Kuka on aikamme Kauko Kare?

Suomen Perustan pitkäaikainen toiminnanjohtaja ja Perussuomalaisten lyhytaikainen puoluesihteeri Simo Grönroos onnistui väittelemään tohtoriksi historiatieteen alaan kuuluvalla väitöskirjalla, joka keskittyy käsittelemään ”toisinajattelijana” pidettyä Kekkos-kriitikkoa, Kauko Karetta.

Väitöksen viipyminen ei ole ihme, sillä lähes 500-sivuinen teos on perusteellinen ja käy läpi Kareen elämää luoden ajankuvaa Suomen politiikasta 1950-luvulta 1990-luvulle asti.

Teoksessa yritetään historiatieteellisen ja elämäkerrallisen tarkastelutavan ohella myös syvempää psykologista tulkitsemista. Se lienee työn ohjaajana toimineen ja ”psykohistorioitsijana” tunnetun Juha Siltalan vaikutusta.

Grönroos voi onnitella itseään, sillä hän sai Vesa Vareksesta suopean vastaväittäjän ja Markku Jokisipilästä ymmärtäväisen esitarkastajan, joka ei ole ollut perussuomalaisia kohtaan kaikkein armottomimpia.

Tunnettua on, että perussuomalaistaustaisten tutkijoiden on vaikea saada opinnäytteitään tarkastetuiksi ja hyväksytyiksi yliopistoyhteisössä, jossa toimii suuri määrä perussuomalaisten periaatteellisia vastustajia, ja niin sanottu tiedeyhteisö on perussuomalaisia kohtaan valtaosin ennakkoluuloinen ja vihamielinen. Syyttä, suotta ja syyllistäen.

Karetta käsittelevän väitöskirjan alussa luetellaan useita psykologista lähestymistapaa edustaneita teoreetikoita Theodor Adornosta Martti Siiralaan, mutta ote jää jokseenkin irralliseksi ja esitteleväksi, eikä kaikkien johdannossa (s. 19–21) esille nostettujen teoreetikoiden lähestymistapoja käsitellä sen syvemmin. 

Olennaisin Kareen persoonallisuudesta lienee sanottu Grönroosin esityksen sivulla 202, jossa Kareen motivaatiorakennetta selitetään Adornon autoritaarisen persoonallisuuden käsitteen kautta näin:

Kareen oman autonomian säilyttämisen tarve oli taas päinvastainen kuin voimasta turvaa hakevilla autoritaarisilla ihmisillä. Kare ei myöskään näyttäydy sosiaalisesti dominoivana johtajana, joka olisi tavoitellut valtaa muihin. Kareesta ei siis ollut poliittiseksi johtajaksi, mutta ei hänen luonteensa taipunut alamaisen asemaankaan, ja hän tavoittelikin muihin kohdistuvan vallan tai voimasta turvan hakemisen sijaan itselleen riippumattomuutta. Kare ei siis ajautunut johtamaan omaa lehteään ja kustantamoaan, koska olisi halunnut käyttää valtaa muihin, vaan se oli keino turvata Kareen oma toimintavapaus ja autonomia.

Epävapaushan se on filosofian vihollinen, ja riippumattomuudestaan joutuu maksamaan korkean hinnan. Sen tiedän toki itsekin.

Grönroosin teos on kyllä kiinnostavaa luettavaa ja melko sujuvasti kirjoitettu. Sen ansio on tukahdutetun ja eristetyn ajattelijan ja kirjoittajan tunnetuksi tekemisessä myös meidän ajallemme.

Tämä on suomettuneisuuden historian uudelleenkirjoittamista. Kekkosen ja Kareen dikotomiassa jännittävää on, että niitä, joita aikanaan katsottiin ylöspäin, on myöhemmin katsottu alaspäin. Ja niitä, joita ennen katsottiin alaspäin, on leukojen asennon muututtua katsottu ylöspäin.

Ajatusleikkinä voitaisiin kysyä, kuka on meidän aikamme Kauko Kare, mikäli sellainen olisi tarpeen nimetä.

Kare sanoi itseään ”puolueettomaksi oppositiomieheksi”. Muut luonnehtivat häntä melko yksinkertaistavaan sävyyn vaikeaksi luonteeksi, jonka kanssa oli hankalaa tulla toimeen.

