Corruptio optima pessima

”Parhaiden rappio on pahinta.” Kehittyvien Maakuntien Suomi kuuluu edelleenkin Suomen suurimpiin puolueisiin, sillä istuvassa eduskunnassa on enemmän KMS:n rahoittamia edustajia kuin monessakaan parlamenttiryhmässä, eikä vaalirahoitusskandaalin käry ole yltänyt vaaleihin asti. Aiheesta on puhuttu yllättävän vähän verrattuna siihen, millainen poru asiasta aikoinaan nousi.

Ainakin minulle on jäänyt täysin epäselväksi, kuinka suurella rahalla kukin ehdokas tai puolue aikoo nyt kannatusta ostaa; kokoomuksen ja vihreiden elegantit vaalimö... paviljongit Helsingin Kolmella sepällä tosin puhuvat omaa kieltään.

Ehkä vaalirahoituslainsäädäntöön olisi pitänyt kirjata samanlainen ehto kuin pikavippien markkinointiin. Kuluttajansuojalain mukainen vuosikorkohan on kerrottava asiakkaalle. Myös vaalimainoksiin sopisi pienellä painettu teksti, jossa rahoittajista ja heidän lahjoistaan tehtäisiin tili.


Korruptio on systeemin osa

Korruptio on lahjontaa tai lahjonnan vastaanottamista. Se on myös vallan käyttöä virkamiehen oman edun edistämiseen sekä järjestelmän hyödyntämistä niin, että sen tavoite ei toteudu tai päätarkoitus kierretään.

Monissa maissa korruption syynä on se, että virkamiehet ovat huonossa asemassa tai että poliittinen järjestelmä on niin byrokraattinen, ettei poliittisia tavoitteita voida ajaa virallisen järjestelmän kautta. Siksi asioita pehmitetään rahalla. Suomessa virkamiehet eivät ole huonossa asemassa, vaan palkka on yleensä hyvä ja puolueettomuuden tukena on käytännöllinen irtisanomattomuus (joka usein johtaa myös täydelliseen despotiaan).

Niinpä on pääteltävä, ettei korruption syy ole virkamiesten köyhyydessä, vaan poliittisessa järjestelmässämme on vikaa. Ongelmat näkyvät erityisesti kunnallishallinnossa, jossa kansalaisilla on laajat muutoksenhakumahdollisuudet. Laajojen muutoksenhakuoikeuksien tarkoitus on taata demokratia, mutta käytännössä ne johtavat käsittelyjen hitauteen. Näin syntyy vaikutelma virkavaltaisuudesta ja kysymys, miten byrokratia voitaisiin kiertää. Paradoksaalisesti demokratian tavoittelu johtaa siis virkavaltaisuuteen ja se edelleen vilpillisiin kiertoyrityksiin.

Muutamat katsoivat vaalirahoitusskandaalin kiehuessa kuumimmillaan, että poliittisen vallan ostaminen rahalla on todellisuuden osa ja sellaisena hyväksyttävää. Väitteen tueksi esitettiin, että puolueiden ja poliitikkojen nimenomaisena tehtävänä on edustaa kannattajiensa intressejä, joiden takana on aina myös taloudellista valtaa.

Keskeistä kuitenkin on, miten ne tuota valtaa käyttävät sekä kuinka sitä ostetaan ja myydään. Lahjonta johtaa myös yritysten ja yrittäjien itsensä kannalta kielteiseen tulokseen, sillä se vahingoittaa vapaata kilpailua ja johtaa sekä yrittäjien epätasa-arvoon että kansanvallan kiertämiseen.

Suomea pidetään yhtenä vähiten korruptoituneimmista maista vain siksi, ettei korruptiota osata erottaa järjestelmästä. Suomessa poliitikot ja virkamiehet toteuttavat tukijoidensa käskyt ilman, että siitä erikseen maksetaan. Maksu on jo saatu poliittiseen valtaan tai virkaan nostamisen kautta. Se taas tapahtuu hyväveliverkostoissa ja saunaseuroissa. Koska korruptoituneisuus on henkistä ja sosiaalista, se ei näy euroina eikä sentteinä korruptiotutkijoiden tilastoissa.

Yhtenä esimerkkinä vallankäytöstä virkamiehen oman edun edistämiseen ja kansalaisten edun sivuuttamiseen voi mainita vähemmistövaltuutetun virantäytön, jossa virkaan nimitettiin epäpätevä henkilö. Korruptio ulottuu oikeuskanslerinvirastoon, joka ei puuttunut vääryyteen millään tavalla.

Myös tämänkeväisissä vaaleissa valitaan pelkkiä puolueiden luottohenkilöitä poliittiseen valtaan. Kenellekään itsenäiselle poliittisen linjan vetäjälle ei myönnetä puolueista edes ehdokkuutta. Näin läpi ei pääse tuoreita ajatuksia kansanvallan periaatteiden mukaisesti vaan ainoastaan ehdokkaita, jotka on jo sopeutettu systeemin osaksi. Aika kämäistä väkeä on vaalijulisteissa tarjolla, jos vähänkin viitsii katsoa, keitä mainoksissa on. Ideatyhjiö on häkellyttävä, ja siinä avaruudessa tietysti mikä tahansa ilmavaivojen luonnollinen hoito vaikuttaa merkittävältä avaukselta.


Miksi vaalirahoitusskandaalin jälkipuinti epäonnistui?

Taannoisen vaalirahoitusskandaalin jälkipuinti epäonnistui, sillä sillä ei ollut mitään tuloksia ja käsittely karnevalisoitui mediassa. Esille tuli kyllä huomattava määrä paljastuksia, mutta kokonaiskuvan rakentaminen ja analyysin teko jäivät useimmilta kesken.

Huomiota kiinnitettiin muotoseikkoihin, kuten ilmoitusvelvollisuuksiin, mutta ei siihen, että firmojen tuki poliitikkojen vaalikampanjoille sisältää erittäin vahvan taloudellisen intressin ja siten myös korruptiivisen suhteen silloinkin kun tuesta on ilmoitettu. Sama ongelma esiintyy tietysti myös poliittisessa vasemmistossa ammattijärjestöjen tukiessa vasemmistopuolueita verovähennyskelpoisilla jäsenmaksuilla, jolloin mukana on jonkin verran valtiota saamatta jäänyttä rahaa.

Koska velkojat eivät ole liioin saaneet KMS:n rahoja takaisin, maksajaksi tuli Suomen valtio. Valtion kassasta maksettiin siis istuvien ministerien vaalituet. Tämä on korruptiivinen suhde puhtaimmillaan.

Myös ylimpien laillisuusvalvojien leväperäisyys hämmästytti oikeuskanslerin onnistuttua katsomaan läpi sormien esimerkiksi Mauri Pekkarisen saamia lahjarahoja ja hänen virkatoimissaan vastavuoroisesti myöntämiä yritystukia.

Asioiden selvittämiseksi tehtiin paljon pelkästään sisäisiä tutkintoja, jotka tarjosivat mahdollisuuksia valkopesuun, kun byrokraatit kaivelivat omia napanöyhtiään. Huomiota herätti poliisin haluttomuus tutkia asioita ilmoitusten perusteella ja siihen liittyvä poliittisten paineiden ”ymmärtäminen”: suopeus johtavia poliitikkoja kohtaan.

Poliitikot puolestaan eivät ottaneet itse vastuuta ja eronneet, vaan lykkäsivät asian ”lähestyviin vaaleihin”, vaikka niihin oli yli kaksi vuotta aikaa. Tähän mennessä kaikki onkin ehtinyt jo unohtua.

Ainoa laillisuuden valvoja taisi tässäkin asiassa olla sensuroimaton mielipidelehdistö ja internetkirjoittajien aktiivisuus, joita tosin leimasi toimivallattomuus.

Huomion arvoinen seikka oli akateemisen yhteisön hiljaisuus eli professorien ja etiikan asiantuntijoiden kantaa ottamattomuus. Myötähäpeää herättävää oli varsinkin virassa olevien filosofien täydellinen mitäänsanomattomuus ja muiden filosofien leimaaminen rabulisteiksi.

Vaalirahakeitoksen kerrannaisvaikutukset lienevät taloudellisia vaikutuksia suuremmat. Piittaamattomuudellaan poliitikot antavat muille kansalaisille viestin, että on oikein keinotella ja pinnata. Tämä antaa mallin yhtä hyvin tavallisille veronmaksajille kuin pikkuvirkamiehillekin.

Katsellessani käynnissä olevaa vaalishow’ta sympatiani ovat uusien puolueiden kannalla. Valtion suoraan myöntämä puoluetuki on poliittisessa järjestelmässämme tärkeää, jotta puolueet eivät olisi riippuvaisia lahjoituksista tai niistä tahoista, joilla on varaa poliittisen vallan ostamiseen. Sellaisessa järjestelmässä poliittinen valta olisi vain rikkaiden omaisuutta.

Puoluetuki sinänsä ei ole pahasta, vaan keskeistä on, miten se jaetaan. Nähdäkseni jokaiselle puolueelle pitäisi myöntää sama määrä puoluetukea riippumatta parlamenttiedustuksesta. Vain näin puolueet saataisiin lähtökohdiltaan samalle viivalle, jossa niiden pitääkin ennen vaaleja olla.

On harmillista, että muutamilla puolueilla ei ole ollut varaa painattaa edes julisteita, vaikka sanottavaa löytyisikin.

Vaitiolovelvollisuus ei ole vaitiolotaito

Internet-sivusto Wikileaks on tehnyt demokratian ja totuuden hyväksi enemmän kuin mikään hallitus tai parlamentti viime aikoina. Ulkopolitiikan ja talouselämän juorukellona toimiva palvelu on pystynyt lisäämään mielenkiintoa jopa Suomen kaltaisen maan politiikkaan, vaikka täällä ei tapahdu kerta kaikkiaan mitään maailmalla kiinnostavaa. Wikileaksin suosituimmuuslistalla Suomi on edelleen jossakin Mauritanian ja Mongolian välissä.

Erään todistuksen sivuston tarpeellisuudesta on antanut Alexander Stubb, joka on pitänyt Wikileaksia ”vastenmielisenä” ja diplomaattisten asiakirjojen julkaisua ”varkautena”. Erkki Tuomioja puolestaan on tyrmännyt sivuston toiminnan ”arveluttavana”.

Epäilemättä: eiväthän valtiosalaisuudet kansalle kuulu. Omasta mielestäni salattavaa on kuitenkin lähinnä sellaisilla toimijoilla, joiden moraali ei kestä rehellistä tarkastelua. Jos kansalaisilla ei ole oikeutta salaiseen ja yksityiseen viestintään, ei hallituksillakaan tule olla. Ja kääntäen: jos tämä oikeus on hallituksilla, miksi sitä ei pidettäisi voimassa myös hallitusherroja paljon viattomampien toimijoiden eli kansalaisten keskuudessa?

Ehkä herrain ja rouvain kannattaisikin pitää paperistaan paremmin kiinni. Vaitiolovelvollisuus ei ole sama asia kuin vaitiolohalukkuus tai vaitiolotaito.


Suomalaiset ampuivat pax-pistoolilla

Wikileaks on ollut otsikoissa, sillä viime vuoden lopulla suomalaisten Irakgate-kähinöistä nousi jälleen suuri poru uusien paljastusten myötä. Valokeilaan nousseen Wikileaks-dokumentin mukaan Paavo Lipposen väitettiin kertoneen Yhdysvaltain Suomen-suurlähettiläälle vuonna 2004 Tarja Halosen ja Venäjän silloisen presidentin Vladimir Putinin keskusteluista. Tämä on tietenkin merkittävä paljastus ulkopoliittisen luottamuksen kannalta.

Merkittävä se on siksikin, että Halosella oli alun perin kunnianhimoinen ohjelma. Hänen vaaliteemanaan olivat ”transatlantiset suhteet” ja tarkoituksenaan asettua jonkinlaiseksi suurvaltojen neuvonantajaksi ihmisoikeuskysymyksissä. George W. Bushin hallinnossa kyseisen roolin vetäminen tulkittiin ”vain yhdeksi transsuksi lisää” pienten maiden viihteelliseen show’hun.

Myös idässä ihmisoikeusaloitteet tyrmättiin. Wikileaksin dokumenttien mukaan esimerkiksi Lahden EU-kokous, jota itse arvostelin kummallisen mahtipontiseksi ja mitäänsanomattomaksi, oli Wikileaks-paljastusten mukaan päätynyt lähestulkoon huutamiseksi (”yelling and screaming”) Puolan, Latvian ja Tanskan edustajien moitittua Venäjän puuttumista Georgian asioihin. Venäjä-kriitikot olivat varmasti oikeassa, mutta toisaalta ei ole ihme, että Lipponen myöhemmin toppuutteli EU:ta lausunnolla, jonka mukaan demokratiaoloiltaan takapajuiselle Venäjälle ei kannata saarnata ihmisoikeuskysymyksistä.

Lähimmäksi suurvaltojen valtaapitäviä pääsikin Lipponen omalla realismillaan. Hän lähes sai kaupaksi suomalaisia kranaatinheittimiä Yhdysvaltain sotatoimialueelle (vaikka ne ovat Suomesta aseidenvientikiellossa). USA:ssa tätä kädenojennusta joka tapauksessa arvostettiin. Läntinen suurvalta olisi mielellään sitonut Suomen paljon syvemmälle omaan campaigniinsa.


Huomiohuoraus ei kannata reaalipolitiikassa

Suomalaiskommellusten syynä on ollut Anneli Jäätteenmäen, Paavo Lipposen, Matti Vanhasen ja Tarja Halosen keskinäinen kilpailu Yhdysvaltain huomiosta. USA:n Helsingin-suurlähetystössä onkin varmaan ollut hauskaa, kun suomalaiset ovat selvitelleet mediassa, kuka sanoi kenellekin mitä kansainvälispoliittisesti täysin merkityksettömän kokoisessa asiassa eli suomalaisten poliitikkojen suhtautumisessa Irakin sotaan.

Monet suomalaiset ovat olleet suorastaan harhaisen mustasukkaisia Yhdysvaltain huomiosta. Heidän pitäisi ymmärtää, ettei pienten maiden presidenteille ja pääministereille suoda tapaamisia suurvaltojen hoveissa kohteliaisuudesta eikä ajankuluksi. Audienssi avautuu vain, jos esikunnissa katsotaan, että tapaamisesta on jotakin valta- tai sotilaspoliittista hyötyä.

Muutoin suurvallat keskittyvät hoitamaan omia ongelmiaan ja tapaamaan joko harmeja tuottavien maiden tai liittolaisten päämiehiä. Se, että Suomen presidenttiä ei ole kutsuttu rukouksista huolimatta Valkoiseen taloon, kertoo asioiden olevan kunnossa. Suomeen isojen maiden jäpikät puolestaan tulevat vain, jos he tarvitsevat solmion suoristajaa tai puolueetonta maapohjaa toistensa tapaamista varten.

