Kohti kriisien syöksykierrettä

Suomen valtion johdossa on istunut kaikkien aikojen vasemmistolaisin ja taloutemme kannalta tuhoisin hallitus. Se ei ole äänestäjien syytä, sillä kansa valitsi eduskuntaan selvän oikeistoenemmistön vuonna 2019.

Vasemmistoenemmistöisen hallituksen muodostamisesta voi syyttää Keskustaa, joka suostui vihervasemmiston tilkkeeksi, ja Kokoomusta, joka ajoi itsensä oppositioon suostumatta yhteistoimintaan Perussuomalaisten kanssa.

Vihervasemmistolainen hallitus ei ole laittanut valtion menoja tärkeysjärjestykseen, vaan se on riidellyt vasemmistopuolueiden, Vihreiden ja Kepun kesken rahankäytöstä. Hallituspuolueet ovat ratkoneet erimielisyyksiään hyväksymällä toistensa esittämät menojen lisäykset ja laittamalla laskut valtion velkapiikkiin.

Julkisen talouden tuhoisa velkaannuttaminen on johtanut Suomen koko tulevaisuuden häikäilemättömään miinoittamiseen. Missään muussa pohjoismaassa valtiontalouden tila ei ole yhtä huono, ja kyseisestä tuhopolitiikasta voi syyttää vain ja ainoastaan vihervasemmistolaista heppatyttöhallitusta, josta on tullut todellinen kansanvihollinen.

Koronakriisin ja euroalueen valuvikojen sekä todennäköisen romahduksen lisäksi edessä on kaikkien EU-maiden valtiontalouksien pysyvä rahoituskriisi, joka pilkistää esiin heti, kun globaali terveyskriisi saadaan väistymään.

Ei ole epäilystäkään, ettei jokin suuri tai pieni maailman mahtivaltio käyttäisi länsimaiden horjahtelevaa tilannetta hyväkseen aloittaakseen globaaleja voimasuhteita järkyttävän mullistuksen. Sellainen maa voi olla Venäjä, Kiina, Pohjois-Korea tai Iran, joilla kaikilla on turvanaan ja uhkanaan ydinase.

Kriisien päälle syntyvät kriisit johtavat ennen pitkää kriisien syöksykierteeseen, jonka tuloksena myöskään Suomi ei ole entisensä, ja hyvinvointi-Suomi on lopullisesti menetetty.

Suomi ei ole pitkään aikaan ollut valtio, jossa kansalaiset voivat hyvin. Hyvinvointivaltiossa hyvin on voinut vain valtio ja sekin hillittömän velanoton tuloksena. Vihervasemmiston tapa roiskia valtion varoja vieraiden kansakuntien hyväksi on ollut Pölhö-Kustaan politiikkaa ja Turmiolan Tommin talonpitoa.

Surkeinta ja säälittävintä on, että aikana, jolloin maassa olisi tarvittu tarkkaa taloudenpitoa ja vastuunottoa, valtiomme johdossa on ollut sotien jälkeisen ajan huonoin ja tuhlaavaisin hallitus.

Mikään moraali maailmassa ei velvoita auttamaan vieraita valtioita tai kansakuntia omaksi velaksi, mutta niin vihervasemmistolainen hallitus on tehnyt. Se on toiminut myös kansalaisten perusoikeuksien vastaisesti, kuten Salvador Allenden hallinto Chilessä, tunnetuin seurauksin.

Tuhopolitiikan edistämisessä on erityisesti kunnostautunut Vihreä Liitto, joka on rikkonut kansalaisten omaisuudensuojaa ekososialistisilla ja viherkommunistisilla velvoitteilla. EU-lähtöiset taksonomia-asetukset ja ympäristönsuojelulait on ajettu Suomessa läpi kansalaisten perusoikeuksien ja koko kansantaloutemme etujen vastaisesti.

Muutamien teollisuusalojen suuryritykset ovat asettuneet näyttelemään kiilusilmäisten viherfundamentalistien kupleteissa vain välttyäkseen vihreiden harjoittamalta maineterrorilta ja ollakseen hulluille mieliksi.

Hirttoköyttä kansalaisten kaulan ympärillä on kiristetty polttoaineiden hinnankorotuksilla, hiilivoimasta luopumisella, kalliilla ja tappiollisilla investoinneilla tuulivoimaan ja vihreään siirtymään sekä ylimitoitetulla ympäristöpolitiikalla, jonka tuloksena suomalaisia pakotetaan hiilineutraaliuteen muuhun maailmaan verrattuna etuajassa. 

Palkkioksi tästä kilpailusta on luvassa ennennäkemätön energiakriisi ja sitä kautta myös talouden luhistuminen, ja kaikki tämä pelkästään sekopäisten vihervasemmistolaisten vuoksi, jotka eivät osaa pitää edes omasta taloudestaan huolta vaan jotka ovat yleensä julkisen talouden elätettäviä lähiöpultsareita ja muita urbaaneja ovelia.

Vihervasemmiston harjoittama vandalismi näkyy myös henkilökohtaisella tasolla, jolla kateutta, kostoa ja omaa häpeäänsä hautovat woke- ja cancel-aktivistit harjoittavat katalaa ja luokkakaunaista maineterroria. Siitä olen joutunut myös itse kärsimään vihervasemmistolaisen ja feministisen median pimputettua mandoliiniaan mediatutkimustani Totuus kiihottaa vastaan.

Vihervasemmiston punikkifasistit vihasivat kansallismielisyyttäni niin paljon, että he tekaisivat vasemmistolle tyypillistä dialektista merkitysten kääntöä soveltaen syytökseksi ”naisvihan”, jonka kautta he alkoivat projisoida omaa homovihaansa minua kohti.

Myös mediamoguli William Randoph Hearst kosti tunnetusti elokuvantekijä Orson Wellesille sen, että hän oli piirtänyt karrikatyyrin Hearstista elokuvassaan Citizen Kane. Wellesin ympärille lavastettiin seksiskandaali, joka näyttää olevan ajasta aikaan tehokkain tapa herättää kohua ja kytkeä yleisöjen aivot pois toiminnasta. Myös Julian Assagnen hyvää mainetta toden puhujana ja paljastajana yritettiin turmella seksuaalisuuteen liittyvällä skandaalilla.

Skandalisaatioiden ei olisi pitänyt liioin vaikuttaa minuun eikä asemaani, sillä olin jo itse skandalisoinut itseni ja käyttäytymiseni olemalla perussuomalainen homo. Sen sijaan sukupuoliargumentti oli vielä käyttämättä, joten vihervasemmistolainen media ja feministinen opetusministeriö tarttuivat siihen ja alkoivat syyttää minua ”naisvihasta”, kun en harjoittanut heteroseksuaaliselle normistolle tyypillistä naistenpalvontaa vaan sanoin totuuden siitä, kuinka kompleksisia naisten ja miesten suhteet ovat.

He veivät julkisen keskustelun omasta mielestään kenties kiihottavaan mutta brutaaliin raiskausten viitekehykseen peittääkseen tosiasian, ettei minua kiinnosta eikä tutkimustoimintaani liikuta vähääkään heterosällien ja -ämmien omassa kanssakäymisessään kokemat ongelmat.

Julkinen järjenkäyttö ja valtionpolitiikan tila kärsivät pahoin naisten ja miesten välisten suhteiden ristiriidoista. Jos tämän lausuminen on jonkun mielestä naisvihaa, siihen voi olla syyt naisissa itsessään.

Olen aina ajatellut, että filosofin tehtävä olisi esittää yhteiskuntakritiikkiä eikä noudattaa viranomaisten näkemyksiä ”tasa-arvosta” ja ”yhdenvertaisuudesta”.

Asemaani vahvistaa olennaisesti se, että myös kuninkaat ovat joutuneet laajalti median mudanheiton kohteiksi, joten ihmekös tuo, jos en minä. Paikkaansa pitänee Nietzschen ajatus, että vasta kun ihmistä on julkisesti kivitetty, hän istuu lujasti valtaistuimellaan.

Akateemiset pulmuset

Tieteessä varjellaan usein tekijyyttä mustasukkaisesti ja pidetään tiukasti kiinni esittämiseen liittyvästä kunniasta. Toisaalta myös ulkoisista syistä johtuvat aikataulupaineet tutkimusten valmistumiseen ovat suuret.

Perussuomalaisten presidenttiehdokasta Laura Huhtasaarta vastaan alettiin alkuvuodesta vyöryttää väitteillä, joiden mukaan ehdokas olisi plagioinut osia vuonna 2003 valmistuneesta gradustaan. Selvityksen lopputuloksena Jyväskylän yliopisto totesi plagiointia tapahtuneen muttei katsonut sen olevan niin laajaa, että asia antaisi aihetta toimenpiteisiin.

Ruotsinkielisen Yleisradion tekemien vertailujen perusteella on selvinnyt, että plagiointi on ollut arvioitua laajempaa ja kattaa noin 30 prosenttia tekstistä. Tulos on paheksuttava ja nolo sekä tekijälle että tarkastajille, joita voidaan arvostella kontrollin laiminlyömisestä. Selvää mikä selvää.

Täysin ulkopuolisena ja asiaan perehtymättömänä en ota kantaa itse tapaukseen enkä puolusta tai moiti mitään tahoa. Sen sijaan haluan muistuttaa, että myös Kokoomuksella oli piirissään vastaavanlainen kohu.

Oulun yliopiston selvitysryhmä totesi vuonna 2002, että Kokoomuksen kansanedustajana ja Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerinä 2002–2003 toimineen Jari Vilénin pro gradusta noin puolet oli suoraan lainattu aiemmista teoksista ilman lähdeviitteitä. Yliopisto pelasti itsensä siirtämällä vastuun tekijälle, ja tekijä selitti toimineensa ”vilpittömästi”.

Puolustus oli naurettava ja paljasti rehellisen varkaan. Lisäksi Vilén arvioi sen hetkisen toimintakykynsä olevan paljon paremman kuin valmistumisvuonnaan 1989, eivätkä opiskeluajan virheet siis antaisi kuvaa hänen poliittisesta pätevyydestään.

Niinpä Vilénin ura jatkui seurauksetta. Voittihan hän myös Huhtasaaren plagioinnin määrässä selvästi. Jatkossa Vilén pesi tahriintunutta mainettaan pitämällä Suomen Sisun julkaisemien Muhammed-piirrosten esittämistä ”vastuuttomana” ja vaatien niiden poistamista! Mitenkä se sensuuri kohottaakaan moraalikarismaa?

Hallituksen luottamuksen osoituksena Vilén nostettiin Matti Vanhasen sijaiseksi Euroopan unionin perustuslakia valmistelleeseen tulevaisuuskonventtiin toukokuussa 2003. Lisäksi eduskunta kohotti hänet suuren valiokunnan puheenjohtajaksi 2004 (vertailun vuoksi muistatte kai Jussi Halla-ahon erottamisen hallintovaliokunnan puheenjohtajan tehtävästä 2012 kostoksi maahanmuuttopoliittisesta viisaudesta).

Jätettyään eduskunnan 2007 Vilén palkittiin virkauralla ulkoasianministeriössä. Tarja Halonen nimitti hänet Budapestin suurlähetystön päälliköksi 2007 ja Sauli Niinistö Varsovan lähestystöön vastaavaan tehtävään vuonna 2012. EU:n ulkoministeri Catherine Ashton puolestaan nimitti Jari Vilénin EU:n suurlähettilääksi Euroopan neuvostoon 2014. – Voiko virkahierarkian tikapuilla ylemmäksi kivuta?

Vilénin poliittisen uran jatkuminen kansan valitsemana olisi ollut vielä ymmärrettävää, aivan niin kuin Kauko Juhantalon (kesk.) paluu takaisin eduskuntaan valtakunnanoikeudessa saadun tuomion jälkeen. Demokratiassahan kaikki on kansan käsissä. Mutta vilppi-Vilén valittiin virkauralle rötöstelystä huolimatta, joten vastuu henkisestä korruptiosta lankeaa myös nimityksen hyväksyneille.

Huhtasaari vs. Vilén. – Mitä eroa tai opetettavaa tapauksilla on? Opimme, että tieteelliset väärinkäytökset tai ansioiden puutteet eivät paina mitään, kun taskussa on oikeiden puolueiden jäsenkirjat.

Merkittävätkään tieteelliset ansiot eivät merkitse poliittisissa virantäytöissä, kuten vähemmistövaltuutetun nimitysprosessissa, jossa Ruotsalaisen Kansanpuolueen Eva Biaudet nimitettiin virkaan ilman lain vaatimaa ylempää korkeakoulututkintoa, 30:n kelpoisuusehdot täyttävän ja oikeasti pätevän ohi.

Koulutuksen laiminlyöntejä katsotaan läpi sormien, kunhan poliittinen orientaatio on vihervasemmistolainen. Vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haavisto yritti tohtoriksi ilman perustutkintoa ja muita edeltäviä opintoja sekä väärensi ansioluettelonsa saaden huomattavia etuja Euroopan unionista. Helsingin apulaispormestareista Anni Sinnemäellä (vihr.) ja Nasima Razmyarilla (sd.) ei ole myöskään mitään akateemista loppututkintoa, mutta heidät valittiin, sillä sukupuoli oli oikein, niin kuin se on nyt näköjään Helsingin pormestarikunnan valtaenemmistöllä.

Samanlaista on tietenkin myös yliopistoissa, joissa ei-sosialisti pakotetaan esittämään moninkertaiset näytöt saavuttaakseen edes sen aseman, joka vihervasemmistolaiselle myönnetään ilman mitään näyttöjä.

Ei kannattaisi tehdä vertailevaa tutkimusta vain gradujen piirissä, vaan kannattaisi tehdä sellaista vertailevaa tutkimusta, jossa selvitettäisiin, kuinka erilaista median, tieteilijöiden ja valtavirtapoliitikkojen asennoituminen on perussuomalaisiin edustajiin kuin se on muita puolueita edustaviin poliitikkoihin. Vertailujen kautta käy ilmi asioiden todellinen laita.

