Poliitikot välttävät lamaa

Aina kun Tiibetin hengellinen johtaja dalai-lama ilmoittaa vierailustaan johonkin maahan, ”Kiinan kommunistinen hallitus Pekingissä” (tiibetiläisten nimitys maataan miehittäville) esittää vierailun johdosta jyrkät vastalauseensa ja toivoo, etteivät poliitikot suostuisi ottamaan tulijaa vastaan. Niinpä ministerien avustajat keksivät holhottavilleen jotakin muuta tekemistä dalai-laman vierailun ajaksi. He eivät halua suututtaa merkittäväksi talousmahdiksi noussutta Kiinaa. Näin myös ihmisoikeuksia penänneet EU-maat asettavat kaupalliset etunsa ihmisoikeuksien edelle.

Dalai-lama puolestaan alistuu tilanteeseen ilmoittamalla tapaavansa mieluiten kansalaisia. On selvää, että hänen toiminnallaan on poliittinen luonne, aivan niin kuin uskonnollisella ja hengellisellä toiminnalla aina on. Mutta tämäntapainen aatteellinen ja ideologinen asenteiden muokkaus voi olla myös vaikuttavampaa kuin aseellinen pakottaminen. Muutoshan alkaa usein kansalaisten mielipiteistä.

”Kiinan kommunistinen hallitus Pekingissä” on tunnetusti pyrkinyt tukahduttamaan Tiibetin itsenäistymistä vaativat kansanliikkeet. Nyky-Kiina pitää Tiibetiä edelleen yhtenä maakuntanaan vedoten siihen, että Iso-Britannia ja Kiinan keisarikunta tekivät vuonna 1906 sopimuksen, jolla Tiibet luettiin Kiinan etupiiriin. Kiina onnistuikin miehittämään suuren osan alueista vuosiksi 1910–1912 mutta joutui luopumaan asemastaan keisarikunnan kukistuttua. Niinpä tällainen perustelujen keksiskely näyttää yhtä keinotekoiselta kuin se, että Venäjä pitäisi Suomea omana alueenaan viittaamalla vuosien 1809–1917 historiaan.

Suomessa pitäisi tietää, mitä itsenäisyys merkitsee. Kun dalai-lama saapui jälleen Suomeen, monet poliitikot matkustivat Viron uudelleenitsenäistymisen 20-vuotisjuhliin, joita vietetään tänään. Kuinka helppoa onkaan käydä kuorimassa kermat ja kirsikat kakuista! Viron uuden itsenäisyyden tunnustamisestakin Suomen poliittinen johto luikerteli vuonna 1991 irti olemalla ikään kuin ”askelta edellä” ja toteamalla, että Suomi ei tunnustanut Viron liittymistä Neuvostoliittoon sota-aikana, joten uutta itsenäisyyden tunnustamista ei tarvita, kun vanha on edelleen voimassa!

Neuvostopanssarien vyöryessä Viroon vuonna 1991 Suomen hallitus tuki yhtä vähän Viroa kuin se nyt tukee tiibetiläisiä. Muiden muassa ulkoministeri Erkki Tuomioja livahti taas kuin hiiri koloonsa, ja dalai-laman tapasi vain everstin tytär Heidi Hautala ja hänkin luultavasti EU-poliitikkona antamiensa ihmisoikeuslupausten vuoksi.

Eipä silti: kyllähän dalai-lama vaarallinen on. Ajatelkaapa, millaista uhkaa hänen julistuksensa merkitsee, paitsi itämaiselle, myös länsimaiselle tehokkuuden tavoittelulle. Espoossa pitämässään yleisötilaisuudessa hän sanoi (vapaasti referoituna) näin:

”Ihmiset menettävät terveytensä saadakseen rahaa, ja rahansa he menettävät saadakseen terveytensä takaisin. Nykyisin he tavoittelevat tulevaisuutta ja tulevaisuudessa surevat taakse jäänyttä menneisyyttä. Tästä johtuu, että he eivät elä menneisyydessä, nykyisyydessä eivätkä tulevaisuudessa. He elävät kuin olisivat kuolleita ja kuolevat ilman, että ovat koskaan eläneetkään.”

