Joulun kuvasto

Helsingin Sanomien Teema-liite eläytyi itsenäisyyspäivän tunnelmaan vihervasemmistolais-feministisen agendansa mukaisesti ja julkaisi joulun alla niteen 5/2020, jossa valistettiin sosiaalisen konstruktionismin hengessä, että Tuntemattoman sotilaan vänrikki Koskela – siis se hyvä upseeri – oli vain ”kollektiivisen alitajunnan haavekuva”. Saman lehden mukaan Väinö Linna ”lavastettiin työläiskirjailijaksi”.

Kollektiiviseen tiedostumattomaan viittaaminen vihjaa, ikään kuin Hesarin toimittajat ymmärtäisivät jotakin Carl Gustav Jungin kehittelemästä psykoanalyysista. Kuitenkin jo lähtökuopissa meni vikaan: psykoanalyyttisessa teoriassa suositellaan käyttämään käsitettä ’tiedostumaton’ käsitteen ’alitajunta’ sijasta, sillä tajunta ei ole yläpuolella eikä alapuolella, ja tiedostumattomuus on passiivista (siitä muotoilu ”tiedostumaton” – ei ”tiedostamaton”).

Tavallaan jokainen romaanin hahmo voi olla ”kollektiivisen alitajunnan” tuote, sillä jokainen heistä on enemmän tai vähemmän fiktiota. Todellisiakin henkilöitä romaanissa vilahtelee, kuten Antti Rokka, jonka Linna sanoi jo vuonna 1955 olleen sakkolalainen pienviljelijä Viljam Pylkäs, mutta hänkin monin tavoin muunneltuna. Hesarin viisastelulla lienee tarkoitus jälleen kerran todistella, että Suomea sydämestään puolustaneiden hyvyys oli vain haaveiden havinaa ja idealisoitua kuvitelmaa, eikä mikään ole todellista.

Juuri sillä tavalla asioita on opetettu yliopistojen vihervasemmistolais-feministisillä kirjallisuuden tutkimuksen laitoksilla. Oppimestareina on käytetty äärivasemmistolaisten teoreetikoiden mielipiteitä, kuten Benedict Andersonin teosta Kuviteltu yhteisö – Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Käsittelin asiaan liittyviä ajatusvirheitä teokseni Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä sivuilla 124–125.

Sen voin joka tapauksessa varmentaa, että Tuntemattoman sotilaan kommunisti Lahtinen ei ollut vain ”kollektiivisen alitajunnan” tuote vaan kyllä hän oli ihan oikean kollektivismin tuote.

Entä Teema-liitteen väitteet Väinö Linnan lavastamisesta työläiskirjailijaksi? Pelkkää puppua. On sivumennen sanoen hämmästyttävää, millaisella innolla valtamedia on omaksunut useita kirjoituksissani toistamiani käsitteitä oman diskurssinsa osaksi. Olen käyttänyt tavan takaa muun muassa lavastamisen käsitettä puhuessani median tavasta harhauttaa lukijoita; viimeksi silloin kun Helsingin Sanomat yritti lavastaa minusta naisvihaajaa peittääkseen mediakritiikkini todellisen sisällön. Ja nyt Sanomissa sanottiin, että Linna lavastettiin lukijoille.

Väinö Linnaa ei lavastettu miksikään, vaan hän oli työläiskirjailija ja työväenluokkaisista oloista lähtöisin. Urjalassa lapsuutensa viettänyt isoäitini, joka oli syntynyt vuonna 1909, muisti aikoinaan kertoa kansalaissodasta sen, että punaisten kerätessä seutukuntalaisilta aseita pois, oli myös hänen kotinsa porstuaan astunut punaisella hihamerkillä varustautunut komennuskunta, jota johti Vihtori Linna, Väinö Linnan isä.

Oli kysynyt talon isännältä, mitä aiot naulakossa roikkuvalla pienoiskiväärillä tehdä. Ja oli saanut vastauksen, että joskus ammun sillä sian, joskus lehmän ja toisinaan päästän päiviltä koiran. ”No pidä sitten pössykkäsi, et kai sinä sillä ihmistä ammu”, oli Linna tokaissut. Aseen haltija kun oli puolueeton ja sellaisena pysyi kansalaissodan yli.

Työväenluokkainen tausta ulottuu Väinö Linnan lapsuusvuosista hänen sotakokemuksiinsa ja romaaneihinsa. Olisi hullunkurista väittää muuta. Tieteellisen kunnianhimon vallassa tehtyjä päättömiä esityksiä kohtaa silloin tällöin, sillä tutkimusta pidetään informatiivisena, kun se on yllättävä ja epäennustettava. Tutkijan kuuluisuus ja rahavirrat kasvavat muiden korjatessa virheitä.

Ostakaa Obamaa

Kritisoin teoksessani Totuus kiihottaa sanomalehtien lisäksi myös kustannus- ja kirjakauppaporrasta. Arvostelin kirjakauppojen tapaa rahdata rekkalavoittain omien kirjoittajasuosikkiensa teoksia myymälöiden sisäänkäynneille. Feministien hallussa olevassa kustannus- ja kirjakauppakartellissa ilmeisesti ajatellaan, että tarjonta luo kysyntää ja tuputus tukkii suut. Kustannusyhtiöiden omistamassa Suomalaisessa Kirjakaupassa näköjään tiedetään, mikä myy. 

Kirjakaupan vaalimainos 8 vuotta myöhässä.

Niinpä Suomalainen Kirjakauppa on laittanut sisäänkäynneilleen ajankohtaisen mainoksen Barack Obaman elämäkerran ilmestymisestä. Näin Obama saapui ajallaan kuin joulupukki vappujuhliin ja sanoi ”Hoo, jos minä olen musta, olen minä kaikilta tunnettu!”

Kiinnostaako tuo nyt enää ketään, sillä Tiernapojathan kiellettiin Stockmannilla jo? Paljon enemmän lukevaa yleisöä luulisi kiinnostavan, mitä sanottavaa Donald Trumpilla olisi, sillä media murjoo häntä jatkuvasti, eivätkä hänen omat näkemyksensä ole päässeet esille kuin Twitterissä. Juuri siksi hän esiintyykin siellä, kun muita henkireikiä ei ole jätetty.

Trump on kyllä kirjoittanut toimittajiensa editoimina muutaman kirjan, joita ei ole tietääkseni liioin suomennettu vallitsevan informaatiosodan merkiksi. Sen sijaan Obaman elämäkerta on kuin asetoimitus monikulttuuriseen infosotaan. Hänen kirjansa ilmeisesti tarvitsee mainostamista, sillä muuten sitä ei osta kukaan. 

Oma teokseni taas sensuroitiin täysin ilman perusteita ja tieteen sekä sananvapauden vastaisesti, mutta muuten se olisi myynyt todennäköisesti noin kymmenentuhatta kappaletta. Tappio itselleni on varovaisestikin arvioiden noin viisi euroa niteeltä, eli viisikymmentätuhatta euroa. 

Mainetappio sensuurin harjoittajille itselleen ja suomalaiselle tieteelle on rahassa mittaamaton. ”Toimittajien vainoamisesta” muutamat feministit jaksavat kyllä länkyttää, ja valtamedia sallii tuota kähinää enemmän kuin bittiavaruuteen mahtuu. Mutta tiedevainot ja tutkimustoiminnan ahdistelu painetaan villaisella, mikä on merkki tiedepoliittisten sortotoimien vakavuudesta.

 

Monikulttuuri-ideologian mannekiinit

Joulun kuvastoon kuuluu kirjakauppojen vaalimainoksessa olevan Obaman lisäksi myös rättikauppa H&M:n monikulttuuri-ideologinen pysäkkimainos. Mainoksessa keekoilee rastaukkainen people of colourin edustaja sylissään vitivalkoinen lapsi. Tämä ei tee H&M:stä uutta Benettonia, vaikka esikuva onkin selvä.

Mitä tämä tarkoittaa?

Rastatukka ja valkoinen pienokainen ovat asemoidut kuvaan tavalla, jolla etnisesti erilainen henkilö esitetään lapsen suojelijana ja lapsi täysin hänen armoillaan olevana. He katsovat yläviistoon ikään kuin toiveikkaasti tai torjuen sieltä päin tulevaa uhkaa. Kuvan tarkoitus lienee ohjata katsojaa ajattelemaan, että lapsen ollessa rastafarista täysin riippuvainen, hän tietenkin tekee lapselle jotain hyvää: suorastaan huolehtii hänestä ja takaa hänen hyvinvointinsa, vaikka ei ilmeisestikään ole tämän biologinen isä.

Koska katsojalla on vahva motiivi ajatella lapsen parasta, hänelle luodaan motiivi samastua rastatukkaiseen ja sitä kautta ohjautua ajattelemaan, että maahanmuutto on ihanaa, sillä se pelastaa lapsemme pahoinpitelyiltä, raiskauksilta ja pahoilta suomalaisilta miehiltä, jotka hylkäävät lapsensa juuri niiden maahan tulleiden hyvyyden lähettiläiden käsiin, jotka kantavat vastuun suomalaisten ihmisten elatuksesta.

Eivätköhän ainakin feministit ryntää nyt kiittämään mainoksen hellyttävyydestä omassa hormonipurskeiden ohjaamassa älynvaelluksessaan ja juokse täyttä laukkaa rättikauppaan avaamaan kukkaronsa. Mutta mihin kyseistä mainosta tarvitaan, kun pääosassa ei ole mikään vaate eikä hintalappu? Mitä mainoksella koetetaan väittää tai ilmaista? Onko tarkoitus osoittaa jotakin epätodeksi tai vakuutella jonkin ideologisen väitteen puolesta?

Nähdäkseni kyseessä on pelkkä monikulttuuri-ideologinen propaganda. Se osoittaa, että liikeyritykset pyrkivät tekemään politiikkaa sekä muokkaamaan asiakkaidensa ajatuksia kuluttajilta kiskomillaan rahoilla. Sama näkyy myös firmojen tavassa sisällyttää tuotteiden hintoihin kehitysapukuluja ja ilmastonsuojelumaksuja sekä pyrkimyksessä upottaa asiakkailta perimiään maksuja omaan hyväntekeväisyyteensä.

Toisella kädellään nämä moraaliposeeraajat hyödyntävät lapsityövoimaa ja alipalkkausta ja toisella kädellään silittelevät imagoonsa tulleita ryppyjä ja epäilyksiä siirtomaaimperialismista, joka jatkuu edelleen globaalin kapitalismin muodossa. Tämä osoittaa, kuinka ohut tiedostavien ja eettisesti valveutuneiden kuluttajien ja tuottajien eetos on tavaraketjussa, kun vakaumuksellisesti vihervasemmistolainen nuoriso vetää muotikuteet päälleen ja lentää sitten Goalle ilmastonmuutoksen vastaiseen mielenosoitukseen.

Tuo ilmastopolitikointi ja monikulttuuri-ideologia ”suvaitsevuuden” vaatimuksineen ja maasta toiseen hyppimisen ihanteineen ovat ristiriitaisia ja läpimätiä ajatussuuntauksia. Ne tuovat mieleen 1970-luvun, jolloin jokaisen piti olla ”rauhanpuolustaja”, jotta Neuvostoliitto voisi valloittaa ydinsodan uhallaan koko maapallon ja romuttaa itsenäiset kansallisvaltiot.

Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?

Platon katsoi, että kenelläkään ei pitäisi olla asiaa filosofikuninkaaksi ennen viidenkymmenen vuoden ikää. Nyt kun tämäkin asia on osaltani kunnossa, nautin siitä, että minulla on poliittista valtaa enemmän kuin Ruotsin kuninkaalla.

Nimittäin Kaarle Kustaa ei voi sanoa poliittisista asioista mitään ilman, että hänen lipsautuksestaan alkaa suuri mediakohu. Sen sijaan minä voin sanoa mitä vain ilman, että media kiinnittää asiaan huomiota lainkaan!

Mutta myös minä olen kiinnittänyt huomiota median toimintaan. Tänään onkin Suuri Päivä, ja julkaisen pitkään kirjoittamani mediatutkimuksen.

Teoksen kustantaa Suomen Perusta, ja sen nimi on Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä. Painetussa kirjassa on 420 sivua, kirjaa jaellaan PDF:nä vapaasti, eikä tämänkään kirjoitukseni tarkoitus ole mainostaa, vaan tiedottaa tutkimustuloksista.

Klikkaa tästä ja odota latautumista. Tallenna PDF koneellesi ja lue!

Teoksessa selitetään median halkeamista perinteiseen valtavirtamediaan ja toisaalta vaihtoehtoiseen uusmediaan perimmältään muuna kuin mediailmiönä. Median jakautuminen ei ole pelkkä viestinnällinen ilmiö vaan merkki huonosta politiikasta ja järjestelmäpolitiikan epäonnistumisesta. Median tieto- ja totuuskriisi ei siis ole itse itsensä syy.


Median halkeaminen on seuraus väestöpoliittisesta jakautumisesta

Sen sijaan median jakautuminen on seuraus yhteiskuntakeskusteluihin syntyneestä railosta ja se puolestaan yhteiskunnallisen todellisuuden halkeamisesta. Taustalla vaikuttaa väestössä tapahtunut repeäminen, jonka tuloksena on syntynyt lähinnä kaksi todellisuuden tulkintalinjaa: jakautuminen yhtäältä (1) affektiiviseen, emotionaaliseen ja idealistiseen asennoitumiseen ja toisaalta (2) realistiseen, rationaaliseen ja reflektiiviseen todellisuuden tulkintaan. Vastakkain ovat siis tunteelliset ja järjelliset ajattelutavat.

Ensin mainittua on edustanut vasemmistopopulistinen valtavirtamedia ja jälkimmäistä sen haastajaksi kohonnut kansalaisjournalismi, jota on esiintynyt sosiaalisessa mediassa, blogosfäärissä ja varta vasten perustetuilla sivustoilla sekä vaihtoehtoisissa medioissa.

Tutkimuksessa huomioidaan myös roolien vaihtumiset. Perinteinen media on ollut taantumassa, ja uusmedia on valtavirtaistunut.

Lisäksi valtamediassa ei ole huomattu, että myös valtamedian oma näkökulma on ollut vain yksi vaihtoehto muiden joukossa. Valtamedia on kuitenkin levikeillään hallinnut julkisuuden kenttää.