Tämä olisi hyvinkin helppoa kvantitatiivisen tutkimuksen keinoin: vertaamalla myönnettyjä taloudellisia etuisuuksia objektiivisesti arvioitavissa oleviin ansioihin tai laskemalla eri henkilöistä käytettyjä negatiivisia palstamillimetrejä ja sanoja. Jostakin syystä tällaista tutkimusta ei tehdä. Sen sijaan harjoitetaan identiteettipolitiikkaa, josta on tehty sosiaalitieteiden pääasiallinen metodi.

Feministinen EU-kähmintä

Iltalehti tilitti maanantaina, kuinka lääkäri-kansanedustaja Päivi Räsänen hälytettiin täysistunnosta tekemään laupeudentyötä ja auttamaan erästä eduskunta-avustajaa, joka oli saanut alkoholimyrkytyksen samaan aikaan illalla pidetyssä pikkujoulussa. Tapauksen hyöty oli, että näin Päiville tarjoutui tilaisuus päivittää lääkärintaitojaan. Hän ei vieraannu varsinaisesta ammatistaan, eikä kaikkea tarvitse vain päivitellä! Tapaus antoi myös oivallisen näytön alkoholin haittavaikutuksista alkoholilain uudistamista pähkäilleelle eduskunnalle.

Pikkujoulut ovat kähminnän kulta-aikaa. Niitä sattuu jopa eduskunnan pikkujouluissa. On mainiota, että eduskunnasta löytyy tuo Teuvo Hakkarainen, joka uskaltaa pussata ilman lupaa jopa taekwondon entistä Suomen mestaria, joka oli loikkarina päätynyt kilpailevaan puolueeseen! Teuvo osoittaa olevansa uomo naturale, luonnonvarainen ihminen, ja edustaa siis hyvin kansaa.

Samalla hän tarjoaa medialle tilaisuuden hukuttaa valtamedian omat väärinkäytökset seksiskandaaleihin ja suorastaan tyrkyttää toimittajille tilaisuutta populistiseen uusmoralismiin, jollaista ei tosin koskaan nähdä sosiaalidemokraattisen puolueen, vasemmistoliiton tai vihreiden pikkujoulujuhlinnan jälkeen, tapahtuipa siellä mitä tahansa. – Ei nähdä, koska poliitikkojen ja median välillä on hiljainen sopimus, että tämäntapaisia asioita katsotaan läpi sormien, ja ne kuitataan yksityiselämän piiriin kuuluviksi. ”Kaksinaismoralismista” ja ”törkeyksistä” syytellään vain perussuomalaisia tai sinisiä, kuten Seppo Huhtaa.

Varsinainen kähmintä tapahtui kuitenkin EU-salusiinien suojissa. Kuriositeettina voidaan panna merkille, että Saksassa ei ole vieläkään uutta hallitusta syyskuussa pidettyjen parlamenttivaalien jälkeen, sillä reisille ovat menneet niin Jamaika-koalitio kuin CDU:n ja SPD:n yhteistyökin. Palapelin kokoaminen on vaikeaa, koska kansallismielisen AfD:n vaalivoitto jäi sen verran huteraksi, ettei se voi pakottaa muita puolueita korjaamaan maahanmuuttokantojaan. Erinomaista esimerkkiä näyttää kuitenkin Itävalta, jossa oikeistohallitus saatiin kasaan, ja maa tiukentaa omien rajojensa valvontaa.

Mitä tämän kaiken keskellä tekee Suomi? Se sympatisoi Angela Merkelin halua kätilöidä Saksaan toista miljoonaa turvapaikkaturistia, joista maa on lähettänyt osan Suomeen: meidän kärsittäväksemme. Suomen hallitus nimittäin myönsi Merkelille 150 000 euron tasa-arvopalkinnon, joka rahoitetaan kehitysyhteistyövaroista ja jolla halutaan ”edistää tasa-arvoa ja siitä käytyä keskustelua”. – Tätä minä kutsun feministiseksi EU-kähminnäksi. 

Merkel saa suomalaisten veronmaksajien rahaa tunnustuksena ”pitkäaikaisesta toiminnasta ihmisarvon ja ihmisoikeuksien puolustajana sekä naisten ja tyttöjen puolestapuhujana”. Tällaisella mindfuck-metodilla vain pahennetaan epäoikeudenmukaista tasa-arvoähkyä ja vaietaan kehitysmaiden poikien käyttämisestä ihmiskilpinä sekä heidän kouluttamisestaan Isis-taistelijoiksi.

Tapaus on esimerkki Titanic-tasa-arvosta ja siitä, mitä tapahtuu, kun naisjohtaja saa reuhata valtakunnan johdossa, toteuttaa äidillisiä vaistojaan estottomasti ja maksattaa oman viidakkokuumeilunsa etnomasokistisella oman kansan mulatisoinnilla.

Palkinnon saajan valitsi ”riippumattomaksi” väitetty lautakunta, johon kuuluivat Tampere-talon feministinen toimitusjohtaja Paulina Ahokas, vihreiden entinen kansanedustaja Rosa Meriläinen ja Suomi 100 -juhlavuoden pääsihteeri Pekka Timonen, jonka vetämästä hankkeesta riitti rahaa muun muassa ”Naisjohtajat esiin!” -projektiin, ”suomalaisuuden uudelleen määrittelyyn” ja koodaribussin lähettämiseen Afrikkaan.

Paulina Ahokas tunnetaan pahamaineisena feministinä, joka järjesti johtamassaan talossa Women of the World -festivaalin viime keväänä ja toimi myös Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Miksi meidän kaikkien pitäisi olla feministejä? jakelemiseksi kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille. Lahjoituksen taakse oli saatu opetus- ja kulttuuriministeriö, Otava, Jyväskylän yliopisto, Tampere-talo ja feministinen ajatushautomo Hattu, jonka perustajajäsenenä tunnetaan – Rosa Meriläinen.

Piukka on piiri kuin paarman pimppi. Kun feminismin ja ruskeiden tyttöjen etuoikeuttaminen on noin läpikotaisen oksettavaa survomista, ei tarvitse ihmetellä, minne on kadonnut poikien koulunkäynti-into täysnaiseutetussa koululaitoksessa. Pääosan kirjan jakamisesta maksoi ministeriö, joten kyseessä oli satojen tuhansien eurojen tulonsiirto Chimamanda Ngozi Adichielle, kustantajalle ja feministijärjestölle.

Pääministeri, johtamisen taakka ja kanan pahnat

Ei ole epäilystäkään, ettei pääministeri Juha Sipilän asema olisi ongelmallinen, sillä hän ei elä platonisessa kulutuskommunismissa, jota antiikin filosofit vaativat poliitikoilta. Muinaisessa Kreikassa julkisten tehtävien hoitajilta edellytettiin sitoutumattomuutta maalliseen omaisuuteen, jotta he voisivat hoitaa tehtäviään puolueettomasti. Heidän piti olla vailla vaimoja ja lapsiakin, jotta he voisivat keskittyä valtion asioiden hoitoon. Siksi filosofikuninkaiksi haluttiin luontaisia filosofeja, ei liikemiehiä.

Juha Sipilän sukulaisuussuhteet ja varallisuuden omistamislonkerot muodostavat maallisen taakan, jotka ovat johtaneet hänet sandwich-tilanteeseen. Hän ei haluaisi lihoa, mutta hän haluaisi lisää jälkiruokaa. Samaan tapaan hän haluaisi johtaa maata pääministerinä, mutta hän ei haluaisi kärsiä julkisoikeudellisista intressi-, osallisuus-, sukulaisuus- tai palvelussuhdejääviyksistä. Pääministeriys on hänelle rakas, ja siksi hän ilmoittaa, että hänen lapsensa ovat nyt luopuneet pääministerin heille aiemmin siirtämästään pulmallisesta omaisuudesta Katera Steelissä.

Asiaan liittyvä toinen taakka on johtamisen taakka. Suuri osa johtavassa asemassa olevista ihmisistä joutuu kärsimään henkilökohtaisesti yhteisvastuun kantamisesta. Ministerit pakotetaan luettelemaan varallisuutensa kellonkäätyjä myöten, jotta heidän sitoumuksiaan voitaisiin läpivalaista yhtä röyhkeästi kuin toimeentulotuen saajien tuloja ja menoja. Toimitusjohtajat puolestaan viettävät suuren osan ajastaan jossakin naurettavassa syytteessä, joka johtuu vain siitä, että he ovat yrittäneet esimerkiksi pelastaa pari tuhatta työpaikkaa.

En tarkoita, että Juha Sipilä ja monet hänen kaltaisensa olisivat puhtoisia pulmusia. Mutta tarkoitan, että ihmisten elämän röntgenkuvaus ja heidän luurankojensa esittely julkisessa sanassa ei taida olla enää kohtuullista eikä oikeudenmukaista. Jos ihmiseltä vaaditaan täydellistä riippumattomuutta ja sitoutumattomuutta minkäänlaiseen bisnekseen, jossa valtio on osapuolena, yrittäjät, liikkeenharjoittajat ja liiketoiminnassa omistusten tai oman toiminnan kautta mukana olevat ihmiset eivät voi toimia poliittisissa tehtävissä. Niihin pätevöittäisi vain ryhtyminen autismin tilassa eläväksi kommunistiksi, jonka omaisuus mahtuu fakiirin taskuun.

Juha Sipilää on nyt nöyryytetty ja hän on nöyrtynyt hankkiutumaan eroon maallisesta taakastaan kantaen mieluummin johtajuuden taakkaa, sillä pääministeriyteen liittyvä sosiaalinen asema ja arvonanto ilmeisesti merkitsevät hänelle enemmän.

Jääviydestä kähiseminen johtuu kanan pahnoista

Entä itse ongelma: väitetty jääviys? Ei ole epäilystäkään, etteivät esteellisyyden ongelmat säteilisi Katera Steelin ja Terrafamen keskinäisistä kaupoista myös pääministerin kansliaan. Mutta mikä niiden merkitys lopulta on? Pääministeri on itse todennut, että hän tai läheisensä eivät hyödy Terrafamen pääomittamisesta mitään. Väite on jokseenkin uskottava.

Myös oikeusoppineiden kannanotot ovat perustuneet tikulla kaiveltujen muotoseikkojen esille nostamiseen. Yleisradio tilasi kahdelta vasemmistolaisprofessorilta, Åbo Akademin Markku Sukselta ja Itä-Suomen yliopiston Teuvo Pohjolaiselta, tulkinnan runoelmasta, jonka Sipilä on laatinut oikeuskanslerille. Lausunnosta ei selviä oikeastaan muuta kuin se, että Sipilän tietämättömyys Katera Steelin ja Terrafamen vispilänkaupoista ei takaa hänen esteettömyyttään Terrafamen valtiontuesta päätettäessä.

Ajatuskulun logiikka on kuitenkin yhtä ontuva ja oletuksenvarainen kuin juridiikan periaate, jonka mukaan tietämättömyys lainsäädännöstä ei kelpaa perusteluksi lain rikkomiselle. Miten niin ei kelpaa? Jos ei tiedä, ei voida vaatia. Professori Suksi on Johanna Suurpään entinen alainen oikeusministeriöstä, ja Pohjolainen on lähtöisin Tampereen yliopiston punaiselta julkisoikeuden laitokselta, jolle ei ole myönnetty oikeustieteellisten tutkintojen luovutusoikeutta.

Jääviys- ja esteellisyysseikkoihin vetoaminen on muutoinkin vähän lapsellista, varsinkin kun vaikutusyhteydet ovat etäisiä ja huteria ja kausaaliyhteydet oletustenvaraisia. Tiedän toki, että viranomaiselle on säädetty velvollisuus itse todeta jääviytensä, sillä kukapa muu niistä voisi paremmin tietää. Esteellisyyden kontrolli on tällä tavoin omantunnon mutta myös luvassa olevan sanktion varainen.

Asiassa tullaan kuitenkin johtamisen taakkaan. Ennen ”täysin jäävittömän ihmisen” laskeutumista maan päälle voi esteettömän ihmisen määritelmän täyttää vain sädekehä päänsä päällä hymisevä kommunistinen pyhimys, joka tiedekunnan tai muun julkisoikeudellisen orgaanin kokouksessa nostaa räpylänsä, ynähtää täydellisen munattomuutensa lausumalla ”minä olen jäävi” ja poistuu paikalta pihtipolvin ja vähin äänin. Siinä on meillä vastuun kantaja.

Tarkoitan vain, että esteellisyyssäädökset eivät toteudu oikeastaan missään, ja varsinkin yliopistomaailmassa niitä on rikottu systemaattisesti vihervasemmistolaisen klusterin hyväksi, kun vasemmistolaisia, vihreitä ja feministejä on suosittu opinnäytteiden tarkastuksessa, tehtävien täytössä ja resurssien jaossa. Ei-sosialistien pysäyttämiseksi tehdään kaikki, mikä voidaan, kun arviot tilataan tovereilta.

Median luoma kohu

Oman lukunsa Sipilän tapauksessa muodostaa median suhtautuminen. Yleisradio on rakentanut kotisivuilleen kalenterinomaisen narratiivin, jotta kansalaiset voisivat seurata median luomaa tarinaa. Tässä kudelmassa on Sipilän omiakin räsyjä, mutta loimena siinä on median itse loihtima juoni.

Koko tarinahan lähti liikkeelle kommunistilehti Kansan Uutisten 24.11.2016 julkaisemasta jutusta, jonka mukaan pääministerin läheisillä on yhteyksiä valtionyhtiö Terrafamen urakoitsijaan ja pääministeri kieltää tietävänsä niistä mitään. Kirjoittelun läpi paistaa mahdollisuus, että median harjoittamassa vyörytyksessä onkin kyse opposition halusta kaataa hallitus epäilyksenvaraiseen ja todistamattomaan muotoseikkaan.