Tämä se on Länsimaisen Ihmisen Ahdinko, eikä olekaan ihme, miksi hengellisten johtajien kannatus on lähtenyt melkoiseen nousukiitoon poliittisten johtajien sijasta.

Korkeaan ikään ehtineen dalai-laman, Tenzin Gyatson, seuraajasta on jo käynnistetty pohdintoja. Uuden dalai-laman inkarnaation etsii perinteen mukaan panchen-lama, joka on Tiibetin buddhalaisuuden toiseksi korkein johtaja. ”Kiinan kommunistinen hallitus Pekingissä” on nimennyt uudeksi panchen-lamaksi Gyancain Norbun, mutta tätä valintaa eivät Tiibetin pakolaishallitus ja useimmat Kiinan ulkopuolella elävät lamalaisuuden harjoittajat hyväksy. Nykyinen dalai-lama puolestaan nimesi panchen-laman seuraavaksi inkarnaatioksi Gedhun Choekyi Nyiman vuonna 1995, mutta tätä taas Kiina ei ole tunnustanut virallisesti.

Nykyinen dalai-lama Tenzin Gyatso on ottanut kiistaan sen kannan, ettei hän aio jälleensyntyä miehitetyn Tiibetin alueella.

Hölynpölynpialaiset

Kerroin eilen uudesta teoksestani Enkelirakkaus, jossa tarkastelen muun muassa olympialaista uimastadionia ”heteroseksuaalisena pienoisyhteiskuntana”. Koska kahdeksikkoa pidetään Kaukoidässä onnennumerona, eiliselle päivälle (8.8.2008) ajoitettiin myös Pekingin olympialaisten avajaiset.

Omien tarkastelujeni kohteena olivat tosin Helsingin vuoden 1952 olympialaisten näyttämöt, jotka ovat edelleen aktiivisessa käytössä. Helsingin olympialaisia onkin usein luonnehdittu ”viimeisiksi oikeiksi olympiakisoiksi” – siinä määrin vieraantuneeseen kehollisuuskäsitykseen kyseinen kilpailuideologia on noita antiikin ajoilta tunnettuja tapahtumia sittemmin ohjannut. Mutta dopingin kaltaisissa vääristymissä ei ole suinkaan asian koko ydin. Se piilee myös siinä, miten heteroseksistinen koko urheilun välittämä suhde ihmisen kehollisuuteen on. Ja lisää asiasta voitte lukea kirjastani.


Urheilu on politiikkaa

Pekingissä järjestettävät olympialaiset ovat pitkälti irtautuneet alkuperäisestä olympia-aatteesta. Niinpä eiliset avajaiset sisälsivät myös poliittista propagandaa. Varsinaisiksi propagandakisoiksi näitä kisoja tuskin voisi kuitenkaan sanoa, sillä Kiina pyrkii aktiivisesti eroon ongelmistaan, joista keskeisin on kommunismi. Monet pulmat varjostivat kisoja jo etukäteen. Eniten huomiota sai tietysti soihtukulkue, jota vastaan suunnattiin ihmisoikeusjärjestöjen kampanjoita. Erään merkin maailman reaktioista muodostivat boikottiuhat. Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy uhkasi jättäytyä yleisöaitiosta pois, kun taas Matti Vanhanen kiirehti lupautumaan kisoihin ennen kuin kukaan muu ehti ottaa koko asiaan kantaa. Molemmat päätyivät lopulta paikalle, ja boikotit kuivuivat kasaan, kun niiden ennakolta vaikuttava protestiefekti oli saavutettu.

