Sana vuoden lopuksi, kiitos ja Hyvää Uutta Vuotta

Haluan kaikkein ensimmäiseksi kiittää kirjoitusteni lukijoita, jotka ovat sietäneet näkemyksiäni kaikki nämä vuodet. Haluan myös onnitella teitä, kun olette saaneet tekstejäni lukea. Tarkoitan vain, että kiitän myös Uuden Suomen puheenvuoropalvelun ylläpitoa suurenmoisesta kärsivällisyydestä ja palstan raottamisesta avoimeksi kirjoittaa ei-vihervasemmistolaisellekin.

Olen kirjoittanut Uuden Suomen blogialustalla yhtäjaksoisesti tasan 10 vuotta. Tämän tieteen, median ja politiikan tutkimusblogini aloitin jo vuonna 2006. Oikea Media on toistanut kirjoituksiani pienellä viiveellä, mutta uskollisesti.

Carl Gustav Jung on sanonut, että pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua, on tulla ymmärretyksi väärin. Tämän edistämisessä ovat blogikirjoittaminen ja sosiaalinen media erinomaisia välineitä!

Kirjoitusteni perusteella saatatte ehkä pitää minua reippaana ja sosiaalisena henkilönä, mutta – aivan kuten monet aavistavatkin – olen tuon oletuksen täsmällinen vastakohta. Tekstieni kautta ette tunne minua, vaan sosiaalisen ulkokuoreni, kun olen liikkunut paljon politiikan rajapinnoilla. En edes väitä sanoneeni blogeissani mitään erityisen syvällistä.

Olen kylläkin vakuuttunut, että kansallismielisessä filosofiassa on totuuden jyviä. Enkä tarkoita vain poliittista filosofiaa, kuten Snellmania tai systeemaattisen syheröistä Hegeliä, vaan erityisesti Martin Heideggeria ja hänen hengenheimolaisiaan, jotka katsovat, että syvällinen ajatteleminen asuu juurevassa olemisessa, jossa kansa ja maa liittyvät yhteen. Suomen valtio voi olla nykymuodossaan olemassa vain, jos Suomen alueella asuu Suomen kansa. Tällöin valtiolla on omistava ja hallitseva subjekti, kun taas subjektiviteetin vähittäiset muokkaukset tai muutokset johtavat automaattisesti ja peruuttamattomasti kansakunnan, kielen, kulttuurin ja valtion tuhoutumiseen.

Nykyisissä kansainvaelluksissa pahinta on hysteerinen ja kaikin tavoin levoton repiminen, joka on käynnissä eri puolilla maailmaa ja joka ulottuu myös pohjoisten kansakuntien asuinsijoille pakolaisuuden, turvapaikan hakemisen ja muiden syiden varjolla. Se uhkaa tietysti myös kansakuntien identiteettiä sekä niiden juurevaa ydintä: mietteliästä ajattelua, kulttuurista arvopohjaa, ajattelun työvälinettä, eli kieltä, ja oman kansakunnan tiettyä sanatonta yhteisymmärrystä.

Yhteiskuntatieteiden kielellä lausuttuna: väestölliset mullistukset ovat sulattamassa pois sosiaalisen pääoman, yhteiskunnallisen tehokkuuden ja kansalaisluottamuksen, jonka turvin ihmiset ennen aikaan ystävällisesti ja sopusoinnussa hoitivat asioita konsensuksen ilmapiirissä. Juuri tämä teki mahdolliseksi yhteisen ajattelemisen, jonka tuloksena kansasta saattoi kasvaa jotakin omintakeista ja joka teki oman kulttuurin mahdolliseksi.

Sen sijaan monikulttuurisuuden ideologia ei ole mitään muuta kuin olemassa olevien kulttuurien saattamista konfliktiin ja kilpailuun, jolloin osa niistä on vaarassa tuhoutua, ja kaikista joudutaan hiomaan särmät pois. Tämä on luonnollisesti myös kulttuurisen moneuden oma tappio.

Keskeisessä asemassa on kieli. Saksalainen Heidegger sanoi, että ajatteleminen on mahdollista vain saksan kielessä. Näkemystä voidaan pitää omahyväisenä, jos sillä tavoin suljetaan muut kielet pois, mutta nähdäkseni siinä ei olekaan ajatuksen ydin. Heideggeria voidaan tulkita nykyaikaisesti niin, että ajatteleminen toteutuu parhaiten jokaisen ihmisen omassa kotikielessä.

Filosofialle ja ajattelemiselle ovat ominaisia hiljentyminen ja rauhallisuus. Kaiken tämän koettaa käynnissä oleva kilpailun, repimisen, raastamisen, kansainvälisyyden, ylirajaisuuden, yleismaailmallisuuden ja monikulttuurisuuden hysteerinen ilmapiiri rikkoa. En siis kovin paljon pidä siitä. Tämä ei ole rasismia.

Julkaisin taannoisen väitöskirjani vuonna 1997 eräästä mystikkona pidetystä henkilöstä, hänen eksentrisistä Platon-tulkinnoistaan ja yhteiskunta-ajattelustaan, jonka johdosta hän onnistui olemaan myös aktiivinen poliittinen toimija. Hänet tosin torjuttiin kaikkialla, ja tarinansa on kertomusta myös siitä, kuinka yhteiskunta voi kääntää ihmiselle selkänsä, tekeepä tämä mitä tahansa.

Kuin sattuman satona on oma elämäni leikkautunut jokseenkin hämmästyttävästi yhteen nuorena kirjoittamani väitöskirjan päähenkilön kanssa. Olen tosin saanut elää pitempään, mikä ei johdu vastoinkäymisten vähyydestä vaan ehkä ravinnossa saadusta eläinvalkuaisesta, noitarovioiden lopettamisesta Suomessakin jo 1600-luvulla sekä kuolemantuomion puuttumisesta Suomen nykyisestä sananvapauslainsäädännöstä.

Olen toki julkaissut monia muitakin kirjoja, joita on – ikävystyttävää kyllä – arvioitu väitöskirjatasoisiksi, esimerkiksi teokset Dialoginen filosofia (2003) ja Sosiaalipsykologian sydän (2015), joissa kaikissa käsittelen omalla tavallani samaa teemaa. Olen myös onnistunut vuosien saatossa tuomaan poliittiseen diskurssiin muutamia sanontoja, joita olen viljellyt tavan takaa ja joista osa on tarttunut laajempaankin käyttöön, kuten ”puliveivaus”, ”kompensoiva suvaitsevuus” ja ”ekokatastrofin intimiteetti”.

Voi olla, että joskus vielä julkaisen tutkimuksellisessa tarkoituksessa jotakin, lähinnä koskien valtamedian tapaa hukuttaa ajatuksen kirkkaus massakulttuurin, etukäräjöinnin ja monikulttuuri-ideologian meluun sekä mölyyn.

Kyse ei ollut tuossa antiikkisessa väitöskirjassanikaan mistään sokraattisesta animasta. Kyse oli enemmänkin siitä, että syvä ajatus asuu hiljaisuudessa, ja hiljaisuutta, rauhaa sekä yksityisyyttä rakastava ihminen voi olla myös poliittisesti aktiivinen. Itse asiassa kaiken politiikan perustan pitäisi olla filosofiassa.

Suurten kissaeläinten urokset ovat kuulemma vanhemmiten sellaisia, että ne meditoivat savannilla puun alla eikä kukaan tiedä, mitä niiden pääkopassa tai kuoren alla liikkuu, paitsi että lähelle ei kannata mennä ilman hyvää syytä.

Monet merkittävinä pidetyt poliitikot ovat virassa ja vallankahvassa roikkuessaan olleet kuoleman kielissä ja kadonneet ajan myötä jälkiä jättämättä. Itselläni on ikää yli 50 vuotta, mutta kuntoni on mitatusti itseäni 25 vuotta nuorempien hyväkuntoisten mieshenkilöiden tasolla, mistä olen tietenkin kiitollinen.

Elämä on joka tapauksessa sellainen häivähdys, että siitä ei ole tuhlattavaksi mihinkään turhanpäiväiseen eikä joutavaan, ei varallisuuden keruuseen, ei työelämän mielipidevankeudessa virumiseen, ei kiistelyyn järjettömien poliitikkojen eikä puoliksi oppineiden tieteenharjoittajien kanssa.

Elämänkaaren todennäköisen keskivaiheen selvästi ylityttyä on hyvä miettiä, miten tai minkä hyväksi mahdollisen jäljellä olevan elämänsä käyttää. Elämä ei pitene vaan lyhenee kirjoituskoneen riveillä. Aikansa kutakin. Onneksi on muitakin moduksia olemassaoloon.

Suomenkielisyys on monikulttuurisuutta

Valtioneuvoston viestintäjohtaja Markku Mantila esitti muutama viikko sitten Uuden Suomen blogissaan, että englannin kielestä tehtäisiin Suomen virallinen kieli. Idea ei ollut uusi, sillä sitä oli haudottu Nokian takahuoneissa jo aiemmin.

Niskavillani olivat tuskin ehtineet tasoittua pöyristykseltään, kun entinen yleisradiomies Mikael Jungner kannatti tällä viikolla samaa aloitetta ja sähkötti Facebookissaan, että suomen kieli pitäisi kaiken lisäksi alistaa SAK:n järjestöretoriikasta muistuttavaan ”kielenhuoltoon”. Hankkeesta alkoi kuulua jakoavainten kilinää jo kielitieteilijöidenkin kamareihin.

Englannin kieli on ”aikamme latina” sikäli, että laajalle levitessään myös se muuttui musiikiksi. Merkitykset laventuivat ja epätäsmällisyys kasvoi. Lopulta kieli kuoli pois. Akateemisessa ja muussa kansainvälisessä käytössä olevalle englannin kielelle on käymässä samoin.

Universaalissa käytössä oleva maailmanenglanti on semanttisesti tyhjää, ja brittienglannin merkitykset riippuvat käyttöyhteyksistä, mikä puolestaan korostaa kielen pragmaattisuutta sekä sitoo merkitykset tapoihin ja tottumuksiin. Tämä antaa kielelle ideologisen ja luokkastrategisen ilmeen sekä banalisoi.

Näistä syistä olen vastustanut englannin kielen tunkeutumista akateemiseen maailmaan ja englanninkielisyyden muuttamista suoranaiseksi normatiiviksi. Suomen kielellä julkaisemiseen suhtaudutaan yliopistoissa nykyisin kuin rikokseen, vaikka suomenkielinen julkaisutoiminta on kulttuurikritiikin, poliittisen kritiikin ja omaperäisen filosofian ehto.

Tiedän kyllä, että suomen kielioppi on maailman iloisimpia asioita ja että sen vuoksi kielemme vaikuttaa nykyisin vain ”hyvältä salausjärjestelmältä”, josta Ilmavoimat tosin luopui Nato-yhteensopivuuden vuoksi. Samoin tiedän, että englannin kielestäkin löytyy murteita ja vivahteikkuutta kuin suomen savonmurteesta.

Nimenomaan tämän rikkauden suojelemiseksi kannatan voimakkaasti omakielisyyttä ja kulttuurien defensiivisiä pyrkimyksiä. Myös Neil Hardwickin mielestä englannin virallistaminen Suomessa johtaisi vain suomen kielen näivettymiseen.

Voidaan kenties väittää, että englannin kielen hyväksyminen Suomen viralliseksi kieleksi ei merkitsisi vastakohtaa suomen kielen asemalle ja olemassaololle. Käytännössä englannista tulisi kuitenkin ennen pitkää Suomen hallitseva kieli, jota kaiken maailman kaupparatsut patistaisivat meitä viljelemään kuin siirtomaaloordin kaakaotarhaa.

Minä en halua Suomesta Ambomaata enkä yliopistosta banaanilaivaa. Englannin kielen käyttövaatimukset edustavat angloamerikkalaista kieli-imperialismia, joten on kummallista, ettei moinen kulttuuri-invaasio huolestuta vakaumuksellista demaria.

Suomenkielisyys taas on monikulttuurisuutta, ja monikulttuurisuus on rikkautta! Perustuslain 17 § mukaan Suomen viralliset kielet ovat suomi ja ruotsi. Niitä puolustamaan on hyviä organisaatioita, kuten Suomalaisuuden Liitto ja Perussuomalaiset r. p. Niinpä toivon, että poliittinen kannatus riittäisi estämään mahdollisen perustuslain muutoksen, jolla englannista tehtäisiin Suomen virallinen kieli.

Brysselin miehet, matkalaukkuprofessorit ja parodiaryhmä Alivaltiosihteerissä esiintyvä Simo Frangén voivat viljellä englantia aivan tarpeeksi ilman, että englannin kielestä tehtäisiin kaikkia suomalaisia ihmisiä, viranomaiskäytäntöjä ja katujen nimikilpilautakuntia velvoittava virallinen kieli. Sellainen politiikka antaisi jälleen selvän näytön vääristyneestä monikulttuurisuuden palvonnasta, jonka vallitessa yleismaailmallisuuden pyrkimykset johtavat yhdenmukaistamiseen ja sitä kautta monokulttuuriin.

Filosofiasta tiedän, että syvälliset ajatukset eivät taivu eivätkä käänny englanniksi, mutta englanninkielinen diskurssiavaruus muuntaa kaiken kyllä helposti huumoriksi. Englannin kieli sopii mainiosti popmusiikkiin, sillä se venyy ja svengaa kuin purukumi. Sen sijaan kokouksissa ja kapakoissa puhuttu englanti ”makes me happy” niin kuin viskipaukku Sue Ellenin Dallasissa.

Minua vieläkin oikein puistattaa tuo Jungnerin ajatus suomen kieliopin vandalisoimisesta, joka oli kuin suoraan Orwellin romaanista. Olisi aivan naurettava sellainen ihanne, että meidän suomalaisten pitäisi nyt keinotekoisesti opiskella puolikielisille tyypillinen tönkkösuomen kielioppi, jonka mukaisesti vierasperäisesti murteellisesta alkeissuomesta tehtäisiin standardi oikeakieliselle puheelle!

Jungner on koettanut selitellä näkemyksiään parhain päin väittämällä halunneensa vain muokata inhimillistä kieltä tietokonelingvistiikkaan sopivaksi. En kuitenkaan usko hänen pääsevän some-kritiikin silmästä koettamalla luikerrella teknokratian maailmaan, vaikka hyppy koneiston rattaaksi onkin perinteinen hätäpoistumistie demariajattelussa.