Myös Yleisradiossa alkanut poru toimittajien irtisanomisista on osa median itsensä rakentamaa skandaalia, jonka se on aikaansaanut kohottaakseen maineittaan muka-kriittisenä tiedotusvälineenä (aiheesta tässä ja tässä). Ylen sisäinen eripura heijastelee vain sitä, että viestimellä ei ole moraalia eikä tiedotus- ja toitotusvälineille niin tyypillinen propagandatykityskään voi toimia, koska Ylellä on oikeistolaiset johtajat mutta vasemmistolaiset toimittajat. Heitä puolestaan himottaa oikeistolaisen hallituksen kumoaminen. Onneksi myös talosta itse lähteneet saivat kunnon työpaikan aiempaa vähemmän sosialistisessa mediassa.

Vihervasemmistolainen oppositio pyrkii luonnollisesti ottamaan kaiken irti toverimedian tuella luomastaan kohusta. Ville Niinistö sössötti pari päivää sitten useaan otteeseen, kuinka vakavia pääministerin vienninedistämismatkojen jääviysongelmat muka ovat. Hän ei ymmärrä, että kaikkeen kaupaksi saamiseen liittyy jotakin keinottelua tai hyötymistä. Sen enempää firmoja kuin valtioitakaan ei voida johtaa samanlaisella kiilusilmäisellä fundamentalismilla kuin Luontoliittoa. Myös Sdp:n Antti Rinnettä aihe kuumottaa, mutta hän on pidättyväisempi, koska pyrkii petaamaan itselleen pääministerin paikkaa, jota ei tule ilman hallituskumppania.

Mitä hyvää hallituksessa?

Olen itsekin aistinut Sipilän menettelyssä kaikuja kepulaisesta siltarumpupolitiikasta, mutta yhtä selvästi havaittavia ovat myös opposition yritykset kaataa hallitus ja tuottaa ennenaikaiset eduskuntavaalit. Opposition kannatus on nyt huipussaan, sillä leikkaukset on kärsitty, mutta talous ei ole ehtinyt vielä nousta. Huomionarvoista on myös kansalaisten mielipiteiden kääntyminen Sipilän puolelle ja hänelle sadellut tuki.

Voidaan kysyä, mitä epäoikeudenmukaista onkaan esimerkiksi yliopistojen rahoituksen leikkaamisessa, sillä siten verovaroja siirrettiin pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden hyväksi, eli juuri heille, joita yliopistoissa toimiva vihervasemmistolainen monikultturistien kuoro on maahamme rääkynyt? Ja eikö yliopistojen sisälläkin ole jaeltu resursseja avokätisesti ulkomaalaisille, kun kansainvälisyydestä on tehty toiminnan fetissi ja puujumala? (Tuloksia tässä, tässä ja tässä.) Olkaa hyvä ja ottakaa lisää vain, sillä näyttää olevan, mistä ottaa. Siinäpähän yliopistojen palkkapiiat nyt näkevät, mitä vastuun kantaminen maahanmuutosta merkitsee.

Entä eikö vihreille olekaan mieleen, että hallitus lopultakin toteuttaa heidän kaipaamansa perustulokokeilun? Vasemmisto jarrutti perustulon käyttöönottoa ay-poliittisista syistä, sillä perustulo tarjoaisi niin hyvän selkänojan työttömyyttä vastaan, etteivät ihmiset liittyisi enää ammattiliittoihin ansiosidonnaisia työttömyysetuuksia saadakseen.

Vasemmistopuolueet ovat vastustaneet perustuloa, koska ne ovat halunneet käyttää työttömien tekemättömyyttä ja toimimattomuutta työmarkkinapoliittisena painostuskeinona. Siten vasemmisto on pyrkinyt pidättämään työvoiman omaksi omaisuudekseen ja alistamaan sen valtion määräysvaltaan sekä katsonut hallitsevansa ihmisiä kuin orjalaumaa. Ei siis ihme, että moni ihminen näkee perustulon mahdollisuutena vapautua sosiaaliturvajärjestelmämme yritteliäisyys-, omistamis- ja sivistysvihamielisyydestä. Kiitos taaskin, hallitus! Tähän suuntaan pitää jatkaa.

Kun vielä päälle lisätään ei-sosialistisen median raportoimat uutiset talouden elpymisestä, josta ei pidä kiittää yksinomaan Donald Trumpin valinnasta johtuvaa Yhdysvaltain ja Venäjän suhteiden aktivoitumista, voidaan hallituksen katsoa suoriutuneen vakavista taloudellisista haasteista kunnialla. Niinpä myöskään vasemmistopuolueissa ei kannata iloita vaalivoitosta ennenaikaisesti.

Suomen tilanne tuskin olisi yhtään parempi, jos Perussuomalaisten tilalla hallituksessa olisivat olleet Rkp ja vihreät. Vasemmisto olisi hallituksessa ollessaan todennäköisesti laiminlyönyt kaikki pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tutkinta- ja palautustoimet sekä perustanut rajalle Suomen passien jakopisteitä, joissa rajojen ylittäjät olisivat pyytäneet henkilöpaperit rajavartijoilta. Paperittomia on nyt jo jäänyt Suomeen liikaa, vaikka sisäministeriö ei ongelmaa myönnäkään.

Toivon hartaasti, ettei Suomen kansa mene siihen halpaan, että se seuraavissa vaaleissa ryntää valtiolaivamme vasemmalle laidalle unohdettuaan, mitä vasemmisto hallituksessa teki: vaati lisää velanottoa, maahanmuuttoa ja mielipiteiden sensuroimista. Vaikeuksissa oleva valtiontalous ei kaipaa veneen keikuttamista eikä ryntäilyä laidalta toiselle vaan määrätietoista sitoutumista pitkäjänteisiin rakenteiden uudistusohjelmiin.

Ylen surkeaa hurskatelua

Aivan kuten eilisessä kirjoituksessani viittasin, pääministeri Juha Sipilän tapa osallistua päätöksentekoon, jolla rahoitettiin Talvivaara Sotkamo Oy:n jatkajaa Terrafame Oy:tä, täyttää keskustalaisen koplauspolitiikan ja siltarumpusumplinnan tunnusmerkit. Kun pääministerin lasten osaomistama Katera Steel Oy sai huomattavan tilauksen Terrafamelta, pääministeriä voidaan perustellusti epäillä jääviydestä ja esteellisyyssäädösten rikkomisesta.

Jätän asian kuitenkin eduskunnan oikeusasiamiehen huomaan. Ennustan samalla, että Sipilä tulee eduskunnan pesukoneesta ulos syyttömänä kuin Suomi sodan jälkeen. Myös oikeuskansleri vapautti vuonna 2008 samantapaisessa asiassa kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarisen, joka oli myöntänyt marraskuussa 2006 Suomi-Soffa Oy:n tehdashanketta varten valtion investointitukea 842 490 euroa. Kiitokseksi firma oli muistanut Pekkarisen vaalityötä 5 000 eurolla tammikuussa 2007.

Pääministerin jääviys, median toiminta ja osapuolten välinen hiillostaminen vievät tilaa kysymykseltä, joka asettuu kuin luonnostaan kaiken yläpuolelle: Mitä järkeä on ylipäänsä rahoittaa Talvivaaran ja Terrafamen aikaansaamaa jatkuvaa ympäristötuhoa, jonka tuloksena maisemia raiskataan ja veronmaksajien varoja poljetaan lietteeseen jo tuhlattujen jatkoksi? Asian ainoa logiikka on keskustalainen kehitysaluepolitiikka, jolla ylläpidetään muutamaa työpaikkaa kuolinkoristuksissa olevalla haja-asutusalueella.

Keskustelu kiertoradalla

Filosofina minua kiinnostaa toki myös konfliktin viestinnällinen ulottuvuus. Luin syksyn kuluessa Helsingin Seudun Kauppakamarin julkaiseman uuden teoksen Riko lasi hätätilanteessa – Kriisiviestinnän pikaopas johtajalle. Sen on kirjoittanut minulle tuntematon Katleena Kortesuo. Oppaaksi tarkoitettu kirja on pinnallinen ja sisältää tyypillisiä latteuksia, joilla ihmisiä opetetaan valehtelemaan paremmin ja pelastamaan vaikeissa tilanteissa se, mikä pelastettavissa on. Kuvaavaa on, että kirjan 26. lokakuuta järjestetty julkaisutilaisuus sai vetoapua toiselta estrogeenejään hallitsemattomalta kirjoittajalta, Jessikka Arolta. Feminististen suvakkisisarten vetoapu toisilleen oli jälleen peittelemätöntä.

Tiedon ja totuuden kannalta on kielteistä, että kiistojen erimieliset intressiosapuolet pyrkivät kääntämään huomion ongelmallisista asioista vain siihen, miten niistä viestitään, ikään kuin asiat voisi aina vain kaunistella ja selitellä paremmiksi. ”Avoimuus”, ”suoruus”, ”rohkeus” ja mitä näitä fantastisia asenteita onkaan (ei varmaan kuitenkaan rehellisyys), voivat tietenkin palauttaa luottamusta, ja näin voidaan minimoida vahinkoja. Mutta entä totuus?

Nyt kun Sipilä-casen käsittelyssäkin on siirrytty metakeskusteluun, toisin sanoen puhumaan viestinnän ehdoista, on hyvä muistaa, minkälainen tiedotus- ja toitotustalo tapauksen käynnistämisen taustalla oikein on. Pääministeri Sipilän Terrafame-vyyhti ansaitsee luonnollisesti kritiikkiä ja tutkinnan, mutta saman ansaitsisi myös Yleisradio omasta uutisoinnistaan. Metakeskustelun kiertoradalle asia lähti nimenomaan Ylen oman toilailun vuoksi.

Ensin Ylen uutiset väitti, että pääministeri olisi painostanut Yleisradiota Terrafame-asiassa. Sitten Helsingin Sanomien kautta vuodettiin, että Yleisradiossa oli otettu pääministerin ripitys onkeen, kun päätoimittaja Atte Jääskeläisen sijainen Marjo Ahonen oli vienyt Ruben Stilleriä kuin sikaa korvasta kirjallinen varoitus kädessään.

Viime perjantaina asiaa märehdittiin lopulta Stillerin juontamassa Pressiklubi-ohjelmassa melko mitäänsanomattomaan tapaan ja keskittyen lähinnä työyhteisön sisäisten suhteiden ongelmiin. Pulma ei ole kuitenkaan siinä eikä myöskään kriisiviestinnän onnistumisessa tai epäonnistumisessa – ei sen enempää Yleisradiosta ulospäin kuin toimittajien keskenkään.

Tiede- ja tiedotusyhteisöjen ongelma ei ole ulkoinen painostus vaan sisäinen politisoituminen

Ongelma on, että Yleisradion viestintä ylipäänsä on sellaista kuin on. Perussuomalaisten kansanedustaja ja Yleisradion hallintoneuvoston jäsen Olli Immonen kiteytti tämän Facebook-päivityksessään kauniisti:

”Ottamatta kantaa Sipilän Terrafame-caseen (jota oikeusasiamies parasta aikaa selvittää) tai Ylen Sipilä-uutisointiin, on todettava, että myös minun luottamukseni Yleä kohtaan on ollut jo pitkään todella alhaalla. Minun silmiini Yleisradio on näyttäytynyt vahvasti poliittisena toimijana, joka on pyrkinyt ohjailemaan yhteiskunnan yleistä mielipideilmapiiriä punavihreiden toimittajien haluamaan suuntaan puskemalla ulos monikultturistista vasemmistoideologiaa. Esimerkkinä voidaan mainita Ylen massiivinen mediakampanja tänä vuonna perheenyhdistämisten ja turvapaikanhakijoiden oleskelulupien tiukentamisia vastaan sekä Donald Trumpin kestämätön mustamaalaaminen USA:n presidentinvaalikampanjan aikana Ylen toimittajien taholta. Ylen lokauutisointien kohteeksi on joutunut poikkeuksetta lähes aina kansallismielinen tai arvokonservatiivi mutta ei liberaali poliitikko ja vasemmistoliberaalit poliittiset aloitteet.

Olen jo pitkään peräänkuuluttanut sitä, että Ylen punavihreä kupla on puhkaistava. Julkisrahoitteisena yhtiönä Yle ei voi viestinnällään pelata tiettyjen poliittisten ideologioiden (= monikultturismi-globalismi) ja puolueiden (= vasemmistopuolueet) pussiin, vaan sen täytyy keskittyä viestimään asioista nykyistä huomattavasti laaja-alaisemmin ja puolueettomammin. Ylen pitää pystyä nostamaan esiin esimerkiksi maahanmuuttoilmiön tai EU- ja eurojäsenyyden ikävät seuraukset suomalaiselle yhteiskunnalle eikä vain pyrkiä puolustelemaan niitä. Yhden ainoan ’oikean totuuden’ esittäminen valtion viestintäyhtiön toimesta ei ole enää tätä päivää. Toivon, että eduskunnan Ylen parlamentaarisen työryhmän tekemä työ tuottaa tulosta ja linja tässä suhteessa muuttuu.”

Olli Immosen mielestä Yleisradio on pitkälti samanlainen kuin yliopistot ovat minun kokemusteni mukaan. Molempia laitoksia leimaa pöhöttynyt ja liioiteltu omakuva, ja luetteloon voisi liittää myös Sanoma-yhtiöiden mediat.

Siinä, missä yleisradiolaiset kuvittelevat työpaikkansa jonkinlaiseksi sananvapauden linnakkeeksi, jota on suojeltava ”ulkopuolisilta hyökkäyksiltä”, siinä yliopistolta toimintamandaatin saaneet keskenkasvuiset pitävät yliopistoa jonkinlaisena tiedon ja totuuden temppelinä, joka velvoittaa heitä pönöttämään siellä omaa vihervasemmistolaista agendaansa.

