Onko syytä olla huolissaan Grönlannista?

Kansainvälisen politiikan A-studio-sertifioidut asiantuntijat ovat yllättäneet TV-settiensä ääressä kollareitaan kaivelevat kansalaiset näkemyksellään, että Donald Trump on arvaamaton.

Koska asiantuntijat ovat käyneet filosofian pakollisen peruskurssin, heille on itsestään selvää, että asia on aina sitä informatiivisempi mitä epätodennäköisempi se on, ja siksi myös Donald Trumpin äkillinen pieraisu saattaa vaikuttaa hyvin tietopuoliselta.

Samasta syystä asiantuntijoiden lausunnot tulevat kuin Platonin luolasta.

Sellaista se on, kun liikemiehet päästetään johtamaan valtioita, enkä tarkoita nyt Juha Sipilää. Donald Trump ottaa kaiken minkä voi, jos kukaan tai mikään ei estä ja koska se on loogista. Tällä kertaa hän haluaa Grönlannin.

Venezuelan vallankeikauksen jatkoksi Trump lähestyy Grönlantia Coltti kupeellaan, ja Helsingin Sanomien kynät kirjoittavat, että Trump pyrkii ”viidakon kuninkaaksi”.

Kielikuva sopii huonosti Grönlantiin, koska Grönlannissa ei ole viidakkoja, vaikka sitä sanotaankin ”vihreäksi maaksi”. Kyseessä on jään peittämä joutomaa, josta edes lumisotaa käyvien lasten ei kannattaisi olla kiinnostuneita, koska siellä on kylmää ja pimeää.

Trump kuitenkin uhkaili kuin karjapaimen, joka lännenelokuvassa ottaa naisen, tai narkkari, joka vetää lämpöä neulasta: ”Meidän on saatava se!”

Diplomatian ja kansainvälisen politiikan kielellä tällainen on annektointia. Perusteenaan Trumpilla on ”vaarallisuuden” viitekehykseen liittyvä veruke, jota käytetään aina, kun halutaan rajoittaa joidenkin toisten ihmisten vapauksia: turvallisuuden varjelu.

Trump sanoi Tanskan lähettäneen pelkän koiravaljakon Grönlannin puolustamiseksi, mikä on yhtä vakuuttavaa kuin oli lähettää Sami Sykkö työelämäprofessoriksi Lappeenrannan teknilliseen yliopistoon. 

Tanskassa ollaan ihmeissään, miksi heidän raihnaisen siirtomaaimperialisminsa viimeinen muistomerkki nauttii yhtäkkiä niin suurta suosiota, että syntymässä oleva alueriita on kääntämässä karttapallot katolleen.

Asiantuntijoista analyyttisin Risto E. J. Penttilä selitti MTV3:n aamutelevisiossa, että Euroopan mailla on kaksi vaihtoehtoa: joko myötäillä Trumpia ja vahvistaa sitä kautta Natoa tai epäonnistua ja päätyä konflikiin Atlantin takaisen liittolaisensa kanssa.

Minä puolestani luulen, että saaren valtaaminen on pelkkä neuvotteluase, samanlainen kuin sadan prosentin tullit, ja oikeasti Trump tavoittelee jotakin muuta.

Grönlantiin hyökkääminen olisi järjen vastaista, koska Grönlanti kuuluu jo sotilaallisesti Yhdysvalloille samoin kuin Islanti. Molemmissa on Yhdysvaltain joukkoja, eikä saarilla ole omia asevoimia.

Yhdysvaltain asevoimat siirsi jo viime kesänä Grönlannin alueella olevan tukikohtansa johtamisen kotimaan päämajaan, joka sijaitsee Coloradossa, kun aiemmin Grönlanti kuului Stuttgartissa olevan Yhdysvaltain Euroopan-päämajan vastuulle.

Koska armeijassa kaikelle pitää olla kirjainlyhenne, Grönlanti siirrettiin USEUCOMIsta USNORTHCOMiin.

Tämä on luonnollisesti pelkkää merkityksetöntä puppua, sillä kuuluisa kommunisti Benedict Anderson väitti jo teoksessaan Kuvitellut yhteisöt – Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua (1983), että rajoilla ja kansallisvaltioilla ei ole nykyisessä maailmassa merkitystä, vaan ne ovat pelkkiä imaginaarisia luomuksia.

Juuri siksi monille postmoderneille ja jälkistrukturalistisille toimittajille onkin ollut yllätyksellistä, hämmästyttävää ja varmasti myös ennalta arvaamatonta huomata, kuinka jyrkästi alueiden hallinnasta pyritään pitämään kiinni!

Olisiko myös Ukrainan pyrkimys puolustaa kansallisia rajojaan ja tonttiaan vain merkki kansallisvaltioajattelun kuolinkorahduksista, ja voitaisiinko Tanskan halu pitää itsehallintoalueestaan kiinni tuomita pelkäksi pullisteluksi?

Koska Tanska ja Yhdysvallat kuuluvat samaan sotilasliittoon (ja monien toiveikkaiden mielestä myös samaan arvouniversumiin toisin kuin Venäjä ja Ukraina), Yhdysvaltojen eduille ei pitäisi olla mitään merkitystä sillä, hallitseeko Grönlantia muodollisesti USA vai Tanska.

Siksi on oletettavaa, että Grönlannin kriisi ratkeaa toisen kuuluisan kommunistin Eric Hobsbawmin näkemyksellä keksityistä perinteistä, ja saari jää Tanskalle.

Lähestyessään tanskalaisia rosvoparonin otteilla Trump pitää keppiä kätensä ulottuvilla vain, koska se toimii kätevänä muistutuksena, että sotilaallinen ratkaisu on oikeutettu, jos saaren luonnonresurssit eivät ole kaupan.

Trump soveltaa machiavelliläistä hullun miehen strategiaa ja taktisen epävarmuuden lietsontaa. Niiden partituureissa kaaos ja riitasoinnut ovat keskeisiä instrumentteja, ja vastustajan tulee väistää, koska hulluille täytyy olla mieliksi. Siksi Trumpin oligarkit hekottelevat Air Force Onessa.

Trump esittää liittolaisilleen uhkavaatimuksia samalla tavoin Helsingin kaupungin asumisoikeusyhtiö Haso Oy, joka on osoittanut asukkaille 50–60 prosentin vastikekorotuksia, koska ne pelottavat ihmisiä ja vievät sekaisin aivan kaiken ollen myös oikeusjärjestyksen vastaisia. Trump lienee saanut oppinsa Hasolta.

Syttyykö nyt Grönlannin sota, jossa Venäjä ja Kiina aloittavat kilpapurjehduksen lumiselle saarelle?

Ei. Kiinan resurssit ovat sidotut jo Suomeen, jossa missikisavoittaja venytteli aikansa kuluksi naamaansa. Venäjän voimavarat puolestaan ovat kiinnitetyt denatsifikaatioon ja maansa epätoivoiseen puolustamiseen Ukrainan vihamieliseltä hyökkäykseltä...

Näin ollen USA:n kanssa kilpailevat suurvallat eivät voi mitään, mutta asiat ovat kuitenkin hyvin. Miksi?

Venäjälle syntyi arvovaltatappiota jo siinä, kun se menetti Venezuelassa yhden liittolaisensa. Yhdysvaltain isku Iranin ydinkoelaitoksiin puolestaan veti Venäjältä housut kinttuihin Lähi-idässä samoin kuin Bašar al-Assadin kukistuminen Syyriassa, jossa Venäjällä oli Välimeren-tukikohta.

Onko siis syytä olla huolissaan Grönlannista? – Ei ole, muutoin kuin lumen ja jään sulamisen vuoksi. Silloin on syytä olla huolissaan rannikkokaupungeista, kuten New Yorkista.

Jään alla piilevistä luonnonvaroista sovittaneen Trumpin junailemilla diileillä, ja alueen muodollinen ja poliittinen hallinta mitätöidään sivuseikaksi asiantuntijoiden Anderson & Hobsbawm oppien mukaisesti. Sillä tavalla päästään Yhdysvaltain ja Euroopan maiden kesken hedelmälliseen kapitalistiseen yhteistyöhön Grönlannin rikkauksien kolonialisoimiseksi.

Lopulta Suomen F-35-hävittäjä lentää lumisen Grönlannin yläpuolella suorittaen Naton ilmavalvontatehtävää ja osoittaen ”kyvykkyyksiä”, ja pilotti toteaa, että valtakunnassa kaikki hyvin eikä mitään havaittavaa ole. Näin ei tarvita Ellun kanoissa, Milttonilla, Kreabissa ja Tekirissä vaikuttavia kriisiviestinnän konsultteja selvittämään, että ”ratkaisussa painoivat osaamisalueen viestintäasiantuntemus” ja ”vahva strateginen kehittämisote”.

Isku Venezuelaan – Maailmanpolitiikkaa kuin Hollywoodista

Katselin vuodenvaihteen aikaan Harrison Fordin tähdittämän Jack Ryan -elokuvan Isku Kolumbiaan, joka perustuu Tom Clancyn samannimiseen kirjaan. Siinä Yhdysvaltain tiedustelupalvelu hoitaa Kolumbian huumekartellit omalla tyylillään.

Kansainvälinen politiikka on muuttunut Donald Trumpin toimesta entistä enemmän Hollywood-elokuvien ja TV-viihteen kaltaiseksi.

Mainio mies kylläkin tuo Trump, hän kun päätti iskeä Venezuelaan ja kyyditytti maan diktatorisen presidentin Nicolás Maduron New Yorkiin vastaamaan muun muassa ”huumeterrorismista” nostettuihin syytteisiin.

Kaappaus loukkaa muodollisesti valtiollista suvereniteettia ja saattaa olla ns. kansainvälisen oikeuden vastainen, mutta kansa Venezuelassa ja venezuelalaiset Suomessa ovat tyytyväisiä.

Syitä riittää. Kaiken oikeuden vastaisia ovat varmasti olleet Maduron tukema huumekauppa, vuosien 2015 ja 2024 vaalitulosten mitätöiminen, jatkaminen presidentinvirassa ilman mandaattia, lainsäädäntövallan siirtäminen parlamentilta korkeimmalle oikeudelle, tuhansien ihmisten murhat ja kidutukset sekä hänen pakolla ylläpitämänsä sosialismi.

Vallasta syöksemisessä on kyse diktaattorin syrjäyttämisestä, joka Immanuel Kantin Ikuiseen rauhaan -teoksen mukaan on yksi oikeutetun sodan peruste – puolustussodan käymisen ja suurempien väkivaltaisuuksien välttämisen ohella. YK:n peruskirja tosin hyväksyy filosofin perusteluista vain itsepuolustuksen aseellista hyökkäystä vastaan.

On huvittavaa havaita ja todistaa, millä tavoin Suomen vihervasemmisto erehtyi jälleen historian väärälle puolelle perätessään kansainvälisen oikeuden kirjaimellista noudattamista nyt, kun muu maailma iloitsee diktaattorin kaatamisesta. Olisi hauska tietää, itkisivätkö Minja Koskela (vas.) ja Oras Tynkkynen (vihr.) samat saunavedet myös Saddam Husseinin, Muammar Gaddafin ja Erich Honeckerin perään.

Maduron kaappaus kävi niin nopeasti ja helposti, että voi epäillä, oliko kyseessä lavastus: Venezuelan armeijan yhdessä Yhdysvaltain kanssa junailema tilaustyö.

Sen sijaan ei ole epäilystäkään, etteivät Trumpin kiikarissa kimaltele Venezuelan öljyvarat, joiden sanotaan olevan maailman suurimmat muodostaessaan noin 17 prosenttia maailman varannoista.

Siihen verrattuna huumekaupan torjuminen ja demokratian puolustaminen saattavat olla verukkeita, mutta eivät merkityksettömiä. Eikö muka huumeongelma ole kärjistynyt myös Suomen kaduilla esimerkiksi alfa-PVP:n myötä, josta lehdistö on meuhkannut kuuluvasti? Ja nyt etenkin Ylen ja Helsingin Sanomien kehitysmaapoliittisesti motivoituneet mediat syyttävät Trumpia huumeongelman liioittelusta!

Venezuelan kansa istuu luonnonrikkauksien päällä mutta joutuu elämään Kuuban kurjuutta vastaavassa sosialismissa. Venezuelan öljyvarojen vapauttamisella ja käytön tehostamisella voisi olla käänteentekevä vaikutus maan talouteen ja maailmanmarkkinahintoihin. Jos Yhdysvallat onnistuisi rakentamaan Venezuelan rappeutuneen öljyinfrastruktuurin ajan tasalle, se voisi auttaa myös Eurooppaa irtautumaan Venäjä-riippuvuudesta.

Mitä kansainvälispoliittista merkitystä Maduron syrjäyttämisellä voi olla?

Tapaus indikoi Yhdysvaltain siirtyneen (Venäjän ohella) entistä selvemmin tuohon paljon paheksuttuun reaalipolitiikkaan, jonka mukaisesti asioita ratkotaan voimalla ja väkivallalla sääntöjen ja sopimusten sijaan. Kansainvälinen maailma ei ole oikeusvaltio, koska siltä puuttuu fundamentti, ja siksi myös kansainvälisen oikeuden rikkomukset ovat relatiivisia – kansanmurhia ja joukkotuhoja lukuunottamatta.

Kaappaus kertoo Venäjälle ja Iranille, että Yhdysvallat tekee halutessaan lopun Venäjän vasallivaltioista kotinurkillaan.

Operaation taustalla hyödynnettiin Venäjän ulkopolitiikassaan soveltamaa tu quoque -argumenttia (”sinä myös”) ja siihen liittyvää peilailua, jonka mukaisesti Venäjä on katsonut voivansa möyriä lähialueillaan oman käden oikeudella, kun Nato teki entisessä Jugoslaviassa samaa. Nyt Trump puolestaan peilasi Venäjän modus operandia, aivan niin kuin hän on tehnyt myös tavoitellessaan Panaman kanavan palauttamista Yhdysvaltain hallintaan ja Grönlannin ja Kanadan liittämistä Yhdysvaltoihin.

