenmukaisuutta koskeva ajatus? Tuomarinvaaka tai nuija tuskin sopisivat sen vastineiksi, sillä kyseessä olisivat vain yhteiskunnallisen sopimuksen varaiset symbolit, joilla ei ole paljoakaan tekemistä todellisen oikeudenmukaisuuden kanssa myöskään käytännön elämässä. Joku saattaisi tuottaa oikeudenmukaisuutta ajatellessaan mielikuvan pankkiryöstöstä, toinen kuvan hurmahenkisestä uhrautumisesta sotarintamalla, ja kolmannen ajatuksissa välkkyisivät sosialismin punaiset sukkapuikot. Mikään yksiselitteinen mallinnus tuskin olisi mahdollinen. Myös tämä tukee näkemystä, että aivokemiallinen ja tajunnallinen tapahtumataso ovat itsenäisiä, eivätkä mielipidepoliisit pääse ainakaan toistaiseksi lukemaan ajatuksiamme.

Kalifornialaisten tieteenharjoittajien tuottaman aivotutkimuksen saavutukset voivat parhaimmillaan helpottaa ihmisten elämää jonkinlaisten apuvälineiden muotoon saatettuina. Mutta ne eivät valaise lainkaan sitä, millaisia inhimillinen ajattelu ja sen toteutumisyhteys eli tajunta ovat ominaisluonteiltaan. Sitä voidaan pohtia lähinnä filosofian piirissä.

Tämä voisi johdattaa myös yhteiskunnan viranomaistahoja, poliitikkoja ja muita vaikutusvaltaisia toimijoita oivaltamaan, mistä kenkä terveyden ja sairauden kysymyksissä sekä niin sanotun häiriökäyttäytymisen tapauksissa puristaa. Kyse ei ole useimmiten fysiikasta eikä kemiasta vaan ihmistajunnan vääristymisestä, jonka takana ovat kieroutuneet valtasuhteet, yhteiskunnallista kurjuutta, köyhyyttä ja arvojen himmentymistä. Niihin taas eivät pure psykofarmasia eivätkä muut lääkkeet vaan järkevät filosofiset ja poliittiset ratkaisut.

Politiikan pelkokertoimet

Amerikkalaisessa Science-lehdessä julkaistu tutkimus valaisee ”fundamentalisteiksi”, ”nationalisteiksi” tai muuten vain poliittisesti epäkorrekteiksi sanottuja ihmisiä sikäli, että sen mukaan niin sanottua ”kovaa politiikkaa” suosivat erityisesti ”säikyt ihmiset”.

Tämän Yhdysvalloissa tehdyn empiirisen laboratoriotutkimuksen mukaan ihmisen arkuus saattaa määrittää hänen poliittista kantaansa. Toisin sanoen poliittiset mielipiteet ovat sitä kovempia, mitä ”säikympi” ihminen on.


Väitteet ja todistelu

Katsotaanpa tarkemmin, miten kyseistä tutkimusta tehtiin ja mitä siinä oikeastaan väitettiin ja osoitettiin. Tutkimukseen kutsutuille 46 ”poliittisesti valveutuneena” pidetylle amerikkalaiselle näytettiin hätkähdyttäviä kuvia sekä soitettiin yllättäviä ja kovia ääniä. Samalla mitattiin näiden kuvien ja äänten aiheuttamia reaktioita (fear responses), kuten ihon kosteutta ja silmien räpyttelytiheyttä. Niitä pidettiin määritelmällisesti ”pelkoreaktioina”.

Tutkimuksessa pääteltiin, että voimakkaasti reagoineet koehenkilöt suosivat useammin ”kovia poliittisia linjauksia” kuin lievemmin reagoineet. He muun muassa kannattivat muita todennäköisemmin kuolemantuomiota ja Irakin sotaa sekä koulujen rukoushetkiä mutta vastustivat aselakien tiukentamista, pasifismia, maahanmuuttoa, kehitysapua, esiaviollista seksiä ja abortteja.

Tällainen tutkimus on behavioristisen tutkimuksen mallikuva: ihmistä tutkitaan laboratoriossa yrittäen löytää vastaavuuksia ihmisen sosiaalisten asenteiden ja hänen ruumiinsa reaktioiden, kuten silmien liikkeiden, pohjalta. Ongelmaksi muodostuu näiden osatekijöiden operationaalistaminen merkityksiä sisältäviksi tekijöiksi. Millä perusteella koehenkilöt määriteltiin poliittisesti valveutuneiksi? Millä kriteereillä tietty reaktio voidaan tulkita pelkoreaktioksi? Kuinka määritellään poliittisesti ”kova arvo”. Kyseisen behavioristisen tutkimuksen ongelmat palautuvat siis laadullisen tutkimuksen piiriin: tulkinnan kysymyksiksi.