Digihumanismin junan pitäisi kulkea niin päin, että tekniikasta koetettaisiin tehdä inhimillisempää eikä inhimillisyydestä teknisempää. Myöskään se, että kielen luonnollista kehitystä ei voida manipuloida, ei ole ongelma, vaan se, mikäli sitä jonkun mielestä pitäisi manipuloida.

Miksi tämä tyyppi oli Ylen toimitusjohtaja? Ehkä meneillään onkin populistinen kielipoliittinen kilpailu, sillä vihreiden Osmo Soininvaara antautui asioimaan perussuomalaisten apajilla ja väläytti puolestaan pakkoruotsista luopumista. Jungnerin saama huomio osoittaa, että kun julkkis sanoo jotain järjetöntä, se noteerataan, mutta kun tuntematon sanoo jotakin viisasta, sitä ei referoida.

Jungnerille itselleen mikä tahansa julkisuus näyttää olevan hyvää julkisuutta, kunhan oma nimi on kirjoitettu oikein. Kunpa ne nyt siellä Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa oppisivat kirjoittamaan myös puolueensa nimen oikein (”sosiaalidemokraattinen”), sillä muutoin syntyy vaikutelma, että puolue on ”alidemokraattinen”.

Päivän muotisana: ”epämukavuusalue”

Yleisradion nettisivujen lukijat valitsivat vuoden 2013 sanaksi ”pöhinän” (mitähän sekin lienee?). Sen kanssa kilpailivat vahvasti muiden muassa ”kestävyysvaje” (miehet sen tietävät) ja ”pilvipalvelu”, joka sopii muun muassa huumekuljetusten yhteyteen.

Itse valitsisin vuoden muoti-ilmaukseksi sanan ”epämukavuusalue”, jota ei ollut Ylen listalla lainkaan. Sitä käytti muiden muassa ministeri Krista Kiuru itsenäisyyspäivän A-talkissa todetessaan, että tulevaisuudessa pitää ”käydä myös epämukavuusalueella”.

”Epämukavuusalue” sisältää eufemismin, sillä epämukavuuteen viittaamalla vältellään sanomasta sanaa ”kurjuus”. Siten kierretään tosiasiaa, että tulevaisuudessa poliitikot joutuvat huonontamaan oloja. Toiseksi, yhdysosa ”alue” viittaa toiveeseen, että kurjuus voidaan rajata tietylle alueelle, jolla mennään vain käymään, muttei jäädä sinne pysyvästi. Niinpä se antaa kuulijoille lohtua. Jos sanan ”alue” sijasta käytettäisiin sanoja ”sektori” tai ”domeeni”, puhe voisi saada erityistä painoa ja vakuuttavuutta.

”Epämukavuusalue” on turhake siinä missä ”puutarhatonttukin” Se sisältyy ay-retoriseen ja työelämädiskursiiviseen demarikieleen, kuten ”mukavuuslippulaiva”. Kyseessä lienee jonkinlainen anglisismi, jollainen on myös ”aikaikkuna” (time window). Epämukavuusalueen nimikkeellä on julkaistu Amerikassa jo kirjakin (The Discomfort Zone) – puoliksi piloillaan kai.

Yliopistoissamme saa ja pitää käyttää suomea

Oikeuskansleri Jaakko Jonkka joutui muutama vuosi sitten voimakkaan arvostelun kohteeksi katsottuaan läpi sormien Eva Biaudet’n nimitysjupakkaa ja päästäessään Mauri Pekkarisen kuin koiran veräjästä vaalirahaskandaalissa. Samoin nykyinen apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen sai kansalta paljon nuhteita jo vähemmistövaltuutettuna toimiessaan, esimerkiksi puolustaessaan rikostutkintaa professori Tatu Vanhasen esittämistä tieteellisistä kannanotoista.

Nämä jo klassikoiksi muodostuneet tapaukset painuivat lähes unholaan, kun Jaakko Jonkka antoi moittivan päätöksen Pekka Himasen ”Kestävän kasvun mallia” koskevassa puliveivausasiassa. Varovaista ratkaisussa oli tosin se, ettei tapaus antanut oikeuskanslerin mielestä aihetta mihinkään toimenpiteisiin. Mikko Puumalainen (josta muutamat käyttävät kenties aiheettoman tuttavallista lempinimeä ”Puumis”) puolestaan on nyt terävöittänyt toimintaansa antamalla päätöksen, jonka mukaan Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa pitää voida suorittaa maisterintutkinot suomen kielellä ja myös opetusta pitää järjestää suomeksi.

Kauppakorkeakoulu oli syksystä 2013 lähtien tarjonnut vain englanninkielisiä maisterinkoulutusohjelmia, ja suomenkielinen opetus oli kutistunut yhteentoista prosenttiin ylemmän korkeakoulututkinnon opetusohjelmasta. Apulaisoikeuskanslerin päätöksen mukaan suomen kielen täytyy edelleen säilyä opetus- ja tutkintokielenä, eikä suomen kieltä niin muodoin saa syrjäyttää, joten kauppakorkeakoulun päätös siirtyä yksinomaan englanninkieliseen opetukseen ei ollut perustuslain eikä yliopistolain mukainen.

Ratkaisussaan apulaisoikeuskansleri tukeutui perustuslain 16 ja 17 §:ään ja yliopistolain 11 §:ään sekä viittasi myös valtion kielilakiin (vaikka viimeksi mainittua ei suoraan sovelletakaan yliopistoissa). Pidän Puumalaisen kannanottoa, paitsi lakien mukaisena, myös oikeudenmukaisena ja tervetulleena. Nähtäväksi jää, minkälainen hyvyyden kehä oikeuskanslerinviraston ryhdistäytymisestä onkaan alkamassa!


Oikeus käyttää suomen kieltä kuuluu kaikille

Ratkaisu on toimiva myös tieteen kannalta, sillä näin yliopistojen harkintavallan ei anneta tukahduttaa kotimaisilla kielillä tehtävää tutkimusta, opetusta ja tiedettä. Monet yliopistot yrittävät kansainvälistyä epätoivon vimmalla esittääkseen kovaa jätkää ulkomaalaisten silmissä ja hankkiakseen pöytälaatikkoihinsa kansainvälisiä stipendejä sekä rahaa. Ulkomaalaisten vaihto-opiskelijoiden ja tutkijoiden eduilla on poljettu suomenkielisten opiskelijoiden halua käyttää suomen kieltä.

Toisaalta Aalto-yliopiston omissa kielilinjauksissa sanotaan, että opetusta ja tutkintoja tarjotaan sekä suomeksi, ruotsiksi että englanniksi, ja katsotaan, että Aalto-yhteisö voi kansainvälistyä heikentämättä kansallisten kielten asemaa tieteen kielinä. Myös opetus- ja kulttuuriministeriön näkemyksen mukaan opiskelijoilla on oikeus tehdä tutkintoon kuuluva opinnäyte suomeksi.

Irvokasta onkin, että kauppakorkeakoulussa voimassa olevan käytännön mukaan opiskelija on voinut tehdä gradunsa suomeksi vain hakemuksesta, jolloin suomen kieltä käyttävän on täytynyt ikään kuin kerjätä oikeutta ilmaista itseään suomeksi omassa maassaan. Kansainvälisten GMAT- ja GRE-kielitestien käyttöönotto maisteriohjelmiin oikeuttavina kokeina on puolestaan merkinnyt eräänlaisen kielipoliittisen sulun asettamista tutkintojen suorittamiselle, ja tähän apulaisoikeuskanseri ei valitettavasti puuttunut. Parasta oikeuskanslerinviraston ratkaisussa on se, että kannanotto suomen kielen puolesta sitoo myös kaikkia muita suomalaisia yliopistoja.


Englannin kielen ylivallasta

Miksi sitten oikeus kotimaisten kielten käyttämiseen on niin tärkeä? On syytä muistaa, että ihmiset ajattelevat suurimmaksi osaksi kotikielellään. Vaatimus siirtyä käyttämään vieraita kieliä ajatusten muodostamisessa haittaa ihmisten älyllistä toimintaa. Englanninkieliseen argumentaatioon pakottaminen myös vaikeuttaa osallistumista keskusteluihin kotimaassa, ja siten kyseinen politiikka heikentää tieteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja roolia tärkeillä kotimaisilla foorumeilla.

Pahimmillaan suomen kielen syrjiminen johtaa nurkkakuntaisuuteen ja tieteen ummehtumiseen, kun suomalaiset pakotetaan ilmaisemaan itseään vain englanninkielistä arvomaailmaa edustavin käsittein, jossa tavarat (goods) ja jumalat (gods) ovat lähellä toisiaan. Englannin kielen valta-asema edustaakin nykyään eräänlaista kulttuuri-imperialismia, joka on koitunut monien pienten kielten kuolemaksi.

Laajasti käytettynä englannin kieli on myös tyhjentynyt merkityksistä. Siitä on tullut aikamme latina sikäli, että myös latinan kielestä kuoleentui täsmällisyys, ja kansainvälisessä käytössä sanojen merkitykset laventuivat. Lopulta latina itse kuoli pois akateemisista yhteyksistä.

Nykyajan englannin kielessä sanat voivat tarkoittaa melkein mitä tahansa, eivätkä merkitykset rakennu semanttisesti rikkaiksi ja yksiselitteisiksi, vaan ne ovat alistettuja sosiaalisesti ehdollistetuille sanonnoille ja riippuvat kielen käyttötilanteista, konventioista, tavoista ja tottumuksista, siis sovinnaisuudesta. Pragmatismille tyypillisesti merkitysoppi on kytketty sosiaalisiin tilanteisiin ja yksimielisyyden ihanteeseen. Näin ollen angloamerikkalaisen keskustelun paralingvistiikka hallitsee keskustelun sisältöjä, mikä nostaa jokaisen filosofin ja runoilijan ihon näppylöille ja saa laupeimmankin nojatuolifilosofin huudahtamaan: ”Voi kauhistuksen kanahäkki!”

Kauppakorkeakoulun päätös siirtyä vain englanninkielisiin maisteriohjelmiin kertoi myös siitä, että taloudellinen päätösvalta on etääntynyt Suomesta ja siirtynyt kansainvälisiin ympyröihin. Myös niissä pitää luonnollisesti vaikuttaa, mutta taloustieteilijöidenkään kieltä, sanastoa tai artikulaatioresursseja ei tulisi rampauttaa tuhoamalla suomenkielinen taloustieteellinen ja -poliittinen argumentaatio kokonaan tai siirtämällä se englanninkieliseen ympäristöön. Aitoon monikulttuurisuuteen ja demokratiaan kuuluvat myös erimielisyyksien ja erikielisyyksien aiheuttamat kitkat, monikielisyys ja sen mukainen moniarvoisuus.


Ajattelu ja filosofia onnistuvat parhaiten kotikielellä

Jo filosofi Martin Heidegger katsoi, että ihmisen kyky ajatella on sidoksissa hänen käyttämäänsä kieleen ja että parhaaseensa kukin pääsee omalla kotikielellään. Samaa mieltä ovat olleet monet kirjailijat. Jos kirjailijat kykenisivät tuottamaan ajatuksia ja muotoilemaan ne kirjallisesti arvokkaalla tavalla myös vieraita kieliä käyttäen, kaunokirjailijat siirtyisivät varmasti heti käyttämään englantia, sillä markkinat olisivat tällöin suuremmat. Niin ei kuitenkaan tehdä, sillä vieraiden kielten käyttäminen kuolettaisi kirjailijoiden kynän, eikä kukaan ei-natiivi kielenkäyttäjä pysty ilmaisemaan itseään kirjallisesti tyydyttävällä tavalla.

Monet tieteenharjoittajat ovat olleet kanssani täysin samaa mieltä. Esimerkiksi mainio suomenruotsalainen sosiaalipsykologi Johan Asplund, joka on toiminut professorina Kööpenhaminan ja Lundin yliopistoissa, on julkaissut kaiken tuotantonsa aivan tarkoituksellisesti kotikielellään ruotsiksi ja todennut, ettei pysty eikä halua käyttää muita kieliä, sillä niillä toimittaessa asioista katoaisi langan pää ja kirjoitus muuttuisi mitäänsanomattomaksi. Tämä ei ollut hänen mielenosoituksensa vaan tosiasia.

Sama pätee Tarton yliopistossa professorina toimineeseen semiootikkoon, Juri Lotmaniin, joka hänkään ei suostunut julkaisemaan mitään englanniksi. Silti hänen alkuperäiskielisten kirjoitustensa käännösoikeudet ovat kansainvälisesti katsoen selvää valuuttaa.

Juuri kukaan merkittävä filosofi ei ole luopunut kotikielestään eikä vaihtanut sitä englanniksi. Niin Heidegger kuin Englannissa suuren osan elämästään viettänyt Ludwig Wittgensteinkin kirjoittivat kotikielellään, saksaksi. Myös Georg Henrik von Wright, jota on palvottu Suomessa kuin paikallista kuningasta, kirjoitti kaikki esseekirjansa suvereenisti omalla äidinkielellään, ruotsiksi, eikä kukaan moittinut häntä siitä. Ajatuksen merkityksellisyyden pitää ylittää sen, millä kielellä se on sanottu, ja usein ajatuksissa on eniten kantavuutta juuri silloin, kun niiden ilmaisemiseen on käytetty omaa kieltä.

On syytä muistaa, että kansainvälisyys ei ole myöskään itseisarvo, vaan kansainvälisiin arvointimenettelyihin on päädytty vain tiettyjen negatiivisten ilmiöiden, kuten kotimaassa esiintyvän puolueellisuuden, välttämiseksi. Ratkaisuja kansainvälisyys ei ole näihinkään ongelmiin tuonut, vaan monessa tapauksessa se on johtanut asiat entistä pahemmin juntturalle, kuten olen perustellut esimerkiksi tässä.