Paljonkaan ei ole vaivauduttu pohtimaan, entäpä jos kyse olikin samanlaisesta ristiriidasta sovinnaisen yhteiskunnan kanssa, josta muiden muassa Sokrates kärsi omana aikanaan. Se, että Karetta on pidetty vain poikkeuksellisena systeemihäiriönä aikalaistensa joukossa, kertoo että Suomesta puuttuu intellektuellien perinne.

Älylliseen kriittisyyteen ei oikein osata asennoitua sen enempää politiikassa kuin mediassakaan, ja tilanne on vain pahentunut Kareen ajoista, kun kaikenlaiset järjen lumihiutaleet ovat vallanneet sekä sosiaalisen median että varsinaiset tiedotus- ja toitotusvälineet omalla moraalipaatoksellaan.

On ilmeisen vaikeaa jälkeenpäin tunnustaa, että ehkä Kare olikin poliittisesti ja tiedepoliittisesti syrjitty. Tätä määrettä Grönrooskaan ei Kareen henkilöön yhdistä. Se voi olla merkki siitä, että elämme edelleen vaarallisen konformismin maassa.

Omasta mielestäni on ongelmallista, jos valtakunnassa katsotaan olevan toisinajattelijoita, sillä se kertoo, että jotain tiettyä ajattelutapaa pidetään ehdottoman oikeana, johon nähden muun täytyy olla jotain ulkopuolista. 

Merkittävä puute Grönroosin väitöskirjassa on, että psykologisoivasta otteestaan huolimatta kirjoittaja ei mainitse kertaakaan psykoanalyysia eikä Freudin tulkintaa Oidipuksesta, vaikka Kareen tarina velvoittaisi ainakin sivuamaan mahdollisuutta, että hänen suhteensa Kekkoseen ilmensi isiongelmaa.

Minulta kului monta viikkoa Grönroosin väitöskirjan lukemiseen. Käytin sen, koska minulla on tapana kunnioittaa ihmisiä perehtymällä heidän näkemyksiinsä huolellisesti.

Sen sijaan toimittajat, Perussuomalaisten puoluejohto, opetusministeriö ja koko Suomen poliittinen vallasväki lukivat Suomen Perustan julkaiseman 420-sivuisen kirjani Totuus kiihottaa (2020) kahdessa päivässä, sensuroivat sen ja antoivat potkut kirjoittajalle, ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi. (Aiheesta reseptiotutkimuksessani Pavlovin koirat, 2022.)

Huvittavaa tuossa tapauksessa on, että Kareen kohtaloa puntaroiva väittelijä on saman ajatuspajan johtaja, joka oli sekä hyväksymässä teostani että polttamassa sitä roviolla. 

Nykyisin ei tunnusteta olevan ketään vallan tihentymänä toimivaa pistettä, joka vastaisi Kekkosta.

Nykyään ”Kekkosta” onkin koko yhteiskunta: poliittinen korrektius, EU-normit, sananvapauden kiristely ja kuristelu, internatsismi, tieteen ohjailu taloudellisella painostuksella, ilmastohumppa ja tietenkin myös feminismi. Neuvostoliittokin on astunut kuvaan uudella nimellä.

Nyky-yhteiskunnan piilokekkosmaisuutta ei huomata, koska se on niin suurta, epäpersonoitua, universaalia ja lähellä.

Mutta kuka on Kauko Kare? 

 

Arvioitu teos:

Simo Grönroos, Kauko Kare – Suomettumisen kriitikko: Nootti-lehden ja Alea-kirja-kustantamon perustajan toiminta Kekkosen ajan toisinajattelijana. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta 48, 2023.

Euroopan onnettomuus

Euroopassa tehtiin valtio-organisoituja joukkomurhia ja ylläpidettiin keskitysleirejä viimeksi Bosnian-Hertsegovinan verisen sodan aikaan vuosina 1992–1995.

Jugoslavian hajoamissotiin liittyvässä serbien ja bosniakkimuslimien välisessä Srebrenican verilöylyssä surmattiin sodan loppuvaiheessa noin 7000 ihmistä, ja sitä on tullut tavaksi sanoa kansanmurhaksi. Uhreja ja tekijöitä jouduttiin kaivelemaan esiin muiden muassa Elisabeth Rehnin ja kansainvälisen rikostuomioistuimen kynsin.