Halosen, Vanhasen, Lipposen ja Jäätteenmäen jonotus Washingtoniin on ollut nöyristelevää ja turhaa. Maailmanpolitiikan piireissä pyöriminen ei kohota kenenkään henkilökohtaista arvovaltaa myöskään täällä Suomessa. Oikeassa oli varmaankin Timo Soini, joka lausahti, että ulkopolitiikasta pitää puhua yhdellä suulla.

Siis Pentti Oinonen ulkoministeriksi, Veltto-Virtanen ulkomaankauppaministeriksi ja Soini itse eurooppaministeriksi. Wikileaksin paljastuskonetta ei enää tarvita, ja diplomatian ravintolaranska saa väistyä paremmissakin piireissä...

Geert Wildersin pimitetty näytösoikeudenkäynti

Pim Fortuynin ja Theo Van Goghin murhat vuosina 2002 ja 2004 olivat käännekohtia Hollannin maahanmuuttopolitiikassa. Myös Geert Wildersin johtaman Vapauspuolueen (Partij voor de Vrijheid, PVV) nousu on suoraa jatkoa tuon ajan tapahtumille.

Wilders tuli laajemmin Euroopassa tunnetuksi vuonna 2008 julkaisemastaan lyhytelokuvasta Fitna, jossa hän vertasi Koraania Hitlerin Taisteluni-teokseen ja jossa hän esittää muutoinkin purevaa islamin kritiikkiä. Wildersin tuon aikaiseen toimintaan perustuvat myös häntä vastaan suunnatut syytteet. Niiden nostamista harkittiin tosin pitkään, mutta lopulta prosessi päätettiin aloittaa oikeusasteissa.

Wilders on sanonut puolustavansa länsimaisia arvoja, vapausoikeuksia, liberalismia ja valistusihanteita. Hän on halunnut taata myös homojen ja muiden seksuaalivähemmistöjen aseman ja oikeudet islamin taholta kohdistuvaa painostusta vastaan. Tämä onkin aivan oikein.

Euroopan monissa nykyaikaisissa kansallismielisissä puolueissa on oivallettu, ettei mitään kansallista etua voida edistää yhtäkään kansallista vähemmistöä sortamalla. Olen itse pitänyt löyhän maahanmuuttopolitiikan haittana yhtäältä sitä, että laajan maahanmuuton tuloksena jalansijaa saavat alkeelliset uskonnolliset asenteet, ja toisaalta sitä, että etnisten kansanryhmien ajautuessa konflikteihin rasismi leviää koskemaan myös kansallisia vähemmistöjä, joihin diskriminaatiota on helppo laajentaa. Näyttöä tästä on saatu myös Suomessa. Lopulta tupajurrit ja ärripurrit kaappaavat vallan, ja fasismin soihdut syttyvät jälleen Euroopassa.

Tämän estämiseksi olen puhunut laajan sananvapauden ja tiukan maahanmuuttopolitiikan puolesta. Vapauden, demokratian ja valistusihanteiden säilyttäminen sekä suhteellisen tiukka maahanmuuttolinja ovat saman asian eri puolia.


Miten kaikista tuli ”fasisteja”?

Ainakin toistaiseksi Geert Wildersin näytösoikeudenkäynti saa hampaat kiiltämään suupielissä. Suomalaiset tied... vaiennusvälineet ovat pysytelleet oikeuskäsittelyn käänteistä hipi hiljaa, vaikka asiassa olisi ollut aineksia useampaankin iltapäivälehtifarssiin.

Wildersiä itseään on syytetty ”vihapuheiden” lietsomisesta, kun taas omasta mielestään hän käy kamppailua sananvapaudesta. Oikeudenkäyntiä hän pitää eräänlaisena laboratoriokokeena, jossa mielipiteen- ja ilmaisunvapauden tila punnitaan. Hän on esimerkiksi sanonut Israelin radiolle antamassaan haastattelussa, ettei hän suinkaan käy kamppailua ”muslimeja vastaan vaan islamiksi kutsutun totalitaristisen ideologian vaikutuksia vastaan”.

Yhteiskuntatieteellisesti kiintoisaa prosessissa on sen spiraalimainen ja itseään elättävä luonne. Ensin Euroopan unioni alensi valtioiden rajoja ”humanismin edistämisen”, ”nationalismin poiskitkemisen” ja ”fasismin torjunnan” nimissä, vaikka tosiasiassa taustalla olivatkin vain halvan työvoiman tavoitteluun liittyvät syyt. Kolmannesta maailmasta tulevien siirtolaisten mukana islam kasvatti sittemmin asemaansa rajusti, minkä seurauksena syntyivät väitteet islamin fasistisuudesta.

Kun islamin tietyt ainekset nähtiin fasistisina (eli tässä yhteydessä ’kiihkomielisinä ja äärimmäisinä’), islamin arvostelijoita alettiin syyttää fasismista. Nämä sensuurin kohteiksi joutuneet fasistit puolestaan vastasivat arvostelemalla sananvapauden rajoittajia fasisteiksi.

”Fasisteja” olivat toisilleen lopulta sekä muslimit, islamia arvostelleet kansallismieliset että heitä erillään pitävät tuomarit, nuo oikeudenkäytön laupiaat lampaat. Ulkopuolisen tarkkailijan silmin voi sanoa, että kaikki olivat tavallaan oikeassa.

Ratkaisun avain on siinä, että maahanmuutto ja monikulttuurisuus eivät yksikertaisesti toimi, ainakaan laajassa mielessä eli massakulttuuriksi ja valtavirraksi muotoiltuina. Ehkä paras todiste tästä on juuri se eripura, joka sivistysvaltioissa päätyy yleensä oikeuksiin, toisinaan myös hirsipuuhun. Erilaiset ihmiset ja kansanryhmät eivät näytä tulevan kovin hyvin keskenään toimeen. Perimmäisiä syitä siihen en tiedä, mutta havainto näyttää olevan historiallis-empiirisesti kiistaton.


Oikeudenkäynnin kulkua

Siitä, pitikö Wildersiä vastaan nostaa syytteet, mistä asioista ja missä oikeusasteissa, käytiin pitkää väittelyä, jonka aikana syyttäjänvirastojen ovet heiluivat kuin huoratalon salusiinit.

Hollannin perustuslain mukaan parlamentin jäsenet, kuten Wilders, nauttivat syytesuojaa koskien sitä, mitä he sanovat paikallisessa parlamentissa. Vuosina 2007–2010 käydyn jankuttelun aikana tuli kuitenkin selväksi, ettei syytesuoja koske mielipiteitä, joita kansanedustajat sanovat mediassa tai medialle, ja niinpä amsterdamilainen tuomioistuin piti itseään kompetenttina lukemaan Wildersiä vastaan syytteet alkuvuodesta 2010.

Vielä kesäkuussa 2008 virallinen syyttäjä oli tosin antanut lausunnon, jonka mukaan Wildersin kommentit muslimeista ”syyllistävät ja loukkaavat suurta määrää muslimeja, mutta se ei tarkoita, että ne olisivat tuomittavia. Ilmaisunvapaus on demokraattisen järjestelmän olennainen osa, mikä merkitsee, että poliittista keskustelua voidaan käydä myös syyttävin kannanotoin.”

Hollantilaisessa oikeuskäytännössä todistajilla on suuri merkitys, aivan kuten yhdysvaltalaisessakin, mutta päätöksen tekevät ammattituomarit toisin kuin amerikkalaisessa tuomioistuimessa, jossa syyllisyydestä päättää maallikkojäsenistä kokoon haalittu jury. Tällaisessa ”kansantuomioistuimessa” on varmasti omat virkavaltaistumista estävät puolensa, mutta myös heikkoutensa. Ne tulivat näkyville esimerkiksi silloin, kun maallikkojury päätyi vapauttamaan O. J. Simpsonin vastoin sekä teknistä ja todistajien antamaa näyttöä.

Poliittisissa oikeudenkäynneissä, jollaisena Wilders pitää omaansa, epäoikeudenmukaisen tuomion vaara kasvaa erityisen suureksi. Niin käy sekä maallikoita että ammattijuristeja käytettäessä.

Kun amsterdamilainen hovioikeus 3. helmikuuta 2010 päätti, ketkä se Wildersin ehdottamista 17 henkilöstä kelpuuttaa todistajiksi, valinta kohdistui vain kolmeen heistä. Wilders ei ollut aikonut kutsua todistajikseen ainoastaan hänelle myötämielisinä pidettyjä rikosoikeuden professoreja tai islamin asiantuntijoita eri yliopistoista, vaan myös psykiatrina ja kirjailijana tunnetun islamkriitikon, sulttaani Wafan, The Legacy of Jihad -lehden päätoimittajana toimivan lääketieteen professori Andrew G. Bostomin sekä New York Timesin best seller -kirjailija Robert Spencerin, joka on julkaissut suomeksikin saatavilla olevan teoksen Totuus Muhammadista. Lisäksi hän aikoi kutsua todistajiksi kaksi ääri-islamilaista ajatollahia sekä Theo Van Goghin murhasta tuomitun Mohammed Bouyerin.

Odotettavissa oli siis varsin monikulttuurinen oikeudenkäynti. Minä puolestani ihmettelen vaatimattomassa mielessäni, miksi esimerkiksi Bouyerin ei annettu todistaa. Miksi myöskään ajatollahien ei annettu kertoa sitä totuutta, joka heillä asioista on? Millaista sananvapauden panttausta!

Samalla minua kiinnostaa tapa, jolla Lähi-idän kaduilta tunnetut mellakat ovat siirtymässä – paitsi länsimaisten suurkaupunkien takapihoille – lopulta myös oikeussaleihin. Ideologinen konflikti vallitsee pian kaikkialla. Myöskään laki ei ole enää entisensä, kun kirjoitettua oikeutta revitään kappaleiksi ja sharia-oikeus on kelpuutettu kilpailemaan parlamentin säätämän lain kanssa esimerkiksi Britanniassa.


Yllättävä käänne

Odotin Wildersin oikeudenkäynnin päättyvän tämän syksyn aikana joko tuomion julistamiseen tai vapauttamiseen, kunnes asiat saivat yllättävän käänteen. Muiden muassa brittiläinen laatulehti The Guardian kirjoitti 22. lokakuuta hollantilaisissa tiedotusvälineissä raportoidusta skandaalimaisesta paljastuksesta, jonka mukaan Geert Wildersin oikeudenkäynti romahti oikeuden tuomarin yritykseen vaikuttaa todistajaan.

Noin kaksi vuorokautta ennen päätöksen julistamista kävi ilmi, että oikeuden tuomarina toimiva Tom Schalken oli yrittänyt vaikuttaa Lähi-idän ja arabialaisen kulttuurin asiantuntijana pidetyn professori Hans Jansenin mielipiteeseen heidän lounastaessaan viime toukokuussa. Vaikutusyrityksen sisältönä oli taivutella Jansenia rikosoikeudellisen tutkinnan, Wildersin vastuuseen saattamisen ja tuomitsemisen kannalle.

Paljastuksen seurauksena prosessi päätettiin keskeyttää ja määrättiin uuteen tutkintaan. Kävi siis juuri niin kuin pakkoneurootikoille tyypillisen rituaalin epäonnistuessa, jolloin ”kaikki pitää aloittaa alusta”. Käytännössä tällainen puhtaaksi jynssääminen on kuitenkin mahdotonta, sillä kaikki on alkanut jo. Kaikki on koko ajan myös käynnissä. Ja jatkuu, jos mitään ei tehdä.

Wildersiä uhkaa edelleen 16 kuukauden vankeustuomio tai 9866,67 euron sakko. Rikoksen arvo ja merkitys on siis täsmällisesti tiedossa. Robert Spencer onkin todennut oikeudenkäynnistä, että hyvin harvoin millään oikeustapauksella on ollut niin merkittäviä seurauksia vapaan maailman tulevaisuudelle.

Kiljuhanhet lensivät rajojen yli

Hahaa! Ei ehtinyt kulua kuin pari päivää siitä, kun kirjoitin virka- ja tiedematkailun leväperäisyydestä: poliitikkojen palkintoreissuista ja tieteilijöiden huvimatkustuksesta.

Sitten kuvaan ilmestyi Kimmo ”kiljuhanhet lentävät rajojen yli” Kiljusen matkarahoitussoppa! Ikään kuin kirjoitukseni tiedepoliittisen luonteen verifioimiseksi Kiljunen oli hengaillut matkallaan myös vasemmistoliittolaisen seksitutkija Anna Kontulan kanssa, joka kertoi olleensa Kaukoidässä keräämässä aineistoa maahanmuuttoa koskevaan kirjoitteluunsa. Pitihän se arvata, että ”eettisellä asialla” siellä oltiin. Maahanmuutto näyttää nimittäin oikeuttavan nykyään minkä tahansa julkisten varojen tuhlauksen.

Nyt Kiljunen selittää, että hän maksaa kyllä tuhansien eurojen matkansa itse tai ainakin korvaa useiden satojen hintaiset välilennot, jotka veivät perille huvimatkan ”yksityiseen osaan”. Se, että palauttaa saaliin tai sopivan osan siitä, ei kuitenkaan tarkoita, ettei varkautta olisi tapahtunut. Vai saako pankkirosvo tekonsa anteeksi, kun palauttaa rahansa korkoineen?

Yhtä kaikki: poliitikkojen ja virkamiesten luksusmatkailu on väärin tilanteessa, jossa puolet helsinkiläisistä miettii, riittävätkö rahat liikennelaitoksen matkakorttiin. Valtionhallinnon tehostamistoimet voisi aloittaa matkustuksen karsimisesta ja siitä, että myös yliopistoväki pantaisiin maksamaan tyhjänpäiväiset seminaari- ja sightseeing-reissunsa omasta pussistaan.

Kun Sauli Niinistökin laukaisee, että ”nyt tuli loppu, kansanedustajat”, luonteva kysymys on, mikä tämän maan herrat ja rouvat vielä perii.

Filosofit vallan verkoissa

Suomalaisen iltapäivälehtijournalismin King Kong, Mattiesko Hytönen, paljasti viime syksynä, ettei filosofi Pekka Himasen mainostama Oxford-professuuri ollutkaan sen kummempi kuin muutaman kuukauden vierailu kyseisessä yliopistossa. Jopa G. H. von Wrightin professuuri Cambridgessa kesti kauemmin (eli runsaan kolme vuotta), toisin sanoen sen ajan, jonka hän pystyi tuossa toimessa olemaan.

