Jatsista en mitään ymmärrä, mutta logiikan hallitsen kyllä

Helsingissä vietettävän seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tapahtumaviikon (Helsinki Pride) kynnyksellä on paikallaan pohtia yhteiskunnassamme vallitsevia asenteita, jotka koskevat homoja, homoseksuaalisuutta sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä.

Pyytämättä ja yllättäen syntyneen esimerkkitapauksen tarjoavat Porin jazzfestivaalin toimitusjohtajaksi valitun Aki Ruotsalan (kd.) viimekeväiset näkemykset, joiden mukaan homoseksuaaleja ei ole olemassa ja olemassa on vain homoseksuaalisuutta.

Näkökannassa on leikattu irti ihmisen olemus ja hänen käyttäytymisensä, eli kyse on filosofisesti sanottuna essentialismin (eli olemusajattelun) ja eksistentialismin (eli tekojen kautta olemisen) erottamisesta. Tieteellisesti katsoen tällainen erottelu on perusteetonta, sillä ihmisen käyttäytyminen ei ole erotettavissa hänen olemuksestaan.

Myös arkiajattelun näkökulmasta on helposti hyväksyttävissä näkemys, että ihmisen käyttäytyminen on johdeltavissa hänen olemuksensa kokonaisuudesta, johon kuuluvat biologinen (esimerkiksi geenien, kromosomien ja hormonien) tutkimustaso, fenotyyppisesti havaittavissa oleva kehollinen tai ruumiillinen olemustaso sekä psyykkinen (eli tajunnallinen) tasonsa.

Sosiaalisella toimintatasolla havaittava käyttäytyminen puolestaan on seurausta kaikista näistä. Biologis-fysiologiset tekijät luovat ne lähtökohdat, joiden pohjalta ihmiset tekevät hyviksi katsomiaan ratkaisuja kehollisten ja psyykkisten edellytystensä puitteissa. Myös ihmisen seksuaalinen käyttäytyminen on kokonaisuus, jossa on mukana sekä biologisia, kehollisia ja tajunnallisia että sosiaaliseen ja luonnolliseen ympäristöön liittyviä komponentteja.

Homoseksuaalisuus tai heteroseksuaalisuus ei kuitenkaan ole vain käyttäytymistä, jonka lähtökohtana olisi jokin kiinteä ominaisuus. Molemmissa tapauksissa kyseessä on käyttäytymisominaisuus, joka kylläkin perustuu pitkälti ihmisen olemuksessa määrättyihin tekijöihin.

Väittää, ettei ole homoja vaan homoseksuaalisuutta, on samanlaista kuin väittää, ettei ole heteroita vaan heteroseksuaalisuutta. Tämä ei ole totta, ja tutkimusten mukaan ihmiset myös pitävät seksuaali-identiteettiään selkeästi homo-, hetero- tai biseksuaalisena, kun heiltä on tiedusteltu asiaa empiirisissä tutkimuksissa.

Kausaaliyhteys olemusajattelun ja eksistenssiajattelun välillä ei päde vain yksilöominaisuuksista ylös päin, havaittavaan käyttäytymiseen. Myös havaittavasta käyttäytymisestä voidaan johdella yksilötason käyttäytymisominaisuus ja nimetä se vastaavalla tavalla. Eihän arkikielessäkään sanota, että ei olisi autoilijoita vaan ainoastaan autoilua, vaan kyllä autoilijoita on, koska on autoilua.

Argumentti pätee myös homoseksuaalisuutta koskevan informaation sensuroimista vastaan. Homoja ei ole siksi, että on homoseksuaalisuutta koskevaa informaatiota, vaan homoseksuaalisuutta koskevaa informaatiota on siksi, että on sitä tarvitsevia homoja.


Queer-teoriassa ja eheytysliikkeessä paljon samaa

Jo edellä esittämieni ajatuskulkujen kautta voidaan todeta niin sanotun eheytysliikkeen ja vaikkapa  putinilaisten homosensuurilakien pähkähullu päälaellaan seisominen.

Huvittavaa asiassa onkin, että myös sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen puolustajiksi ilmoittautunut queer-teoreettinen ja sosiaalista konstruktionismia hyödyntävä liike on pyrkinyt kiistämään olemusajattelun sukupuolesta ja seksuaalisesta käyttäytymisestä argumentoidessaan. Liikkeen piirissä on yritetty kiistää sukupuolieron kaksiarvoisuus tai vähintääkin sukupuolta koskeva olemusajattelu. Samoin on esitetty, että seksuaalinen käyttäytyminen olisi vain normatiivisesti määräytynyttä toimintaa, joka voi olla valinnanvaraista.

Myös queer-teoreetikot ja sosiaaliset konstruktionistit ovat syyllistyneet samantapaiseen olemusajattelun hylkäämiseen kuin eheytysliikekin. Molemmat nojaavat pitkälti uskomustenvaraisiin näkemyksiin. Queer-teorian taustalla on sosiaalitieteiden marxilaisista lähtökohdista peräisin oleva yliyksilöllinen ajattelutapa, jossa seksuaalista käyttäytymistä yritetään selittää yhteiskunnallisista rakenteista tai normeista johdellen. Eheytysliikkeen takana puolestaan ovat uskonnolliset asenteet, joiden mukaisesti biologiset faktat kielletään yhtä huolellisesti kuin queer-teorian niin sanotussa biokiellossakin.

Kummatkaan lähestymistavat eivät ole selitysvoimaisia saati missään tapauksessa oikeassa, vaan ne syyllistyvät asioiden karkeaan yksinkertaistamiseen. Niiden yleisöille tuottama ilon aihe piilee tavassa, jolla niiden yksipuolisuus ja pelkistävyys paljastuvat toistensa kautta. Molemmat äärikannat hyödyntävät pitkälti samaa argumenttia, joka perustuu sukupuolisen käyttäytymisen näkemiseen pelkästään sosiaalisena konstruktiona. Liikkeiden välillä vallitsevan kissanhännänvedon takana vallitsee raju todellisuuden kieltäminen, ja myös kyseisten äärikantojen sekä sananvaihdon kärijistyminen johtuvat tästä valheellisuudesta.

Tieteellisen ja filosofisen ajattelun mukaista olisi ymmärtää, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, ja ottaa huomioon eri erityistieteiden tuottama tieto. Paradigmaattisen ja disipliinimäisen ajattelun tuloksena ajaudutaan hakoteille.

Mitä äärikantojen esiinnousu sitten kertoo homoseksuaalisuutta koskevan keskustelun tilasta nykyaikana? Järjellisintä keskustelua käytiin varmaankin 1990-luvulla, jolloin myös homoseksuaalisuutta koskeva tiedonmuodostus huipentui ja käytiin jokseenkin asiallista keskustelua. Sen sijaan nykyisin keskustelu on taantunut äärikantaistumisen myötä.

Minulla on ilmiölle myös selitys. Keskustelun klusteroitumiseen on johtanut maahanmuutto, joka on nostanut äärinäkemyksiä esiin. Myös kansalliset vähemmistöt, kuten homot, on temmattu maahanmuuttoa koskevan kiistelyn välineiksi ja osittain myös itse kiistelyihin mukaan. Tämä osoittaa, kuinka vahingollista liiallinen ja holtiton vierasperäisen väestön haaliminen on. Se jakaa kansakuntaa kahtia, ja kärjistyneiden asenteiden ja klusteroitumisen noususta joutuvat kärsimään myös monet kansalliset vähemmistöt.


Työelämän ideologinen mielipidevankeus

Myös aihetta koskeva mediakäsittely on ollut tarkoitushakuista ja yksipuolista, ja reaktioita voidaan arvostella hätäisiksi. Seurausvaikutuksia ei ole ajateltu.

Kun Porin Jazzien pomo sanottiin toimestaan irti hänen lausahdettuaan jotakin kielteistä homoista, media teki asiasta vyöytysjutun, jolla muka puolustettiin homojen asemaa tai oikeuksia.

Olen ratkaisusta eri mieltä. Minusta on väärin, että ihmisiä potkitaan työpaikoistaan siksi, että he eivät kumartele homoille tai muille vähemmistöille. Ei ole oikein, että ihmisiä patistellaan vain siksi, mitä he edustavat asioissa, jotka eivät kuulu heidän työtehtäviinsä.

Olisi pohdittava tarkemmin, miten tällainen vähemmistöpolitiikka toimii. Minusta tuntuu nololta ja tunnen jonkinlaista myötähäpeää, mikäli jotkut ihmiset laitetaan jalkapuuhun vain siksi, että he eivät ajattele meistä myönteisesti.

Myös päinvastainen tapaus toki löytyy. Monet muistanevat, kuinka Alma Media muilutti Lapin Kansan päätoimittajaksi valitsemansa Johanna Korhosen ulos työsopimussuhteestaan ennen kuin hänen työtehtävänsä olivat ehtineet edes alkaa. Syynä pidettiin hänen lesboutensa julkituloa tehtävänimityksen jälkeen.

Olen useasti aiemmin kutsunut tällaista ihmisten kurittamista työelämän mielivankeudeksi. Ihmiset myydään synapsejaan ja hermoverkkojaan myöten työnantajille niin, että joidenkin kuviteltujen mainetekijöiden vuoksi he menettävät sananvapautensa eivätkä voi enää rehellisesti ilmaista mielipiteitään

Mikäli joku ei pidä esimerkiksi meistä homoista, sen voi käsittääkseni sanoa suoraan. Tai jos joku ei pidä heteroista, sekin pitää voida lausua. Media ja työelämän päättäjät tekevät typerästi kostaessaan työntekijöilleen sen, että he avautuvat näkökannoistaan. Myös virheelliset, kyseenalaiset tai kiistanalaiset näkemykset täytyy voida sanoa, vähintäänkin siksi, että niitä voidaan arvioida kriittisesti.

Yhteiskunnallisessa ja tieteellisessä keskustelussa sitten katsotaan, mikä mielipide kestää. Totuus pitää pintansa yleensä hyvin, eikä virheellistenkään argumenttien sanomista pitäisi pelätä. On yhteiskunnallisen totuuden tavoittelun kannalta tuhoisaa, jos keskusteluja leimaa muodollisten tai epämuodollisten rangaistusten uhka, epäilyjä ei saisi esittää ja jos julkaista voi vain tuomioistuinten päätöksiä, tuomarien mielipiteitä, hallituksen tiedotteita tai ”faktat” tarkistaneiden toimitusten julkaisuja, kuten Neuvostoliitossa.

Niinpä sensurointipolitiikka ei toimi, ainakaan toivotulla tavalla. Kirjoitin aiheesta aiemmin, kun vihervasemmisto, media ja Seta nostivat älämölön koripallovalmentaja Aleksi Valavuoren homopuheista niin, että Espoo United lähetti hänet jäähylle. Kirjoitin samassa yhteydessä myös Lidlin maitopurkkikampanjasta, jolla muka nolattiin homoja, vaikka vähintäänkin yhtä tehokkasti homoja nolasi vähemmistön raukkamainen puolustelu, jossa homoista tehtiin poliittisen vihervasemmiston lyömäaseita jotakin kuviteltua vihollista vastaan.


Kompensoiva suvaitsevuus on huonoa politiikkaa

On väärin, että ihmisiä vedetään narun jatkeena avolava-Toyotan perässä tai että heitä sidotaan häpeäpaaluihin vain siksi, että heillä on valtavirtaistuneesta suvaitsevuuspolitiikasta poikkeavia näkemyksiä. Se jos mikä johtaa aikaa myöten vähemmistöihin kohdistuvan vihan nousuun.

Jos homoja ei vihattu ennen tätä, meitä varmasti vihataan nyt, kun ihmisiä on rangaistu työpaikan menetyksillä. Vähemmistöjen puolustelu saa puolustettavat ihmiset näyttämään avuttomilta luusereilta, jotka eivät muka itse osaa puolustaa itseään.

Media ylireagoi muutenkin. Myrskyn silmässä on sinnitellyt myös sometähti Tuure Boelius, jonka avautumisvideon YouTube sensuroi ”lasten suojelun” verukkeella ja useiden ilmiantojen sekä pois liputusten perusteella, kun muutamat ahdasmieliset olivat pyörtyilleet videolla olevan homosisällön vuoksi. Tällaisen suojelun uhri oli teinitähti itse. Tom of Finland -elokuvasta tuttu Boelius oli toisen kerran kokoaan suuremmassa roolissa hänen julkaistuaan lätkävideon, joka oli viedä kireäpipoisimmilta hermot.

Ostrakismos-tyyppiset poistoäänestykset ja alas päin peukutukset ovat tehneet yhteiskunnastamme ilmiantojen, kavallusten ja kostojen kehän, jossa kukaan ei ole suojassa väärin ymmärryksiltä, ”pahaksi” lavastuksilta eikä selkään puukotuksilta. Ja kaikki tämä vain, koska maahanmuutto on repinyt kansakuntamme halki ja hävittänyt yhteiskunnallisen luottamuksen.

Vielä 1990-luvulla tällaista ei ollut. Myöskään homoja ei vihattu yhtä avoimesti kuin nykyisin. Ydinongelma on maahanmuutto ja kansakuntien etninen sekoittaminen, joka on jakanut mielipiteet kahtia ja klusteroinut ihmiset yhtäältä konservatiivisiin ja kansallismielisiin ja toisaalta vihervasemmistolaisiin liberaaleihin, joihin kaikkien homojen pitää muka kuulua.