Kritiikin he yrittävät kääntää ”häirinnäksi”, aivan kuten Yleisradion toimittajat lavastavat punavihreän kuplansa puhkaisuyritykset ”rasismiksi”, ”fasismiksi”, ”äärioikeistolaisuudeksi”, ”natsismiksi” tai joksikin muuksi refleksejä herättäväksi, minkä he katsovat edellyttävän välitöntä ”puuttumista” tai ”reagointia”.

Yleisradion ja yliopistojen ongelma ei ole niissä toimivien henkilöiden mahdollisesti kokema poliittinen painostus vaan niiden sisäinen politisoituminen. En ole havainnut kenenkään koskaan arvostelleen sen enempää Yleisradiota kuin yliopistojakaan vasemmistolaisuudesta toimiessaan itse niiden sisäpuolella. Oikeistoa he haukkuvat kyllä aina. Yleisradio ja yliopistot ovat vihervasemmistolaisuuden niin pitkälle mädättämiä, että sellaisen puolueettomuuden sankaruudella hurskasteleminen on silkkaa ja halpamaista valetta.

Poliitikon kolme paloa

Baseballissa juostaan kolme suoraa. Jos juoksee ne perätysten palamatta kertaakaan, tuloksena on kunnari. Jos palaa kolmesti, joutuu pelistä pois.

Sama riittää politiikassa. EU-federalisti Alexander Stubb paloi ensimmäisen kerran ajaessaan voimakkaasti liittovaltiota ja yrittäessään kiskoa Suomea Euroopan unionin pimeään ytimeen. Tämän hankkeen on historia osoittanut mädäksi, sillä euron valuviat ovat paljastuneet ja EU on puuttunut jäsenmaidensa sisäisiin asioihin kansallista itsemääräämisoikeutta riistäen.

Toinen iso palo oli, kun Stubb hävisi puolueensa puheenjohtajana eduskuntavaalit keskustalle. Tuoreena pääministerinä hänellä olisi ollut mahdollisuus ja paine voittaa ne. Kolmas roihu oli pienempi mutta puhutteleva. Stubb valehteli eduskunnalle puolustaessaan varallisuuden pimityksen mahdollistavia hallintarekistereitä, jotka eivät miellyttäneet kansan suurta enemmistöä ja tyydyttivät vain kokoomuksen melko pientä plutokraattista vähemmistöä.

Kolmen palon jälkeen ministeri ja puolueen puheenjohtaja ovat Suomessa dead. Niinpä Stubbille ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin tulla syrjäytetyksi kokoomuksen eilisessä palatsivallankumouksessa. Tilanne antaa näyttöä siitä, miten kulisseissa kähmitty vallanperimysjärjestys ei toteudukaan aina puolueiden sisäisessä napinpainallusdemokratiassa, jossa puolueen nais- ja nuorisojärjestöt voivat häiritä pahoin saunaseuroissa sovittua agendaa. Itse suositin Stubbille hengähdystaukoa jo viime marraskuisessa kolumnissani.

Stubbin puheenjohtajakauden jääminen vain kahden vuoden mittaiseksi johtui useiden mokailujen ja tikkatauluksi ajautumisen lisäksi olennaisesti myös järjestödemokratiasta, kun kokoomuksen konservatiivit vetivät kannatuksensa city-vihreäksi liberaaliksi osoittautuneelta nousukkaalta, joka oikeasti on kokoomuksen piilo-rkp:läinen. Seitsemän lihavaa vuotta saavat jatkokseen seitsemän laihaa tässäkin tapauksessa.

Stubbin seuraajaksi nostettu Petteri Orpo ei ole tosin Pekkaa parempi, sillä hänellä on jo takanaan merkittävä palo: rajojen pitäminen apposen avoinna maahan tulviville laittomille siirtolaisille. Hänen etenemistään kokoomuksen mansikkapaikalle ei siis selitä hänen ahkeruutensa maahanmuuton ja halvan työvoiman lisäämiseksi vaan se, että Alexander Stubb ajoi konsultinkiihkollaan ja koulukiusaajan tarmokkuudellaan (josta Stubb avautui kerran Helsingin Sanomille) näitä samoja suomalaisvihamielisiä tarkoitusperiä edeltäjäänsä tehokkaammin.

Stubbin maahanmuuttotyön vuoksi nykyvanhemmat voivat pelotella tottelemattomia lapsiaan heristelemällä sormea ruokapöydässä ja iltasaduissaan: ”Syö kiltisti kaurapuurosi, tai muuten Alexander Stubb tulee ja tsemppaa!”

Kaikki pudonneet ovat kolmesti palaneita

Kiintoisaa Suomen nykyisessä poliittisessa järjestelmässä on, että pääministeriä ja muita ministereitä voidaan vaihtaa ja vaihdetaan puoluekokouksissa. Parlamentarismin periaatteiden mukaan hallituksen ja sen jäsenten pitää nauttia vain eduskunnan luottamusta. Puolueella ei pitäisi olla siihen ratkaisuvaltaa, mutta kiertoteitse on. Onneksi, sillä muutoin he istuisivat kuin täi tervassa, ellei valtakunnanoikeus heitä erota.

Ministerivaihdokset kertovat politiikan kriiseistä silloin, kun ministerit heittää palliltaan jokin skandaalinomainen myrsky eivätkä muutokset johdu vain joistakin ennalta sovituista kierrätyksistä tai luopumisista. Suomen poliittinen ilmapiiri on kiristynyt jo Matti Vanhasen pääministerivuosista asti. Taustalla vaikuttaa monta ongelmaa: varallisuuden keskittyminen, hyvinvoinnin uusjako, massatyöttömyys, miljoonan ihmisen ajautuminen köyhyysrajalle tai sen alapuolelle, maahanmuuton ongelmat sekä monikulttuurisen yhteiskuntanäkemyksen tuottamat ristiriidat.

Kun poliitikko kompuroi myös henkilökohtaisen elämänsä piirissä, exit-valo syttyy varmasti. Matti Vanhasen ensimmäinen palo tapahtui hänen yksityiselämässään, jota hän alkoi suojella kansalaisten mielenkiintoa rajoittavalla oikeudenkäynnillä (syytekirjelmän hän jätti heti seuraavana päivänä, voitettuaan pääministerinä eduskuntavaalit, joten kostonhimoa oli). Toinen palo oli pahempi: Vanhanen oli junaillut kokoon Kehittyvien maakuntien Suomi -nimisen yhdistyksen, jonka muiden muassa professori Esko Riepula ja tutkija Petri Koikkalainen osoittivat yritykseksi luoda Suomeen pysyvä korruptioautomaatti. Kolmas palo kyti lautakasassa, kun Vanhanen sai hämärän toimituksen ”tuppeen sahattua” puunjalostustavaraa rakenteilla olevan omakotitalonsa tontille. Pääministeriä vaihdettiin keskustan puoluekokouksessa.

Myös Vanhasen edeltäjä Anneli Jäätteenmäki oli joutunut eroamaan. Ensimmäisen kerran hän paloi vaalikampanjansa aikana paljastettuaan salassa pidettäviä tietoja tuolloisen pääministeri Paavo Lipposen Yhdysvaltain-vierailullaan käymistä keskusteluista, jotka koskivat Suomen laittomia kranaatinheitinkauppoja sotaa käyvään maahan. Toisen kerran Jäätteenmäen hihat olivat tulessa hänen pyytäessään salaisia asiakirjoja ulkoministeriöstä. Kolmas ja lopullinen käry kävi, kun Jäätteenmäen eduskuntafaksin viereen tulvahti noin kaksi tuhatta sivua salassa pidettävää materiaalia ”pyytämättä ja yllättäen”, ja urkinta tuli julki. Se riitti.

Vanhasen seuraaja Jyrki Katainen paloi niin ikään kolmesti. Ensimmäinen palo tapahtui, kun Katainen puolueensa puheenjohtajana lupasi sairaanhoitajien palkkoihin 500 euron tasokorotuksen mutta pyörsi lupauksensa vaalien jälkeen toimiessaan valtiovarainministerinä. Korotuksen asemasta hän määräsi lakolla uhanneet sairaanhoitajat töihin ”potilasturvallisuutta” varten säädetyllä pakkolailla. Palaneen käryä levisi sivustaseuraajien silmiin Kataisen osallistuessa ahkerasti Bilderberg-seuran kokouksiin koko valtiovarainministerikautensa ajan. Kolmannen kerran Kataisen aitta paloi hänen myöntäessään valtakunnanfilosofi Pekka Himaselle satojen tuhansien eurojen rahoituksen tilaustutkimuksen tekemistä varten suoraan valtion kassasta, ilman kilpailutusta ja tieteellistä arviointia.

Nämä riittivät, ja Katainen alkoi harkita eroa omasta aloitteestaan. Kokoomuksen puoluekokouksen vapautettua Kataisen puheenjohtajuudesta Euroopan unionin komission puheenjohtaja José Manuel Barroso ”ymmärsi” Kataisen tilanteen ja pelasti hänet komission jäseneksi, jonne hän sujahti kuin hansikas käteen.

Noutaja tulee Euroopan unionista

Kurjaa näissä uratarinoissa on, että palaneet pelastetaan. Heidät nostetaan kuiville, tai he putoavat kissan tavoin jaloilleen. Surkeinta kansanvallan omalta kannalta on, että poliitikkojen tekemä politiikka jatkuu, vaikka sen tekijät vaihtuvatkin.

Korruptioon, kähmintään ja Suomen vahingoksi toimimiseen syyllistyneille tulee noutaja, mutta se noutaja tulee EU:sta ja vie heidät entistäkin parempien lihapatojen äärelle. Politiikan korruptoitunut olemus kuitenkin säilyy, sillä sitä pyörittää mekanismien mekanismi: tervassa ja höyhenissä kieritettyjen poliitikkojen turvapaikka ja vastaanottokeskus EU.

EU todennäköisesti onkii kuiville myös Alexander Stubbin, jolloin hän palajaa sinne, mistä lähtikin. EU-virkamiehenä alun perin toiminut Stubb onnistui luomaan äänestäjille käsityksen, että hän tietää asioista jotakin, kun hän poliittisesti kokemattomana ehdokkaana selitti kansakunnista vieraantuneen EU:n hallintorakenteita suomalaisille ihmisille vaalikampanjansa aikana. EU-byrokratian myötäileminen ja federalismin tukeminen eivät kuitenkaan tee kenestäkään sen enempää valtiofilosofia kuin oman maansa edun ajamiseen kykenevää poliitikkoakaan.

Monet ovat jo surreet Stubbin putoamista korkealta ja kovaa sekä pahoitelleet ”kansainvälisen osaajan” menetystä ministereiden riveistä. Fanien ei kuitenkaan tarvitse pelätä rakkaan idolinsa puolesta, sillä narsistit eivät koskaan kyllästy itsensä kehumiseen vaan ilmestyvät kurakylvyn jälkeen kertomaan tilanteestaan rennon huolettomasti ja vapautuneesti. Stubb on huomionkipeä kosmopoliitti ja tekohilpeä urheiluhullu, joka haaskaa veronmaksajien varoja hallitsemattomaan maahanmuuttoon ja saarnaa vapaakaupan ihanuudesta. Myös hän ponnahtaa jälleen esiin kuin vieteriukko.

Stubbissa on epäilemättä ainesta kansainvälisiin tehtäviin, esimerkiksi EU:n samanmielisten joukkoon, mutta ei kotimaan politiikkaan, sillä häneltä puuttuu kosketus kansalaisten elämään. Kansainvälisessä yhteydessä hän todennäköisesti pystyy ja joutuu myös peittämään toisia ihmisiä kohtaan osoittamansa ylimielisyyden paremmin. Mikäli Stubbia arvostetaan ja kuunnellaan jossain ulkomailla, kuuntelijat ovat samoja poliittisia broilereita ja jakavat hänen kanssaan saman tekopyhän arvomaailman, johon kuuluu naiivin liittovaltiopolitiikan edistäminen ja eri mieltä olevien haukkuminen populisteiksi. Tällaisen ”kansainvälisen arvostuksen” vallassa keikailee tietenkin myös suuri osa tiedepolitiikan kosmopoliiteista meillä täällä Suomessa.

Peruskonservatiivina, oikeusministeri Sauli Niinistön avustajana sekä oikeudessa kolmasti tuomittuna nuorisorikollisena tunnettu, Itä-Helsingin slummeista politiikkaan tiensä raivannut Jan Vapaavuori olisi ollut vähemmän huono vaihtoehto kokoomuksen johtoon kuin Stubb ja Orpo yhteensä. Euroopan investointipankin varapääjohtajaksi jo etukäteen pelastetulla Vapaavuorella on kuitenkin parempi ja henkilökohtaisesti tuottoisampi sekä todennäköisesti myös helpompi mandaatti hoidettavanaan.

Huonommaksi kokoomus voi mennä vain, jos sen puheenjohtajaksi etenee Alexander Stubbin omalla pakkoilon maallikkosaarnauksellaan puolueeseensa houkuttelema takinkääntäjä Juhana Vartiainen. Ruotsissa pitkään oleskellut taloustieteilijä Vartiainen siirsi vuoden 2015 eduskuntavaaleissa Helsingin Kokoomuksen äänestäjiksi myös suuren osan vanhoista demarikannattajistaan.

Tulos oli perverssi, sillä Vartiainen on vaatinut omistusasumisen tukemisen heikentämistä ja vuokra-asumisen lisäämistä työvoiman liikkuvuuden parantamiseksi. Niinpä tämä Paavo Lipposen jo puolueessaan vihaama pullamössöhamsteri on omalla ylenkatseellisella palkansaajan pompottamismentaliteetillaan tuhoamassa työläisten ainoan varallisuuden hankintamahdollisuuden eli omistusasumisen ja siihen liittyvän ”oman tuvan ja oman luvan” juurevan identiteetin tavalla, jolla hän vetää maton tilannettaan ymmärtämättömien demaritelevisionkatsojien alta.