En kuitenkaan moiti Himasta egonsa paisuttelusta. Se on tavanomainen inhimillinen heikkous. Vakituisissa professorinviroissa olevat tyypit ovat vielä häntäkin mitäänsanomattomampia. Kansainvälisillä ansioilla kerskailu on juuri sellaista itsetehostusta, joka parhaiten tunnetaan Simo Salmisen Rotestilaulusta: ”On sitä tässä yks ja toinenki sentäs jotakin nähny, voi olla että vielä käydään ulkomaillakin, ettei sitä nyt tartte ihan silmille tulla hyppimään!” Parasta kai olisi, jos viiden tähden hotelleissa majailevat matkasaarnaajat matkustaisivat omaan itseensä.

Himanen on nyttemmin päästänyt julkisuuteen hallituksen häneltä tilaaman tulevaisuusselvityksen. Toimeksiannon mukaan selvityksessä oli pohdittava, ”kuinka henkinen kulttuuri ja arvomaailma voivat vaikuttaa voimavarana siihen, että Suomi voi laaja-alaisesti hyvin ja täyttää tehtävänsä myös 2010-luvun maailmassa”. Selkeä määräys – helppo totella.

Itse haluaisin tietää, mikä todellisuudessa muuttuu ja millä konkreettisilla keinoilla Himanen aikoo parantaa henkisen ja materiaalisen arvotuotannon tilaa, paitsi tietysti maahanmuutolla, jonka vuositasoksi hän on vaatinut 20 000 tulijaa.

Väite, että ovet onnen paratiisiin avautuvat ”vihreän informaatio- ja vuorovaikutustalouden”, ”hyvinvointiyhteiskunnan version 2.0” (mitä se sitten tarkoittaakin) sekä ”rikkaan monikulttuurisen elämän” kautta, paljastaa että Himasesta on kehittynyt yksi maamme eturivin mokuttaja. Omasta mielestäni Himasen ehdottamat ympäristösertifikaatit ja -sanktiot ainoastaan jarruttavat teknistä evoluutiota, joka etenee parhaiten vapaiden markkinoiden ja tietoisen kuluttajan ehdoin. Analyysini Himasen maailmanparannushankkeesta esitin jo tässä.


Filosofit valtiovallan orjina

Koska valtioneuvosto ei asettanut tulevaisuusselvitystä kilpahaun eikä akateemisen vertaisarvioinnin kohteeksi eikä myöskään kertonut sen hintaa, kysyin Matti Vanhasen valtiosihteeriltä Risto ”The Unknown Soldier” Volaselta sähköpostitse 11.2.2010, ”paljonko Pekka Himaselle luovutetaan rahaa ja muita resursseja tämän hankkeen toteuttamiseen, ja paljonko ovat hankkeen kokonaiskulut sekä kuka tai mikä taho kustannukset maksaa”.

Sain tunnin päästä seuraavan vastauksen: ”Hyvä Jukka Hankamäki, Kiitos mielenkiinnosta hankkeeseen. Pekka Himanen ei saa hankkeesta korvausta eikä hänelle luovuteta muita resursseja. Hnkkeen alkutilaisuudessa ja luovutustilaisuudessa osanottajille tarjotaan kahvit. Parhain terveisin, Risto Volanen.”

Ikävä sanoa, mutta minä en usko tätä, sillä Volanen unohti vastata kysymykseni ratkaisevaan osaan, paljonko ovat hankkeen kokonaiskulut. Kulujahan siitä joka tapauksessa syntyy. Tuskinpa Himanen tekee työtään pyhästä hengestä. Jos Himaselle ei todellakaan makseta mitään, se on pahempi kuin että hänelle maksettaisiin, sillä tämä merkitsee, että selvityksen laadinta perustuu sosiaalisen pääoman vaihtoon, joka on eräs henkisen korruption muoto. Filosofi on siis ostettu osaksi vallan verkkoja ja työ ”pidetään tilillä”, kunnes siitä palkitaan viralla.

Toiselta kannalta katsellen Himanen koettaa maksaa tänään julkaistulla kirjallaan vanhoja velkojaan. Jyrki Kataisen johtama eduskunnan tulevaisuusvaliokunta tilasi Himaselta jo vuonna 2003 tulevaisuusselvityksen, joka julkaistiin 2004. Himaselle maksettiin tuolloin peräti 40 000 euroa 37 sivun kirjoituksesta. Se on yli tuhat euroa per sivu! Velka ei lyhene, sillä tänään julkaistu kirjoitus on käytännössä sama teksti kuin vuonna 2004 julkaistu.

Selvityksen nopean valmistumisen voi ymmärtää myös siksi, että johtopäätökset on annettu poliittiselta taholta valmiina, ja raporttia tarvittiin enää niiden perustelemiseen. Himasen ehdottama lisärahan satsaaminen kulttuuriin ei taida kannattaa, kun fyrkat valuvat nykyisinkin vain yliopistojen vihervasemmistolaisille monikultturisteille, globalisaation puolustelijoille ja feministeille, jotka tekevät kaikkensa, ettei yliopistolla olisi yhtään tyyppiä, joka liputtaa kansallisen kulttuurin ja ajattelun puolesta.

Minulla ei ole sen korkeampaa kuvaa myöskään filosofian laitoksen johtajana toimineesta demaripoliitikko Thomas Wallgrenista, joka sorvaa Sdp:lle puolueohjelmaa. Esimerkkinä muista ovenvartijoista mainittakoon vielä eräs edellisen tulevaisuusselvityksen laatija, kuoronjohtaja Ilkka Niiniluoto, joka Polemiikki-lehdessä 1/2010 vaati Suomeen lisää maahanmuuttoa sillä perusteella, että täällä on niin kova työvoimapula... Eiköhän näiden vallan sylikoirien kommentit ole sanottu vain poliittisten valheiden suojelemiseksi, valtiovallan myötäilemiseksi ja oman virka-aseman säilyttämiseksi.

Omaa kulttuurifilosofista toimintakykyäni edistää parhaiten se, että virassa olevat filosofit kohtelevat minua kuin spitaalista, eikä minun sen vuoksi tarvitse sitoutua heidän ideologisiin kahleisiinsa. Tämä pullamössöporukka on itse istunut 30 vuotta kovapalkkaisissa viroissa ja kerännyt itselleen suuret eläkkeet, ja nyt he haluaisivat laivata itselleen palvelijoita Afrikasta sekä pakottaa meidän sukupolvemme maksamaan heidän eläkkeensä.

Tämä kertoo, että filosofeja on kahdenlaisia: niitä, jotka uhraavat periaatteensa uransa vuoksi, ja niitä, jotka uhraavat uransa periaatteidensa vuoksi. Yhtä mieltä olen Himasen kanssa vain siitä, että Suomen kohtalonhetket ovat käsillä. Mutta asioita ei pidä ratkaista sen enempää hänen, Niiniluodon kuin Wallgreninkaan edustamalla lammaslauman päkätyksellä.


Isien varjossa

Itse en tilaisi mitään Himaselta, joka päätti Teknologiateollisuuden tilaaman ”Suomalainen unelma” -innovaatioraporttinsa seuraavaan itse sepittämänsä runoon:


”Meillä on ollut Sibelius,
meillä on ollut Gallén-Kallela,
meillä on ollut Leino.
But you ain’t seen nothing yet.

Meillä on Nokia,
meillä on jääkiekon MM-joukkue,
meillä on musiikin uusi menestystarina.
But you ain’t seen nothing yet.

Paljon enemmän on vielä tulossa
kuin mitä tähän mennessä on nähty!”


Voitte verrata loppusäettä Simo Salmiselta lainaamaani fraasiin: ”On sitä tässä yks ja toinenki sentäs jotakin nähny.” Filosofisesti arvioiden Himasen optimismi on lapsellista ja typerää, sillä ihmisten perimmäiset ilon ja ahdistusten aiheet ovat olleet viimeksi kuluneiden 10 000 vuoden ajan samat, eivätkä ne muutu myöskään tulevaisuudessa miksikään pelkän matkapuhelimista kuuluvan piipityksen vuoksi. Ne eivät muutu myöskään siksi, että kyseisen masturbatiivis-onanistisen runkkauksen tuloksena pippelin päästä pursuaa kuumaa ilmaa (”you ain’t seen nothing yet”).

Pahinta on, että yllä siteerattu 1970-luvun rock-lyriikkaa hyödyntämään pyrkivä Himasen ”runo” ei ole tietoista parodiaa, vaan se antaa tahattoman koomisen näytön siitä, kuinka oppipoika on isänsä varjossa. Saarislaisuutta toistaa myös eilen valmistuneen raportin nimi: ”Kukoistuksen käsikirjoitus”. Ideapankki on siis tyhjä.

Ja kuka helvetti jaksaa aina kukoistaa? Himasen peräänkuuluttamaa ”työhyvinvointia” vain huonontaa se, ettei ihmisten odoteta pelkästään tekevän töitään vaan myös viihdyttävän ja miellyttävän asiakkaitaan by smiling faces. Tämä puolestaan liittyy työelämän muuttumiseen surkeaksi teatteriksi arvojen tuottamisen sijaan. Syypäitä siihen ovat niin sanotun esitystalouden lietsojat, joille keskeistä ei ole se, mitä osaat, teet tai olet, vaan se, miltä mikäkin näyttää. Tässä performatiivisuudessa on valheen maku.

Filosofisen keskustelun ja mielipiteidenvaihdon vuoksi osoitan valtioneuvostolle vaihtoehtoisen ohjelmani. Olen kirjannut sen ajantasaistettuun teokseeni Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (2010). Myöskään tälle tutkimukselle ei ole myönnetty lanttiakaan tutkimus- eikä julkaisutukea, joten se menee muodollisesti ”samaan hintaan” kuin Himasen paperi.

Koska Suomi on nykyään suunnitelmatalous, uskon kuitenkin, että 447-sivuinen ja 370 lähdeviitteellä varustettu teokseni tarjoaa vankemman perustan tämän maan tulevaisuuden rakentamiselle kuin Himasen raportti. Esipuheen toiseen painokseen voi ladata tästä. Kylkiäisenä on saatavissa edelleen myös vuoden alkupuolella julkaisemani Kansanvallan varkaat (2010).

Silmään sahatut ihmiset

Olen arvostellut tässä blogissani aiemmin sitä, että Julkinen sanan neuvosto ei koskaan arvostele tiedotusvälineitä, vaan se arvostelee niitä ihmisiä, jotka arvostelevat tiedotusvälineitä. Kyseinen piirre on sangen ymmärrettävä, sillä JSN on tiedotusvälineiden asianajaja.

Poikkeuksen on muodostanut lähinnä se, mikäli Julkisen sanan neuvoston kannanotoille on löytynyt niin sanottuja poliittisia vaateita. Tällöin JSN on suostunut tinkimään tiedotusvälineiden eduista, mikä kertoo median ja poliittisen vallan vispilänkaupasta. Julkisen sanan neuvosto on esimerkiksi ahdistellut maahanmuuttokriitikoita heidän sanankäytöstään eikä ole ainakaan asettunut puolustamaan heidän sananvapauttaan, vaikka sensuurivaarasta on tällöin kärsinyt myös valtamedian oma sananvapaus. Olen myös todennut, että JSN:n puheenjohtaja Pekka Hyvärinen on Matti Vanhasen lakeija.

Tänään se tuli osoitetuksi. Uutiset kertoivat eilen, että Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja eroaa tehtävästään, koska neuvoston enemmistö antoi vapauttavan päätöksen TV2:n Silminnäkijä-ohjelmalle, joka käsitteli kriittisesti Matti Vanhasen talonrakentamista.

Kaikkien pääministeri Vanhasen kohtaamien koettelemusten jatkoksi kyseinen ohjelma oli pullauttanut julkisuuteen epäilyn, jonka mukaan jokin nimeltä mainitsematon rakennusliike kustansi Vanhaselle erän ”korkealuokkaista erikoishöylättyä puutavaraa”, ja poliittisen universumin terminologiaa alkoi rikastuttaa uusi valtio-opillinen käsite: ’tuppeensahattu lauta’. Itse väite perustui nimettömään valaehtoiseen lausuntoon (minkä valossa tulee ehkä ymmärrettäväksi se, miksi uutta esitutkintalakia valmisteleva sisäasiainministeriön komitea haluaa huonontaa tiedotusvälineiden lähdesuojaa eli mahdollisuuksia olla kertomatta lähteitään.

Vanhasen taisteluille maailman vääryyksiä vastaan ei näy loppua, ennen kuin hän itse ymmärtää jättää eronpyyntönsä. On vaikea sanoa, lähtikö Hyvärinen Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajan penkiltä enemmän lojaaliudesta Matti Vanhasta kohtaan kuin turhautumisensa merkiksi – vai siksi, että hänen puolustelunsa kävi JSN:n muiden jäsenten katseiden alla mahdottomaksi.


Isännän elkeitä ja kepulaista tupailtaa

Joka tapauksessa asian käsittely oli lehtitietojen mukaan vaiherikas. Puheenjohtaja Hyvärisen määrättyä asian koeäänestykseen Hyvärisen oma kanta, joka oli Ylelle langettava, hävisi äänin 3–4 neljän jäsenen äänestäessä tyhjää. Äänestyksen jälkeen Hyvärinen poistui kokouksesta. Kaksi muuta Hyväristä tukenutta jäsentä puolestaan lähtivät kokouksesta vähän myöhemmin, minkä jälkeen asian käsittely jatkui varapuheenjohtaja Matti Saaren johdolla, ja lopulta Yle sai vapauttavan päätöksen yksimielisesti.

On mukavaa, että poliittinen pelaaminen kerrankin hävisi. Kepulainen juonittelu ja vallan verkkojen virittely on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että on suorastaan ihme, miten kansavaltainen yhteiskunta ja poliittinen julkisuus ovat ylipäänsä kestäneet hallituksen eroamatta.

Sen sijaan Hyvärisen oma ovien paukuttaminen heti, jos omiin näkemyksiin ei alistuta, edustaa tyypillistä kepulaista isäntämentaliteettia, sisäänpäin lämpiävyyttä ja päätöksenteon ummehtuneisuutta. Tosin myös monet edeltävät JSN:n puheenjohtajat ovat jättäneet tehtävänsä median tottelemattomuuden vuoksi. Esimerkiksi skdl:läisenä ministerinä tunnetuksi tullut Kalevi Kivistö jätti Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajuuden TV1:n käsiteltyä hänen 1970- ja 1980-luvuilla entisiin sosialistimaihin ylläpitämiään yhteyksiä.