Vihervasemmisto puolestaan odottaa homoilta tukea kaikelle yleispolitiikalleen maksuksi sitoutumisesta ajamaan jotakin abstarktia ja monille homoille merkityksetöntä muotoseikkaa, kuten avioliittoa, jonka monet kokevat vain seksuaalisten suhteiden alistamisena sosiaaliselle tarkkailulle. Olen käyttänyt tästä homoille tappiollisesta vaihtosuhteesta kompensoivan suvaitsevuuden nimeä.

Todellisuudessa ihmisten pitäisi pystyä käsittelemään kognitiivisia dissonanssitilanteita, analysoimaan asioita ilmiö kerrallaan ja erottamaan sen, millainen vähemmistöpolitiikka on perusteltua. Sillä kaiken suvaitsevuuden pitää olla valikoivaa (aiheesta tarkemmin täällä).

Myöskään valtavirtapolitiikan ja -median ei pitäisi pyrkiä niputtamaan homoja yhteen vihervasemmistolaisen ja maahanmuuttoa edistämään pyrkivän politiikan kanssa tavalla, jolla vihervasemmisto koettaa marssia kaikki kriittisesti ajattelevat ihmiset kumoon.

Ihmisten ja ryhmien vahvuus on siinä, minkä verran he tai ne kestävät arvostelua. Sensuuri ja tukahduttaminen luovat mielikuvan, että vähemmistöillä on jotain salattavaa tai että he ovat niin heikkoja ja huonoja, että heitä täytyy koko ajan puolustaa.

Tässä kaikessa on kyse vähemmistöjen käyttämisestä viholliskuvien rakentamiseen tai oman poliittisen kannatuksen kalasteluun.

Ylen irvokasta

Ylen TV1 esitti 21.11. Niklas Meltion ja Ari Lehikoisen tekemän dokumenttiohjelman ”Docstop: Kun unelmat kuolevat”, jossa esittelytekstin mukaan oli tarkoitus pohtia, ”kuka päättää ja kenellä on oikeus jäädä Suomeen”. Koska kyseessä oli Yleisradion lähetys, siinä keskityttiin junttaamaan monikulttuurista suurta unelmaa katsojien tajuntaan. Otsikko sisälsi viittauksen – paitsi maahan tuppautujien valloituksenhalun paikoittaiseen epäonnistumiseen – myös suomalaisten monikulttuuristien unelmien raunioitumiseen. – Mutta kuka tai mikä ohjelmassa lopultakin kuoli?

Ylen dokumentti paneutui surkuttelemaan irakilaisen Ahmed Hussein Ali Alin kurjaa elämää. Yhdessä Ali Qasim Hammood Beni Zaidin kanssa kyseinen parikymppinen kulttuuririkastuttaja surmasi hieman yli vuosi sitten suomalaisen 52-vuotiaan kajaanilaismiehen Arto Mikkosen yli tunnin kestäneen pahoinpitelyn jälkeen Kajaanin Otanmäellä.

Yle sen enempää kuin muukaan valtamedia ei ole valitellut maahanmuuttajien puukottaman ja kuristaman viattoman suomalaisen hengenriistoa eikä tehnyt dokumentteja siitä. Mutta valtiollinen ja verovaroilla ylläpidetty Yleisradio keksi nyt lähettää propagandaohjelman, jossa kerättiin säälipisteitä ulkomaalaistaustaisille väkivaltarikollisille ja selitettiin heidän raaka rikollisuutensa suomalaisen yhteiskunnan kurjuudesta, syrjinnästä ja kotouttamisen epäonnistumisesta johtuvaksi.

Lähetyksessä toki valaistiin Ahmedin olleen ongelmissa jo Kemijärven vastaanottokeskuksessa aggressiivisen luonteensa vuoksi. Hänen kerrottiin myös ehtineen paukauttaa paksuksi jonkun suomalaisen blondibimbon, joka monikulttuurisen koulun indoktrinoimana oli päässyt nauttimaan tuhannen ja yhden yön seikkailuista. En ota tässä yhteydessä kantaa siihen, kuinka toivottua tai ei-toivottua ylirajainen pariutuminen ja siihen liittyvä risteytyminen on etnisesti tai kulttuurisesti. Mutta monikulttuurisen unelman kannalta kurjaa on jo sekin, että lapsen elämän täytyy alkaa tilanteessa, jossa isä onkin vankilassa omaa hyvyyttään sovittamassa. Tapaus palveli ohjelman tekijöiden härskiä yritystä liudentaa surmaajan rikollisuus sentimentaaliseen lemmenseikkailuun.

Koska surmaajat onnistuttiin lavastamaan suomalaisen yhteiskunnan uhreiksi, helpotusta suomalaiskatsojille lietsottuun syyllisyydentuntoon tuo kenties vain se, että pian nämäkin rikolliset ovat jälleen vapaalla jalalla. Tapaus on melko samanlainen kuin veroprofessori Kari S. Tikan vuonna 2006 tapahtunut surmatyö, josta tuomitut Alexander Ionin ja Mika-Martti Zukov ovat jo vapautuneet vankilasta; ensin mainittu vuonna 2010 istuttuaan tuomiostaan vain kolmasosan, ja jälkimmäinen lähdettyään karkuteille 2009 ja 11 vuoden tuomion vihdoin päätyttyä. Karkotettuina he voivat jatkaa elämää entisissä kotimaissaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Yhdysvaltojen useissa osavaltioissa asiasta ei selviä ukko-Freudilta lainatulla psykologisoinnilla, vaan kyseisenlaisia rikoksia tehneet laitetaan sähkötuoliin, ja kuolemantuomioon yhdistetään pitkähkö vankeusrangaistus, jotta rangaistuksen suorittaminen ei muodostuisi liian helpoksi.

Sen sijaan kotimainen media etsii vikaa suomalaisesta yhteiskunnasta aidon kommunistisen yhteiskuntateorian ja sosialistisen ihmiskuvan mukaisesti, ja Ylen toimittajat piehtaroivat monikulttuurisen unelmansa romahtamisesta johtuvassa itsesäälissä. Koska lähettäjänä on Yleisradio, toimittajien asettuminen maahanmuuttajarikollisten puolelle ei voi olla satua. Juttu polkee rikosten suomalaisia uhreja niin häpeämättömästi, että Yleisradion propagandatuutista tulleena kyseisen kulttuurimädätyksen täytyy olla totta.

Irvokasta sosiaalipolitiikkaa

Miten huonosti suomalainen yhteiskunta sitten kohtelee sosiaaliturvaperustaisia maahanmuuttajia? Asiasta saatiin näyttöä Helsingin kaupunginhallituksen päätettyä 20.11. yhden äänen enemmistöllä laajentaa laittomasti maassa olevien oikeutta maksuttomiin palveluihin ja toimeentuloon. Kyseessä on päätösehdotus, jota valtuusto käsittelee kokouksessaan 29.11.

Esitys ylittää perustuslain 19 pykälän ja terveydenhuoltolain 50 pykälän velvoitteet, jotka takaavat välttämättömän hoidon ja huolenpidon myös laittomasti maassa oleville. Se olisi myös vastoin sosiaali- ja terveysministeriön linjausta. Nyt kaupunki on laajentamassa palveluja koskemaan myös pitkäaikaissairauksien hoitoa, majoitusta ja sosiaaliturvaa.

Vihreiden ja vasemmiston ehdotuksessa vaaditaan, että kaupunki alkaa mainostaa ja markkinoida palvelujaan muille kuin Suomessa asuville ja täällä laillisesti oleville, mikä avaa helposti oven terveysturismille. Afrikkalaisten ja lähi-itäläisten pakolaisten sekä turvapaikanhakijoiden lisäksi myös Venäjältä ja Baltiasta tulevat voisivat käydä hoidattamassa vaikeita kroonisia sairauksiaan Helsingissä kuntaveronmaksajien piikkiin ilmoittamalla olevansa ”paperittomia”.

Samanaikaisesti suomalaisille ihmisille on säädetty lääkekustannusten katto ja terveydenhuollon asiakasmaksujen katto riippumatta ihmisen tuloista. Tukiessaan vierasperäisiä ihmisiä suomalaisten ohi Helsingin kaupunki on ryhtynyt tuottamaan omia turvapaikkoja Suomen valtion harjoittaman yleisen ulkomaalaispolitiikan vastaisesti ja helsinkiläisten kustannuksella.

Helsingin anteliaisuuden mainostaminen on muissa kunnissa asuville paperittomille kutsu muuttaa Helsingin lihapatojen ääreen. Tämä on perustuslain yhdenvertaisuussäädösten vastaista ja kuntalain vastaista, sillä kuntalain 1 pykälän toisessa momentissa todetaan, että ”[k]unta edistää asukkaidensa hyvinvointia ja alueensa elinvoimaa sekä järjestää asukkailleen palvelut taloudellisesti, sosiaalisesti ja ympäristöllisesti kestävällä tavalla.”

Esitys ei ole taatusti kestävä taloudellisesti, sillä sosiaali- ja terveysviraston budjetti on noin 13 miljoonaa euroa miinuksella, ja vajausta saatiin kompensoitua tiukoissa budjettineuvotteluissa 21 miljoonalla. Jäljelle jäävät runsaat 7 miljoonaa tulee neuvotteluissa sovitun perusteella käyttää muun muassa ikäihmisten palveluihin, joten kaikki maahanmuutosta koituvat lisäkulut tulisi säästää joistakin suomalaisten ihmisten kuntapalveluista, mikäli esitys menee läpi.

Tätä ei kenenkään kuntalaisen pitäisi hyväksyä, mutta äänestettyään vihervasemmistoa monet ovat antaneet valtakirjan oman asemansa heikentämiselle ja myös muiden suomalaisten ihmisten kiduttamiselle.

Mitä pitäisi tehdä?

Vaikka perustuslakia säädettäessä luovuttiinkin eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta (vaalioikeudet ja oikeus oleskella maassa) perusoikeuksien kytkemisestä Suomen kansalaisuuteen (HE 309/1993) ja esitys vietiin voimassa olevaan perustuslakiin, on globaaleista väestöjensiirroista kärsivässä nykytilanteessa käynyt selväksi, että muotoilu on aivan liian löyhä. Suomeen muuttaminen ei ole ihmisoikeus, eikä Suomi voi olla koko maailman sosiaalitoimisto. Valtion sekä kuntien tehtävä on palvella ensisijaisesti Suomen kansalaisia sekä turvata omien kansalaistemme oikeudet ja edut.

Niinpä kyseisiä perustuslain kohtia ei voida eikä pidä tulkita tavalla, jolla Suomen perustuslaki ulotettaisiin koskemaan koko maailman väestöä. Tällaisen lainluennan perusteella Suomen valtio olisi velvollinen tarjoamaan ylläpidon miljardille kiinalaiselle, mikäli he päättäisivät muuttaa pakolaisina Suomeen. Kaaoksen estämiseksi ja kansallisen suvereniteetin merkiksi jokaisella maalla onkin oma perustuslakinsa.

Olen jo aiemmin osoittanut kirjoituksessani ”Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia”, miksi Suomen perustuslakiin sisältyvien perusoikeus- ja yhdenvertaisuussäädösten tulkinnoilla ei voida velvoittaa ylläpitämään laittomasti maassa olevia. Myös monet pitkän linjan valtiopäivämiehet, kuten Ben Zyskowicz ja Kimmo Sasi, ovat olleet samaa mieltä.

Oikeusfilosofinen ongelma on, että eduskunnan käyttämät perustuslakispesialistit Juha Lavapuro, Tuomas Ojanen ja Martin Scheinin ovat lukeneet lakia deduktiivisesti ja johdelleet omat perustuslaintulkintansa YK:n ihmisoikeusjulistuksesta ja Euroopan ihmisoikeussopimuksesta, jotka ovat lähtökohdiltaan idealistisia ja absolutistisia. Heidän ihmisoikeusfundamentalisminsa on muuttunut pahimmillaan heidän omaksi perustuslakipopulismikseen. Mikäli asiaa ei saada järjestymään nykyisen perustuslain realistisella tulkinnalla, on perustuslain kirjainta muutettava muotoon, jonka mukaan Suomen valtion tehtävä on ensisijaisesti Suomen kansalaisten oikeuksien turvaaminen, aivan kuten kansanedustaja Ville Tavio on esittänyt.

Ulkomaalaisten suosimisessa on toki moni muukin seikka vinksallaan. Laadin aiheesta jokin aika sitten perusteellisen analyysin ”Maahanmuuttajien erityiskohtelu lopetettava”, jossa selvitin, kuinka häikäilemättömästi maahanmuuttajataustaisia suositaan kantaväestöön kuuluvien ohi niin työvoimapolitiikassa, asuntopolitiikassa, veropolitiikassa, yrityspolitiikassa kuin koulutuspolitiikassakin. Jälkikäteen hieman harmittaa, etten lähtenyt Helsingin kuntavaaliehdokkaaksi, vaikka Perussuomalaisten piirin puheenjohtaja ystävällisesti pyysi. Myös kuntasektorilla näyttää asioiden korjaamiseksi olevan paljon palkatonta työtä tarjolla meille suomalaisille.

---

Päivitys 29.11.2017: Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi kaupunginhallituksen esityksen maahanmuuttajien palvelujen laajentamisesta perussuomalaisten, sinisten ja kokoomuksen äänestäessä vastaan.

Maahanmuuttajien erityiskohtelu lopetettava

Perussuomalaisten kansanedustaja Ville Tavio kirjoitti äskettäin blogissaan työministeri Jari Lindströmille (sin.) tekemästään kirjallisesta kysymyksestä, jossa hän tiedusteli, miksi Suomessa on työllistämisenedistämispalveluita, joihin huolitaan vain maahanmuuttajia. Tavio kertoi esimerkkinä, että Espoossa tiettyyn työharjoitteluun kelpuutetaan vain maahanmuuttajia ja että kaikki harjoittelun läpäisseet saavat kokoaikaisen työpaikan, jossa palkka on 2 500 euroa kuukaudessa.