Koska valtaa ei ole olemassa ilman valheita, on valtamedian rooliin liittynyt per definitionem aina myös tietty valheellisuus, joka on ilmennyt ”sananvastuuna”, ”yhteiskuntavastuullisuutena”, ”vihatotuuksien” pois jynssäämisenä, ”valikoivana journalismina”, ”muunneltuna totuutena” ja pahimmillaan kertomatta jättämisenä sekä suoranaisena sensuurina. – Miten? Sen osoitan tutkimuksessani laajalla ja perusteellisella aineistolla.

Mediassa tapahtuneen repeämän aiheuttajaksi osoitetaan tutkimuksessani lähinnä maahanmuuton tuottama eripura ja siihen liittyvä kansalaisluottamuksen sekä sosiaalisen pääoman katoaminen ja Euroopan unionin liittovaltio- sekä keskittämispolitiikka.

Maahanmuutto on ollut edistämässä muun muassa suomalaisten ihmisten työttömyyttä ja julkisen talouden velkaantumista samalla, kun liittovaltiopolitiikka sekä siihen liittyvä internationalismi ovat johtaneet työn virtaamiseen pois Suomesta.


Monikulttuuri-ideologia on valtavirtamedian tendenssi numero 1

Kansalaisten sukset ovat menneet ristiin, ja se on seuraus kansanryhmien etujen ja intressien konflikoitumisesta. On syntynyt arvo-, etu- ja kulttuurikonflikteja, jotka ovat ratkaisemattomia. Tulijoiden arvot ovat poikenneet huomattavasti länsimaisesta rationalismista, ja etukonflikteja ei voida ratkaista rahalla, kun valtiovarainministeriön pöytälaatikot ovat tyhjät. Lopulta on syntynyt kokonaisia kulttuurikonflikteja, kun kansanryhmät ovat järjestyneet identiteettipoliittisiksi klustereiksi.

Jäätä on yritetty sulattaa monikulttuuri-ideologisella lähetystyöllä, jota saamme kuulla Helsingin Sanomien jokapäiväisinä aikuisten iltasatuina ja Yleisradion tauottomana äänilevykonserttina. Monikulttuuri-ideologia on kuitenkin osoittautunut paradoksiksi, niin kuin suvaitsevuuden toiveetkin. Monikulttuurisuus johtaa suureen konformismiin, eli yhteensovittamisen pyrkimykseen, ja sitä kautta monokulttuuriin. Suvaitseva yhteiskunta taas ei ole vapaa, vaan täyttyy – liberalismin paradoksin mukaisesti – suvaitsevuuden vaatimuksista, kun kansalaisille teroitetaan, mitä kaikkea meidän pitäisi sietää.

Pahinta on ollut, että järjestelmäpolitiikan syrjäyttämiä kantaväestöjä ei kuulla vaan heidän poliittista yhteiskuntakritiikkiään haukutaan vihapuheeksi, joka koetetaan julistaa laittomaksi. Keskustelua käydään nähdäkseni täysin väärästä asiasta, jos taannutaan ajattelemaan, millä perustella joku pitäisi vaientaa. Oikea ongelma on, kuinka kukaan voi olla niin ymmärtämätön, että ryhtyy kieltämään yhteiskuntakritiikin esittämistä.

Entäpä jos arvostelu onkin ansaittua? Niin sanottua vihapuhetta edeltää yleensä jokin valtapuhe, jolla käytetään julkista valtaa jonkun hyväksi ja jotain vastaan. Julkinen valta ottaa entistä useammin kantaa vierasperäisten hyväksi kantaväestöjä vastaan, mikä ilmenee esimerkiksi ”positiivisessa erityiskohtelussa”.

Sananvapauden idea on kuitenkin ollut jo Magna Cartan ajoilta asti siinä, että se on vertikaalinen eikä horisontaalinen. Sananvapaus on laadittu kansalaisten suojaksi valtiovaltaa vastaan eikä kansalaisten suojaksi toinen toisistaan esittämiä mielipiteitä vastaan, niin kuin nykyisessä ilmiantokulttuurissa ja kunnianloukkausten kansanhuveissa tunnutaan ajateltavan.

Kriittinen puhe on yleensä reaktiota vallankäyttöön. Niinpä eripuran ja luottamuspulan syy ei ole mikään äänestysaktiivisuuden lasku vaan harjoitettu politiikka, jota ovat tehneet sekä huvitteluliberaali oikeisto että vihervasemmisto.

Maahanmuutto on syventänyt kuilua, samoin liittovaltio- ja keskittämispolitiikka. Siten on rakennettu uuden ajan yhteiskuntaa, joka koostuu ruhtinaskunnista ja universaalista EU-tasosta. Paikallisella tasolla ihminen on vaikutusvallaton, ja liittovaltion taso on etäinen, abstrakti ja mittasuhteiltaan väärä.

Sen sijaan hyvinvointiyhteiskunta on mahdollinen vain kansallisvaltion toimintatasolla, jolla voidaan ottaa huomioon kansakuntien ja valtioiden erilainen väestörakenne, tuotantorakenne, teollinen ja taloudellinen rakenne sekä kulttuuriset ominaispiirteet. Tämä tekee kansallismielisyydestä ja kansallisten etujen ajamisesta ensiarvoisen tärkeää myös tulevaisuudessa.

Suomessa puhutaan paljon syrjäytymisestä ja eriarvoisuudesta sekä tehdään köyhyystutkimusta. Köyhyystutkimus onkin monille tieteilijöille hyvä bisnes, sillä valtiovallalla on suuri motiivi teeskennellä, että se lievittää tuottamiaan ongelmia.

Tämä tapahtuu kippaamalla köyhyystutkimuksen paljon rahaa, niin että kyseisestä tiedepolitiikasta on päässyt nauttimaan jo köyhyystutkimuksella kannatusta kalastellut Maria Ohisalokin (vihr.). Kyseessä on kuitenkin sadetanssi. Näin pohditaan, mistähän se maahanmuuton ja EU-aneiden aiheuttama köyhyys oikein johtuu, eikä huomata, että vastaus sisältyy kysymykseen.


Politiikan oikeusperustusta koskeva kriisi yritetään kääntää populismiväitteiksi

Mitä tekemistä tällä sitten on median kanssa? Tämänhän piti olla mediatutkimus.

Palaan alkuun. Olen todellakin tutkimuksessani osoittanut, miten mediassa vallitseva halkeaminen ja eri mieltä olevien ihmisten nimittäminen ”toisinajattelijoiksi”, ”vaihtoehtomedioiksi” tai jopa ”vastamedioiksi” ilmentää koko politiikan legitimaatiokriisiä.

Median tieto- ja totuuskriisi ei siis ole mikään irrallinen eikä erillinen ilmiö, jota voitaisiin tarkastella vain viestintäteoreettisesti, vaan se juontaa juurensa politiikan koko oikeusperustusta koskevasta syvästä eripurasta ja erimielisyydestä, joka aineellistuu kantaväestön ja tänne muualta tulleiden kilpailussa työpaikoista, opiskelupaikoista, asunnoista, sosiaaliresursseista ja aivan kaikesta, viime kädessä leivästä Hurstin leipäjonoissa.

Miten sitten toimii media? Tässä tutkimuksessa olen osoittanut, että valtavirtamedia on mennyt näiden kahden, eli maahanmuuton ja ”internatsismina” tunnetun EU:n liittovaltiopolitiikan, takaajaksi lähes kaikessa. Etenkin tämä näkyy Yleisradion ja Sanoma-konsernin viestimissä mutta myös muualla valtavirtamediassa.

Kansallista etua puoltavat äänenpainot on pyritty tuomitsemaan ”populismiksi” tai ”fasismiksi”, jonka uhkaa pidetään yllä pyörittämällä televisiossa jatkuvia natsidokumentteja ja rahoittamalla vihreää tutkijaa Oula Silvennoista Suomen Akatemian noin 434 000 euron myötäjäisillä.

Tarkoitus lienee todistella akatemian rahoittaman sosiaalipsykologi Inari Sakin tapaan, että itsenäinen rajapolitiikka, väestöpolitiikka ja verovarojen käyttö oman kansamme hyväksi ovat muka rasismia. Myös Koneen Säätiö on tukenut punavihreää tendenssitutkimusta avokätisesti.

Olen tutkimuksessani osoittanut, että populismiksi sanotuilla ilmiöillä ja populismista moitituilla puolueilla ei ole mitään tekemistä varsinaisen populismin kanssa. Määrittelen populismin funktionaalisesti niin, että (1) populismia on katsomus, jonka mukaan puolue kannattaa kaikkea, mikä tuo kannatusta. Toimiiko esimerkiksi Perussuomalaiset näin? – Ei varmasti, vaan puolueella on hyvinkin vankkoja perusarvoja ja lähtökohtia.

Populismiin liittyy myös se, että (2) ehdokkaina on poppareita: urheilijoita, lavalaulajia ja missejä. Katsokaa nyt, paljonko korporatiivisilla systeemipuolueilla on näitä kaikkia riveissään ja arvostelkaa vasta sitten Perussuomalaisia vastaavasta.

Populismia on myös (3) ylhäältä päin tapahtuva johtaminen ja vetoaminen suuriin liidereihin. Omien havaintojeni mukaan perussuomalaista puoluetta on johdettu viime aikoina kentältä eri puolilta Suomea, mikä ilmeni muun muassa viime eduskuntavaalikampanjassa.

Ja populismia ovat (4) eliitin vastaisuus sekä (5) kansalaismielipiteiden suora esittäminen ilman kaupan, teollisuuden, maatalouden tai ay-liikkeen intressien ajajaksi asettumista. Nämä kyllä toteutuvat Perussuomalaisten toiminnassa, mutta sepä onkin osa demokratian ihannetta.


Politiikan medioituminen on sosiaalista korruptiota

Populistiset kytkökset ovat suomalaisessa yhteiskunnassa sidoksissa maamme poliittisen universumin korruptoituneisuuteen. Eräänä tutkimuksellisena lähtökohtanani on göteborgilaiselta viestinnän professorilta Jesper Strömbäckiltä lainaamani medioitumisen käsite. Myös Kent Asp puhui samasta ilmiöstä Ruotsissa jo aiemmin.

Politiikan medioitumisella tarkoitetaan eräänlaista sosiaalista korruptoituneisuutta, jossa vaihdon välineenä ei toimi raha vaan julkisuus ja mielipiteet. Poliitikot ovat havainneet uransa olevan riippuvaista valtamedian suosiosta, ja niinpä poliitikot ovat alkaneet myötäillä toimittajien näkemyksiä.

Tätä kautta toimittajien käsiin on keskittynyt paljon valtaa, jopa enemmän kuin poliitikoilla itsellään. Toimittajat puolestaan puhuttavat sekä poliitikkoja että tieteilijöitä erittäin valikoidusti ja oman poliittisen suuntautumisensa mukaan puolueellisesti. Olen kuvannut tilannetta niin, että toimittajat seisovat valtapodiumin kultamitalikorokkeella ja asioivat puolin ja toisin sekä hopeatilalla olevien poliitikkojen että pronssisijalla olevien tieteilijöiden kanssa.

Tästä julkisuuden orkestroimisesta syntyy puolueellista agenda- ja tendenssijournalismia, jossa myös asiantuntijajulkisuus on vääristynyt tieteilijöiden tavoitellessa uralleen välttämätöntä mediajulkisuutta. Punavihreän värisuoran vallassa oleva yhteiskuntatiede ja yliopistolaitos syöttävät jatkuvasti vihervasemmistolaisesta kallistumasta kärsivän valtamedian lapaan, ja näin pyritään luomaan oikeutusta niin maahanmuutolle kuin Euroopan liittovaltiopolitiikan ja euroalueen pönkittämisellekin.

Esitän tutkimuksessani laajan näytön myös siitä, kuinka puolueellista yhteiskuntatutkimuksesta on tullut yliopistoissa, kun juuri kukaan ei ole enää kiinnostunut tiedosta eikä totuudesta vaan ”tasa-arvoisuudesta”, ”arvoista” ja ”oikeudenmukaisuudesta”, ja yliopistoihin hakeudutaan parantamaan maailmaa – ei selvittämään sitä, kuinka maailma toimii tai ei toimi. Tämä johtaa väistämättä sivuraiteelle tieteellistä totuutta tavoiteltaessa, ja laaja ”arvoihin” vetoaminen on tieteenfilosofisten metodologioiden vastaista, niin kuin arvolatautunut toiminta yleensäkin on ideologista.

Mitään uutta vasemmistopopulistisen valtamedian puolueellisuudessa ei tietenkään ole. Saman ovat todenneet myös monet verkkokolumnistit, esimerkiksi Tere Sammallahti arvostellessaan entisen pornotähden nimittämistä Yleisradion kolumnituotannon portinvartijaksi – ja toisaalta vaikkapa Juha Hämäläinen tilittäessään, kuinka vinksallaan Ylen ohjelmahankinnan näkemykset ovat etenkin koskien nyky-Yhdysvaltoja. En ole siis yksin tätä mieltä. Mutta nyt puolueellisuus on tieteellisesti osoitettu tässä yli 800 viitettä kattavassa tutkimuksessani.


Sensuurijournalismi antaa valheellisen kuvan yhteiskunnassa esiintyvistä mielipiteistä

Entä puhe tiedosta ja totuudesta? Käärme neuvoi paratiisissa Eevaa, että mikäli syötte tiedon puusta, saatte tietää totuuden. Mutta sitä hän ei kertonut, että te sen vuoksi kuolette. Halu tietää totuus kiihotti kuitenkin niin paljon, että Eeva sen vuoksi poimi kärsimyshedelmän. Hän antoi hänelle ja hänkin söi.

Käärme kuitenkin valehteli, sillä vaikka olikin totta, että ihmiset saavat siten tietää totuuden, hän jätti jotakin kertomatta, eli antoi valheellisen kuvan asioista. Tämä muistuttaa Yleisradion nykyisen toimitusjohtajan kannanottoa, että ”uutisoimatta jättäminen ei ole sananvapauden rajoittamista”, minkä hän puolestaan antoi Päätoimittajien yhdistyksen varapuheenjohtajana.