Filosofia, joka luopuu kotikielestään, menettää kieliherkkyytensä. Siksi on ironista, että kansainvälistynyt suomalainen filosofia on yleensä niin sanottua analyyttista kielifilosofiaa. Ironia piilee siinä, että niin sanotut kielifilosofit eivät yleensä ole olleet etevimpiä kielen käyttäjiä, ja kansainvälisen menestyksen onkin taannut vain se, että kielifilosofia on ollut formaalista logiikkaa, joka on luonnollisista kielistä riippumatonta ja jossa luonnollisia kieliä käytetään vain kaavoista koostuvien esitysten tilkkeiksi. Pidänkin kyseistä filosofianharjoituksen muotoa eräänlaisena filosofian rappioilmiönä, ja lisätietoa asiasta saa kirjoistani Dialoginen filosofia, Enkelirakkaus ja Suomalaisen nykyfilosofian historia.

Kumotkaamme siis englannin kielen, pakkokansainvälistämisen ja internatsismin harjoittama kulttuuri-imperialismi ja ilmaiskaamme itseämme hyvällä ja kauniilla suomen kielellä! Myöskään taloustieteilijöille ei olisi pahitteeksi pitää jalat maassa ja säilyttää sidos oman ajattelun ja kielen välillä, vaikka muutoin talouspolitiikka lentääkin tyhjän päällä. On hyvä, että taloustieteilijät opetetaan ajattelemaan asioista suomeksi myös kansainvälisen kapitalismin pappisseminaarissa, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa.

Eduskunta internatsismia torjumaan

Valiokuntatyöskentely on eduskunnan toiminnan kannalta keskeisimpiä, sillä päätökset valmistellaan valiokunnissa, joita ilman käsittelyt eivät etene. Niinpä eduskunta valitsi valiokuntiensa puheenjohtajat jo eilen. Jako näyttää varsin hyvältä, sillä perussuomalaiset saivat johtaakseen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisimmät paikat eli ulkoasiainvaliokunnan, puolustusvaliokunnan ja hallintovaliokunnan.

Ulkoasianvaliokunnassa käsitellään merkittävät valtiosopimukset sekä yleistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, ulkomaankauppapolitiikkaa, kehitysyhteistyötä, kansainvälisiä järjestöjä ja suomalaisten rauhanturvajoukkojen asettamista koskevia asioita samoin kuin Euroopan unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevat asiat.

Näin on toivoa, että yksipuolisesti pois annettavia kehitysapuja päästään vähentämään, valmisteille saadaan lakialoitteita, jotka estävät esimerkiksi venäläisten kiinteistöjenostot Suomesta (Venäjällähän vastaava laki tuli voimaan tämän vuoden alusta) ja että EU:n laajeneminen Turkkiin sekä maamme sitominen Euroopan unionin yhteiseen turvapaikkapolitiikkaan eivät edisty ainakaan Suomen toimesta. Itsenäisen päätösvallan turvaaminen liittyy myös puolustusvaliokunnan toimintaan, jolla voidaan torjua maamme vedättäminen Naton mukanaan tuomiin ongelmiin.

Hallintovaliokunnassa puolestaan käsitellään muun muassa ulkomaalaisasioita, joten puheenjohtajuus sopii perussuomalaisille kuin nakki silmään. Olisi hyvä, jos puheenjohtajuuden kautta käsiteltäväksi voitaisiin ottaa aloitteita, joilla ulkomaalaislaki avattaisiin niin, että humanitaarista ja työperäistä maahanmuuttoa päästäisiin konkreettisesti vähentämään maamme sosiaali- ja työpoliittisten etujen pelastamiseksi.

Olisin toivonut, että perussuomalaiset olisivat saaneet ainakin varapuheenjohtajuudet myös eduskunnan ideologisimmista valiokunnista eli sivistysvaliokunnasta (pj. kokoomus, vpj. keskusta) ja tulevaisuusvaliokunnasta (pj. Sdp, vpj. vihreät).

Tällä tavoin esimerkiksi tiedepolitiikkaan olisi voitu puuttua rakentavalla tavalla. Nykyisinhän poliitikot puuttuvat tieteeseen ja yliopistopolitiikkaan tavalla, joka on sekä tieteen että yhteiskunnan kokonaisedun kannalta mahdollisimman kielteinen. Vihervasemmiston hallitsemassa yliopistolaitoksessa resursseja ja fasiliteetteja jaellaan avokätisesti ulkomaalaisille suomalaisten opiskelijoiden, tutkijoiden ja tieteenharjoittajien etujen vastaisesti. Muutamat yliopistot ovat kehdanneet asettaa jopa tavoitteekseen sen, että ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä nostetaan 15 prosenttiin.

Tämä on häikäilemätön vääryys maassa, jossa suomalaiset opiskelijat jäävät tämän sairaan politiikan vuoksi vaille opiskelupaikkoja, vaikka heidät pakotetaankin maksamaan koulutusjärjestelmämme ylläpito veroina. Myös opiskelijoiden vaihtosuhteet ovat vääristyneet, sillä maassamme opiskelee huomattavasti enemmän ulkomaalaisia kuin Suomesta on vaihdossa ulkomailla. Olen itse esittänyt poliittisessa ohjelmassani, että vaihtosuhde pitäisi tasapainottaa ja että yliopistovirkoihin pitäisi nimittää ensisijaisesti Suomen kansalaisia ulkomaalaisten sijasta, mikäli pätevyys- ja kelpoisuusehdot täyttävä suomalainen vain on tarjolla.

Ulkomaalaisten nimittämistä yliopistovirkoihin ei voida perustella millään ”tieteen edulla”, sillä suurin osa ulkomaalaisista on pelkkiä tutkijakoulutettavia eikä asiantuntijoita. Niinpä tutkijanvirkojen täyttäminen ulkomaalaisilla on väärin tilanteessa, jossa asiantuntemusta löytyy runsain mitoin omasta maastamme.

Esimerkiksi filosofiassa tutkijanpaikkojen täyttäminen ulkomaalaisilla on merkinnyt suomenkielisen filosofian kuolemaa filosofian laitoksilla, kun opetus- ja toimintakieleksi on täytynyt vaihtaa heidän takiaan englanti. Sitä kautta suomenkielinen filosofia ja kotimainen kulttuurikritiikki on uhrattu kansainvälisyyden alttarille, jossa suomalaisille tärkeistä asioista ei juuri puhuta. Myös empiirisillä tieteenaloilla, kuten biologiassa, erittäin suuri osa tohtorikoulutetuista ja -koulutettavista joutuu olemaan työttöminä, kun resurssit myönnetään ulkomaalaisille.

Mielestäni olisi parempi ohjata kyseinen ulkomaalaisporukka ajoissa etsiytymään omaan maahansa, sillä koulutuksen saatuaan he kuitenkin kävelevät ulos Suomesta, mikä merkitsee asiantuntemuksen valumista ulkomaille ja kansallisen kilpailuedun menettämistä. Maahan jäädessään he vievät suomalaisten työpaikkoja.

Kulttuuri- ja sivistysinstituutioidemme riistäminen pitäisi pysäyttää aivan niin kuin Euroopan maiden lainottaminen suomalaisten ihmisten piikkiin. On röyhkeää, että esimerkiksi Portugalissa ja Espanjassa suomalaisia moititaan ankarasti siitä, että suomalaiset eivät halua samaan hirteen heidän velkavaikeuksiensa kanssa. Etelä-Euroopan mailla on omat syynsä velkaantumiseen, eikä karvakäsillä pitäisi olla mitään erityisoikeuksia eikä ohituskaistoja muita parempien taloudellisten avustusten saamiseen.

Mikäli kokoomuksen johtama tulevaisuusvaliokunta haluaa asiasta sen tyyppisen kokonaisselvityksen, jonka Jyrki Katainen valiokuntaa johtaessaan tilasi aikoinaan Pekka Himaselta, ilmoitan, että paremman saa täältä, ja kontribuutioita muissakin asioissa annetaan.

Katsaus suomenruotsalaisuuteen

Suomessa asuvia ruotsinkielisiä sanotaan usein suomenruotsalaisiksi, vaikka täsmällisesti ottaen sana ”suomenruotsalainen” viittaakin Suomessa asuvaan Ruotsin kansalaiseen. Suurin osa Suomessa ruotsia puhuvista on kaksikielisiä suomalaisia, joiden äidinkieli vain on ruotsi. Nimitys ”suomenruotsalainen” ei ole kuitenkaan täysin harhaanjohtava, ja ruotsia äidinkielenään puhuvat pitävätkin nimitystä poliittisesti korrektina. He käyttävät sitä mielellään myös itse.

Suomenkielisten suomalaisten on usein vaikea kuvitella, millainen niin sanottujen suomenruotsalaisten asema on ja miten he näkevät Suomen ja Ruotsin väliset suhteet. Suomessa asuvat ruotsinkieliset eivät ole kovin yksiaineksinen ryhmä. Esimerkiksi Helsingissä ja muualla Uudellamaalla suurin osa ruotsinkielisistä osaa melko hyvin suomea. Etelä-Suomen ”jätte kiva” -ruotsinkieliset ovat oikeastaan sekakielisiä, jotka korvaavat osan ruotsinkielen sanoista selvällä suomella. Tällaista puhetta kuulee jopa Yleisradion X3M-kanavalla.

Sen sijaan Pohjanmaan rannikolla asuvat ruotsinkieliset ovat yleensä niin yksikielisiä, että he osaavat suomea jopa huonommin kuin suomenkieliset kouluruotsia. Pohjanmaan rannikoiden ruotsi on myös perinteikkäämpää, murteellisempaa ja vanhahtavampaa kuin Etelä-Suomessa puhuttava ruotsin kieli.

Ruotsinkielisten välillä on suuria sosiaalisia ja varallisuuseroja. Monet ruotsinkieliset eivät löydäkään paikkaansa kielipuolueeksi sanotusta Rkp:stä, jota voidaan hyvällä syyllä pitää kokoomustakin porvarillisempana puolueena sen ajaessa lähes yksinomaan ruotsinkielisen kaupunkilaisväestön ja pääomanomistajien etuja.

Silti Suomen ruotsinkielisiä yhdistää tietty kulttuuripoliittinen näkökulma. Suomenkieliset eivät yleensä huomaa, että monet ruotsinkieliset pitävät kotimaatamme edelleen jaettuna valtiona, jonka toisen puolen muodostaa Ruotsi ja toisen Suomi. Heille on olemassa Ruotsi-Suomi, joka tosin kärsii vuonna 1809 tapahtuneesta alueluovutuksesta Venäjälle. Heidän mielestään ruotsinkielisyys yhdistää Suomea pysyvästi läntiseen naapuriin, ja niinpä maassamme asuvat ruotsinkieliset samastuvat ruotsalaiseen kulttuuriin tavalla, joka oikeuttaa puhumaan heistä suomenruotsalaisina.

Esimerkiksi itse tunnen useita Pohjanmaalta muuttaneita ruotsinkielisiä yliopisto-opiskelijoita, jotka katsovat olevansa Helsingissä paljon enemmän ”ulkomailla” kuin vieraillessaan Tukholmassa. He pitävät Ruotsia isänmaanaan paljon mieluummin kuin Suomea. En tietenkään väitä, ettei niin voisi, saisi tai pitäisi olla. Sehän näyttää olevan yhteiskunnallinen tosiasia.

Mutta ilmiöllä on myös poliittisia seurauksia. Monien suomalaisten on ollut vaikea hyväksyä esimerkiksi Rkp:n ja Astrid Thorsin harjoittamaa ulkomaalaispolitiikkaa. Siinä, missä luvattomasta Pohjois-Korean rajan ylityksestä tuomitaan 12 vuodeksi vankeuteen ja Afganistanin rajan luvatta ylittäneet ammutaan, siinä Suomen rajan ilman lupaa ylittäneille annetaan turvapaikka, hotellimajoitus ja toimeentulo. Pohjoismaiden keskinäinen passi- ja liikkumisvapaus oli puolestaan maailmanluokan harvinaisuus jo 1970-luvulla, mutta Thors ja hänen kannattajansa ovat tehneet virheen olettaessaan, että se, mikä toimii Pohjoismaiden välillä, toimisi koko maailman mittakaavassa.

Rkp:ssä ei ole ymmärretty, että ruotsinkielisten laittautuminen samaan veneeseen Afrikasta ja Lähi-idästä tulleiden maahanmuuttajien kanssa on ollut merkki samastumisesta epäadekvaatteihin ryhmiin. Etnisesti erilaisten maahanmuuttajien etujen edistäminen on ollut myös eräänlainen yhteiskunnallisen protestoimisen muoto ja yritys tuottaa itselle omanarvontuntoa ”auttajaksi” tekeytymällä. Ruotsinkielisten harjoittama suvaitseminen ja hyysääminen ovat olleet käytännössä tuomarinrooliin ja toisten yläpuolelle asettumista sekä halua kokea itsensä sitä kautta tärkeiksi.

Puolueen opportunismi ja kannattajien kalastelu näkyvät Rkp:n hyväksymässä Kasnäsin tulevaisuusmanifestissa (10.10.2009), jonka kahdeksannen kohdan mukaan ”Rkp on uussuomalaisten puolue ja se houkuttelee ja integroi maahanmuuttajat puoluetoimintaan [...] ja vaikuttaa siten, että joka neljäs maahanmuuttaja valitsee ruotsin ensimmäiseksi vieraaksi kielekseen.” Peittelemätön tavoite on, että tätä kautta ”[...] meistä tulee kymmenen prosentin puolue.” (Puolue tosin muokkasi manifestiaan myöhemmin ja sensuroi siitä pahimmat ylilyönnit saamansa kritiikin perusteella.)

Rkp:n ajama yltiöliberaali maahanmuuttopolitiikka on mysteeri niin kauan kunnes huomataan, että ruotsinkieliset pitävät itseään maahanmuuttajan asemassa olevina. He pitävät itseään maahanmuuttajina sekä Suomessa oleskellessaan että Ruotsiin emigroituessaan. Tästä syystä monet häilyviksi muuttuneilla raja-alueilla asuvat ruotsinkieliset ovat halunneet pelata ulkomaalaisten pussiin Suomessa. Kyseinen politiikka on ollut kuitenkin ristiriitaista ja ruotsinkielisille itselleen epäedullista, sillä kaukaa muuttaneiden turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten etujen edistäminen on heikentänyt ruotsinkielisen vähemmistön omaa asemaa.


Kulttuuripolitiikkaa diffuuseilla rajavyöhykkeillä

Kansanedustaja Anna-Maja Henrikssonin uhkaus Ahvenanmaan itsenäistymishankkeella, ”jos ruotsin kielen asema ei kohene”, nosti vuosi sitten ihokarvat pystyyn monilta mannersuomalaisilta. Suomenkielisten suomalaisten kannalta kyseinen politikointi onkin ollut perin epäisänmaallista.