Nykyinen pääministeri Juha Sipilä on palanut jo kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran hän kärähti rikkoessaan niin sanotun koulutuslupauksen. Toinen palo tapahtui maahanmuuttovyöryn tukemisessa, kun pääministeri lupasi oman pirttinsä maahanmuuttajille asuntopulasta kärsivien suomalaisten maassa. Kolmas palo puuttuu, mutta eiköhän sekin vielä tule.

Euroopasta ahdasmielisten Amerikka?

Helsingin Sanomat uutisoi eilen, että italialaiskaupunki Castellammare di Stabia aikoo kieltää minihameet ja paljastavat farkut ja että kaupungin pormestari perustelee kieltoa ”soveliaisuudella”. Pormestari Luigi Bobbion mukaan kiellolla halutaan palauttaa ”säädyllisyys” kaupunkikuvaan ja ”helpottaa ihmisten yhteiseloa”.

Bobbion ajama tiukka pukeutumiskoodi kieltäsi minihameiden lisäksi esimerkiksi matalavyötäröiset farkut, ja antavissa vaatteissa kulkemisesta voisi saada sakkoa 25 eurosta 500 euroon. Kaupunki aikoo kieltää myös auringonoton, jalkapallon pelaamisen kaupungilla ja jumalanpilkan, jos aloite hyväksytään valtuustokäsittelyssä.

Tekeillä oleva uudistus on lehden mukaan tulos siitä, että pääministeri Silvio Berlusconi on antanut Italian kaupunkien pormestareille valtuuksia puuttua ”yhteiskunnanvastaiseen käytökseen”. Joissakin italialaiskaupungeissa onkin viime aikoina kielletty esimerkiksi hiekkalinnojen tekeminen, suutelu autossa, kulkukissojen ruokkiminen, puukenkien käyttö ja ruohonleikkurilla ajelu viikonloppuisin.

Ihme, että nämä yhteiskuntamoraalin parannukset eivät nyt kelpaa Helsingin Sanomien feministitoimittajille, jotka ovat aina valittaneet esimerkiksi miesten halusta tiirailla vähäpukeisia naisia.

Ilmeisesti syynä on se, että korjausten alullepanija on sovinismillaan mainetta hankkinut patriootti. Italian suupaltti pääministeri yrittänee tällä teollaan kääntää huomiota pois omista seksiskandaaleistaan ja taivutella muitakin ihmisiä huomaamaan, miltä normiruuvien kiristely tuntuu!

Mikäli uudistus olisi lähtöisin Berlusconin kabinetin sijasta paikallisen feministiklubin Mimosa-kerhosta, kyseinen puritanismi otettaisiin varmasti Suomenkin ämmäkerhoissa avosylin vastaan. Sillä heidän agendansa on ihan samanlainen.

Myös lähtöön liittyi koplaus

Matti Vanhasen seitsemän vuotta onneen on nyt täynnä, kun hänelle koittaa ensimmäinen päivä politiikasta luopuneena. Eero Heinäluoma tuossa jo surikin sarkastisissa jälkisanoissaan Vanhasen vetäytymistä eduskunnasta. Hänen asiantuntemukselleen kun olisi kuulemma ollut käyttöä myös politiikan piirissä...

Pitkiksi venyivät jo nämäkin jäähyväiset, ja eron aika olisi ollut vaalirahoitusskandaalin paljastuessa. Parasta Vanhasessa on ollut se, että hän on suomalaisille poliitikoille harvinaiseen tapaan raivoraitis, ja se, että hän selviytyi ehjin nahoin ex-heilansa kirjallisesta persoonanraiskauksesta.

Kehnoa sen sijaan on melkein kaikki muu. Aina kun joku poliitikko joutuu Suomessa putoamiskurssille, tiedotusvälineet aloittavat rituaalisen karnevaalin sen johdosta, kuka hänet pelastaa. Lopulta pelastaja myös löytyy. Niin kävi esimerkiksi Mikael Jungnerille viimekeväisten potkujen jälkeen. Hänet veti kuiville Suomen Sosialidemokraattinen Puolue.

Muilla ihmisillä tällaisia pelastusrenkaita ei ole tai niitä ei ojenneta. Mielestäni myös yhteiskunnan johtopaikoilta pudonneille tekisi hyvää olla hetki vaikka työttöminä ja mennä ilmoittautumaan ”työttömiksi työnhakijoiksi työvoimatoimistoon”. Se sopeuttaisi mukavasti yhteiskuntaan.

Eduskunta pelasti Sitran kautta Esko Ahon. (Melkoinen puliveivaus tosin pääsi käymään tässä Suomen itsenäisyydelle pyhitetyssä rahastossakin.) Paavo Lipposelle puolestaan avattiin ovi Nord Streamin lobbarina. Kuka tai mikä tarjoaa auttavan käden Matti Vanhaselle? Vastaus on sympaattiselta kuulostava Perheyritysten liitto.

Mikä oikeastaan on Perheyritysten liitto? Koostuuko se pieniä putiikkeja ylläpitävistä kommandiittiyrittäjistä, joilla on koko omaisuutensa pelissä ja jotka hädin tuskin tulevat toimeen? Osittain ehkä niinkin, mutta valtaa Perheyritysten liitossa käyttävät kapitalistisin periaattein toimivat teollisuussuvut. Perheyritysten liitto, joka pelastaa Vanhasen, on yrittäjille ja maatilataloudenharjoittajille aiotun perintöverohelpotuksen keskeinen intressiryhmä.

Jo varallisuusveron poistaminen edisti rahakkaiden asemaa. Matti Vanhasen toisen hallituksen aikomus poistaa sukupolvenvaihdoksiin liittyvä perintövero yrittäjiltä ja maatilatalouden harjoittajilta olisi loukannut perustuslaillista yhdenvertaisuutta, ja siksi hallitus uskalsi lopulta esittää eduskunnalle vain kevennettyä versiota, jolla perintöveroa ainoastaan huojennetaan.

Perintövero on täysin ideologinen vero, jonka kohteet on jo kertaalleen verotettu, ja se olisi käsitykseni mukaan pitänyt poistaa kaikilta tai ainakin lähisukulaisilta. Oman veropoliittisen ohjelmani voi lukea tästä.

Vanhanen saa yrittäjien ja maanviljelijöiden lobbauksesta palkan ajallaan, sillä Perheyritysten liitosta hänelle maksetaan lehtitietojen mukaan kolme tuhatta euroa enemmän kuin pääministerin virasta. Moraalisesti kyseenalaista perheyrittäjien kenkiin hyppäämisessä on takautuva lahjontaluonne, kun poliitikko palkitaan ministerinvirassa tekemistään aloitteista. Joka tapauksessa Vanhanen tuo Perheyritysten liittoon tuliaisina myös kaikki tietonsa valtio-osapuolen neuvottelutavoitteita myöten.

Lobbaus näyttääkin olevan parempi bisnes kuin politiikka. Se on sitä luonnollisesti myös Paavo Lipposelle. Hänen puolustuksekseen voidaan kuitenkin sanoa, että pääministerin viran hoitamisen ja lobbariksi ryhtymisen välillä oli useita vuosia aikaa, eikä siirtyminen yksityisen intressitahon edustajaksi vie mennessään kaikkea sitä ajankohtaista asiantuntemusta, josta Heinäluomakin Vanhasta kiitti.

Eräs tulkinta Irak-gatesta

Katselin Ylen netti-tv:stä Timo Harakan ja Antti Karumon käsikirjoittaman sekä Jyri Kähösen ohjaaman poliittisen draaman nimeltä Pääministeri, joka kertoo keskustan entisen puheenjohtajan, Anneli Jäätteenmäen, matkasta pääministeriksi ja hänen pikaisesta putoamisestaan kyseiseltä pallilta. Asian taustan muodostaa tunnetusti niin sanottu Irakgate-skandaali eli ulkopoliittisten tietojen vuotojupakka, jota on pidetty Suomen sodanjälkeisen ajan merkittävimpänä vakoilu- ja urkintatapauksena.

Kaksi vaalikautta oppositiossa olleen keskustan hinku poliittiseen valtaan oli kevään 2003 eduskuntavaalien alla kova, ja se johti Jäätteenmäen polttamaan hihansa vaalitaistelussa. Tasavallan presidentin avustajana toimineen Martti Mannisen vihjattua Jäätteenmäelle, että Tarja Halonen ja tuolloinen pääministeri Paavo Lipponen olivat päätyneet eri linjoille Washingtonin-vierailullaan, Jäätteenmäki katsoi saaneensa käteensä kortteja, joilla hän voisi pehmittää Lipposta vaalikampanjassa. Kun ilmeni, että Lipponen oli mahdollisesti ylittänyt valtuutensa luvatessaan Irak-hyökkäystä suunnittelevalle USA:lle suomalaisvalmisteisia asejärjestelmiä, hänet oli helppo vetää tilille aseidenvientikiellon rikkomisesta.

Mannisen faksattua Jäätteenmäelle Bushin ja Lipposen välillä käytyjen keskustelujen muistiinpanoja ja yhteensä 1 389 sivua salaisia asiakirjoja alettiin tosin epäillä, että köyttä syötettiin Jäätteenmäelle presidentin tai Lipposen omasta toiveesta: pyrkimyksenä lavastaa Jäätteenmäestä tietojen urkkija.

Jäätteenmäen esille nostama Lipposen virhe – aseidenvientikiellon rikkominen – johti sittemmin keskustan vaalivoittoon ja Sdp:n tappioon. Tätä kautta Jäätteenmäelle avautui tie Suomen ensimmäiseksi naispääministeriksi, jossa virassa hän istui perin lyhyen ajan. Henkilökohtaisen eronpyyntönsä Jäätteenmäki jätti 24.6.2003 tietojen urkintaan liittyvien toimiensa paljastumisen vuoksi ja istuttuaan pääministerinä 68 päivää. Yleiseen kielenkäyttöön häneltä jäi kuolematon lause ”puhun niin totta kuin osaan”, jolla hän puolustautui urkinnasta ja sen salailuyrityksistä syyttäneitä vastaan.


Motiivina pasifismi?

Timo Harakan TV-draama erehtyy mielestäni kahdessa kohdassa. Ensinnäkin Jäätteenmäen päämotiiviksi tulkitaan hänen pasifismiaan: halua säilyttää rauha Lähi-idässä. Elokuvan toteutus menee tämän väitteen esittämisessä niin pitkälle, että Jäätteenmäen puhtaan omantunnon vertauskuvaksi tekaistaan symbolinen metafora: blondi ”ystävätär”, joka antaa Annelille henkistä tukea vaalikampanjan keskellä.

Jäätteenmäestä pyritään luomaan kuvaa idealistina, joka innostuu megafoneista ja mielenosoituksista. Jälkimmäisiä jopa kutsutaan lällyisellä vallankumouskielellä ”miekkareiksi”, aivan kuin Jäätteenmäki olisi ollut taistolainen kommunisti. Uskottavaa tässä on lähinnä se tyylillinen seikka, että vallankumouksellisten itseilmaisussa asioiden vakavuus ja keinotekoinen tuttavallisuus ovat aina olleet epätodellisuudentajuisessa ristiriidassa keskenään. (Edistyksellisellä 1980-luvulla Jäätteenmäki tosin toimi Suomen Demokraattisissa Lakimiehissä.)

Jäätteenmäen kuvaamista ”suurena humanistina” täydentää se, että elokuvassa Anneli tuntee solidaarista kiinnostusta omaa alter egoaan, ystävättärensä tytärtä kohtaan, joka Jäätteenmäen itsensä tavoin harrastaa taitovoimistelua. Tasapainoilun metafora ei ole huono, kun havainnollistetaan moraalista punnintaa, mutta se on ehkä liian suopea oikeuttamaan feministien keskinäistä avunantoa – ainakin siinä valossa, minkälaisiin riitoihin Jäätteenmäki oli joutunut keskustan johtavien miespoliitikkojen kanssa.

Eräs teema elokuvassa onkin Jäätteenmäen feminismi, jota valotetaan hänen johtamiskäytäntöjensä kautta: puolueen puheenjohtajana hän pidätti vallan itselleen ja antautui kaivelemaan ulkopoliittisten salaisuuksien kerroksia Mauri Pekkarisen ja Matti Vanhasen tahdon vastaisesti. En tosin väitä, ettei ulkopolitiikasta olisi pitänyt keskustella – totta kai piti, jopa salaisuuksien paljastumisen uhalla. Joka tapauksessa en itse pidä Jäätteenmäen motiivina maailmanrauhan säilyttämistä vaan hänen omia valtapyrkimyksiään.


Kun systeemi kostaa

Toinen asiakohta, jonka käsittely jää Pääministeri-draamassa kevyeksi, liittyy syyllisyyden esittämiseen. Muodollisestihan syytteeseen olisi pitänyt asettaa Paavo Lipponen, jota epäiltiin valtuutensa ylittämisestä. Hänen rikkeisiinsä verrattuna Jäätteenmäki jäi hopealle. Lipposta ei kuitenkaan syytetty kaikkien hämmästykseksi oikeudessa, ja Jäätteenmäkikin todettiin syyttömäksi Helsingin käräjäoikeuden päätöksellä 19.3.2004. Tuomion sai vain Martti Manninen virkasalaisuuden rikkomisesta. Hänestä tehtiin siis poliittisen eliitin sijaiskärsijä. Kansallisen edun suojelu pelasti poliitikot, sillä ulkopolitiikassa valehtelu mielletään jokapäiväiseksi, ja kaikkien keinojen käyttämistä katsotaan läpi sormien.