Omasta mielestäni koko Julkisen sanan neuvosto on täysin turha ja vanhentunut toimielin. Se perustettiin aikoinaan tiedotusvälineiden ”itsesäätelyelimeksi”, jonka tehtävänä on ”tulkita hyvää journalistista tapaa”. Pahinta on, että Julkisen sanan neuvoston ratkaisut kelpuutetaan todistelun aineistoksi oikeudenkäynneissä. Tätä kautta median edustajista kokoonpantu neuvosto voi vaikuttaa ideologisesti ja valtaa käyttäen tuomioistuinten päätöksiin asioissa, joissa sen edustajilla on oma intressi. Asiantuntijalausuntoina JSN:n päätöksiä ei olisi ollut koskaan syytä pitää.

Lapsellisia ja täynnä turpeesta noussutta uhoa olivat myös Yleisradion toimitusjohtajaan kohdistetut erottamisuhkaukset, joita ladeltiin siltä varalta, että Julkisen sanan neuvosto ei suostuisi hyväksymään kantelua tai tämä yksi uutisjuttu osoittautuisi ankaksi. Ei ole ihme, että Ylen nuorekas toimitusjohtaja Mikael Youngner tuntee nyt helpotusta päätöksestä siinä missä aina oikeassa oleva Jyrki Richtkin. Richthän oli vastuussa myös Jussi Halla-ahoa koskevasta uutisoinnista, jota JSN joutui käsittelemään aiemmin ja josta se antoi niin ikään Ylelle vapauttavan päätöksen. Siksi oli paikallaan, että tasapuolisuuden nimissä annettiin vapauttava päätös myös Matti Vanhasta koskevalle kiistanalaiselle uutisoinnille.


Todella vapauttavaa

En voi mitenkään ymmärtää, miksi Ylen lautakasajuttu on tuomittu monien lehtien kannanotoissa perättömäksi tai tosiasioihin perustumattomaksi ja JSN:n päätös vääräksi. Tuntuu, että muutamat tiedotusvälineet ovat aktiivisesti unohtaneet sen mahdollisuuden, että juttu on alusta loppuun totta, vaikka kaikkia todisteita ei lyötykään pöytään. Argumentaatio oli TV-jutussa tavanomaista iltapäivälehtijuttujen tasoa.

On tietysti sääli, jos JSN:n linjanveto mahdollistaa paskanviskomisen. Mutta naurettavaa on myös se, kenen puolelle Helsingin Sanomat asiassa asettui: päätoimittaja Reetta Meriläisen suulla se pynttäytyi sananvapautta vastaan vain siksi, ettei Ylen jutussa esitetty todistelu ollut ihan aukotonta. Tämänpäiväisessä jutussaan päätoimittaja arvioi, ettei Julkisen sanan neuvosto pysty ”hoitamaan tärkeää tehtäväänsä viestintäalan itsesäätelyelimenä”.

Myös minun mielestäni Suomen sananvapaustilannetta parantaisi, jos koko itsesäätely lopetettaisiin. Tätä mieltä olen kuitenkin eri syistä kuin Meriläinen. Itsesäätely kertoo itsesensuurista. Nettisensuuria, verkonvalvontaa ja omalla nimellä esiintymään pakottamista vaatineelle Hyväriselle toivotan myös tervemenoa.

Eräs tulkinta Irak-gatesta

Katselin Ylen netti-tv:stä Timo Harakan ja Antti Karumon käsikirjoittaman sekä Jyri Kähösen ohjaaman poliittisen draaman nimeltä Pääministeri, joka kertoo keskustan entisen puheenjohtajan, Anneli Jäätteenmäen, matkasta pääministeriksi ja hänen pikaisesta putoamisestaan kyseiseltä pallilta. Asian taustan muodostaa tunnetusti niin sanottu Irakgate-skandaali eli ulkopoliittisten tietojen vuotojupakka, jota on pidetty Suomen sodanjälkeisen ajan merkittävimpänä vakoilu- ja urkintatapauksena.

Kaksi vaalikautta oppositiossa olleen keskustan hinku poliittiseen valtaan oli kevään 2003 eduskuntavaalien alla kova, ja se johti Jäätteenmäen polttamaan hihansa vaalitaistelussa. Tasavallan presidentin avustajana toimineen Martti Mannisen vihjattua Jäätteenmäelle, että Tarja Halonen ja tuolloinen pääministeri Paavo Lipponen olivat päätyneet eri linjoille Washingtonin-vierailullaan, Jäätteenmäki katsoi saaneensa käteensä kortteja, joilla hän voisi pehmittää Lipposta vaalikampanjassa. Kun ilmeni, että Lipponen oli mahdollisesti ylittänyt valtuutensa luvatessaan Irak-hyökkäystä suunnittelevalle USA:lle suomalaisvalmisteisia asejärjestelmiä, hänet oli helppo vetää tilille aseidenvientikiellon rikkomisesta.

Mannisen faksattua Jäätteenmäelle Bushin ja Lipposen välillä käytyjen keskustelujen muistiinpanoja ja yhteensä 1 389 sivua salaisia asiakirjoja alettiin tosin epäillä, että köyttä syötettiin Jäätteenmäelle presidentin tai Lipposen omasta toiveesta: pyrkimyksenä lavastaa Jäätteenmäestä tietojen urkkija.

Jäätteenmäen esille nostama Lipposen virhe – aseidenvientikiellon rikkominen – johti sittemmin keskustan vaalivoittoon ja Sdp:n tappioon. Tätä kautta Jäätteenmäelle avautui tie Suomen ensimmäiseksi naispääministeriksi, jossa virassa hän istui perin lyhyen ajan. Henkilökohtaisen eronpyyntönsä Jäätteenmäki jätti 24.6.2003 tietojen urkintaan liittyvien toimiensa paljastumisen vuoksi ja istuttuaan pääministerinä 68 päivää. Yleiseen kielenkäyttöön häneltä jäi kuolematon lause ”puhun niin totta kuin osaan”, jolla hän puolustautui urkinnasta ja sen salailuyrityksistä syyttäneitä vastaan.


Motiivina pasifismi?

Timo Harakan TV-draama erehtyy mielestäni kahdessa kohdassa. Ensinnäkin Jäätteenmäen päämotiiviksi tulkitaan hänen pasifismiaan: halua säilyttää rauha Lähi-idässä. Elokuvan toteutus menee tämän väitteen esittämisessä niin pitkälle, että Jäätteenmäen puhtaan omantunnon vertauskuvaksi tekaistaan symbolinen metafora: blondi ”ystävätär”, joka antaa Annelille henkistä tukea vaalikampanjan keskellä.

Jäätteenmäestä pyritään luomaan kuvaa idealistina, joka innostuu megafoneista ja mielenosoituksista. Jälkimmäisiä jopa kutsutaan lällyisellä vallankumouskielellä ”miekkareiksi”, aivan kuin Jäätteenmäki olisi ollut taistolainen kommunisti. Uskottavaa tässä on lähinnä se tyylillinen seikka, että vallankumouksellisten itseilmaisussa asioiden vakavuus ja keinotekoinen tuttavallisuus ovat aina olleet epätodellisuudentajuisessa ristiriidassa keskenään. (Edistyksellisellä 1980-luvulla Jäätteenmäki tosin toimi Suomen Demokraattisissa Lakimiehissä.)

Jäätteenmäen kuvaamista ”suurena humanistina” täydentää se, että elokuvassa Anneli tuntee solidaarista kiinnostusta omaa alter egoaan, ystävättärensä tytärtä kohtaan, joka Jäätteenmäen itsensä tavoin harrastaa taitovoimistelua. Tasapainoilun metafora ei ole huono, kun havainnollistetaan moraalista punnintaa, mutta se on ehkä liian suopea oikeuttamaan feministien keskinäistä avunantoa – ainakin siinä valossa, minkälaisiin riitoihin Jäätteenmäki oli joutunut keskustan johtavien miespoliitikkojen kanssa.

Eräs teema elokuvassa onkin Jäätteenmäen feminismi, jota valotetaan hänen johtamiskäytäntöjensä kautta: puolueen puheenjohtajana hän pidätti vallan itselleen ja antautui kaivelemaan ulkopoliittisten salaisuuksien kerroksia Mauri Pekkarisen ja Matti Vanhasen tahdon vastaisesti. En tosin väitä, ettei ulkopolitiikasta olisi pitänyt keskustella – totta kai piti, jopa salaisuuksien paljastumisen uhalla. Joka tapauksessa en itse pidä Jäätteenmäen motiivina maailmanrauhan säilyttämistä vaan hänen omia valtapyrkimyksiään.


Kun systeemi kostaa

Toinen asiakohta, jonka käsittely jää Pääministeri-draamassa kevyeksi, liittyy syyllisyyden esittämiseen. Muodollisestihan syytteeseen olisi pitänyt asettaa Paavo Lipponen, jota epäiltiin valtuutensa ylittämisestä. Hänen rikkeisiinsä verrattuna Jäätteenmäki jäi hopealle. Lipposta ei kuitenkaan syytetty kaikkien hämmästykseksi oikeudessa, ja Jäätteenmäkikin todettiin syyttömäksi Helsingin käräjäoikeuden päätöksellä 19.3.2004. Tuomion sai vain Martti Manninen virkasalaisuuden rikkomisesta. Hänestä tehtiin siis poliittisen eliitin sijaiskärsijä. Kansallisen edun suojelu pelasti poliitikot, sillä ulkopolitiikassa valehtelu mielletään jokapäiväiseksi, ja kaikkien keinojen käyttämistä katsotaan läpi sormien.

Ristiriitaista asian oikeuskäsittelyssä oli se, että syytteitä ei nostettu totuuden ilmitulon pohjalta eli niistä tosiasioista, jotka paljastivat Lipposen lupaukset Suomen sitoutumisesta aseidenvientiin ja epäsuorasta osallistumisesta Yhdysvaltain Irakin-vastaiseen koalitioon. Sen sijaan syytökset ja syytteet keskitettiin pelkän muotoseikan, Jäätteenmäen valehtelun, ympärille hänen pyrkiessään salaamaan tietojensa hankintatapaa. Juridiikassa kuitenkin vallitsee periaate, että todistusaineistoa olisi pidettävä kelvollisena ja velvoittavana sen saantitavasta riippumatta, ja hankintaan liittyvät rikokset käsitellään omana kysymyksenään.

Harakan draama ei ota syyllisyyteen kantaa suunnassa eikä toisessa. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, sillä elokuva haastaa pikemminkin moraalisella akselilla kuin juridisella. Sen sijaan erehtymättömästi Pääministeri kuvaa keskustan valtapyrkimyksiä. Ne kiteytyivät Mauri Pekkarisen kysymyksessä vaalivoittoa hamuavalle Jäätteenmäelle: ”Mitä hyötyä on voittaa vaalit, jos häviää vallan?”

Tätä kysymystä pohdittaneen myös tällä hetkellä oppositiossa olevassa Sdp:ssä. Niin hampaatonta demarien oppositiopolitiikka on ollut. Hallitusvallan tavoittelu syö oppositiopuolueiden kriittisyyttä ja katkaisee arvostelulta terävimmän kärjen, kun puolueet pyrkivät petaamaan itselleen valtaa aina seuraavaan hallitukseen. Puolueet eivät siis halua polttaa kaikkia siltoja oppositiossa ollessaan, mikä johtaa politiikan konsensusmaiseen tilaan. Lisäksi tämä osoittaa, miten systeemi kostaa kaikille niille, jotka eivät suostu herrasmiessopimusten mukaiseen vallan jakamiseen vaan kaappaavat aloitteet omiin käsiinsä – vääryyksiäkin paljastaen ja uhmaten.


Enemmän koominen kuin paha

Timo Harakan kirjoittama draama on kuvaus vallan tekopyhyydestä ja siitä, kuinka ei-toivottu henkilö karkotetaan hienostuneilla tempuilla. Vaalien jälkeenhän muodostettiin kaikesta huolimatta keskustan ja Sdp:n hallitus, joka oli oraalla jo vaalikampanjoiden aikana. Jäätteenmäki sai lähteä, koska Lipponen piti häntä vaarallisena Suomen ulkopoliittiselle turvallisuudelle. Eräänä merkkinä tästä Jäätteenmäki palasi aiheeseen vielä yli kolme ja puoli vuotta kohun jälkeen, 30. joulukuuta 2006 Iltalehden haastattelussa, jolloin hän väitti, että kaiken takana oli tarkoitus palauttaa Paavo Lipponen pääministeriksi. Väitteen tueksi voi nähdä muun muassa sen, että vaatimuksen Jäätteenmäen erosta esitti Sdp:n eduskuntaryhmä.

Politiikan kielellä lausuttuna Jäätteenmäki ei ollut ymmärtänyt poliittisen toiminnan ”realiteetteja”, ja siinä mielessä tulkinta hänestä ”parantumattomana idealistina” on osuva. Toisaalta Jäätteenmäenkin pelasti lopulta kansa äänestäessään hänet 150 000 äänellä europarlamenttiin, jossa hän istuu toista kautta pääministeriä paremmilla palkkatuloilla.

Mieleen tulevat Jussi Halla-ahon ihanan ilkeät sanat viime eurovaalien jälkimainingeissa. Hänen mukaansa Anneli Jäätteenmäki on ”enemmän koominen kuin paha”, ja vähemmän haittaa hänestä on Euroopan unionissa kuin Suomessa.

Vaalirahoituksen kilpavarustelusta

Metsästyskausi alkoi viime viikonloppuna, ja vaalirahoitukseen liittyvä ampuminen jatkui eduskunnassa. Hallituspuolueet antoivat tietenkin luottamuslauseen istuvalle korruptiohallitukselle, mutta pahinta on, ettei yksikään oppositioryhmä vaatinut hallituksen eroamista vaan lähinnä ”päiväjärjestykseen paluuta”.

Tämä on tietenkin ymmärrettävää, sillä samalla eduskunta olisi antanut potkut myös itselleen, eikä kuoleman pelossa kannata tehdä itsemurhaa. Nyt olisi joka tapauksessa tärkeää saada uusi vaalitukilaki voimaan ennen seuraavia vaaleja. Mutta myöskään rötöstelleitä poliitikkoja ei pitäisi päästää kuin koiria veräjästä: ilman mitään rangaistusta. Juuri siksi pääministerin (ja mahdollisesti myös muiden rahoissa ryvettyneiden) olisi pitänyt ottaa henkilökohtainen vastuu ja jättää paikkansa.

Koko vyyhtihän lähti purkautumaan siitä, kun noin neljäkymmentä kansanedustajaa, joista kymmenkunta istuu ministereinä, rikkoi nykyisin voimassa olevaa lakia, joka velvoittaa ilmoittamaan yli 1 700 euron tuista valtiontalouden tarkastusvirastolle. Osa heistä ”täydensi ilmoituksiaan” myöhemmin, jolloin kymmenien tuhansien tuet alkoivat pullahdella esiin. Lopulta osoittautui, että ehdokkaat eivät olleet laiminlyöneet vain ilmoitusvelvollisuuksiaan, vaan rahoja ei ollut myönnetty alun perinkään laillisesti.