Koska Suomen valtio tukitoimineen on ensisijaisesti Suomen kansalaisia varten, maahanmuuttajia etuoikeuttamalla ja suosimalla tehdään epäoikeudenmukaista politiikkaa, joka herättää vihaa kantaväestössä. Se on vastoin kansallista etua, rapauttaa moraalia ja heikentää sosiaalista pääomaamme. ”Positiiviseksi syrjinnäksi” (ristiriitaisesti) sanottu kantaväestön polkeminen on myös vastoin perustuslaillista yhdenvertaisuutta. Asiassa ei olekaan mitään ”positiivista”, sillä etuoikeuttaminen ei luo legitimiteettiä vaan murentaa poliittisen toiminnan oikeusperustusta.

Sipilän hallituksen tapa suosia ulkomailta maahanmuuttajina tulevaa vierastyövoimaa on häikäilemätön läimäytys päin niiden kantaväestöön kuuluvien suomalaisten naamaa, jotka joutuvat olemaan työttöminä. Koska maahanmuuttajien keskimääräinen työttömyys on lähes 2,5-kertainen kantaväestöön verrattuna ja kehitysmaista tulleiden keskuudessa luku on vielä pahempi, hallitus yrittää kaunistella itse aiheuttamaansa ongelmaa tarjoamalla maahanmuuttajille ohituskaistan työpaikkoihin.

Hallitus on käyttänyt turvapaikkaprosessia työvoiman houkuttelemiseksi maahamme, vaikka Suomessa ei ole pulaa sen enempää työvoiman määrästä kuin laadustakaan. Enintään pulaa on halvasta työvoimasta. Näyttöä työvoiman ylitarjonnasta antaa työllistämistukitoimien tarve.

Tosiasiassa myöskään turvapaikkaprosessia ja siihen liittyvää humanitaarista maahanmuuttoa ei saisi käyttää työvoiman rekrytoimiseen. Sinipunainen työministeri Lindström onkin pyrkinyt kääntämään asetelman nurin ja peittelee pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden massavastaanotosta johtuvaa ongelmaa piilottelemalla heitä veronmaksajien varoilla tuotettuihin suojatyöpaikkoihin.

Työperäinen maahanmuutto, josta yleensä käytetään nimitystä ”siirtolaisuus”, on kokonaan toinen asia kuin hallituksen harjoittama turvapaikkapolitiikka, jonka välineeksi on nyt otettu suomalaisia syrjivä työllistäminen. Työperäinen maahanmuutto tarkoittaa, että Suomessa olevaa työpaikkaa ei saada täytetyksi, koska sopiva tekijä puuttuu, ja ulkomailta tulee joku suorittamaan työn. Työperäiseen maahanmuuttoon voidaan lukea sekin, että ulkomaalainen hakee Suomessa töitä samoin ehdoin kuin suomalainen. Syrjivää työllistämistä taas on se, että Suomesta löytyisi tekijöitä avoimeen työpaikkaan, mutta siitä huolimatta tehtävään palkataan tai koulutetaan joku ulkomaalainen ohituskaistaa myöten.

Suomalaisen työvoiman pitäisi olla hallituksen erityisessä suojeluksessa, mutta nykyisin myös punavihreä vasemmisto-oppositio haluaa romuttaa tämän periaatteen. Syyskuun alussa kansanedustajat Emma Kari (vihr.), Anna Kontula (vas.), Tytti Tuppurainen (sd.), Veronica Rehn-Kivi (r.) ja Juhana Vartiainen (kok.) jättivät lakialoitteen, jossa ehdotetaan työvoiman saatavuusharkinnasta luopumista. Saatavuusharkinnalla tarkoitetaan käytäntöä, jossa ”selvitetään ennen oleskeluluvan myöntämistä EU:n ulkopuolelta tulevalle työntekijälle, onko työmarkkinoilla jo saatavilla sopivaa työvoimaa”. Periaatteen tarkoitus on ollut suojata suomalaisen työvoiman ja yhteiskunnan edut.

Vihervasemmistolaisten feministien ja kokoomuslaisen punaporvarin aloitteella Suomeen yritetään tuoda maailmanlaajuiset halpatyömarkkinat, minkä tuloksena suomalaiset paperiduunarit, insinöörit, tutkijat ja rakennustyöläiset joutuvat turvautumaan veronmaksajien kustannuksella ylläpidettävään työttömyysturvaan ja sosiaalihuoltoon. Tapauksesta opitaan, kuinka paljon vihervasemmisto ja löperöliberaali oikeisto vihaavat suomalaisia ihmisiä.

Jopa Rakennusliiton toinen varapuheenjohtaja Kyösti Suokas antautui haukkumaan käpykaartikenraali Anna Kontulan johtaman aloitteen Ylen jutussa. Sen mukaan ”Kontulan lakiehdotuksen tavoitteena on edesauttaa paperittomien työnsaantia, jotta heidän ei tarvitsisi lähteä maasta”. Aloitteen motiivi on siis puhtaasti maahanmuuttopoliittinen, ja sen tavoite on täyttää Suomi lähi-itäläisellä ja afrikkalaisella joutoväellä. Suokas toteaa, että myös heidän työllistyessään tilanne on paha: ”Me emme tarvitse kehitysmaista kuin 20 000–30 000 työntekijää, niin sen jälkeen suomalaiset eivät enää työskentele rakennustyömailla.” Lisäksi Suokas toteaa, että ”[i]kinä en enää äänestä Vasemmistoliittoa”.

Punaporvariston viha suomalaisia ihmisiä vastaan näkyy siinä, että yli puolet kansanedustajista on allekirjoittanut lakialoitteen, ja allekirjoittajia on kaikista muista paitsi perussuomalaisten ja sinisten ryhmästä. Kun kantaväestön työpoliittiset edut syrjäytetään maahanmuuton edistämiseksi, on poliittinen eliitti lähtenyt pelaamaan kasinoa, jossa oman maan kansalaisten inhimilliset resurssit tuhlataan merkityksettöminä hyödykkeinä ja suomalaiset paiskataan käyttökelvottomiksi esineiksi julistettuina katuojaan. Ei siis ihme, että Yle ei uutisoinut aiheesta, kun asiaa käsiteltiin eduskunnassa viime keskiviikkona, mutta Iltalehti raportoi asiasta ilman kritiikkiä, vasta-argumentaatiota ja pelkästään maininnanomaisesti.

Lopputulos kantaväestöä syrjivästä työllistämisestä on, että työttömyys Suomessa ei laske ja työttömyysmenot pysyvät jättiläismäisinä. Näin on osoitettu, että myöskään myytti maahanmuuttajien työllistymisestä ei oikeuta maahanmuuttoa. Poliittinen vihervasemmisto ja liberaalipopulistinen oikeisto katsovat kuitenkin maahanmuuton olevan oikeutettua, jos maahanmuuttaja työllistyy.

Nimenomaan tällöin oikeutus puuttuu, sillä yhteiskunnan tukityöpaikkoihin (esimerkiksi kulttuurikoordinaattorin tai tulkin tehtäviin) sijoittuessaan maahanmuuttaja aiheuttaa julkiselle taloudelle 3–5-kertaiset kulut verrattuna siihen, että hän on työttömänä ja sosiaalietuuksien varassa. Koska maahanmuuttaja yleensä vie työpaikan suomalaiselta tai estää suomalaisen ihmisen työllistymisen, ei maahanmuuttajan työllistyminen oikeuta hänen läsnäoloaan Suomessa. Työllistynyt maahanmuuttaja on kansantaloudellisesti kaikkein haitallisin.

Parempaa työpolitiikkaa kirjassani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan.

Perustuslain vastaista maahanmuuttajien suosintaa

Suomalaisten ihmisten syrjintä on jatkunut työpolitiikan ohella myös sosiaalitoimessa ja sosiaalipolitiikassa. Viime kesänä paheksuttiin sisäministeriön ehdotusta, jonka mukaan ISIS-taistelijoille luotaisiin ohituskaista sosiaalipalveluihin, ja vastustusta herätti myös Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveyslautakunnan esitys, että laittomasti maassa oleville perustettaisiin parempia palveluja.

Ensin mainittu tarkoittaisi periksi antamista väkivallalla uhkaamisen edessä, ja jälkimmäinen todennäköisesti houkuttelisi maahamme lisää turvapaikkaturismia. Maahanmuuttajien suosiminen suomalaisten veronmaksajien kustannuksella on jo sinänsä väärin, ja se myös loukkaisi perustuslaillista yhdenvertaisuutta. Kirjoitin aiheesta muun muassa tässä.

Harva sen sijaan muistaa, kuinka eriarvoistavasti Suomen verolait kohtelevat ulkomaalaisia ja suomalaisia. Esimerkiksi vuonna 2003 tuli voimaan laki maahanmuuttajien erityistuesta (1192/2002), jolla maahanmuuttajien yritykset vapautettiin veroista ensimmäisten toimintavuosien ajalta. Tämän lain mukainen erityistuki on ollut tuloverolain 92 §:n 9 kohdan (1360/2002) mukaan saajilleen verotonta tuloa, mikä on asettanut kantaväestöön kuuluvat suomalaiset eriarvoiseen asemaan viranomaisten edessä.

ALV-vapautus maahanmuuttajien yrityksille kestää maksimissaan kymmenen vuotta tai siihen asti, kunnes maahanmuuttaja saa Suomen kansalaisuuden. Starttirahaa he saavat enintään kolmeksi vuodeksi lähes sata euroa päivässä, ja se on veroton.

Maahanmuuttajille suunnattujen verohelpotusten ja yritystukien hyödyntäminen ei ole kuvastanut välttämättä maahanmuuttajien yrittäjähalukkuutta vaan yksinkertaisesti halukkuutta käyttää tukia hyväksi. Lehdistön ylistämässä seikassa, että kolmannes yrityksistä on maahanmuuttajataustaisten perustamia, ei olekaan mitään juhlimista. Päinvastoin: veroetu tarjoaa maahanmuuttajille hintakilpailuedun, jonka kautta maahanmuuttajat voivat syödä suomalaisten yritykset pois markkinoilta. Näyttöä löytyy sekä partureista, liikennöintitoimesta että ravitsemusalalta, joilla maahanmuuttajien firmat ovat tehneet myös verorikoksia.

Brysselin säikäyttämä eduskunta sääti jo toistakymmentä vuotta sitten veroedun myös Suomessa työskenteleville ulkomaalaisille ”avainhenkilöille”. Euroopan unionin virkamiehet, pankkiirit ja elektroniikkainsinöörit ovat saaneet Suomeen tullessaan veronkevennyksen, jonka raja kulkee 5 800 euron kuukausitulon tienoilla. Sitä enemmän ansaitsevia 35 prosentin lähdeveron soveltaminen heidän palkkatuloihinsa alkaa hyödyttää. Suomalaisten ihmisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta loukkaa se, että valtio kohtelee ihmisiä verotuksellisesti eri tavalla. EU:n toiminta onkin tässä suhteessa sekä valtiota että sen kansalaisia vastaan suunnattua kiristystä.

Häikäilemätöntä suomalaisten ihmisten syrjintää

Maahanmuuttajien suosimista ja suomalaisten ihmisten syrjintää harjoitetaan työ-, finanssi- ja sosiaalipolitiikan lisäksi myös asuntopolitiikassa. Esimerkiksi Helsingin kaupunki on vaivihkaa ryhtynyt vuokraamaan asuntoja turvapaikan saaneille pakolaisille vapailta markkinoilta, sillä kaupungin omat asunnot ovat täynnä, ja tätä kautta verovaroja käytetään asuntotilanteen heikentämiseen myös niin sanotuilla vapailla markkinoilla. Yleisradion jutun mukaan kulut nousevat ”turvapaikkatilanteen” vuoksi noin kymmenellä miljoonalla eurolla vuodessa.

Helsingin kaupungin asunto-osaston päällikkö Markku Leijo arvioi jokin aika sitten, että ”[v]altaosa turvapaikan tai oleskeluluvan saaneista pakolaisista siirtyy oletettavasti pääkaupunkiseudulle ja etenkin Helsinkiin.” Hänen mukaansa ”Helsingin markkinoille tulee ensi vuoden aikana 2500–3000 uutta asunnon hakijaa. Asunnottomina he menevät asuntojonossa suoraan kärkeen.” Koska haittamaahanmuuttona tulleet laittomat maahantunkeutujat eivät voi sopia kunnallisiin vuokra-asuntoihin, Leijon johtopäätös on, että ”vapaat markkinat on se väylä, miten asuminen järjestetään”.

Kunpa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden asuttaminen jätettäisiinkin ”vapaiden markkinoiden” varaan, mutta nyt kaupunki alkaa hankkia vapailta markkinoilta vuokra-asuntoja ja maksattaa ne suomalaisilla veronmaksajilla. Röyhkeyden huippu on, että kaupungin asukasvalintaperiaatteiden mukaan turvapaikan saaneet asunnottomat ohjataan jonon ohi. Koska pakolaiset ja turvapaikanhakijat ovat yleensä asunnottomia, kaupungin asuntotoimi työskentelee heidän hyväkseen suomalaisia kuntaveron maksajia vastaan.

Tilanne on aivan samanlainen myös taloudellisen sosiaaliturvan alueella, jossa toimeentulotuki takaa varattomille pakolaisille ja turvapaikanhakijoille täyden ylläpidon, kun taas suomalaiselle ihmiselle toimeentulotuki ei myönnä mitään, mikäli hänellä on vähänkin säästöjä tai varallisuutta ja vaikka tulojen saanti päivittäiseen elämiseen olisi katkennut. Syynä tähän on omistamis-, sivistymis- ja yrittämisvihamielinen toimeentulotukilainsäädäntö, joka rankaisee kaikesta yritteliäisyydestä ja ohjaa hankkiutumaan mahdollisimman köyhäksi ja kurjaksi.