Balkanilla käyty sota ikään kuin vahvisti Samuel P. Huntingtonin historianfilosofisen teoksen The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order vuodelta 1992 oikeaan osuvaksi. Siinä väitettiin, että konfliktit paikantuvat yleensä etnisesti monikulttuurisille vyöhykkeille ja että useimmissa konflikteissa on osapuolena islam.

Jugoslavian alueen onnettomuus oli sen monikulttuurisuus. Alueelle saatiin rauhantila vasta, kun jokaisella kansakunnalla oli oma etnisiä rajoja noudatteleva kansallisvaltionsa. Kansallisvaltio on luonnonoikeudellisesti ja spontaanisti syntynyt orgaani, jonka rajat pitävät yllä rauhaa. Liittovaltiosta ei ole ollut takaamaan rauhaa muutoin kuin pakolla.

Sotaa käyneet nuoret miehet katselivat tuohon aikaan Music Televisionin videoita teltoissaan ennen lähtöään taisteluihin kuolemaan – ja ennen kuin U2 ja Luciano Pavarotti ehtivät omaan rauhantyöhönsä Miss Sarajevonsa kanssa.

Nykyaikaiset viestintävälineet, satelliittitelevisio ja muu tekninen edistyksellisyys eivät ole muuttaneet ihmisten perusolemusta tässä suhteessa mitenkään. Sodissa kuollaan ja kärsitään samalla tavalla kuin toisessa maailmansodassa, joka ei ollut nimestään huolimatta mikään yksi sota vaan koostui useista erillisistä sodista, joita käytiin eri syistä ja eri paikoissa ja joita yhdisti sama teknologisesta vallasta juopunut ajanhenki.

Teknologinen sofistikoituneisuus on kenties luonut myös sivistyksen harhakuvan samalla, kun teollinen joukkoteurastus on kuorinut ihmisen raadollisuuden esiin moraalin ohuen pintakuoren alta. Tällä kertaa asian on opettanut meille Venäjä, joka haluaa ilmeisesti historiaan kuluvan vuosituhannen raaimman sodan aloittajana. 

Ei pitänyt tulla yllätyksenä

Useilla ihmisillä on tapana taivastella ennakkokäsitysten, varautuneisuuden ja konservatiivisuuden turhuutta korostamalla, että ”elämme sentään jo 2000-luvulla!”

On naiivia olettaa, että ihmisten ja kansakuntien olemus tai intressit olisivat muuttuneet miksikään vain numeroiden vaihtuessa kalentereissa.

Ilmeisesti tämän totuuden kanssa on sotaansa lähtenyt Putin, jonka kyynisyys ei tosin ole ollut varautuneisuutta vaan hyökkäävyyttä.

Sortokausien ajan patsas huusi apua lännestä.

Hänen vaarallisuutensa johtuu katkeruudesta, johon länsimaat eivät ole rehellisesti sanoen täysin syyttömiä. Venäjän aloittama sota on psykologisesti arvioiden ymmärrettävä, vaikka sen keinot ja seuraukset eivät olekaan missään mielessä hyväksyttäviä.

Olen kannattanut Suomen länsiliittoutumista jo Brezhnevin ajoilta asti ja kannatan edelleenkin. Olisi kuitenkin valheellista väittää, etteivät venäläiset olisi kokeneet tulleensa ajetuiksi nurkkaan samalla, kun Euroopan unioni on laajentunut ja kasvattanut vaikutusvaltaansa Itä-Euroopassa. Näkökulma Venäjällä on erilainen.

Syynä seismisiin ”turvallisuusympäristön muutoksiin” on jo pitkään jatkunut mannerlaattojen liike, jonka tuloksena idän ja lännen välille pakkautui hurjia energialatauksia.

Voidaan kysyä, mikä johti 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun liennytyksen kääntymiseen takaisin jääkylmän sodan kaudeksi.

Syitä, jotka sähköistivät tilanteen ja laittoivat asiat sekaisin niin sanotuissa sivistyneissä länsimaissa, joiden piiriin Venäjäkin oli 1990-luvulla pyrkimässä, on neljä. Ne ovat: monikulttuuri-ideologia, maahanmuutto, globalisaatio ja internationalismi.