Tämä kaikki kertoo niin sanotun Monroen opin henkiin herättämisestä. Yhdysvaltain entisen presidentin James Monroen vuonna 1823 julkaisema ja ulkoministeri John Quincy Adamsin kirjoittama doktriini määritteli Amerikan valtiot kuuluvaksi Yhdysvaltain geopoliittiseen vaikutusvaltaan ja vapaiksi eurooppalaisesta siirtomaapolitiikasta. Trumpin käsittelyssä tuosta opista on korostunut alueellisen dominanssin ohella myös Yhdysvaltain oma isolaatio.

Yhdysvallat on silloin tällöin suorittanut tai tukenut vallankeikauksia eri puolilla maailmaa ja lähettänyt helikoptereilla hämähäkkimiehiä katoille ja seinänvierustoille. Aina operaatiot eivät ole menneet nappiin, ja yksi epäonnistuneista oli Jimmy Carterin määräämä panttivankien vapauttaminen Iranista vuonna 1980. Se oli eräs syy Carterin sittemmin kärsimään vaalitappioon.

Onnistuneen iskun Yhdysvallat teki George H. W. Bushin aikana Panamaan ja kuljettamalla maan diktaattorin Manuel Noriegan Yhdysvaltoihin, jossa hänelle langetettiin 40 vuoden vankeustuomio muun muassa huumekauppaan liittyvistä rikoksista. Maduron kaappaus oli kuin kopio tuosta vuoden 1989 iskusta.

On vaikea arvioida, miten Trumpin julistama tavoite vallan siirtämiseksi ja vapaiden vaalien järjestämiseksi Venezuelassa onnistuu, mutta edellytykset ovat olemassa, sillä tahtotila maassa on vallanvaihdon puolella.

Kukapa ei muistaisi, että myös Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin viime vuoden lopulla venezuelalaiselle toisinajattelijalle María Corina Machadolle. Hänellä olisi nyt syytä kiittää palkinnon kilpahakijaa Donald Trumpia hyväkseen tekemästä työstä.

Venäjälle Trumpin omaksuma maailmanpoliisin rooli muistuttaa, että kukaan ei ole Yhdysvaltain vaikutukselta suojassa, ja Valkoisen talon määräyksillä voidaan kaappailla silmää miellyttämättömiä presidenttejä, joilla ei ole mukiin meneviä näkemyksiä.

Zelenskyin ja Stubbinkin kannattaa siis valita solmionsa oikein –  ja varmasti myös Putinin!

Kreml todennäköisesti käyttää Trumpin toimia eräänä verukkeena sille, miksi Venäjällä olisi vastavuoroinen oikeus turvata asemiaan Ukrainassa ja muilla rajamaillaan.

Erona on, että Yhdysvallat on turvannut demokratiaa ja kumonnut diktatuureja, kun taas Venäjä ja sen edeltäjä Neuvostoliitto ovat kumonneet demokratioita ja pönkittäneet diktatuureja niin Euroopassa, Syyriassa ja Iranissa kuin Afrikan, Keski- ja Etelä-Amerikan banaanitasavalloissa sekä Kauko-Idän takapajuloissa.

Ainoastaan Venäjällä ei ole syytä olla huolissaan vaikutusvaltansa vähenemisestä Keski- ja Etelä-Amerikassa. Myös Kiina joutuu tarkemmin pohtimaan, onko oikein laskuttaa satojatuhansia euroja esimerkiksi Panaman kanavan läpikulusta holding-yhtiöidensä kautta.

Saa nähdä, milloin Trump aloittaa paidanpesun yli 60 vuotta kauppasaarretussa Kuubassa tai sosialistidiktaattori Daniel Ortegan hallitsemassa Nicaraguassa, joka oli kivenä Yhdysvaltain kengässä jo Ronald Reaganin aikana samaan tapaan kuin Chile Richard Nixonin ja Salvador Allenden aikana (aiheesta täällä).

Kunpa Trump olisi kaapannut Alaskassa vierailleen Vladimir Putinin mustaan autoonsa ja vienyt myös hänet ”New Yorkissa tuomittavaksi”.

Tunnetusti Trump itse on ollut New Yorkissa tuomittavana, tosin ajojahdin tuloksena ja huonolla syyttäjämenestyksellä, ja vaikuttavimman tuomion asiassa antoi Yhdysvaltain kansa palauttamalla hänet presidentiksi.

Suomen poliittisella johdolla ei ole eräistä vaateista huolimatta velvollisuutta Trumpin toimien moraaliseen tuomitsemiseen. Kaiken yläpuolella tässä asiassa tulee olla tietenkin Venezuelan kansan oma suvereniteetti.

Onko sitten diktaattorin kaatamisessa mitään huonoa? On toki, mutta se ei liity mitenkään öljyahneuteen.

Ilman Trumpin toimenpiteitä voitaisiin väittää, että Venezuela pitää maailman tyytyväisenä, koska sieltä tulee suuri määrä kokaiinia ja amatööripornoa. 

---

Päivitys 16.1.2026: Macho-nainen María Corina Machado pelasi oikein ja luovutti Nobel-mitalinsa Trumpille kiitokseksi diktaattorin syrjäyttämisestä. Machado pohjusti sovittelevuudellaan hyvät asemat uudeksi presidentiksi, sillä hän voitti taakseen Yhdysvaltain ulkopoliittisen tuen ja sanoi maansa irti Venezuelan ja Venäjän välisestä ”strategisesta kumppanuudesta” ja ”turvallisuusyhteistyöstä”.

Peace – piece by piece, please

Ukrainan rauhanväännössä on käynnissä todellinen piispliis.

Radiohiljaisuus pitää, mutta valoa näkyy junan etuikkunasta, eikä se tule nyt lähestyvästä junasta, vaan pakenevasta.

Medioiden meediona rohkenen ennustaa, että Euroopalla on edessään loistava tulevaisuus.

Mistä minä sen tiedän?

Siitä, että kaikilla osapuolilla on suuret motiivit saada sota taukoamaan.

Intressit sodasta irtautumiseksi ovat sen osapuolilla valtavat, vaikka eivät sitä taktisista syistä myönnäkään.

Kyse ei ole vain Ukrainan itsenäisyydestä, itsemääräämisoikeudesta, täysivaltaisuudesta, alueellisesta koskemattomuudesta, mahdollisista alueluovutuksista, rajoista, rauhanturvaamisesta ja turvatakuista vaan face workista: kasvotyöstä.

Sekä Ukrainan että Venäjän johdon pitää ilmeensä säilyttäen markkinoida huono sota ”voitettuna” omille kansalaisilleen. Siinä on rauhanpuurtajille tekemistä yhtä paljon kuin sotimisessa sinänsä.

Sodan ratkaisutaistelut käydään neuvottelupöydissä aina silloin kuin niitä ei käydä rintamilla.

Tämä sota ei ratkea ratkaisutaisteluissa rintamilla, joten rauhakaan ei tule antautumalla.

Sanoin jo Venäjän laajamittaisen hyökkäyksen alettua 2022, että sellaista kansaa, joka päättäväisesti laittaa vastaan, ei voitaisi lopultakaan hallita, joten sota tulisi epäonnistumaan, vaikka läpimurto saavutettaisiin. Venäjällä ei ollut alun alkaen mitään voitettavaa.

Olen eri mieltä kuin eräät valtioviisaat siitä, pitäisikö rauhanprosessiin liittää Ukrainan EU-jäsenhakemuksen käsittely ja hyväksyminen sekä NATO-jäsenyyden edistäminen. Perusteluni esitin täällä.

Lyhyt vastaus on, että kumpaakaan asiaa ei voida käsitellä, koska ei ole tietoa, missä Ukrainan rajat lopulta kulkisivat, jäsenyyskriteertit eivät täyty eikä NATO voi hyväksyä jäseneksi konfliktissa olevia maita joutumatta konfliktin osapuoleksi.

En pidä menestymiskelpoisena myöskään Hannu Himasen näkemystä, että alueluovutusten välttämiseksi rauhanprosessi typistettäisiin tulitaukoon, aselepoon tai välirauhaan, toisin sanoen taistelujen lopettamiseen nykyiselle rintamalinjalle, jolloin Venäjän valtaamat alueet jätettäisiin harmaalle vyöhykkeelle, vailla kansainvälistä tunnustamista olevaksi alueeksi.

Tällainen kompromissimainen ja diplomaattinen välirauha olisi hauras ja diffuusi ja ainoastaan uudistaisi Minskin sopimuksissa 2014 ja 2015 pedatun tilanteen, jossa Krim ja osia Donbasin alueesta jäivät Venäjän haltuun.

Paras tapa varmistaa Ukrainan suvereniteetti ja mahdollisuudet hakea EU:n ja NATOn jäseneksi tulevaisuudessa on piirtää karttoihin selvät valtiolliset rajat ja sementoida ne juoksuhautoihin ja bunkkereihin. Muussa tapauksessa sota jatkuu Venäjän jatkaessa Ukrainan syömistä piece by piece.

 

Miksi sääntöpohjaisuus häviää reaalipolitiikalle?

Jos pitää valita alueluovutusten ja itsemääräämisoikeuden välillä, kannattaa säilyttää täysi valtiollinen itsemääräämisoikeus, sillä Ukrainasta ei pidä tulla Suomen vuoden 1944 välirauhansopimuksen peiliä valvontakomissioineen, jota seurasivat YYA-sopimus, Pariisin rauhansopimuksen aserajoitukset ja valtiollisen itsemääräämisoikeutemme tallominen.

Harmillista alueluovutusten hyväksymisessä olisi kylläkin niiden ennakkotapauksellinen luonne, jolla luovutukset voisivat rohkaista rajojen muutoksiin sodalla myös jatkossa.

Esimerkin ennakolta vaikuttava voima ei olisi kuitenkaan kovin vahva, sillä kaikkihan tietävät, että rajoja muutetaan joka tapauksessa nimenomaan sodilla. Niin on ollut aiemmin, ja niin on todennäköisesti myös jatkossa.

Niin sanottu sääntöpohjaisuus häviää reaalipolitiikalle aina juuri siksi, että sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen säännöt tulevat reaalipolitiikasta, josta ne sanellaan vallalla ja voimalla. Tämä taitaa olla yllätys jopa tasavallan presidentille. 

Vaikka sääntöpohjaisuuden tueksi laitettaisiin ”arvopohjainen realismi”, sekin häviää voimaan perustuvalle reaalipolitiikalle, sillä arvot eivät ole koskaan reaalisia vaan metafyysisiä ideaaleja. Tämä tiedetään Hyvistä, pahoista ja rumista, jossa Clint Eastwood lausahti haudankaivajalle, että ”ihmisiä on kahdenlaisia: niitä, jotka kaivavat, ja niitä, joilla on ladatut aseet.”

Mitään Ukraina ei menettäisi, vaikka se pelaisi ”myönnytyksenä” neuvottelupöydässä EU- ja NATO-korttinsa pois, koska maa ei todellisuudessa ole EU- eikä NATO-kelpoinen. EU-kelpoista Ukrainassa on vain sen tunkkainen korruptoituneisuus (joka yhdistää maata tasavertaisesti myös Venäjään). 

Eräässä vaihtoehdossa länsimaat voisivat Ukrainaa tukiessaan astua kaikkien kompromissien yli ja vaatia Venäjää vetäytymään valtaamiltaan alueilta rauhan ehtona, tai muuten sota jatkuu. Voitaisiin myös tarjota porkkanaa Venäjän kansalle sekä kaiuttaa moskovalaisille, että saatte Ikean ja Coca-Colan takaisin, jos ja vain jos tarjoatte Putinille ja hänen esikunnalleen kyydin Haagiin.

 

Miten Ukrainan ja Venäjän sodassa käy Suomelle?

Ukrainan sota on paradoksaalisesti taannut rauhantilan jatkumisen rajoillamme. Runoilijan sanoin: ”On meidän rannoillamme rauhallista ja turvaisa on rinne tunturin.”

Venäjän solttujen paluu varuskuntiin ei välttämättä pahenna Suomen tilannetta, vaikka uhka siirtyy lähemmäksi.

Ei Kremlissäkään niin hulluja olla, että sieltä uutta sotaa avattaisiin lännen suuntaan, kun divisioonat saivat köniinsä Ukrainassa, ja Venäjän hasardinen hyökkäyssota epäonnistui kaikissa mahdollisissa merkityksissä vieden Venäjän maineen vuosikymmeniksi.

Venäjä ei käännä kanuunoitaan Suomeen, mutta Kaukasian maihin mahdollisesti kyllä. Suomessa ei ole mitään voitettavaa, ja lähin riskikeskittymä on Itämeri, jonne Ukrainan sota voi laajentua, jos Venäjä kokee öljykuljetuksensa ja rahahanansa vaarantuvan.

Itämeri voi jatkossakin olla – jos ei aseellisen sotilaallisen yhteenoton foorumi – niin muunlaisen sotilaallisen toiminnan, kuten hybridioperaatioiden, sabotaasien ja GPS-häirinnän kohde.

Venäjä ei lähde ylittämään Saimaan kanavaa eikä Saimaata, koska panssarit vajoaisivat sinne.

Ukrainan loppuun käyty sota todennäköisesti takaa rauhan pitkäksi ajaksi.

Miten sitten Suomessa muuten menee?

Alexander Stubbista poiketen en usko, että suomalaiset tarvitsevat siedätystä huonoon rauhaan. Kadunmiehet ovat oivaltaneet jo ajat sitten, ettei Ukrainasta mitään hyvää tulosta tule.

Konfliktin lauettua moni asia taloudessa lähtee nousuun myös ilman Venäjän hiilivetyjä ja muita höyryjä.

Rakennusteollisuus elpyy, vienti lähtee vetämään, suomalaisten pankkivarat alkavat liikkua, päiväkävelyllä olevat ihmiset poikkeilevat jälleen asuntojen myyntiesittelyihin, ja kiinteistöjen arvot vahvistuvat.

Näin käy, koska tätä on odotettu ja siihen on varauduttu, ja kysyntäkuolio jonakin päivänä purkautuu. Koska sen on pakko.