Kaupungin asuntotoimessa ongelmaan suhtaudutaan aivan niin kuin maahanmuutto olisi luonnonlaki, maanjäristys tai muu katastrofi, johon kantaväestön olisi alistuttava tuhoista huolimatta. Kaupungin asunto-osaston osastopäällikkö Markku Leijo toteaakin Yleisradion edellä viitatussa jutussa, että ”maahanmuuttajien virta on pysyvä”.

Kaupungin vuokra-asunnot puolestaan ovat pysyvänluonteisia, eikä vuokrasopimuksilla ole takarajaa. Kaupungin vuokra-asunnoissa asuminen ei ole sidottu myöskään tuloihin niin, että tulojen nouseminen johtaisi velvollisuuteen siirtyä muualle, joten maahanmuuttajat saavat helposti alleen kovaa maata. Koska maahanmuuttajat pakkautuvat kasvukeskuksiin, joissa heille tarjotaan kaupunkien tuella asuntoja, he voivat viedä suomalaisilta myös työpaikat.

Tästä kaikesta kärsivät suomalaiset ihmiset, jotka ovat työttöminä Suomen taantuvilla seuduilla mutta voisivat siirtyä työn perässä kasvukeskuksiin, mikäli niistä järjestettäisiin yhtä suopeasti julkisen vallan avulla asuntoja suomalaisille kuin järjestetään maahanmuuttajille. Maahanmuuttajien aiheuttama asuntopoliittinen ongelma on keskeinen myös siksi, että asunnon myöntäminen mahdollistaa muukalaisten läsnäolon, josta suomalaiset kärsivät. Siinä kiteytyy koko maahanmuuton ongelma, ja se on, että maahanmuuttajia ylipäänsä tunkee tänne ovista ja ikkunoista.

Jokin aika sitten raportoitiin perheestä, jonka vuokrasopimuksen Suomen Punainen Risti sanoi laittomasti irti valloittaakseen tilat maahantunkeutujien käyttöön. Vähän sen jälkeen paljastui, että Forssan kaupunki hätistelee vuokra-asunnoistaan pois niiden nykyisiä asukkaita pyhittääkseen asunnot maahantunkeutujille. Sama on nähty Kemijärvellä ja Rovaniemellä. Vuokratessaan asuntoja maahanmuuttajille SPR ei tee mitään järjestääkseen asuntoja Suomen noin 10 000 kokonaan asunnottomalle.
 

Yliopisto- ja koulutusjärjestelmästä tehty maahanmuuton kanava ja oheiskulu

Poliittinen vihervasemmisto ja sen kanssa yhteistyössä toimiva epäisänmaallinen porvaristo aikovat mädättää myös suomalaisen koulutusjärjestelmän. Yleisradion uutiset kertoivat kuukausi sitten, että ”[s]uomalainen koulutusvientiyritys Edunation aikoo tuoda suomalaisiin korkeakouluihin 150 000 ulkomaista tutkinto-opiskelijaa vuoteen 2020 mennessä”!

Ahneet firmat aikovat siis myydä suomalaisissa yliopistoissa ja korkeakouluissa annettavan koulutuksen ulkomaalaisille välityspalkkiota vastaan. Yliopistojen yksityistäminen on luonut tähän mahdollisuuden, sillä yliopistot voivat solmia sopimuksia melko vapaasti, mutta samalla on muistettava, että julkisoikeudellisissa yliopistoissa tulisi noudattaa hyvää hallintoa ja yhdenvertaisuusperiaatteita. 

Suomen yliopistoja pyöritetään joka tapauksessa lähes sataprosenttisesti suomalaisilta ihmisiltä ja yrityksiltä kannetuilla verovaroilla. Veronkannon oikeutus perustuu siihen, että varat aiotaan palauttaa takaisin maksajille, vuotavalla sangolla, mutta kuitenkin. Tätä periaatetta rikotaan räikeästi, kun verovaroin ylläpidettyihin yliopistoihin houkutellaan ulkomaalaisia opiskelijoita ja tutkijoita, jotka vievät opiskelu- ja työpaikat suomalaisilta.

Muutamat yliopistot ovat asettaneet oikein tavoitteekseen, että opiskelijoista ja tutkijoista tietty osuus, esimerkiksi 15–30 prosenttia, olisi ulkomaalaisia. Mikään itseisarvo ulkomaalaistuminen ei kuitenkaan ole, eikä siitä ole osoitettu olevan mitään sellaista hyödyllistä näyttöä, joka loisi sille poliittisen tai tieteellisen oikeutuksen.

Opiskelijaliike, joka on asettunut tukemaan ulkomalaisten rekrytointia, ei ymmärrä omaa parastaan eikä todennäköisesti tiedä sitä, kuinka vääristyneitä myös opiskelijoiden vaihtosuhteet ovat. Ulkomailta on tätä nykyä huomattavasti suurempi määrä opiskelemassa Suomessa kuin suomalaisia on ulkomailla, joten lisää tänne ei tarvita eikä voida ottaa myöskään vaihdon verukkeella.

Yliopistot puolestaan muuttuvat sulaksi vahaksi ja hallintovirastojen byrokraatit menevät tainnoksiin, kun sanotaan sana ”kansainvälisyys”. Niissä kansainvälisyyteen pakottamisesta ja ohjaamisesta on tehty ideologinen normatiivi, joka vahingoittaa kotimaista kulttuurielämää ja kotimaisten kielten asemaa ja pyrkii vetämään maton suomen kielellä esitettävän tieteen ja yhteiskuntakritiikin alta. Kirjoitin aiheesta muun muassa jutussani ”Internatsismia yliopistoissa”. On muistettava, että kansainvälisyys ei edellytä maahanmuuttoa eikä koulutuksen jakamista lahjaksi.

On rikos suomalaisia ihmisiä vastaan, että verovaroilla tarjoillaan ilmainen tai puoli-ilmainen yliopistokoulutus muualta tuleville, jotka pääsevät sitä kautta hyödyntämään lähes maksuttoman ja korkealaatuisen koulutusjärjestelmämme edut suomalaisten ihmisten maksaessa kaiken ja jäädessä tulijoiden vuoksi vaille omaa opiskelu- tai työpaikkaa. Käsittelin kysymystä muun muassa kirjoituksessani ”Ulkomaalaisten lukukausimaksuista”.

Koska valtio välittää suomalaisten verovarat ulkomaalaisille ja maksaa lähes kokonaan yliopistojen viulut, olisi tehtävä poliittinen päätös, että yliopistoilta otetaan valtion rahoitus kokonaan pois, mikäli ne valuttavat verovarat ulkomaalaisten kouluttamiseen tai palkkaamiseen.

Sama pätee koulutusjärjestelmään myös laajemmin. Maahanmuuttajien lisääntymisen myötä koko koululaitoksesta, aina alkaen peruskoulujärjestelmästä ja päätyen korkeakouluihin asti, on tullut kehitysavun muoto, jossa koulutetaan vierasperäisiä tyttöjä ja poikia yhteiskunnan verovaroilla. Suuri osa valtion velan kasvua aiheuttavista kustannuksista onkin käytännössä pelkkiä maahanmuutosta johtuvia kuluja.

Opetus- ja kulttuuriministeriössä jälleen puliveivaus: Väyrysen apulainen nuorisopolitiikan rahavirkaan

Joulupukki tuli Joonas Könttä -nimiselle nuorelle maisterille tänä vuonna varhain. Joulukuun alussa hänet nimitettiin opetus- ja kulttuuriministeriössä täytettävänä olleeseen pääsihteerin virkaan.

Nuoriso- ja liikuntapolitiikan osaston arviointi- ja avustustoimikunnassa oleva virka on merkittävä, koska tehtävässä toimiva henkilö valmistelee kaikkien, myös poliittisten, nuorisojärjestöjen valtionapuasiat.

On vasta vähän aikaa siitä, kun Korkein hallinto-oikeus tuomitsi opetus- ja kulttuuriministeriön siitä, että se jakoi avustuksia avokätisesti oikeiston, vasemmiston ja keskustan pikkupioneerijärjestöille, mutta Perussuomalaisille Nuorille annettiin ministeriöstä aina luu käteen.

Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen kertoi tuolloisesta oikeusvoitostaan blogikirjoituksessaan ”Voitimme oikeudessa opetus- ja kulttuuriministeriön: syrjintä saa luvan loppua”. Hän kirjoitti seuraavasti:

”Taistelemme sen puolesta, että nykyinen mätä tukijärjestelmä, jossa poliittisesti syrjitään toisia, saadaan oikaistua. Olemme parhaillaan täydessä toimintavalmiudessa ja seuraamme kaikkea aiheeseen liittyvää uutisointia. Reagoimme välittömästi, kun ministeriöstä esitetään tyhjiä perusteluita tai yritetään selitellä lainvastaista toimintaa.”

Antauduin hakemaan kyseistä pääsihteerin virkaa viime syksynä puolueettomana henkilönä ollen hakijoista ylivoimaisesti pisimmälle koulutetuin ja ansioitunein. Tulos oli, että tehtävään nimitettiin poliittisella päätöksellä keskustalainen yhteiskuntatieteiden maisteri Joonas Könttä, joka on Paavo Väyrysen entinen avustaja ja jonka keskusta tällä tavoin pelasti uppoamasta omaan puolueeseensa loikanneen Väyrysen mukana.

Blogissaan Könttä tilittää palaavansa häntä koipien välissä kotiin Brysselistä mutta ei kerro syytä miksi tai minne. Kohti ”uusia haasteita” vain. Tämä onkin ehkä syvällisintä, minkä hän on esikuvaltaan oppinut.

Demarit ja kokoomus liittyvät epäoikeudenmukaiseen nimityspäätökseen sikäli, että kokoomuslaisen opetusministerin ohella nimityksestä OKM:ssä vastasi Paavo Lipposen entinen presidentinvaalikampanjapäällikkö Esko Ranto (Sdp), jonka Pia Viitanen (Sdp) aikoinaan nosti OKM:n ylijohtajaksi kohun saattelemana. Tällä tavoin diskriminoiva politiikka jatkuu myös virkarakenteiden kautta.

Poliittiset virkanimitykset, joilla julkisiin virkoihin kiilataan puolueiden maskotteina toimivia puolikoulutettuja ja keskenkasvuisia harjoittelijoita, ovat eräänlaisia kansanvallan varkauksia ja osoittavat puolueiden toimivan rosvolaumojen lailla.

Jos virka on poliittinen, voi nimityskin olla poliittinen. Mutta jos virka on vain julkinen, ei nimityksen pidä tapahtua poliittisin perustein vaan pätevyyteen perustuen, sillä julkisissa viroissa pitää noudattaa mahdollisimman suurta tasapuolisuutta ja objektiivisuutta. Niinpä tällaisiin virkoihin pitäisi nimittää puolueettomimmat, asiantuntevimmat ja ansioituneimmat henkilöt eikä puolueellisimpia ja pahiten kytköksissä olevia.

Mitään kansalaisluottamusta sellainen toiminta ei ansaitse. Siksi myös minä voin allekirjoittaa Sebastian Tynkkysen sanat:

Taistelemme sen puolesta, että nykyinen mätä järjestelmä, jossa poliittisesti syrjitään toisia, saadaan oikaistua. Olemme parhaillaan täydessä toimintavalmiudessa ja seuraamme kaikkea aiheeseen liittyvää uutisointia. Reagoimme välittömästi, kun ministeriöstä esitetään tyhjiä perusteluita tai yritetään selitellä lainvastaista toimintaa.

Mitä on koulun ja työelämän mielipidevankeus

Sipoon Vihreiden listalta valtuustoon yrittänyt luokanopettaja Esa Mäkinen narisi Uuden Suomen puheenvuoropalstalla joutuneensa työnantajalleen päätyneen kantelun kohteeksi mielipiteistään. Kirjoituksessa ”Puheenvuoron huonot häviäjän nettihäirikköinä” hän valittaa, että joku hänelle tuntematon henkilö oli ilmoittanut koululle vetävänsä lapsensa pois Mäkisen opetuksesta, mikäli hänellä lapsia kyseisessä koulussa olisi. Syyksi hän sanoo Mäkisen vihervasemmistolaisuuden ja yleensäkin hänen räikeän puolueellisuutensa.

Puolueelliseen tapaansa Mäkinen ulisee: ”Ihmiset, jotka julkisesti vastustavat rasismia, äärioikeistolaisuutta, perussuomalaista aatetta tai ylipäätään antiliberaaleja, konservatiivisia nykyvirtauksia ovat monesti joutuneet häirintäkampanjoiden kohteeksi.”

Hän siis koettaa lavastaa kritiikin ”häirinnäksi” ja pitää työnantajalleen sähköpostitse toimitettua huomautusta ilmiantona sekä jatkaa: ”Yksityishenkilönä saan olla luonnonsuojelija, mustanvihreä ja uskonnoton tai persujen ym. niljakkaiden nykyilmiöiden rökittäjä ihan niin vapaasti kuin sielu sietää. Työpaikalla tehdään hommat sitten sovituissa raameissa.”

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä Mäkinen toimii opetus- ja kasvatustoimen piirissä, jossa yksityinen ja julkinen yhdistyvät opettajan kokonaispersoonassa. Opettajalta vaaditaan tiettyä neutraaliutta ja kykyä sietää sekä edustaa kognitiivista moniselitteisyyttä. Niitä Mäkiseltä ei ole todellakaan löytynyt.