Ristiriitaista asian oikeuskäsittelyssä oli se, että syytteitä ei nostettu totuuden ilmitulon pohjalta eli niistä tosiasioista, jotka paljastivat Lipposen lupaukset Suomen sitoutumisesta aseidenvientiin ja epäsuorasta osallistumisesta Yhdysvaltain Irakin-vastaiseen koalitioon. Sen sijaan syytökset ja syytteet keskitettiin pelkän muotoseikan, Jäätteenmäen valehtelun, ympärille hänen pyrkiessään salaamaan tietojensa hankintatapaa. Juridiikassa kuitenkin vallitsee periaate, että todistusaineistoa olisi pidettävä kelvollisena ja velvoittavana sen saantitavasta riippumatta, ja hankintaan liittyvät rikokset käsitellään omana kysymyksenään.

Harakan draama ei ota syyllisyyteen kantaa suunnassa eikä toisessa. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, sillä elokuva haastaa pikemminkin moraalisella akselilla kuin juridisella. Sen sijaan erehtymättömästi Pääministeri kuvaa keskustan valtapyrkimyksiä. Ne kiteytyivät Mauri Pekkarisen kysymyksessä vaalivoittoa hamuavalle Jäätteenmäelle: ”Mitä hyötyä on voittaa vaalit, jos häviää vallan?”

Tätä kysymystä pohdittaneen myös tällä hetkellä oppositiossa olevassa Sdp:ssä. Niin hampaatonta demarien oppositiopolitiikka on ollut. Hallitusvallan tavoittelu syö oppositiopuolueiden kriittisyyttä ja katkaisee arvostelulta terävimmän kärjen, kun puolueet pyrkivät petaamaan itselleen valtaa aina seuraavaan hallitukseen. Puolueet eivät siis halua polttaa kaikkia siltoja oppositiossa ollessaan, mikä johtaa politiikan konsensusmaiseen tilaan. Lisäksi tämä osoittaa, miten systeemi kostaa kaikille niille, jotka eivät suostu herrasmiessopimusten mukaiseen vallan jakamiseen vaan kaappaavat aloitteet omiin käsiinsä – vääryyksiäkin paljastaen ja uhmaten.


Enemmän koominen kuin paha

Timo Harakan kirjoittama draama on kuvaus vallan tekopyhyydestä ja siitä, kuinka ei-toivottu henkilö karkotetaan hienostuneilla tempuilla. Vaalien jälkeenhän muodostettiin kaikesta huolimatta keskustan ja Sdp:n hallitus, joka oli oraalla jo vaalikampanjoiden aikana. Jäätteenmäki sai lähteä, koska Lipponen piti häntä vaarallisena Suomen ulkopoliittiselle turvallisuudelle. Eräänä merkkinä tästä Jäätteenmäki palasi aiheeseen vielä yli kolme ja puoli vuotta kohun jälkeen, 30. joulukuuta 2006 Iltalehden haastattelussa, jolloin hän väitti, että kaiken takana oli tarkoitus palauttaa Paavo Lipponen pääministeriksi. Väitteen tueksi voi nähdä muun muassa sen, että vaatimuksen Jäätteenmäen erosta esitti Sdp:n eduskuntaryhmä.

Politiikan kielellä lausuttuna Jäätteenmäki ei ollut ymmärtänyt poliittisen toiminnan ”realiteetteja”, ja siinä mielessä tulkinta hänestä ”parantumattomana idealistina” on osuva. Toisaalta Jäätteenmäenkin pelasti lopulta kansa äänestäessään hänet 150 000 äänellä europarlamenttiin, jossa hän istuu toista kautta pääministeriä paremmilla palkkatuloilla.

Mieleen tulevat Jussi Halla-ahon ihanan ilkeät sanat viime eurovaalien jälkimainingeissa. Hänen mukaansa Anneli Jäätteenmäki on ”enemmän koominen kuin paha”, ja vähemmän haittaa hänestä on Euroopan unionissa kuin Suomessa.

Vaalirahoituksen kilpavarustelusta

Metsästyskausi alkoi viime viikonloppuna, ja vaalirahoitukseen liittyvä ampuminen jatkui eduskunnassa. Hallituspuolueet antoivat tietenkin luottamuslauseen istuvalle korruptiohallitukselle, mutta pahinta on, ettei yksikään oppositioryhmä vaatinut hallituksen eroamista vaan lähinnä ”päiväjärjestykseen paluuta”.

Tämä on tietenkin ymmärrettävää, sillä samalla eduskunta olisi antanut potkut myös itselleen, eikä kuoleman pelossa kannata tehdä itsemurhaa. Nyt olisi joka tapauksessa tärkeää saada uusi vaalitukilaki voimaan ennen seuraavia vaaleja. Mutta myöskään rötöstelleitä poliitikkoja ei pitäisi päästää kuin koiria veräjästä: ilman mitään rangaistusta. Juuri siksi pääministerin (ja mahdollisesti myös muiden rahoissa ryvettyneiden) olisi pitänyt ottaa henkilökohtainen vastuu ja jättää paikkansa.

Koko vyyhtihän lähti purkautumaan siitä, kun noin neljäkymmentä kansanedustajaa, joista kymmenkunta istuu ministereinä, rikkoi nykyisin voimassa olevaa lakia, joka velvoittaa ilmoittamaan yli 1 700 euron tuista valtiontalouden tarkastusvirastolle. Osa heistä ”täydensi ilmoituksiaan” myöhemmin, jolloin kymmenien tuhansien tuet alkoivat pullahdella esiin. Lopulta osoittautui, että ehdokkaat eivät olleet laiminlyöneet vain ilmoitusvelvollisuuksiaan, vaan rahoja ei ollut myönnetty alun perinkään laillisesti.

Rahoja kierrätettiin veroparatiisiyhtiöiden kautta, joiden nimenomainen tarkoitus oli peittää tulot ja menot. Kehittyvien Maakuntien Suomi oli kiero rahanpesureitti siinä, missä Nova Group oli suora poliittisen vallan ostoyritys. Röyhkeyden kruunasi tapa, jolla Kanki-Kaikkonen ja Matti Vanhanen kankesivat keskustalle rahaa yleishyödyllisiksi tarkoitetuista Nuorisosäätiöstä ja Raha-automaattiyhdistyksestä. TV2:n Silminnäkijä-ohjelma väitti lisäksi, että Matti Vanhanen sai omakotitaloonsa jopa ”korkealaatuista erikoishöylättyä lautatavaraa”. Siihen lautatarhaan ovat näköjään nyt viherpiipertäjätkin tehneet pesänsä.

Politiikan tutkijana tiedän, että aina kun totalitarismeissa havaitaan demokratiaongelmia, diktaattori julistaa ulkovaltioille sodan kootakseen sisäpoliittisia rivejä ja yhtenäistääkseen kansaa. Saa nähdä, milloin Matti Vanhanen löytää tämän viimeisen oljenkorren.


Konnien Suomi

Kun hallitus eilen antoi ”tiedonannon” oppositiolle, se ei vastannut opposition esittämään välikysymykseen. Vanhasen puheenvuorossa ei sanallakaan mainittu KMS:ää eikä Novaa mutta esitettiin syytös vasemmisto-oppositiota kohtaan ay-liikkeen tukien vastaanotosta. Selkä seinää vasten -tilanteessa hyökkäys voi olla paras puolustus, mutta tasapuolisuuden vuoksi on syytä muistuttaa, että ay-liikkeellä ja työnantajilla on täsmälleen samat oikeudet tukien myöntämiseen, joten kumpikaan osapuoli ei voisi syyttää vain toista osapuolta. Lisäksi sen enempää ay-liikkeen kuin yritystenkään tukea ei voitaisi kokonaan kieltää, sillä myös täydellinen kieltäminen loukkaisi perusoikeuksia ja vähentäisi kansanvaltaa.

Samanlaista pyykinpesua on ollut hallituksen väite, että varainhankinnassa ei muka rikottu lakia. Todellisuudessa sitä rikottiin ja roimasti. Ja samaan sarjaan kuuluu hallituksen puolustelu, että kukaan ei arvannut vielä vuonna 2008 Nova Groupin ajautuvan konkurssiin. Merkitsisivätkö Novan piirissä tehdyt rötökset vähemmän tänään, jos firma olisi yhä jaloillaan? Eiköhän konkurssin syyksi paljastu juuri se, mistä velkojat ja konkurssipesän hoitajat ovat firman vastuullisia liikemiehiä syyttäneet: holtiton rahanjako taivaan tuuliin.

Järkyttävintä kuitenkin on, kuinka pahasti myös vasemmisto-oppositio mokasi asiaa kritisoidessaan. Vanhanen voi nyt kiittää Sdp:n Jutta Urpilaista, joka meni omassa ajattelemattomuudessaan vaatimaan, että vaalirahoituksen lisäksi uudistettaisiin koko vaalijärjestelmä! Leväperäinen vaalirahoitus on syönyt kansanvaltaa jo tarpeeksi. Jos Suomessakin siirryttäisiin Sdp:n ehdotuksen mukaisesti listavaaleihin, se kaventaisi demokratiaa entisestään. Listavaalihan ei jättäisi puolueiden päätettäväksi vain ehdokkaaksi pääsevien valintaa, vaan se jättäisi puoluepolitbyroiden käsiin myös sen, ketkä lopulta tulevat valituiksi poliittisiin luottamuselimiin.

Mutta myös tapa, jolla kokoomus ja Rkp vastustavat rahoituskattoja, on häikäilemätön. Jos rahoituksella ei ole äärtä eikä rajaa, suuret yritykset voivat vaikuttaa poliittisiin päätöksiin enemmän kuin esimerkiksi 20 000 äänestäjää yhteensä. Todellisuudessa äänioikeus kuuluu vain kansalaisille eikä yrityksille. Kokoomuksen ja Rkp:n politikointi on tietysti ymmärrettävää. Kokoomuslaisten läpimenneiden kampanjat olivat kalleimpia kaikista ja maksoivat keskimäärin 49 000 euroa ehdokasta kohti. Vaalirahoituksessa on siis kyse rahan vallasta kansanvallan sijaan.

Rkp puolestaan vetosi siihen, että puoluetta tukevien upporikkaiden säätiöiden pykäliin sisältyy maininta poliittisen toiminnan tukemisesta. Säätiölain 5 § kieltää kuitenkin myöntämästä alun alkaenkaan perustamislupaa sellaisille säätiöille, joiden tarkoituksena on liiketoiminnan harjoittaminen tai taloudellisen edun hankkiminen sen omille perustajille tai toimihenkilölle tai jos toimintaan liittyy säädösten kiertämistä. Koska Rkp:n taustaorganisaatioiden kulisseissa pesii juuri tällaista kiertelyä, säätiöt toimivat ruotsinkielisen pääoman lainvastaisina peitejärjestöinä.

Köyhillä ihmisillä menee tässä maassa juuri sen vuoksi niin huonosti, että heillä ei ole varaa ostaa poliittisia päätöksiä, kuten työnantajilla ja yrityksillä. Siksi esimerkiksi rakennusliikkeet saavat läpi suurten kauppakeskusten kaavoituspäätökset, ja kansalaiset kärsivät asuntopulasta. Onko sellainen maa hyvä, jossa rikkaat päättävät kaiken? Jorma Ollila vielä presidentiksi!


Ahneiden palkka

Esitin edellä olevassa kirjoituksessani muutaman kohdan luettelon siitä, miten rahoitusta pitäisi rajoittaa ja tasata ehdokkaiden kesken. Silti asiaan liittyy lähtemättömiä pulmia. Niistä pahin on se, että yksikään poliitikko ei todella halua rahoitukseen puututtavan. Politiikan läpimädän korruptiojärjestelmän paljastuminen oli kuin lahonneiden saunanlauteiden romahtaminen: se oli heille kaikille hirveä katastrofi.

Se, että ministerit eivät osoita minkäänlaista nöyryyttä tai katumusta, johtuu kenties hyperventilaatioshokista, johon tarvittaisiin nopeasti kriisiapua. Muutamat (lähinnä syyttömät) kansanedustajat puolestaan valittavat tilannetta kuin laupiaat lampaat, mutta heidänkin ajatuskuplassaan näkyy pelko rahoittajien katoamisesta.

Nyt he kaikki haukkovat henkitoreissaan kuin kala kuivalla maalla: kansanvaltaisuutta halutaan, mutta todellisuudessa valta haluttaisiin ostaa ja myydä entiseen tapaan – ehkä vain hieman näkymättömämmin. Tämä taas johtuu siitä, että poliitikkojen tavoitteena on nimenomaan valta. Ja se on jo oman olemuksensa vuoksi puolueellinen asia.

Jokainen puolue haluaa nimenomaan tuota puolueellista valtaa, aivan niin kuin jo Nietzsche ajatteli Epäjumalten hämärän alkusanoissa: ”vasta voiman ylenpalttisuus on todiste voimasta”. Yksikään puolue ei halua vapaaehtoisesti rajoittaa vaalitukea, sillä se ei ole puolueen oman edun mukaista. Puolueen tehtävänä on vallan tavoittelu eikä oman valtansa vähentäminen. Rajoittelu on kuin haluttaisiin ylinopeussakkoja formuloille.

Vaalitukien rajoituksia vaatiessaan myös eduskunta tulee vaatineeksi vain ”hiljaista puhetta” haluten kieltää huutamisen, vaikka onkin vaikea määritellä, milloin huutaminen on vain ”kovaäänistä kuiskausta” ja milloin se on ”vaimeaa huutamista”. Yhtä häilyvä on laillisen ja laittoman raja Suomessa, jossa korruptio on aina ollut henkistä ja moraalista korruptiota: virkojen jakoa, sulle–mulle-suhteita ja asioiden junailua saunaseuroissa. Harmaa talous tästä vain paisuu.

Valtiontalouden tarkastusvirasto joutuu jo nyt valvomaan peräti 60 miljardin euron matkaa ja määränpäätä, eikä sieltäkään löydy tarpeeksi tutkijoita selvittämään rahojen kaikkia reittejä kissojen ja koirien kanssa. Jos joku haluaa pimittää tulonsa ja menonsa, hän varmasti onnistuu. Tulevaisuudessa sitä ei tarvitse enää tehdä ”rehellisen epärehellisesti” niin kuin nyt vaan aidon rikollisesti: ”epärehellisen epärehellisesti”.