Sananvapauteen kuuluu kuitenkin olennaisesti – ei vain oikeus sanoa asiansa – vaan myös oikeus saada tietoa kaikkien kanavien kautta. Vastaanottajan rooli on nyt niin kuin Aatamilla aikoinaan. – Kumpi siis kiihottaa ihmisiä nykyisin enemmän, totuus vai valhe?

Molempia nimittäin esiintyy. Media, joka suodattaa ja sensuroi, antaa joka tapauksessa valheellisen kuvan siitä, millaisia näkemyksiä yhteiskunnassa esiintyy, ovatpa ne sinänsä totta tai eivät.

Myös kiistanalaisista ja ongelmalliseksi koetuista asioista pitäisi käydä täysin avointa keskustelua. Se olisi todellista sananvapauden toteuttamista, kun taas ongelmattomien asioiden kohdalla sananvapauden laillinen suoja olisi tarpeeton. Tässä mielessä suhtaudun erittäin torjuvasti yhteiskuntakritiikin lavastamiseen ”vihapuheeksi” ja sen kriminalisointiin, sillä se avaisi suoran tien kaiken sellaisen aineksen sensurointiin, joka herättää vihaa vastaanottajissa.


Mikrotason kertomustalous vs. makrotason järjestelmäpoliittiset faktat

Entä sitten itse totuus; onko sitä edes olemassa? Totuus, a funny thing, usein ajatellaan. Kenties sen vastakohta, valhe, katosi diskurssista siksi, että pitkään aikaan ei katsottu mitään ehdottomia totuuksia olevankaan, kunnes totuuden ja valheen käsitteet pullahtivat jälleen esiin. – Miksi? Kirjassani on vastaus myös siihen, ja se löytyy vallan käsitteen kautta.

 

Valtavirtamedia on itse julistautunut ainoaksi laadukkaan journalismin tekijäksi ja ominut totuuden itselleen. Paradoksi on siinä, että samat postmodernistiset toimittajat, jotka ovat omaksuneet relativistisen käsityksen totuudesta jo opiskeluaikoinaan, huutavat nyt yksiäänisesti totuuden perään. Jälkimoderni näkemys, että jokaisella on oma näkökulmansa, on korvattu kovaäänisellä vaatimuksella faktajournalismin puolesta, ikään kuin mielipiteiden varaisista arvostuskysymyksistä voisi olla joitakin positivistisen tieteenihanteen mukaisia faktoja.

 

Niin sanotussa kertomustaloudessa tämä näkyy selvästi. Kun median narraatiot koostuvat tunteisiin vetoavista kertomuksista, esimerkiksi pakolaisten kujanjuoksuista, on siirrytty järjestelmäpolitiikasta subjektiivisten vaikutelmien ja kertomusten tasolle.

 

Faktoilla ei voi tällöin olla merkitystä, sillä kertomuksilla on harvoin todistusarvoa, niin kuin näkyy Irakista elossa löydetyn mutta kuolleeksi väitetyn palautetun tapauksessa. Ja tämänkin kertomuksen laatimisessa oli osallisena valtiollinen Yleisradio. ”Näkökulmiensa” kautta myös Helsingin Sanomat pumppaa ihmisten suut ja korvat täyteen monikulttuuri-ideologiaa, vaikka se tuottaakin monille näköpulmia.

 

Pahinta kyseisessä kertomustalouden syleilyyn ajautumisessa on, että silloin siirrytään politiikan makrotasolta henkilökohtaiselle mikrotasolle. Suuria politiikan kuvioita pyritään ratkomaan henkilökohtaisina mikrotason kysymyksinä, eli henkilökohtaisten pyyteiden mukaisesti. Ulkopolitiikkaa ja väestöpolitiikkaa ei kuitenkaan pidä tehdä avioliittoneuvojien logiikalla, vaan kyseiset linjaukset pitäisi ratkaista politiikan makrotasolla sen mukaan, mikä on kantaväestömme mielipide asiassa.

 

Se puolestaan perustuu kansakuntien itsemäärämisoikeuteen ja luonnonoikeudelliseen itsejärjestymiseen sekä poliittisen vallan perillisyyteen vanhan hyvän hegeliläis-snellmanilaisen valtiofilosofian mukaisesti – filosofian, jonka periaatteet on pitkälti unohdettu, eikä kansalaisten mielipiteitä ole kuultu näissä asioissa juuri lainkaan.

 

Koska katson, että kyse on pitkälti koko järjestelmäpolitiikan legitimaatiokriisistä, ulotan tarkasteluni myös siihen rooliin, joka oikeustieteilijöillä on ollut, kun perimmältään poliittiset kysymykset on haluttu ratkoa lakituvissa ihmisoikeusretoriikkaan ja perusoikeusfundamentalismiin tukeutuen. Habermasilaista yhteiskuntateoriaa arvostellen väitän, että yhteiskunnallista totuutta ei voida koskaan tavoitella saati saavuttaa tilanteissa, joita etäisestikin varjostaa rangaistusten uhka, ja siksi omistan kirjassani paljon sivutilaa sananvapauden puolustamiselle.

 

Tuloksena jälkikäteissensuurista on hiljaisuuden spiraali, jossa tuomiot kiertyvät perustuslainvastaiseksi ennakkosensuuriksi, kun kansalaiset pelästyvät ja alistuvat sensuroimaan itseään, ja lainsäätäjä ”vain kirjaa” uudeksi normaaliksi vakiintuvaa käytäntöä. Sitä jokaisen ammattitaitoisen filosofin pitäisi työkseen vastustaa.

Kiitokset medioille runsaasta aineistosta

Miten sitten olen osoittanut mediaa ja sen puolueellisuutta koskevat väitteeni? Esimerkkitapauksia ja aineistoa on runsaasti, ja kiitänkin toimittajakuntaa siitä, että se ei ole säästellyt eikä salannut puolueellisuuttaan; tosin puolueellisuutensa tunnustaminen ei vapauta siitä.

Eräs yliopistotutkija, nimeltään Markus Ojala, arvioi asiaa jokin aika sitten Politiikasta-lehden kirjoituksessaan ”Puolueettoman journalismin aika on ohi” niin, että puolueellisuutensa myöntäminen vasta vapauttaakin vastuusta. Ajatuskulku on samanlainen kuin ryöstäisi ihmisen ja sanoisi tehneensä sen vilpittömästi. Ajatus herättääkin kysymyksen, kuka näille nuorille on opettanut yliopistossa logiikkaa ja tieteenfilosofiaa, eivät kai vain Thomas Wallgren (sd.) ja Panu Raatikainen (vas.)?

Tutkimusaineistoni on monipuolinen. Olen laatinut analyysin esimerkiksi Turun terrori-iskun mediakäsittelystä. Olen analysoinut niin sanotun alpakkatapauksen ja kirjoittanut laajasti esimerkiksi ”Me too” -hankkeen ja ”Suostumus2018”-hankkeen mediakäsittelyistä sekä koululaisten ilmastolakkoilusta, joiden uutisointi koostui pitkälti näiden hankkeiden hehkutuksesta, niin kuin vallankumous olisi juuri ovella.

Olen käsitellyt laajasti myös asiantuntijavaltaa käyttävää tiedemediaa, joka kärsii tulosten toistettavuuskriisistä ja vertaisarviointimenettelyjen mielivallasta, kun läpi näyttävät menevän ankarasta kontrollista huolimatta (tai sen vuoksi) Keijo Kaarisateen parodiatekstitkin. Paikkaansa pitää muunnelma vanhasta sanonnasta: kun tarpeeksi kauan katsot Keijoon, lopulta Keijo katsoo sinuun!

Helsingin Sanomat TV-mainostaa nyt Päivälehden työllä, jota lehti teki kansallisvaltion rakentamiseksi. Tämä on tekemisissä sen kanssa, että lehdistöllä oli aikoinaan laaja rooli kansallisvaltioiden muodostumisessa. Sen sijaan historioitsija Benedict Andersonin käsityksiä, joiden mukaan kansallisvaltiot ovat pelkästään kuviteltuja yhteisöjä, pidän vääristelevinä.

Myöskään Hesarin mainos lehdestä ”Suomen rakentajana” ei ole linjassa toimituspolitiikan nykyasennoitumisen kanssa. Nykyisin lehti näyttää mieltävän itsensä dekonstruktiivisesti kansallisvaltiomme purkajaksi ja hajottajaksi, minkä osoitan tutkimuksessani. Samoin esitän (ehkä jonkun mielestä purevaa) mutta tarkoin dokumentoitua kritiikkiä myös Yleisradion vihervasemmistolaisesta kallistumasta ja ehdotan asian asettamista uuteen parlamentaariseen tarkasteluun. Ylen ongelma ei ole koskaan ollut ulkoinen vaikuttaminen vaan sisäinen politisoituminen.

Koronakriisin tapaisessa poikkeustilanteessa median on tietysti helppo poseerata ”totuuden kertojana”, sillä viestintä koostuu yksinkertaisten tilastotietojen välittämisestä, kuten sairastuneiden tai kuolleiden kirjaamisesta ja hallituksen ohjeiden tähdentämisestä, niin kuin aina ennenkin.

Samalla valtavirtamedia lähes vaikenee euroalueella käynnissä olevasta valtavasta tulojensiirrosta, joka tapahtuu koronakulissin varjolla, kun ankarasti verotetuilta suomalaisilta riistetään 8,5 miljardia euroa Italialle, joka on Suomea lievemmin verotettu maa. Heti kun astutaan pelkän banaalin datakirjailun alueelta poliittisten asioiden alueelle ja pohditaan, onko tämä oikein ja mitä pitäisi tehdä, alkavat valtavat erimielisyydet, ja valtamedian sekä vaihtoehtoisen toisinajattelun sukset menevät ristiin.

Syynä voi olla myös se, että kykyä analyysien tekoon ei toimituksista kerta kaikkiaan löydy, eikä ymmärretä liittovaltioon kulkevan junan olevan jo perillä. Paradoksien paradoksi on siinä, että media hyväksyy selitykset, joiden mukaan liittovaltioon ei olla matkalla. Mutta toisaalta se katsoo läpi sormien tuota yhteistä verotusta, jonka puitteissa suomalaisten tuottamia ja tarvitsemia verovaroja ammennetaan vieraiden kansakuntien hyväksi, ja EKP:n myöntämiä ikuisia keskuspankkilainoja, joilla valtiot sidotaan keskuspankkiin, toisin sanoen elimeen, jolla ei pitänyt olla mitään poliittista valtaa. Vallan vahtikoirasta on tullut salonkien sylipuudeli.

Valtamedian päänsilitys eurososialismia ajavalle sosialistihallitukselle on valtava systeemivale, jonka tuloksena maamme menee kuin vene ilman tappia kohti pohjaa. Samanaikaisesti kansalaisille teroitetaan Yleisradion ohjelmissa, miten kaikenlainen kansallismielisyys ja oman kansamme etujen puolustaminen muka on vaarallista nationalismia, joka on torjuttava!


Mihin pyrin?

Lopuksi pari tärkeää kysymystä. (1) Pyrinkö tällä tutkimuksella ohjeistamaan mediaa? Vastaus on: En pyri. En koeta neuvoa mediaa, enkä voisikaan. Tämä ei ole preskriptiivistä eli ohjaavaa tutkimusta vaan deskriptiivistä eli kuvailevaa tutkimusta. Olen siis vain kuvannut, kuinka valtavirtamedia on tähän asti toiminut, ja olen pyrkinyt tekemään kaiken silkkihansikkain, toisin sanoen pyrkimällä etsimään perusteita sille, voisiko valtamedian puolueellisuutta jotenkin puolustaa. Mutta valitan: olen epäonnistunut. En ole löytänyt puolueellisuudelle perusteita.

Toinen kysymys: (2) Olenko tyytymätön puolueemme mediakohteluun tai pyrkiikö Perussuomalaiset jotenkin määräämään mediaa taikka kerjäämään parempaa kohtelua? Vastauksenani esitän, että puolueemme ei kerjää mitään. Mutta esitän sen huomautuksen, että puolueellisuus ei taida kuitenkaan olla yleisöjen ja lukijoiden kannalta ihan oikein. Siihen on liittynyt pyrkimystä sensuroida maahanmuutto- ja EU-kriittisiä mielipiteitä valtamediassa, sosiaalisessa mediassa ja juristien nuijilla oikeussaleissa.

Puolueemme ehdokkaiden ja edustajien kohtaama kelju asennoituminen, skandalisoiminen ja vaikeneminen puolueemme ohjelmia koskevasta informaatiosta ovat antaneet kansalaisille virheellisen kuvan asioista. Siltä osin kuin painokasta sanankäyttöä on taholtamme esitetty, ei kohtelua ole ollut joissakin tapauksissa ollenkaan. Myös vaikeneminen on ollut kuuluvaa, ja sekin on toki huomattu. Kielteinenkin julkisuus on kääntynyt meille myönteiseksi.

Kuten jo totesin, yhteiskunnallista totuutta ei voida tavoitella tilanteissa, joita varjostaa sanktioiden uhka. Juuri se tuomitsee totuuden katoamaan. Totuus on arka olento, joka pakenee hetkessä seinänrakoihin, ja lopulta kaikki puhuvat pelkkää doublespeakia vain omaksi edukseen: joko formaalisia tai sosiaalisia rangaistuksia vältellen niin kuin muinaisessa Neuvostoliitossa.

Tarkoitukseni ei siis ole piirtää ahtaampia rajoja sananvapauden ympärille vaan osoittaa, että koko sananvapauden käsite on nietzscheläisittäin arvioiden hullunkurinen. Siinä oletetaan, että vapaus on luovutettua ja tulee korkeammasta kädestä. Myös liberaalifilosofi John Stuart Millin mukaan jokainen ihminen on ajatustensa ja sanomistensa ehdoton valtias, ja näin tulee ollakin, sillä se on kaiken viestinnän idea ja syy, miksi mitään viestintää on. Merkityksistä ja tarkoitusperistä päättää viestin lähettäjä eikä sen vastaanottaja tai ulkoinen tuomari, kuten nykyisessä ammatikseen pahastujien todellisuudessa ajatellaan.