On loogista olla optimistinen.

Pessimismi yleensäkin on epäloogista jo siksi, että se ei ainakaan asioita paranna, ja surkeat arviot usein vahvistavat itseään.

Optimismiin on aihetta myös sen vuoksi, että pohja on jo saavutettu, ja alemmas ei kovallakaan työllä pääse myöskään Suomen valtion velkaannuttamisessa.

Ainoa suunta on ylöspäin.

Infrastruktuurimme ja tuotantokoneistomme on sentään ehjää, toisin kuin Ukrainassa.

Hillitsen positiivisia puheitani vain sen verran, että samalla kun nippuside nimeltä Venäjä väistyy puristamasta EU-maita yhteen, myös EU:n sisäinen harmonian havina katoaa, ja euroalueen suuret ongelmat pullahtavat jälleen esiin.

Yhteisen sävelen löytyminen euromaiden ja EU:n sisällä jää vain hetkelliseksi, ja kuvitteellinen yhtenäisyys alkaa rakoilla heti, kun ryhmäkoheesio sulaa pois yhteisen vihollisen taantuessa taka-alalle, ja Euroopan maat päätyvät jälleen tukkanuottasille keskenään.

 

Aiheesta aiemmin

Krokotiilin kanssa ei voi tehdä sopimuksia 

Ukrainan paikka ei ole EU:ssa eikä NATOssa – Miksi?

Kannattaako sotarikollisten kanssa tehdä sopimuksia?

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Krokotiilin kanssa ei voi tehdä sopimuksia

Kaikkien ihmisten (ja tietystä epäantropomorfisuudesta huolimatta myös Venäjän palkkasoturien) odottaessa Ukrainan sodan päättymistä Kremlin diktaattori Vladimir I julisti muina miehinä, että kyllä: hän saapuu neuvottelupöytään, kunhan Ukraina vetäytyy miehittämiltään alueilta ja valta Kiovassa vaihtuu hänen kannaltaan ”lailliseksi”.

Tämä on aitoa neuvostoaikaista Brezhnevin-ystävällisyyttä, jolla asiat käännetään kuin kaleidoskoopissa päälaelleen.

Tosiasiassa hyökänneen valtion pitäisi itse vetäytyä laittomasti valtaamiltaan alueilta ja korvata aiheuttamansa tuhot. Vastuutahot pitäisi saattaa tuomiolle kymmenistä tuhansista sotarikoksista, eikä niistä voisi noin vain kävellä pois, kuten ei koko hyökkäyssodasta, joka sinänsä on rikos.

Venäjä toimii despoottimaisesti siksi, että se voi. Sillä on vivuttamiseen tarvittava momentum, ja lännessä pohditaan pragmaattisesti, olisiko haitallisempaa tehdä valtaussotia tulevaisuudessa oikeuttava rauha vai jatkaa puolustussodankäyntiä.

Putin uhoaa Venäjän olevan valmis sotaan Eurooppaa vastaan ”nyt heti”, ja Ukrainan sota on vain ”kirurginen erityisoperaatio”. Tämä pitää paikkaansa sikäli, että maksimalistinen tavoite koko maan valtauksesta sodalla on sulanut pois. ”Kirurgeja” on tarvittu haavoittuneiden paikkaamiseen. ”Normalisoiminen” on tosiasiassa gulagia ja ”denatsifikaatio” venäläistä fasismia ja panslavismia. 

Donald Trumpin pitäisi ymmärtää, että diilin teko Putin kanssa on kuin tekisi sopimusta krokotiilin kanssa.

Trump oli kuitenkin armelias ja lähetti Moskovaan krokotiilinkesyttäjänsä, erityislähettiläs Steve Witkoffin, joka neuvoi krokotiilia, kuinka Trumpin kanssa olisi meneteltävä. Trump puolestaan selitti, että kiinteistökeinottelija Witkoffin pitäisi myydä Ukraina Venäjälle.

Nyt Witkoff palasi Washingtoniin toinen käsi poikki ja hame syötynä kuin Suomi-neidolta sodan jälkeen. Kuudeskaan käynti Putinin pakeilla ei johtanut todennäköisesti mihinkään.

Tämä on tangoa, jossa otetaan yksi askel eteen ja kaksi taakse. 

Tuloksettomuus turruttaa myös iltapäivälehtien lukijoita niin, että lehtijutut Kyllikki Saaren surmaajan etsinnästä alkavat kiinnostaa enemmän kuin Ukrainan sotauutiset. 

Trumpin olisi kannattanut pidättää krokotiili, kun se tuotiin Alaskaan, ja laittaa esihistoriallinen eläin häkkiin. Sillä krokotiililla ei ole etiikkaa, eikä sen kanssa voi tehdä diilejä.

Krokotiili myös olettaa, että kukaan ei voi syyttää sitä mistään, sillä krokotiili ei tunnusta lakeja, ja se vain toimii luontonsa mukaisesti. Krokotiilille on turhaa opettaa pöytätapoja.

Donald Trumpin liikemieslogiikka ja bisnesvaistot tulevat moraalisesta tyhjiöstä, jota naturalistit sanovat reaalipolitiikaksi. Oikeudenmukaista se on vain sattumalta.

Vihreät voisivat tosin vaatia krokotiilin suojelemista sitä paijatakseen, aivan niin kuin vihreät vaativat kaikkea muutakin utopistista omassa ulkopoliittisessa ja maahanmuuttopoliittisessa idealismissaan. 

Mikä pettymys krokotiilia ruokkiville iloisille kiinalaisille olisikaan, jos länsimaat alkaisivat tuomita made in China -pingpongsettien ostajia maanpetturuudesta?

Hymynaamaiset kiinalaiset voisivat halutessaan osoittaa, että Moskovan lemmikkikrokotiili on muovia, mutta sitä he eivät rahan kiilto silmissään tee.

Karttapallot katollaan ja moraalikato Brysselissä

EU on tottunut kiertämään periaatteitaan ja yhteispäätösmenettelyään aina, kun on ollut tarpeen kerätä rahastoja ja tukipaketteja. Hangoittelevien maiden yli on kävelty monta kertaa ja useissa asioissa, kuten Unkarin ja Puolan tapauksista tiedetään.

Nyt kun EU:n olisi pitänyt käyttää Venäjän ulkomaille jäädytettyjä pankkivaroja Ukrainan tukemiseen, EU ei saanut aikaan päätöstä, jolla venäläisten varat olisi luovutettu Ukrainalle tai jolla niitä olisi käytetty Ukrainalle myönnettävien sotakorvauslainojen vakuuksina.

Hangoittelija oli tällä kerralla Belgia, jonka pääministeri Bart De Wever pelkäsi venäläisvarojen haltuunoton heikentävän ”luottamusta” rahalaitoksiin. Hän arveli Belgian joutuvan korvaamaan Euroclear-arvopaperilaitoksessaan olevat varat Venäjälle pakotteiden mahdollisesti poistuttua. Tietenkin hän myös kavahti Venäjän ulkoministeriön kaiuttimen Marija Zaharovan ”ikuiseksi” luonnehtimaa kostoa, vaikka länsimaat olisivat voineet yhdessä langettaa Venäjälle vastavuoroisen faaraon kirouksen.

Näin siis tilanteessa, jossa Venäjä on hyökännyt ystävällismieliseen naapurimaahan, ottanut laittomasti haltuunsa suuren määrän Ukrainan maa-alueita, tappanut ja vammauttanut aloittamassaan sodassa vähintään kuusinumeroisen määrän sotilaita ja siviilejä, aiheuttanut satojen miljardien eurojen aineelliset tuhot ja tehnyt tämän kaiken ilman minkäänlaista hyväksyttävää syytä, selitystä tai oikeutusta.

Vähintä, mitä EU voisi tehdä, olisi luovuttaa Venäjän ulkomailla olevat varat suoraan Ukrainan puolustussodan rahoittamiseen ja tappioiden kuittaamiseen, mihin ne eivät tosin läheskään riitä.

 

Roistovaltio Venäjällä on laskunsa maksamatta ja eräpäivä on mennyt

Venäjän väkivaltamässäyksissään piehtaroiva hallitus on omasta puolestaan ottanut oikeudettomasti haltuunsa länsimaisten yhtiöiden Venäjälle tekemiä sijoituksia ja tuotantolaitoksia.

Bryssel-vetoinen EU-päätöksenteko kituu jälleen kuin kumolleen käännetty kilpikonna. Tuloksettomuus antaa näyttöä siitä, että organisaatiot muuttuvat sitä tehottomammiksi mitä enemmän niissä on jäseniä, vähän niin kuin YK.

Moraalikato EU:ssa on mahtavaa, kun siellä ollaan huolissaan ihmisoikeusrikoksia ja brutaalia sotaa jatkavan venäläishallinnon säästöpossuista sekä suojellaan Putinin korruptoituneesta kädestä lähtöisin olevia sijoituksia, jotka nekin ovat usein rikoksilla tuotettuja.

Oligarkkien varoja on takavarikoitu rahanpesun vuoksi Kyproksella jo ennen Putinin hyökkäystä Ukrainaan, eikä asiassa nähty silloin ongelmaa.

Nähdäkseni rahoitusmarkkinoiden ei pitäisi olla huolissaan diktaattorien eikä sotarikollisten pankkiasiakkuuksista. Juuri he tuovat multaa pankkisalien lattioille ja ryvettävät luottamusta rahoitusmarkkinoihin siinä missä huumekauppiaat ja veritimanttien metsästäjätkin.

Länsimaiden pankki- ja rahajärjestelmissä olevia venäläisiä varoja suojellaan nyt helläkätisemmin kuin Sveitsin pankeissa olleita natsikultaharkkoja ja juutalaisten hammasimplantteja.

Vaikuttaa kuin pankit olisivat ”valtioita valtioissa” tai jopa niiden yläpuolella, kuten Illuminati 1700-luvulla tai Rothschildit 1800-luvulla, jolloin pankkiirit rikastuivat ostamalla sotaa käyvien valtioiden kovakorkoisia haltijavelkakirjoja. Euroopan valtiot kavahtavat nyt kajoamasta rahoituslaitoksiin, sillä valtiot ovat korviaan myöten veloissa ja pankeista riippuvaisia, vaikka toisaalta pankit toimivat valtioiden ehdoilla.

Tämän kaiken tapahtuessa Venäjä valtaa Ukrainaa päiväkoti päiväkodilta ja aiheuttaa koko maailmantaloudelle valtavat taloudelliset tappiot, joihin verrattuna Belgian Euroclear-järjestelmässä ja länsimaiden pankeissa olevat noin 200 miljardin euron venäläisvarat ovat rikka rokassa. Niiden käyttäminen Ukrainan hyväksi joko suoraan tai sotakorvauslainan vakuutena olisi oikein.

Venäjä ryösti toisessa maailmansodassa alueita myös Suomelta ja pakotti suomalaiset maksamaan 226,5 miljoonan kultadollarin arvoiset sotakorvaukset roistovaltio Neuvostoliitolle, jonka KGB-kasvatti Vladimir Putin vaatii edelleen, että suomalaisten pitäisi kiittää venäläisiä sortokausien ja brezhneviläisyyden ajan ystävällisyyksistä.

Venäjä itse tuli tuominneeksi ulkomailla olevat varansa menetetyiksi aloittaessaan hyökkäyksen Ukrainaan. Luultavasti Kremlissä ollaan yllättyneitä tavasta, jolla länsimaat suojelevat nyt Venäjän varallisuutta, vaikka Venäjällä on satojen miljardien sotalaskunsa maksamatta.

EU:n pitäisi aloittaa perintä heti ja laittaa laskut ulosottoon. Niin toimisi oikeusvaltio. Jos konfiskointi sattuisi koskemaan venäläisten yksityishenkilöiden varoja, kuten on käynyt laitettaessa oligarkkien luksusveneitä jäihin, pakotelistalla olevien tulisi osoittaa valituksensa Putinin toimistolle. Maksakoon Putin sotansa seuraukset omasta lompakostaan myös kansalleen.

Jos minä olisin Belgian pääministeri, toivottaisin Putinin ja hänen hallintonsa tervetulleeksi Belgian Haagiin ilman ajallista takarajaa. 

 

EU:n kankeus kääntää kustannukset kansalaistemme kukkarolle

EU on jälleen pahassa jamassa. Bidenin Ukrainalle myöntämät tukivarat loppuvat tuota pikaa, eikä uusia ole Trumpilta luvassa. Koska sodankäynti ei ole Trumpille poliittista taistelua oikeudenmukaisuudesta vaan pelkkää liiketoimintaa, hän vaatii EU:ta maksamaan Ukrainan asehankinnat Yhdysvalloista. Sen lisäksi EU-maita taivutellaan maksamaan Ukrainan juoksevat sotakustannukset, joita kertyy vähintään 50 miljardia euroa vuodessa.

Tämän katsotaan velvoittavan EU:ta jälleen uuteen tukipakettiin, joka kaadettaneen EU-valtioiden velkapiikkeihin.

Kertomustalouden kannalta on tietenkin harmillista, jos sota Ukrainassa ei jatku, sillä silloin Venäjä voittaa sen, eikä televisioon enää saada jännittävää ajankohtaisohjelmaa.

Toisaalta on harmillista, jos sota jatkuu, sillä se kalvaa myös länsimaita, kun aina vain uudet ja entistä raskaammat pakotepaketit osuvat myös länsimaiden omaan nilkkaan ja murentavat tahtotilaa täällä.

Demokraattisissa länsimaissa syntyy helpommin eripuraa kuin totalitaristisella Venäjällä, jossa kansaa pidetään herran nuhteessa, ja venäläiset kestävät pakotteet kuin satiaiset, jotka uhrinsa orvaskettä ravinnokseen nauttien löytävät tiensä synkimmänkin laakson läpi. 

Tilannetta pahentaa, että EU-mailla on surkeat maavoimat muiden muassa Saksan ja Ruotsin ajettua alas yleisen asevelvollisuuden, ja Ukrainan tukeminenkin koostuu lähinnä kaukovaikutteisten aseiden toimittamisesta. 