Kiinalla on edessään monia ongelmia. Yhden muodostaa Tiibet, jolle tosin Kiina itse on vielä suurempi ongelma – ja käytännössä kiistan ainoa trouble maker. Kiina on tätä nykyä maailman ainoa kommunistijohtoinen markkinatalous. Maa haluaisi irrottautua kommunismista liberaalin ja demokraattisen valtiojärjestelmän hyväksi, mistä kertoo Kiinan päämiehen luonnehdinta, että tavoitteena on ”harmoninen” yhteiskunta. Mutta kommunismin kaltaisesta totalitarismista voi olla vaikea hankkiutua eroon nyt, kun se näyttää toimivan kohtalaisen hyvin väestöjen hallitsemisen välineenä. Kiinan elintarvikehuollolle välttämätöntä syntyvyyden säännöstelyä tuskin voitaisiin toteuttaa vapaassa demokratiassa, vaan se vaatii jonkinlaista pakkovaltaisuutta.

Väestönkasvu onkin Kiinan merkittävimpiä ongelmia, ja siitä sikiää myös suuri ympäristöongelma. Kiina luokitellaan edelleen kehitysmaaksi, ja maaseudulla eletään agraarisissa ja kurjissa oloissa. Jos Kiina siirtyisi vapaaseen markkinatalouteen, se ajautuisi vielä suurempiin ongelmiin kuin Venäjä, jossa kukoistavat samat kriisit. Venäjän ongelmista suurin on demokratian puuttuminen, mutta Kiinassa vallitsevat lisäksi vielä suuremmat ihmisoikeus- ja saasteongelmat, demografiset ongelmat ja ulkopoliittiset pulmat.

Yhtäällä on Tiibet ja toisaalla pieni Taiwan, joka saattaa kommunismin kaatuessa voittaa ideologisen kiistan, ja syytä on muistaa myös se, että Kiina toimittaa aseita Sudaniin, jossa käydään veristä sotaa. Niinpä Yhdysvallat katsoi asiakseen näpäyttää Kiinaa avajaisissa laittamalla sudanilaisen pakolaisen kantamaan USA:n lippua. Kuten sanottua: avajaisille ominainen pullistelu on propagandaa suuntaan tai toiseen, ja Kiinassa asiat kuin asiat saavat poliittisen luonteen. Yleisö lienee määrätty taputtamaan erityisesti Kiinan ideologisiksi vihollisiksi tai nimenomaisiksi ystäviksi määritellyille valtioille, sillä niin alleviivatun kohteliasta oli eräiden joukkueiden vastaanotto.

Politikointi ei kuulu urheilijoiden päivätyöhön, mutta Suomen keihästoivot tekivät ajattelemattomasti menemällä sanoutumaan irti Tiibetin puolesta esitetystä ihmisoikeuksien manifestista. Siihen olisi kannattanut ottaa myönteinen kanta, tosin vasta mitali kaulassa, jolloin huomio olisi suurempi ja ajoitus oikea.


Kiinalainen juttu

Hitlerin vuoden 1936 olympialaisista kului alle vuosikymmen perinpohjaisiin ”uudistuksiin”, ja Moskovan vuoden 1980 olympiakisoista kesti runsaan vuosikymmenen mittainen aika kommunistisen järjestelmän kaatumiseen. Olympialaisilla näyttää olevan enteellistä merkitystä. Saa nähdä, miten Kiinassa käy.

Kiinalla on tietysti takanaan loistava kulttuuri. Avajaisissa useasti viitatun Konfutsen sijasta olisi siteeraamisen kohteeksi kuitenkin paremmin sopinut toinen kiinalainen filosofi, Laotse. Antiikin Kiinassa nämä kaksi kilpailivat keskenään 600 luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Konfutse tunnettiin laillisuutta edustavan koulukunnan puhemiehenä, ja hän ajoi lähinnä ylimystön arvoja, kun taas Laotse tunnettiin maanläheisestä ajattelustaan. Häntä pidetään myös kaikkien aikojen ensimmäisensä anarkistifilosofina. Sokrateen tavoin Laotsekaan ei kirjoittanut mitään, vaan kirjuri seurasi häntä aina autiomaahan asti, jonne hän vetäytyi kuolemaan.