Tuossa vielä kuvaruutukuulumisena:

Mediatutkimus

Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä


Blogikirjat

Poliittisesti korrektia: Kutkuttavan kivaa kujerrusta vastuuvalheista ja vihatotuuksia sinulle, kyyhkyläiseni – Blogikirjoituksia 2019

Ankara totuus: Ansaittuja analyysejä ja valittuja verkkokolumneja – Blogikirjoituksia 2018

Vastahankaan: Punavihreän kuplan puhkaisuja – Blogikirjoituksia 2017

Sanaakaan en vaihtaisi pois: Kirjoituksia maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kansainvälisyydestä – Blogikirjoituksia 2015–2016

Minuutti on mennyt: Synkkää yksinpuhelua vieraantuneesta valtakunnasta – Blogikirjoituksia 2011–2014

Valhe kaatuu: Fatwoja ja jeremiadeja eripuraisesta Euroopasta – Blogikirjoituksia 2010–2011

Kansanvallan varkaat: Kirjoituksia demokratian kaventamisesta Suomessa – Blogikirjoituksia 2009

Sensuurin Suomi: Filosofisesti korrekteja kolumneja arkipäivän ajatusrikoksista – Blogikirjoituksia 2006–2008

Arvio: Kaksijakoista jankutusta verkkojen vainoriidoista

Elämme aikaa, jolloin hopeista sädekehää päänsä päällä pitelevät sankaritoimittajat harjoittavat hyvesignalointia valtamedian Robin Hoodeina.

Yleisradion toimittajan Jessikka Aron pitkään odotettu – ei tosin välttämättä kovin kaivattu – kirja Putinin trollit (Johnny Kniga, 2019) on yhtä kaksijakoinen kuin kirjoittajansakin.

Ei ole epäilystäkään, ettei verkossa vaikuttaisi ”Venäjän trolleja”, jotka käyvät informaatiosotaa Internetin alustoilla, aivan niin kuin agentit aineellisessa todellisuudessa. Kaipa heitä on. Mutta – ja tämä on tosi iso mutta: keskeinen kysymys on, missä kulkee tavanomaisen poliittisen toiminnan ja toisaalta infosodan sekä muun vihamielisen vaikuttamisen raja.

Jessikka Aron näköpiiristä tämä raja näyttää kadonneen, ja hän itse on täysin hukassa. Siksi hän näkee trolleja kaikkialla. Kirjansa alkupuolella hän heristelee (s. 10): ”Varoitusteni jälkeen Venäjän sometrollit ovat hyökänneet Yhdysvaltojen presidentinvaaleja vastaan 2016, kirittäneet Britanniaa ulos Euroopan unionista 2016, lobanneet Katalonian itsenäisyyttä Espanjasta 2017 ja yllyttäneet väkivaltaisuuksiin Ranskan keltaliivien protesteissa 2018–2019.”

Kaiken kansallismielisyyden näkeminen Venäjän palveluna on totisesti väärin ja osoittaa, ettei kirjoittaja ole ymmärtänyt kansainvälisen politiikan olemuksesta mitään.

Kansallismielisten vastustama ja vihervasemmistolaisten liberaalien edistämä maahanmuuttohan se oikeastaan edistää Venäjän etuja aiheuttaessaan hajaannusta ja eripuraa Euroopan maissa!

Turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten tulva palvelee Venäjän etuja – ei suinkaan oikeiston harjoittama haittamaahanmuuton vastustaminen, kuten Aro kansallismielisiä haukkuessaan uskottelee ja ilmeisesti itsekin luulee.

En toisaalta kiistä, ettei Venäjä pyrkisi vaikuttamaan länsimaiden mielipideilmastoon propagandansa kautta. Mutta vakoiluun liittyy myös toiminnan salaisuus. Joten olisivatko agentit niin tyhmiä, että he tulevat näkyviin ja paljastavat itsensä sekä hakeutuvat iholle sellaisella raivolla kuin Aro väittää?

Aro itse tulee tehneeksi työtä Venäjän hyväksi mainostamalla, miten paljon Venäjällä muka on vaikutusvaltaa.

Ja sitten se trolli. Mikä se oikeastaan on? Sana juontaa juurensa englannin kielen sanasta ”trolling”, jolla tarkoitetaan uistimen kiskomista veneen perässä toivoen, että joku tarttuu siihen. Trollaus on siis härnäämistä ja täyttää Venäjän ulkopolitiikan keinot: propaganda, provosointi, pelottelu ja projisointi (eli peilailu), joista kirjoitin tarkemmin täällä. Vaikuttaa kuitenkin, että Aro käyttää itse samoja keinoja.

Aro haukkuu Halla-ahoa ja Eerolaa.

Aron peruskäsitteet ovat kuitenkin suureksi osaksi slangia ja epätäsmällisiä. Sama pätee hänen metodologiaansa. Mitään menetelmää hänellä ei oikeastaan ole, ja viittausapparaatti on täysin puutteellinen sekä heikosti lähteistetty. Kun alaotsikkona on ”Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta”, olisi suonut, että kirjaan olisi viitsitty laittaa viitteet ja lähteet.

Nyt Aro vain tarinoi. Hänestä olisikin saanut kelpo kirjailijan kilpailemaan vaikka Sofi Oksasen Koirapuiston kanssa itkuvirsien iskevyydessä. Aro itse on kelpo trolli. Kumpikin toimii aidon akateemisen feministin tavoin: pyrkien lavastamaan kritiikin ahdisteluksi tai ”vainoamiseksi”.

Kyse on tarinataloudesta, eli pyrkimyksestä hallita julkisuutta omien subjektiivisten kertomusten kautta. Henkilökohtaisilla kokemustarinoilla ei ole näyttöön perustuvaa totuusarvoa, mutta yksilöllisistä uhriutumistarinoista tehdään silti suurta joukkoa koskevia induktiivisia yleispäätelmiä valtioiden politiikasta.

Mikrotason henkilökohtaisista koettelemuksista siirrytään huolettomasti ja välinpitämättömästi tekemään makrotason järjestelmäpoliittisia johtopäätöksiä.

Tällöin kertomuksista tulee edustuksellisia, eikä faktojen tarkistuksesta ole mitään hyötyä, sillä väitteet ”Venäjän trolleista” voivat aina osua oikeaan, kun jostain lopulta löytyy ”musta joutsen”. Lopulta tarinat muuttuvat normatiivisiksi yleistyksiksi siitä, että toimittajien sananvapaus on Suomessa läpikotaisin huono ja että sitä pitää tukea kansalaisten sananvapautta rajoittamalla.

Ei siis ihme, miksi valtamedia on halukkaasti mainostanut Aroa ”natsien”, ”persujen” ja ”Venäjän agenttien” sortamana toimittajaparkana: se on lisännyt valtamedian toimittajien omaa valtaa.

Kyse on ollut myös narsismista. Narsismille on ominaista halkominen, toisin sanoen ihmisten jakaminen ystäviin ja vihollisiin, ja siltä pohjalta voimakas manipulointi. Aro on onnistunut kietomaan pikkusormensa ympärille yhteiskunnan vaikuttajia poliisijohtoa ja Yleä myöten. Tämä on sitä, mitä jokainen konflikti aidosti kaipaa!

Leimallista kirjoittajalle on piehtarointi omissa kokemuksissa ja maailmanpolitiikan subjektiivinen havainnointi oman egonsa kautta. Tietty omahyväisyys asettaa valitettavan esteen myös hänen tekstinsä asiallisten osien vastaanottamiselle. Tietokirja saati tieteellinen esitys ei voisi olla noin voimakkaasti omien deluusioiden hallitsema.

Myöskään informatiivinen Aron kirja ei ole. Venäjän trollitehtaan paljasti venäläinen media jo 2013, Helsingin Sanomat 2014 ja Aro 2015. Loppu koostuu paljastusten henkilökohtaisista kokemuksista ja seurauksista. Kirjan subjektiivisuudesta johtuu, että teoksen lukijat ja arvioijat eivät voi käsitellä teoksen asiasisältöä ja kirjoittajan henkilöä erikseen. Aron on siis turha ihmetellä tai paheksua häneen itseensä suuntautuvia kannanottoja, sillä hän on onnistunut personifioimaan koko maailmanpolitiikan oman egonsa kautta tavalla, jonka tuloksena hän on kuuluisa siitä, että hän on kuuluisa.

Aro käy kirjassa jatkuvaa sotaa Ilja Janitskinia vastaan sekä varjonyrkkeilee myös eräiden perussuomalaisten kanssa. Kirjansa sivuilla 373 ja 374 Aro haukkuu Perussuomalaisten puheenjohtajaa Jussi Halla-ahoa hänen lausahdettuaan, että Aron hyväksi tuomitut 80 000 euron kärsimyskorvaukset olivat suhteettoman suuret.

Aro moittii myös Perussuomalaisten varapuheenjohtajaa Juho Eerolaa Ilja Janitskinin tuomion kyseenalaistamisesta. Hän moittii Suomen Uutisten päätoimittajaa Matias Turkkilaa siitä, että Turkkila laittoi lehteensä jutun, jonka mukaan näyttöä MV-lehden ruplarahoituksesta tai Venäjä-kytköksistä ei ollut.

Aro on levittänyt koko ajan itse pahanilkistä disinformaatiota perussuomalaisista koettaen saada perussuomalaiset poliitikot näyttämään joiltakin Venäjän suosijoilta. Sikäli kuin itse tiedän – ja minähän tiedän – sellaisesta ei ole vähäisintäkään näyttöä, vaikka malttia inkvisitiohumppaan ja kaksinaismoralismiin on puolueessamme luonnollisesti toivottu. Tosiasiassa perussuomalaisten tarkoitus on ollut myös MV-lehteen viitatessaan vain puolustaa vapaata sanaa ja maahanmuuttokritiikin esittämistä tai verrata Aron saamia kohtuuttomia korvauksia oikeuksissa yleensä vallinneeseen tasoon.

Aro moittii Suomen Uutisia.

Tässä suhteessa Aron oma toiminta on ollut ala-arvoista. Silti hänelle on myönnetty professoritason apurahoja, joiden epäoikeudenmukaisuudesta kirjoitin täällä. Suomessa olisi myös mediaa kriittisesti tutkivia kvalifioituneita tieteenharjoittajia, jotka ovat arvostelleet valhemediaa – ja varsinkin sitä valheellista valtamediaa – saamatta kuitenkaan toiminnalleen kymmenien tuhansien eurojen tai dollarien rahoitusta.

Miksi sitten Aro menestyy tarinankertojana? Siksi, että hän vastaa sosiaaliseen tilaukseen.

Kyseessä on symbioosi, ja sekin kaksijakoinen. Aro käyttää työnantajaansa Yleisradiota henkilökohtaisen katkeruutensa ja kostojensa välineenä. Yle puolestaan saa näennäisen sorretusta toimittajaparasta välineen aina vain parempien etuoikeuksien ja loukkaamattomuuden vaatimiseen toimittajien koko ammattikunnalle. Kirjoitin aiheesta täällä ja täällä.

Palaan asiaan lähiaikoina julkaisemassani laajassa mediatutkimuksessa, jossa tällä tapauksella on tosin lähes huomaamaton sivurooli. Kyseessä on kartelli, ja herää kysymys, kuka tai mikä onkaan se tiedonsaannin ja sananvapauden vastustaja: vaihtoehtomedian tarjoama informaatio vai valtavirtamedia ja viranomaisvalta?

Tosiasiassa median sen enempää kuin poliitikkojen tai viranomaistenkaan ei pitäisi pyrkiä edistämään asioitaan juridisin keinoin. Valtavirtamedian muurien taakse suojautuneet toimittajat käyttävät suurta valtaa, joka Aron tapauksessa on suhteettoman suuri, sillä hän itse on asioiden tuntijana niin pieni.

Aro on saanut persoonaansa tehostettua ja korostettua levittämällä perättömiä kuvauksia toimittajien työoloista Suomessa niin, että Amerikkaa ja Australiaa myöten maamme toimittajakunnan luullaan nyt olevan Putinin trollien kahleissa. The New York Times ja The Sydney Morning Herald tekivät Aron uhriutumisesta jutut, joiden mukaan hän on vaihtoehtoisen median syyttömästi sortama Suomi-neidon henkilöitymä, jonka kohtalo on ainakin palstamillimetreissä mitattuna kansallisesti merkittävä tapahtuma. Lisää seurasi täällä ja täällä.

Vaikuttaa siltä, että Aro on itse synnyttänyt omat ongelmansa. Kuvatessaan kirjansa alussa joutuneensa pakomatkalle Suomesta, hän tavoittelee ilmeisesti jonkinlaista Ayaan Hirsi Alin kaltaisen toisinajattelijan roolia, jossa häneen kohdistuva vaino muka oikeuttaa hänen omat rajut vastatoimensa ja korvauksien loppumattoman lypsämisen. Siihen viittaa myös Yleisradion juttu ”’On parasta ryhtyä vastahyökkäykseen’ – Jessikka Aron uusi kirja kertoo, mitä Venäjän kritisoinnista seuraa ja miten trollit voi voittaa”.

Toivottavasti Aro voittaa pian omat trollinsa. Kyllä tässä maassa ovat monetkin ihmiset esittäneet ”Venäjään kohdistuvaa kritiikkiä” ja Venäjä on sen kestänyt ilman, että siitä olisi seurannut yhtään mitään.

Myös jankuttamisella pitäisi olla selvät rajat. Kansalaisaloitetta Yle-veron lopettamiseksi ja toiminnan siirtämiseksi maksukortilla ostettavaksi kannattaisi edelleenkin edistää.

Uusi Suomi käy informaatiosotaa perussuomalaisia vastaan

Kirjoitin jokin aika sitten tavasta, jolla Uusi Suomi poisti blogipalvelustaan tekstini ”Analyysia seksuaalirikoksista”. Olin arvostellut pakolaisina maahamme tulleiden henkilöiden Suomessa ja muualla Euroopassa tekemiä alaikäisiin kohdistuvia joukkoraiskauksia, jotka nähdäkseni ansaitsevat moraalisen tuomion.

Suoritettuani korkeimmat yliopistotutkinnot sekä filosofian että sosiaalipsykologian alalla katsoin olevani oikea henkilö sanomaan lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä oman asiantuntijamielipiteeni.