Rahoja kierrätettiin veroparatiisiyhtiöiden kautta, joiden nimenomainen tarkoitus oli peittää tulot ja menot. Kehittyvien Maakuntien Suomi oli kiero rahanpesureitti siinä, missä Nova Group oli suora poliittisen vallan ostoyritys. Röyhkeyden kruunasi tapa, jolla Kanki-Kaikkonen ja Matti Vanhanen kankesivat keskustalle rahaa yleishyödyllisiksi tarkoitetuista Nuorisosäätiöstä ja Raha-automaattiyhdistyksestä. TV2:n Silminnäkijä-ohjelma väitti lisäksi, että Matti Vanhanen sai omakotitaloonsa jopa ”korkealaatuista erikoishöylättyä lautatavaraa”. Siihen lautatarhaan ovat näköjään nyt viherpiipertäjätkin tehneet pesänsä.

Politiikan tutkijana tiedän, että aina kun totalitarismeissa havaitaan demokratiaongelmia, diktaattori julistaa ulkovaltioille sodan kootakseen sisäpoliittisia rivejä ja yhtenäistääkseen kansaa. Saa nähdä, milloin Matti Vanhanen löytää tämän viimeisen oljenkorren.


Konnien Suomi

Kun hallitus eilen antoi ”tiedonannon” oppositiolle, se ei vastannut opposition esittämään välikysymykseen. Vanhasen puheenvuorossa ei sanallakaan mainittu KMS:ää eikä Novaa mutta esitettiin syytös vasemmisto-oppositiota kohtaan ay-liikkeen tukien vastaanotosta. Selkä seinää vasten -tilanteessa hyökkäys voi olla paras puolustus, mutta tasapuolisuuden vuoksi on syytä muistuttaa, että ay-liikkeellä ja työnantajilla on täsmälleen samat oikeudet tukien myöntämiseen, joten kumpikaan osapuoli ei voisi syyttää vain toista osapuolta. Lisäksi sen enempää ay-liikkeen kuin yritystenkään tukea ei voitaisi kokonaan kieltää, sillä myös täydellinen kieltäminen loukkaisi perusoikeuksia ja vähentäisi kansanvaltaa.

Samanlaista pyykinpesua on ollut hallituksen väite, että varainhankinnassa ei muka rikottu lakia. Todellisuudessa sitä rikottiin ja roimasti. Ja samaan sarjaan kuuluu hallituksen puolustelu, että kukaan ei arvannut vielä vuonna 2008 Nova Groupin ajautuvan konkurssiin. Merkitsisivätkö Novan piirissä tehdyt rötökset vähemmän tänään, jos firma olisi yhä jaloillaan? Eiköhän konkurssin syyksi paljastu juuri se, mistä velkojat ja konkurssipesän hoitajat ovat firman vastuullisia liikemiehiä syyttäneet: holtiton rahanjako taivaan tuuliin.

Järkyttävintä kuitenkin on, kuinka pahasti myös vasemmisto-oppositio mokasi asiaa kritisoidessaan. Vanhanen voi nyt kiittää Sdp:n Jutta Urpilaista, joka meni omassa ajattelemattomuudessaan vaatimaan, että vaalirahoituksen lisäksi uudistettaisiin koko vaalijärjestelmä! Leväperäinen vaalirahoitus on syönyt kansanvaltaa jo tarpeeksi. Jos Suomessakin siirryttäisiin Sdp:n ehdotuksen mukaisesti listavaaleihin, se kaventaisi demokratiaa entisestään. Listavaalihan ei jättäisi puolueiden päätettäväksi vain ehdokkaaksi pääsevien valintaa, vaan se jättäisi puoluepolitbyroiden käsiin myös sen, ketkä lopulta tulevat valituiksi poliittisiin luottamuselimiin.

Mutta myös tapa, jolla kokoomus ja Rkp vastustavat rahoituskattoja, on häikäilemätön. Jos rahoituksella ei ole äärtä eikä rajaa, suuret yritykset voivat vaikuttaa poliittisiin päätöksiin enemmän kuin esimerkiksi 20 000 äänestäjää yhteensä. Todellisuudessa äänioikeus kuuluu vain kansalaisille eikä yrityksille. Kokoomuksen ja Rkp:n politikointi on tietysti ymmärrettävää. Kokoomuslaisten läpimenneiden kampanjat olivat kalleimpia kaikista ja maksoivat keskimäärin 49 000 euroa ehdokasta kohti. Vaalirahoituksessa on siis kyse rahan vallasta kansanvallan sijaan.

Rkp puolestaan vetosi siihen, että puoluetta tukevien upporikkaiden säätiöiden pykäliin sisältyy maininta poliittisen toiminnan tukemisesta. Säätiölain 5 § kieltää kuitenkin myöntämästä alun alkaenkaan perustamislupaa sellaisille säätiöille, joiden tarkoituksena on liiketoiminnan harjoittaminen tai taloudellisen edun hankkiminen sen omille perustajille tai toimihenkilölle tai jos toimintaan liittyy säädösten kiertämistä. Koska Rkp:n taustaorganisaatioiden kulisseissa pesii juuri tällaista kiertelyä, säätiöt toimivat ruotsinkielisen pääoman lainvastaisina peitejärjestöinä.

Köyhillä ihmisillä menee tässä maassa juuri sen vuoksi niin huonosti, että heillä ei ole varaa ostaa poliittisia päätöksiä, kuten työnantajilla ja yrityksillä. Siksi esimerkiksi rakennusliikkeet saavat läpi suurten kauppakeskusten kaavoituspäätökset, ja kansalaiset kärsivät asuntopulasta. Onko sellainen maa hyvä, jossa rikkaat päättävät kaiken? Jorma Ollila vielä presidentiksi!


Ahneiden palkka

Esitin edellä olevassa kirjoituksessani muutaman kohdan luettelon siitä, miten rahoitusta pitäisi rajoittaa ja tasata ehdokkaiden kesken. Silti asiaan liittyy lähtemättömiä pulmia. Niistä pahin on se, että yksikään poliitikko ei todella halua rahoitukseen puututtavan. Politiikan läpimädän korruptiojärjestelmän paljastuminen oli kuin lahonneiden saunanlauteiden romahtaminen: se oli heille kaikille hirveä katastrofi.

Se, että ministerit eivät osoita minkäänlaista nöyryyttä tai katumusta, johtuu kenties hyperventilaatioshokista, johon tarvittaisiin nopeasti kriisiapua. Muutamat (lähinnä syyttömät) kansanedustajat puolestaan valittavat tilannetta kuin laupiaat lampaat, mutta heidänkin ajatuskuplassaan näkyy pelko rahoittajien katoamisesta.

Nyt he kaikki haukkovat henkitoreissaan kuin kala kuivalla maalla: kansanvaltaisuutta halutaan, mutta todellisuudessa valta haluttaisiin ostaa ja myydä entiseen tapaan – ehkä vain hieman näkymättömämmin. Tämä taas johtuu siitä, että poliitikkojen tavoitteena on nimenomaan valta. Ja se on jo oman olemuksensa vuoksi puolueellinen asia.

Jokainen puolue haluaa nimenomaan tuota puolueellista valtaa, aivan niin kuin jo Nietzsche ajatteli Epäjumalten hämärän alkusanoissa: ”vasta voiman ylenpalttisuus on todiste voimasta”. Yksikään puolue ei halua vapaaehtoisesti rajoittaa vaalitukea, sillä se ei ole puolueen oman edun mukaista. Puolueen tehtävänä on vallan tavoittelu eikä oman valtansa vähentäminen. Rajoittelu on kuin haluttaisiin ylinopeussakkoja formuloille.

Vaalitukien rajoituksia vaatiessaan myös eduskunta tulee vaatineeksi vain ”hiljaista puhetta” haluten kieltää huutamisen, vaikka onkin vaikea määritellä, milloin huutaminen on vain ”kovaäänistä kuiskausta” ja milloin se on ”vaimeaa huutamista”. Yhtä häilyvä on laillisen ja laittoman raja Suomessa, jossa korruptio on aina ollut henkistä ja moraalista korruptiota: virkojen jakoa, sulle–mulle-suhteita ja asioiden junailua saunaseuroissa. Harmaa talous tästä vain paisuu.

Valtiontalouden tarkastusvirasto joutuu jo nyt valvomaan peräti 60 miljardin euron matkaa ja määränpäätä, eikä sieltäkään löydy tarpeeksi tutkijoita selvittämään rahojen kaikkia reittejä kissojen ja koirien kanssa. Jos joku haluaa pimittää tulonsa ja menonsa, hän varmasti onnistuu. Tulevaisuudessa sitä ei tarvitse enää tehdä ”rehellisen epärehellisesti” niin kuin nyt vaan aidon rikollisesti: ”epärehellisen epärehellisesti”.

Ongelma ulottuu mediaan asti. Mahdollisimman runsas vaalirahoitus on ollut myös tiedotusvälineiden edun mukaista, sillä vallan vahtikoirat ovat päässeet vaalirahoista osallisiksi ilmoitustulojen muodossa. Mediat ovat moralisoineet aktiivisesti mainosrahojen jakoa, mutta toisella kädellään ne ovat kahmaisseet suurimman osan vaalituista.

Mitä valtavammaksi vaalitukijupakka paisuu, sitä tekopyhemmin puolueet vaativat avoimuutta, vaikka eivät sitä itsekään halua. On kuitenkin syytä muistaa, että myös rikkaalta mieheltä vaadittiin hänen sielunsa pois yhdessä yössä.

Eroa, Matti!

Vihreät vannoivat tänä viikonloppuna luottamusta hallitukselle. Yhdysvalloista palannut Matti Vanhanen puolestaan korjasi otsikoinnissaan erehtynyttä Hesaria, joka oli mennyt kirjoittamaan, että ”Pääministeri Vanhanen ei aio erota”. Mitä tästä voidaan päätellä?

Kun pääministeri kieltää kieltäytyneensä eroamasta ja hallituspuolue, jolla olisi kaikki syy arvostella pääministeriä, vannookin hänelle luottamusta, on pääteltävä, että muut hallituspuolueet ovat pyytäneet Vanhasta ottamaan henkilökohtaisen vastuun tilanteesta ja eroamaan. Totuus on, että Vanhasella olisi vähemmän hävettävää, mikäli hän jättäisi paikkansa.

Hallituksella ei ole todennäköisesti enää edes kaikkien omien kansanedustajiensa kannatusta. Puolueiden saamat vaalituet on jaettu puolueiden sisällä niin epätasaisesti, että se on luonut eduskuntaryhmiin eripuraa. Joillekin annettiin kymmeniä tuhansia, toisille ei mitään. Tästä syntynyt katkeruus kalvaa puolueita sisältä ja saattaa vetää rivit halki luottamuslauseäänestyksessä. Nyt on revanssin aika.

Oppositio puolestaan saa kiittää kaksin käsin Kehittyvien Maakuntien Suomea, Nova Groupia ja koko istuvaa hallitusta siitä, että se keitti itselleen tällaisen kurasopan. Voiton tilanteesta korjaavat ennen kaikkea Perussuomalaiset, mutta skandaali saattaa pysäyttää myös vasemmistopuolueiden kannatuksen laskun.

Hallituksella olisi kaikki syy hajota tai erota, ja tässä olisi myös uusien vaalien paikka. Sitä vastaan puhuu vain yksi paradoksi: Uusia vaaleja ei kannattaisi järjestää juuri nyt, sillä eduskunnan täytyisi ensin säätää uusi vaalirahoituslaki, jotta vaaleista ei tulisi epärehelliset. Näin ollen edustajien tähänastinen rötöstely ikään kuin vahvistaa eduskuntaa ja vaatii sen istumista pitempään kuin sillä muutoin olisi valta. Sen sijaan hallitus voisi tasoittaa tilannetta sisältä päin niin, että se passittaisi pääministerin tekemään ”jäätteenmäet”.

Loppujen lopuksi on samantekevää, minkälainen vaalirahoituslaki tähän maahan laaditaan, koska uudet säännöt eivät lopeta korruptiota vaan tekevät siitä entistäkin näkymättömämpää ja epäsuorempaa ja vievät lahjonnan syvemmälle kulissien taakse. Miksi perustaa kankeita yhdistyksiä tai firmoja rahan kierrätystä varten tai ilmoittaa rahoituksesta avoimesti, kun samat lahjukset voidaan sujauttaa taskuihin käteisenä rahana firmojen ja ammattiyhdistysten silakankatkuisissa takahuoneissa?

On lapsellisen pyhäkoulumaista kuvitella, että mikään laki tekisi poliittisen vallan ostamisesta lopun.

Kepu soittaa Sitraa

Kehittyvien Maakuntien Suomi ja Nova Group eivät ole suinkaan ainoita kupruja kepupoliitikkojen liituraitakostyymissa. Ryppyjä ovat tuottaneet aikoinaan Ahti Karjalainen, Kauko Juhantalo (jolle myös Kehittyvien Maakuntien Suomi antoi 10 000 euroa vuonna 2007), Anneli Jäätteenmäki ja sittemmin lähes kaikki keskustan johtavat poliitikot.

Kepulikonstien käyttäminen ulottuu yhteiskunnan kaikille laidoille. Ei ole pitkäkään aika, kun tiedotusvälineet toivat esiin tavan, jolla Raha-automaattiyhdistyksen lihottama Nuorisosäätiö tuki Matti Vanhasen vaalikampanjaa ostamalla hänen kaupittelemiaan kampanjatuotteita. Päätösten takana oli säätiön hallituksen puheenjohtajana toimiva keskustalaiskansanedustaja Antti Kaikkonen, jolle itselleenkin riitti vaalitukea säätiöstä useaan kertaan. Kosmeettisena korjauksena Kaikkonen luopui puheenjohtajuudestaan mutta jäi yhä hallituksen jäseneksi, vaikka nuorisoasukkaiden vuokrarahoja oli roiskittu runsain mitoin Vanhasen kampanjatauluihin, jotka asukkaat kävivät tosin vandalisoimassa ja repimässä pois taloyhtiöiden rappukäytävistä sitä mukaa kuin ne oli saatu paikoilleen.

Tapaukset tuovat mieleen myös parin vuoden takaisen Sitra-skandaalin, joka monilta on jo varmasti päässyt unohtumaan. Syksyllä 2007 Helsingin Sanomat kirjoitti, että eduskunnan alainen Suomen itsenäisyyden juhlarahasto on yksityistänyt riskisijoitustensa hoitamista omille entisille johtajilleen. Lehti selvitti asiaa muun muassa näin:

”Sitra maksaa omaisuuden hoidosta parin prosentin hallinnointipalkkion vuodessa rahastojen arvon kehityksestä riippumatta. Johtajat ovat näin moninkertaistaneet tulonsa. Yliasiamies Esko Ahon mukaan tässä ei ole mitään väärää: entisten Sitran johtajien omistamat hallinnointiyhtiöt tekevät työnsä ’täysin markkinaehtoisesti’.”