Asioihin liittyvistä merkityksistähän päättävät ihmiset itse, eikä kyseinen tutkimus kohtelekaan ihmisiä tietoisina ja tahtovina subjekteina vaan pelkkinä koe-eläiminä. Tämä näkyy myös tutkimuksen johtopäätöksessä, joka halventaa eri tavoin ajattelevia ihmisiä (”people with radically different social attitudes”) vertaamalla heitä aaseihin ja elefantteihin sekä väittämällä että kyseinen tutkimus selittää, miksi on vaikea saada aasia ja elefanttia vaihtamaan väriään (”why it’s hard to get a donkey or an elephant to change its coloring”). Hupaisia muuten nuo Yhdysvaltain puolueiden maskotit.


Vastaväitteet ja kumoaminen

Entä miten kyseiseen tutkimukseen voidaan suhtautua ja miten sitä pitäisi arvostella? Tiettyjen reaktioiden yksiselitteinen operationaalistaminen jotakin subjektiivista merkitystä kantavaksi asiaksi on erittäin ongelmallista, ja siksi kyseiseen tutkimukseen voidaan kohdistaa sama kritiikki kuin mihin tahansa empiiriseen tutkimukseen. Kenties tiettyjen reaktioiden voidaan ajatella kohtalaisen yksiselitteisesti kuvastavan ”pelkoa”, mutta sitä, mitä tuo pelko sinänsä on, ei ole pohdittu. Pelkohan on useimmiten aivan muuta kuin reagoimista koviin ääniin tai muihin ärsykkeisiin.

Kyseinen tutkimus ei tarkastele lainkaan esimerkiksi uskontojen ja ideologioiden kylvämää pelkoa, joka on metafyysisen pelon keskeinen muoto. Juuri tässä piilee koko tutkimusotteen heikkous: siinä ei myöskään määritellä filosofisesti, mitä ovat ne ”kovat arvot”, joista tutkimus itse antautuu puhumaan, vaan tätäkin käsitettä käytetään suoraan ja ajattelematta. Tutkimuksessa siis laiminlyödään kaikki eksistenssihermeneuttiselle ja fenomenologiselle ihmistutkimukselle tärkeät lähtökohdat.

Niinpä ei olekaan ihme, että siinä on päädytty niinkin yhdentekevään ja ennalta arvattavaan toteamukseen, joka kiteytyy väitteessä, että ”säikyt ihmiset kannattavat kovia arvoja”. Media puolestaan ottaa sen annettuna ja välittää kyseisen lauseen uutisena yleisölle, joka puolestaan päätyy pitämään sitä totuutena. Esimerkkinä tästä on Helsingin Sanomien otsikko: ”Tutkimus: Säikyt ihmiset suosivat kovaa politiikkaa”.

Koko tutkimuksen tulos voidaan kääntää kumoon jo yhdellä vasta-argumentilla: jos kerran säikyt ihmiset pelkäävät kovia ääniä ja kannattavat ankaria rangaistuksia rikollisille mutta vastustavat esimerkiksi abortteja ja muita verisiä asioita, niin eikö tämä kerrokin kyseisten ihmisten ja heidän politiikkansa herkkyydestä eikä kovuudesta. Me, jotka vastustamme maahanmuuttoa ja sen mukaista kulttuurien sekoittamista, emme siis olekaan ”kovien arvojen” kannattajia vaan herkkiä kaunosieluja, jotka toivomme voivamme elää rauhassa ilman ulkopuolisten aiheuttamia riitoja, rähinöitä ja rettelöintiä. Eli meidän arvomme ovatkin pehmeitä ja inhimillisiä arvoja.

Ei ole ihme, että tuollaista tutkimusta arvostaa vain joku toinen empiristi, joka tutkii geenivariaatioiden ja poliittisten mielipiteiden yhteyksiä sekä näkee kyseiset organismien tasolla esiintyvät testitulokset oman empiirisen tutkimuksensa täydentävinä linkkeinä. Tuon tapaisen tutkimuksen heikkous on, ettei siinä pohdita lainkaan, mikä on poliittisen arvon oma luonne (eli mikä todella on kovuutta tai pehmeyttä) eikä myöskään sitä, mikä merkitys jollakin reagoimistavalla on yksilön omassa tajunnassa.

Pelkkä silmänliikkeiden tutkiminen ja suora tulkitseminen pelkoreaktioksi ei riitä, sillä pelon käsite ja ilmiö on jätetty pohtimatta. Tällä perusteella ne, jotka eivät pelkää mitään, olisivat herkkiä ja arvostelukykyisiä, kun taas ne, jotka suhtautuvat ilmiöihin tervettä varovaisuutta tuntien, olisivat puolestaan raakoja koviksia. Harmi, että kyseisenlaiseen pseudotieteeseen syydetään miljoonittain rahaa myös Suomessa.

Pelkoa on poliittisten asennoitumisten motiivina tarkasteltu ihmis- ja yhteiskuntatieteiden piirissä useinkin, mutta tulkitseva filosofinen tai aatehistoriallinen tutkimusote on tuottanut silloin paljon parempaa jälkeä kuin psykologinen tai laboratorioihin eristetty tutkimusote.


Lähde:

Oxley, Douglas R. et al., ”Political attitudes vary with physiological traits”. Science 19.9.2008, pp. 1667-1670.