Mikäli kaltaiseni henkilö ei saa ilmaista näkemyksiään avoimesti, niin kuka sitten? Onkin kysyttävä, haluaako Uusi Suomi kirjoitukseni poistolla suojella väkivaltaa, väärintekijöitä ja rikoksista epäiltyjä.

Kirjoitukseni poisto ei ollut tietenkään ensimmäinen. Lehti sensuroi jo aiemmin kirjoitukseni ”Islam ja homot kuin tuli ja vesi” (13.6.2016), jossa olin paheksunut erään muslimiterroristin orlandolaiseen homoravintolaan tekemää veristä terrori-iskua. Tuo isku osui nimittäin myös minuun – samoin lehden harjoittama sensuuri, jolla toimitus meni rikollisen puolelle. Lehti arvosteli minua häikäilemättömään ja röyhkeään tapaansa ”valheellisen ja perättömän tiedon” levittämisestä” ja antoi minulle sinänsä naurettavan ”varoituksen”.

Uusi Suomi jatkoi sensurointia poistamalla myös kirjoitukseni ”Kuinka väärässä olen ollut?” (15.7.2016). Olin palannut asiaan arvostelessani pian Orlandon iskun jälkeen tapahtunutta Nizzan terrori-iskua, joka liippasi läheltä myös kaupungissa tuolloin oleskellutta kustantaja Niklas Herliniä. Todellisuus oli osoittanut väitteeni jälleen kerran perustelluiksi, ja siksi toimitus katsoi parhaakseen lähestyä minua vain ”kirjoitusohjeidensa” ripityksellä ”älä jankuta”, vaikka lehti itse kävi informaatiosotaa potkimalla tutkainta vastaan.

Myös muissa kuin islamin ja seksuaalipolitiikan kysymyksissä sensuurin kirves on käynyt. Kun Yleisradion eräs toimittaja alkoi valittaa skuupiksi tarkoittamassaan jutussa, että Puolustusvoimat kieltää kaksoiskansalaisilta pääsyn salaisia tietoja koskeviin tehtäviin, kirjoitin Uuden Suomen blogiin kolumnin ”Yhyy, syrjintää – Ylen punaiset prikaatit iskivät” (3.2.2017). Totesin tuolloin, että armeijat eivät harjoita demokratiaa vaan puolustavat sitä ja että ainoa vihapuhe, jonka Puolustusvoimat myöntää syrjinnäksi on se, jota sanelee suustaan Klašnikov AK-47.

Se, että ”syrjinnän” oli paljastanut ”Puolustusvoimien sisäinen luotettava lähde”, ei auttanut Yleä eikä Uutta Suomea, sillä kyseisellä hetkellä lähde oli lakannut nauttimasta työnantajansa luottamusta. Tasa-arvolla tykittäminen oli lapsellista legalismia, sillä armeijoiden intentionaalinen rakenne on hierarkkinen ja selekviivinen, eikä mikään yhdenvertaisuus velvoita päästämään Venäjän agentteja tonkimaan Puolustusvoimien tiedostoja kaksoiskansalaisuuden verukkeella. Uusi Suomi meni jälleen vilpin ja vääryyden puolelle.

Viimeksi Uusi Suomi poisti kirjoitusoikeuteni maan merkittävimmäksi keskustelufoorumiksi mainostamaansa blogipalveluun 7.12.2018 sensuroimalla itsenäisyyspäivänä julkaisemani kirjoituksen, jossa paheksuin pakolaisten Oulussa tekemää joukkoraiskausta todeten, että seksuaalirikollisuuden kasvun syy Euroopassa on muslimikulttuurin leviäminen. Poistoa paheksuttiin täällä.


Uusi Suomi pyrkii ratkaisemaan vaalit omalla tuomaripelillään

Mihin lehti sitten pyrkii valheellisuuden varjelullaan ja kirjoittajiensa kurittamisella? Kirjoitusoikeuksieni lopetus osui leimallisesti aikaan ennen eduskuntavaaleja. Valinnastani Perussuomalaisten kansanedustajaehdokkaaksi oli ehtinyt kulua alle kuukausi, joten lehden reaktio yllätti kuin talvi autoilijan.

En ole tietenkään ensimmäinen Uuden Suomen sensuroima henkilö. Sensuurin kohteiksi ovat joutuneet muiden muassa perussuomalainen dosentti Arto Luukkanen, sosiologi Henry Laasanen, lääketieteen tohtori Niko Sillanpää, tilastotieteilijä ja tasa-arvotutkija Pauli Sumanen sekä entinen päätoimittaja ja perussuomalaisten kansanedustaja Reijo Tossavainen.

Vastauksia Uuden Suomen harjoittamaan tukahduttamispolitiikkaan on lähinnä yksi: Lehti pyrkii ratkaisemaan vaalit tuomaripelillä. Ei ole pitkäkään aika, kun dosentti Luukkaselta sensuroitiin GCM-sopimusta kritisoiva kirjoitus ”Antautumismatka Afrikkaan”, joka löytyy edelleen täältä.

Uuden Suomen puolueellisuus on ennen kaikkea läimäytys päin lukijoiden naamataulua. Sananvapauteen sisältyy, paitsi oikeus mielipiteiden muodostamisen ja niiden ilmaisemiseen, myös oikeus ottaa vastaan viestejä kaikkien kanavien kautta.

Perussuomalaisiin kohdistettua painostusta voidaan pitää journalististen periaatteiden vastaisena vääristelynä. Valikoivuudellaan lehti pyrkii antamaan valheellisen kuvan maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä.

Toisella kädellään lehden toimitus asettaa poimintoihinsa perussuomalaisten kritisoimien poliitikkojen, kuten nyt viimeksi Kai Mykkäsen sinänsä mitättömiä kannanottoja, joista puuttuu vähäisinkin ymmärrys yhteiskunnan syy–seuraus-suhteista ja poliittisten tekojen merkityksistä.

Näin toimitus tekee vain ilkeilläkseen meille, jotka olemme arvostelleet Mykkäsen virheitä niin GCM-asioissa kuin hänen muissakin toimissaan.
 
Toimituksen suosikkeja näyttävät olevan Keskustan Anneli Jäätteenmäen, Kokoomuksen Eija-Riitta Korholan ja Atte Kalevan sekä demarinuorten Antti Koskelan tapaiset kirjoittajat. Heidän ei tarvitse kuin röyhtäistä, niin toimitus laittaa heidän kannanottonsa näkyvästi esille ja tekee niistä uutisia, vaikka kirjoituksista on vaikea löytää tarttumapintaa muuhun kuin ”antaa mennä” -politiikan mukaiseen hymistelyyn.

Lehden harjoittaman sensuurin takaa kajastavat myös passiivis-aggressiiviset vihan ilmaisut, joita säestävät puheenvuoropalstalle jääneet vihervasemmistolaisten puolueiden kätyrit ja uuskommunististen järjestöjen lähettämät informaatiosoturit. Heidän tavoitteenaan on ollut alun alkaenkin murentaa lehden asemaa vapaamielisen keskustelun alustana.

Uuden Suomen puheenvuoropalstan ajautuminen vihervasemmistolaisten rääväsuiden, rabulistien ja muiden häiriköiden käsiin on yllättävää muttei käsittämätöntä, niin kuin myös toimituksen asettuminen heidän tuekseen. Ihmeteltävää on vain se, että kansallisen edun puolustajiin voidaan tässä maassa kohdistaa kyseisenlaista raivoa.

Murheelliseksi käy tapa, jolla Iltalehden kirjoittaja piti tarpeellisena mainita Niklas Herlinin muistokirjoituksessa, että ”[p]erussuomalaisia hän inhosi sydämestään”.

Sen tapaisen asennoitumisen takaa voi tunnistaa lähinnä haluttomuutta tai vaikeutta myöntää olleensa itse täysin hakoteillä ajattelussaan ja tavoitteissaan. Uusi Suomi on islamin mukainen, sillä muuten liukuportaat eivät mene kaupaksi Lähi-itään. Intressisitoumukset osoittavat, kuinka haitallista median kytkeytyminen muuhun taloudelliseen ja tuotannolliseen elämään on.

Lehtien laittautumista sensuuriviranomaisten rooliin voidaan selittää muillakin syillä kuin toimitusten pahantahtoisuudella. Toimituksia voidaan ripittää ja uhkailla ulkopuolelta. Tunnettua on, että poliittisen viherasemmiston anarkistijärjestöt kokoavat joukkueita ilmiantaakseen ja kavaltaakseen omasta mielestään ”sopimattomia” kirjoituksia ja toteuttaakseen sitä kautta kultturiamme mädättävää sabotaasia ja tihutyötä.

Myös EU on painostanut Internet-toimijoita sensuuriin taivuttelemalla Googlea, Facebookia, Microsoftia ja Twitteriä päivystämään viestejä sekä poistelemaan niitä näkyviltä. Tälle sananvapautta ja poliittisia oikeuksia loukkaavalle toiminnalle kuuliaisesti Facebook on perustanut Saksan Esseniin puolen hehtaarin kokoisen deletointikeskuksen, jossa rippikoulun käyneet nettinörtit tuhoavat käyttäjien keskinäistä ja toisilleen suuntaamaa viestintää (aiheesta täällä).

Myös Jussi Halla-aho ilmoitti äskettäin, että Facebook on poistanut hänen seinältään Oulun joukkoraiskausta ja seksuaalirikollisuutta koskevia kannanottojaan ja asettanut hänen kirjoituksiaan jakaneita toimintakieltoon, minkä vuoksi hän on joutunut pohtimaan päivittäisten mielipiteidensä siirtämistä takaisin yksityiseen Scripta-blogiinsa.

Jotain perin vääristynyttä on siinä, että joudumme taistelemaan palstamillimetreistä Internetin laareissa, vaikka näkemyksemme kuulusivat jokaisen päivälehden kanteen jopa ilman mitään perusteluja – ihan vain tieteellisen tai poliittisen subjektiviteettimme vuoksi, toisin sanoen siksi, että mielipiteellä ja sen sanomisella katsotaan länsimaisessa valistusfilosofiassa olevan itseisarvo.

Anonyymisti tapahtuva ja perusteluja ilmoittamaton sensuroiminen on ihmisoikeuksiin kohdistuva loukkaus, jollaisen ei pitäisi olla sivistysmaassa mahdollinen. Aina vaikuttavammaksi sananvapauden kolhiminen menee, mitä huomattavammassa asemassa uhri on, kuten nyt Jussi Halla-aho parlamentaarisen puolueen puheenjohtaja.

Sananvapaus ei ole mikään marginaalinen koriste, vaan se on tärkeä perusoikeus ja ihmisoikeus, josta muiden oikeuksien toteutuminen riippuu. Maahanmuutto puolestaan ei ole mikään politiikan erityisteema eikä oikeus alkuunkaan. Mutta se on keskeinen asiakysymys, johon suhtautumisesta riippuu, millaisessa Suomessa tulevaisuudessa elämme, tai onko tulevaisuudessa enää olemassa sellaista maata kuin Suomi.


Islamin ikeessä

Erityisen noitavainon kohteina Uudessa Suomessa ja muussa valtamediassa ovat islamia, muslimeja ja muhamettilaista kulttuuria arvostelevat henkilöt ja kirjoitukset. Kyse ei ole siitä, ettei islamia saisi tai voisi arvostella vaan siitä, että islamia ei saisi arvostella negatiivisesti. Asenne on aivan samanlainen kuin 1970-luvulla, jolloin Neuvostoliittoakin sai arvostella, mutta vain kiittävästi.

Vääräuskoisten jahtaamisella ja islamia koskevilla kinkereillä ei oikeasti pyritä turvaamaan mitään uskonnonvapautta eikä myöskään torjumaan uskonrauhan rikkomuksia.

Islamkritiikin kieltämisellä pyritään löytämään ideologinen peruste muslimivaltaisista ja ”din wa-dawlah [islamin pitää ohjata myös politiikkaa]” -periaatteella johdetuista maista virtaavien ihmisten maahanmuutolle. Islamkritiikin torjumispyrkimykset toimivat siten aseina uskonnon levittämisen puolesta, vaikka sen enempää sensuurilla kuin muuttohankkeellakaan ei ole mitään moraalifilosofista pohjaa.

Islamin julistaminen kritiikin ulkopuolella olevaksi vaikuttaa tehokkaalta keinolta vastalauseiden tukahduttamiseen, sillä islamin syy–seuraus-vaikutuksia muslimien käyttäytymiseen on vaikea osoittaa ehdottomasti. Niitä on toisaalta myös vaikea kiistää ehdottomasti, niin kuin ajatusten yhteyttä tekoihin yleensäkin.

Muhamettilaisen uskonnonperustajan lapsivaimollaan antamaa esimerkkiä voidaan pitää yhtä esikuvallisena muslimeille kuin Jeesuksen armollisuus on ollut kristityille. Ei jälkimmäistäkään kukaan pysty kiistämään. Molemmat esimerkit vaikuttavat ideologiana uskonnon kannattajien maailmankuvassa, ajatuksissa ja teoissa, usein vieläpä alitajuisesti. Väitteet siitä, kuinka tuo vaikutus täsmällisesti tapahtuu, eivät ole todistuvia ehdottomasti oikeiksi eivätkä vääriksi, mutta molemmat ovat arvioitavissa sekä tieteellisen että poliittisen ideologiakritiikin näkökulmasta.

Suoraa näyttöä islamin liittymisestä ihmisoikeusrikoksiin antaa se, että islamistisissa maissa homoseksuaalisuudesta tuomitaan edelleenkin kuolemaan. Tämä tapahtuu nimenomaan islamiin perustuvan sharia-lain nojalla, ja tuomiot toimeenpannaan julkisissa hirttäjäisissä. Tässä valossa vihapuhetta ei ole islamin kritisoiminen ja vastustaminen vaan islamin julistaminen.

Miksi siis uskontoja pitää arvostella? Siksi, että niiden kautta käytetään hurjaa valtaa, joskus jopa väkivaltaa. Kritisoiminen voi olla myös uskontoihin sitoutuneille itselleen hyväksi. Tässä mielessä islamiin liittyvien käytäntöjen moittiminen on eettistä toimintaa.