Ilmiötä voidaan kuitenkin ymmärtää kulttuurieron valossa. Esimerkiksi Pohjanmaan ruotsinkielisissä kunnissa ja kaupungeissa luetaan tukholmalaisia iltapäivälehtiä, ja TV-antennit on suunnattu Pohjanlahden yli länteen. Kirjallisuus ja populaarikulttuuri tulevat Ruotsista. Pietarsaarelainen ja kristiinankaupunkilainen nuoriso ei juuri tunne sellaisia suomenkielisiä poppareita kuin Jenni Vartiainen tai Antti Tuisku, mikä saattaa vaikuttaa oudolta, sillä suomenkielisessä mediassa heidän näkyvyytensä ja tunnettuvuutensa on lähes sataprosenttista.

Ruotsinkieliset ummistavat silmänsä ja korvansa suomenkieliseltä kulttuurilta. Pohjanmaa, joka suomalaisten mielestä on lännessä, on Österbottenilla asuvien ruotsinkielisten mielestä idässä. Kyse on Pohjanlahden ”itäruotsalaisesta” vähemmistöstä, joka ikävöi ja kaipaa Ruotsiin mutta joutuu asumaan meren erottamana omasta kulttuuristaan.

Monet ruotsinkieliset suomalaiset kokevatkin maamme rangaistussiirtolana ja muuttavat mielellään Ruotsiin, mikäli tilaisuus tulee. Suurin osa ruotsinkielisistä ylioppilaista pitää nykyisin ensisijaisena vaihtoehtona lähteä johonkin Ruotsin parhaista yliopistoista: Tukholmaan, Uppsalaan tai Lundiin. Siirtymistä helpottaa se, ettei Ruotsissa järjestetä pääsykokeita, vaan valinta tapahtuu yksinomaan todistusten perusteella. Niinpä ruotsalainen yliopistolaitos on jo kauan naarannut pois ruotsinkielisten ylioppilaiden parhaimmiston. Åbo Akademiin ja muiden yliopistojen ruotsinkielisiin oppiaineisiin päätyy vain keskinkertainen rupuliväki.

Myös ne ruotsinkieliset, jotka kouluttautuvat Suomessa, lähtevät valmistuttuaan helposti Ruotsiin, ja tätä kautta Suomessa toimiva ruotsinkielinen koulutusjärjestelmä tulee toimineeksi Ruotsin valtion hyväksi. Syynä koulutetun ruotsinkielisen väen siirtolaisuuteen on sen yksikielisyys. Ruotsia puhuvana se ei työllisty tai ei halua työskennellä Suomessa, eikä kyse ole vain siitä, ettei ruotsinkielisiä hyysättäisi Suomessa tarpeeksi. Mikäli Suomessa asuvien ruotsinkielisten suomen kielen taidot olisivat paremmat, he voisivat jäädä maksamaan veroina myös Suomessa hankkimansa koulutuksen.

Asian voi sanoa niin, että ruotsinkielisyyden ylläpito Suomessa tukee Ruotsin valtion etuja ja merkitsee Suomen valtion subventiota ruotsalaiselle kulttuurille sekä Suomessa että Ruotsissa. Nähdäkseni Suomen ruotsinkielisten ei kannattaisi kääntää selkäänsä oikealle kotimaalleen Suomelle saati käyttää Ahvenanmaan itsenäisyyshankkeita panoksena kielipoliittisessa nappikaupassa. Ruotsissa suomenruotsalaisten asema on sosiaalipoliittisesti paljon surkeampi kuin Suomessa, vaikka kieli läntisessä naapurissamme onkin heille sama. Tosiasiassa suomenruotsalaiset ovat Ruotsissa asuessaan kansankoti-ideologiaan liittyvän väärän ystävällisyyden (den falska vänligheten) vankina ja ylenkatseellisuuden kohteena.

Olen myös eri mieltä siitä, miten ruotsinkielisten asemaa pitäisi Suomessa tukea. Rkp:n mielestä paras keino on ruotsinkielisyyteen panssaroituminen – omasta mielestäni suomenkielisyyden lisääminen ruotsinkielisten omassa keskuudessa.


Etuoikeuksia ja takapajuisuutta

Suomenruotsalaisten ja suomenkielisten suomalaisten välisen eron hahmottaminen pelkäksi kielipoliittiseksi eroksi on pelkistävää. Kielivähemmistöön kuuluminen on melko vähäpätöinen asia esimerkiksi seksuaalivähemmistön jäsenyyteen verrattuna. Seksuaali-identiteetti koskee ihmisen koko persoonaa, arvomaailmaa ja elämäntapaa. Sen sijaan kielivähemmistöön kuuluminen liittyy lähinnä siihen tekniseen kysymykseen, millä kielellä ihmiset viestivät keskenään.

Kommunikaatio voidaan tietysti käsittää laajemmaksikin ilmiöksi, mutta se on myös pakko nähdä laajemmin, jotta kielipolitiikan varjolla harjoitettua vallankäyttöä voitaisiin ymmärtää. Esimerkiksi Rkp ei ole ensisijaisesti kielipuolue vaan Ruotsin valtion etuja Suomessa edustava puolue, jonka jäsenet ja kannattajat käyttävät kielipolitiikkaa verukkeena edistääkseen omia, suomalaisten eduista poikkeavia, sosiaalisia ja taloudellisia intressejään Suomessa.

Osa ruotsinkielisistä nauttii hemmotellusta asemasta Suomessa, eikä asennoituminen ole aina vastavuoroista. Stockmannin tavaratalossa hienostorouvilla on tapana kiusata junantuomia myyjäharjoittelijoita vaihtamalla keskustelukielekseen ruotsin, jos he huomaavat, että myyjällä on suomenkielinen sukunimi rintapielessään. Monet ruotsinkieliset sulkeutuvat omaan laeilla suojattuun vähemmistöasemaansa, joka on elitistinen eikä kärsi minkäänlaisesta vähemmistösyrjinnästä vaan enintään omasta sisäänpäin lämpiävästä narsismistaan.

Rkp:n harjoittamasta yksikielisyyden ylläpidosta koituu toisaalta haittaa niille ruotsinkielisille, jotka haluaisivat identifioitua suomenkielisiin. Varsinkin monet rannikkoseudun ruotsinkieliset nuoret kärsivät siitä, ettei heille ole opetettu riittävästi suomea, sillä myöhemmin elämässään useat heistä haluaisivat tulla toimeen suomenkielisen väestön kanssa.

Myös ankkalampena tunnettu ilmiö on edelleen voimissaan. Ruotsinkielisen pääoman hallitsemat yritykset eivät juuri koskaan palkkaa suomenkielisiä työntekijöitä. Sinikeltaisen pääoman linnakkeet toimivatkin lähinnä ruotsia äidinkielenään puhuvien suojatyöpaikkoina, joihin muilta kuin ruotsiksi koulunsa käyneiltä on pääsy kielletty.

Nobel-säätiötä varakkaampi suomalainen Svenska kulturfonden myöntää rahoitusta vain ruotsin kielellä tapahtuvaan työskentelyyn, kun taas Suomen Kulttuurirahasto tukee tasapuolisesti kaikkea suomalaista tiedettä, taidetta ja kulttuurielämää kieleen katsomatta. Suosiessaan ruotsinkielisiä hakijoita pelkän kielen perusteella Svenska kulturfonden käytännössä rikkoo tieteellisiä arviointiperusteita ja toimii perustuslain vastaisella syrjivällä tavalla. (Vetoomus asian korjaamiseksi löytyy tästä.)

Kulturfondenin menettely pitää yllä kielirasismia Suomessa: sitä samaa, jota edustavat myös ruotsinkielisten etuoikeudet suomalaisessa yliopistopolitiikassa. Ne turvattiin jopa uudessa yliopistolaissa, jonka mukaan Helsingin yliopiston kolmesta rehtorista yhden on oltava aina ruotsinkielisten kiintiöistä (74 §). Näin on siitä huolimatta, että ruotsinkielisten osuus yliopistojen opiskelijoista ja työntekijöistä on huomattavasti pienempi ja ruotsinkielisille on jo omat korkeakoulunsa ja professuurinsa.

Myös ruotsinkielisille ylioppilaille riittää suhteellisesti enemmän yliopistopaikkoja kuin suomenkielisille, ja Yleisradion kanavista ja ohjelmista kohtuuttoman suuri osa on ruotsinkielisiä. Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland tukee tunnetusti vain Suomen ainoaa yksikielistä puoluetta Sfp:tä, joka ei ole suvainnut ottaa käyttöön edes virallista suomenkielistä nimeä.

Jos säätiö edustaisi kaksikielisyyttä, sen kannattaisi edistää suomen kielen leviämistä erityisesti Ahvenanmaalla ja rannikkoseudun ruotsinkielisissä kunnissa. Muussa tapauksessa Rkp ja sen taustalla oleva säätiö tulevat vain syventäneiksi suomenruotsalaisten asemaa väliinputoajina, jotka eivät pysty assimiloitumaan suomalaisiin mutta kokevat myös ruotsalaisen kansankodin ja sen pettävän ystävällisyyden itselleen vieraiksi.


Ruotsalaisen ja suomalaisen kulttuurin eroista

Entä onko ruotsalaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä sellaisia perustavanlaatuisia eroja, jotka oikeuttaisivat vuosisatoja vallinneen kiistan tai auttaisivat selittämään ajasta aikaan jatkuvaa konfliktia? Suomalaisten ja ruotsalaisten sen enempää kuin suomenkielisten ja ruotsinkielistenkään elämäntavasta ei ole nykyisin hahmotettavissa suuria kieliryhmä- tai kansallisuuskohtaisia eroja, mutta niitä on kylläkin helppo löytää maidemme ajatteluperinteistä.

Ruotsi on läpikotaisin sosiaalidemokraattinen kulttuuri, jossa ei ole nimeksikään filosofista tarttumapintaa. Se on yksiaineksinen ja likilaskuinen, sillä sen korkeimpana arvona pidetään tasa-arvoa. Tasa-arvoisuus taas on kaiken arvofilosofian räikein paradoksi, sillä arvot itsessään muodostavat hierarkkisen järjestelmän. Lisäksi arvojen olemassaolosta seuraa subjektiivisia arvostuksia, joiden mukaisesti jotkin asiat mielletään arvokkaammiksi kuin toiset.

Niinpä arvojen olemassaoloon liittyy joka tapauksessa näkemys eriarvoisuudesta, eikä arvojen olemassaoloa voida tunnustaa ilman eriarvoisuuden myöntämistä. Mikäli on olemassa arvoja, niiden välillä pitää vallita eroja. Muussa tapauksessa ihmiset joutuvat elämään yksiarvoisuudessa, kuten Ruotsissa.

Ruotsalaisessa kulttuurielämässä arvojen erot on käytännössä kielletty ja latistettu uskottelemalla ihmisille, että arvot lakkaavat olemasta pelkillä poliittisilla ohjelmanjulistuksilla. Koska ruotsalaiset ovat pitkälti uskoneet tämän mielipiteidenmuokkauksen, Ruotsi on postmodernia merkityksettömyyttä heijasteleva kulttuuri. Sen kansa on simplifioitua juuri siksi, ettei se ymmärrä edes kärsiä arvojen tyhjiöstä vaan vaatii itse tuota typerryttävää tasalaatuistamista: holhousta, tarkkailua ja merkitykset nujertavaa turvallisuutta.

Ruotsalaisessa sosiaalidemokratiassa tasa-arvoa ei ymmärretä mahdollisuuksien tasa-arvoksi, josta lähtien ihmiset tavoittelisivat henkistä ja aineellista vapautta, vaan se ymmärretään päämääräksi, johon pyritään yhdenmukaistamalla. Tämä edellyttää tietenkin tasapäistämistä. Tasa-arvo mielletään Ruotsissa samanlaisuudeksi. Se taas herättää kysymyksen, miten voidaan tunnustaa tasa-arvopolitiikan päämääränä olevaa erilaisuutta, kun kaikki on tehty samanlaiseksi standardisoimalla.

Ruotsi on turvavöihin ja -kypäriin kahlittu filosofiaton kulttuuri. Pahimman esimerkin juustokuvun alla asumisesta tarjoaa ruotsalainen yliopistofilosofia, joka on (mikäli mahdollista) vielä systeemikeskeisempää ja omaan analyyttisyyteensä tukehtuvampaa kuin suomalainen. Se hakee oikeutusta professorien palkkojen maksuun kognitiotieteestä, neurologiasta ja muusta positivistisen ihmiskuvan toistamisesta aivan niin kuin lapsi, jolta on tekeminen loppunut.

Sen sijaan Suomi on traumaattinen kulttuuri omine itsenäistymiskamppailuineen ja toisen maailmansodan arpineen. Suomi on myös vahvemmin luokkayhteiskunta, jossa tosin on aina ollut intellektuaalisesti motivoitunut työväestö. Suomesta löytyy kapinallisuutta, joka on oman ajattelun ehto. Sen merkiksi Suomessa on myös menestyvää eksistenssifilosofiaa, hermeneutiikkaa ja fenomenologiaa, ja Suomessa kukoistaa anarkistisen, viranomaisvastaisen ja protestanttisen ajattelun perinne.

Ruotsissa merkittävimmät julkiset puheenaiheet rajoittuvat nykyään ruotsindemokraattien esiinnousuun ja kansallismielisyyden kauhisteluun sekä kuningashuoneen seksiskandaaleihin. Ulkomaalaisten mielestä syvällisin ruotsalaisuus kiteytyy ruotsalaisvitseissä, joista laitan esimerkiksi yhden tähän. – Kysymys: miksi Jeesus ei voinut syntyä Ruotsissa? Vastaus: koska Ruotsista ei voida löytää yhtään neitsyttä eikä kolmea viisasta miestä.