Artikkelin mukaan Sitran johtajat olivat perustaneet sijoitusyhtiöitä, joihin investoitiin kymmeniä miljoonia Sitran julkisia varoja. Yhtiöiden (kuten Biofund, Eqvitec ja Korona Invest) kautta johtajat siis käytännössä käyttivät Sitran varoja oman rahantekonsa välineenä, sillä sijoitusyhtiöiden omistajina he pääsivät hyötymään yhtiöiden eteenpäin sijoittamien varojen tuotoista. Käytännössä tämä merkitsee, että sijoitusyhtiöiden tuottamaa kaikkea voittoa ei tilitetty Sitralle, vaan osa siitä jäi Sitran entisten pomojen omistamiin yhtiöihin. Toiminnan nerokas logiikka on samanlainen kuin pankinjohtajan, joka kyllästyy lainaamaan rahaa asiakkaille 5 prosentin korolla ja perustaa oman firman, jolle hän pankinjohtajana lainaa kyseiset varat. Yritys lainaa rahat edelleen asiakkaille 10 prosentin korolla ja palauttaa varat pankille 4 prosentin korolla höystettynä. Pankinjohtaja puolestaan pitää välistä korjaamansa 6 prosenttiyksikön voiton.

Tosiasiassa tällaisen yrityksen moraalivarallisuus on nolla, ja eettiseltä asemaltaan se on rutiköyhä. Tästä syystä ei riitä, että Sitran ja sen entisten työntekijöiden toimia arvosteltiin vain ”kilpailutussääntöjen rikkomisesta”, toisin sanoen siitä, ettei Sitran sijoituksia kyseisiin välitysfirmoihin kilpailutettu. Lisäksi Sitran antama selitys, että yksityiset sijoittajatahot muodostavat rahastoissa enemmistön ja että kyseessä ei ole julkinen investointi, on täysin riittämätön. Olennaista on, että sijoittamalla varojaan kokonaan ilman sijoitusyhtiöitä Sitra olisi voinut päästä parempiin tuottoihin kuin investoimalla välittävien rahastojen kautta. Tätä ei kumoa se, että rahastojen investoinnit olivat muodollisesti markkinaehtoisia. Nyt Sitran pääomasijoituksista pääsi hyötymään myös välistävetäjän koura.

Ei ole varmasti yllätys, että tuohon aikaan Sitran yliasiamiehenä toimi johtava keskustapoliitikko ja entinen pääministeri Esko Aho, joka piti tuolia hallussaan vuodet 2004–2008. Ja kukapa mahtaa toimia Sitran hallintoneuvoston puheenjohtajana? No tietysti keskustan kiukaislainen kansanedustaja ja puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kalli.

Erityisen siistiä on se, miten eduskunnan Suomen Pankin pankkivaltuuston jäsenistä koostuva hallintoneuvosto pyyhki asian pois päiväjärjestyksestä ja antoi Sitralle sen itsensä antaman selvityksen pohjalta puhtaat paperit.

Minua ei tosin sureta Sitran asema eikä sen epäeettinen varainkäyttö, sillä suurin osa tämän maailman rahoista on joka tapauksessa väärien ihmisten hallussa. Minut tekee murheelliseksi se, että suurimmalla osalla kansalaisista ei ole kerrassaan mitään kuvaa siitä, kuinka häikäilemättömästi poliittinen eliitti juonittelee ja pelaa heidän selkänsä takana ja kuinka tiheässä vallan verkossa päätöksiä tehdään.

Toivon todella, että viimeistään vaalirahoitusskandaali avaa ihmisten silmät, ja seuraavissa vaaleissa vallan kujilla ja käytävillä lakaisee suuri luuta. – Vaikka talouselämä konnat varmaan pelastaa. Esko Aho tuossa jo livahtikin Nokian palvelukseen, ja uusi yliasiamies Sitraan nimitettiin Nokiasta. Käsi kättä pesee.

Uusien vaalien paikka

Kansanedustajille sattuu silloin tällöin moraalisia kömmähdyksiä. Siksi olisi perusteltua, että eduskunnasta löytyisi moraalifilosofian asiantuntija. Tänään ekspertiisiä oli paikalla, nimittäin minä. Seurasin lehteriltä hallituksen kyselytuntia, joka vaalirahoitusjupakan vuoksi oli ymmärrettävän sähköinen.

Lehdet kertoivat eilen, että Nova Groupin konkurssipesä nostaa oikeusjutun Suomen Keskustaa vastaan ja että muutamat julkisyhteisöt, kuten yleishyödylliseksi aiottu Nuorisosäätiö, tulivat ikään kuin huomaamatta tukeneiksi muiden muassa Matti Vanhasen vaalikampanjaa ostaessaan hänen tukijatahoiltaan erilaisia kampanjatuotteita. Lisäksi paljastui, että Matti Vanhanen on pääministerinä toimiessaan ollut hyväksymässä Raha-automaattiyhdistyksen Nuorisosäätiölle jakamaa rahaa peräti 16 miljoonan euron verran, jolloin kiitollisuudenvelkakin tuli (näkökulmasta riippuen) joko kuitatuksi tai tuotetuksi.

Olen seurannut vaalirahoitusskandaalin kumuloitumista aina sen paljastumisesta lähtien, eli keväästä 2008. Kepulaisille kävi tässä tanhussa niin kuin noidan oppipojalle, joka ryhtyi lukemaan loitsuja lietsoakseen henget liikkeelle mutta joka ei voimien irti päästyä kyennytkään enää laittamaan niitä takaisin pulloon. Viime kesänä, kun Novan ja Kehittyvien Maakuntien Suomen osuus tuli julki, ryhdyin ennustamaan menneisyyttä. Ennustin, että huipun alta paljastunut jäävuori on vain vähäinen lohkare sitä paljon suuremmasta mannerjäätiköstä, josta se on repeytynyt irti. Ja tulevaisuudessa tilanne sen kun pahenee.


Hallitus eroaa, jos kokoomus hyötyy

Novan ja Kehittyvien Maakuntien Suomen raharuletti oli vain yksi miljoonamasiina muiden joukossa. Paljastusvyöryn luonnollinen lopputulos pitäisi olla hallituksen eronpyyntö. Sitä tuskin nähdään, sillä hallitus vetoaa välttämättömyyteensä talouskriisin hoitajana, aivan kuten valtiovarainministeri Jyrki Katainen ehti jo tehdäkin katsoessaan, että ”hallituksella ei ole aikaa erota”.

Eilen muutamat oikeusoppineet ja kokoomuksen Kimmo Sasi rohkenivat kuitenkin vaatia hallituksen eroa. Sasin mielipiteen voi ymmärtää, 1) koska hän itse ei ole ministeri, 2) koska kokoomuksen kannatus lainehtii kohusta huolimatta 25 prosentin tuntumassa ja 3) koska puolueessa on selvästikin keskusteltu hallitusyhteistyöstä eroamisen kannattavuudesta; olisihan puolueelle mahdollisesti tarjolla pääministerin paikka uusissa vaaleissa. Kenties myös vaalirahoja palautteleva kokoomus koetaan jollakin tavoin vähiten huonoksi vaihtoehdoksi kansalaisten keskuudessa.

Lisäksi Sasi saattaa olla 4) kateellinen itseään enemmän vaalitukea saaneille, mutta hän lienee myös oivaltanut, että 5) puolue, joka omasta aloitteestaan eroaisi, osoittaisi nöyryyttä kansan edessä ja mahdollisesti parantaisi kannatustaan uusissa vaaleissa ja 6), että vaalit ovat politiikan luonnollinen osa, eikä niissä ole sen vuoksi mitään välteltävää. Varjopuolena on, että jos vaalit pidettäisiin nyt, ne jouduttaisiin järjestämään nykyisen vaalirahoituslainsäädännön vallitessa, eli tulos voisi olla yhtä hullunkurinen kuin se jo nyt on.

Mutta päivän tapahtumiin. Poliittisen teatterin kannalta oli suuri vahinko, että Matti Vanhanen ei päässyt Yhdysvaltain-vierailunsa vuoksi vastaamaan ministeriaitioon. Toisaalta tilanne oli hänelle itselleen suuri helpotus, sillä ainakin kaksi oikeustieteen professoria, Esko Riepula ja Teuvo Pohjolainen, ovat todenneet pääministerin rikkoneen selkeästi ja tieten tahtoen lakia vaalirahoja pyöritellessään. Niinpä jäljelle ei jäisi kuin yksi vaihtoehto.

Kuka Suomessa erottaa hallituksen? Ennen vanhaan presidentti saattoi tehdä tämän työn. Nykyään hän vain myöntyy pääministerin eronpyyntöön, ja erottamisesta päättää eduskunta epäluottamuslauseen muodossa. Koska jokainen enemmistöhallitus nauttii eduskunnan luottamusta, jokainen tällainen hallitus on niin halutessaan erottamaton.


Tyrkkiikö Jyrki?

Hallitus ilmoitti tänään antavansa eduskunnalle ”tiedonannon” vaalirahoituksesta, mutta se ei paranna asioita tilanteessa, jossa kansalaisten luottamus poliitikkoihin on mennyt. Sitä ei korjaa muu kuin että ihmiset saavat valita uuden eduskunnan.

Avainasemassa on toinen päähallituspuolue ja sen puheenjohtaja Jyrki Katainen. Tänään Kataisen puheet olivat pyörittelyjä. Hän esimerkiksi viittasi siihen, kuinka paljon ”väärää informaatiota” asiaan liittyy ja että kansalaiset ”eivät ehkä tiedä”, miten paljon huomioon otettavaa asiassa on, ja niin edelleen. Uskon kuitenkin kansalaisten tietävän oikein hyvin, mistä on kyse. Mitään seliteltävää ei edes olisi, jos hallituspuolueet olisivat menetelleet rehellisesti.

Katainen voisi milloin tahansa ilmoittaa Vanhaselle, että kokoomus lähtee hallituksesta ja että hallitus niin muodoin hajoaa. Vanhanen joutuisi tällöin pyytämään eroa presidentiltä, joka hajottaisi eduskunnan, ja järjestettäisiin uudet vaalit. Tulos olisi, että kokoomus koettaisiin rehdiksi puolueeksi, ja siksi se voittaisi vaalit, samoin kuin Perussuomalaiset. Keskusta kärsisi veret seisauttavan vaalitappion, ja muut päätyisivät ehkä nykyiseen paikkamääräänsä.

Koska henkilövaihdoksia tulisi todennäköisesti paljon, nykyisten edustajien kädet tärisevät. Kaikki on kuitenkin kiinni yhdestä miehestä: Jyrkistä. Jyrki pohti ministeri Ilkka Kanervan erottamista keväällä 2008 pitkään, mutta Kokoomuksen Naisten autettua asiassa päätös tuli. Voi olla, että se tulee nytkin, ehkä parin viikon sisällä.


Myös vasemmiston kädet mämmissä

Maalla on nyt niin hyvä hallitus, kuin rahalla saa. Näin totesi Sdp:n Jutta Urpilainen puheenvuoronsa aluksi. Sdp:ltä ja Vasemmistoliitolta pääsi kuitenkin unohtumaan, että molemmat vasemmistopuolueet saivat vaalirahoituksena ammattiyhdistysliikkeen tukea, joka on alun perin kerätty verovähennyskelpoisista ay-jäsenmaksuista. Summa ei ole kovin vähäpätöinen, sillä jäsenmaksujen verovähennyskelpoisuuden tuloksena valtio menettää joka vuosi noin 200 miljoonaa euroa.

Tätä kautta valtio on joutunut subventoimaan vasemmistopuolueita, kun verovähennysoikeus on pienentänyt valtion tuloja. Puolustukseksi voidaan sanoa, että työntekijät – joita suuri osa suomalaista on – ovat myös hyötyneet, sillä heidän rahoillaan on tuettu ay-liikkeen etuja ajavia puolueita. Vastalauseeksi voidaan sanoa, että ay-liikkeen tuki olisi pitänyt jakaa tasapuolisesti kaikille puolueille. Joka tapauksessa pisteitä Sdp ja Vasemmistoliitto saavat siitä, että puolueet ilmoittivat rahoituksensa avoimemmin kuin suurin osa oikeistosta.

Oppositio lupasi tuoda asian uudestaan esille välikysymyksen muodossa. Jos hallitus aikoo erota Jyrki Kataisen johdolla, sen on syytä tehdä se pian, sillä olisi noloa, jos hallitus kaatuisi epäluottamusäänestykseen. Jos taas hallitus saa luottamuksen äänestyksessä, sen on epäviisasta hajota myöskään luottamuslauseen jälkeen.


Vaalirahoitus: ihmisoikeusongelma

Entä mitä tehdä itse ongelmalle: vaalirahojen puliveivaukselle? Ihmiset tekevät rahasta mitä vain. Jeesus kavallettiin 40 hopearahasta. Myös puolueet ja ehdokkaat tarvitsevat rahaa samanlaiseen toimintaan, eikä rahoitusta voida kokonaan kieltää. Sekin olisi kai demokratian vastaista. Onneksi ministerit saattoivat vedota istuntosaliin ilmestyneeseen oikeuden jumalhahmo Dikeen, joka oikeustieteen lisensiaatti Lauri Tarastin johtamaan puoluerahoitustoimikuntaan inkarnoituneena tarjosi hyvän perusteen kiusallisten kysymysten välttelyyn. Kaikki konkreettiset kysymykset voitiin haudata kyseiseen komiteaan.

Kun vaalirahoitusta koskeva ehdotus tulee (mahdollisesti vielä istuvan) eduskunnan käsittelyyn myöhemmin tänä syksynä, siihen pitäisi omasta mielestäni tehdä ainakin seuraavat peruslinjaukset.

1) Vaalirahoitukselle pitäisi säätää luovuttajakohtainen ja vuosimääräinen katto, toisin sanoen yksi ja sama taho ei saisi tukea yhtä puoluetta tai yhtä ehdokasta maksimisummaa (esimerkiksi 5 000 euroa) korkeammalla määrällä, ja vilpin estämiseksi rahan kierrätysreitit olisi tukittava.