Entä onko Ukrainan rahoittaminen jatkossa mahdollista EU:n kulumattomista kukkaroista? 

Asioiden suhteellistamiseksi on syytä hieman muistella. Monilta on ehkä päässyt unohtumaan, että Euroopan komission varsinainen sankaritar sosiaalidemokraattinen komissaari Jutta Urpilainen löysi vuonna 2022 EU:n noin 2000 miljardin vuosibudjetista vaivattomasti 150 miljardia euroa Global Gateway -nimiseen kehitysmaiden investointipakettiin (aiheesta täällä).

Sillä summalla Ukraina pötkisi ja pyörittäisi sotatalouttaan kolme vuotta.

 

Kehitysmaiden kiittämättömyys EU:lle ja tuki Venäjälle

Minua joka tapauksessa vaivaa kehitysmaiden, kuten Kiinan, Intian, Brasilian ja Etelä-Afrikan, kiittämättömyys Eurooppaa ja Yhdysvaltoja kohtaan.

Nämä niin sanotut BRICS-maat (ja monet muut maat) ovat nauttineet länsimaiden avokätisyydestä ja täällä tuotetun kulttuurin sekä tekniikan hedelmistä, joita noissa maissa itsessään ei ole alun perin ollut. Esimerkiksi Etelä-Afrikka on maanosansa kehittyneimpiä valtioita nimenomaan taannoisen brittivaikutuksen ansiosta, jota ilman niin tiet, koulut kuin satamatkin olisivat edelleen rakentamatta.

Myös Kiina ja Intia ovat nostaneet talouttaan länsimaisen kysynnän, sijoitusten ja tuotantotekniikan ansiosta.

BRICS-maat ovat osoittaneet kiitollisuuttaan tukemalla Venäjän hyökkäystä Euroopan suuntaan. 

Joten voidaan hyvin pohtia, kuinka viisasta tuo kehitysmaiden tukeminen on ollut. Siitä ei ole saanut vastineeksi kuin vainoriidan kyllästämää katkeruutta ja moitteilla marinoituja kolonialismisyytöksiä, joilla kehitysmaat koettavat oikeuttaa jatkuvaa kerjuuta ja avustusten anelua.

Tuloksena on ollut myös viattomiin länsimaihin, kuten Suomeen, kohdistettuja muistutuksia siirtomaaimperialismista ja luokkakaunaista rotupolitikointia, jota käytetään länsimaihin kohdistettavan linnoittautumisen verukkeena, kun kehitysmaat kokoavat Venäjän kanssa mannerlaattoja Euroopan ja Pohjois-Amerikan maita vastaan.

Voidaan pohtia, kuinka oikealla tiellä ovat myöskään arabimaat. Yhdysvallat ja Euroopan maat ovat maksaneet kymmenien vuosien ajan dollareilla ja euroilla Iranin ja muiden Lähi-idän maiden öljystä ja tehneet sen reilusti.

Kiitokseksi tästä kaikesta Iran tukee nyt avoimesti Venäjää ja toimittaa sinne ohjuksia, drooneja ja muuta aseistusta.

Kannattaa miettiä, minne rahansa lähettää, mitä niillä ostaa ja keneltä. Brasilian ja Etelä-Afrikan laittaminen banaanien ja kahvin tuontikieltoon ei maksaisi Euroopan maille ja Yhdysvalloille muuta kuin vaivan, mutta sen sijasta länsimaat tukevat kyseisiä maita taloudellisilla avustuksilla.

 

Vertailukohta ilmastoinvestoinneista 

Päälle päätteeksi tuossa kansainvälisessä ryvetyksessä käytetään vielä ilmastopolitiikkaa, jota yhdistetään nykyään kaikkeen. Kukaan ei ole vielä kehittänyt ympäristöystävällisiä hävittäjiä tai ekologisia, energiataloudellisia ja vähäpäästöisiä panssarivaunuja, mutta muutoin niitä kyllä rakennellaan hihat palaen lisää.

Myös ilmastopolitiikasta kannattaa huomata sen kaikenkattava järjettömyys. Yhden muistutuksen tarjoaa se, että Kiinalle annettiin Pariisin surkeassa ja epäoikeudenmukaisessa ilmastosopimuksessa oikeus jatkaa ja lisätä hiilidioksidipäästöjään vuoteen 2030 asti, vaikka toisaalla hiilivoimaloita on vaadittu kiinni. Niin on tehty myös Suomessa, jossa hitaasti tappavalla vihreällä ilmastopolitiikalla ollaan vetämässä jäihin Helsingin kaupungin kaukolämmön tuotanto ja koko talous.

Miten tämä liittyy Ukrainan sotaan ja sen rahoittamiseen? Siten, että oivallisen vertailukohdan Ukrainan tarvitsemille tuille voi löytää ilmastokokouksissa kehitysmaille jaelluista avustuksista ja lahjoitusten sekä myötäjäisten vuolaana valuvasta virrasta.

Esimerkiksi Egyptin ilmastokokouksessa vuonna 2022 löydettiin länsimaisten veronmaksajien kukkarosta miljardien varat köyhien maiden ilmastotoimien toteuttamiseen Suomen vihreän ilmastoministerin ja muiden kaukovarjostimen aaveiden kiitellessä.

Tuettavien kehitysmaiden joukossa ovat muiden muassa BRICS-maat, jotka puolestaan tukevat Venäjää sen hyökkäyksessä Ukrainaa ja muuta Eurooppaa vastaan.

Ingratitudo est merces mundi. 

---

Päivitys 19.12.2025: EU osoitti hajanaisuutensa ja voimattomuutensa taipumalla Belgian taipumattomuuteen Ukrainan rahoitusasiassa. Petteri Orpo hävisi äskettäin vaateensa EU-tukien saamiseksi droonimuurien rakentamiseen itärajalle, ja nyt hän hävisi vaateensa, että Ukrainan rahoittamiseen ei oteta yhteisvelkaa, vaan rahoitus katettaisiin Venäjän Belgiaan jäädytetyistä varoista.

Yhteisvelkaa siis joudutaan tekemään, eikä Venäjän varojen käyttö velan vakuutena auta, kun vakuus sinänsä ei ole takauskelpoinen. Venäjä on aiheuttanut hyökkäyssodallaan jäädytettyjä varoja olennaisesti suuremmat tuhot ja ryöstellyt Ukrainan alueita ja varallisuutta rosvoparonin tavoin, joten tuhojen kompensoiminen venäläisvaroista olisi oikein, mutta nyt Moskovassa iloitaan.

Kansainvälinen politiikka on mahdollisuuksien taidetta

Kuin syyttäjät seisomme aamussa ajan,

Ukraina ja Puola ja Suomi ja Viro,

tuli tuiskavi myös Lätin, Liettuan pajan,

yks meillä on yhteinen tunnus ja kiro,

me selvän nyt vaalimme raakuuden rajan,

kuin lieneekin valtioviekkaus sen siro,

näät Moskova pettää, on pettänyt ennen,

ja pettävi tuhanten vuosien mennen.

Eino Leino, Vapauden vilja, 1917 

 

Kansainvälinen politiikka on mahdollisuuksien taidetta, jossa ei sadassa vuodessa tapahdu enempää kuin viidessä päivässä, mutta viidessä päivässä voi tapahtua enemmän kuin sadassa vuodessa.

Katselin 18.8.2025 Ylen TV1:n suoraa lähetystä Washingtonista, jossa Donald Trump kokousti jälleen Volodymyr Zelenskyin ja eräiden Euroopan liiderien kanssa.

Trump levitti pari päivää sitten Alaskassa punaista mattoa vuosituhannen pahimmalle ryöstömurhaajalle Vladimir Putinille. Viime helmikuussa hän heitti Valkoisesta talosta ulos sodan uhrina ansiokkaasti sinnitelleen Zelenskyin lähetystöineen.

Ainoa syy, jonka vuoksi Euroopan poliittiset johtajat suostuvat Trumpin kanssa tällaiseen peliin, on että Trumpin poukkoilu ja kääntyily pelottaa heitä. Siksi he yrittävät olla mieliksi.

Katastrofien, pahimpien uhkakuvien ja yllätysten vältteleminen on johtanut nyt siihen, että rauhantunnustelut ovat lähteneet käsistä, ja ollaan olevinaan tyytyväisiä, jos ei käy hullummin.

Suomalaisten kansallista narsismia puhutteli varmasti se, että Suomen Alexander Stubb oli kelpuutettu Euroopan niin sanottujen suurvaltojen (Ranska, Iso-Britannia, Saksa, Italia) johtajien kanssa samaan pöytään.

Tätä pidetään suosionosoituksena Suomelle, mutta ei missään muualla kuin Suomessa. Kansainvälisestä näkökulmasta se on normaalia, ja pohjoismaita olisi voinut edustaa vaikkapa Tanskan pääministeri.

Trumpilla on kyllä Stubbiin hellyttävä isä-poika-suhde. Se on melkein samanlainen kuin Putinilla on Trumpiin, jolla on taipumusta kutistua Putinin rinnalla, vaikka Putin on päätä lyhyempi.

Alexander Stubb sai puhua pöydän ympärillä ollessaan viimeisenä. Välillä Trump hukkasi ”Alexanderin” kokonaan kuin jonkun avustajan, vaikka hän istui Trumpin edessä.

Trump sanoi Alexanderiaan ”nuoreksi ja voimakkaaksi”, ja Stubb kuittasi lupaamalla toistaa viestin vaimolleen.

Se olikin puheenvuorossa parasta.

Stubb liikkuu kansainvälisissä kehissä kuin kala vedessä, mutta en voi täysin torjua epäilystäni, kuinka viisasta Stubbin oli verrata Ukrainan asemaa Suomen tilanteeseen vuonna 1944. Stubb sanoi, että löysimme tuolloin ”ratkaisun”. Historiallinen tosiasia on, että emme löytäneet ratkaisua, vaan sen löysi Neuvostoliitto, toisin sanoen liitto, joka neuvoi ja lypsi sitten maatamme kuin naapurin lehmää.

On kieltämättä maireutta herättävää katsella televisiosta, kun joku suomalainen puhuu sujuvasti englantia Valkoisessa talossa. Mutta Stubbin rinnastuksessa taidettiin edetä tavalla style over substance, kuten I like ice cream -englannin kanssa usein käy. Kohteliaisuudesta lausutut rituaalipuheet voivat olla vaarallisia.

Vertailukohta oli suoraan sanottuna huono.

Suomi menetti viime sotien päätteeksi noin kahdeksasosan alueistaan. Sen sijaan Ukrainan sodan lopputuloksesta ei ole vielä päätetty.

Stubbin kannanotto voidaan helposti nähdä pohjustuksena sille, että rintamalinjat jäädytettäisiin nykyiselleen ja rauhansopimus solmittaisiin siten, että Venäjän valtaamat alueet liitettäisiin ja tunnustettaisiin osaksi Venäjää.

Erona Suomen ja Ukrainan välillä on, että Suomi oli toisen maailmansodan jälkeen yksin. Sen sijaan Ukrainalla ovat nyt tukenaan länsimaat, joten keskusteluja käydään vääristä asioista, kun puhutaan alueluovutuksista tai alueiden vaihtamisesta.

Venäjä pitää ilmeisesti koko Ukrainan aluetta omanaan ja katsoo voivansa ”vaihtaa” sen tyytymällä ”vain” Donetskin ja Luhanskin alueisiin, Krimiin ja maakäytävään Krimin alueelle. ”Alueiden” mukana menisivät tietenkin myös kulttuuri, ihmiset, eläimet, kodit, yritykset ja koko elämä.

Kyse ei ole pelkistä alueista. Venäjän peräämällä ”juurisyiden eliminoinnilla” on tarkoitus estää Ukrainan integroituminen länteen, mitätöidä Ukrainan valtiollinen suvereniteetti ja alistaa rajamaat omaan etupiiriin. Tarkoitus on myös kieltää rauhanturvaaminen Euroopan mailta. Kyse on valtavasta arvokonfliktista, joka ei voi ratketa edes piirtämällä karttoja uusiksi.

Tosiasiassa länsimaiden pitäisi vaatia Venäjää vetäytymään laittomasti valtaamiltaan Ukrainan alueilta kokonaan, Venäjän tuomitsemista kattaviin sotakorvauksiin ja Venäjän sotarikollisen hallinnon saattamista Haagiin tuomittavaksi.

Tämän pitäisi olla lähtökohta ja päämäärä, ja Yhdysvaltain antamien ”turvatakuiden” pitäisi varmistaa, että muussa tapauksessa Ukrainalle annetaan Moskovaan yltävät aseet.

Mikäli asiat etenevät nykyistä rataa, Venäjä katsoo voittaneensa sodan ja pitää sotatoimia jatkossakin kannattavina. Lihamylly pyörii, eikä länsimailla ole aavistustakaan, millainen vihollinen Putin on. 

Totuus on, että sodan voi lopettaa vain ja ainoastaan Venäjä, joka sen aloitti ja joka pitää sitä yllä, ja Ukrainan sotatoimet ovat pelkästään defensiivisiä tai preventiivisiä. Paikkaansa pitää lennokas huomautus, että Ukraina voi lopettaa sodan vain antautumalla, tosin niin ei ole järkeä tehdä.

Luultavasti Venäjä tekee vielä monta murhaavaa hyökkäystä ja parantelee asemiaan rintamilla sekä vaatii Ukrainan hallinnon vaihtamista, ennen kuin Putin tulee ulos bunkkeristaan. Venäjä ei suostu yhtään mihinkään, ennen kuin se häviää sodan ja sen on pakko.

Niin puolestaan käy vain, jos Kiina, Intia ja muut BRICS-maat vetävät Venäjältä tukensa. Kun on rahat loppu, tulee Putinillekin hoppu. 

Kremlissä luultavasti naureskellaan niin sanotuille länsimaille, joilla on ollut vaikeuksia saada ammutuksi rivinsä suoriksi. Putin on käynyt yhden miehen sotaansa Kiinan, Intian, Brasilian ja muutaman muun maan tuella, mutta eipä ole ollut sisäistä eripuraa.