Uskonnonvapaus puolestaan ei voi koskea rajoituksetta mitään uskontoa, ei myöskään islamia, sillä eritoten islam ei hyväksy vapaata uskonnon harjoittamista sen enempää muunuskoisille kuin omille jäsenilleenkään, joita islam uhkaa eroamistapauksissa kuolemanrangaistuksella.

Rangaistuksen ja sen langettajan ollessa vailla lain suojaa aseellinen uhkaus täyttää rikoksen tunnusmerkit, ja ollessaan järjestelmällistä se merkitsee kiihottamista islamista luopuneiden kansanryhmää vastaan, tehosteena rikoksista raskain: murha. Uskonnonvapauden näennäisoikeutuksella ei voida puolustaa rikoksia.

Toisella tavalla sanottuna: muslimiyhteisön pitäisi itse hyväksyä uskonnonvapauden ihanteet ennen kuin uskonnonvapaus voisi rajoituksetta kohdistua muslimiyhteisöön itseensä. Lähtökohtana tulisi tällöin pitää länsimaisessa filosofiassa yleisesti hyväksyttyä kultaisen säännön etiikkaa, jonka mukaan yksittäisten tekojen oikeutus perustuu niiden universalisoitavuuteen ja vastavuoroisuuteen, toisin sanoen mahdollisuuteen hyväksyä ne kaikkia ihmisiä velvoittaviksi periaatteiksi (kantilainen etiikka). 

Koska muslimit eivät niin tee ja islam on merkittävä vallankäyttäjä yhteiskunnassa, on uskontokritiikki heitä ja islamia kohtaan aivan erityisen oikeutettua. Islamin arvostelemiseksi ei tarvitse olla myöskään asiantuntija, sillä parhaan asiantuntijaposition tarjoavat ulkopuolisen havainnoitsijan asema ja filosofian yleinen menetelmäkalusto. Eihän kenenkään tarvitse olla myöskään lehmä tietääkseen, että maito on hapanta.

Uskontososiologian näkökulmasta muslimiyhteisön kyvyttömyys ja haluttomuus ymmärtää tai hyväksyä itseensä kohdistuvaa kyseenalaistamista on merkki uskonnon totalitaarisuudesta. Islamin kehittymättömyys ja pysähtyneisyys keskiaikaiselle tasolle perustuvat siihen, ettei islamin sisällä ole sallittu eikä edelleenkään harjoiteta kriittistä koraanin tutkimusta, kuten kristinuskossa, jossa kriittinen raamatuntutkimus on johtanut reformaatioprosessiin, sekularisaatioon ja uskonnon näkemiseen profaanina ideologiana. 

Islamin lietsoman tosikkomaisuuden tueksi ei myöskään juristien olisi pitänyt hurahtaa missään tapauksessa mukaan, sillä siten ihmisiä uhkaa myös lakikirjojen muuttuminen koraaneiksi sekä oikeuskäytännön liukuminen huomaamatta sharia-lain suuntaan.

 ”Uskonnonvapaus” ja siihen nojaava pyrkimys taata ”uskonrauha” sekä ”kansanryhmien loukkaamattomuus” eivät ole moraalisia absoluutteja eivätkä juridiikan apriorisia periaatteita, joita ei voitaisi kyseenalaistaa, vaan niiden varaan rakennetut väitteet ovat relatiivisia aksioomia, hypoteeseja ja presuppositioita, joiden kyseenalaistaminen on filosofisesti katsoen suositeltavaa ja vapaan yhteiskunnan kannalta välttämätöntä.

”Rauhassa uskomista” ei voida perustella sellaisten tahojen puolesta, jotka itse rikkovat yhteiskuntarauhaa. On muistettava että uskonnonvapaus kattaa nimenomaan oikeuden olla kuulumatta uskonnollisiin yhdyskuntiin, olla noudattamatta niiden tapoja ja periaatteita sekä esittää vapaasti ja riippumattomasti näkemyksensä niistä. Islamin kritisoiminen on suojattu perustuslaillisella uskonnonvapaudella ja sananvapaudella pelkkää rikoslaillista uskonrauhan rikkomista vastaan (lex superior derogat leg inferiori).

Kympin kysymys kaikessa islamia koskevassa hienovaraisuudessa ja kritiikin välttelyssä on, miksi kritiikkiä ei saisi esittää ja esittää ihan kunnolla: haukkua vaikka pataluhaksi, kuten kristinuskoa on aina moitittu? Vastaus on: islamistit uhkaavat meitä terrorilla, jonka vuoksi myös suomalaisen tuomiovallan sapelit ovat kääntyneet uhreja ja uhattuja vastaan sekä sulattaneet pois sananvapauden.  Juuri tämän seikan tuo kiertely ja kaartelu, välttely, varpaisillaan sipsuttelu ja kriitikoiden tuomitseminen osoittaa.


Mitä tämä merkitsee median kannalta?

Toimittajien ja heidän tuekseen palkatun ylläpitoportaan harjoittama peukalointi on mennyt liian pitkälle.

Sekä valtamedia että sosiaalisen median portaalit ovat omaksuneet itselleen tehtäviä, jotka eivät niille kuulu. Toimittajien tehtävä ei ole valikoida ihmisten ajatuksia eikä pyrkiä muokkaamaan yhteiskunnallista totuutta eikä todellisuutta mieleisekseen vaan välittää sanomia ja kertoa erilaisten näkemysten olemassaolosta objektiivisesti.

Sosiaalisen median tehtävä ei ole hävittää viestejä eikä puuttua ihmisten julkiseen eikä keskinäiseen viestintään rajoittavasti, ei rakennella automatisoitua sensuuria, ”vihapuhealgoritmeja” eikä mitään muutakaan, millä poljetaan keskeistä ihmisoikeutta, eli oikeutta olla ajatustensa subjekti sekä sanoa sitä, minkä jokainen itse katsoo hyväksi.

Miksi mediat sitten rikkovat journalistiikan perusläksyjään räikeästi niin, että on syntynyt median tieto- ja totuuskriisi? Siksi, että ne tavoittelevat poliittista valtaa. Tämä on tekemisissä vallan medioitumisilmiön kanssa. Nykyisin sekä poliitikot että tieteilijät ovat riippuvaisia toimittajien suosiosta, ja tässä vispilänkaupassa toimittajat ovat huomanneet oman arvonsa totuuden portinvartijoina.

Samalla kun poliitikot ja tieteilijät ovat alkaneet myötäillä toimittajien käsityksiä julkisuutta saadakseen, on sosiaalista pääomaa vaihtunut myös toiseen suuntaan. Poliitikko ja tieteilijä myötäilevät toimittajaa ja toimittaja poliitikkoa ja tieteilijää. Asiaa helpottaa, kun punavihreillä propagandatieteiden laitoksilla koulutetut valtavirtatoimittajat, yliopistojen äärivasemmistolaiset tendenssitutkijat ja vallassa olevat poliitikot ovat alkaneet ajaa samoja poliittisia agendoja.

Tämän sosiaalisen korruption ja henkisen mädättämisen kapellimestarina toimivat Euroopan unioni ja sen uuskommunistiset tarkoitusperät, joihin kuuluu liittovaltioihanne, väestöjen sotkeminen, kansallisvaltioiden mitätöiminen ja kulttuurien yhdenmukaistaminen.

Ne näyttävät olevan aivan välttämättömiä esimerkiksi GCM-sopimuksen läpiajamiselle ilman käsittelyä eduskunnan täysistunnossa ja ilman, että asiaan olisi saatu eduskunnan virallista kantaa sekä avointa argumentaatiota kaiken kansan edessä.

Muiden muassa Fox News ja Express ovat olleet huolissaan siitä, että GCM-sopimuksen sananvapauskohta voi kriminalisoida maahanmuuttokritiikin, ja Svenska Dagbladetin mukaan myös Ruotsin journalistiliitto vastustaa sopimusta siksi. Sopimuksen mukaan viranomaisten tulisi kiistää  taloudellinen tuki ”suvaitsemattomasti” tai ”epäasiallisesti” siirtolaisiin suhtautuvilta medioilta. Liiton puheenjohtajan Jonas Nordlingin mukaan tämä johtaa ”makutuomioistuimiin”, jotka päättävät mitkä mediat toimivat hyväksyttävästi.

Norjalainen Journalisten puolestaan kirjoittaa, että YK:n siirtolaissopimuksen mukaan viranomaisten pitäisi ohjata mediaa ja toimittajia ”oikeanlaiseen” raportointiin ja journalismiin. Norjan toimittajaliiton Reidun K. Nybøn mukaan liitto pitää siirtolaissopimusta vapaan lehdistön vastaisena ja vastustaa sopimuksen hyväksymistä siksi.

Sananvapaus alkaa kuumottaa maahanmuuttoon liberaalisti suhtautuneita viestimiä, kun liberaali maahanmuuttopolitiikka vie niiltä liberaalin sananvapauden, joka sulaa suvaitsevaisten käsiin kuin saippua. Suomen Journalistiliitto ei ole ottanut asiaan mitään kantaa, sillä valtamedian asenteet ovat jo valmiiksi maahanmuuttovyöryä puolustavassa asennossa, eikä ristiriitaa sananvapauden ja agendajournalismin välillä havaita.

Informaatioalan yleismaailmallinen kuolonkleroosi käynnistyi siitä, kun hakukoneyhtiö Google suostui Euroopan unionin painostuksesta muuttamaan hakukonealgoritmejaan sellaisiksi, ettei se enää listaa Internetin sisältöjä vapaasti ja suosion mukaan vaan valikoi esille poliittisen korrektiuden mukaisia näkemyksiä sulkien pois maahanmuuttokriittisiä, monikulttuurisuutta arvostelevia sekä Euroopan unionin liittovaltiopolitiikan vastaisia näkemyksiä.

Samanlainen on Helsingin Sanomat, joka sai Googlelta 490 000 euron tuen tuottakseen ”uudenlaisen sisällönsuositusjärjestelmän”. Kuten Oikean Median Reijo Tossavainen päätteli, Helsingin Sanomat ei halua, että ihmiset voivat arvioida Internetissä tarjolla olevaa informaatiota vapaasti vaan että toimittajat valitsevat sen heidän puolestaan. Niinpä lehti pyrkii luomaan automaattisen punavihreän suodattimen, joka ohjaa ajattelemaan EU-myönteisesti, maahanmuuttomyönteisesti ja perussuomalaisten vastaisesti.

Mutta kuka haluaa maksaa siitä, että tulee aamuisin pumpatuksi täyteen toimittajien punavihreää agendaa? Toimittajien sanotaan käyttävän ideologisen valikointinsa verukkeena ”journalistisia perusteita”, mikä on pelkkää kiertoilmausta poliittiselle propagandalle. On vahingollista, että lehden ideologia ulottuu vaikuttamaan myös Googlen hakukonejärjestelmään, kun hankkeen rahoittaja alkaa käyttää lehden tuottamaa punavihreän salaatin raastinrautaa yleiskoneena. Mikäli myös uutisia aletaan valikoida täsmämainonnan keinoin vihervasemmistolaisen median hyväksi, tulee punavihreästä suodattimesta aukoton.


Uuden Suomen loppu 

Uusi Suomi mainostaa blogiaan valtakunnan merkittävimpänä mielipidefoorumina ja tarjoaa palvelunsa näennäisen yhdenvertaisesti käytettäväksi. Siten se valehtelee roolistaan, sillä lehti syrjii toimituksen kanssa poliittisesti eri mieltä olevia ja polkee samalla lukijoiden oikeutta saada tietää politiikassa vallitsevista vaihtoehdoista.  

On käsittämätöntä, että Uusi Suomi kieltää myös oman lehdistönvapautensa eli oikeuden toimia hallitusvallasta riippumatta ja menee vahvistamaan hallituksen linjaa lähes kaikessa eteen tulevassa.

Sananvapaus ei ole oikeutta valikoivaan journalismiin, vaan lukijoiden oikeutta tietää erilaisista näkemyksistä. Se on yksilöiden vapausoikeus, ei valtiovallan rajoitusoikeus, jota median pitää suojella. 

Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko lähetti minulle sensuuripäätöksensä perään tylyn ja typistetyn viestin, jonka mukaan ”Teillä on useampia sääntörikkomuksia. Kirjoitusoikeutenne Uuteen Suomeen on päättynyt.”

Tähän brezhneviläiseen toteamukseen voisi vastata, että Markku Huuskolla itsellään on useita journalistisen etiikan, hyvän lehtimistavan ja argumentaatiosääntöjen rikkomuksia. Samalla hänen oma oikeutensa potkia itseään paremmin tietäviä on päätynyt.

Potkimisessa on se heikko puoli, että sillä tavoin potkittava loppuu.

Tämä ei siis merkitse, että olisin Uudesta Suomesta millään tavoin riippuvainen, ja tapaus onkin kommentoimisen arvoinen vain siksi, että sillä on yleistä merkitystä.

Minun ei tule ikävä Uutta Suomea eikä myöskään sen laareihin riitelemään jääneitä ammattikinastelijoita. Sellainen ”puheenvuoropalvelu”, jossa näkemyksiään ei voi sanoa, on arvoton.

Monet palstan entiset kirjoittajat ovat todenneet minulle, että he ovat Uuden Suomen hylänneet, sillä he kokivat suurta ahdistusta toimituksen edustaman kirjoittamisnormatiivin edessä. Heidän mielestään oli vaikeaa noudattaa toimituksen kirjoittamiskoodia edes halutessaan, sillä sitä ei ollut missään lausuttuna lukuun ottamatta ympäripyöreitä blanco-julistuksia, joissa käsketään olemaan muun muassa ”asiallisia”. Niinpä myös sensuuria on seurannut ”asiattomuuksista”, joiden syistä kenelläkään ei ole atavistisinta aavistusta.

Internetin portaalien keski-ikä on noin 7 vuotta. Sen jälkeen ne hyytyvät. Tuon verran kesti myös Irc-galleria, joka oli aikoinaan Suomen käytetyin palvelu. Sivusto kuitenkin kuoleentui pian myynnin jälkeen, jolloin uudet omistajat menettivät sijoittamansa varat.

Pitämällä yllä toimintoa, joka on tuottanut tappiota koko sen olemassaolon ajan Uuden Suomen omistaja Alma Media jymäyttää osakkaitaan, joiden haitaksi Uutta Suomea tekohengitetään.