2) Julkisoikeudellisten organisaatioiden, valtionyhtiöiden ja valtion osakkuusyhtiöiden tuki puolueille ja ehdokkaille pitää kieltää. Sen sijaan yksityishenkilöiden, yritysten, järjestöjen, säätiöiden, kampanjatuotteiden myyjien sekä talkootyön tekijöiden tukea ehdokkaille, puolueille tai kampanjoille ei pidä kieltää (kansanvaltaisessa yhteiskunnassa niitä ei voidakaan kieltää), mutta ne pitää tehdä avoimiksi, ja niitä pitää rajoittaa; esimerkiksi kampanjatuotteille on säädettävä euromääräinen myyntikatto, ja niiden hankinta pitäisi kieltää julkisyhteisöiltä ja julkisen vallan osakkuusyhtiöiltä.

3) Tiedot vaalirahoituksesta pitäisi julkaista äänestäjille ennen vaaleja. Jotta tietoihin ehdittäisiin perehtyä, mahdollinen vaalirahoitus pitäisi säätää myönnettäväksi hyvissä ajoin ennen vaalien alkua.

4) Julkiseksi pitää saattaa koko kampanjan hinta, jotta ihmiset saavat tietää, kuinka suurella rahalla kannatusta aiotaan ostaa.

5) Rahat pitäisi eritellä kahteen eri kohteeseen: puolueille ja ehdokkaille, joiden yhteenlaskettu määrä ei saisi ylittää luovuttajakohtaista kattoa. Ehdokkaille suunnatuilla varoilla pitäisi niin ikään olla raja, joka ei ylittäisi puolta tuen antajan luovuttamasta kokonaismäärästä kaikki yhteenlasketut tukimuodot mukaan lukien. Vähintään toinen puoli tulisi suunnata puolueiden sisällä toimiviin kampanjakassoihin, joista puolueet velvoitettaisiin jakamaan kertyneet varat kaikkien omien ehdokkaidensa kesken tasan. Näin ehdokkaiden tasa-arvo lisääntyisi puolueiden sisällä.

6) Väärinkäytöksiä ja laiminlyöntejä pitää valvoa, ja ne pitää sanktioida tehokkaasti.

Todennäköisesti myös vihreissä pohditaan tällä hetkellä ankarasti, kannattaisiko vetää oma korttinsa pois hallituksen huojuvasta talosta. Petturit on helppo pettää, ja sillä tavoin rahoitusskandaalissa ryvettymätön resupetteripuolue vihreät pääsisi lopultakin ääniä tuottavaan oppositioasemaan.

Vihreiden molemmat ministerit loistivat kuitenkin poissaolollaan, ja oikeusministeri Tuija Braxille esitettyyn kysymykseen lainvalmistelun etenemisestä joutui vastaamaan seteliselkärankaisen hallituksen välilevynpullistuma, Astrid Thors. Arvatkaa muuten, mitä hän vastasi. Rahoissa rypevän rkp:läisen mielestä vaalirahoitukselle ei voida säätää kattoa, koska sille ”on ihmisoikeudellisia esteitä!” Ihmisoikeus näyttää olevan se joka pokerin jokeri, joka vedetään verukkeeksi jopa rahoituskaton kieltämiseen.

Todellisuudessa Rkp:n näkemä ihmisoikeusongelma on siinä, että vaalirahoituskaton voimaanastuttua ruotsinkielisten omat upporikkaat säätiöt eivät voisi enää tukea Rkp:tä rajattomasti, kuten nyt. Rkp onkin menetellyt hoksnokkaisesti järjestellessään omat rahoittajantahonsa ”kaksikielistä Suomea” tukeviksi säätiöiksi, joiden peruskirjaan on merkitty poliittisen toiminnan tukeminen. Siten ne toimivat näennäisen laillisesti, vaikka ne rahoittavatkin Suomen ainoaa yksikielistä puoluetta, jolla ei ole edes virallista suomenkielistä nimeä.


Kaatuuko hallitus?

Totuus on, että nykyisen perustuslain voimassa ollessa enemmistöhallitus ei voi kaatua juuri muuhun kuin hallitusyhteistyön kariutumiseen eli sisältä päin: ministerien itsensä niin halutessa. Toinen vaihtoehto on, että hallituspuolueiden kansanedustajat lipeävät rivistä luottamuslauseäänestyksessä. Kun välikysymyksestä lähiaikoina äänestetään, on kiintoisaa, saavatko hallituspuolueiden edustajat äänestää tuolla tavalla omantuntonsa mukaan, kuten koko poliittista todellisuutta järisyttävässä homoparilakiäänestyksessä, vai ampuuko hallitus rivinsä suoriksi.

Itse en pysty pienellä päälläni ymmärtämään, mikä uusissa vaaleissa voi olla niin vaikeaa, jos asiat ovat kunnossa, kuten tattina istuva sattumapääministeri Matti nyt näkee. Poliittisen järjestelmämme ydinongelma näyttääkin kiteytyvän kysymykseen: nauttiiko Suomen kansa pääministeri Matti Vanhasen luottamusta?

Koska nykyinen perustuslakimme muistuttaa banaanitasavaltojen perustuslakia, myös Vanhanen voi jatkaa hoiperteluaan skandaalista skandaaliin. Perustuslaki, jolla presidentin valtaoikeuksia vähennettiin, on torso, sillä se jättää ministerien oman moraalin varaan sen, pyytääkö valtioneuvosto eroa presidentiltä vai ei. Mitä suuremman rikoksen hallitus on tehnyt, sitä vahvempi motiivi sillä on jatkaa virassaan. Kysymykseen, kaatuuko hallitus, voidaan siis vastata, että ei koskaan itsestään. Lisäksi enemmistöhallitusta on mahdotonta kaataa myöskään ulkoapäin, joten nykyinen perustuslaki legitimoi koko vaalikauden istuvat nelivuotiset hallitukset. Myös poliittiset protestit jäävät aina seuraaviin vaaleihin.

Vaalirahoituksella tai sen puuttumisella ei tule olemaan suurtakaan merkitystä seuraavien vaalien tulokseen, mutta kohusta mieleen jäävällä muistikuvalla sitä varmasti on. Kansalaiset voivat oppia vaalirahoitusskandaalista muun muassa seuraavan:

1) Runsaalla rahoituksella porskuttavat ehdokkaat pitävät teitä tyhminä, koska he kuvittelevat äänenne olevan ostettavissa.

2) Paljon mainostavia ei kannata äänestää, koska he ovat korviaan myöten kiitollisuudenvelassa rahoittajilleen.

3) Avokätisesti tuettu ehdokas tai puolue ei aja äänestäjiensä etua vaan rahoittajansa etua.

4) Kaikki poliitikot eivät ole kaulaansa myöten kurassa, sillä monet ovat maksaneet itse kampanjakulunsa ja ilmoittaneet ne rehellisesti, eikä kaikkia pidä niin muodoin leimata.

5) Äänestäminen kannattaa nyt entistäkin paremmin, kun rahoitusvilppi saadaan kuriin.

6) Koska suurin osa vaalirahoista kartuttaa median kukkaroita, kannattaa luottaa enemmänkin yksityisiin internetsivuihin ja blogeihin kuin televisiomainoksiin tai Sanomissa julkaistuihin palstoihin.

Vaalirahoituskohu olikin korruptiota!

Lapin yliopiston entisen rehtorin Esko Riepulan ja tutkija Petri Koikkalaisen teos Näin valta ostetaan (WSOY 2009) puuttuu ensimmäisenä akateemisena tutkimuksena Suomessa koetun vaalirahoitusskandaalin mätään olemukseen ja todistelee, etteivät poliitikkojen rikkomukset olleet ”unohduksia” eivätkä ”ilmoitusvelvollisuuksien laiminlyöntejä”.

Sen sijaan Nova Group oli keskustavaikuttajien ja eräiden liikemiesten ryhmän yhdessä luoma rahantekokone, jonka tarkoituksena oli tukea poliitikkojen vaalikampanjointia. Nova Groupin liiketoiminta oli riippuvaista yhteiskuntasuhteista ja rakennettavia kiinteistöjä koskevista poliittisista päätöksistä, kun taas poliitikot tekivät ratkaisuja, jotka vaikuttivat suoraan Novan liiketoimintaan. Kirjoittajien mukaan myös jäljet kytkentöjen olemassaolosta pyrittiin hävittämään, jolloin salausyritys ikään kuin paljasti rikkomukset ja merkitsi omaa rikkomustaan kokonaisuuteen. Kuvaus teoksesta ja otteita kirjan tekstistä löytyy tästä.

Riepulan ja Koikkalaisen mukaan Rovaniemen kiistelty moottorikelkkatehdas oli kokeiluhanke, josta toiminta oli tarkoitus levittää yli maan. Näin ollen on väärin kuvailla tapahtumia pelkäksi ”vaalirahakohuksi”, kun kyse oli tietoisesta poliittisen vallan ostamisesta sekä liikemiesten ja poliittisten toimijoiden yhdessä rakentamasta korruptiojärjestelmästä.

Osa Novan hankkeiden kautta saadusta tuotosta oli tarkoitus jemmata Kehittyvien Maakuntien Suomeen ja muihin välivarastoihin, josta ne suunnattaisiin vaalitukena puolueille ja yksittäisille poliitikoille. Kyseessä oli siis samantapainen bisnes kuin vastaanottokeskusten perustaminen on ollut tämän uutisen mukaan sisäministeri Anne Holmlundin yrittäjäveljelle. Ministerin veli kun saneeraa turvapaikka- ja pakolaiskeskuksia Satakuntaan, ja käyttäjät maksavat niiden vuokrakulut turvallisesti valtion verorahoista.

Menevätpä Näin valta ostetaan -teoksen kirjoittajat niinkin pitkälle, että johtopäätöksenään he kehottavat Matti Vanhasta eroamaan (virasta). Tasapuolisuuden vuoksi on tosin sanottava, että Esko Riepulan kirjassaan esittämät mielipiteet eivät ole välttämättä puolueettomia, sillä Tampereen yliopistossa 1970-luvulla väitellyt hallintotieteiden tohtori kuului niihin ”vallankumoustiedekunnasta” valmistuneisiin, joille ei myönnetty tuomarin pätevyyteen oikeuttavaa oikeustieteellistä tutkintoa, vaikka pääaine olikin julkisoikeus. Lisäksi Riepula on toiminut Sdp:n valtuustoryhmässä Rovaniemen kaupunginvaltuustossa.

Jotakin Vanhasen ja Kepun rikkomusten vakavuudesta osoittaa kuitenkin se, että Riepula on valmis panemaan nykyisen professorin arvovaltansa peliin. Harvoinpa pääministerin eroa vaaditaan yliopistonrehtorin positiosta. Tämä tavallaan vahvistaa omia päätelmiäni hallituksen eroamisen välttämättömyydestä etenkin, koska johtopäätökseni ovat samat kuin Riepulan, vaikka en olekaan saman puoluepoliittisen katsantokannan edustaja kuin hän.

Esteen erottamisen tielle asettaa vain filosofinen totuus: sellaista vääryyttä on mahdotonta kumota, joka lohikäärmeen tavoin kasvattaa leikatun pään tilalle kaksi uutta. Kyse ei ole syyllisistä eikä syyttömistä vaan inhimillisestä heikkoudesta: ahneudesta, joka uusintaa itsensä. Kyse ei ole myöskään järkevien ja hullujen, oikeistolaisten ja vasemmistolaisten tai oikeassa tai väärässä olijoiden erosta vaan kuulumisesta voittajiin tai häviäjiin. Poliitikko on henkilö, joka pyrkii voittajiin. Kyse on siis siitä, oletko sisällä vai ulkona, vallan piirissä vai sen kohteena.

Lahjahevosten hammasvirneet

Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään, että ”professorit löytävät kuntapäättäjien vaalirahoista lahjonnan merkkejä”. Joskus sokea kanakin löytää jyvän.

Oikeustieteen professorien Matti Tolvasen ja Teuvo Pohjolaisen mielestä vaarassa on erityisesti niiden kuntapäättäjien puolueettomuus, jotka ovat vaikuttaneet tukijayritystensä hankkeisiin omissa kunnissaan. Lahjusrikkomussyytteet varjostavat erityisesti kunnanhallitusten ja lautakuntien jäseniä, sillä toimeenpanovaltaan liittyvissä yhteyksissä puolueettomuus vaarantuu herkästi. Jo pelkkä tukijan hanketta koskevan asian käsittelyyn osallistuminen voi johtaa lahjusrikkomukseen, vaikka hän äänestäisi tukijaansa vastaan.

Ei hullumpaa. Professorit voisivat kuitenkin laajentaa argumentaationsa koskemaan eduskuntavaalien valtakunnallista rahoitusjupakkaa. Nähdäkseni myös sen yhteydessä voidaan puhua lahjonnasta, vaikka eduskunnassa ei päätettäisikään yksittäisten tukijoiden, kuten Sammon tai muiden yhtiöiden, asioista. Yleisten lakien ostoyritys on itse asiassa kuntapäätösten ostamista syvempää korruptiota.

Olennaista ei ole nähdäkseni edes se, käsitelläänkö tukijaa koskevia asioita loppujen lopuksi vai ei. Koska kaikki lahjonta on olemukseltaan epäsuoraa ja piiloutumaan pyrkivää, pelkkä vaikuttamisyritys riittää lahjontasuhteen syntymiseen. Mikään taho tuskin rahoittaisi yhtäkään puoluetta odottamatta siitä itselleen hyötyä. Olennaista lahjontasuhteen syntymiselle on näin ollen lahjonnan mahdollistama rikospotentiaali – ei se, mitä lopulta tapahtuu.

Koska yksittäisillä rahoittajilla ei ole mitään kattoa, suuret yritykset voivat ostaa miljoonillaan periaatteessa vaikka kaikkien puolueiden kannatuksen. Tähän varmasti päädyttäisiin, jos etu tai intressi olisi tarpeeksi suuri. Koska lahjonnan intressit ovat yleensä varsin ilmeisiä ja läpinäkyviä, myöskään rikostodistelun kynnystä ei pitäisi asettaa kovin korkealle eikä pitäytyä kirjaimelliseen lain tulkintaan. Esimerkiksi todistelutaakka voitaisiin nähdäkseni jakaa, kuten eräissä syrjintäasioissa. Epäilty tai syytetty joutuisivat tällöin osoittamaan, että rikosta ei ole tapahtunut, eikä todistelua sälytettäisi vain tutkijan tai syyttäjän harteille.


Kepu pettää aina

Vaalirahoitussotku alkoi alun perin kansanedustaja Timo Kallin lipsahduksesta keväällä 2008. Nyt vuoden 2000 vaalirahoituslaki on kumottu ja korvattu uudella lailla (2009/273). Sitä sovellettiin ensimmäistä kertaa tämän vuoden europarlamenttivaaleissa. Silti käytäntö mättää yhä, eikä rahoituksella ole rajoja, kun sekä kokoomus että keskusta vastustivat katon asettamista.