Länsimaiden marssijärjestys on Trumpin pillipiiparoimana nurinkurinen. Yleensä tällaisia kokouksia ja tapaamisia valmistellaan diplomatian kulisseissa huolellisesti ja sana sanalta: perehtyen siihen, mitä on tarkoitus sopia. Päämiesten tapaaminen järjestetään lähinnä allekirjoituksia ja valokuvia varten.

Sen sijaan Trump luottaa omaan nerouteensa ja muutamaan kaveriinsa, koska haluaa keskittää valtaa itselleen ja näyttäytyä omnipotenttina sankarina. Hän haluaa Nobel-mitalin takkansa reunaa koristamaan, ja on ilmoittanut siitä.

Alexander Stubbissa on toki paljon hyvää hänen oivallettuaan Trumpin tavan viestiä. Uimalla Trumpin liiveihin Stubb voi pikkusormellaan ohjailla, mihin Trump puumerkkinsä pistää.

Mutta siinäkin mielessä kokoustaminen on lähinnä Diili-nimistä TV-showta. Viisaat sedät ja tädit koettavat keksinnöillään voittaa show-isännän luottamuksen ja suosion sekä tyydyttää aikuista vauvaa.

Trump näyttää olettavan, että kun kaksi ihmistä menevät samaan huoneeseen, he tulevat sieltä sopimuspaperi kädessään ulos. Myönteistä Trumpin rauhanaloitteissa on, että ne ovat parempia kuin ei mitään.

Walter Benjamin sanoi aikoinaan, että fasismi on politiikan estetisointia, eli tekemistä ”taiteelliseksi”. Se on sitä nykyäänkin. Taiteilijat puolestaan ovat hasardimaisia poliitikkoja. Sen tiesi jo Platon.

Pahimmassa tapauksessa Trump taiteilee Yhdysvallat irti sotilaiden lähettämisestä rauhanturvaajiksi Ukrainaan ja sysää vastuun Euroopan maille, jolloin Suomikin voi joutua lähettämään sotilaitaan slaavien väliseen aseiden kalisteluun, ja olemme korviamme myöten lirissä.

Suomen osallistuminen Ukrainan rauhanpyrkimyksiin alkaa olla tapissaan, ja kansallisen etumme mukaista on välttää joutumasta millään tavalla Ukrainan ja Venäjän välisen sodan osapuoleksi. 

Puola on kieltäytynyt lähettämästä joukkoja Ukrainaan, Saksan pääministeri sanoi Washingtonissa Saksan aikovan samaa, ja Putin ei hyväksy Nato-joukkoja Ukrainassa, tosin asiaa ei ole häneltä kysytty.

Kokouksen tulokseksi jäi, että Zelenskyillä oli parempi puku, Yhdysvallat aikoo taata rauhaa ”koordinoimalla” ja Venäjä on saatu sidotuksi rauhanprosessiin, josta perääntyminen tarkoittaisi, että Putin tulisi puijanneeksi Amerikan-setää.

”Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku”, sanotaan lasten lorussa. Tässä tapauksessa Trumpille tuli mielistelyn hunajakakku. Tilanne on vääristynyt jo siksi, että rauhan välittäjä on tehnyt itsestään keskushahmon.

Mitä Putin tekee voitollaan?

Taas on voitonpäivä, jolloin Moskovassa on totuttu esittelemään ydinohjuksia ja panssarivaunuja.

Voitonpäivä on muisto kevään koittamisesta Hitlerille; tosin liittoutuneita alusta asti varjostaneen eripuran merkiksi tuota tapahtumaa juhlistetaan Venäjällä ja Euroopan maissa eri päivinä.

Länsimaissa voitonpäivää vietettiin jo eilen, vaikka aurinko nouseekin idästä, ja yhdenaikaisuutta tavoitellen järjestyksen pitäisi olla päinvastainen.

Meillä suomalaisilla ei ole tuossa päivässä erityistä juhlistamisen tarvetta, sillä hävisimme liittoutuneille.

Mutta olemme olleet koko ajan historiankulun oikealla puolella. Voitonpäivän nimeäminen Eurooppa-päiväksi ei myöskään paljoa puhuttele. Minulle riittää juhlistaa Suomen itsenäisyyspäivää.

Kun Venäjän hirmuhallitsija ja vuosituhannen pahin ryöstömurhaaja Vladimir Putin on julistautunut kurjan ja hänen omalta kannaltaan täysin epäonnistuneen Ukrainan sodan voittajaksi, voidaan kysyä, mitä hän tekee voitollaan.

Sellaista kansaa tai kansan osaa ei voida hallita, jota on häväisty ja jolle on synnytetty suuri määrä tuhoa ja katkeruutta.

Putin on saanut myös maailman johtavien sivistysvaltioiden keihäät kääntymään Venäjää kohti. Hän on pilannut maansa, ei voittanut mitään.

Propaganda ja paraatit ovat samanlaisia kuin Neuvostoliiton aikana. Pioneerit tuovat kukkia Putlerille samalla kun Venäjän hyökkäyssodan lihamyllyssä jauhautuu arvioiden mukaan tuhat ihmistä silpuksi joka päivä molemmin puolin.

Kavereinaan Putinilla ovat Kiinan, Pohjois-Korean ja Valko-Venäjän sekä muutamien Kaukasian maiden liiderit.

Puheissaan Putin toisti vainoharhaiset väitteensä russofobiasta, natsismista ja denatsifikaatiosta, jotka ovat ainoat retoriset verukkeet, joilla hän voi yrittää puolustella omasta venäläisestä nationalismin muodosta eli panslavismista kumpuavaa hyökkäystään Ukrainaan.

Kuka on natsi? Putin itse on.

Kannattaako sotarikollisten kanssa tehdä sopimuksia?

Oikeudellisessa ajattelussa erotetaan virallisen syytteen alaiset rikokset ja asianomistajarikokset. Jos joku tekee esimerkiksi murhan, se on virallisen syytteen alainen rikos, josta virallisen syyttäjän pitää nostaa syyte yleisen syyttämisvelvollisuutensa perusteella, eikä asiasta voida sopia.

Jos taas jotakuta epäillään vaikkapa tekijänoikeusrikkomuksesta, kyseessä on yksityisoikeudellinen riita-asia ja asianomistajarikos, josta osapuolet voivat sopia keskenään niin, ettei asiaa viedä tuomioistuimen ratkaistavaksi, vaan mahdollisesta korvauksesta sovitaan esimerkiksi välimiesoikeudessa. 

Välimiesmenettelystä onkin tullut kultakaivos monille juristeille, jotka taitavia sopimuksia kirjoitellessaan ovat pystyneet tarjoamaan riitapuolille palvelujaan – vielä kalliimmiksi käyvien ja tuloksiltaan epävarmojen oikeudenkäyntien välttämiseksi.

 

Mitä on tapahtumassa?

Filosofian näkökulmasta voidaan sotarikoksen käsitettä pitää ironisena, koska hyökkäyssota sinänsä on rikos.

Jokaiselle lieneekin tullut selväksi, että Venäjän aloittama sota Ukrainaa vastaan on ollut valtava ihmisoikeusrikos, jota tehdessään Kremlin hallinto on murhannut ja rampauttanut kuusinumeroisen määrän ihmisiä ja tuhonnut siinä sivussa mittaamattoman määrän immanenttia omaisuutta.

Virallisen syytteen alaisten rikosten ja yksityisoikeudellisten riita-asioiden ero näyttää unohtuneen Ukrainan sodan rauhanpyrkimyksissä kokonaan Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin alettua hieroa ”diiliä” sotarikoksista epäillyn Vladimir Putinin ja hänen hallintonsa kanssa.

Putinille ja hänen hallinnolleen kuulusi kyyti Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen ja tuomio tekojensa mukaisesti.

Mutta mitä tapahtuu?

Donald Trump pyrkii sopimaan Ukrainan sodan lopettamisesta ja Ukrainan ja Venäjän välisestä tulitauosta, aselevosta ja jopa rauhasta Putinin kanssa. 

Trump siis pyrkinee jonkinlaiseen välimiehen rooliin tavalla, joka on yleinen amerikkalaisessa oikeuskäytännössä. Se tunnetaan elokuvista ja TV-sarjoista, joissa esimerkiksi huumausainerikoksista epäillyille tarjotaan ”diiliä” ja syytteiden madaltamista sillä ehdolla, että epäillyt suostuvat yhteistoimintaan viranomaisten kanssa.

Tällainen lähinnä tapaoikeudellinen common law -menettely on ristiriidassa roomalaisperäiseen oikeuteen ja kirjoitettuun lakiin nojaavan säädösoikeudellisen perinteen kanssa. 

Ajatellaanpa hieman.

Jos joku ihminen vaikkapa pahoinpitelee toisen, niin eipä hätää. Apuun tulee Donald Trump, joka tarjoaa uhrille ”diiliä” ja epäillyn rahapussista suoritettavaa korvaussummaa – ja epäillylle puolestaan syytteestä luopumista, jos molemmat allekirjoittavat paperin.

Tämä ei kuitenkaan poista rikoksen rikosluonnetta, mutta on omiaan tekemään rikoksesta yleisesti hyväksytyn.

Jos taas jonkun ihmisen auto kolhitaan parkkipaikalla, hätään rientää Donald Trump, joka selittää, että minä tunnen tekijän ja tiedän, että hän vie kotterosi kokonaan, jos et suostu ”diilin” mukaiseen korvaukseen ja pitämään turpaasi sen jälkeen kiinni.

Tämä ei tarkoita, ettei omaisuusrikosta olisi tapahtunut ja ettei se sinänsä kuuluisi tuomittavaksi.

 

Ihmisoikeusrikokset ja sotarikokset eivät ole soviteltavissa

Roomalaiseen oikeusjärjestelmään kuuluvassa eurooppalaisessa oikeusfilosofiassa on ajateltu niin, että etenkään ihmisoikeusrikokset ja sotarikokset eivät ole soviteltavissa, vaan ne kuuluvat yksiselitteisesti tuomiolle.

Sama ajatus sisältyy suomalaisessa oikeuskäytännössä vallitsevaan kantilaiseen näkemyksen, joka nojaa kirjoitettuun lakiin ja sääntöpohjaiseen etiikkaan – erotuksena angloamerikkalaisesta tapaoikeuteen perustuvasta common law -tulkintakehyksestä.

Yhdysvaltain presidentinhallinnon näkemys kansainvälisen politiikan menettelytavoista polkee pahoin niin sanottua sääntöpohjaista maailmanjärjestystä, joka perustuu valtioiden välisiin ihmisoikeussopimuksiin, valtioiden suvereeniin toimijuuteen sekä rajojen, itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden kunnioittamiseen.

Donald Trumpin menettelytavat ovat järkyttäneet maailmaa juuri siksi, että hän näyttää ohittavan rikosten ja riita-asioiden välisen eron ja hieroo sopimuksia sellaisen hallinnon kanssa, joka on ryöstänyt noin viidesosan ystävällismielisen naapurimaan pinta-alasta.

Putinin oikea nimi on ryöstömurhaaja.

Ukrainan sodan rauhantunnusteluissa on sivuutettu kokonaan kysymys, onko mikään kestävä rauha Kremlissä vallitsevan hallinnon kanssa mahdollinen ja voidaanko tai pitääkö kyseisen regimen kanssa sopia yhtään mistään.

Moraalifilosofian näkökulmasta vastaus on: ei voida eikä pidä.

Miksi sitten niin koetetaan tehdä?

Siksi, että tappaminen, sotiminen ja muu väkivalta pitäisi saada loppumaan.

Kun asia en näytä ratkeavan taistelukentällä kummankaan osapuolen antautumiseen, juuri siksi neuvottelut näyttävät ainoalta tieltä sotatoimien keskeyttämiseen.

Jos sota päätetään tilanteeseen, jossa sotarikolliset jäävät valtaan, seurauksena on kuitenkin konfliktin jäätyminen, molemminpuolinen varustelukierre, seuraavaan sotaan varautuminen ja aselepo, jota vain sanotaan ”rauhaksi”.

Rauhanteko Putinin kanssa on kuin tekisi sopimuksen krokotiilin kanssa. 

 

Mitä siirtyminen sääntöpohjaisuudesta reaalipolitiikkaan merkitsee?

Donald Trumpin aiheuttama käänne ”maailmanpoliisina” toimineen Yhdysvaltain asennoitumisessa on mullistanut kansainvälistä politiikkaa siksi, että se on johtanut (mediassa usein toistettuun) sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen vaihtumiseen niin sanotuksi reaalipolitiikaksi.

Reaalipolitiikalla tarkoitetaan ”vahvemman oikeutta”, jonka mukaisesti asioita ratkotaan aseiden tai taloudellisen vallan antamalla voimalla.

Siirtyminen sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä reaalipolitiikkaan on pitkälti samanlaista kuin rikosten katseleminen sormien läpi ja sopimusten tekeminen vain sillä perusteella, kenellä on parhaat kortit, taloudelliset resurssit ja panokset piipussa.

Juuri tällaista ajattelutapaa Donald Trump on suosinut.

Sopimiseen väkivaltaisen ja rikollisen hallinnon kanssa ohjaa se, että sotaa ei voida jatkaa tappion uhan tai väsymyksen vuoksi.

Sopimisen varjopuoli on kuitenkin siinä, että samalla tultaisiin legitimoineeksi rikollisen hallinnon asema ja luotaisiin edellytykset uusille valloitussodille Euroopassa.

Moraalisen tappion kärsisi länsimainen oikeusjärjestys, joka vaatisi rikollisten saattamista tuomiolle.

Niin sanotun arvopohjaisen realismin tulisi nähdäkseni perustua realistiseen arvopohjaan, jollaista luonnosteli Köningsbergissä asunut preussilainen filosofi Immanuel Kant teoksessaan Zum ewigen Frieden (suom. Ikuiseen rauhaan).

Hänen mukaansa sotiminen on oikeutettua (1) puolustussodan käymiseksi ja hyökkäyksen torjumiseksi, (2) diktatuurin syrjäyttämiseksi ja (3) vielä suurempien vahinkojen välttämiseksi.