Euroopan unionissa puhutaan näistä asioista ikään kuin ne olisivat eurooppalaisia arvoja tai itseisarvoja, vaikka niiden kautta ja tuloksena on tosiasiassa jouduttu rajoittamaan ihmisten vapauksia ja peruuttamaan Valistuksen ihanteita.

1) Monikulttuuri-ideologialla on tosiasiassa levitetty ja vakiinnutettu yksiarvoista Disneylandia ja hampurilaiskulttuuria. Onpa moniarvoisuuden nimissä pyritty rajoittamaan ihmisten sananvapautta ja itsemääräämisoikeutta Euroopan unionin jäsenmaissa sekä puututtu kansakuntien sisäisiin asioihin moittimalla kansalaisten tekemiä äänestyspäätöksiä.

2) Maahanmuutolla puolestaan on sekoitettu kansakuntia ja tuotettu siten arvo-, etu- ja kulttuuriristiriitoja Euroopan sisälle.

3) Globalisaatio on kapitalismin monikultturismia. Se ei ole vapaata markkinataloutta vaan kapitalismin lainalaisuuksia hyödyntävää pyrkimystä monopoleihin. Pahimmillaan se johtaa niin sanottujen luonnollisten monopolien valtaamisiin, minkä suomalaiset voivat lukea nykyisistä sähkönsiirtomaksuistaan.

4) Internationalismi taas on sosialismin mukaista monikulttuuri-ideologiaa. Vasemmiston hyödyllisille idiooteille on valehdeltu, että talousliberalismi edistää arvo- ja sosiaaliliberalismia, vaikka tosiasiassa talousorgaanien toimiessa täysin vapaasti on kansalaisilla pallo jalassa. Vasemmistolaiset ovat hoilanneet ”Kansainvälistään” globaalin kapitalismin hyväksi, ja nyt he lilluttelevat samassa veneessä kapitalistisen eliitin kanssa, tosin kaleeriorjiksi kahlehdittuina.

Venäjän ja Ukrainan välinen sota ei ole erillinen eikä irrallinen ilmiö, vaan se on suora seuraus Euroopan pintakuoren alla tapahtuneesta blokkiutumisesta.

Euroopan unionin filosofisesti mitättömät ja heikkotasoiset johtajat ovat olleet liian sokeita tämän jännittymisen syitä ja seurauksia näkemään ja tunnustamaan. 

Ideologinen raja kulkee nyt Ukrainassa. Sen takana ovat kansallista etuaan ajavat Venäjä ja Kiina; edessä Yhdysvallat ja EU. Idän diktatorinen totalitarismi on globaalin internationalismin ja monikulttuuri-ideologian herättämien defensioiden tulos.

 

Miksi Venäjää ei voi voittaa?

Monikulttuurinen mekastus, pakotepolitiikka ja demokratian takominen tulevat valitettavasti epäonnistumaan, sillä ne perustuvat virheelliseen näkemykseen Venäjän olemuksesta ja historiasta.

Hienon rouvan Ursula von der Leyenin pöyhkeät ja margaret thatchermaiset puheet aina vain kovemmista Venäjä-pakotteista ja EU-maiden ”solidaarisuudesta” toisilleen ovat tyhjiä, sillä EU:lla ei ole mitään, millä kiristää, eikä öljyn ja kaasun tuontia niin vain korvata ”muualta”. Jäsenmaille sodasta johtuvien taloudellisten tuhojen kompensoimiseen käytetään loputonta tukipakettipolitiikkaa ja tulojensiirtoja, joilla EU ammentaa verovaroja yhdestä jäsenmaasta toiseen.

EU:n politiikalla ei näytä olevan kuin kaksi instrumenttia: pakotepaketti ja tukipaketti. Ne ovat piiska ja porkkana. Tämä johtuu siitä, että mitään spontaania, omaleimaista ja siten elinvoimaista kansallista kulttuuria unionilla ei ole voimavaranaan, vaan motiivit ovat pelkästään yleismaailmallisen monikulttuuri-ideologian mukaisia. Jopa Ukrainalla on enemmän omakulttuurista voimaa Venäjää vastaan.