Viime eduskuntavaalitukia jakaneet Kehittyneiden Maakuntien Suomi ja nyt konkurssiin haettu Nova Kiinteistökehitys olivat selkeästi lahjontafirmoja. Niiden tehtävänä oli ostaa poliittisia päätöksiä edustajilta, joita ne tukivat valtaan. Rahoituksen kohteena olivat etupäässä keskustalaiset (ja muutama kokoomuslainen), sillä kepulaiset käyttävät valtaa juuri Kehittyvien Maakuntien Suomen ja Novan intressialueella, maaseudun kunnissa, joissa rahoittajat halusivat tehdä kiinteistöbisnestä.

Pitää olla juuri niin naiivi ja lyhytmuistinen, kuin äänestäjä yleensä onkin, uskoakseen että firmat olivat pelkkiä hyväntekeväisyysjärjestöjä. Koska itse en ole juristi, viittaan oikeustieteen professori Jyrki Virolaisen (ei Hesarin haastattelema henkilö) kahteen kirjoitukseen, joissa hän loistavasti osoittaa, kuinka vakava tilanne on keskustan johtohenkilöiden kannalta. Keskustan Markku Kauppisen, Jarmo Korhosen ja Matti Vanhasen lisäksi Virolainen epäilee kytköksistä muun muassa liikemiehiä Kyösti Kakkonen, Arto Merisalo, Toivo Sukari ja Tapani Yli-Saunamäki sekä viekkaita pelureita Mauri Pekkarinen ja Paavo Väyrynen. (Juttujen lukemiseen kannattaa käyttää aikaa.)

Parhaan Bemarin ostaminen ja useiden satojen tuhansien eurojen työskentelypalkkion maksaminen Nova Kiinteistökehityksen toimitusjohtajalle juuri ennen yrityksen konkurssiin hakemista johtavat kadunmiehen kysymään, mistä niitä senttejä oikein tulee. Mainittakoon muuten, että firman edustusautoksi hankittu BMW oli samaa mallia kuin pääministerin virka-auto, ja tässä suhteessa imitaatio kertonee poliittisen ja taloudellisen vallan symbolistakin syvemmästä yhteen kietoutumisesta, siitä, miten politiikka on isojen poikien leikkiä.

Raha on kiertänyt kuin pesukoneessa, kun poliittisia valtiontukipäätöksiä on voideltu firmojen tuella. Palkkioksi politiikan nokkamiehet ovat saaneet kampanjoihinsa mainosrahat, juuri ne, jotka on tarvittu kannatuksen ostamiseen kansalta.

Vaikka asioissa ei olisi ollut ”mitään laitonta”, kuten puolustelu kuuluu, moraalinen oikeutus ja poliittinen luottamus kyseisiltä henkilöiltä on mennyt. He ilmeisesti ”puhuvat niin totta kuin osaavat”. Ei pidä myöskään unohtaa sitä tragikoomista seikkaa, että lahjonnan väline eli vaalituki annettiin toki ehdokkaalle (tai hänen kannatusyhdistykselleen), mutta suurin osa käytettiin mainontaan eli poliittiseen propagandaan, jonka tarkoitus oli höynäyttää Sinua – juuri Sinua – hyvä äänestäjä. Näin ollen sekä menetelmä että tarkoitusperä olivat yhtä vilpillisiä.

Se, että korruptio myönnetään systeemin olemukseen kuuluvaksi, on saattanut estää oikeuskansleria ja Valtakunnansyyttäjänvirastoa näkemästä vaalitukien ja poliittisten päätösten yhteen kietoutumisessa vilppiä. Syyttämiskynnys on korkealla samasta syystä, josta se on matalalla kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevissa asioissa. Kepukalat kutevat syvissä vesissä.


Seteliselkärankaista pitää rangaista

Tämänpäiväisen uutisen mukaan kuntapäätösten korruptiojupakassa ovat jälleen kiinni myös ministeri Suvi Lindénin kädet. Kovan onnen oululaisministeri joutui jo kerran eroamaan opetusministerin tehtävästä myönnettyään julkista tukea golfalan firmalle, jossa hän oli itse osallisena. Sittemmin Lindénin eroa vaadittiin nykyisestä liikenneministerin tehtävästä viitaten lapsipornonestolain epäonnistuneeseen soveltamiseen ja Lex Nokian läpijunttaamiseen, vaikka molemmilla laeilla rikottiin kansalaisten yksityisyydensuojaa ja sananvapautta. Oikeuskansleri puolestaan päätyi taannoin nuhtelemaan Lindéniä, joka oli päättänyt hoitaa ministerinvirkaansa etätyönä – jäämättä äitiyslomalle lapsen adoptoituaan. Ja nyt on käynyt ilmi, että Lindén on ollut päättämässä vaalitukijansa Toivo Sukarin omistaman huonekaluliikkeen (Maskun Kalustetalo) asemakaavamuutoksesta omassa kotikunnassaan.

Kun kokoomuksen naiset savustivat aikoinaan Ilkka Kanervan pois ministerinvirasta pelkän flirttailun vuoksi, niin eivätköhän olisi lähtökellot soineet vielä sata kertaa paremmalla syyllä Lindénille? Muutenkin katson, että eduskuntaan olisi aika saada joitakin järkeviä ja vastuunsa tuntevia miehiä. Ongelmana ovat olleet heikot naisministerit (Brax, Holmlund, Lindén ja Thors) sekä naisiin heikkoina olevat miesministerit.

Kun varsinkin Kepun johtavat poliitikot alkavat olla kaulaansa myöten keltaisessa – ja kun heidän kätensäkin ovat ranteita pitäen mämmissä, kiintoisaa on, mitä tämä kulissien takainen sulle–mulle-juonittelu paljastaa ihmisestä poliittisena olentona (zoon politikon). Onko poliittinen valta jotakin sellaista, joka todellakin turmelee aina? Menettääkö ihminen arvostelukykynsä valtaa saatuaan ja alkaa elää törsäilevästi, tuhlaillen ja pröystäillen kuin roomalaisissa orgioissa? Sekoittavatko valta ja raha ihmispoloisen pään, vai sotkeutuuko ihminen vallan verkostoihin vain ”suuren vastuunsa” vuoksi, eli tahtomattaan, kuin mustekalan lonkeroihin?

Joka tapauksessa poliittisen todellisuuden kannalta tulos on selvä. Huonot poliittiset sisältöpäätökset – esimerkiksi maahanmuuton helpottaminen, yksityisyydensuojan kaventaminen, jatkuva sananvapauden kuohiminen, yritys eriarvoistaa perintövero ja suunnitteilla oleva kolmen prosentin äänikynnys – nämä kaikki ovat merkinneet (1) kansanvallan varkauksia ja politiikan vararikkoa. Se, että stripparit ja poliitikkojen heilat on päästetty pyörittämään Suomen politiikkaa muutamien tanssikilpailujen tavoin, on merkinnyt (2) poliitikkojen henkilökohtaisen uskottavuuden vararikkoa. Ja lopullista (3) poliittisen järjestelmän vararikkoa merkitsee tämä vaalirahoitusskandaali. Nykyisten poliitikkojen toivo on vain siinä, että kansa unohtaa kaiken kevääseen 2011 mennessä.


Poliitikot puun ja kuoren välissä

Se, että poliitikot joutuvat myymään itseään rahoittajille, on tietysti hinta kalliista mainostamisesta ja julkisuuden hankkimisesta. Pieni ihminen on rahasta jopa enemmän riippuvainen kuin valmiiksi tunnettu, jolle rahaa tulvii ovista ja ikkunoista. Joitakin ehdokkaita tukee median jatkuva ilmaismainos; toiset eivät saa näkyvyyttä edes rahalla. Tavallaan vaaliraha lisää kansanvaltaa, koska keräyskampanjoiden kautta köyhäkin voi hankkia julkisuutta. Toisaalta ilmaisia aterioita ei ole. Niinpä katon säätäminen yksittäisille lahjoituksille estäisi tukkimasta tai ruokkimasta poliitikon suuta ainakaan yhdellä rehuannoksella. Olen käsitellyt aihetta muun muassa tässä.

Runsas ja kontrolloimaton vaalirahoitus vahvistaa jo vallassa olevia poliitikkoja ja helpottaa uusien sitomista. Ministeriryhmät opettavat nopeasti tulokkaille, kuinka likaista peliä pelataan ja kuinka riippuvaisia he itse ovat. Kansalaisten petyttyä kokeneisiin poliitikkoihin (jotka yleensä ovat firmojen parhaita sijoituskohteita) ihmiset kääntyvät äänestämään laulajia ja urheilijoita. Vaalirahoitussotkun paljastuminen ei välttämättä ohjaa kirkkaampaan ja puhtaampaan politiikkaan vaan siihen, että ehdokkaat hakevat ilmaismainosta television laatikkoleikeistä.

Rehellisten poliitikkojen toivo on puolestaan siinä, ettei valistunut äänestäjä sokaistu sen enempää seteliselkärankaisten kampanjoiden kuin viihteenkään edessä vaan tekee päätöksensä itse. Muussa tapauksessa politiikan tilalle astuu vain tuo eräänkin liikemiehen lanseeraama ”maksullinen arvovalintavaikuttaminen”.

Vaalirahojen pesukoneet

Eduskuntavaaleja leimannut vaalirahoitusjupakka jatkuu. Viime päivien paljastukset ovat olleet merkittäviä. Esimerkiksi keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen kertoi juuri, että listan tuettavista ehdokkaista laati Kuntien eläkevakuutuksen keskustalainen toimitusjohtaja Markku Kauppinen.

On epäiltävä, aivan kuten Satu Hassi tekeekin, ovatko ehdokkaille myönnetyt rahat vain firmojen omia rahoja, vai ovatko Kehittyvien Maakuntien Suomi ja Nova Group rahanpesureittejä, joiden kautta on kierrätetty myös julkisia verovaroja tai eläkerahoja.

Nova Groupin pälkäneläiselle Anna Tapion sisäoppilaitokselle lahjoittamat 21 000 euron pesukoneet muistuttavat Lahden doping-skandaalin jäljiltä löytyneitä veritankkauspusseja. Pesukoneet tuovat etsimättä mieleen rahanpesun. Käry käy vertauskuvallisten merkkien kautta, kuten hyvässä trillerissä. Nova Group oli samanaikaisesti kiinnostunut ostamaan koulun kiinteistön ja osallistumaan sen tulevaan peruskorjaukseen, joten avokätisyyteen saattoi liittyä lahjontaa.

Kehittyvien Maakuntien Suomen takana on ollut paljon sellaista, josta pääministeri Vanhanen ei ole omien sanojensa mukaan ”tiennyt mitään”. Koska huonomuistinen Vanhanen ei ole tiennyt mitään, olisi kai viisasta hajottaa eduskunta ja määrätä uudet vaalit. Keskustan nykyisessä tilanteessa, jossa kannatus on pudonnut 19,5 prosenttiin, se ei olisi puolueelle kovinkaan suotuisa vaihtoehto.


Systeemin sisään rakennettu korruptio

Suuret puolueet, joiden takana on etujärjestöjä, ovat aina vaikeuksissa omien sitoumustensa kanssa. Sen sijaan pienillä puolueilla, jotka tekevät politiikkaa vain poliittisilla argumenteilla, on ollut puhdas tai ainakin puhtaampi kampanja. Esimerkiksi Sampo Terho valittiin europarlamentin varasijalle kaikkien aikojen kustannustehokkaimmalla kampanjalla. Siksi on outoa, että Hesari esittää kritiikin vain vihreiden suulla sekä arvioi vihreiden kannatuksen olevan huipussaan mutta unohtaa aktiivisesti perussuomalaisten huippukannatuksen.

Vaatimus eduskunnan hajottamisesta ja uusista vaaleista on luullakseni turha, sillä uudet vaalit eivät olisi nykylainsäädännön vallitessa entisiä reilummat. Korruptio ei ole Suomessa yleensäkään taloudellista vaan moraalista korruptiota. Setelitukkoja ei tarvita, kun vilppi on rakennettu systeemin sisään. Virkamiehet, talouselämä ja poliitikot sopivat asioista saunaseuroissa, eikä rahallista korruptiota tarvita, kun maksu tapahtuu virkojen jaolla. Vaalit eivät muuttaisi mitään, paitsi jos puolueiden kannatussuhteet radikaalisti muuttuisivat.

Sen sijaan Yhdysvalloissa korruptio on avointa. Siellä korkeimmat virkamiehet jättävät eronpyyntönsä uuden presidentin astuttua virkaan. Irtisanoutuneet hakeutuvat maan niin sanottuihin huippu- eli cheerleader- & koripalloyliopistoihin, joihin heitä usein myös ostetaan vallan sirpaleiden toivossa. Valtionhallinnon virat puolestaan täytetään uuden presidentin tukijoilla ja vaalikampanjan rahoittajilla. Kiero on siis tämäkin järjestelmä, mutta ollessaan avointa tällainen korruptio on kuitenkin rehellisempää kuin suomalainen salainen korruptio.


Temppeliherrain tulevaisuus

Juonittelu, keinottelu ja lahjonta eivät ole olleet tuntemattomia myöskään historian hämärissä hoveissa. Kehittyvien Maakuntien Suomi ja Nova Group vastaavat nyt melko tarkkaan vapaamuurarien ja Temppeliherrojen (Pauperes commilitones Christi Templique Solomonici) yhdyskuntia, jotka luotiin edistämään ”yleishyödyllisiä” uskon puolustamisen päämääriä, mutta joista tuli pian mammonan keruun järjestelmiä ja vallankäytön varjo-organisaatioita: järjestöjä vallan pidättämiseksi sen virallisilta käyttäjiltä eli kuninkailta ja paavilta sekä kansalta.

Esimerkiksi keskiajan Euroopassa vaikuttaneet temppeliherrat vannoivat nykyajan ministerien tavoin eräänlaisen ”köyhyys- ja siveysvalan”, mikä ei tosin estänyt itse järjestöä rikastumasta paavin myöntämän veronkanto-oikeuden, pankkitoiminnan ja runsaiden lahjoitusten turvin… Kateuden ja eripuran levittyä Ranskan kuningas Filip Kaunis tosin pidätytti temppeliherrat, lakkautti järjestön ja poltti heidät roviolla perjantaina 13. lokakuuta 1307, mistä on peräisin tuon päivämäärän pahaa enteilevä maine.

Saa nähdä, kuinka onnistuu suomalaisten temppeliherrain kasvojenpesu ensi eduskuntavaalien alla. Joka tapauksessa vaalirahasoppaan liittyy sellaista sipulinkuorintaa, että uskon mielenkiintoista draamaa riittävän pitkälle tulevaisuuteen.