Suomen yksikielisyys kaikkien etu

Suomessa ruotsalaisuuden vaikutukset tunnetaan selvimmin ruotsin kielen pakollisesta kouluopetuksesta. Suomalaisille paukutetaan edelleen päähän ruotsin kieltä, vaikka ruotsinkielisyys ei olekaan Suomessa muuta kuin muistomerkki imperialismin ajalta ja jäänne vieraan kansakunnan harjoittamasta pakottamisesta. Pakkoruotsin asema kuitenkin horjuu. Siitä saatiin näyttöä Yleisradion Pakkoruotsi-illassa, jonka voi katsoa Ylen Areenasta. Pakkoruotsin aseman onkin syytä horjua, sillä ruotsinkielisyyden keinotekoinen ylläpito Suomessa ei merkitse muuta kuin Ruotsin valtion etujen toteuttamista ja suomalaisten omaa tappiota.

Kaikki tietävät, että pakkoruotsi on simputusta. Parhaiten sen ymmärtävät suomen kieltä osaavat ruotsinkieliset itse. Ruotsin kielen ensisijaiseksi kielekseen ilmoittaa Suomessa vain 5,4 prosenttia väestöstä, ja heistäkin suurin osa on suomen kielen taitoisia.

Pelkästään ruotsia puhuvia suomalaisia alkaa olla yhtä vähän kuin somalin kieltä tai venäjää puhuvia. Niinpä Rkp:n edustama löysä maahanmuuttopolitiikka on merkinnyt vain sen oman haudan kaivamista, kun ruotsin kieltä vaaditaan nyt väistymään kansainvälisempien kielien tieltä.

Ja syystä. Kaikilta suomalaisilta pitäisi nähdäkseni edellyttää vain yhden kielen, eli suomen kielen, taitoa. Suomen kieli toimisi tällöin juuri sellaisena ihmisiä yhdistävänä tekijänä, joka takaisi kommunikaation onnistumisen käytännön yhteyksissä. Ymmärtämistä ei edistä se, että yhdet jos toisetkin osaavat kahta tai useampaa kieltä, vaan se, että kaikki osaisivat ainakin yhtä kieltä.

On tietysti mukavaa, että osataan monia kieliä. Nähdäkseni kansalaisten tulisi kuitenkin voida vapaasti valita, mitä kieliä he opiskelevat suomen kielen lisäksi. Jos vieraiden kielten opetuksessa pääkielen (yleensä englannin) rinnalle voisi valita kaksi muuta kieltä, olisi järkevintä keskittyä maailmalla laajasti puhuttaviin kieliin.


Suomenkielisten asema Ruotsissa

Ruotsin kielen asemaa koskevat valittelut Suomessa osoittautuvat aiheettomiksi, jos tilannetta verrataan Suomen kielen asemaan Ruotsissa. Ruotsin valtio tunnusti suomen kielen viralliseksi vähemmistökieleksi vasta vuonna 2000. Esimerkiksi Tukholmassa toimii kuitenkin edelleen vain muutama suomenkielinen esikoulu ja yksi peruskoulu, vaikka samana vuonna kaupungissa asui ruotsinsuomalaisia peräti 46 927, eli yhden keskikokoisen kaupungin verran.

Runsaat 200 000 Ruotsissa asuvaa Ruotsin kansalaista on syntynyt Suomessa, ja noin 100 000 Suomen kansalaista asuu Ruotsissa. Osa heistä on tietenkin ruotsia osaavia suomenruotsalaisia, mutta myös suomen kielen taitoisia on Ruotsissa suhteellisesti enemmän kuin ruotsinkielisiä on Suomessa. Tutkimusten mukaan suomen kieltä osaa 4,7 prosenttia ja Tornionjokilaaksossa puhuttavaa suomen kielen murretta, meankieltä, 1,7 prosenttia Ruotsin väestöstä.

Ruotsin valtio ei kuitenkaan ylläpidä suomenkielisiä yliopistoja eikä kulttuurilaitoksia, vaikka suomea osaa Ruotsissa yhteensä 6,4 prosenttia väestöstä. Tätä vääryyttä korostaa se, että suuri osa Ruotsissa suomea puhuvista ei ole siirtolaisia eivätkä heidän jälkeläisiään vaan Ruotsissa syntyneitä ja Pohjois-Ruotsin suomenkielisistä polveutuvia, joilla pitäisi olla perustuslaillinen oikeus suomen kielen käyttämiseen. (Tilastotietoja tässä.)

Olisi tietenkin väärin siirtää valtioiden välisiä kielikonflikteja yksittäisten kansalaisten riesaksi, eikä kansanryhmien välisten eroavuuksien kärjistäminen ole oikein. Sen asemasta voitaisiinkin etsiä suomenkielisten ja ruotsinkielisten yhteistä etua Suomessa. Yhteisen edun mukaista olisi se, että ruotsinkieliset luopuisivat vapaaehtoisesti ruotsista ja omaksuisivat suomen kielen. Yhtenäiskulttuuri vahvistaa kansakuntaa ja tekee siitä entistä rikkaamman. Ehkä myös Ruotsissa asuvien suomenkielisten kannattaisi muuttaa Suomeen helpottamaan meillä vallitsevaa työvoimapulaa.


Kohti suomenkielisten ja ruotsinkielisten yhteisiä etuja

Ruotsia pakko-opetetaan kouluissa ja virkamiehiltä vaaditaan ruotsin kielen taitoa vain siksi, että näin halutaan todistella vuosisatoja vanhan kielipoliittisen valtasuhteen jatkumisesta. Tätä suomenkielisen kulttuurin syrjintää on turha edes yrittää ymmärtää minkään logiikan vaan ainoastaan historian pohjalta. Puhe pakkoruotsista on symbolista jankutusta aidanseipäästä, kun pitäisi puhua itse aidasta.

Esimerkiksi Rkp ei ole ensisijaisesti kielipuolue vaan ruotsinkielisten erikoisetuja suojeleva intressiryhmä, jonka tehtävänä on edistää ruotsinkieltä puhuvan taloudellisen eliitin etuja Suomessa. Aiemman analyysini Rkp:n olemuksesta ja nykytilasta voi lukea tästä.

Suomalaiset ovat voineet saada oikeutta suomen kielellä vasta vuodesta 1863, jolloin kansallisfilosofimme J. V. Snellman kävi hakemassa keisari Aleksanteri II:lta niin sanotun kielistatuutin. Asetuksella sallittiin suomen kielen käyttö virallisissa yhteyksissä, tosin ruotsin ja venäjän rinnalla ja 20 vuoden siirtymäajalla.

Siirtymäajasta on tosiasiassa tullut 150 vuoden pituinen, aivan niin kuin ”tilapäisestä autoverostakin” vuodelta 1958 lipsahti valtionhallinnossa yli 50 vuoden mittainen. Simputus olisi nyt aika kääntää nurin, ja hanhenmaksapalleroita Café Kafkassa popsivat helmikanat voisi lopultakin pakottaa puhumaan Suomessa suomea aivan niin kuin suomalaisetkin pakotetaan puhumaan Ruotsissa vieraillessaan valtakunnan virallista kieltä: ruotsia.

Parasta suomenruotsalaisissa on heidän huumorintajunsa, joka perustuu vähemmistöasemaan. Kun katselee kulttuuria vähemmistön jäsenenä, valtakulttuurin piirteet valottuvat kenties selvemmin. Yksi tapa kompensoida vähemmistöasemasta johtuvaa stressiä onkin juuri huumori, jolla voidaan laukaista yhteiskunnallisia konflikteja; vastaavia esimerkkejä tarjoavat muiden muassa homojen ja juutalaisten harjoittama itseironia sekä valtakulttuureita kohtaan osoittama kyynisyys. Tämän johdosta Suomen ruotsinkieliset televisio- ja radiokanavat tuottavat yleensä välkympää ohjelmaa kuin suomenkieliset. Ja sanovathan ruotsinkieliset itsekin olevansa monin tavoin parempaa kansaa.

Ruotsinkielisten ja suomenkielisten konfliktit Suomessa johtuvat suureksi osaksi siitä, että suomenkieliset eivät ymmärrä ruotsinkielisten kannanotoissa olevan kyse alun alkaen pelkästä huumorista. Esimerkiksi Astrid Thorsin maahanmuuttopolitiikkaa ei olisi alun alkaen pitänyt ottaa vakavasti, vaan se olisi pitänyt ymmärtää vitsiksi, jolle olisi pitänyt nauraa myös ministeriöissä. Virkamiehet kuitenkin päätyivät ottamaan asiat todesta pelkän virkahierarkiaan liittyvän pelon vuoksi, vaikka Thors itse oli kannanotoissaan niin epälooginen, että hänen johtopäätöksensä olivat suorastaan loogisella tavalla epäloogisia.

Poliittisesta retoriikasta

Politiikan terminologiaa rikastaneet käsitteet ’tuppeen sahaus’ ja ’erikoishöyläys’ ehtivät viime vuoden lopulla ilmestyneeseen poliittisen retoriikan sanakirjaan, jonka kirjoittaja on toimittajana, konsulttina ja presidentti Martti Ahtisaaren avustajana työskennellyt Jussi Lähde. Vaalien lähestyessä hänen kokoamalleen Politiikka–suomi sanakirjalle (Kustannusyhtiö Paasilinna 2009) saattaa tulla jälleen käyttöä.

Lähde on aiemmin julkaissut jääkiekkoaiheisen Juti–suomi sanakirjan, jota myytiin 60 000 kappaletta ja jonka menekki osoittaa kansan suosiman tietokirjallisuuden älyllisyyttä. Siirtymä jääkiekon maailmasta politiikkaan ei ole välttämättä kovin pitkä.

Olen Lähteen kanssa samaa mieltä siitä, että suomalaisen politiikan kieli on melko köyhää. Monipuoluejärjestelmä ei ohjaa verevään sanankäyttöön, kun koskaan ei tiedä, kenen kanssa päätyy samojen vällyjen väliin hallitusneuvottelujen jälkeen. Siltoja ei voida polttaa, kuten kaksipuoluejärjestelmissä, joissa kieli kovenee merkiksi siitä, että eri laitojen puolueet eivät yleensä kulje saman hallituksen ovesta. Sen sijaan moniarvoiseen yhteiskuntaan eivät tunnu mahtuvan vastakkaiset mielipiteet.

Entä miksi kielen pitäisi olla retorisesti värikästä? Mitä lisäarvoa se toisi politiikantekoon? Eikö riitä, että ajatukset ovat perusteltuja ja johdonmukaisia? Antiikin reetorit eli puhetaidon opettajat vastasivat, että asia retorisesti sanottuna on aina vaikuttavampi kuin sama asia sanottuna vähemmän retorisesti. Iskevän sanankäytön vahvin motiivi on kannatuksen hankinta.

Toinen on totuuden puolustaminen. Jos todellisuuden tutkiminen on kielen tutkimista, iskevät ilmaisut valaisevat todellisuutta paremmin. Joissakin tapauksissa ne myös luovat tai himmentävät sitä. Politiikan sanakirja on kiinnostavaa luettavaa, mutta sanakirjamaisena Lähteen teos jää irralliseksi ja esitteleväksi. Analyysia olisi voinut jatkaa pohtimalla, mitä kielen köyhtyminen ja sanankäytön vartiointi kertovat poliittisesta aatteettomuudesta ja ajatusten köyhyydestä.


Poliittisen puhetaidon kurja tila

Nähdäkseni Lähde päästää poliittisen retoriikan viljelyä yrittäneet liian vähällä. Hän kehuu esimerkiksi Mikko Alataloa ja Anni Sinnemäkeä loistaviksi sanankäyttäjiksi. Samoin hän ylistää Paavo Lipposta ja suosittelee valtavirran poliitikkojen, kuten Erkki Tuomiojan, ja Helsingin Sanomien pääideologin, Unto Hämäläisen, blogeja.

Lähteen johtopäätökset ovat mielestäni kiireellä kirjoitettuja ja hätäisyydessään toimittajamaisia. Jotain on täytynyt tempaista esimerkeiksi ”terävästä sanankäytöstä”. Todellisuudessa yhdenkään edellä mainitun kirjoittajan kielenkäyttö ei ole ollut kovin iskevää vaan sovinnaista ja keskustahakuista. Alatalo ja Sinnemäki eivät ole mielestäni onnistuneet kanavoimaan popparin ominaisuuksiaan poliittiseksi asiantuntemukseksi ja sen mukaiseksi retoriikaksi (mikä harvoin onnistuu keneltäkään). Lipponen puolestaan on yhtä kankea kynästään kuin leuoistaan. En diggaa.

Poliittisessa retoriikassa tärkeintä on, että kielikuva on tuore, omaperäinen ja iskevä – ei vähääkään pyöristelty. Sievistelty huumori ei naurata. Mikäli huonolle sutkaukselle nauretaan, se osoittaa vain, että lausuja on vallan keskuksessa ja että häntä pelätään, ei muuta. Sananvalintojen pitäisi olla lahjomattomia: sellaisia, ettei rahasta tule takaisin eikä vaihtovaluuttaa tarvitse pyytää. On tärkeää kohdistaa myös loukkaukset niin, ettei valittamisen varaa jää ilman, että loukattu joutuisi nolaamaan itsensä entistä pahemmin.

Tämän lajin paras ja ainoa mestari Suomessa taitaa edelleenkin olla Timo Soini. Näin on, vaikka ei pitäisi hänen kaikista mielipiteistään. Hän on oivaltanut, että televisiossa ja radiossa ei mene läpi analyysi vaan kiteytys. Tästä on seurannut yhden lauseen automatiikka, jonka tuloksia ovat esimerkiksi ”EU halusi suojella susia, mikä ei ole ihme, sillä onhan EU susi itsekin” ja ”Aina silloin tällöin tulee aika, jolloin hölmöt erotetaan heidän rahoistaan”.

Vaikka kiteytys on usein myös säälimätön yksinkertaistus, Soini joka tapauksessa hyödyntää mediaa tuloksellisesti. Hän tekee kuin oppi-isänsä Veikko Vennamo, joka sanoi, että ”oikeassa pitää olla oikeaan aikaan”. Suurelle ruorimiehelle sopinee ”plokin” pito, sillä plokihan on oikeastaan purjelaivan osa. Soinin retoriset kyvyt eivät ole kuitenkaan nähdäkseni pelkkää verbaaliakrobatiaa. Vaikutelma hänen mielipiteidensä iskevyydestä nousee asiasisällöistä itsestään: hän on ollut EU-kritiikissään usein oikeassa.