EU:n pakotteet ovat kuin nälkälakkoon ryhtyvän vangin. Samanlaisia ja vaarallisia meille itsellemme ovat Sanna Marinin uhopuheet hänen mekastaessaan ”yhä tiukempia pakotteita” Venäjälle ja ”meidän” olevan valmiita ottamaan ”vieläkin enemmän” ukrainalaisia pakolaisia.

Pakolaisten tuloa tänne voidaan nyt pitää Venäjän eräänlaisena vastauksena talouspakotteisiin: ”pakolaispakettina”. Totuus on, että pakotteet eivät lopeta sotaa, sillä niillä ei ole ratkaisevaa vaikutusta sodankäyntiin, vaan sodat voivat päättyä ja pysähtyä vain aseellisiin esteisiin. EU:n vaarana on kuristuminen omiin uhkauksiinsa.

Venäjän syvenevä eristäminen johtaa aina vain tukalampaan tilanteeseen EU:ssa, sillä Venäjä on joka tapauksessa tuossa vieressä, eikä sen energiasta, raaka-aineista ja ylilentojen tarpeellisuudesta voi irtautua hetkessä eikä mahdollisesti koskaan. Venäjä puolestaan kestää koettelemukset kolmesta syystä:

1) Kärsimys ja pitkämielisyys ovat venäläisten sielussa hyveitä.

2) Pakotteet todistavat venäläisille, että heillä on vihollinen, ja se hitsaa kansan ja johtajan yhteen.

3) Venäjä on läpikotaisin autoritaarinen kulttuuri, joka nojaa tottelevaisuuteen eikä demokratiaan.

Venäjä ei voi hävitä, koska maa on jo pohjalla. Toisaalta Venäjää ei voi myöskään voittaa, sillä venäläisten venyvyys ja sietokyky perustuvat traumaattiseen pelkoon, että demokratia johtaa sekasortoon ja että ainoastaan vahva johtaja takaa turvallisuuden, niin kuin korruptio, oligarkia ja mafia takaavat talouden ”toimivuuden”.

Venäjää ei voi siis tavanomaisessa mielessä ”voittaa”, sillä maan olemukseen kuuluvat jatkuva vilpillisyys, moraalinen rappio, alakynnessä olo ja huono maine, josta kansalaiset nauttivat tietäessään sen pelottavan toisia.

Metafyysinen pahan politiikka on peräisin Venäjän sisäpoliittisista kriiseistä, ja se polveutuu aina mongolivalloittajien ajoilta, jolloin valehtelu, rikollisuus ja väkivalta takasivat parhaat selviytymisen edellytykset.

Kun näin syntyneen kulttuurievolutiivisen (ja mahdollisesti biologisenkin) DNA:n päälle kasautui oikeauskoisen kirkon hengellinen auktoriteettivaikutus ja tsaarien ajan sekä kommunismin maallinen diktatuuriperinne, valmistettiin tie kaikkien aikojen kovimpaan järjestelmäpoliittiseen sortorakenteeseen. Siinä KGB ja FSB ovat olleet vain irrallisia eksponentteja, vaikka niitä syytetään kaikesta, myös haarniskan tarjoamisesta Putinille.

Ongelmien ydin on haudattuna metafyysiseen ajattelutapaan ja kulttuuriin, jossa koira syö koiraa. Putin ei ole niinkään syy kuin seuraus ja järjestelmän tuote. Hänen kannatuksensa on korkealla tasolla, sillä kansa haluaa hänen torjuvan länsimaiset vaikutteet ja pitävän loitolla sekasorron, joka demokratian muodossa uhkaa hyvin toimivaa korruptiota.

Asiassa ei auttaisi, vaikka Putinin omat turvajoukot likvidoisivat hänet huomaamatta laittamalla poloniumia teehen tai sujauttamalla novitšokia alushousuihin. Vara-Putineita riittää mausoleumijonoksi asti, sillä diktatuurin jatkuminen koetaan välttämättömäksi, jotta maa ei vaipuisi pahimpaan venäläisten pelkäämään katastrofiin: sekasortoon.

Myös Ukrainan sota ajautunee pitkään pattitilanteeseen, eikä siitä löydy yksiselitteistä voittajaa, niin kuin ei selvinnyt voittajaa myöskään Krimin sodasta 1853–1856.