Konsernin olisikin järkevintä myydä lehden brändi ilman toimitusta, sillä nykykokoonpanossaan se ei toimi. Toinen vaihtoehto olisi lopettaa lehti ja laittaa brändi takaisin pakastimeen.

Lehden tappiollisuus ei ole mikään ihme, sillä se on osa valtamedian tieto- ja totuuskriisiä. Se puolestaan sikiää olohuoneissamme märehtivää virtahepoa suojelevasta valheellisuudesta, jota niin sanottu vaihtoehtoinen uusmedia läpivalaisee.

Näistä syistä en osta enkä tilaa Alma Median enkä myöskään Sanoma-konsernin julkaisuja, ja lopettaisin myös Uuden Suomen tilaamisen, mikäli lehti ei leviäisi tilaamaatta kaikkialle aidon propagandan tavoin, samoin kuin Yleisradion ohjelmat.

Mediakonsernien hallituksissa kannattaisi huomata eräs liiketaloudellinen totuus: arvoa on lähinnä sellaisella, mistä suostutaan maksamaan.

Asia herättää lopulta vain yhden kysymyksen, joka on ylitse muiden: Eikö sensuurin harjoittajia lainkaan hävetä heidän röyhkeytensä, jolla he syyllistyvät märän rätin viskomiseen lukijoidensa silmille?

Niitä, jotka haluavat edelleen lukea kirjoituksiani, kehotan seuraamaan tätä blogiani ja Oikeassa Mediassa julkaistavia tekstejäni.

Siellä tosin kirjoituksiani ei voi kommentoida, jotta vihevasemmistolaisten puolueiden lähettämät häiriköt eivät pääsisi käymään omaa raihnaista informaatiosotaansa. Sen yhtenä merkkinä palvelimelle tehtiin tekninen ja rikoksen tunnusmerkit täyttävä hyökkäys.


Moni muukin kieltämättä haluaisi juttuni julkaista, mutta minäpä en anna.

Median shamaanit, rasputinit ja harmaat eminenssit

Median tuottaminen ei ennen vanhaan estänyt rikastumista, ja syntyi lehtikeisareita, kuten Randolph Hearst, Rupert Murdoch ja Suomessa Urpo Lahtinen sekä Aatos Erkko ja hänen sukunsa.

Muutamilla suurilla liidereillä on tapana kirjoituttaa autorisoituja elämäkertoja, jotka päähenkilö itse hyväksyy – enkä nyt tarkoita Maria Roihan kirjaa Jussi Parviaisesta (Tammi 2018), jonka shamanismista on Jari Sarasvuo on antanut perin erilaisen eikä lainkaan imartelevan todistuksen omaelämäkerrassaan Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä (Otava 2005, luku 6).

Sen sijaan tarkoitan Lauri Karénin teosta Aatos Erkko – Yksityinen valtiomies (Otava 2018), joka kustantajansa mukaan on ainoa vuonna 2012 kuolleen Aatos Erkon hyväksymä elämäkerta itsestään. Teoksen kirjoittaja sattui menehtymään ennen kirjan kohdehenkilöä jo vuonna 2006, ja teos julkaistiin postuumisti tänä keväänä.

Teoksen rinnalla ilmestyi myös filosofian tohtori Aleksi Mainion kirja Erkon kylmä sota – Helsingin Sanomat Moskovan varjossa (Siltala 2018), joka perustuu historiantutkimukseen ja muun muassa Päivälehden arkiston hiljattain avautuneen Erkko-kokoelman käyttöön.


Journalismin historiassa kiinnostaa vallan medioituminen

On vaikea ottaa kantaa todistusten todenperäisyyteen, kun ei tunne tapahtumia eikä henkilöitä. Se ei olisi kuitenkaan edes kovin tärkeää eikä kiinnostavaa. Olennaisempaa on arvioida molempien teosten sokeaa pistettä, joka koskee kysymystä, kuinka suuren valtatyhjiön edesmennyt kustantaja jätti jälkeensä – tai laajemmin: miten suuri kustantajan valta on ollut tai yleensä on politiikassa ja julkaisupolitiikassa?

Tällaisia filosofisia ja viestintäteoreettisia merkityksiä eivät faktoihin painottuneet historioitsijat yleensä pohdi – eivät varsinkaan silloin kun elämäkerrat hyväksytetään niiden kohdehenkilöillä.

Pääkysymys koskee vallan medioitumista. Valtamedia ei ole enää ”vallan vahtikoira”, jos on koskaan ollutkaan. Media elää symbioosissa poliittisen vallan kanssa. Julkisuus on pääomaa, jota sekä poliitikot että tieteenharjoittajat anelevat toimittajilta. He puolestaan toimivat mediajulkisuuden portinvartijoina, ja näin poliitikoista ja tieteenharjoittajista on tullut julkisuuden kerjäläisiä.

Politiikan ja tieteen medioitumisen tuloksena toimittajat seisovat valtapodiumin keskimmäisellä kukkulalla ja asioivat molemmin puolin sekä poliitikkojen että tieteilijöiden kanssa. Nämä puolestaan tavoittelevat julkisuuspääomaa vaihtaakseen sen kannatukseksi tai rahaksi vaaleissa, apuraharallissa tai virkojen täytössä.


Media on ollut osa valtionpolitiikkaa aina

Mikä rooli Erkkojen sukuomistamilla Sanomilla sitten on ollut politiikkaan?

Karénin ja Mainion teokset todistavat, että valta on ollut suuri aina Päivälehden perustamisesta asti. Aatos Erkon isä Eljas Erkko ja hänen isoisänsä, Päivälehden perustajajäsen, Eero Erkko olivat edistyksellisiä tai liberaaleja nuorsuomalaisia, ja lehdellä sekä sen omistaja-perustajien mielipiteillä oli laaja vaikutus Suomen itsenäistymiseen ja valtion muotoutumiseen niin lehden kuin poliittisen toimintansakin kautta.

Tämä sopii hyvin göteborgilaisen viestinnän professorin Jesper Strömbäckin käsitykseen, että modernina aikana medialla on ollut ratkaiseva tehtävä tai rooli kansallisten valtioiden muodostamisessa.

Aluksi tuo funktio nähtiin rakentavan narratiivin luomisessa mutta myös kriittisen journalismin tekemisessä esimerkiksi sortokausien aikaista politiikkaa vastaan. Myöhemmin kaupalliset perusteet alkoivat säädellä mediajulkisuutta. Lopulta poliitikot ovat havainneet median toimintaperiaatteet ja alkaneet myötäillä niitä, ja on syntynyt vallan ja julkisuuden vispilänkauppa. Juuri tähän viitataan medioitumisella.


Helsingin Sanomien kytkös länteen oli perusteltu

Helsingin Sanomien valta suomalaisessa politiikassa ei ole ollut pieni. Vielä Aatos Erkon aikana vallankäyttö oli kriittisen rakentavaa. Lehdessä saattoi arvostella melko suorasukaisesti esimerkiksi Neuvostoliittoa, ja lehti oli hämmästyttävän Amerikka-myönteinen jopa suomettumisen aikakaudella. Tämä juontaa juurensa Erkkojen läheisistä yhteyksistä Yhdysvaltoihin ja länteen.

Taustaksi on hyvä muistaa, että Nuorsuomalaisen puolueen perustajana ja kulttuurivaikuttaja J. H. Erkon veljenä tunnettu Eero Erkko vietti vuodet 1903–1905 maanpaossa Yhdysvalloissa ja Kuubassa. Päivälehti lakkautettiin 1904 sen viitattua myönteisesti Nikolai Bobrikovin murhaan, jota juhlittiin Suomessa monta viikkoa. Lehden jatkaessa 1908 Helsingin Sanomina Eero Erkko palasi sen johtoon mutta joutui viettämään kansalaissodan ajan punakaartilaisten vankina Katajanokan vankilassa, jolloin Helsingin Sanomien painossa tehtiin Tiedonantajaa...

Kansalliseen Edistyspuolueeseen siirryttyään Eero Erkko toimi muutamaan otteeseen ministerinä, ja Helsingin Sanomista tuli Edistyspuolueen kannattaja. Yhtä kiinteä suhde valtionpolitiikkaan oli Aatos Erkon isällä Eljas Erkolla, joka toimi – paitsi Helsingin Sanomien toisena päätoimittajana – myös diplomaattina Pariisissa, Tallinnassa ja Lontoossa. Hänestä tuli sisäministeri 1932 ja kansanedustajakaudellaan edistyspuoluelainen ulkoministeri 1938.

Seuraavana vuonna syttynyttä talvisotaa nimitti J. K. Paasivikivi tunnetusti ”Erkon sodaksi” Eljas Erkon pidettyä Neuvostoliiton aluevaatimuksia pelkkänä bluffina ja osoitettua tinkimättömyyttä vuoden 1939 neuvotteluissa. Asenne oli oikea. Joustaminen olisi Erkon omin sanoin ”vienyt meidät perikatoon”.

Tässä valossa ei tarvitse ihmetellä Erkkojen suuntautumista poliittisesti vapaamieliseen länteen. Linjalla on ollut oikeutuksensa myös sikäli kuin medialla on nähty olevan tehtävää kansallisen identiteetin rakennustyössä – niin ideologista ja tendenssimäistä kuin tuo vaikutus onkin ollut. Arviot Suomen tilasta eivät olleet epäoikeutettuja eivätkä vääriä.


Kulissien harmaa taustavaikuttaja

Myös ministeriksi sittemmin tituleeratun Aatos Erkon suuntautumista länteen on ymmärrettävä historian valossa.

Henkilökohtaisella tasolla kontakti Yhdysvaltoihin ilmeni Aatos Erkon ja ulkoministeri Henry Kissingerin kanssakäymisessä. Karénin mukaan Kissinger kävi Suomessa Aatos Erkon henkilökohtaisena vieraana ainakin kolmesti. Asia, josta ei paljoa puhuta, piilee vastauksessa kysymykseen, miksi Erkon kaveriksi kaikista valikoitui juuri Kissinger. Asia selittynee molempien juutalaisuudella – teema, josta ei paljoa puhuta, ilmeisesti poliittisen korrektiuden vuoksi, vaikka itse asiassa ei mitään salailemista olekaan.

Lauri Karénin kirjoittamassa ja Aatos Erkon hyväksymässä elämäkerrassa näitä henkilökohtaisia taustoja valaistaan hämmästyttävän paljon. Juutalaisyhteisö on maassamme niin pieni, että sen vaikutusvalta on jäänyt melko mitättömäksi tai ainakin huomaamattomaksi. Koska myös luovutettujen juutalaisten määrä jäi Saksan liittolaisuuden aikana minimaaliseksi, ei juutalaisuudesta ole ollut Suomessa sen enempää syrjinnän välineeksi, hyvitysten kerjuun argumentiksi, salaliittoteorioiden lietsomiseen kuin kansallismielisten syyllistämiseenkään. Mutta juutalaisen taustan huomioon ottaminen auttaa ymmärtämään Erkkojen internationalistista suuntautumista kansainväliseen yhteisöön.

Karén vihjaa Erkon ja Kissingerin välisen kanssakäymisen olleen mahdotonta ilman tähän taustaan liittyvää yhteisymmärrystä:

”Kissinger vaati 1970-luvun loppupuolella yhdestä Helsingin Sanomille tarjotusta artikkelisarjastaan niin kuvottavan hinnan, että lehti kieltäytyi maksamasta sitä. Sarjan osti sittemmin Uuden Suomen taloushallinto sille tyypilliseen tapaan toimituksen mieltä kysymättä. Se vauhditti osaltaan Uuden Suomen menoa konkurssiin sillä seurauksella, että Kissingerillä on ollut roolinsa myös Suomen lehdistön mielenkiintoisessa historiassa.
Sveitsissä Kissingerin on kerrottu laskuttaneen 50 000 sveitsin frangia jokaisesta julkisesta esiintymisestään puhumattakaan matkajärjestelyistä, joiden on oltava loistoluokkaa. Kissingerin tuttavuus voi perustua toisin sanoen vain molemminpuoliseen hyötyyn.” (Karén 2018, s. 161)

Aatos Erkon suhteet länteen olivat lämpimät kautta linjan. Kun kuningatar Elisabeth II kävi vierailulla Suomessa, hän tarinan mukaan vietti hetken Erkon vieraana Diana-puiston lähettyvillä olevassa kiinteistökorttelissa. Kerrotaan, että Elisabeth ihastui ikihyviksi puiston nimeämisestä brittiprinsessan kunniaksi (tosiasiassa metsästyksen onnettarelle), ja tuloksena oli ”sir”-arvonimen myöntäminen ”hovin tukijaksi” mielletylle Aatos Erkolle (tätä kaupunkilegendaa ei tosin löydy historiankirjoista.)

Sijoittuminen australais-amerikkalaisen lehtikuninkaan Rupert Murdochin hoviin puolestaan nähdään Karénin elämäkerrassa jokseenkin luonnollisena:

”Viralliseksi yhteistyöksi muunnettuna se tapahtui 1992, jolloin Erkosta tuli Murdochin jättiläismäisen News Corporation -mediaimperiumin hallituksen jäsen. Se näki Aatos Erkossa paitsi kaikkien osapuolien hyväksyttävissä olevan media-alan tuntijan myös järkevän talousmiehen [...].” (Karén 2018, s. 160)

Helsingin Sanomat teki Aatos Erkon aikakaudella paljon töitä Suomen liittämiseksi Euroopan unioniin. Aivan kuten Mauno Koiviston muistelmista (osat 1 ja 2) voidaan lukea, ratkaisu tapahtui pitkälti turvallisuuspoliittisista syistä, toisin sanoen yleisen edun vuoksi, kun haluttiin välttää Suomi-neidon jääntiä daamiksi Venäjän kainaloon.

Helsingin Sanomien linja oli myös Aatos Erkon aikana poliittisesti perusteltu. Voidaan tosin väittää, että kriittiseen journalismiin ei pitäisi kuulua minkään hallitusvallan puolustelua vaan arvostelua.

Päivälehdellä oli kaiken aikaa kriittinen asenne suhteessa Neuvostoliittoon. Toisen maailmansodan kuluessa lehti kävi sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Ja Kekkos-diktatuurin aikakaudella Eljas Erkko junaili asiat niin, että lehdessä ei julkaistu pitkään aikaan yhtään kuvaa Kekkosesta.