Ukraina on käynyt tällaista oikeutettua sotaa, ja myös NATO varautuu nimenomaan hyökkäykseltä puolustautumiseen.

Vertauskuvallisesti puhuttelevaa on, että myös Kantin kotikaupunki Köningsberg on nykyisin Venäjän valtaama ja nimetty ”Kaliningradiksi”.

 

Kansainvälisoikeudellinen perustattomuus

Siirtymää sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä reaalipolitiikkaan valaisee Harvardin yliopiston oikeustieteen professori David W. Kennedy analyysillään ”kansainvälisoikeudellisesta perustattomuudesta”.

Kansainväliseltä oikeudenkäytöltä puuttuvat viimekätiset fundamentit, joihin se voitaisiin ankkuroida. Vaikka sääntöjä ja sopimuksia onkin, niiden noudattamiselle ei ole juuri muuta kontrollia kuin pakotteiden ja voimakeinojen käyttö.

Jos säännöistä luovutaan, vain valtapoliittiset intressit määrittelevät asioiden laidan. 

Donald Trump on muuttamassa sääntöpohjaisen maailmajärjestyksen ”diiliksi”, jossa taloudellisilla intresseillä ohitetaan oikeudelliset velvoitteet ja pahimmillaan koko oikeusfilosofinen ajattelu.

Diilien teko rikollisten kanssa kuuluu gangstereiden maailmaan.

Se on tyypillistä moottoripyöräkerholaisten keskinäisille sopimuksille ja jengisodille sekä terroristijärjestöjen toiminnalle. 

Yhdysvallat aloitti sodan terrorismia vastaan George W. Bushin hallinnon aikana. Nyt USA on tekemässä sopimusta Venäjän kanssa, jonka EU on julistanut terrorismia tukevaksi valtioksi, ja samaa harkitsi myös Yhdysvallat vielä vuonna 2022.

Näkemykseni mukaan mikään kestävä rauhantila ei olisi Venäjän nykyisen hallinnon kanssa mahdollinen.

Sen asemasta, että tämä huomio olisi nostettu julkisiin keskusteluihin, on mediassa menty pitkälle asioiden edelle ja pohdittu jo rauhanturvaamisen yksityiskohtia, vaikka Ukrainan ja Venäjän välillä käydään täyttä sotaa, jossa pataljoonan tai jopa prikaatin verran sinibaretteja jauhautuisivat pikavauhtia palasiksi.

Kysymys Ukrainan sodan lopettamisesta on lähtenyt alusta pitäen väärälle raiteelle Trumpin mennessä sovittelemaan asioita Putinin kanssa, riippumatta Ukrainasta ja Euroopan maista.

Rauhantunnusteluilta on puuttunut koordinaatio täysin.

Toisaalta Trumpin ja Zelenskyin keskinäisessä epäonnistumisessa piilee mahdollisuus sikäli, että Euroopan mailla on nyt tilaisuus osoittaa päättäväisyyttä ja esitellä Yhdysvalloille oma rauhanhahmotelmansa, josta Trumpin ei kannata kieltäytyä.

 

Varustelukierre ei takaa rauhantilaa

Harmillista Euroopan maiden hätääntyneissä reaktioissa on ollut, että Trump näyttää saavan läpi sparraajan tavoitteensa: pelästyttää Euroopan maat varustautumaan hampaisiin asti.

Tämäkin noudattaisi Putinin pelikirjaa, sillä Venäjän toivehan on, että Euroopan maat ajautuisivat taloudellisesti ahtaalle ryhtyessään kilpavarusteluun Venäjän kanssa ja Atlantin takaista liittolaistaan tyydyttääkseen. Näin EU:n pakotepolitiikka kääntyisi nurin.

Kun EU:n pakotteet jäisivät vaikutuksettomiksi Yhdysvaltain osoittaessa ymmärtämystä Kremlille, Putin pystyisi pelastamaan asemansa, ja ainakin osa Euroopan maiden kansalaisista alkaisi vastustaa omaa elintasoamme huonontavia puolustusmenojen lisäyksiä.

Hyvinvointiyhteiskunnan rapautuminen synnyttäisi Euroopan maissa eripuraa ja Venäjä-mielisyyttä, josta on nyt näyttöä esimerkiksi Saksassa ja Unkarissa.

Juuri tähän tilanteeseen joudutaan, jos Euroopan maat lähtevät mukaan Donald Trumpin peräämään varusteluun ja jos Yhdysvallat vetää tukensa Ukrainalta, NATOlta ja Euroopalta.

Tämä kaikki sopii mainiosti Putinille, ja siksi myös kilpavarusteluun ajatumista kannattaa välttää, vaikka Euroopan maiden puolustusministerit ovat juosseet hihat palaen kiskomaan kansalaisilta miljardeittain varoja asevarusteluun. Jälleen suunnitellaan yhteisvelkoja ja tukipaketteja, vaikka Suomen nykyisen hallituksen piti tehdä niihin osallistumisesta loppu.

Monissa muissa Euroopan maissa kuin Suomessa puolustusmenojen lisäämiseen onkin tarvetta.

On kuitenkin perin virheellistä varautua Venäjän aseelliseen hyökkäykseen NATOa ja EU-maita vastaan. Asevoimansa kuluttanut Venäjä tuskin ryhtyy edes kokeilemaan NATOn viidennen artiklan toimivuutta. Sen sijaan ei-aseellisia sotilaallisiakin operaatioita voi tulla esimerkiksi tietoverkoissa.

Hopealuotipolitiikka ja aseellinen panssaroituminen ovat epäviisaita ja jopa itsetuhoisia menettelytapoja Euroopan maiden talouden ja hyvinvoinnin kannalta.

Suomessa suurimman Venäjä-uhan aiheuttaa Venäjällä mahdollisesti sattuva sisäpoliittinen kaaos, joka voisi tuoda rajoillemme miljoonittain venäläisiä turvapaikanhakijoita. Sarkastista onkin, että Putinin hallinnon jatkuminen voi olla Suomen kansallisten etujen mukaista, koska se pitää venäläiset herran nuhteessa ja poissa täältä.

Kestävään rauhaan tarvitaan aggressiiviseen valtioon kohdistuvat aseistariistuntasopimukset ja aserajoitusten valvonta, mikä näyttää nyky-Venäjän kanssa mahdottomalta, ja siksi tilanne on umpikujassa vielä pitkään.

Saattaa olla, että Trumpille itselleen avautuu tie ulos Valkoisesta talosta ennen kuin Putinille erääntyy eläke ja ennen kuin Ukrainaan syntyy rauhantilaa. 

Aiheesta aiemmin

Turvallisuuden turboahdistus: defensiivisyys taannuttaa

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Ukrainan paikka ei ole EU:ssa eikä NATOssa – Miksi?

Ukrainan rauhanaloitteissa on kolme outoa asiaa.

Ensinnäkin (1) rauhantekijät tai sellaisina esiintyjät jakavat Ukrainan mineraalivaroja hintana aiemmasta tuestaan, ikään kuin asiasta olisi kirjoitettu velkakirja tukia luovutettaessa. Ei tietääkseni ole, vaan apu on perustunut lainaamisen sijasta hyväntekeväisyyteen. Jos taas mineraalisopimus nähtäisiin korvauksena, sekin olisi outoa, sillä sotakorvauksista voitaisiin päättää eri osapuolten kesken vasta rauhansopimuksessa, ja maksajaksi kuuluisi aikamme merkittävin roistovaltio Venäjä ja tuomiolle tuhoisin murhaaja Vladimir Putin sekä hänen hallintonsa.

Toiseksi (2) rauhaa hierotaan kapealla kauppiaan järjellä, jossa mikä tahansa ”diili” nähdään oikeutettuna, kunhan se perustuu taloudelliseen tai sotilaallista voimaa koskevaan vaihtosuhteeseen. Näin ohitetaan se, että tähän asti sotaa on käyty etupäässä poliittisten järjestelmien ja arvomaailmojen puolesta. Nyt aloitetussa keskustelussa poliittiset arvot eivät vaikuta painavan mitään, kunhan rauhanteko kannattaa taloudellisesti ja silloinkin etupäässä Yhdysvalloille, Ukrainan ollessa selkä seinää vasten ja ikään kuin maan pitäisi antautua sekä länteen että itään päin.

Kolmanneksi (3) rauhantunnusteluihin on liitetty kysymys Ukrainan EU- ja NATO-jäsenyydestä. Ukrainan liittymistä molempiin on suorastaan perusteltu sillä, että Ukraina käy sotaa. Puutunkin nimenomaan tähän asiakohtaan.

Todellisuudessa Ukraina ei voi liittyä kumpaankaan juuri siksi, että Ukraina käy sotaa.

 

Ukraina ei täytä EU:n eikä NATOn jäsenyysehtoja

Euroopan maat ovat korostaneet julkilausumissaan, että Ukraina halutaan jäseneksi Euroopan unioniin.

Tämän on täytynyt olla pelkkä vertauskuvallinen tuen ilmaus, koska tosiasia on, että Ukraina ei täytä EU:n jäsenyysehtoja. Lainsäädäntöä pitäisi uudistaa ja korruptiota kitkeä vuosien ajan, jotta jäsenyysehdot täyttyisivät.

Ukraina ei täytä myöskään NATOn jäsenyysehtoja sen enempää teknisessä mielessä kuin turvallisuuspoliittisessakaan merkityksessä. Asia on kaukainen kuin Kaukasia itse.

On kysyttävä, miksi molempia jäsenyyksiä alleviivataan länsimaiden poliittisissa kannanotoissa, vaikka Ukrainan EU- tai NATO-jäsenyydellä ei ole toteuttamiskelpoista pohjaa lähitulevaisuudessa mahdollisesti aloitettavissa rauhanneuvotteluissa.

Kyse on ollut vain tuosta sympatian symboloimisesta.

Ainoa asia, jonka EU- ja NATO-maat voisivat tuoda rauhanneuvotteluihin (mikäli niihin päätyvät), on vaatimus, että Ukrainalla säilyy mahdollisuus hakea jäseneksi kumpaankin organisaatioon, mutta asiasta ei päätetä rauhanteon yhteydessä mitään muuta.

Sellaista päätöstä, että Ukraina (tai jokin muu maa) ei voisi hakea jäsenyyttä jossakin organisaatiossa, ei mikään organisaatio voi luonnollisestikaan tehdä.

Liitokunnat, valtioliitot, yhdistykset ja muut yhteenliittymät eivät yleensäkään tee negatiivisia päätöksiä, joilla jokin taho ennakolta suljettaisiin pois. Toisaalta mikään muukaan taho, kuten Venäjä, ei voi eikä sen pidä päättää siitä, mitä Ukraina, EU ja NATO päättävät keskenään, koska se merkitsisi – ei vain Ukrainan – vaan myös EU-maiden ja NATOn suvereniteetin menetystä.

Ainoa järjellinen poliittinen menettelytapa on siis ovien pitäminen auki tai ainakin lukitsemattomana, aivan kuten Suomen NATO-jäsenyyttä tavoiteltaessa.

 

Ukrainaa ei pidä naarata EU:hun eikä NATOon

Sitten on muutamia ratkaisevan tärkeitä kysymyksiä, joista ei ole konsensusta länsimaissa ja joita ei ole käsitelty paljoa sen enempää politiikassa, hallinnossa kuin medioissakaan.

Pitäisikö Ukranan ylipäänsä kuulua Euroopan unioniin tai NATOon tai molempiin? Millaisia EU ja NATO olisivat, jos Ukraina olisi niiden jäsen?

Putin ei varmasti olisi hyökännyt, mikäli Ukraina olisi ollut jäsen molemmissa tai jommassakummassa.

Mutta entä nyt? Pitääkö Ukrainaa houkutella tai aktiivisesti integroida Euroopan unioniin ja NATOon? 

Pohditaanpa hetken, mitä merkitsisi, jos huomattavasti ongelmattomampi maa Turkki olisi Euroopan unionin jäsen. EU on potenut suuria tuskia jo Unkarin ja Puolan jatkuvan hangoittelun takia. Kuinka vaikeaa päätöksenteko olisi, jos Turkki olisi jäsenenä EU:ssa omine vaatimuksineen ja visioineen?

NATOssa Turkki tunnetusti on. Turkki aiheutti lähes ylitsepääsemättömät vaikeudet Suomen ja Ruotsin NATO-tielle, vaikka maidemme asiat ovat paremmassa kunnossa kuin Turkin omat.

Organisaatioilla on taipumus tulla sitä tehottomammiksi ja toimintakyvyttömämmiksi mitä enemmän niissä on eripuraisia jäseniä. Juuri sellainen EU:sta on jäsenmäärän kasvun myötä tullut. Sama pätee NATOon. YK on oivallinen esimerkki paperitiikeristä, jossa edes turvallisuusneuvosto ei saa aikaan mitään, koska yksi vastustava maa voi työntää kapuloita rattaisiin.

Nähdäkseni EU ja NATO eivät tarvitse uusia jäseniä. Molemmat ovat vesittyneet ja väsähtäneet nimenomaan jäsenmäärien kasvun vuoksi.

Hullunkurista on, että molempien paisuttamista pyritään perustelemaan vaikutusvallan kasvattamisella, vaikka jatkuvan laajenemisen myötä päätöksenteko kangistuu ja organisaatio mätänee sisältä lahopuun lailla.

 

EU:n ja NATOn jäsenyysasiat eivät kuulu rauhanneuvotteluihin

Tämä voi kuulostaa kyyniseltä, mutta käsitykseni mukaan Ukraina ei olisi oikeassa paikassa ollessaan NATOssa – ja vielä vähemmän Euroopan unionissa.

Ukrainan kieli, kulttuuri ja poliittis-metafyysinen perinne poikkeavat olennaisesti eurooppalaisesta. Elämänmeno on erilaista lukuunottamatta maan läntisimpiä osia, jotka aikoinaan kuuluivat Puolaan.