Pragmatistinen pravda on taktista valehtelua

EU tulee pelanneeksi vaarallista peliä taivutellessaan Venäjää demokratiaan pakotteilla sekä odottaessaan Venäjän jollakin tavoin muuttuvan. Auktoriteettiuskoisuus on pysyvä osa venäläisten kollektiivista psyykeä, ja siksi poliittiset johtajuudet esikuntineen korvautuvat ajasta aikaan uusilla, eikä ”tiedonvälityksestä” ole apua.

Toisaalta myöskään disinformaatiosta tai sensuurista ei ole Venäjällä sen enempää haittaa kuin hyötyäkään. Tämä johtuu venäläisen tieto- ja totuuskäsityksen erilaisuudesta.

Ongelma ei ole, että tieto ei mene perille, että median kanavat ovat hallituksen hallussa tai että esiintyy sensuuria ja valehtelua. Ongelma on, että venäläisten tieto- ja totuuskäsitys poikkeaa täysin länsimaisesta. Platonin tiedonmääritelmästä (perusteltu tosiuskomus) korostuu Venäjällä bysanttilaiseen tapaan uskomusehto.

Venäläisten pravda on aidosti pragmaattinen sikäli, että totuus mielletään Venäjällä määritelmällisesti samaksi asiaksi kuin ”hyödyllisyys” tai ”käyttökelpoisuus”. Totuusarvo vaihtelee sen mukaan, keitä se hyödyttää ja millä tavalla.

Siksi valhekin on Venäjällä totta, mikäli se on ”valtapoliittisten etujen” mukaista, toisin sanoen edistää jotakin tavoitetta tai päämäärää, kuten ”tasa-arvoa” tai ”yhdenvertaisuutta”. Venäläisen kulttuurin valheellisuus perustuu siis tieto- ja totuusteoreettiseen poikkeavuuteen, harhailuun luolassa, jonka lampetti on sammunut ja ovelle on vierinyt ideologian kivi.

Sama ominaispiirre paljastaa luonnollisesti myös amerikkalaisperäisenä tunnetun pragmatismin onttouden. Mikään ei ole tietenkään totta siksi, että se toimii käytännössä, mutta jokin voi toimia käytännössä, mikäli se on totta. Samasta asiasta johtuu, että myöskään Venäjällä juuri mikään ei toimi.

Venäläisen ja länsimaisen kulttuurin eroavuus toisistaan on tietyistä samankaltaisuuksista huolimatta dramaattista. Vaikka amerikkalaiset ja venäläiset ovat köppelehtineet toistensa aluksiin avaruudessa, on maanpäällisten kulttuurien välillä valovuosia matkaa.

Venäjän ripittäminen on näistä syistä yhtä suuri virhe kuin olisi patistella Kiinaa luopumaan kommunismista, jonka uskomuksiin miljardi ihmistä on siedätetty ja jonka keskusjohtoisuudessa, kurinpidossa ja puoluedynastiassa myös kapitalismi voi siellä toimia.

En tarkoita, että sen enempää venäläisessä kuin kiinalaisessakaan totalitarismissa olisi mitään puolustelemista. Mutta tarkoitan, että EU:n taloudelliset ja poliittiset liiderit eivät ymmärrä monikulttuuri-ideologisesta läksytyksestään huolimatta erilaisia kulttuureita. 

Sen virheen takana puolestaan majailee kansallisvaltioiden mitätöinti.

 

Maailman uusjako ja Venäjän neljän P:n politiikka

Venäjän ja Ukrainan sota on seuraus tavasta, jolla länsimaiden ekspansiivisuus ja ylenkatsellisuus ovat katkeroittaneet Venäjää ja monia muita maita. Niissä kukoistaa nyt vastavaikutuksena äärimmäinen kansallismielisyys.

Kansallismielisyys ei sinänsä ole huono vaan hyvä asia, sillä juuri se on kansallisen itsemääräämisoikeuden ilmaus. Tultuaan ajetuksi puolustuskannalle on kansallismielisyydestä kuitenkin tullut eräissä maissa jälleen hyökkäävää imperialismia, jota kansallismielisyys sinänsä ei edusta.