Ongelma ulottuu mediaan asti. Mahdollisimman runsas vaalirahoitus on ollut myös tiedotusvälineiden edun mukaista, sillä vallan vahtikoirat ovat päässeet vaalirahoista osallisiksi ilmoitustulojen muodossa. Mediat ovat moralisoineet aktiivisesti mainosrahojen jakoa, mutta toisella kädellään ne ovat kahmaisseet suurimman osan vaalituista.

Mitä valtavammaksi vaalitukijupakka paisuu, sitä tekopyhemmin puolueet vaativat avoimuutta, vaikka eivät sitä itsekään halua. On kuitenkin syytä muistaa, että myös rikkaalta mieheltä vaadittiin hänen sielunsa pois yhdessä yössä.

Eroa, Matti!

Vihreät vannoivat tänä viikonloppuna luottamusta hallitukselle. Yhdysvalloista palannut Matti Vanhanen puolestaan korjasi otsikoinnissaan erehtynyttä Hesaria, joka oli mennyt kirjoittamaan, että ”Pääministeri Vanhanen ei aio erota”. Mitä tästä voidaan päätellä?

Kun pääministeri kieltää kieltäytyneensä eroamasta ja hallituspuolue, jolla olisi kaikki syy arvostella pääministeriä, vannookin hänelle luottamusta, on pääteltävä, että muut hallituspuolueet ovat pyytäneet Vanhasta ottamaan henkilökohtaisen vastuun tilanteesta ja eroamaan. Totuus on, että Vanhasella olisi vähemmän hävettävää, mikäli hän jättäisi paikkansa.

Hallituksella ei ole todennäköisesti enää edes kaikkien omien kansanedustajiensa kannatusta. Puolueiden saamat vaalituet on jaettu puolueiden sisällä niin epätasaisesti, että se on luonut eduskuntaryhmiin eripuraa. Joillekin annettiin kymmeniä tuhansia, toisille ei mitään. Tästä syntynyt katkeruus kalvaa puolueita sisältä ja saattaa vetää rivit halki luottamuslauseäänestyksessä. Nyt on revanssin aika.

Oppositio puolestaan saa kiittää kaksin käsin Kehittyvien Maakuntien Suomea, Nova Groupia ja koko istuvaa hallitusta siitä, että se keitti itselleen tällaisen kurasopan. Voiton tilanteesta korjaavat ennen kaikkea Perussuomalaiset, mutta skandaali saattaa pysäyttää myös vasemmistopuolueiden kannatuksen laskun.

Hallituksella olisi kaikki syy hajota tai erota, ja tässä olisi myös uusien vaalien paikka. Sitä vastaan puhuu vain yksi paradoksi: Uusia vaaleja ei kannattaisi järjestää juuri nyt, sillä eduskunnan täytyisi ensin säätää uusi vaalirahoituslaki, jotta vaaleista ei tulisi epärehelliset. Näin ollen edustajien tähänastinen rötöstely ikään kuin vahvistaa eduskuntaa ja vaatii sen istumista pitempään kuin sillä muutoin olisi valta. Sen sijaan hallitus voisi tasoittaa tilannetta sisältä päin niin, että se passittaisi pääministerin tekemään ”jäätteenmäet”.

Loppujen lopuksi on samantekevää, minkälainen vaalirahoituslaki tähän maahan laaditaan, koska uudet säännöt eivät lopeta korruptiota vaan tekevät siitä entistäkin näkymättömämpää ja epäsuorempaa ja vievät lahjonnan syvemmälle kulissien taakse. Miksi perustaa kankeita yhdistyksiä tai firmoja rahan kierrätystä varten tai ilmoittaa rahoituksesta avoimesti, kun samat lahjukset voidaan sujauttaa taskuihin käteisenä rahana firmojen ja ammattiyhdistysten silakankatkuisissa takahuoneissa?

On lapsellisen pyhäkoulumaista kuvitella, että mikään laki tekisi poliittisen vallan ostamisesta lopun.

Kepu soittaa Sitraa

Kehittyvien Maakuntien Suomi ja Nova Group eivät ole suinkaan ainoita kupruja kepupoliitikkojen liituraitakostyymissa. Ryppyjä ovat tuottaneet aikoinaan Ahti Karjalainen, Kauko Juhantalo (jolle myös Kehittyvien Maakuntien Suomi antoi 10 000 euroa vuonna 2007), Anneli Jäätteenmäki ja sittemmin lähes kaikki keskustan johtavat poliitikot.

Kepulikonstien käyttäminen ulottuu yhteiskunnan kaikille laidoille. Ei ole pitkäkään aika, kun tiedotusvälineet toivat esiin tavan, jolla Raha-automaattiyhdistyksen lihottama Nuorisosäätiö tuki Matti Vanhasen vaalikampanjaa ostamalla hänen kaupittelemiaan kampanjatuotteita. Päätösten takana oli säätiön hallituksen puheenjohtajana toimiva keskustalaiskansanedustaja Antti Kaikkonen, jolle itselleenkin riitti vaalitukea säätiöstä useaan kertaan. Kosmeettisena korjauksena Kaikkonen luopui puheenjohtajuudestaan mutta jäi yhä hallituksen jäseneksi, vaikka nuorisoasukkaiden vuokrarahoja oli roiskittu runsain mitoin Vanhasen kampanjatauluihin, jotka asukkaat kävivät tosin vandalisoimassa ja repimässä pois taloyhtiöiden rappukäytävistä sitä mukaa kuin ne oli saatu paikoilleen.

Tapaukset tuovat mieleen myös parin vuoden takaisen Sitra-skandaalin, joka monilta on jo varmasti päässyt unohtumaan. Syksyllä 2007 Helsingin Sanomat kirjoitti, että eduskunnan alainen Suomen itsenäisyyden juhlarahasto on yksityistänyt riskisijoitustensa hoitamista omille entisille johtajilleen. Lehti selvitti asiaa muun muassa näin:

”Sitra maksaa omaisuuden hoidosta parin prosentin hallinnointipalkkion vuodessa rahastojen arvon kehityksestä riippumatta. Johtajat ovat näin moninkertaistaneet tulonsa. Yliasiamies Esko Ahon mukaan tässä ei ole mitään väärää: entisten Sitran johtajien omistamat hallinnointiyhtiöt tekevät työnsä ’täysin markkinaehtoisesti’.”

Artikkelin mukaan Sitran johtajat olivat perustaneet sijoitusyhtiöitä, joihin investoitiin kymmeniä miljoonia Sitran julkisia varoja. Yhtiöiden (kuten Biofund, Eqvitec ja Korona Invest) kautta johtajat siis käytännössä käyttivät Sitran varoja oman rahantekonsa välineenä, sillä sijoitusyhtiöiden omistajina he pääsivät hyötymään yhtiöiden eteenpäin sijoittamien varojen tuotoista. Käytännössä tämä merkitsee, että sijoitusyhtiöiden tuottamaa kaikkea voittoa ei tilitetty Sitralle, vaan osa siitä jäi Sitran entisten pomojen omistamiin yhtiöihin. Toiminnan nerokas logiikka on samanlainen kuin pankinjohtajan, joka kyllästyy lainaamaan rahaa asiakkaille 5 prosentin korolla ja perustaa oman firman, jolle hän pankinjohtajana lainaa kyseiset varat. Yritys lainaa rahat edelleen asiakkaille 10 prosentin korolla ja palauttaa varat pankille 4 prosentin korolla höystettynä. Pankinjohtaja puolestaan pitää välistä korjaamansa 6 prosenttiyksikön voiton.

Tosiasiassa tällaisen yrityksen moraalivarallisuus on nolla, ja eettiseltä asemaltaan se on rutiköyhä. Tästä syystä ei riitä, että Sitran ja sen entisten työntekijöiden toimia arvosteltiin vain ”kilpailutussääntöjen rikkomisesta”, toisin sanoen siitä, ettei Sitran sijoituksia kyseisiin välitysfirmoihin kilpailutettu. Lisäksi Sitran antama selitys, että yksityiset sijoittajatahot muodostavat rahastoissa enemmistön ja että kyseessä ei ole julkinen investointi, on täysin riittämätön. Olennaista on, että sijoittamalla varojaan kokonaan ilman sijoitusyhtiöitä Sitra olisi voinut päästä parempiin tuottoihin kuin investoimalla välittävien rahastojen kautta. Tätä ei kumoa se, että rahastojen investoinnit olivat muodollisesti markkinaehtoisia. Nyt Sitran pääomasijoituksista pääsi hyötymään myös välistävetäjän koura.

Ei ole varmasti yllätys, että tuohon aikaan Sitran yliasiamiehenä toimi johtava keskustapoliitikko ja entinen pääministeri Esko Aho, joka piti tuolia hallussaan vuodet 2004–2008. Ja kukapa mahtaa toimia Sitran hallintoneuvoston puheenjohtajana? No tietysti keskustan kiukaislainen kansanedustaja ja puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kalli.

Erityisen siistiä on se, miten eduskunnan Suomen Pankin pankkivaltuuston jäsenistä koostuva hallintoneuvosto pyyhki asian pois päiväjärjestyksestä ja antoi Sitralle sen itsensä antaman selvityksen pohjalta puhtaat paperit.

Minua ei tosin sureta Sitran asema eikä sen epäeettinen varainkäyttö, sillä suurin osa tämän maailman rahoista on joka tapauksessa väärien ihmisten hallussa. Minut tekee murheelliseksi se, että suurimmalla osalla kansalaisista ei ole kerrassaan mitään kuvaa siitä, kuinka häikäilemättömästi poliittinen eliitti juonittelee ja pelaa heidän selkänsä takana ja kuinka tiheässä vallan verkossa päätöksiä tehdään.

Toivon todella, että viimeistään vaalirahoitusskandaali avaa ihmisten silmät, ja seuraavissa vaaleissa vallan kujilla ja käytävillä lakaisee suuri luuta. – Vaikka talouselämä konnat varmaan pelastaa. Esko Aho tuossa jo livahtikin Nokian palvelukseen, ja uusi yliasiamies Sitraan nimitettiin Nokiasta. Käsi kättä pesee.

Uusien vaalien paikka

Kansanedustajille sattuu silloin tällöin moraalisia kömmähdyksiä. Siksi olisi perusteltua, että eduskunnasta löytyisi moraalifilosofian asiantuntija. Tänään ekspertiisiä oli paikalla, nimittäin minä. Seurasin lehteriltä hallituksen kyselytuntia, joka vaalirahoitusjupakan vuoksi oli ymmärrettävän sähköinen.

Lehdet kertoivat eilen, että Nova Groupin konkurssipesä nostaa oikeusjutun Suomen Keskustaa vastaan ja että muutamat julkisyhteisöt, kuten yleishyödylliseksi aiottu Nuorisosäätiö, tulivat ikään kuin huomaamatta tukeneiksi muiden muassa Matti Vanhasen vaalikampanjaa ostaessaan hänen tukijatahoiltaan erilaisia kampanjatuotteita. Lisäksi paljastui, että Matti Vanhanen on pääministerinä toimiessaan ollut hyväksymässä Raha-automaattiyhdistyksen Nuorisosäätiölle jakamaa rahaa peräti 16 miljoonan euron verran, jolloin kiitollisuudenvelkakin tuli (näkökulmasta riippuen) joko kuitatuksi tai tuotetuksi.

Olen seurannut vaalirahoitusskandaalin kumuloitumista aina sen paljastumisesta lähtien, eli keväästä 2008. Kepulaisille kävi tässä tanhussa niin kuin noidan oppipojalle, joka ryhtyi lukemaan loitsuja lietsoakseen henget liikkeelle mutta joka ei voimien irti päästyä kyennytkään enää laittamaan niitä takaisin pulloon. Viime kesänä, kun Novan ja Kehittyvien Maakuntien Suomen osuus tuli julki, ryhdyin ennustamaan menneisyyttä. Ennustin, että huipun alta paljastunut jäävuori on vain vähäinen lohkare sitä paljon suuremmasta mannerjäätiköstä, josta se on repeytynyt irti. Ja tulevaisuudessa tilanne sen kun pahenee.


Hallitus eroaa, jos kokoomus hyötyy

Novan ja Kehittyvien Maakuntien Suomen raharuletti oli vain yksi miljoonamasiina muiden joukossa. Paljastusvyöryn luonnollinen lopputulos pitäisi olla hallituksen eronpyyntö. Sitä tuskin nähdään, sillä hallitus vetoaa välttämättömyyteensä talouskriisin hoitajana, aivan kuten valtiovarainministeri Jyrki Katainen ehti jo tehdäkin katsoessaan, että ”hallituksella ei ole aikaa erota”.

Eilen muutamat oikeusoppineet ja kokoomuksen Kimmo Sasi rohkenivat kuitenkin vaatia hallituksen eroa. Sasin mielipiteen voi ymmärtää, 1) koska hän itse ei ole ministeri, 2) koska kokoomuksen kannatus lainehtii kohusta huolimatta 25 prosentin tuntumassa ja 3) koska puolueessa on selvästikin keskusteltu hallitusyhteistyöstä eroamisen kannattavuudesta; olisihan puolueelle mahdollisesti tarjolla pääministerin paikka uusissa vaaleissa. Kenties myös vaalirahoja palautteleva kokoomus koetaan jollakin tavoin vähiten huonoksi vaihtoehdoksi kansalaisten keskuudessa.