Joku voi katsoa Euroopan itäisen rajan kulkevan Uralia pitkin, mutta hänellä täytyy olla kartantekijän kakkulat silmillään. Ukraina kuuluu ontologiseen Eurooppaan ja metafyysiseen luomukseen nimeltä Eurooppa yhtä vähän kuin Turkki.

Jos Turkki olisi EU:n jäsen, EU:n ulkoraja kulkisi Syyriaa, Irakia ja Irania pitkin. Eurooppa ei ole siellä. Eurooppa ei ole myöskään Ukrainan itäisillä rajamailla.

Nähdäkseni Ukrainan EU-jäsenyyttä ja NATO-jäsenyyttä ei tule pitää poliittisena tavoitteena.

Asian ei myöskään pitäisi kuulua mahdollisten rauhanneuvottelujen pöytään. Sodan päättämiseen ja rauhan solmimiseen ei voida eikä pidä liittää mitään sellaista lupausta, jossa Ukrainalle annettaisiin ikään kuin sitoumus jäsenyyden hyväksymisestä etukäteen. Toisaalta jäsenhakemusten tekoa ei voida eikä pidä etukäteen kiistää.

Menettely Ukrainan hyväksymiseksi EU:hun tai NATOon rauhanneuvotteluissa olisi juridisesti nurinkurinen. Ei mikään tuomioistuinkaan voi antaa tuomiota ennen syytettä ja oikeudenkäyntiä, eikä mikään viranomainen voi antaa ratkaisua ennen kuin nimenomaista ratkaisua on haettu.

Tässä mielessä on sangen omituista ja ristiriitaista, että Ukrainan EU-jäsenydestä ja NATO-tiestä on annettu pitkälle meneviä myöntäviä julistuksia, vaikka maa on sodassa, joka jo sinänsä estää jäsenyydet, ja olojen saattaminen lähemmäksi jäsenehtojen täyttymistä on vuosikymmenten työn takana.

Käytännön ongelmana on myös jäsenyysaloitteiden epämääräisyys. Nythän ei ole selvyyttä edes siitä, missä Ukrainan rajat kulkevat, joten EU- ja NATO-asioiden liittäminen mahdollisten rauhanneuvottelujen yhteyteen johtaisi välittömään konfliktiin tai syventäisi sitä.

Käsitykseni mukaan Ukrainan asema on parempi, jos maa ei kuulu EU:hun eikä NATOon. Ukrainan jäsenyys toisi nimittäin molempiin organisaatioihin paljon levottomuutta, joka heikentäisi EU:n ja NATOn toimintakykyä. Ukrainan jäsenyys kummassakaan ei parantaisi tosiasiallisia mahdollisuuksia auttaa Ukrainaa jatkossa.

 

Ukrainan EU- ja NATO-jäsenyys hajottaisi molemmat liitot

Muistellaanpa hieman lähihistoriaa. Jugoslavian hajoamissodissa syntyneet maat eivät ole vieläkään EU:n jäseniä, vaikka väkivaltaisuuksien päättymisestä on yli kaksi vuosikymmentä. Serbia on kyllä jäsenehdokas, mutta Bosnia-Hertsegovina ja Kroatia eivät ole.

Myös Ukrainan EU-tiestä tulisi hyvin pitkä. NATOon on voitu kelpuuttaa Kroatian, Montenegron ja Pohjois-Makedonian tapaisia horjahtelevia sirpalevaltioita, joten Ukrainan jäsenyys NATOssa voi olla ainakin periaatteessa lähempänä kuin EU-jäsenyys.

Asiassa olisi sekä EU:n että NATOn tehtävä perusteellinen periaateharkinta, joka koskee sitä, kaivataanko niihin enää lainkaan uusia jäseniä.

Omasta mielestäni (1) Ukrainan ei tulisi toistaiseksi kuulua kumpaankaan, vaan sen asema ja turvallisuus olisi järkevintä järjestellä omana erityistapauksenaan. Todennäköisesti näin myös joudutaan tekemään olosuhteiden pakosta.

Toisaalta (2) asiasta ei pitäisi tehdä Ukrainan tai EU:n ja NATOn omia käsiä sitovaa ja tulevaisuutta määräävää kielteistä eikä myönteistä päätöstä mahdollisten rauhanneuvottelujen osana.

Kolmanneksi (3) Ukrainan mahdollisuus hakea jäseneksi täytyy luonnollisesti pitää avoinna suhteessa tulevaisuuteen niin, että jäsenyysehtojen täyttyessä hakemus voidaan kyllä käsitellä.

Ukrainassa orientoidutaan länteen kunnianhimoisesti, ja maan perustuslakiin kirjattiin jo 2019 pyrkimys sekä NATOn että EU:n jäseneksi.

Ukrainan odottamaa kutsua jäsenyysneuvotteluihin ei kuitenkaan kuulunut NATOn Vilnan (2023) eikä Washingtonin (2024) huippukokouksissa, tosin viimeksi mainitun loppujulkilausumassa kirjattiin hyväntahdon eleenä Ukrainan olevan ”peruuttamattomasti” polulla kohti puolustusliiton jäsenyyttä.

EU:n jäsenyyttä Ukraina haki hädissään muutama päivä Venäjän laajamittaisen hyökkäyksen alettua 2022. Saman vuoden kesällä Ukrainalle myönnettiin ehdokasmaan asema, ja joulukuussa 2023 EU-johtajat päättivät jäsenyysneuvottelujen aloittamisesta. Liittymisneuvottelut alkoivat virallisesti 2024 kesällä.

Tiellään EU:n jäseneksi Ukraina on pitemmällä, ja Yhdysvallat ja Saksa lienevät oikeassa jo viime vuonna esittämissään kannanotoissa, että Ukrainan ei pitäisi kuulua NATOon.

Asioiden ollessa nykyisellä tavalla Ukrainalle pitäisi riittää passi Eurovision laulukilpailuihin, mutta maan kampeaminen vängällä väkisin länsiliittouman jäseneksi ei toisi maanosaamme rauhaa.

Pahimmillaan Ukrainan konfliktiherkkyys tulevaisuudessa voisi käynnistää Venäjän ja NATOn välisen aseellisen konfliktin tai sodan, jos ja ilmeisesti kun Putinin sotarikollinen hallinto jää rauhanteon yhteydessä valtaan.

Kokonaisuutena tarkastellen Ukrainan sodan rauhantunnusteluilta puuttuu koordinaatio täysin. Ohitettu on lisäksi kysymys hyökkäyssodan käynnistäneen Venäjän hallinnon saattamisesta oikeudelliseen vastuuseen. Nyt sen kanssa hierotaan sopimuksia ja käydään kauppaa!

Putin ja hänen hallintonsa ovat tämän vuosituhannen ylivoimaisesti pahimpia ryöstömurhaajia ja rikollisia, joiden ei pitäisi voida paeta valtiokilven taakse. Kremlin regimelle kuuluisi kyyti Haagiin, asianmukaiset syytteet ja tuomiot niiden mukaisesti.

---

Päivitys: Ukrainalla näyttää olevan jatkossa kaksi vihollista, Venäjä ja Yhdysvallat, kun Donald Trump heitti Volodymyr Zelenskyin ulos Valkoisesta talosta neuvottelujen epäonnistuttua täysin. 

Sympatiani ovat edelleen Ukrainan puolella, ja arvopohjaisen realismin ohelle tarvittaneen myös realistista arvopohjaa. Sitä soisi erittäin epädiplomaattisesti toimivalle Donald Trumpille.

Donald Trumpin kiinteistökehityksestä

Maailmalla on suhtauduttu tyrmistyneesti Donald Trumpin ajatukseen, että Gazan kurja kaistale, jolla on sodittu viimeksi kuluneet puolitoista vuotta, tulisi Yhdysvaltain hallintaan, ja USA loisi aurinkoiselle rannalle auvoisen lomaparatiisin.

Professorit Hannu Juusola ja Pami Aalto tyrmäsivät aikeen kansainvälisen oikeuden vastaiseksi A-studiossa 5.2.2025. Heidän mukaansa lähialueen maat, kuten Egypti ja Syyria, ovat haluttomia ottamaan vastaan Gazassa asuvia palestiinalaisia.

MTV3:n uutisten 5.2.2025 asiantuntija Risto E. J. Penttilä puolestaan näki Trumpin aloitteessa taktikointia. Hänen mukaansa Trump koettaa hämmentää herättääkseen levottomuutta ja taivutellakseen keskenään sotivat maat hieromaan rauhaa keskenään.

Ympäri maailman onkin taivasteltu, voiko Yhdysvaltain presidentti olla tosissaan, ja mitä mahdollisia neuvotteluja hän käy Putinin kanssa Ukrainan sodan lopettamiseksi tai Ukrainan yli.

Oma näkökulmani on toisenlainen kuin professorien legalistinen kanta. Se, mikä on lain vaatimaa tai suojaamaa, on vain harvoin realistista ja toteuttamiskelpoista.

Totuushan on, että Gazan alue on pommitettu Israelin toimesta kuumaisemaksi, eikä sinne voi (eikä myöskään kannata) jäädä asumaan. Palestiinalaisvaltion pohjaksi ei asuinkelvottomasta alueesta ole.

Eniten asiassa hämmentääkin oletus, jonka mukaan palestiinalaiset haluaisivat jäädä romuna oleville sijoilleen. Toiseksi, Lähi-idän muslimivaltaisten valtioiden olisi jo korkea aika ottaa vastaan pakolaisia, joiden puolesta kyseisten maiden muhamettilaiset hallitukset ovat keuhkonneet vuosikymmenten ajan ja tukeneet siten pyrkimyksiä työntää Israelin juutalaiset mereen.

Trumpin ehdotus hämmentää todellisuudentajuisuudellaan ja kyvyllään mukautua tapahtuneisiin tosiasioihin. Ehdotus on lisäksi hyväntahtoinen. Yhdysvaltain pysyvä läsnäolo toisi vakautta alueelle, joten eipä ihme, että se on otettu vastaan myönteisesti Israelissa.

Myös Trumpin halu liittää Grönlanti, Kanada ja Panaman kanava Yhdysvaltoihin on täysin ymmärrettävä, vaikka siinä puhuukin 5-vuotiaan ihmettely sen vuoksi, miksi Grönlanti kuuluu Tanskalle, kun se on niin pieni ja kaukana.

Tosiasiassahan Tanska ei pystyisi edes teoriassa puolustamaan Grönlantia aseellisesti yksin, ja Tanskalle Grönlannista on pelkkiä kuluja. Lisäksi ”vihreässä maassa” asuvien oma halukkuus Tanskan vasallivaltiona toimimiseen ei ole mitenkään yksiselitteistä. Grönlannin asukkaat voivat kääntyä Yhdysvaltain kannalle, kun heille selitetään kaikki siitä koituvat edut verrattuna Tanskan raihnaiseen siirtomaaherruuteen.

Entä sitten Kanada, joka vaivoin pysyy koossa ja jonka päämies on Ison-Britannian kuningas? Kanada on yksi maailman turhimmista valtioista, vähän niin kuin Belgia. Sekin olisi yhdessä Hollannin kanssa voimakkaampi, vähän niin kuin Suomi ja Ruotsi toisiinsa liitettyinä.

Ja Panamahan on nyt tosiasiassa kiinalaisen merenkulun ja holding-yhtiöiden talutusnuorassa, joten kanavan palauttaminen Yhdysvalloille ei olisi sen vähempää perusteltua kuin Saimaan kanavan palauttaminen Suomelle, tai ainakin Venäjän harjoittaman vuokrakiskonnan lopettaminen kanavan Suomelta varastetuista osista.

On syytä muistaa, että Panaman kanavan rakensi loppuun ranskalaisten huonon aloituksen jälkeen Yhdysvallat, joka luovutti sen Panaman valtiolle viime vuosituhannen vaihteessa kukistettuaan Panamaa hallinneen sotilasjuntan. Nykyisin kanavan läpikulusta kannetaan satojen tuhansien dollarien käyttömaksuja suurilta aluksislta, mikä on yhtä törkeää kuin tapa, jolla Venäjä on vuokrannut Suomelta sodassa ryöstämäänsä Saimaan kanavaa suomalaisille kalliiseen hintaan (aiheesta täällä).

Trumpin aktiivisuus myös Ukrainan sodan lopettamiseksi on sekin paljon parempi asia kuin passiivisuus, sillä kyseinen sota on jatkunut jo vuosia. On realismia pakottaa Venäjä lopettamaan aloittamansa hyökkäyssota.

Trumpin tapa peilailla Venäjän valloitussotaa on etevä poliittisen näyttämön toimi, vaikka kyseessä ei olisikaan pelkkä performanssi eikä provokaatio.

Ainoa merkittävä huolenaihe Donald Trumpin avauksissa on luopuminen paljon puhutusta sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa kunnioitetaan valtioiden itsenäisyyttä, alueellista koskemattomuutta ja suvereniteettia, eli itsemääräämisoikeutta.

Mutta luovuutta siihenkin liittyy. Ulkopoliittisia ikkunoita on parempi pestä kiinteistökehittäjän kuin tuhoajan näkökulmasta.

Mistä muuten tietäisin Trumpin olevan ”epärealistinen”, jos niin ei valiteltaisi valtavirtamedioiden ja toimittajien jutuissa?

Iivana ahkerana – Valtiollinen terrorismi pysäytettävä

On kenties lottovoitto syntyä Suomeen mutta tappio saada naapurikseen terroristivaltio Venäjä.

Iivana on ollut jälleen ahkerana.

Iskivät joulupäivänä rajusti Ukrainaan. Varjolaiva katkoi Suomen ja Viron välisen Eastlink 2 -merikaapelin ja vaurioitti neljää tietoliikennekaapelia. Ampuivat alas myös Azerbaidžanilaisen matkustajakoneen.

Kiinalaisomistuksessa oleva alus vahingoitti Suomen ja Viron välistä Balticconnector-kaasuputkea jo viime vuoden lokakuussa, jolloin myös Ruotsin ja Viron välinen tietoliikennekaapeli vaurioitui. Syyskuussa 2022 räjähtivät Nord Stream 2 -kaasuputket.

Yhteydet toimivat kyllä muutoin, ja minä yhdistän tekijätahoksi Venäjän.