Minä en tiedä, kuka Mäkistä on häirinnyt (ellei sitten hän itse pyrkien tekeytymään marttyyriksi). Mutta puutun asiaan, koska asia on yleisemmän tarkastelun arvoinen. Valtakuntamme vaikuttavimmat työsyrjinnän, häirinnän ja mielipidesyrjinnän tyypit eivät esiinny Mäkisen tilittämässä muodossa vaan käänteisessä.

Koko koulumaailma ja kasvatustoimi on nyt täytetty monikulttuurisuuden ideologialla ja sukupuolineutraaliuden julistamisella, vaikka nämä ovat poliittisia tarkoitusperiä, joiden toimivuudesta tai totuudesta ei ole kiistatonta eikä usein minkäänlaista näyttöä. Niitä tukemaan pyrkiville väitteille ei ole myöskään pitävää tosiasiapohjaa. Monikulttuurisuus on ristiriitainen ideologia, ja sukupuoli on olennaisesti kaksiarvoinen biologinen tosiasia geenien, kromosomien ja hormonitoiminnan tasolla sekä fenotyyppisesti ilmenevällä kehollisella tarkastelutasolla. Näin on miehen ja naisen kehon sekä genitaalien erilaisuuden vuoksi.

Kasvatustoimessa on tietysti viisasta välttää ihmissuhteiden konflikoitumista mikrotasolla, eli ihmisten kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa, esimerkiksi koulujen pihoilla. Mutta tästä toiveesta ei voida johdella sellaista päätelmää kuin vihreät ovat tehneet, eli että kyseinen ihanne velvoittaisi avaamaan rajat makrotasolla, toisin sanoen valtionpolitiikassa. Näin vihervasemmisto on kuitenkin menetellyt.

Asia onkin päinvastoin: on parempi, että rajat pidetään juuri noiden isänmaallisten, oikeistolaisten, perussuomalaisten, konservatiivien ja yleensäkin vastuuntuntoisten poliitikkojen vaatimuksesta korkealla valtioiden kesken, sillä juuri näin konflikteja voidaan säädellä valtionpoliittisella makrotasolla, eikä niitä päästetä leviämään henkilökohtaiseen kanssakäymiseen mikrotasolle – ei myöskään kouluihin tai muihin oppilaitoksiin. Tämä pitäisi myös ”ekovihreäksi” itseään sanovan Mäkisen ymmärtää.

Varsinainen työsyrjintä näkyy siinä, että maamme lähes kaikki opetusalan virat ja tehtävät on täytetty henkilöillä, jotka on painostettu hyväksymään tuo Mäkisenkin edustama punavihreä agenda. Näin on peruskouluista yliopistoihin. Se on pyritty naamioimaan myös ”tieteeksi” pitämällä sitä kasvatuksellisesti ”aivan välttämättömänä” ja tekemällä tuo edellä selittämäni ajatusvirhe, jossa monikulttuurisuuden ihannetta pyritään oikeuttamaan valtakunnalliseksi makrotason toimintastrategiaksi sillä toiveella, että Pekka ja Aziz eivät tappelisi mikrotasolla: koulujen pihalla.

Tämä logiikka kestää kuin kerjäläistytön kelkkanaru. Se on epätosi jo analyyttis-apriorisena ajatuskulkuna. Samalla tavalla ristiriitainen on myös eripuraisuutta vahvistava ja yhdenmukaisuuden vaatimuksiin johtava monikulttuurisuuden ihanne, joka sisältää vahvan samanlaistamispyrkimyksen.

Vääryyksien vääryys on sitten se, että juuri nuo Mäkisen haukkumat hyvät ihmiset pidetään visusti poissa opetustoimen ja akateemisen elämän piiristä.

Olen itse joutunut toistuvasti häikäilemättömien vihakampanjoiden kohteeksi yliopistoissa, kun vihervasemmistolaiset tahot ovat kaikin keinoin yrittäneet tuhota sekä tutkimukseni, julkaisuni että urani yliopistoissa. Kommunistit, sosialistit ja vihreät ovat laatineet perättömiä arvioita ja lausuntoja, edustaneet henkistä väkivaltaa, panetelleet, juoruilleet ja haukkuneet minua juuri niillä esiintymislavoilla, jotka minulta on kiistetty ja joilla he itse ovat voineet käyttää valtaa nauttien lisäksi palkkaa yliopistojen kukkaroista.

Tällaista toimintaa minä sanon todelliseksi mielipidesyrjinnäksi ja henkiseksi väkivallaksi. Se laajenee myös työsyrjinnäksi ja työelämän mielipidevankeudeksi silloin, kun meille punavihreää agendaa arvosteleville ei myönnetä koulu- eikä yliopistomaailmasta mitään virkoja, tehtäviä, työpaikkoja eikä toimintaresursseja.

Tähän verrattuna Esa Mäkisen kohtaama kritiikki on vähäistä ja oikeutettua, sillä hän on saanut sentään pitää virkansa, ja työnantajansakin vain ”tuhahti mokomalle ja tokaisi, että ei tuollaisia vanhempia tähän kouluun haluttaisikaan”. Jos nämä sanat ovat totta, melko ylenkatseellinen on ollut rehtorinkin arvio. Mikäli minulla olisi lapsia, myös minä vetäisin heidät pois Mäkisen koulusta, sillä se muistuttaa liiaksi Pirkkalan peruskoulun marxilaista kokeilua, josta dosentti Jari Leskinen julkaisi juuri valaisevan tutkimuksen Kohti sosialismia! – Pirkkalan peruskoulun marxilainen kokeilu 1973–75.

Monikulttuurisuuden ideologiasta on nyt tehty kasvatus-, koulutus-, kulttuuri- ja tiedepolitiikan pääideologia, jota ei haluta eikä pystytä tarkastelemaan kriittisesti myöskään yliopistoissa. Sen edustajat eivät kerrassaan tiedä, mitä tekevät. Heiltä puuttuvat sekä käsitteelliset filosofiset välineet että ymmärrys ja tieto. Etenkin heiltä puuttuu tahto asioiden monipuoliseen tarkasteluun.

Monikulttuurisuuden, sukupuolineutraaliuden sekä samanlaisuuteen tähtäävän tasa-arvokäsityksen julistamisesta on tehty normatiivi, jota on toteutettu demarikielestä tutulla ja sossuideologiaa edustavalla läpäisyperiaatteella: toisin sanoen ajamalla feministis-vihervasemmistolainen nössöideologia pakkovaltaisesti läpi koko organisaation.

Siitä sikiävä sensuuri ja työelämän mielipidevankeus eivät ole Suomessa niinkään formaalisia, muodollisten tuomioiden kautta vaikuttavia asioita, kuin epäsuorasti vaikuttavia sanattomia sitoumuksia tai uhkauksia menettää työpaikkansa, jos on eri mieltä kuin tuo vihervasemmistolainen ja liberaaliporvarillinen ajatusklusteri. Samaa uhkailua kohtaa myös silloin, jos on eri mieltä Euroopan unionista satelevien määräysten kanssa, vaikka unioni itse kamppailee kuolinkouristuksissaan ja on menossa kasaan korttitalon lailla.

Näen siis asian täysin toisin kuin tämä Mäkinen. 

Suomalainen mies vastustaa neuvostoja

Miehen suomalaisuus on ominaisuus, johon liitetään mitä erilaisimpia edesottamuksia. Voitte täyttää seuraavan lauseen tyhjään kohtaan miltei minkä tahansa teonsanan, ja aina se on vakuuttavalla tavalla tosi: ”Suomalainen mies ________________ aina.” Tällä kerralla suomalainen mies vastustaa neuvostoja.

Televisiossa pyöri jokin aika sitten rakennustarvikkeita myyvän ByggMaxin mainos. Se oli ”miehen suomalaisuutta” hyödyntävä parodia, jonka tuella koetettiin rikkoa rautakaupassa käynnin kaavoja ja aukoa markkinoita uudelle toimijalle. Mainos oli hauska, ja se murskasi stereotypioita.

Kuinka ollakaan, Mainonnan eettinen neuvosto antoi viime kesänä mainostajalle huomautuksen, koska mainoselokuvassa naispuoliset kassatyöntekijät oli ruksattu pois kuvasta suomalaisen miehen maksaessa ostoksiaan, ja tätä pidettiin naisiin kohdistuvana syrjintänä!

Mainonnan eettinen neuvosto ei pystynyt ymmärtämään (tai halunnut ymmärtää), että mainoksessa parodioitiin suomalaisen miehen kaavoittunutta käytöstä, ja sitä kautta esitettiin hienoista arvostelua suomalaiselle miehelle tyypiteltyä misogyynista ajatusmallia kohtaan. Mainoksen korjatun version, jossa rasti on vedetty nyt myös miespuolisten kassahenkilöiden yli, voitte katsoa tästä.



Mainonnan eettisen neuvoston tekemä tutkinta perustui joidenkin mielensä pahoittaneiden kuluttajien räksytyksiin. Tasapainottavaksi tekijäksi neuvostolle ei siis riittänyt, että halventamisen kohde oli ollut läpi koko mainoskampanjan suomalainen mies. Naisiin kohdistuvan syrjintäepäilyn välttämiseksi heitä pidettiin tarpeellisena alleviivatusti puolustaa, mikä omasta mielestäni kääntyi naisiin kohdistuvaksi pilkan teoksi. Ihmisen tai ihmisryhmän lavastaminen ”avun tarpeessa” olevaksi, joka ei osaa pitää huolta asemastaan tai oikeuksistaan, oli tässä se ainoa mahdollinen loukkaantumisen aihe, jos mikään.

Suomessa onkin kolme tarpeetonta neuvostoa: Mainonnan eettinen neuvosto, Julkisen sanan neuvosto ja
Tutkimuseettinen neuvottelukunta, joka sekin on eräänlainen neuvosto. Luettelin ne naurettavuusjärjestyksessä. JSN ei ole tosin itsesäätelyelin vaan itsesuojeluelin. Tutkimuseettisen neuvoston silmän alla taas mikään mielenkiintoinen tutkimus ei ole enää mahdollista, kun Milgramin kokeen tai Stanfordin vankilakokeen kaltaisia testejä ei saa tehdä, vaan ne tuomitaan ”epäeettisinä” niiden informatiivisuudesta huolimatta.

Purkit takaisin kaappeihin?

Mutta takaisin yhteiskuntaan. Viime viikolla kohistiin päivittäistavaraketju Lidlin maitopurkkimainoksista, joiden sloganeissa sanottiin, että ”Tunsin olevani oikea maito väärässä tölkissä” ja ”Vihdoin uskallan tulla ulos maitokaapista”. Kaapista tulon vertauskuvalla haluttiin valaista tuotteiden nimenvaihtoa ja tasoittaa sitä tosiasiaa, että ulkomaista alkuperää olevilla elintarvikkeilla on Suomessa edelleen epäilijänsä.

Korjauksen voitte katsoa tästä varmaankin nyt asiallista tietoa sisältävästä TV-mainoksesta.



Kyky ymmärtää ja sietää huumoria olisi henkisen kypsyyden ja yhteiskunnallisen luottamuksen merkki. Nykyisin vallitseva tosikkomaisuus ja käynnissä olevat kunnianloukkausten kansanhuvit osoittavat, että yhteiskunnallinen luottamuspääoma on haihtunut pois. Yksi syy kansakunnan jakautumiseen on maahanmuutto, johon liittyvä erimielisyys on kärjistänyt asenteita myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan, eikä se siksi ole ollut yhteiskunnallemme hyväksi.

Vielä kymmenen tai viisitoista vuotta sitten kaapista tulon vertauskuvan käyttöä olisi pidetty edistyksen merkkinä. Samoin ajattelevia näyttää olevan muitakin; esimerkiksi tämä kirjoittaja kysyy, ”veikö some-raivo mahdollisuuden edistää hblti-yhdenvertaisuutta?” Omasta mielestäni se ainakin kyseenalaisti valittajien arvostelukyvyn. Harmillista on, että Seksuaalinen Tasavertaisuus Seta ry:n puheenjohtaja Panu Mäenpää niin helposti lähti muutamien jäsenten vaatimaan noitajahtiin (mielipiteidenvaihtoa tässä.)

Jokaisen pitäisi ymmärtää, että viestinnän kokonaismerkitys ei koskaan rakennu vain kielessä tai esityksessä itsessään, vaan se rakentuu esityksen motiiveista ja konteksteista pragmaattisesti. Argumentteihin liittyvät aina myös sanomisen syyt ja motiivit, jotka eivät palaudu sen enempää kielellisiin sisältöihin kuin kuvalliseen esittämiseenkään vaan tarkoitusperiin, joiden vuoksi viestintää ylipäänsä on olemassa. Kukaan tuskin tarkoitti tuolla mitään pahaa.

Vähemmistösyrjintää vai mielipidesyrjintää työelämässä?

Kolmantena esimerkkinä hurjasta poliittisen korrektiuden vaatimisesta, joka vetää yhteiskuntaamme huurteeseen, on Espoo Unitedin valmentajan toimineen Aleksi Valavuoren potkaiseminen pois pestistään hänen tviitattuaan homoista epäkohteliaasti ja ehkä hiukan asiattomastikin. Tapaus on epäilemättä keskustelun ja huomautuksen arvoinen, mutta voidaan myös pohtia, kuinka median nostama kurinpito ja ylireagointi lopulta toimivat.