Internationalismin ja globalisaation pyörteissä ovat kansallisvaltioiden asema ja edut jääneet huomiotta ja tulleet laiminlyödyiksi. Siksi maailma repeilee ja yhdistyy uudestaan.

Maailma yhdistyy ja hajoaa todennäköisesti kolmeen blokkiin, joista yhden muodostavat Pohjois-Amerikan ja Euroopan Nato-maat yhdessä Kaukoidän kumppaniensa, kuten Japanin, Etelä-Korean ja Australian kanssa.

Toisen blokin muodostaa Venäjä yhdessä Kiinan kanssa ja kolmannen Intian sekä Afrikan kaltaiset kehittyvät maat tai maanosat, joiden poliittinen liikkumatila muodostuu muita laajemmaksi niiden voidessa valita kaverinsa keskenään riitelevistä maista.

Niin ovat asiat taas kuin Orwellin romaanissa.

Venäjä on toki myös itse eristäytynyt ja soveltanut tunnettua neljän P:n politiikkaa. Ne ovat peilailu, projisointi, propaganda ja pelottelu.

Venäjä on peilannut lännen laajenemisen omaksi toimintamuodokseen osoittaen laajenemisen halua Kaukasiassa. Selvää kuitenkin on, että kaikki eivät voi laajentua yhtä aikaa ilman konfliktia.

Venäjä on projisoinut omat paheensa toisten maiden ominaisuuksiksi ja tu quoque -argumenttia soveltaen syytellyt muita omista rikoksistaan kaikkialla, viime aikoina Ukrainassa, jossa Putin väittää jahtaavansa ”natseja”, vaikka itse on.

Propagandan tuntevat kaikki, tai ainakin luulevat tuntevansa. Venäjän ilmiselvän ja tahallisen tökerön vaikuttamisen takana on usein kuitenkin pyrkimys kiinnittää huomio johonkin Johan Bäckmanin tapaiseen yksityiskohtaan, jotta Venäjän muualla harjoittamaa tehokasta propagandaa ei tunnistettaisi propagandaksi.

Pelottelu puolestaan on Venäjän vakioase, joka sopii Putinin povitaskuun, sillä se ainoalla mahdollisella tavalla hyödyntää ydinasepotentiaalia.

Siihen puolestaan liittyy kategorinen ongelma, joka on sama kaikkien suurten pommien kanssa: mihin niitä voisi käyttää? Ne kun jäävät ihmisten mieleen, tuhoavat valloitettavan omaisuuden ja ansaitsevat moraalisen paheksunnan, ja siksi ne sopivat vain terroristiseen sodankäyntiin, jossa ne ovat vaarallisia.

Yhtä kaikki, maailma on ajautunut monikulttuuri-ideologian, maahanmuuton, globalisaation ja internatsismin tuloksena sekavaan tilaan, jossa sotia sytyttää väestöjen sekoittumisesta johtuva separatismi.

 

Maahanmuutto ja separatismi sotien syynä

Nyky-Euroopan onnettomuus johtuu kansallisvaltioiden mitätöimisestä. Separatismi on lähes kaikkien nykyisten sotien prima causa ja primus motor: ensimmäinen syy ja käynnissä pitäjä.

Separatismilla tarkoitetaan kansallisvaltioissa esiintyviä alueellisia irtautumispyrkimyksiä, joista on saatu näyttöä Luhanskin ja Donetskin alueilla Ukrainassa. Väestöllisestä eripurasta johtuva separatismi on siis myös Ukrainan sodan juurisyy.

Maahanmuutto on aiheuttanut separatismia myös Ranskan islamilaisissa ghetoissa, joita sanotaan jo ”mikrovaltioiksi”, ja Espanjan Kataloniassa, joka pyrkii eroon Gibraltarin ylitse Etelä-Espanjaan tulvineen maahanmuuton aiheuttamista ongelmista.

Väestöllisen kirjavoitumisen ja maahanmuuton aiheuttama separatismi on syynä yhteiskunnallisen tehokkuuden laskuun, aineelliseen köyhyyteen, poliittiseen eripuraan ja levottomuuksiin kaikkialla, ja siitä kärsii nykyisin koko Eurooppa.