On viranomaisten viisautta sanoa kuin Dupondit, että ”eivät ne kaapelit itsestään katkea”.

Toimittajat puolestaan toistelevat varovaisissa katsauksissaan, että ”tämä asiasta nyt tiedetään”.

Kaikki kuitenkin ymmärtävät, että kyseessä on valtiollinen terrorismi, joka viittaa Venäjän aloittamaan hyökkäyssotaan Ukrainassa ja aggressiivisuuteen lähialueilla. 

Suomen ja muiden Nato-maiden poliitikot harjoittavat tietenkin pragmaattista järkeä pitäessään suunsa supussa niin kauan kunnes rikostutkinta valmistuu, eivätkä syyttele suoraan Kremliä.

Hiljaisuus Venäjän suuntaan ei johdu nyt suomettumisesta vaan siitä, että halutaan välttää Venäjän tarjoukset ”tapausten selvittämiseksi”.

Tosiasiassa rikosten selvittäjiksi ei pidä haalia syyllisiä eikä epäiltyjä.

Asia siirtyy ulkopoliittiseen viitekehykseen sitten, kun rikostutkinta on tehty ja syytteet nostettu. Mutta käytännössä on reagoitava proaktiivisesti: jo ennen.

Suomen kielioppia rikkovat ”mukavuuslippulaivat” ovat eräänlaisia merirosvoaluksia ja aavelaivoja, jotka seilaavat Suomenlahdella.

Niillä kuljetetaan hiilivetyjä hämärämaihin, joissa pakotteiden alaisia tuotteita kaupattaneen välittäjämaiden kautta myös EU:ssa toimiville energiayhtiöille.

Jos liikenne pysäytetään, öljyn maailmanmarkkinahinta nousee, mitä inflaatiokehitys vähiten kaipaa.

Toisaalta mikäli kulkueen sallitaan jatkua, jonakin päivänä paikantimensa sammuttanut ankkurinlaahaaja osuu sumussa Suomen ja Viron väliseen autolauttaan, jolloin keulaportti murtuu ja alukset uppoavat hetkessä öljynsekaiseen mereen.

Kyse on hurjasta turvallisuusuhasta ja ympäristövahingon riskistä, jolloin rantavaltiot ovat asiassa juridisesti toimivaltaisia, eikä selvittämiseen tarvita laivojen lippuvaltioiden suostumusta. Osa niistä voi olla myös mukana sabotaaseissa.

Venäjä levittää sotansa Itämerelle, mikäli sen sotalaivat alkavat saattaa Venäjän rahtia kuljettavia sabotöörialuksia.

Niinpä toivomus Naton neljännen artiklan soveltamisesta (jäsenvaltioiden koolle kutsumisesta) ei ole liioiteltu. Itämeren rantavaltioissa olisi otettava pakkokeinot käyttöön Venäjän manipuloiman hybridisodankäynnin ja valtiollisen terrorismin lopettamiseksi.

Poliisiratsiaan pysäytetty varjolaiva Eagle S on tutkittavana, ja suuri määrä Venäjän muita varjolaivoja (kuvassa oikealla) on ryhmittyneenä Suomenlahdelle tutkintaa peläten ja ilmeisestikin ankkuri pohjassa.

Myönteistä Putinin joululahjassa on, että Kremlin lehdistösihteeri Dmitri Peskov on mykistynyt kiukusta, kun sabotaasi ei mennytkään ihan putkeen, ja defenestraatio uhkaa. Ironista on, että sähkönhinta suomalaisille saattaa laskea, kun vienti Viroon vähenee.

Auringonpaistetta ja läpivalaisua varjolaivoille! 

Päivitys 26.1.2025: Kaapeleita repineen ja venäläistä rahtia kuljettaneen aluksen kiikkiin jääminen nyt myös Ruotsin vesillä on Bolshoin teatterin jälkinäytös, joka pyrkii hyödyntämään assosiaatioharhaa. Kun laivan kapteeni hopeinen sädekehä päänsä päällä tunnustaa tapauksen olevan silkka vahinko, tarkoitus on saada kaikki aiemmatkin tapaukset näyttämään vahingoilta.

Julkisuudessa on epäilty, miksi Venäjän kannattaisi tehdä moisia operaatioita Itämerellä, joka on myös Venäjälle itselleen tärkeä kulkureitti. Vastaukseni on, että juuri alueen tärkeys Venäjälle muodostaa sille alibin. Oletus, ettei Venäjän kannattaisi rikkoa rauhaa Itämerellä, tarjoaa Kremlille mahdollisuuden kääntää epäilyjä pois itsestään ja muodostaa siten savuverhon hybridioperaatioiden suorittamiselle.

Monetkin A-studioiden asiantuntijat ovat koettaneet arvata varjojen liikkeet kuin muinaisessa Platonin luolassa, mutta meillä filosofiassa nähdään asiat selvästi ja kirkkaasti.

Aiheesta aiemmin

Putkimies Putinin nilkkimäinen temppu

Diktaattorista pakolainen

Syyrian niin sanotulle presidentille Bašar al-Assadille kävi kuten diktaattoreille yleensä, ja hänet syöstiin vallasta. Pakolaisuuden tuottajasta tuli turvapaikanhakija.

Historia osoittaa, että diktatuurit kestävät usein kahden sukupolven ajan, mutta kolmatta harvoin nähdään vallassa. Al-Assadin dynastia oli toisessa vaiheessa. Ensimmäinen luo diktatuurin, toinen paisuttaa sen, ja kolmas tuhoaa. Saa nähdä, kuinka käy Kimin itsevaltaiselle suvulle Pohjois-Koreassa.

Al-Assadin yllätyksellisestä syrjäyttämisestä on iloittu laajasti länsimaissa, sillä hän oli Putinin liittolainen ja on tarjonnut Venäjälle sotilaallisen jalansijan Välimerelle laivasto- ja lentotukikohdan muodossa.

Harvoin on kuitenkaan ilo niin lyhytnäköistä kuin nyt. Vähemmän on puhuttu siitä, mitä tulee tilalle. Al-Assadin sivuuttivat ääri-islamilaisten jihadistien johtamat kapinalliset, joilla on yhteyksiä terroristijärjestö al-Qaidaan, ja vallankeikausta pidetään yllä asein. Sutta paetessa saattaa tulla karhu vastaan.

Pahuus jatkunee uusilla nimillä, eikä demokratiaa niin vain rakenneta maahan, joka on täynnä etnisiä ja uskonnollisia riitoja, ja kansanvallan perinne puuttuu.

Tapaus antaa näyttöä valtiaiden tuolien horjahtelevuudesta ja siitä, kuinka saattaa käydä myös Putinille, jolle Syyrian menetys oli arvovaltatappio. Muutoinkin Lähi-idän ikuinen ”kriisi” saa vain bensaa liekkeihin, kun Israel turvaa asemiaan, Palestiina palaa, Iranissa kytee, ja Turkin sekä kurdien kahnaukset muodostavat Syyrian naapureille motiivin möyriä alueella.

Aiheesta aiemmin

Ihmisoikeudet Alepassa (2016)

---

Päivitys 9.12.2024: Suomi päätti keskeyttää turvapaikkahakemusten käsittelyn niiden epäperäisyyden vuoksi muttei lopeta hakemusten vastaanottamista. Keskeytyksen pitäisi nähdäkseni olla pysyvä. Oikeus muuttaa Suomeen ei ole subjektiivinen oikeus, johon kenellä tahansa olisi ilman muuta oikeus. Jokaisella maalla pitäisi olla oikeus päättää itse siitä, keitä se päästää alueelleen oleskelemaan. Asia nähdään väärin, mikäli suojelun tarvetta pidetään valtioita velvoittavana. Myös monilla Suomen kansalaisilla esiintyy tarvetta päästä toisiin maihin, vaikka (ja koska) Suomi ei pysty takaamaan toimeentuloa edes omille kansalaisilleen, joten maallamme ei ole velvoitetta tarjota sitä muualta tuleville. On palautusten aika.

Miten päästä ulkopoliittisesta vastuusta kuin koira Venäjästä?

Kirjoitin jo teoksessani Totuus kiihottaa (2020) myös ylirajaisen paritumisen ja kaksoiskansalaisuuksien ongelmallisuudesta.

Johtopäätöksilleni saatiin lisänäyttöä, kun eduskunnan ulkopoliittisen valiokunnan puheenjohtajan Kimmo Kiljusen (sd.) katsottiin ”jääneen kiinni” Venäjää myötäilevistä kannanotoistaan. Lokakuussa tapahtuneen asian toi julkisuuteen Helsingin Sanomat viime torstaina.

Kiljunen oli mennyt lipsauttamaan eräässä suomenvenäläisten järjestämässä tilaisuudessa, että hänen mielestään Venäjän-raja pitäisi avata henkilöliikenteelle. Motiivikseen hän selitti, että hänen nykyinen vaimonsa on venäläinen. 

SDP:n eduskuntaryhmä kyynelehti sitten ”inhimillisyyden” ja Kiljusen puolesta, joka sanoi tunnustavansa vastuunsa (eli syyllisyytensä) ja erosi omasta aloitteestaan ulkopoliittisen valiokunnan johdosta.

Lehdissä epäiltiin, että Alexander Stubbin ulkopoliittinen johtajuus on kadoksissa, kun hän ei paremmin suitsi sanomisia. Sitä ei huomattu, että myös Stubbin puoliso on ulkomaalaistaustainen, tosin toiselta ilmansuunnalta.

Julkisen ja yksityisyyden sekoittumista koskeva herkkyys muistuttaa eturistiriitojen esiinnoususta ulkopoliittisissa konfliktitilanteissa. Huonoa muoti-ilmaisua käyttääkseni asiat ”menevät tunteisiin”.

Olin taaskin täysin oikeassa paljon kehutussa ja parjatussa kirjassani Totuus kiihottaa, jota tarjosin aikoinani Suomen kustannusyhdistykselle Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi mutta jota ei otettu eräänlaisen kulttuurisodan vuoksi kilpailuun mukaan.

En vastustele rajatonta rakkautta, mutta totean erään tosiasian: ylirajainen pariutuminen on riski ulkopoliittisissa johtotehtävissä, koska se luo riippuvuutta ja intressiristiriitoja sekä kytkee tunnekahleisiin.

Supo ei ehkä pidä riskinä ulkopoliittisten liiderien petipuuhia, koska se epäilee, vakoilee ja suojelee heitä epäsuoran kontrollin merkiksi muutenkin kellon ympäri. ”Uhkana” poliittisen valvonnan kyylät pitävät tavallisia kansallismielisiä ja isänmaallisia ihmisiä, jotka haluavat muistella itsenäisyyttämme pian lähestyvässä 612-tapahtumassa.

Ei ole pitkäkään aika, kun edellisen ulkopoliittisen valiokuntakokoonpanon puheenjohtaja Mika Niikko (ps.) painostettiin eroamaan valiokunnan johdosta, koska hän oli mennyt tviittaamaan, että Emmanuel Macronin tai jonkun muun pitäisi astua julkisuuteen ja sanoa, ettei Ukraina liity Natoon; muuten neuvottelut eivät etenisi Venäjän näkökulmasta (aiheesta täällä).

Niikko lähti valiokunnan pöydän päästä kuin talkkari jäiseltä peltikatolta. Tosin tuossakin oli kyse vain ääneen ajattelemisesta. Totta kai kaikissa maailman neuvotteluissa on punnittava asioita myös vastustajan näkökulmasta ja koetettava saada vastustaja uskomaan, että sopeutuminen, mukautuminen ja myöntyminen olisivat myös vastustajan oman edun mukaisia tapoja toimia.

En puolustele entistä kansanedustajaa Mika Niikkoa, eikä minulla ole myöskään Kimmo Kiljusen ulkopoliittisesta arvostelukyvystä korkeaa kuvaa. Kiljunen vastusteli Natoon liittymistä Ukrainan sodan alkamiseen asti, ja hänet tunnetaan Ottawan miinakieltosopimuksen alullepanijana.

Silti hänen on annettu toimia pitkään sosiaalidemokraatien poliittisella mandaatilla ulkoministeriön korkeissa viroissa, eikä Kiljusen tahdittomuus liudennu mihinkään krooniseksi lavastettuun vastarannankiiskin rooliin, kuten Yleisradion toimittaja yrittää selitellä laajassa henkilöjutussaan.

Itse en myötäile vähääkään Venäjää, vaan esitin penseitä näkemyksiä venäläisten jalkautumisesta Suomeen jo kauan ennen Ukrainan sotaa (aiheesta esimerkiksi tässä kirjoituksessani). Kiittelin myös rajapuomien lukitsemisesta viime kesänä (aiheesta tässä kirjoituksessani).

Mikä nyt on se varsinainen opetus? Totuuden sanotaan olevan sodan ensimmäinen uhri. Kriisiaika on ilmeisesti ”mennyt tunteisiin” niin vahvasti, että se on suitsinut sananvapauden seinänrakoihin, ja vain tietynlaisia mielipiteitä saa sanoa. 

Tämä näkyy myös julkaisupolitiikassa, jossa palkitaan monikulttuuri-ideologiaa levittäviä teoksia, vaikka juuri niiden sisältämä maahanmuuttoevankeliumi on ongelmien ydin. 

Kielletyiksi tuomituissa mielipiteissä ei puolestaan ole ongelmallista se, että näkemyksensä sanoo, vaan vaan se, että todella ajattelee niin kuin Kiljusen herrasväki.

Ja ajatuksensa taas on tärkeää ilmaista, jotta ihmiset saavat tietää, mitä poliitikot edustavat ja tekevät heidän puolestaan ja jotta kansalaiskontrolli eli demokratia toimii.

Hypersensitiiviseksi muuttunut sota-aika on pääsyyllinen siihen, että vähäisimmästäkin yksityisajattelusta ihmistä teuraaksi viedään.

Aiheesta aiemmin

Heittoistuinnappia tulisi painaa harvemmin

Tilapäisen käännytyslain sopisi jäädä pysyväksi

Venäläisten maihinnousu Airistolla