Homot kertovat itsestään ja toisistaan paljon rankempia vitsejä kuin Valavuori. Vähemmistöjen puolustelu voi kaatua myös vähemmistöjen haitaksi. Jatkuvalla vaateliaisuudella ja pyyteellisyydellä tuotetaan yleistä vähemmistöihin kohdistuvaa epäluuloa. Jos homoja ei vihattu urheilupiireissä aiemmin, niin viimeistään nyt, kun mediakohu johti lynkkaamaan koripallojoukkueelta valmentajan.

Koska en ole juristi, en ota kantaa siihen, tapahtuiko mielipiteen esittämisessä tai määräaikaisessa erottamisessa lainrikkomus vai ei. En myöskään tunne Aleksi Valavuorta henkilökohtaisesti, joten hän on minulle pelkkä satunnainen abstraktio teoreettisen analyysin esittämiseksi. Mutta otan kantaa reaktioiden poliittiseen epäviisauteen.

Tasa-arvopolitiikkaa ja vähemmistösyrjintää koskien voidaan tehdä loppupäätelmä, jonka mukaan suvaitsevuutta ja hyväksymistä ei edistä jakolinjoja luova syyllistäminen. Ei ole tasa-arvopyrkimyksille hyväksi, jos ihmistä vaaditaan kieriskelemään tomussa anteeksipyyntöjä esittäen. Tietty suuripiirteisyys ja anteeksi antaminen olisi vähemmistöille itselleen parempi vaihtoehto.

On aihetta muistaa, että Piru piilee pikkuasioissa, etenkin median luomissa rihkamajutuissa, jollainen tämäkin alun perin tviittauksesta käynnistynyt kohu oli. Lillukanvarret saavat huomiota mediassa, koska niiden kautta ilmaistaan loppujen lopuksi aivan muita asenteita kuin itse asioita koskevia. Kiistat symboloituvat vahvasti, ja vähemmistöistä tehdään puolueiden välisten yleisten arvovaltakiistojen aseita usein ilman vähemmistöjen omaa pyyntöä tai tahtoa ja ihmisten jäädessä seuraamaan omien asioidensa hoitoa sivusta pulunsilmällä.

Rasismin lajeista pahin: ikärasismi

Suomessa on jälleen kitisty rasismista, toisin sanoen siitä, että kaikki maahanmuuttajat eivät saa Suomessa täysihoitoa, vaikka vastaanotto muutoin onkin parasta, mitä koko universumissa on tarjolla.

Monet suomalaiset ovat rasismin kieltelyn vuoksi ymmällään ja kysyvät, eikö kansallisvaltion tehtävänä olekaan toimia etujärjestönä, joka pitää ulkopuoliset loitolla. Juuri näin asia on. Etninen syrjintä on osa ihmisten elämäntilannetta pysyvästi. On luonnollista, että kansakunta priorisoi omaa väestöään ja sen etuja. Ainakin niin pitäisi kaiken järjen mukaan olla, mikäli kansallisvaltioiden tehtävistä pidetään kiinni.

Rasismista jankuttelu onkin keskittynyt huomiota herättävästi vain etniseen syrjintään. Toinen suuri syrjinnän aihe on naisten väitetty syrjintä. Viime aikojen miestutkimus on osoittanut, että myös huoli naisten syrjinnästä on länsimaissa aiheeton ja huomiota pitäisi kiinnittää siihen, miten miehiä syrjitään.

Asiasta ovat kirjoittaneet muiden muassa Henry Laasanen tutkimuksessaan Naisten seksuaalinen valta, Pasi Holm väitöskirjassaan Discrimination Against Men, Pauli Sumanen teoksessaan Valhe, emävalhe, naisen euro on 80 senttiä, Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo kirjassaan Keisarinnan uudet (v)aatteet ja parikymmentä eri tieteenalojen edustajaa Arno Kotron toimittamassa kokoelmateoksessa Mies vailla tasa-arvoa.

Tutkimusten monipuolisuudesta huolimatta yksi suuri rasismin aihe on kokonaan vailla huomiota. Kyseessä on ikärasismi.

Olette varmaan huomanneet, että yli kolmekymmentävuotiaita ihmisiä syrjitään aivan kaikkialla. Tämä ei riipu sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta eikä mistään muusta syrjinnän lisäsyystä. Ikään liittyvää syrjintää harjoitetaan yhdenvertaisesti joka puolella ilman, että kukaan puuttuisi siihen.

Yli kolmekymppisiä diskriminoidaan työelämässä systemaattisesti. Heitä pidetään liian vanhoina, vaikka juuri ennen mittarinpyörähdystä heiltä pitää kysyä henkilöllisyystodistukset viinaa tai tupakkaa ostettaessa sillä perusteella, että he voisivat näyttää alle kahdeksantoistavuotiailta!

Ilmeisesti yli kolmekymppiset eivät ole enää sillä tavoin tottelevaisia, että heitä voisi hyödyntää pelkkinä suorittajina, vaan he osaavat jo ajatella itsenäisesti. Tämän potentiaalin työnantajat haluavat ilmeisesti menettää.

Ikäsyrjintää harjoitetaan varsinkin seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvissä yhteyksissä. Naisia ja feministejä ei saisi arvostella mistään, mutta nuoret naiset katsovat oikeudekseen mukiloida miehiä kaikilla foorumeilla alkaen tavanomaisista seuranhakupalstoista päätyen nakugalleria Alastonsuomeen. ”Mä potkin, tapan ja hakkaan sut hengiltä, jos oot yli kolkyt ja alistat mua väkivaltaisella katseellasi”, he ilmoittavat kuvateksteissään jalkoväli levällään.

Entä milloin nainen on liian vanha ollakseen ”seksuaalisesti haluttava”? Ei ilmeisesti koskaan. Heteromiehet on pakotettu uusherrasmiehiksi, kontalleen naisten jalkojen juureen nuolemaan heidän varpaitaan, sillä miehet on saatu kauhuihinsa pelottelemalla heitä seksin kiistämisellä.

Myöskään homoksi eheytyminen ei auta. Ikärasismi näkyy erityisen selvästi homokulttuurissa. Myös homojen deittailupalstoja ja ravintoloita hallitsevat pissislaumat, jotka ihailevat toistensa tyylivalintoja: ”Oi, miten upee Melody-tukansävytys sulla on, ja kato hei, eiks mulla ookin päälläni hieno Henkalta ja Maukalta ostettu kuosi?” Tällä tavoin nämä puppelipojat livertelevät toisilleen. Heidän korvissaan soi Bianca Castafioren ”Ah, ma nauran, kun kuvani nään, kauniina peilissäin nään!”

Sen sijaan yli kolmekymppiset miehet (siis ne ainoat, jotka kykenevät antamaan seksuaalisen tyydytyksen) nuo omahyväiset tuulitunnelit toivottavat helvettiin, joka todennäköisesti on osa heidän omaa todellisuuttaan ja ilmenee jatkuvana pelkona oman kauneuden katoamisesta. Heille voisi vastata, että ”joo, luokaa vaan ikärasismia, niin pääsette myös itse sen kohteiksi!”

Ikärasismi on rasismin laji, joka koskee kaikkia. Jos ikärasismia ylipäänsä esiintyy, sen kohteeksi joutuvat aikaa myöten myös sen harjoittajat itse.

Ikärasismi alkaa ikään liittyvästä halveksunnasta ja ulottuu ikään liittyviin solvauksiin ja herjauksiin sekä rajaamiseen kanssakäymisen ulkopuolelle.

Niinpä tuomitsen sekä vanhempien nuorempiin että nuorempien vanhempiin kohdistaman ikärasismin. Tuomitsen samanikäisten keskinäisen ikärasismin. Tuomitsen ikään liittyvät ennakkoluulot, jotka usein ovat ikärasismin syitä.

Kannatan eri-ikäisten ihmisten vapaata vuorovaikutusta ja ikärasismin nollatoleranssia. Katson, että eri-ikäisyyteen liittyvät näkökulma- ja kokemuserot ovat elämää rikastuttavia. Yksilöiden väliset erot ovat merkittävämpiä kuin ikäryhmien erot.

Ikärasismi estää ihmisiä tutustumasta toisiinsa ja ymmärtämästä erilaisia ihmisiä sekä omaa itseään. Jokainen ihminen on periaatteessa kaiken ikäinen, sillä kaikki ikäkaudet sisältyvät ihmisen kerroksellisuuteen – joko elettyinä tai tulevaisuudessa odottavina. Itsen hyväksyminen on tämän asian hyväksymistä.

Mikäli ei hyväksy itseään, on ikärasismin lopettamiseen vain yksi tie, oman vanhenemisen lopettaminen, mutta sitä en suosittele, sillä siitä alkaa mätäneminen.

Monet nuoret ovat ikärasisteja sen vuoksi, että heitä pelottaa oma vanhenemisensa. Siksi he projisoivat omat pelkonsa toisiin ihmisiin ja vihaavat vanhenevaa peilikuvaansa heissä. Sitten nämä itseihailussaan piehtaroivat Narkissokset herjaavat toisia ihmisiä typerässä vauvanlemussaan.

Tosiasiassa pissisten kauneus on tietenkin näennäistä ja tilapäistä. Seksuaalisen markkina-arvon kadottua juuri heistä tulee nopeasti niitä Tyyris-Tylleröitä tai kämäisiä kusimuttereita, jotka koettavat löytää nuoruutensa uudelleen, kun ovat tuhlanneet sen puhumalla pahaa toisista ihmisistä ja sulkemalla itsensä aseksuaalisuuteen.

Pier Paolo Pasolini kiteytti asian sattuvasti: nuoruuden palvominen on kuluttamiseen ideologiaan liittyvää tavarafetisismiä, jonka takana asuu fasismi. Se perustuu ruumiin esineistämiseen, jonka kautta ihmiset yrittävät vältellä vanhenemista ja pelkäävät ikääntymistä kuollakseen.

Niin ei ole kaikissa kulttuureissa. Jo Sokrates nolasi kauneudellaan ylpeilevän Alkibiadeksen toistuvasti ja osoitti hänen kauneutensa katoavaiseksi. Japanissa on aina arvostettu vuosirenkaiden tuomaa viisautta, ja kiinalaisen käsityksen mukaan ihmiset syntyvät vanhoina ja nuorenevat vanhetessaan.

Eikö tämä pidäkin paikkaansa? Pikkuvauvathan tulevat maailmaan kaljuina ja naama ryppyisinä, eli samanlaisina kuin täältä myös poistutaan. Lasten ja nuorten koko kehonkaava on täysin kehittymätön, kunnes he vasta keski-ikää lähestyessään pääsevät eroon henkisestä ja fyysisestä kömpelyydestään ja oppivat hallitsemaan omaa mieltään ja ruumistaan. Miksi nuoruuden pitäisi olla palvonnan kohde, kun siihen ei näytä liittyvän muuta kuin ahdistuneisuutta, keskenkasvuisuutta ja hammasten kiristelyä? 

Poltinmerkkien suunnittelua

Perussuomalaisten kansanedustaja Mika Niikko on heittänyt savua ihmisten silmille vaatimalla, että seksuaalinen suuntautuminen pitäisi kertoa työnantajalle.

Aika metkaa. Homot itse haluavat usein kertoa mielellään suuntautumisestaan, koska toivovat siten voivansa vähentää syrjintää. (Taustalla on ajatus luottamuksen lisäämisestä.) Avautumisen vaatijat taas haluaisivat homojen kertovan suuntautumisestaan voidakseen harjoittaa syrjintää. (Taustalta paistaa ajatus, että siten homoja voitaisiin seuloa tehokkaammin pois työnhaussa; tuskinpa tällaista tietoa muuten tivattaisiin.)

Mika Niikon vaatimus olisi vastoin syrjinnän kieltäviä kansainvälisiä säädöksiä. Nämä asiat ovat samanluonteisia kuin säädös, joka kieltää tiedustelemasta naistyönhakijoilta aikomuksia hankkiutua raskaaksi.

Suomessa on saatu huonoa näyttöä homojen ja lesbojen diskriminaatiosta esimerkiksi Johanna Korhosen tapauksessa. Paljon julkisuutta saanut tapaus oli kuitenkin vain jäävuoren huippu. Piilosyrjintää on työelämässä paljon, ja Mika Niikon vaatimukset tekisivät siitä entistä vaikuttavampaa laillistamalla homojen leimaamisen työnhaussa.

Seksuaalinen suuntautuminen on asia, josta pitää voida kertoa joutumatta diskriminoiduksi. Toisaalta ketään ei pidä pakottaa kaapista ulos, ellei ihminen itse niin halua. Avautuminen pitää jättää ihmisen oman päätösvallan piiriin. Tätä näkökantaa mukaillen myös Yhdysvaltain armeijassa (jota voitaneen pitää yhtenä konservatiivisuuden linnakkeena) voi nykyisin avoimesti kertoa olevansa homo tai johonkin muuhun vähemmistöön kuuluva ilman, että asiasta seuraa virallisia tai epävirallisia sanktiota.

Mika Niikko näyttää elävän ajassa, jolloin homoja ei pidetty sopivana nimittää diplomaateiksi eikä sotilaiksi sillä oletuksella, että ”heitä voidaan kiristää”. Miten sellaista ihmistä voitaisiin kiristää, joka on avoin seksuaalisuudestaan? Tuo tympeä väite näyttääkin tulevan heteroseksuaalisen valtakulttuurin omista komeroista, joissa biseksuaaliset perheenisät piilottelevat taipumuksiaan. Heidän kaksoiselämäänsä työnantajat pitävät mainepommeina organisaatioilleen.