Suomalainen poliittinen retoriikka on nykyään pelkkää tuubaa. Erinomaiset sanankäyttäjät tunnistaa siitä, että heidät vedetään oikeuteen. Poliitikkojen dementoituneisuutta pahempi ongelma on, että myös politiikan tutkijoiden ja toimittajien kieli on poliittisen korrektiuden kohmeessa. Jussi Lähde ylistää Aarno ”Loka” Laitista ja Matti Pitkoa heidän ansioistaan. On vaarallista, jos nämä ovat Suomen ainoat tai johtavat kriittisen journalismin edustajat.


Retoriikan luokittelua

Lähde esittelee kirjassaan lähinnä kahdenlaisia poliittisen retoriikan taidonnäytteitä: kiertoilmaisuja, joiden merkitys on hämärä, ja sattuviksi koettuja sanontoja, jotka ovat jääneet ainakin joksikin aikaa kieppumaan yleiseen kielenkäyttöön. Puhuttelevaa on, että eufemismeja on paljon enemmän kuin iskeviä sanontoja.

Jaottelua voisi syventää ja tarkentaa. Poliittisen retoriikan ilmaisuja voitaisiin luokitella esimerkiksi niiden alkuperän, tarkoitusperän tai aiheen mukaan. Tällöin päästäisiin paremmin analysoimaan myös poliittisen retoriikan tilaa.

Vastaavaa analyyttista otetta sovelsi professori Jukka Paastela teoksessaan Valhe ja politiikka (1995), jossa hän käsitteli valehtelun merkitystä politiikassa – aihetta, jota on tutkittu melko vähän ainakin verrattuna siihen, kuinka keskeinen osa politiikantekoa valehtelu on.

Se, miksi politiikan tutkijat ovat laiminlyöneet valheiden tutkimista, johtunee postmodernista käsityksestä, ettei mikään ole varsinaisesti totta. Mikäli objektiivista totuutta ei ole, ei ole valhettakaan. Mutta mahtaako tämä puolestaan olla totta? Filosofisesti katsoen on parempi pyrkiä kohti totuutta kun sallia mielivaltainen liikehdintä pois päin siitä. Totuutta on tärkeää pitää niin tieteen kuin politiikankin päämääränä. Totuuden valaisemisen ja peittelyn väline on puolestaan retoriikka.


Yhtenä tienä poliittisen retoriikan ilmaisujen analysoimiseen voisi toimia seuraava omin toimin kehittelemäni jaottelu.
 

1. Puolueiden omasta itsestään liikkeelle laskemat sanonnat

Tähän ryhmään kuuluvat sekä virallinen vaali-ilmoittelu että puskaradion kautta laulamaan laitettu informaatio. Esimerkiksi sopii vaikkapa kokoomuksen lanseeraama mielikuva itsestään ”Suomen toivona” tai varhaisempi käsitys kokoomuksesta ”kykypuolueena”. Aina tieto ei mene kuitenkaan perille tarkoitetulla tavalla, mistä myös Lähde muistuttaa huomauttaessaan, että vikaa on kampanjoiden suunnittelussa. Vaalimainonnan sijaan käytetään pelkkää vaali-ilmoittelua. Kokoomus on kenties kyennyt kynnelle juuri siksi, että se palkkasi asialle yhden maamme johtavista mainostoimistoista.

Kuitenkin myös mainonnassa haisee mätä koira. Jos mainoksen tarkoitusperät paistavat läpi, ihmiset kääntävät asialle selkänsä. Ja mihinkäpä kampanjointia oikeastaan tarvittaisiin, jos taustalla ei löyhkäisi jokin valhe? Vaalirahoitusskandaalin jälkeisessä todellisuudessa voi olla parempi, ettei mainosta kovin paljoa saati yritä vaikuttaa rahalla vaan antaa kilpailijoiden epäonnistumisten puhua puolestaan.
 

2. Puolueiden toisista puolueista kylvämät sanonnat

Tähän ryhmään kuuluvat molemminpuolinen mudanheitto ja vastapropaganda. Oppositiopuolueiden toimistoista on ollut varsin helppo letkauttaa, että Vanhasella oli kakkonen, jota tuki Kyösti Kakkonen, ja että kokoomus oli Suomen toivo, koska sitä tuki Toivo Sukari. Tunnetuimpia tämän lajin sanontoja on demarien maininta vihreistä ”kokoomuksen puutarhaosastona”.
 

3. Poliitikkojen ja heidän tukiryhmiensä itsestään lanseeraamat sanonnat

Tämän alan klassikon muodostavat vanhat Tankero-vitsit, joita kepu laski liikkeelle presidentiksi pyrkivästä Ahti Karjalaisesta. Puolue yritti selitellä alkoholisoituneen ja sammaltavan Karjalaisen huonoa englannin kielen taitoa parhain päin lavastamalla asiasta ”vitsin”. Ei onnistunut, kuten eivät puolueiden itseironiset pyrkimykset yleensäkään.

Ironia on aina vaarallista, koska se jättää tulkinnan avaimet vastaanottajan käsiin. Lisäksi itseironia edellyttää henkistä kypsyyttä, jota poliitikoilla ei ole, eikä itseironiassa saa koskaan olla sovinnainen tai jäädä puolitiehen. Tätä kynnystä poliitikot eivät pysty ylittämään keskiluokan ihanteita tavoitellessaan. Siihen pystyvät lähinnä itseään tai toisia ihmisiä parodioivat taiteilijat.
 

4. Tiedotusvälineiden, kansalaisten tai poliitikkojen kilpailevista poliitikoista keksimät sanonnat

Tämän ryhmän ilmaisut liittyvät poliitikkojen persoonaan. Politiikkahan on hyvin henkilökohtaista, vaikka usein muuta väitetään. Oikeastaan politiikassa ei muuta olekaan kuin persoonallista ainesta ja yksittäistapauksia, jopa niin, että puolueet ovat alkaneet näyttää edustajiltaan, ja edustajat tulevat puolueideologiansa näköisiksi. Juuri siksi politiikassa ei voida käydä ”yleistä keskustelua”. Henkilökohtaisia asioita ja yksittäistapauksia ei pidä yleistää, ja politiikassa kaikki on nykyään persoonallista tai koostuu yksittäistapauksista. Niinpä syvällisin arvofilosofia koostuu ministerien sukkienvaihdosta tai heidän seksiseikkailuistaan.

Kiistellyimpiä persoonia politiikan nykyareenalla on edelleenkin Paavo Väyrynen. Hänen vastoinkäymisensä tiedotusvälineiden kanssa ovat synnyttäneet kokonaan uuden käsitteen, ”väyrystellä”, jolla tarkoitetaan välttelevää, kiertelevää tai epärehelliseltä vaikuttavaa menettelyä. Siihen kuuluvat myös selittelyt ja kiertoilmaisut: omien sanojensa mukaan Väyrynen ei käännä takkiaan eikä pidä hihassaan varakortteja vaan soveltaa ”kaksoisstrategiaa”. Niin hän istuu ministeriaitiossa ketunhäntä kainalossaan tyytyväisenä kuin korvan takaa rapsutettu kissa.

Mitä muuten Väyrynenkään olisi ilman Jukka Puotilan imitaatioita? Mistä Mauno Koivisto tunnettaisiin ilman Kari Suomalaisen pilapiirroksia, joiden kautta ihmiset alkoivat havaita hänen hiuskiehkuransa? Mitä muuten Väyrynenkään olisi ilman Jukka Puotilan imitaatioita? Mistä Mauno Koivisto tunnettaisiin ilman Kari Suomalaisen pilapiirroksia, joiden kautta ihmiset alkoivat havaita hänen hiuskiehkuransa? Juuri siksi myös pilapiirtäjä lopulta sanoi (Mitä, Missä Milloin 1977), että ”aiemmin poliitikot eivät pitäneet siitä, että he joutuivat pilapiirroksiin, mutta myöhemmin he loukkaantuivat, elleivät päässeet niihin”.

Poliitikkojen on kiittäminen julkisuudestaan omia pilkkaajiaan. Muutamat ovat oivaltaneet satiirien arvon ja houkutelleet ivaajansa oman poliittisen leirinsä kannattajiksi. Näin on toteutunut Machiavellin neuvo ”Viisas valtiomies etsii ystävät läheltä ja viholliset kaukaa” ja Kummisedän viisaus ”Pidä ystävät lähellä mutta viholliset vielä lähempänä”.
 

5. Kiertoilmaukset

Kiertoilmausten käyttämiseen liittyy usein totuuden peittelyä tai suoraa valehtelua. ”Kulujen karsiminen”, ”tuottavuuden parantaminen” ja ”toimintojen tehostaminen” ovat virkavaltaisia sanontoja, joista ei selviä, mitä niiden mukaisesti toimittaessa oikeastaan tehdään. Niiden läpi näkeminen ei kuitenkaan vaadi paljoa.

Huomattavasti tiheämmän pöheikön muodostaa ”huoltosuhteen varassa oleva verotusjohdannainen palvelurahoituksen kestävyysvaje”, mutta sekin on elävä osa politiikan kieltä. ”Kokonaisratkaisu” taas on kiertoilmaus ”ota tai jätä”-tilanteelle. Koska kokonaisratkaisu ei salli keskustelua, se ei yleensä ratkaise ongelmien kokonaisuutta. Asian kiteytti eräs ministeri sanoessaan ”Mitään ei ole sovittu ennen kuin kaikki on sovittu”.

Aikana, jonka raamatunsanaa ovat ”kilpailuttaminen” ja ”globalisaatio”, voi useimmissa uhkaavissa vaihtoehtotilanteissa onneksi vastata: ”Jos näistä pitää valita, kiitos ei kumpikaan.”
 

6. Ideologiset sanonnat

Kaikki, mitä politiikassa sanotaan, on luonnollisesti ideologioiden ryvettämää. Ideologisten sanontojen ryhmään kuuluvat puolueiden aatemaailmasta tai ohjelmasta tunnetut fraasit ja terminologia. Ne on kuitenkin melko helppo tunnistaa, kuten tiettyyn poliittiseen teoriaan sisältyvä maininta ”proletariaatin vallankumouksesta”, jolla kuka tahansa punahilkka voi kirvoittaa sopivalta yleisöltä raikuvat aplodit.

Syvimmillään ideologisuus on silloin, kun ideologiaa on vaikea tunnistaa ideologiaksi. Näin käy, kun tavanomaisen kielen käsitteet alkavat saada yksipuolisen tai alkuperäisestä sisällöstään etääntyneen merkityksen. Esimerkiksi puhuttaessa ”hyvinvointivaltiosta” on syytä tarkistaa, onko kyse valtion vai ihmisten hyvinvoinnista. Puhe ”oikeusvaltiosta” puolestaan ei suoraan kerro, tarkoitetaanko valtion vai kansalaisten oikeuksia. Valitettavasti tuomioistuimet tarkastelevat asioita useimmiten julkisen edun ja syytettyjen kannalta eivätkä yksilöiden edun tai uhrien näkökulmasta, mikä kertoo, millainen ystävä valtio ihmiselle on.

Arkikielen sanasta ”miespoliitikko” on tullut hämmästyttävällä tavalla kielteinen ilmaus, kun taas sanaa ”naispoliitikko” pidetään myönteisenä. Yliopistomaailmassa sanalla ”feministi” on vastaava myönteinen arvovaraus, kun taas sanaa ”sovinisti” pidetään kielteisenä, vaikka tosiasiassa sekä feminismi että sovinismi ovat kumpikin aivan yhtä epätieteellisiä asenteita. Hallitus puolestaan on sisällyttänyt ohjelmaansa tavoitteen nimeltä ”sukupuolikysymyksen valtavirtaistaminen” (Matti Vanhasen II hallituksen ohjelma, s. 61). Se merkinnee, että feminismistä ja naisten etuoikeuttamisesta yritetään tehdä koko yhteiskuntaa hallitsevia periaatteita, joilla sivuutetaan sisällöllisiä asiakysymyksiä ja ihmisyksilöiden pätevyyksiä esimerkiksi virantäytöissä.

Ovelimpia ideologisen vallankäytön muotoja on vedota ”yleiseen etuun”. Lähteen mukaan yleinen etu ei ole määriteltävissä, joten sen merkitys riippuu lausujan arvovallasta ja määrittää yleisen edun samaksi kuin lausujan oma etu. Yleisen edun kiistäminen on vaikeaa, koska yleisen edun puuttuminen olisi yleisen edun vastaista.
 

7. Sattuvat sanonnat

Kieli on siitä hieno instrumentti, että se valaisee todellisuutta usein paremmin kuin täsmällisinkään teoria. Retorinen ilmaus ampuu sopivasti yli tai ohi mutta osuu samalla paremmin maaliinsa. Tämä on ”asioiden sanomista niiden oikealla nimellä”. Ja esimerkkejä riittää nimistöstä eli ”siltarumpupoliitikoista” ”kaviaarikommunisteihin” ja vaaleihin liittyvästä retoriikasta ”Humahtikos lunta saappaanvarteen?” aina mainosten sloganeihin ”Yhdessä saamme molemmat!”. Sattuvat sanonnat ovat retoriikkaa puhtaimmillaan.
 

8. Havaintoon perustuvat totuudet

Havaintoihin perustuvat totuudet ovat usein lähtöisin kansan karttuisasta kädestä aivan niin kuin sattuvat sanonnatkin. Ne esitetään yleensä politiikan ulkopuolisesta näkökulmasta, ja niihin liittyy – kuinkas muuten – politiikan arvostelua. Eräs esimerkki on ”ministerikyyti”, jonka kautta välittyy tunne, että virka-autoon asututtuaan kansan palvelija ei ole enää tavoitettavissa. Myös kritiikki törmää usein puskureihin. Kiintoisaa onkin, että kun kansanedustajat saivat avustajat, edustajien kiireet vain lisääntyivät.
 

9. Poliitikkojen suojautumisstrategiat

Tämä retoriikan laji on tekemisissä suoran valehtelun kanssa. Jukka Paastela muistuttaa, että politiikassa syntyy tilanteita, jolloin totuutta ei kerta kaikkiaan voida kertoa. Esimerkiksi diplomatiassa valehtelu on olennainen osa toimintaa. Niinpä se, joka olettaa kuulevansa diplomaatilta totuuden, pettää itseään. Sama on syytä muistaa poliitikkoja lähestyttäessä.