Tunnetuimpia Laotsen lauseista on ajatelma, joka sanoo, että ”älykäs hallitseminen näyttää hallitsemattomuudelta eli vapaudelta”. Sen jatkoksi voi liittää lainauksen maailman ensimmäisenä pidetystä ”anarkistisesta manifestista”, joka sekin on lähtöisin Laotselta:

”Mitä enemmän maailmassa on lakeja ja rajoituksia,
sitä köyhemmiksi ihmiset tulevat.
Mitä julmempia ovat ihmisten aseet,
sitä enemmän on pulmia maassa.
Mitä terävämpiä ja juonittelevampia ihmiset ovat,
sitä enemmän tapahtuu outoja asioita.
Mitä enemmän sääntöjä ja ohjeita,
sitä enemmän varkaita ja rosvoja.”
Yllä mainittujen havaintojen vuoksi Laotse suosittaa, että hallitsijat omaksuisivat seuraavat oppilauseet omiksi toimintaperiaatteikseen:

”Siis luovun vallasta, ja kansani kokee uudistumisen.
Nautin rauhasta, ja kansasta tulee rehellistä.
En tee mitään, ja kansakunta rikastuu.
Luovun pyyteistäni, ja kansa palaa hyvän ja yksinkertaisen elämän pariin.”
Eikö tämä sopisi ohjeeksi myös Kiinan nykyjohdolle?


Sateenkaariolympialaiset?

Itse seuraan mieluiten vain Gay Gameseja eli gay-olympialaisia, joille Kansainvälinen olympiakomitea ei ole tosin myöntänyt olympialaisten statusta eikä oikeutta käyttää olympiarenkaita. Sen sijaan se on ominut koko aatteen ja symbolit itselleen. Gay-olympialaisista mustasukkaisena KOK:n puheenjohtaja Jacques Rogge mainitsi avajaispuheessaan kyllä olympia-aatteen riippumattomuuden rodusta, sukupuolesta, ihonväristä ja monista muista seikoista, mutta ei seksuaalisesta suuntautumisesta.

Tämä on ironista, sillä näyttämönä toimineen stadionin reunukset oli koristeltu sateenkaaren värisin grafiikoin, eli seksuaalivähemmistöliikkeen tunnuksena toimiva sateenkaarilippu oli sittenkin paikalla. Olympialaiset sinänsä ovat eräänlainen homoliike. Olympialaisilla on homoeroottinen taustansa antiikin Kreikassa ja miesten keskinäisessä alastonurheilussa. Sen sijaan meillä homoilla ei taida olla paljoakaan tekemistä nykyisen kilpailuideologian eikä kilpaurheilun vaatiman välineellisen kehollisuuskäsityksen kanssa.

Antiikin kisoista tuttu olympiahenki vallitsee mielestäni paremmin noissa neljän vuoden välein järjestettävissä gay-olympialaisissa, eivätkä Gay Gamesit kiellä olympialiikettä ottamasta mallia meiltä. Seuraavat Gay Gamesit järjestetään vuonna 2010 Colognessa.

Olympiaviesti: kiinalainen juttu?

Harva tietää, että olympiatulen juoksuttaminen Kreikasta kisojen pitopaikalle on natsien keksintöä. Olympiaviesti juostiin ensimmäistä kertaa vuonna 1936, jolloin sen määränpäänä olivat Berliinissä järjestetyt Hitlerin olympialaiset. Antiikkia ihannoivalla arkaismilla oli tarkoitus osoittaa, että Saksan kansa kuuluu sivistyskansojen joukkoon. Samalla tavoin nykyinen Kiina käyttää olympiatulta propagandassaan.