Tällainen ajattelutapa on tosin mahdollinen vain, jos homoseksuaalisuudessa itsessään ajatellaan olevan jotakin sellaista pahaa, joka kyseenalaistaa ihmisen tai organisaation uskottavuuden. On toki mahdollista, että kirkko, ulkoministeriö tai jokin puolue eivät voisi pitää yllä valheellista mainettaan, jos niiden leivissä voisi olla avoimesti homo. Kaksinaismoralismista voi tosin tällöin arvostella kyseisiä organisaatioita eikä homoja.

Kyllä työntekijät pitää valita tehtäviinsä niiden ominaisuuksien perusteella, jotka ovat työtehtävien itsensä kannalta merkityksellisiä. Näin myös Mika Niikko voi kertoa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan niin paljon kuin haluaa ilman, että asiaa tiukataan häneltäkään hohtimilla.

Jos homous ei näy röntgenkuvassa, sitä ei pidä pakottaa näkymään myöskään kyyläreille, ja agenttitarinoiden rakentamisen voi jättää James Bondille

Miksi Helsingin kaupunki on rasistinen?

Helsingin kaupunki sai jokin aika sitten valmiiksi rasisminvastaisen ohjelmansa nimeltä Rasismin ja etnisen syrjinnän ehkäiseminen Helsingin kaupungin toiminnassa. Sen mukaan ”tarkoituksena on ehkäistä rasismia ja etnistä syrjintää sekä edistää etnistä yhdenvertaisuutta kaikessa kaupungin toiminnassa” (s. 2). Rasismi taas on ohjelman mukaan ”ideologia, jonka mukaan ihmiset muodostavat rodun ja/tai kulttuurin perusteella jaoteltavia erilaisia ryhmiä” (s. 4).

Korjaan heti yhden virheen. Rasismi ei ole sama asia kuin käsitys, että on olemassa erilaisia rodullisia ryhmiä, eikä se ole myöskään näkökanta, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu rotuihin tai kulttuureihin. Nämä ovat yhtä objektiivisia tosiasioita kuin Linnén luokittelu. Sen sijaan rasismi on rotusortoa tai rotusyrjintää, jonka mukaisesti jotakin rotua pidetään ihmisarvoltaan eriarvoisena toisiin verrattuna.

Kun koko ohjelma alkaa valheellisella ja vääristelevällä määritelmällä, ei myöskään jatkolta voi paljoa toivoa. Miten sitten rasismia torjutaan käytännössä? Katsotaanpa ohjelmasta:

”Esimerkiksi työhönotossa voidaan ottaa huomioon hakijan etninen tausta palkkaamalla tehtävään työmarkkinoilla aliedustettuun ryhmään kuuluva henkilö, vaikka tämä ei olisi aivan yhtä pätevä kuin paremmin edustettuun ryhmään kuuluva.”

Ja juuri pari riviä aiemmin ohjelmassa julistetaan (samalla sivulla), että ”[y]hdenvertaisuusperiaate sisältää mielivallan kiellon ja vaatimuksen samanlaisesta kohtelusta samanlaisissa tilanteissa.”

Koska kaupunki tämän ohjelman perusteella vaatii tosiasiallisten pätevyyksien sivuuttamista virantäytössä ja jonkin ryhmän tai henkilön suosimista kantaväestöön kuuluvien ohi, ainoa mahdollinen johtopäätös on se, että kaupunki on toiminnassaan rasistinen. Juuri näin täyttyy rasismin määritelmä: tiettyä etnistä ihmisryhmää syrjitään ja toista suositaan rodun tai kulttuurin perusteella.

Suosiminen on aina poliittisesti epäviisasta. Todellista legitimiteettiä ei voida tuottaa etuoikeuttamalla. Se ei ole virkaan nimitettäville itselleenkään hyväksi, sillä heidän voidaan ajatella päätyneen tehtäviinsä epäreilusti. Tällaisen keinulautamallin käyttäminen johtaa vain eripuraan ja syventää ihmisten epäluuloja.

Nimitysten pitäisi perustua ansioihin. Todellista tasa-arvoahan on se, että ansiot ratkaisevat ja muut ominaisuudet eivät vaikuta. Tasa-arvoa ja syrjintää koskevan politiikan sairastuminen näkyy siinäkin, että vähemmistövaltuutetun virkaan nimitettiin hiljattain kelpoisuusehtoja täyttämätön hakija, joka oli muodollisesti kaikista hakijoista kehnoin. Valtioneuvosto (jota usein sanotaan myös neuvostovaltioksi) siunasi asian erivapauksien myöntöoikeuden perusteella, vaikka se oli ristiriidassa perustuslaillisten yhdenvertaisuussäädösten kanssa. Oikeuskansleri katsoi menettelyä läpi sormien.

Demla-juridiikan läpäistessä yhteiskuntaa katoaa oikeusperustus sekä tasa-arvolta että sen tavoittelun halulta. Jos tehtävään ei nimitetä pätevintä ja parhaiten soveltuvaa, työpaikka kärsii, eikä pätevin saa hänelle kuuluvaa ansiota. Tämä johtaa meritokraattisen oikeudenmukaisuusperiaatteen kumoutumiseen.

Kaupungin rasisminvastainen ohjelma on täysin puolueellinen ja omien tarkoitusperiensä vastainen jo siinä, että se rajaa syrjinnän ehkäisemisen pelkkään etniseen syrjintään. Näin se jättää ulkopuolelleen esimerkiksi seksuaalisen syrjinnän. Kantaväestöön kuuluvien suomalaisten syrjiminen näyttääkin olevan oikein aina, kun vain tahtoa riittää!

Ikävänä esimerkkinä asiasta on sosiaalitoimen työnjohtaja Harri Eerikäisen syrjiminen ja uhkailu. Myös omat työnhakemukseni virkoihin ovat kadonneet kaupungin byrokratiassa mystisesti, eikä esimerkiksi erääseen lukioon viime keväänä tekemästäni tuntiopettajan virkahakemuksesta koskaan tullut mitään päätöstä eikä edes ilmoitusta asian käsittelystä. Vähemmistövaltuutetun viran täyttöä koskien päätös tuli sähköpostitse ollen yhden rivin mittainen. Tästä johtuen kaupungin ja valtion tekopyhät syrjintäsäädökset voi työntää sinne, minne valo ei paista.

Everlasting story?

Toimittaja Johanna Korhosen ja Alma Median kädenvääntö on jatkunut jo parisen vuotta ja jatkuu yhä. Korhonen tuli valituksi Lapin Kansan päätoimittajan tehtävään vuonna 2008, mutta Alma Media sanoi hänet irti pian sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen, vaikka työsuhde ei ollut ehtinyt edes alkaa. Syynä pidettiin Korhosen seurustelua naispuolison kanssa, toisin sanoen hänen lesbouttaan.

Onkin vaikea kuvitella, että irtisanominen olisi johtunut mistään muusta syystä, sillä näyttöä työtehtävissä toimimisesta ei vielä ollut, ja Korhosen seksuaalinen suuntautuminen oli ainoa merkittävä työsuhteen solmimisen jälkeen ilmi tullut lisäseikka. Jos yhtiön johto piti sitä irtisanomisen perusteena, kyse oli selvästikin syrjinnästä. (Analyysia tässä.)

Korhosen lesboudella ei ole varmasti sellaista vaikutusta työtehtäviin, että hänet olisi voitu sanoa irti työnantajan privilegio-oikeuksiin vedoten. Jokaisella työnantajalla on luonnollisesti oikeus itse valita kriteerinsä ja työntekijänsä, mutta tässä tapauksessa irtisanomisen peruste oli työelämän ulkoinen, ihmisen henkilökohtaiseen elämään liittyvä.

Työnantajalla ei ole käsittääkseni oikeutta vaatia selibaattilupauksia eikä asettaa työntekijöitään mielipidevankeuteen siinäkään tapauksessa, että tehtävien hoito vaatisi sitoutumista. Ajatelkaa, jos heteroitakin diskriminoitaisiin vastaavasti: potkut tulisi, jos seurustelet heteroseksuaalisesti tai hiiskahdat työpaikalla esimerkiksi lapsistasi! Naisilta ei saisi nykyään tiedustella edes heidän aikomustaan hankkiutua raskaaksi tai jäädä äitiyslomalle, vaikka tällä seikalla on varmasti paljon enemmän merkitystä työtehtävien hoidon kannalta kuin ihmisen lesboudella.

Homoja kuitenkin lingotaan ulos työelämän sentrifugista jatkuvasti. Todellista syytä ei kerrota. Kerrotaan verukkeita ja tekosyitä. Ja pyöröovi käy.

Siksi on oikein, että Korhonen käräjöi asiasta sekä vahingonkorvauskanteellaan että rikostutkinnan kautta. Kammottavinta on, että Helsingin käräjäoikeus hylkäsi hänen vahingonkorvausvaatimuksensa noin vuosi sitten. (Analyysia tässä.) Oikeus katsoi luottamuksen kadonneen, koska Korhonen julkisti nimityksensä sovittua aiemmin, jätti kertomatta työnantajalle puolisonsa poliittisesta aktiivisuudesta ja tiedotti julkisuuteen ”luottamuksellisina pidetyistä sovintoneuvotteluista”.

Kun hovioikeus puolestaan teki asiassa päinvastaisen ratkaisun viime maaliskuussa, sen mielestä nämä teot eivät oikeuttaneet purkamaan työsuhdetta. Hovioikeus päätteli, että potkujen todellinen syy oli Korhosen lesbous. Miten muuten voisi ollakaan? Korhosen avoimuus mainituissa ”muissa asioissa” ei olisi ollut yhtiölle mikään ongelma, jos se ei olisi pitänyt irtisanomisen perussyynä Korhosen seksuaalista suuntautumista. Voidaan siis päätellä, että myös yhtiön mainitsemien muiden syiden takana oli kielteinen perusnäkemys homoseksuaalisuudesta ja sen mukainen syrjintä.

Kun hovioikeus määräsi Alma Median maksamaan Korhoselle noin 110 000 euroa korvauksia, joista oikeudenkäyntikulujen osuus on 30 000 euroa, Korhonen hävisi taloudellisissa suhteissa hieman. Korhonen on sanonut, että Alma Media yritti aikoinaan sopia kiistan tarjoamalla hänelle noin 100 000 euron summaa eli vuoden palkkaa. Korhosen oma oikeudessa esittämä vaatimus oli 200 000.

Selvähän se, ettei valittaminen ketään elätä. Tärkeää kuitenkin on, että seksuaalivähemmistöjen työsyrjinnästä saatiin ennakkopäätös. Tätä myös Korhonen on pitänyt kamppailunsa motiivina. Muiden vähemmistöjen puolesta tässä maassa onkin huudettu kitapurjeet lepattaen, mutta kansallisia vähemmistöjä diskriminoidaan avoimesti.

Nähdäkseni Alma Media tekee epäviisaasti hakiessaan nyt valituslupaa Korkeimmasta oikeudesta. Konserni ilmoitti aikeestaan leimallisesti viime maanantaina, homofobian vastaisena päivänä, jotta firman mielipide homoista ja lesboista tulisi varmasti selväksi. Firma ei ole ilmeisesti tyytyväinen, ennen kuin homot ja lesbot on lyöty oikein kunnolla lattianrakoon. Koska kyseessä on ennakkoratkaisun luominen, Korkein oikeus todennäköisesti ottaa asian käsiteltäväkseen. Toivon, että se myös pysyttää hovioikeuden päätöksen voimassa.

Sen sijaan en ymmärrä, mitä tämä rimpuilu viestintäkonsernille kannattaa. Julkinen mielipide näyttää olevan valtaosin Korhosen puolella. Kyseessä lienee konsernijohdon raihnainen yritys tukea toimitusjohtaja Kai Telannetta, jonka asemaa tapaus ei yhtiön mukaan horjuta millään tavalla. Telanteella itsellään olikin vuoden 2008 tietojen mukaan 360 000 euron turpeat tulot, mikä vahvistaa sen, ettei diskriminaatiosta koskaan kärsi pomo vaan homo.

Kukaan tuskin tilaa Alman Median lehtiä konsernin puolustelun vuoksi entistä enempää, mutta muutama lukija ja kanavien katselija saattaa kadota. Myös toimitukset ovat antaneet Korhoselle tukensa. Kun konsernijohto puolestaan pyörittelee levyjään ”työntekijän ja työnantajan luottamuksesta”, on kysyttävä, eikö lukijoiden ja mainostaja-asiakkaiden luottamus merkitse sille mitään.

Pidän siis hovioikeuden ratkaisua aivan oikeana ja puolustan Korhosta hänen urheissa pyrkimyksissään, vaikka en kannatakaan hänen kaikkia poliittisia mielipiteitään. Nähdäkseni Korhonen on väärässä esimerkiksi siinä, että hän käyttää homojen ja lesbojen puolesta esiintymistään verukkeena rajoittamattomalle maahanmuutolle.

Maahanmuutolla on laajoja sosiaalipoliittisia, talouspoliittisia sekä kieli-, koulutus- ja kulttuuripoliittisia seurauksia, joista päättäminen ei voi olla yksityisoikeudellinen asia. Homojen ja lesbojen asemaa koskevat kysymykset liittyvät puolestaan ihmisten henkilökohtaiseen elämään, joilla on tietysti myös näkyviä poliittisia seurauksia. Voidaankin sanoa, että maahanmuutto ei ole subjektiivinen oikeus, johon kenellä tahansa olisi tai pitäisi olla oikeus. Sen sijaan oikeus seurustelu- ja sukupuolielämään on ihmisten itsemääräämisoikeuteen liittyvä ihmisoikeus, jota ei tulisi rajoittaa vaan puolustaa yhteiskunnan interventioilla.