Poliitikon kannalta kaikki menee hyvin niin kauan kuin valhe kestää eikä rikota lakia. Sen jälkeen alkaa yleensä tuhon tie. Seuraa selittelyjä, kuten ”niin minulle on kerrottu”, jonka tehtävänä on vakuutella, että poliitikko ei olekaan itse asioista vastuussa. Tai ”puhun niin totta kuin osaan”, jonka tarkoitus on muistuttaa, että poliitikko haluaa varjella valtiosalaisuuksia, vaikka hän koettaakin salailla omiaan.

Pelastaakseen puolueen maineen kollegat voivat yrittää siivota pöydän ja julistaa asioiden ”perinpohjaisen selvittämisen”. Yleensä se tarkoittaa, että jokin komitea laitetaan puolueen luottohenkilön johdolla hautomaan asiaa vähintään vuodeksi ja ”työrauhaa” vaatien kielletään julkinen kritiikki ja keskustelu.

”Täyden poliittisen vastuun kantaminen” puolestaan merkitsee sitä, että poliitikko ei eroa esimerkiksi vaalirahoitusskandaalin tai muun korruption paljastuessa vaan istuu kaikissa luottamustoimissaan ja tehtävissään vedoten ”lähestyviin vaaleihin”, joissa kansa saisi ratkaista asian. Näin hän toivoo, että henkilökohtaiset väärinkäytökset peittyisivät yleisiin vaaliteemoihin ja kansa unohtaisi yksityiskohdat.

 
10. Tiedotusvälineiden luomat mielikuvat

Puhe mediapelistä ei ole lainkaan perusteetonta. Media sekä luo että tuhoaa julkkiksia, myös poliitikkoja. Logiikka on: ”Me loimme sinut, ja siksi meillä on oikeus ampua sinut alas. Juuri siitä ilosta me kaiken teimme!” Tätä ei vain kannata sanoa tiedotusvälineistä suoraan.

Julkisuutta ei koskaan saa omilla ehdoillaan. Media nostaa esille vain ne asiat, jotka se haluaa poliitikoilta kuulla. Sen, kenet media valitsee jonkin asian ajajaksi, se valitsee myös itse. Jos sanot poliitikkona jotakin muuta kuin media haluaa sinun sanovan, kyseinen osuus leikataan lähetyksestä tai lehtijutusta pois.

Median skandaalinhimoa voi joissakin tapauksissa käyttää myös hyväkseen. ”Huippupoliitikoksi” pääsee Suomessa tekemällä jotain laitonta. Paisutellakseen asiaa iltapäivälehdet kirjoittavat mitättömästäkin poliitikosta seuraavan jutun: ”Huippupoliitikko ajoi ylinopeutta”. Tällä tavoin esimerkiksi tv-juontaja Maria Guzenina-Richardsonista tuli Jussi Lähteen mukaan hetkessä huippupoliitikko.


Harvat ja valitut

Lähde on siteerannut politiikan sanakirjassaan Ilkka Kanervaa, jonka mielestä on harmillista, että niin harva Suomen poliitikoista on todellakin poliitikko. Missit, urheilijat ja lavalaulajat eivät ole parhaiten asioista perillä. Niinpä he eivät ole politiikassa kovin toimintakykyisiä, mitä taas Kanerva itse on osoittanut olevansa monellakin elämänalueella.

Populistien päätyminen poliitikoiksi on nähdäkseni helpotus ammattipoliitikoille, sillä popparit ovat puoluejohdolle ongelmattomia tapauksia. Heillä ei ole poliittista ohjelmaa, mielipiteitä eikä tutkimuksellisia eikä kirjallisia näyttöjä. Niinpä heistä voidaan tehdä kuuliaisia napinpainajia. Politiikan moraali on juuri siksi niin kurjassa tilassa, että asioista jotakin tietäviä ei yleensä valita eduskuntaan.

Populismi on tietenkin myös arvostettavaa kansanomaisuutta, eikä poliittisen järjestelmän itsensä pidä ryhtyä suin päin määrittelemään jotakin yhteiskunnallista toimintaa epäkelvoksi. Valitettavasti viranomaisvalta ja oikeuslaitos ovat viime aikoina pyrkineet tekemään niin. Populismin heikkoudet piilevät kuitenkin siinä, että pelkkiä mielipiteitä ei voida taikoa tosiasioiksi. On olemassa oikeaa ja väärää tietoa, totuuksia ja epätotuuksia.

Seuraavissa vaaleissa monet politiikan ikänestorit joutuvat luullakseni väistymään. Mutta kehnoa on, jos tilalle valitaan henkilöitä, jotka eivät tiedä esimerkiksi valtiontalouden hoidosta ja monien elintärkeiden asioiden tilasta kerrassaan mitään.


Lähteet

Lähde, Jussi, Politiikka-suomi sanakirja – Tuppeensahattuja ja erikoishöylättyjä ilmaisuja politiikan saralta. Helsinki: Kustannusyhtiö Paasilinna, 2009.
Paastela, Jukka, Valhe ja politiikka – Tutkimus hyveestä ja paheesta yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä. Helsinki: Gaudeamus, 1995.

Vaikeasti sanottu: täytyy olla syvällistä

Ennen vaaleja puhutaan taas paljon sitä itseään. Kunnallisella puhtaanapitolaitoksella tulee olemaan paljon tehtävää kaiken puhejätteen kärräämisessä kierrätyskeskukseen ja kaatopaikoille vaalipäivän jälkeen. Poliitikot eivät näköjään osaa suomen kieltä lainkaan, tai sitten he vain verhoilevat kierot ajatuksensa sanahirviöiden katveeseen.

Esimerkkejä poliitikkojen kapulakielestä tarjoavat ”päivähoidon nollamaksuluokka”, ”omaishoidontuki” ja ”maksuton esiopetus”. Miksi puhutaan päivähoidon nollamaksuluokasta, kun tarkoituksena on ilmaista, että lastenhoito on ilmaista? Miksi sanotaan ”omaishoidontuki”, kun todellisuudessa kyse on siitä, että sukulaiset sidotaan läheisriippuvuuteen kroonisesti sairaan omaisensa passaamiseksi – ja läheisten oman elämän hinnalla. Ja miksi esiopetuksen pitäisi ylipäänsä olla maksutonta, kun koulua edeltävän lastenhoidon tarpeellisuudesta sinänsä ei ole yksimielisyyttä. Nämä käsitteet liittyvät heteroiden arvomaailmaan ja elämäntapaan, jolle on tyypillistä riippuvuus.

Yhdelläkään poliitikolla ei näytä olevan rohkeutta kohdata kyseisten asioiden omaa ongelmallisuutta. Sen sijaan puhutaan rahasta olettaen, että kaikki ihmiset ovat kukkarollaan äänestäjiä. Todellisuudessa puheena olleet kysymykset eivät ratkea rahalla, vaan kyse on ihmisten tahdonmuodostuksesta. En usko, että edes heteroperheille esiopetuksen maksuttomuus on mikään kynnyskysymys. Paljon tärkeämpää on, miten alle kouluikäisillä lapsilla menee kotona ja pihamaalla. Sen tapaisia asioita taas voidaan edistää muilla keinoilla kuin eurojen kierrätyksellä.

Esimerkiksi käsite ’omaishoidontuki’ pyrkii peittämään kaiken sen ahdistuksen, jota sairaan, ikääntyneen tai muutoin vajaakykyiseksi muuttuneen lähimmäisen hoitaminen tuottaa. Yhteiskunnan takaama parin sadan euron taloudellinen myötäjäinen ei ole taaskaan se keskeisin asia, jonka perusteella ihmisestä huolehditaan tai hänet jätetään heitteille. Poliitikkoja asia kiinnostaa vain sikäli kuin omaishoidontuen kautta voidaan puuttua laitoshoitopaikoista vallitsevaan pulaan. Asia on siis teknokratisoitu. Ihmiset tehnevät kuitenkin ratkaisunsa muilla kuin taloudellisilla perusteilla, vaikka raha tietysti auttaa asiaa.

Sosiaaliteknokraattinen kieli kertoo ilmiöstä, jota eräät saksalaiset filosofit ovat kutsuneet elämismaailman kolonalisaatioksi. Eikö sinustakin tunnu kuin panssarikolonnat marssisivat olohuoneeseesi, kun poliitikot aloittavat suuria tunteita sisältävien ihmissuhteiden käsittelyn tuolla merkityksettömäksi muuttuneella kapulakielellään? Politiikan eräs perusvika on sen kielessä. Toinen liittyy sanankäyttöön yleensä. Se johtuu poliittisen korrektiuden tavoittelusta, vaikeiden puheenaiheiden välttelystä, kiertelystä ja kaartelusta sekä poliitikkojen kyvyttömyydestä ajatella filosofisesti.

Se, että Suomen poliittisessa retoriikassa vedotaan jatkuvasti hoitajien vähyyteen, hoidontarpeeseen, holhoukseen, lasten kapalointiin, vajaakykyisten vaippojen vaihtoon ja niin edelleen – ja kun työvoimapulasta valehtelun perusteenakin viitataan nimenomaan hoitajista vallitsevaan pulaan, oire on selvä. Hoidontarve osoittaa, että ihmiset ilmeisestikin pitelevät toisiaan pahoin. Eivätkö suomalaiset osaa ”hoitaa” toisiaan luonnollisessa keskinäisessä kanssakäymisessään niin, ettei kaikkia asioita täytyisi järjestää viranomaisvallan kautta?

Kun keskustelu on sekavaa, ovat politiikan tuloksetkin sekavia. Voitokkainta vaalitulosta näissä kunnallisvaaleissa on ennustettu puolueille, jotka onnistuvat sanomaan asiansa selkeimmin. Niitä ovat Perussuomalaiset ja Kokoomus. Selvästi sanottu on selvästi ajateltu, ja selkeät ajatukset tuottavat johdonmukaisia tekoja. Siitä tosin ei voi varauksetta kiittää mitään ryhmää.

Hallituspuolueet ovat onnistuneet vaalikampanjoidensa aikana hautaamaan erään tärkeän puheenaiheen, joka vaikuttaa sekä kunnallispolitiikkaan että koko suomalaiseen sosiaalipolitiikkaan. Hallituksessa olevat puolueet eivät ottaneet sosiaaliturvan kokonaisremonttia linjaavaan Sata-valmisteluryhmään lainkaan oppositiopuolueiden edustajia: sosiaalidemokraatteja, vasemmistoliittolaisia tai perussuomalaisia sen enempää kuin kristillisiäkään, jotka ovat perinteisesti pitäneet sosiaaliturvan tasoa ja laatua tärkeinä asioina. Puhe uudistuksesta alkaneekin taktisesti vasta vaalien jälkeen. Siihen asti Sata-komitea on salakomitea.

Henkilöitä

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen yhteydessä toimiva Suomen kielitoimisto on antanut ohjeet sukupuolineutraalin kielen edistämiseksi. Kieli ei siis saisi olla sellaista, millaiseksi se on luonnostaan muotoutunut tai kehittyy, vaan sen tiettyjä piirteitä yritetään keinotekoisesti karsia ja toisia vahvistaa. Kielen ei kuitenkaan tiedetä milloinkaan kehittyneen tai vakiintuneen pakotettuihin muotoihin.

Hankkeen takana on tietysti korkeampi voima nimeltä ”Euroopan neuvoston suositus seksismin karsimiseksi kielestä” (Council of Europe – Recommendation N° R (90) 4 on the Elimination of Sexism from Language). Sikermälliseksi normiksi kiertyvä direktiivi alkaa pienellä lamentaatiomaisella preludilla sen johdosta, että ”hyvistä tavoitteista huolimatta todellinen sukupuolten välinen tasa-arvo ei toteudu sosiaalisten, kulttuuristen ja muiden esteiden vuoksi” ja että ”yksi tasa-arvon toteutumisen este on seksistinen kieli, jossa maskuliinisuus asettuu feminiinisyyden edelle”.

Huomaatteko, kuinka harmonisessa sopusoinnussa väitteiden regressiivinen asiasisältö ja lauseiden poljento ovat keskenään, aivan kuin kyseessä olisi Händelin säveltämä Messias-oratorio. Keskeistä resitatiivin sanomalle on se, että siinä maskuliinisuus passiomaisesti ”asettuu” feminiinisyyden edelle (ilman että kukaan varsinaisesti tekee mitään), ikään kuin kyseessä olisi luonnonlaki tai kohtalon oikku.

Kielitoimiston kotisivuilta löytyvässä pastoraalioopperassa naiset itkevät nyt tyynyään vasten sitä, kuinka kauhean rasismin kohteeksi sanan ”mies” sisältävät ilmaisut ja tehtävänimikkeet johtavat. Mutta kukaan ei tunnu olevan huolissaan siitä leimasta, jonka esimerkiksi ilmaus ”hyväveliverkosto” lyö miesten otsaan – tuo ilmaisu kun kantaa mukanaan kielteistä arvovarausta. Kielitoimiston argumentaatiosta voidaan päätellä, että karsimista harjoitetaankin yksinomaan naisten ehdoilla ja naisten eduksi.


”Jotta kieli olisi neutraalia”

Alkuvaihetta leimaavan reklamaation jälkeen esitys moduloidaan mollivoittoisesta rigoristiseen duuriin. Merkille pantava (anteeksi seksismini) on lautakunnan suositus, jonka mukaan ”sukupuoli on syytä tuoda esiin vain silloin, kun se on käsiteltävän asian kannalta olennaista” – esimerkiksi lauseessa ”naisautoilija pakeni poliisia”. Mutta milloin kertominen on olennaista? Koska sukupuolen mainitseminen halutaan nähtävästi jättää sen varaan, onko asiasta tiedottaminen lausujan oman edun mukaista, linja sukupuolen häivyttämiseksi on samanlainen kuin yritettäessä riipiä ihmisten etninen alkuperä uutiskielestä.

Suomen kielen lautakunnan mielestä sellaisiin ilmaisuihin kuin ”lähteä yhtenä miehenä” tai ”muina miehinä” ei tarvitse puuttua, sillä ne ”elävät kieliyhteisössä aikansa ja muuntuvat tai häviävät itsestään”. Kielitoimisto tyytyy siis aktiivisesti tuhoamaan vain muita kielen ilmaisuja. Arvostelukykyä ja itsekritiikkiä osoittaen se kuitenkin toteaa rajansa tulleen vastaan: ”virallinen kielenhuolto ei myöskään voi ottaa kantaa arkisessa kielenkäytössä heijastuviin asenteisiin, kuten aikuisten naisten tytöttelyyn tai miesten pojitteluun tai äijittelyyn.” Avoimeksi jää, ottaisiko se kantaa, jos katsoisi voivansa puuttua asioihin.