Miten erilaisia ajat ovatkaan nyt, kun lehden toimitus pyrkii esittämään sivuillaan yhtä paljon naisten kuin miesten kuvia aivan riippumatta heidän yhteiskunnallisesta merkityksestään tai liittymisestään juttujen aiheisiin?


Vallan näkymätön läsnäolo

Lehtikuninkaaksi myös vastoin tahtoaan nostetun Aatos Erkon silmiinpistävin erehdys oli suhteiden normalisointi Kekkoseen, sillä Kekkosen valtakausi ei ollut normaali. Erkon määräyksestä Helsingin Sanomat antoi tukensa Kekkosen uudelleenvalintaa kannattavalle poikkeuslaille 1974 ja hänen viimeiselle ehdokkuudelleen 1978. Toinen virhe oli Ahti Karjalaisen ajaminen presidentiksi.

Aatos Erkkoa väitetään harmaaksi eminenssiksi, jota oli vaikea saada kiinni, joka ei pyrkinyt vaikuttamaan lehden toimituspolitiikkaan ja joka otti harvoin kantaa. Tässä ei kuitenkaan näy vallan poissaolo vaan sen läsnäolo. Omistaja-kustantajan ei tarvitse vaikuttaa aktiivisesti, kun pelkkä läsnäolo luo vallan ilmapiirin kaikkialle, ja syntyy voimakas arvausten varainen kirjoitusnormatiivi, jota pitää noudattaa.

Esimerkiksi Seppo Heikinheimo kertoo omaelämäkerrassaan Mätämunan muistelmat (1997), miten Aatos Erkon ovi saattoi olla päiväkausia kiinni ja punainen valo palaa ovensuussa. Tästä riippumatta tai sen vuoksi myös Kari Suomalainen oli saanut pitkään läpi kaikki pilapiirroksensa, jotka nykyisin sensuroitaisiin ”poliittisesti epäkorrekteina”.

Erkkojen vapaamielisyydestä johtuen lehden julkaisunormatiivi ei ollut kelvoton tai huono. Sen sijaan nykyisin konsernin päälehti kärsii toimittajakunnan harjoittamasta punavihreästä tendenssijournalismista.

Lehden alamäki alkoi Erkkojen vähittäisestä väistymisestä, ja sen ensimmäinen merkki oli Kari Suomalaisen savustaminen pois Reetta Meriläisen aloitettua päätoimittajana 1991. Nykyisin lehdessä kirjoittavat vihervasemmistolaiset pienet kynät, eivätkä Helsingin Sanomissa voi esiintyä todelliset asiantuntijat, joilla on jotain painavaa sanottavaa. Esimerkkinä lehden agendajournalismista olkoon vaikka Saska Saarikosken harjoittama Donald Trumpin murjominen. Ei ole ymmärretty, mihin koko Trump-ilmiö perustuu, toisin sanoen amerikkalaisen keskiluokan strategiseen päätökseen pitää asemistaan kiinni.

Omasta mielestäni Aatos Erkkoa ei ollut vaikea tavoittaa. Lähdettyäni ulkoilemaan kotoani Isolta Roobertinkadulta havaitsin hänet aika ajoin kävelykadun puistonpenkillä ottamassa aurinkoa vehreinä kesäpäivinä, ilmeisesti matkalla Merikadun asuntoonsa. Häntä vastapäätä saattoi istua kansalainen, jonka omaisuus mahtui kahteen muovikassiin.

Aatos Erkko korosti toiminnassaan kansanomaisuutta: ei pidä ylenkatsoa yleisöjä eikä lukijoita. Ylenkatseellisuus on virhe, jonka nykymedia tekee sensuroidessaan lukijoiden mielipiteitä. Tietty vaatimattomuus on myös varakkaan toimintaehto, joka suurentaa ihmistä eikä pienennä.

Sen sijaan Erkon poismenoa seurasi hajaannus, joka johti mediaimperiumin purkamiseen ja lehden toimituspolitiikan ajautumiseen Voima-lehteä, vappulehtiä ja ylioppilaslehtiä muistuttavan jongleerauksen tilaan.


”Kielto on laadun tae”

Julkaistujen elämäkertojen valossa voidaan pohtia myös julkaisutoimintaan liittyvää moraalia ja journalismin tarkoitushakuisuutta. Pitäisikö median olla yhteiskunnan kannalta rakentavaa, kriittistä, kapinallista vai mitä? Saisiko media olla mitään näistä, vai pitäisikö toimittajien keskittyä luettelemaan yksinkertaisia faktoja positivististen tieteenihanteiden mukaisesti?

Faktajournalismin vaatimus on joka tapauksessa jyrkässä ristiriidassa postmodernin ja hermeneuttisesta viestintäteoriasta ammentavan näkemyksen kanssa, jonka mukaan maailma koostuu arvotuksista, tulkinnoista ja mielipiteistä, eikä politiikassa ole ”yksinkertaisia tosiasioita” muille kuin yksinkertaisille ihmisille.

Huvittavaa on, että suuri osa valtavirran toimittajista kannattaa nykyisin postmodernia relativismia, mutta silti he ovat alkaneet vaatia positivistista ”faktajournalismia”, jopa niin, että sitä varten on nykyään olemassa Bonnier-palkitun Tuomas Murajan perustama baarikin, jonka logo on tosin varastettu Bugatti-automerkiltä.

Sanomien historia on vallankäytön historiaa. Konsernin päälehti ja sen tekijät osoittivat kuitenkin historian saatossa myös huomattavaa vastavaltaa. Nykyisin tuntuu siltä, että lehti tukee mitä tahansa hallitusvaltaa, kunhan se on EU-myönteistä ja poliittisen korrektiuden mukaista.

Todellinen journalismi ei voi olla vallanpitäjille myötämielistä, ja mediassa yleistynyt sensuuri ja vaientamisyritykset ovatkin vahvoja argumentteja vaihtoehtomediassa esitettyjen totuuksien puolesta. Aivan kuten emeritusprofessori Timo Vihavainen kirjoittaa verkkokolumnissaan: ”Yleisesti ottaen kielto on aina jonkinlainen laadun tae. Kiellossa on kyseessä yritys hallita ajattelua ja samalla tunnustus siitä, etteivät kiellon perustana olevat järjen argumentit ole riittäviä.”


Rasputin sai valtahovin sekaisin

Eero Erkko vietti osan ajastaan maanpaossa ja kiven sisässä. Myös nykyisin poliittinen uhkailu voi toimia totuusvakuutuksena, kun sopimattomien puhujia sensuroidaan, ja heitä vangitaan.

Niinpä vertailu on paikallaan. Olisiko vaihtoehtoisen uusmedian perustajista, kuten Ilja Janitskinista, Erkkojen kaltaiseksi harmaaksi eminenssiksi? Valtamedia on iloinnut Janitskinin vangitsemisesta ja viettänyt karnevaaleja häneen kohdistettujen syytteiden vuoksi, kuten käy ilmi vaikkapa tästä Yleisradion jutusta.

Tekijänoikeusrikokset, kunnianloukkaukset ja rahankeräysrikokset vaikuttavat kuitenkin verukkeilta, joilla yritetään kostaa se, että MV-lehti alkoi tuoda esiin poliittisia paljastuksia poliitikkojen, viranomaisvallan ja median välillä vallitsevan symbioosin ohi.

Aikana, jolloin jokainen lehti lainaa toinen toiseltaan ja laittaa jutun perään maininnan, mistä aihe on saatu tai kuka ”asiasta kertoi ensin”, syytteet tekijänoikeuksien rikkomisesta vaikuttavat tekaistuilta. Kunniaa koskevat loukkaantumiset puolestaan ovat subjektiivisia. Uhriutuneet kiusaavat niillä kriitikoitaan ymmärtämättä itse pitää huolta maineestaan.

Viranomaisvallan kanssa konfliktiin johtaneet rahakeräysrikokset puolestaan tuovat mieleen valtiomonopolien aikakaudelle liittyvät kieltolain rikkomukset. Nekin paljastavat, että kyse on ideologisten rikosten kaltaisista yhteiskuntanormatiivien kyseenalaistuksista, jotka muistuttavat 1800-luvulta tunnettuja pyrkimyksiä laittaa epäsovinnaiset ihmiset jalkapuuhun.

Nyt kun yliopistolliset mediatutkijatkin ihmettelevät, millä tavoin täysosuma nimeltä MV-lehti (jonka akronyymia en tässä ryhdy avaamaan) on ollut ylipäänsä mahdollinen, on hyvä huomata, että  sananvapauden idea, oikeutus ja tehtävä on aina ollut sen ongelmallisuudessa. Ongelmattomien asioiden sanomiseen kun ei tarvita mitään vapautta. Sananvapauden olemus on vertikaalinen: suojata hallintoalamaisia viranomaisvallan ja tuomiovallan sanktioilta ja sensuurilta.

Paikallislehti Kokemäkeläiseen kirjoittanut nuori lausui aiheesta harvinaisen kypsään tapaan jutussaan ”Maailman onnellisin maa vainoaa toisinajattelijaa”:

”Janitskin on tuonut mediassaan ilmi poliitikkojen rikoksia, kavalluksia ja muita hyväveli-verkoston salaisuuksia. Lehdessä on puitu myös välillä kärkkäästikin maahanmuuttoa ja ulkomaalaisten tekemää rikollisuutta sekä julkaistu esimerkiksi seksuaalirikollisten nimiä ja valokuvia, kuten esimerkiksi Kokemäen Kauvatsalla 17-vuotiaan porilaisen tytön elävältä polttaneen turvapaikanhakijana maahan tulleen henkilön tietoja.
Lisäksi poliisi on estänyt Janitskinin presidentinvaalikampanjoinnin lähes kokonaan, josta johtuen 20 000 kannattajakorttia ei ihan saatu täyteen.
Samaan aikaan Suomen lehdistö on pysynyt asiasta vaiti sekä mustamaalannut ajojahdin uhria.”

Lapset ja nuoret näyttävät osoittavan huomattavasti todellisuudentajuisempaa suhtautumista asioihin kuin monikulttuuristen maahanmuuttotuulten turvottamat aikuiset. Ei siis ihme, että myös Yleisradion palkittu toimittaja Jessikka Aro väitti Twitterissä Kokemäkeläisen levittävän MV-lehden salaliittoteorioita tosiasioina. Tämä kaikki toimittajalta, jonka itsensä voisi väittää levittävän hurjia deluusioita ja väärän lipun operaatioita nähdessään ”Putinin trolleja” isänmaallisten suomalaisten kirjoituksissa.

Syy tiedotuskuplan puhkaiseen vaihtoehtomedian suosioon ja sen tekijöiden ahdistelemiseen näyttääkin olevan siinä, että valtamediaa haastava uusmedia ei toimi vain joidenkin Seiskan tapaisten sensaatiojulkaisujen tavoin keskittyen murjomaan pintajulkkiksia. Sen sijaan vaihtoehtoinen uusmedia on paljastanut poliitikkojen ja viranomaisten väärinkäytöksiä ja astunut vallankäyttäjien varpaille.

Toinen syy valtamedian sotaan vaihtoehtoista journalismia vastaan on kilpailu: tiettyjen vaihtoehtojulkaisujen lukijamäärät ovat nousseet eniten luettujen julkaisujen listoille ja paikoin Helsingin Sanomien tasolle syöden niiltä markkinoita ja valtaa. Tätä valtamedia ei saa käännetyksi kumoon itsekehulla, pidättämällä tosiasioista kertomisen oikeus omaan hallintaansa tai ripittämällä koululaisia siitä, osaavatko he varmasti erottaa ”vastuullisen median” valemediasta.

Ruotsalainen Fria Tider kertoi 27.2.2018 jutussaan ”Alternativmedia större än vanliga tidningar i sociala medier”, että mediavalvontatyökalu Idagora on mitannut vaihtoehtomedian vaikutusta netissä, ja tulos on pysäyttävä.

Idagoran uudet tilastotiedot osoittavat, että Fria Tiderin, Samhällsnyttin ja Nyheter Idagin uutiset levisivät sosiaalisessa mediassa paremmin viimeisten 12 kuukauden aikana kuin Göteborgs-Postenin ja Aftonbladetin johtavat uutiset. Edellisiä pidetään maahanmuuttokriittisinä vaihtoehtomedioina ja jälkimmäisiä merkittävimpinä mielipiteen muokkajina porvarien ja sosiaalidemokraattien leireissä.

Niinpä myöskään Ilja Janitskinin vertaaminen Erkkoihin ei ole kohtuutonta. Myös Urpo Lahtisen Hymy-lehti poikkesi nykyisestä pintajulkkiksiin keskittyvästä sensaatiojournalismista siinä, että sen sivuilla arvosteltiin purevasti vallanpitäjiä, jopa Kekkosta.

Mitä enemmän valtamedia haukkuu vaihtoehtoista uusmediaa, sitä selvemmäksi käy, kuinka huonosti sillä menee. Medioitumisen merkiksi on valtamedia nyt laittanut viranomaisvallan toimimaan juoksupoikanaan ja tekemään likaisen työn puolestaan, sillä sen itsensä valitseman tien päässä häämöttää tukiaisten anominen valtiolta, kaatuminen julkisen vallan syliin tai konkurssi.


Kirjallisuus

Heikinheimo, Seppo, Mätämunan muistelmat. Helsinki: Otava, 1997.

Karén, Lauri, Aatos Erkko – Yksityinen valtiomies. Helsinki: Otava, 2018.

Koivisto, Mauno, Historian tekijät – Kaksi kautta. 2. painos. Helsinki: Tammi, 2017.
---, Kaksi kautta – Muistikuvia ja merkintöjä 1982–1994. 2. painos. Helsinki: Tammi, 2017.

Mainio, Aleksi, Aatos Erkon kylmä sota – Helsingin Sanomat Moskovan varjossa. Helsinki: Siltala, 2018.

Roiha, Maria, Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja. Helsinki: Tammi, 2018.

Sarasvuo, Jari, Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä. Helsinki: Otava, 2015.

Strömbäck, Jesper, Makt och medier – Om samspelet mellan medborgarna, medierna och de politiska makthavarna. Lund: Studentlitteratur, 2000.