Entä miten pitäisi suhtautua työnantajien vaatimukseen saada tietää palkollistensa seksuaalinen suuntautuminen? Muutamista ihmisistä homous loistaa kulman takaa, ja joillakin on niin paljon glitteriä, että naakka saattaa napata heidät matkalla kotiin. Mutta yleensä ihmisiä ei pitäisi vaatia tekemään tiliä sellaisista asioista, jotka eivät muutoin näkyisi röntgenissäkään. Seksuaalivähemmistöt ovat itse esiintyneet avoimina vähentääkseen syrjintää, jolloin taustalla on ollut toive luottamuksen lisäämisestä. Ne puolestaan, jotka ovat vaatineet seksuaalisen suuntautumisen tilittämistä työnantajalle, ovat tivanneet asiaa voidakseen harjoittaa syrjintää. Miksipä kyseistä asiaa muuten tiedusteltaisiin?

Seksuaalisen suuntautumisen selvittäminen työnhaussa olisi selvästi vastoin kansainvälisiä syrjinnän kieltäviä sopimuksia. Monia avoimesti eläviä homoja ja lesboja piilosyrjitään jo nyt, mutta kaapista pakottaminen avaisi tien avoimeen diskriminaatioon. Ihmisen pitää voida kertoa asioistaan joutumatta pelkäämään suoria tai epäsuoria rangaistuksia. Mutta ketään ei pidä painostaa selvittämään suuntautumistaan, ellei ihminen itse niin halua.

Puolueelliset vapautuspäivät

Seksuaalivähemmistöt ovat usein pohtineet, onko syytä tavoitella yhteiskuntaan kuulumista vai pyrkiäkö perustamaan omat poliittiset instituutiomme. Helsingin seudun Seta ry järjesti tämänvuotiset vapautuspäivänsä Suomi-teeman ympärille haluten korostaa yhteiskuntaan kuulumisen tärkeyttä. Yhteenkuuluvuuden korostaminen saattaa olla seuraus myös lama-ajan vaihtoehdottomuudesta.




Omassa kulttuurissa on hyvät puolensa. Jo valtiofilosofi Hegel ajatteli, että ihmisten identiteetti voi kehittyä huippuunsa vain omassa valtiossa. Erityisen tärkeä oma yhteisö on silloin, jos kulttuurien välillä on ristiriitoja. Omaleimaisuuden korostamisen lisäksi homojen piirissä on esiintynyt myös olemassa oleviin kansallisvaltioihin identifioituvaa kansallismielisyyttä. Näyttöä antoivat eilisen pride-juhlan ne osallistujat, jotka olivat vetäneet ylleen perinteiset suomalaiset kansallispuvut. Myös osanotto oli ennennäkemättömän runsasta. Senaatintorilta Hakasalmen puistoon vaeltaneeseen kulkueeseen osallistui yli 3 000 henkeä, ja paraati muistutti enemmänkin sambakarnevaalia kuin mielenosoitusta, mikä ainakin minulle kertoo myönteisestä todellisuudesta.


Poissaolevat poliitikot

Paha kyllä, seksuaalivähemmistöliike on yksipuolisesti puoluepolitisoitunut. Seksuaalivähemmistöjen asianajajaksi on julistautunut lähinnä vihervasemmisto, joka on pyrkinyt edistämään homojen ja lesbojen elämää yleisen suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon tavoittelun kautta. Tällöin meidän asemaamme on kohenneltu ikään kuin puolivahingossa: tärkeämpinä pidettyjen naisasioiden, islamin tai maahanmuuton edistämisen sivuseurauksena. Todellisuudessa kaiken suvaitsevaisuuden pitää olla järkiperäistä ja valikoivaa, eikä seksuaalivähemmistöjen oikeuttamista pitäisi yhdistää muiden vähemmistöjen asemaan; olemmehan jo lähtökohtaisesti suomalaisia ihmisiä, ja esimerkiksi islamin suosiminen on vaarassa vain heikentää olojamme.

Vasemmiston reseptiä paremmin seksuaalivähemmistöjen tavoitteita on edistänyt liberaalin oikeiston aateperintö. Oikeistohan on aina puhunut vapauden, yksilöllisyyden ja yksilöllisten elämäntapojen puolesta. Tämän merkiksi poliittinen oikeisto käyttää nykyisinkin seksuaalisen vapautusliikkeen käsitettä, kun taas vasemmisto puhuu seksuaalisesta tasavertaisuudesta. Totuus on, että seksuaalivähemmistöt ovat ansainneet asemansa länsimaisen liberalismin kautta, kun taas sosialismin evankeliumista on ollut seksuaalivähemmistöille pelkkää haittaa. Tämä näkyy edelleen sosialismin runtelemissa Itä-Euroopan maissa, joissa homojen ja lesbojen asema on kurja.

Suomalaisen seksuaalivähemmistöliikkeen politisoituminen näkyy irtopisteiden keruuna. Seta oli kutsunut vapautuspäivien suojelijaksi Sdp:n puheenjohtajan Jutta Urpilaisen, joka oli ottanut haasteen vastaan. Ruotsissa puoluejohtajat jopa kilpailevat pääsystä gay-karnevaalien esiintymislavalle. Tukholman tilaisuus vetää vuosittain yli 50 000 henkeä, ja Setaa vastaava ruotsalainen järjestö Rsfl (Riksförbundet för sexuellt likaberättigande) ehtikin jo kutsua suojelijakseen maan kokoomuslaisen pääministerin Fredrik Reinfeldtin, joka suvereeniudessaan suostui.

Puistojuhlan kuluessa Setan nykyinen puheenjohtaja esitti ihmettelyn, miksi Suomen seksuaalivähemmistöjärjestöt eivät ole saaneet tukijakseen ketään oikeistolaista ministeriä. Samalla hän heitti oikeistopuolueille haasteeksi kutsun.



En tiedä, minne puheenjohtajalta on unohtunut kokoomuslaisen Alexander Stubbin toiminta Setan hyväntahdonlähettiläänä, mutta totuus oikeistopoliitikkojen paosta lienee seuraava: Seta on virittänyt oman politiikkansa niin vasemmistolaiseksi, että se ajaa piiristään kaikki oikeistolaiset poliitikot. Valittelu oikeistoedustuksen puuttumisesta on siten pelkkää piikittelyä. Ongelma on sekin, että radikaalifeministien ja sukupuolen sekoittajien siipi pakottaa kaikki järkevästi ajattelevat homomiehet yhdistyksen ulkopuolelle ja syyllistyy siten vähemmistöryhmittymän sisäiseen syrjintään. Enemmistö meistä on kuitenkin konservatiiveja, oikeistoliberaaleja tai puolueettomia. Olojaan valittava poliittinen vihervasemmisto taitaa itse olla seksuaalivähemmistöliikkeen jäsenkadon merkittävin syy.

Muutoin puistossa oli mukava istua ja käyttää perseen ja nurmikon välissä vaikka ilmaiseksi jaeltua Vihreä Lanka –lehteä. Ei-vasemmistolaisia puolueita edusti vain kokoomuksen ständi, mutta uskon että myös puuttuvat puolueet olivat ”poissaolevina paikalla”.


Outoa politiikkaa

Suomalaisministerien osallistumishalukkuuden saattaa estää myös Setan hullunkurinen lapsipolitiikka. Vaikka poliitikot muutoin kannattaisivatkin seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaisemiseen tähtäävät lakihankkeet voivat johtaa poliitikkoja pyörtämään myönteisyytensä. Itse en pidä siitä, että vapautuspäivät ovat muuttuneet perheiden päiväkerhoiksi, joissa lapsia käytetään protestoimisen välineinä ja näyttelyesineinä. Olen arvostellut adoptio- ja hedelmöityshankkeisiin liittyviä moraalisia sudenkuoppia tässä ja tässä.

Seksuaalivähemmistöliike väittää, ettei vanhempien sukupuolella ole muka merkitystä, mutta tämä väite on kumottu yhtä useasti kuin esitettykin. Milläpä miespari imettäisi lasta? Ja kuinka onnellinen on se pihalla leikkivä pikku Pekka, kun hänellä on lopultakin kaksi oikeaa äitiä? Ongelmana on sekin, kuinka voidaan sanoa ”rakastaviksi” sellaisia aikuisia, jotka ensi töikseen haluavat katkaista lapsen suhteet hänen toiseen biologiseen vanhempaansa. Hedelmöityshoitolaki ja adoptiolainsäädäntö syntyivät feministisen lobbauksen tuloksena. Ne polkevat lasten ja miesten asemaa ja suosivat naispareja sekä niin sanottuja itsellisiä naisia, joiden parempi suomenkielinen nimi olisi huoraäiti. Miehille tässä pelleilyssä jätetään lähinnä spermakoneen asema.

Kummallisia olivat siis eräänkin lastenvaunuja työntävän lesboparin paheksunnat, etteivät miehet voisi sen verran ”itsestään jakaa”, että luovuttaisivat sukusolujaan naisten käyttöön! Jouduin kannanoton kuulijaksi sattumalta, ja kyseessä taisi olla tyypillinen naisen lause. Nainen yleensäkin menettää tai jakaa, kun taas mies ottaa tai saa kokemuksen. Mutta auta armias, kuinka raivokkaan myrskyn kyseiseltä lesboäidiltä saisi peräänsä jokainen, joka vaatisi jakamaan hänen lastenrattaansa!


Nasta muumio iskee kuin miljoona Volttia

Seta jakaa joka vuosi niin sanotun asiallisen tiedon omenan seksuaalivähemmistöjä koskevan informaation levittämisestä. Tänä vuonna palkinto myönnettiin Finlandia-voittaja Sofi Oksaselle hänen teoksestaan Puhdistus, joka käsitteli naisten prostituutiota Virossa, sekä asiaan liittyvästä työstä. Palkitseminen noudatteli samaa feminististä kulttuuripolitiikkaa, jota olen kritisoinut aiemmin muun muassa tässä.

Feministinen media on suosinut Oksasta hänen niin sanotun biseksuaalisuutensa vuoksi. Sen sijaan kirjailijan kokonaisansiot ja hänen teoksensa eivät ole mitenkään erityisiä. Palkintopöytien puhdistaminen osoittaa vain sen, että kuka tahansa voi saada huomiota, kunhan on nainen, feministi ja sopii tiettyjen kustantajien tarkoitusperiin.

Myös seksuaalivähemmistöliikkeen palkinnon myöntäminen Oksaselle oli mielestäni virhe. Oksasen teoksella ei ollut tekemistä seksuaalivähemmistöjen kanssa, vaan se käsitteli heteroseksuaalisia pariutumismarkkinoita Virossa. Miten esimerkiksi minua, suomalaista homomiestä, koskee naisten itsensä kaupittelu toisessa maassa? Se voi olla joidenkin mielestä kurja juttu mutta ei riitä seksuaalivähemmistöjä koskevan tiedonjaon palkitsemisperusteeksi.

Puolueellisen kirjallisuus-, kulttuuri- ja julkaisupolitiikan tuloksena myös Setan entisen pää-äänenkannattajan, nykyisen Voltti-lehden, taru alkaa olla lopussa. Ounastelin asiaa jo lehden vaihtaessa nimeään ja omistajaa. Puheet siitä, että järjestöltä puuttuu kymmeniä tuhansia jäseniä ja että lehtikin tarvitsisi pari tuhatta tilaajaa lisää, eivät vaikuta, kun lehden linja on väärä. Suurin osa seksuaalivähemmistöjen viestinnästä on sitä paitsi siirtynyt nettiin, joten paperijulkaisujen aika alkaa olla tässäkin mielessä ohi.

Homoseksuaalisuus ei ole ilmeisesti enää tarpeeksi yhdistävä tekijä, jotta se riittäisi aikakauslehden konseptiksi, vaikka aikakauslehtiä tehdään esimerkiksi alle kaksivuotiaiden lasten äideille ja ylipäänsä hyvin pienille kohderyhmille. Myös Voltti-lehdellä voisi olla 10 000 tilaajaa, mutta kun ei niin ei. Lehti on ollut toista kymmentä vuotta naispäätoimittajan käsissä, ja homomiehet eivät naistenlehtiin koske. Tämä on totuus. Lehteen eivät saa kirjoittaa muut kuin feministit ja queer-teoreetikot.

Vielä Jukka Nurmen, Kalle-Ville Lahtisen ja Jaakko Kangosjärven päätoimittajakaudella lehdessä kukki hurtti huumori. Nykyisin kirjoittamisnormatiivina on Helsingin Sanomille tyypillinen poliittinen korrektius. Älyllisyys ja kyseenalaistaminen on kuoletettu pois. Jos lehteä olisivat tehneet miespuoliset homot toisille homomiehille miesten makumieltymysten mukaan, menekkiä olisi varmasti ollut.

Voltti-lehden tarina antaa näytön siitä, miksi jokin hanke ei menesty, paitsi keinotekoisesti hehkutettuna: sitä tehdään akkojen logiikalla ja ehdoilla. Niinpä Suomen aikakauslehtien liitto palkitsi Voltti-lehden oman solidaarisuutensa merkiksi, ja Helsingin Sanomat julistaa uusien tilaajien toivossa, että Voltti saattaa lopettaa syksyllä...

Mutta Johanna Korhoselle kiitos siitä, että maahan saatiin julkinen työsyrjintätapaus. Kaikki aiemmat ja suurin osa nykyisistähän ovat edelleen piilossa, ja vaikuttavinta on sellainen väkivalta, josta vain syylliset ja uhrit ovat tietoisia. Mitäpä Matti Vanhanenkaan olisi ilman Korhosen poliittista puskuria, jonka takaa voi käydä oikeutta entistä heilaansa vastaan? Jotakin vapauspäiviltä jäi puuttumaan: paikalla eivät olleet jeesusbussilaiset, kun pysäköintitila ei riittänyt.