Sen sijaan Kielitoimisto opettaa ihmisiä, ”jotta kieli olisi sukupuolineutraalia”. Mutta miksi kielen pitäisi olla sukupuolineutraalia, mikäli kielenkäytön konventioissa vallitsee jokin yhteiskunnallinen totuus tai sillä ilmaistaan todellisuutta? Palomiehet ovat parhaimmillaan miehiä, aivan niin kuin merimiehetkin. Eikö miespuolista esimiestä ole oikein kutsua esimieheksi? Ihmiset kiertelevät jo omasta aloitteestaankin ”seksistiseksi” (anteeksi sanan ”seksi” toistuva käyttö) koettua kieltä niin, ettei sitä tarvitse erikseen karsia. Tämä käy ilmi esimerkiksi sanan ”panna” korvaamisesta sanalla ”laittaa”.


Tasa-arvopolitiikan epäjohdonmukaisuus

Entä miltä asia näyttää sukupuolisuuden filosofian kannalta? Monet transgenderistit ja queer-teoreetikot suorastaan vaativat olla miehiä, vaikka he olisivatkin naisia, esimerkiksi pukeutumalla ”jätkiksi”, joista he käyttävät vierasperäistä nimitystä butch-femme. Tämän mukaan nainen saa operoida sukupuolierolla silloin, kun hän arvelee siitä olevan itselleen etua peniskateutensa kiertämiseksi. Mutta mies ei saisi vedota omaan miehuuteensa omien ammattikäytäntöjensä tai tehtävänimikkeidensä kautta, vaikka itse ammatit olisivat aidosti sukupuolisidonnaisia.

Myös queer-teoreetikot ja feministit itse myöntävät sukupuolieron vaikuttavaksi vastustamalla sitä. Heidän ongelmansa on, että he eivät haluaisi tunnustaa sukupuolten todellisia eroja, joiden mukaan tiettyihin tehtäviin soveltuvat paremmin joko miehet tai naiset. On kuitenkin olemassa tyypillisiä miesten tehtäviä ja naisten tehtäviä, kuten baritonin tai sopraanon roolit.

Tasa-arvopolitikoinnin taustalla näyttääkin vallitsevan se virheellinen ajatuskulku, jonka mukaan tasa-arvolla tarkoitetaan samanlaistamista ja ilmiöiden samanlaisina näkemistä. Todellinen tasa-arvohan on pelkkää vapautta, kun taas tasa-arvon tavoittelu yhdenmukaistamisen kautta on vain asioiden karkeaa väärin ymmärtämistä.

Todellisuudelle eivät orwellilaista uuskieltä muotoilevat viranomaisetkaan voi mitään. Kielitoimistossa toimivien feministien mielestä suomen kielessä ei ole sentään sukuja, kuten monissa muissa kielissä, jotka ovatkin tasa-arvotouhottajien kauhuksi läpikotaisin sukupuolisidonnaisia.


Kuolema orwellilaisuuden takana

Luottamusmiesten ja lautamiesten muuttaminen ”henkilöiksi” on samaa tavallisuuden ihanteeseen vannovaa keskinkertaistamista ja keskiluokkaistamista, jota saksalainen filosofi Martin Heidegger kritisoi kirjoittaessaan das Man -ihanteen banaaliudesta. Olennaista Heideggerin ajattelussa ei ole tosin pelkkä keskiluokkaisen elämäntavan kritiikki vaan se, että kieltäessään arvo- ja arvostuserot kyseinen sosiaalidemokraattinen kielenkäyttö kuolettaa myös ihmisen elämästä juuri ne rajapinnat, jotka luovat siihen merkitystä. Näin ihmiset voivat paeta omia haasteitaan pelkkään kasvottomaan persoonattomuuteen ja mitäänsanomattomuuteen.

Sukupuolineutraalin, arvoneutraalin ja todellisuusneutraalin kielen kautta tasapäistetty keskivertoihminen välttyy elämästä varsinaista ja verevää elämää, pakenee omaa kuolevaisuuttaan ja ajallisuuden luomia rajoja. Lopulta hän alistuu jokamiehen elämäntapaihanteeseen. Koska ”kielen rajat ovat maailman rajat”, ei kielen ideologinen pilaaminen ja köyhdyttäminen ole vain lingvistinen kysymys, vaan pahimmillaan se on henkistä kuolemaa lietsova asia. Ei ole ihme, että tämän kaiken jälkeen demarit ovat päätyneet vaatimaan ihmisenä olemista oppiaineeksi kouluihin! Dissonanttiin partituuriin päättyi tämäkin koloratuuri.

Vanhasta suomesta

”Maailma on sana” (Samuli Paronen) ja ”minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi” (Ludwig Wittgenstein). Niinpä on tärkeää, miten käytämme kieltä. Politiikassa jokainen sana on teko, ja selvästi sanottu on selvästi ajateltu, kun taas epäselvän sanankäytön takana piilee usein hämärä ajatus.

Yksi hyvä keino tehdä kulttuuriteko on huoltaa kieltä. Suomen kieleen on pesiytynyt viime vuosina kummallisia uudissanoja, jotka ovat lähinnä ideologisia ja jotka kantavat mukanaan jonkin totuuden peittelyä. Tällaisia uudissanoja ovat muun muassa ”työvoimakapeikko”, ”kohtaanto-ongelma”, ”monikulttuurinen”, ”kotouttaminen” ja ”toiseus”.


Kapeikko, kohtaanto, monikulttuuri?

Sana ”työvoimakapeikko” tahtonee ilmaista, että ihmiset eivät halua tehdä työtä, että työnantajat eivät haluaisi maksaa palkkaa ja että työn tekeminen kokonaisuudessaan ei kannata. Kyseessä on siis pullonkaula. Tätä suomenkielistä ilmaisua ei kuitenkaan haluttane käyttää siksi, että siihen liittyy mielikuva, jonka mukaan työttömät ovat juopottelevia pultsareita.

”Kohtaanto-ongelma” puolestaan yrittää peittää sen, että ihmiset pakenevat toisiaan peläten joutuvansa tekemään jotain huonoilla tai sopimattomilla ehdoilla. Sen asemasta voitaisiinkin mieluummin puhua kohtaamisongelmasta tai tarvittaessa myös riitelystä, kannattamattomuudesta, kitkasta tai välttelystä.

”Monikulttuurinen” puolestaan on epäonnistunut sana, jossa substantiivista ”kulttuuri” on muodostettu adjektiivi ”kulttuurinen”, ja käsitteen alaa on lavennettu etuliitteellä ”moni”. Voidaan kysyä, mihin tätä uudissanaa tarvitaan, kun jo kulttuurielämän käsitteeseen sinänsä luetaan itsestään selvästi moniarvoisuus. Onko tarkoituksena korostaa monikulttuurisen Suomen olevan aivan erityisen moniarvoinen ja suvaitseva, jopa niin, että kyseisen käsitteen kautta toteutetaan jotain tiettyä tendenssiä ajamalla sitä kuin käärmettä pyssyyn? Ikävä kyllä, vastaus taitaa olla ”kyllä”. Sellaisena kyseinen politiikka myöntää epäsuorasti, että oma kulttuurimme on muka jollain tavoin huono ja että tarvitaan kansalaisten ohjeistamista heidän mielipiteidensä sosiaalidemokratisoimiseksi.

Myös sanan ”maahanmuuttaja” käyttö on karannut omalle kiertoradalleen. Miksi ulkomaalaista pitäisi sanoa maahanmuuttajaksi? Siksikö, että osoitettaisiin jatkuvasti, mikä suunta hänellä on? Emmehän sano myöskään asukasta emmekä vuokralaista asuntoonmuuttajaksi paitsi sen ajan, kun hän tekee muuttoa. Maahanmuuttajaa pitäisi siis sanoa mieluummin ulkomaalaiseksi, tai jos halutaan korostaa hänen liiketilaansa, on sana ”siirtolainen” suositeltavampi kuin muminalta kuulostava yhdyssana ”maahanmuuttaja”. Tosin ”siirtolaisella” viitataan yleensä maahanmuuttajaan, joka saapuu maahan laillisesti työluvan kanssa, mutta sitä monilla tänne pyrkivillä ei ole.

Osa maahanmuuttajista on tietenkin suomalaisia paluumuuttajia, eli Suomen kansalaisia ei voitaisi sanoa ulkomaalaisiksi, mutta semanttinen kissanhännänveto ”turvapaikanhakijoiden” ja ”pakolaisten” kesken on joka tapauksessa turhaa arkikielessä. Käsitteellinen hiuksenhalkominen kertoo maahanmuuton epätoivoisista oikeuttamispyrkimyksistä ja siitä, ettei itse asiasta vallitse poliittista yksimielisyyttä tai sille ei ole oikeutusta.

Hiuksia aletaan halkoa usein silloin, kun puhujat ovat eri mieltä varsinaisesta asiasta. Tuloksena on orwellilaista uuskieltä, joka tyydyttää poliittista korrektiutta ja jossa neekereitä sanotaan ”Saharan eteläpuolisen Afrikan kantaväestöön kuuluviksi etnistä alkuperää oleviksi henkilöiksi”. Helpommat ilmaukset ovat kuitenkin usein totuudenmukaisempia, ja lisäksi ne välittävät ihmisten mielipiteet ja asenteet selvemmin kuin kiertoilmaukset, vaikka myös ne voivat olla paljonpuhuvia varsinkin ironisesti käytettyinä.


Kotouttaminen?

”Kotouttaminen” ei liene mistään kotoisin, sillä sitä ei löydy sanakirjoista. ”Kotiuttaminen” sen sijaan löytyy, ja sillä tarkoitetaan ’lähettämistä kotiin’. Esimerkiksi sotilas voidaan kotiuttaa, jolloin hänelle passitetaan menosuunta sinne, mistä hän on tullutkin. Kotiuttamisella voitaisiin tarkoittaa myös ihmisen sopeuttamista tai vakiinnuttamista uusiin oloihin niin, että hän voi tuntea paikan kodikseen.

Mutta kuinka hyvin kotiuttamisen käsite sopisi monikulttuuriseen retoriikkaan, jossa toisaalta halutaan viitata maahanmuuttajan kotiutumiseen Suomeen, mutta käsite sisältää myös ajatuksen tulijan palauttamisesta kotikonnuilleen? Esimerkiksi pakolaisen asettumista Suomeen ei voida kuvailla kotiutumiseksi, sillä todellisuudessa hänen kotimaansa on muualla. Jos tuota käsitettä käytettäisiin, sen ymmärrettäisiin helposti viittaavan siihen, että pakolainen palaakin lähtöseuduilleen. Silti kyse on kotiuttamisesta siinä mielessä, että Suomesta ollaan tekemässä hänen kotiaan.

Miksi sitten tuota käsitettä ei käytetä; käytetäänhän useita muitakin sanoja huolettomasti, vaikka ne ovat monimerkityksisiä? ”Kotiuttamisen” korvaaminen uuskielisellä ”kotouttamisella” on merkki poliittisen korrektiuden vaalimisesta. Asia, jonka uudissana salaa, on tällöin se, missä ihmisen koti oikeastaan on. ”Kotiuttaminen” tunnustaisi sen olevan joko lähtömaassa tai (totuuden vastaisesti) meidän maassamme. Koska kumpikaan ei ehkä ole totta, ”kotiuttamisen” tilalle on luotu hämärä uudissana ”kotouttaminen”. Sen oma hämäryys kuvaa tietysti myös käsitteen takana piilevän ajattelutavan hämäryyttä: sitä, että kyseisen sanan luojat niin ikään liikkuvat vaarallisella ei-kenenkään maalla.

Kun huomataan lisäksi käsitteen käyttöön liittyvä pakottavaa tekemistä kuvaava muoto, paljastuu, että kotouttamisen käsitettä käyttämällä halutaan kiertää totuutta sekä tehdä jotain sellaista, mikä vastustaa todellista asioiden laitaa tehden sen taivuttelemalla eli pakottavasti. Kyse on siis poliittisesta propagandatermistä, jonka käyttöön tulisi suhtautua yhtä varauksellisesti kuin sen sanakirjoihin hyväksymiseenkin. Ongelmien ydin on se, että selkeä ajattelu ja kielenkäyttö uhrataan poliittiselle retoriikalle. Seuraus on, että suomen kielen asema vaarantuu poliittisen vallankäytön generoidessa uuskielisyyttä ja kielitaidottomuuden voittaessa jalansijaa yhteiskunnassa.


Toiseus?

Aivan kuten ”kotouttaminen” on johdos tunnetusta Kotoún saaresta, yhtä varmasti ”toiseus” juontuu ”toisaksesta”. Myös ”toiseus” on ongelmallinen sana, eikä sitä löydy sanakirjoista. Olen kuitenkin joskus käyttänyt toiseuden käsitettä myös itse paremman vastineen puuttuessa. Samalla olen selvittänyt käsitteen merkitystä ja relationaalista luonnetta, kuten kirjassani Dialoginen filosofia (2003).

Yleensä toiseuden käsite on ymmärretty väärin, ja sitä on käytetty synonyyminä kaikenlaiselle irrationalismille. Omassa filosofiassani se merkitsee kuitenkin ihmisten erillisyyttä, riippumattomuutta ja vapautta, joka perustuu kokemukselliseen ja ruumiilliseen erillisyyteen ja kuvastaa siten ihmisten yksilöllistä olemassaoloa. Tämä taas muodostaa perusteen filosofiselle etiikalle muistuttaessaan, että ihmisiä ei pitäisi kohdella totalitaarisesti ja että yksilöinä ihmiset ovat pakonomaisille määrittelyille antautumattomia. Maita ja kansoja ei saa siis alistaa.

Näin kyseinen käsite kantaa myös filosofista ajatusta ja elättää eksistenssifilosofisten, liberalististen ja transsendentaalifilosofisten teorioiden eettisiä ideoita. Valitettavasti toiseuden käsitettä on postmodernistien ja marxilaisten kirjoituksissa käytetty yhtä väärin kuin kyseiset oppisuunnat ovat kohdelleet ihmisiä. Tässä mielessä vanha suomi on parempaa kuin uusi suomi.