Klassinen sananlasku sanoo, että on vaikea kulkea soitu kädessä väkijoukon läpi polttamatta jonkun partaa. Tämä ikään kuin kunnioittaa valon kantajaa ja houkuttelee vihtahousua astumaan esiin. Parrat ovatkin nyt palaneet pahasti olympiaviestin kulkiessa maailman kaupunkien halki. Syy ei ole tällöin ollut niinkään Kiinan ihmisoikeuspolitiikasta ärsyyntyneen yleisön kuin kiinalaisten itsensä. Se, että viestiä häiritään ja juoksijoiden päälle viskotaan tavaroita, johtuu tosiasiasta, että Kiina sortaa Tiibetiä ja vie aseita Sudaniin. Lisäksi myös Kiinan omilla takapihoilla toimeenpantuja ihmisoikeuksien loukkauksia on arvosteltu.

Länsimaiden poliittinen vasemmisto on toistuvasti sanonut, että Kiinan ongelmana ovat ihmisoikeuskysymykset ja ”demokratiavaje”, toisin sanoen se, ettei kansantasavallassa olekaan kansanvaltaa. – Mutta mitä siellä on? Vastaus: kommunismi. Huonoa suomen kieltä edustavalla sanalla ”demokratiavaje” koetetaan siis peitellä sitä, että ongelmat johtuvat marxilaisperäisestä poliittisesta järjestelmästä.


Kun kulttuuri on kuria

Ihmisten poliittinen muisti on tutkimusten mukaan noin kolmen kuukauden mittainen. Sitä vanhemmat tapahtumat alkavat menettää merkitystään, niiden asiasisällöt hämärtyvät ja asioihin itseensä kohdistuva mielenkiinto laimenee. Uutisiin ihmiset kyllästyvät jo sitäkin ennen. Kiinan harjoittama ihmisoikeuksien polkeminen on kyseisen maan omaksuman sensuuripolitiikan sekä muiden ihmisoikeusloukkausten systemaattista jatkoa, ja siksi myös pieni muistin virkistäminen on paikallaan.

Kiinan kulttuurivallankumousta toteuttaneen Maon jälkeen vuonna 1979 valtaan noussut Deng Xiaoping muistetaan parhaiten Pekingin Tiananmenin aukiolla toimeenpanemastaan veriteosta. Berliinin muurin murtumisen vuonna 1989 Kiinan johto kukisti kommunistista järjestelmää vastaan hyökänneen kansannousun panssarivaunuilla ja luodeilla. Sitä seuranneet henkiset vainot muistuttivat sosialismin kasvoista jälleen verisesti. Dengille kuuluu toki ansio siitä, että hänen kaudellaan Kiina eteni markkinatalousmaaksi, mutta poikkeuksen Kiina muodostaa edelleen siksi, että se on maailman ainoa kommunistijohtoinen markkinatalous, toisin sanoen kapitalismi, jossa vallitsee sosialistinen kuri.

Käytännössä Kiina on edelleen sensuuria harjoittava totalitarismi. Niinpä ne, jotka pyrkivät nykyään hyötymään Kiinan teknisestä ja taloudellisesta tuotannosta mutta jättävät ihmisoikeusrikkomukset tuomitsematta, tulevat hiljaisesti hyväksyneiksi kuolemantuomion, jonka Kiinan hallitus langetti Taivaallisen rauhan aukiolla 4.6.1989 murhaamilleen ihmisille.

Monet muistavat, että kommunismin kukistuessa Euroopassa eräät kommunistimaiden johtajat pyrkivät pitämään asemastaan kiinni lietsomalla kansalaisten keskuuteen ”nationalismiksi” sanottuja asenteita ja eripuraa. Ilmeisesti juuri tämänkaltaisiin ajatuskulkuihin viitaten myös Helsingin Sanomat suodattaa tänään, että Kiinan kommunistisen puolueen järjestämissä vastamielenosoituksissa (joilla hyökätään olympiasoihtuviestin yhteydessä nähtyjä protesteja vastaan), onkin muka kysymys ”nationalismista”.