Lisäksi Sasi saattaa olla 4) kateellinen itseään enemmän vaalitukea saaneille, mutta hän lienee myös oivaltanut, että 5) puolue, joka omasta aloitteestaan eroaisi, osoittaisi nöyryyttä kansan edessä ja mahdollisesti parantaisi kannatustaan uusissa vaaleissa ja 6), että vaalit ovat politiikan luonnollinen osa, eikä niissä ole sen vuoksi mitään välteltävää. Varjopuolena on, että jos vaalit pidettäisiin nyt, ne jouduttaisiin järjestämään nykyisen vaalirahoituslainsäädännön vallitessa, eli tulos voisi olla yhtä hullunkurinen kuin se jo nyt on.

Mutta päivän tapahtumiin. Poliittisen teatterin kannalta oli suuri vahinko, että Matti Vanhanen ei päässyt Yhdysvaltain-vierailunsa vuoksi vastaamaan ministeriaitioon. Toisaalta tilanne oli hänelle itselleen suuri helpotus, sillä ainakin kaksi oikeustieteen professoria, Esko Riepula ja Teuvo Pohjolainen, ovat todenneet pääministerin rikkoneen selkeästi ja tieten tahtoen lakia vaalirahoja pyöritellessään. Niinpä jäljelle ei jäisi kuin yksi vaihtoehto.

Kuka Suomessa erottaa hallituksen? Ennen vanhaan presidentti saattoi tehdä tämän työn. Nykyään hän vain myöntyy pääministerin eronpyyntöön, ja erottamisesta päättää eduskunta epäluottamuslauseen muodossa. Koska jokainen enemmistöhallitus nauttii eduskunnan luottamusta, jokainen tällainen hallitus on niin halutessaan erottamaton.


Tyrkkiikö Jyrki?

Hallitus ilmoitti tänään antavansa eduskunnalle ”tiedonannon” vaalirahoituksesta, mutta se ei paranna asioita tilanteessa, jossa kansalaisten luottamus poliitikkoihin on mennyt. Sitä ei korjaa muu kuin että ihmiset saavat valita uuden eduskunnan.

Avainasemassa on toinen päähallituspuolue ja sen puheenjohtaja Jyrki Katainen. Tänään Kataisen puheet olivat pyörittelyjä. Hän esimerkiksi viittasi siihen, kuinka paljon ”väärää informaatiota” asiaan liittyy ja että kansalaiset ”eivät ehkä tiedä”, miten paljon huomioon otettavaa asiassa on, ja niin edelleen. Uskon kuitenkin kansalaisten tietävän oikein hyvin, mistä on kyse. Mitään seliteltävää ei edes olisi, jos hallituspuolueet olisivat menetelleet rehellisesti.

Katainen voisi milloin tahansa ilmoittaa Vanhaselle, että kokoomus lähtee hallituksesta ja että hallitus niin muodoin hajoaa. Vanhanen joutuisi tällöin pyytämään eroa presidentiltä, joka hajottaisi eduskunnan, ja järjestettäisiin uudet vaalit. Tulos olisi, että kokoomus koettaisiin rehdiksi puolueeksi, ja siksi se voittaisi vaalit, samoin kuin Perussuomalaiset. Keskusta kärsisi veret seisauttavan vaalitappion, ja muut päätyisivät ehkä nykyiseen paikkamääräänsä.

Koska henkilövaihdoksia tulisi todennäköisesti paljon, nykyisten edustajien kädet tärisevät. Kaikki on kuitenkin kiinni yhdestä miehestä: Jyrkistä. Jyrki pohti ministeri Ilkka Kanervan erottamista keväällä 2008 pitkään, mutta Kokoomuksen Naisten autettua asiassa päätös tuli. Voi olla, että se tulee nytkin, ehkä parin viikon sisällä.


Myös vasemmiston kädet mämmissä

Maalla on nyt niin hyvä hallitus, kuin rahalla saa. Näin totesi Sdp:n Jutta Urpilainen puheenvuoronsa aluksi. Sdp:ltä ja Vasemmistoliitolta pääsi kuitenkin unohtumaan, että molemmat vasemmistopuolueet saivat vaalirahoituksena ammattiyhdistysliikkeen tukea, joka on alun perin kerätty verovähennyskelpoisista ay-jäsenmaksuista. Summa ei ole kovin vähäpätöinen, sillä jäsenmaksujen verovähennyskelpoisuuden tuloksena valtio menettää joka vuosi noin 200 miljoonaa euroa.

Tätä kautta valtio on joutunut subventoimaan vasemmistopuolueita, kun verovähennysoikeus on pienentänyt valtion tuloja. Puolustukseksi voidaan sanoa, että työntekijät – joita suuri osa suomalaista on – ovat myös hyötyneet, sillä heidän rahoillaan on tuettu ay-liikkeen etuja ajavia puolueita. Vastalauseeksi voidaan sanoa, että ay-liikkeen tuki olisi pitänyt jakaa tasapuolisesti kaikille puolueille. Joka tapauksessa pisteitä Sdp ja Vasemmistoliitto saavat siitä, että puolueet ilmoittivat rahoituksensa avoimemmin kuin suurin osa oikeistosta.

Oppositio lupasi tuoda asian uudestaan esille välikysymyksen muodossa. Jos hallitus aikoo erota Jyrki Kataisen johdolla, sen on syytä tehdä se pian, sillä olisi noloa, jos hallitus kaatuisi epäluottamusäänestykseen. Jos taas hallitus saa luottamuksen äänestyksessä, sen on epäviisasta hajota myöskään luottamuslauseen jälkeen.


Vaalirahoitus: ihmisoikeusongelma

Entä mitä tehdä itse ongelmalle: vaalirahojen puliveivaukselle? Ihmiset tekevät rahasta mitä vain. Jeesus kavallettiin 40 hopearahasta. Myös puolueet ja ehdokkaat tarvitsevat rahaa samanlaiseen toimintaan, eikä rahoitusta voida kokonaan kieltää. Sekin olisi kai demokratian vastaista. Onneksi ministerit saattoivat vedota istuntosaliin ilmestyneeseen oikeuden jumalhahmo Dikeen, joka oikeustieteen lisensiaatti Lauri Tarastin johtamaan puoluerahoitustoimikuntaan inkarnoituneena tarjosi hyvän perusteen kiusallisten kysymysten välttelyyn. Kaikki konkreettiset kysymykset voitiin haudata kyseiseen komiteaan.

Kun vaalirahoitusta koskeva ehdotus tulee (mahdollisesti vielä istuvan) eduskunnan käsittelyyn myöhemmin tänä syksynä, siihen pitäisi omasta mielestäni tehdä ainakin seuraavat peruslinjaukset.

1) Vaalirahoitukselle pitäisi säätää luovuttajakohtainen ja vuosimääräinen katto, toisin sanoen yksi ja sama taho ei saisi tukea yhtä puoluetta tai yhtä ehdokasta maksimisummaa (esimerkiksi 5 000 euroa) korkeammalla määrällä, ja vilpin estämiseksi rahan kierrätysreitit olisi tukittava.

2) Julkisoikeudellisten organisaatioiden, valtionyhtiöiden ja valtion osakkuusyhtiöiden tuki puolueille ja ehdokkaille pitää kieltää. Sen sijaan yksityishenkilöiden, yritysten, järjestöjen, säätiöiden, kampanjatuotteiden myyjien sekä talkootyön tekijöiden tukea ehdokkaille, puolueille tai kampanjoille ei pidä kieltää (kansanvaltaisessa yhteiskunnassa niitä ei voidakaan kieltää), mutta ne pitää tehdä avoimiksi, ja niitä pitää rajoittaa; esimerkiksi kampanjatuotteille on säädettävä euromääräinen myyntikatto, ja niiden hankinta pitäisi kieltää julkisyhteisöiltä ja julkisen vallan osakkuusyhtiöiltä.

3) Tiedot vaalirahoituksesta pitäisi julkaista äänestäjille ennen vaaleja. Jotta tietoihin ehdittäisiin perehtyä, mahdollinen vaalirahoitus pitäisi säätää myönnettäväksi hyvissä ajoin ennen vaalien alkua.

4) Julkiseksi pitää saattaa koko kampanjan hinta, jotta ihmiset saavat tietää, kuinka suurella rahalla kannatusta aiotaan ostaa.

5) Rahat pitäisi eritellä kahteen eri kohteeseen: puolueille ja ehdokkaille, joiden yhteenlaskettu määrä ei saisi ylittää luovuttajakohtaista kattoa. Ehdokkaille suunnatuilla varoilla pitäisi niin ikään olla raja, joka ei ylittäisi puolta tuen antajan luovuttamasta kokonaismäärästä kaikki yhteenlasketut tukimuodot mukaan lukien. Vähintään toinen puoli tulisi suunnata puolueiden sisällä toimiviin kampanjakassoihin, joista puolueet velvoitettaisiin jakamaan kertyneet varat kaikkien omien ehdokkaidensa kesken tasan. Näin ehdokkaiden tasa-arvo lisääntyisi puolueiden sisällä.

6) Väärinkäytöksiä ja laiminlyöntejä pitää valvoa, ja ne pitää sanktioida tehokkaasti.

Todennäköisesti myös vihreissä pohditaan tällä hetkellä ankarasti, kannattaisiko vetää oma korttinsa pois hallituksen huojuvasta talosta. Petturit on helppo pettää, ja sillä tavoin rahoitusskandaalissa ryvettymätön resupetteripuolue vihreät pääsisi lopultakin ääniä tuottavaan oppositioasemaan.

Vihreiden molemmat ministerit loistivat kuitenkin poissaolollaan, ja oikeusministeri Tuija Braxille esitettyyn kysymykseen lainvalmistelun etenemisestä joutui vastaamaan seteliselkärankaisen hallituksen välilevynpullistuma, Astrid Thors. Arvatkaa muuten, mitä hän vastasi. Rahoissa rypevän rkp:läisen mielestä vaalirahoitukselle ei voida säätää kattoa, koska sille ”on ihmisoikeudellisia esteitä!” Ihmisoikeus näyttää olevan se joka pokerin jokeri, joka vedetään verukkeeksi jopa rahoituskaton kieltämiseen.

Todellisuudessa Rkp:n näkemä ihmisoikeusongelma on siinä, että vaalirahoituskaton voimaanastuttua ruotsinkielisten omat upporikkaat säätiöt eivät voisi enää tukea Rkp:tä rajattomasti, kuten nyt. Rkp onkin menetellyt hoksnokkaisesti järjestellessään omat rahoittajantahonsa ”kaksikielistä Suomea” tukeviksi säätiöiksi, joiden peruskirjaan on merkitty poliittisen toiminnan tukeminen. Siten ne toimivat näennäisen laillisesti, vaikka ne rahoittavatkin Suomen ainoaa yksikielistä puoluetta, jolla ei ole edes virallista suomenkielistä nimeä.


Kaatuuko hallitus?

Totuus on, että nykyisen perustuslain voimassa ollessa enemmistöhallitus ei voi kaatua juuri muuhun kuin hallitusyhteistyön kariutumiseen eli sisältä päin: ministerien itsensä niin halutessa. Toinen vaihtoehto on, että hallituspuolueiden kansanedustajat lipeävät rivistä luottamuslauseäänestyksessä. Kun välikysymyksestä lähiaikoina äänestetään, on kiintoisaa, saavatko hallituspuolueiden edustajat äänestää tuolla tavalla omantuntonsa mukaan, kuten koko poliittista todellisuutta järisyttävässä homoparilakiäänestyksessä, vai ampuuko hallitus rivinsä suoriksi.

Itse en pysty pienellä päälläni ymmärtämään, mikä uusissa vaaleissa voi olla niin vaikeaa, jos asiat ovat kunnossa, kuten tattina istuva sattumapääministeri Matti nyt näkee. Poliittisen järjestelmämme ydinongelma näyttääkin kiteytyvän kysymykseen: nauttiiko Suomen kansa pääministeri Matti Vanhasen luottamusta?

Koska nykyinen perustuslakimme muistuttaa banaanitasavaltojen perustuslakia, myös Vanhanen voi jatkaa hoiperteluaan skandaalista skandaaliin. Perustuslaki, jolla presidentin valtaoikeuksia vähennettiin, on torso, sillä se jättää ministerien oman moraalin varaan sen, pyytääkö valtioneuvosto eroa presidentiltä vai ei. Mitä suuremman rikoksen hallitus on tehnyt, sitä vahvempi motiivi sillä on jatkaa virassaan. Kysymykseen, kaatuuko hallitus, voidaan siis vastata, että ei koskaan itsestään. Lisäksi enemmistöhallitusta on mahdotonta kaataa myöskään ulkoapäin, joten nykyinen perustuslaki legitimoi koko vaalikauden istuvat nelivuotiset hallitukset. Myös poliittiset protestit jäävät aina seuraaviin vaaleihin.

Vaalirahoituksella tai sen puuttumisella ei tule olemaan suurtakaan merkitystä seuraavien vaalien tulokseen, mutta kohusta mieleen jäävällä muistikuvalla sitä varmasti on. Kansalaiset voivat oppia vaalirahoitusskandaalista muun muassa seuraavan:

1) Runsaalla rahoituksella porskuttavat ehdokkaat pitävät teitä tyhminä, koska he kuvittelevat äänenne olevan ostettavissa.

2) Paljon mainostavia ei kannata äänestää, koska he ovat korviaan myöten kiitollisuudenvelassa rahoittajilleen.

3) Avokätisesti tuettu ehdokas tai puolue ei aja äänestäjiensä etua vaan rahoittajansa etua.

4) Kaikki poliitikot eivät ole kaulaansa myöten kurassa, sillä monet ovat maksaneet itse kampanjakulunsa ja ilmoittaneet ne rehellisesti, eikä kaikkia pidä niin muodoin leimata.

5) Äänestäminen kannattaa nyt entistäkin paremmin, kun rahoitusvilppi saadaan kuriin.

6) Koska suurin osa vaalirahoista kartuttaa median kukkaroita, kannattaa luottaa enemmänkin yksityisiin internetsivuihin ja blogeihin kuin televisiomainoksiin tai Sanomissa julkaistuihin palstoihin.