Tosiasiassa tämä ei pidä paikkaansa. Kyllä siinä on perimmältään kyse nimenomaan kommunismista, joka on toisesta maailmansodasta asti mainostanut olevansa nationalismin vastakohta. Tietysti myös kommunismi voi olla kansallismielistä, mutta silloin nationalismin käsitteelle annetaan tavanomaisuudesta poikkeava merkitys. Ongelmien ydin on nimenomaan kommunistisessa järjestelmässä, joka on polkenut ihmisoikeuksia kaikkialla, missä sitä on toteutettu.

Asiaa ei ole auttanut, että monien Afrikan maiden ja Indokiinan siirtomaavaltioiden, kuten Vietnamin ja Kambodžan, itsenäistyminen tapahtui kommunismin tuella. Lännen siirtomaavalta oli ollut vielä suhteellisen inhimillistä verrattuna esimerkiksi Pol Potin diktatuuriin, ja vaikka esimerkiksi Etelä-Afrikkaa leimasi ikävä apartheid, brittien läsnäolo takasi kuitenkin teollisen ja taloudellisen kehityksen. Kommunistisen imperialismin alaisuudessa eläminen on ollut paljon tukalampaa, aivan kuten Tiibetin tapauksesta nähdään.


Kiina-ilmiö Suomessa

On hienoa, että Tiibetin kansa saa sympatiaa kaikkialta, missä soihtuviesti kiertää. Mikäli se joskus saapuu Suomeen, on mielenkiintoista nähdä, mitä suomettuneet poliitikkomme tekevät estääkseen Kiinan-vastaiset mielenosoitukset täällä. Paavo Lipponen tuossa jo lipsauttikin, ettei Suomen pidä luennoida myöskään Venäjälle ihmisoikeusasioista. En ymmärrä kantaa. Ei ole mitään luennoimista se, että huomauttaa naapurimaansa olevan itse sitoutunut YK:n ihmisoikeussopimuksiin. Lipposen on turha puolustella Tshetsheniassa tapahtuvia ihmisoikeusrikkomuksia sillä, ettei Venäjä yllä EU:n tasolle politiikassa. Tosiasiassa se polkee ihmisoikeuksia tietoisesti.

Sama pätee Kiinan ja Tiibetin suhteisiin. Olisi kaameaa, jos Suomi olisi Tiibetin tai Tshetshenian asemassa eikä saisi maailmalta mitään apua, tuskin huomiotakaan. Tällainen tilanne olisi historian kulku huomioon ottaen täysin mahdollinen, sillä myös me olemme kuin Asterixista tutut ”viimeiset gallialaiset”. Siksi olympiaboikotti olisi tärkeää, eikä Suomen poliittisen johdon pitäisi kiirehtiä ilmoittautumaan kisavieraaksi, kuten Matti Vanhanen ehätti eturivissä tekemään – taaskin tuon tunnetun poliittisen korrektiuden vaalimiseksi.

Kun kiinalaiset sanovat rakastavansa maataan ja sen järjestelmää, kyse on pelkästä ulkopoliittisesta kosmetiikasta, jonka takaa pilkottavat pakkovallan alle alistetun kansan epätoivo ja kurjuus. Parasta nationalismia olisikin enemmistöjen nationalismista poikkeava vähemmistönationalismi, jota seuraten kansoille tulee antaa heidän itsenäisyytensä.

Tämän esimerkin kautta näemme jälleen, kuinka tärkeä asia kansakuntien itsemäärämisoikeus on ja mitä seuraa, jos sitä loukataan. Kansainvälisyyden varaan vannovalla olympiahengellä ei saa polkea kansoja eikä heidän etujaan. Mikäli olympialaisista tulee internationalismin käsikassara, kannattanee jatkossa osallistua vain suomenmestaruuskilpailuihin tai Euroopan mestaruudesta käytäviin kisoihin.