Maahanmuutto ja väestöjen vellominen eivät siis ole pelkkiä välineellisiä tai irrallisia ”hybridiaseita”, vaan ne ovat osa laajempaa väestöpoliittista valloituspolitiikkaa, jolla maita pyritään valtaamaan hyppimällä ja pomppimalla kansallisten valtionrajojen yli.

Sanotaan, että Suomessa ei esiinny separatismia. Siitä ei olekaan liioin merkkejä vielä, toisin kuin Ruotsissa, jonne pitkään jatkunut avoin maahanmuuttopolitiikka on kerryttänyt valtavan määrän ruotsalaiseen yhteiskuntaan sopeutumattomia ja sitoutumattomia väestöryhmiä.

Vuosikymmenten ajan ne pakattiin parempaa tulevaisuutta toivottaen lähiöihin, joissa ne elivät omaa elämäänsä synnyttäen omat elämäntapansa ja norminsa.

Ruotsalaisten hyväuskoisuus on paljastunut naiiviksi tai jopa tietoisessa itsepetoksessa harjoitetuksi valheellisuudeksi, josta luonnollisesti on seurannut ”yllätyksiä”, kun tulijoiden sopeutumattomuus länsimaiseen elämäntapaan on pullahdellut esille väkivaltana, ja paikalliset mikrovaltiot ovat joutuneet konflikteihin järjestyneen yhteiskunnan kanssa (aiheesta enemmän kirjoituksessani ”Ruotsin onnettomuus”).

Suomessa kansallista ryhmäkoheesiotamme on edistänyt yhteinen vihollinen, joka on tuossa kyljessä. Mutta harmillista kyllä, nykyisellä Venäjällä koko Suomen valtio nähdään tuloksena vuoden 1917 separatismista. Näkökanta ei ole täysin väärä, sillä itsenäiset valtiot yleensä syntyvät anarkistisesti erottautumalla ja irrottautumalla jostakin.

Separatismi uhkaa Suomea tällä hetkellä suomenvenäläisten putinistien kapinointina, mikä todistaa, että maahanmuutto ja siirtolaisryhmien syntyminen kansallisvaltioihin ovat aina ongelmia.

 

Suomi suuressa vaarassa

Omatoimisuus on valtiollisen suvereniteetin tunnusmerkki, ja valtioiden keskinäisiä suhteita leimaa niin sanottu kansainvälisoikeudellinen perustattomuus. Sen vuoksi kiistat voidaan ratkaista lähinnä voimankäytöllä. Sen tunnustamista puolestaan sanotaan reaalipolitiikaksi.

Neuvostoajan patsas vaati suojautumaan länneltä.

Suomen ja nyky-Venäjän sekä sen valtiollisen edeltäjän välisen kiistan voidaan sanoa tulleen ratkaisuksi jo pariinkin kertaan, ja silloinkin sodassa. Tässä mielessä itsenäisyytemme on lunastettu, ja sitä juhlitaan edelleenkin itsenäisyyspäivänä, ei kansallispäivänä, sillä itsenäisyys on relationaalinen käsite ja mahdollinen vapautena jostakin, tässä tapauksessa ryssästä.

Venäläiset ovat kuitenkin alkaneet harjoittaa reaalipolitiikkaa ja siihen liittyvää geopolitiikkaa omassa slaavilaisessa epätoivossaan.

Juuri kukaan ei Suomessa ymmärrä, kuinka suuressa vaarassa maamme tämän vuoksi todella on ja mitä se voi käytännössä toimeenpantuna tarkoittaa.

Venäjän aloittaessa panslavistisen politiikkansa mukaisen häirinnän se voi tarkoittaa katkoksia sähkönjakelussa ja verkkoyhteyksissä, energia- ja siirtolaisaseen käyttöä, henkilökohtaisia uhkauksia, soluttautumista, myrkytyksiä, ulkomaankaupan vaarantamista, rajaloukkauksia maa-, meri- ja ilma-alueilla sekä pommien lähettämistä koteihin, pahimmillaan maajoukkojen vyöryttämistä rajojen yli ja kaukovaikutteisten ohjusaseiden ampumista kaupunkeihin summittaisesti.

Tämä merkitsee, ettei kyse ole poikamaisesta lelusodasta, vaikka asioista on helppo puhua harhaanjohtavan kepeästi ja viihteellisesti televisiossa, kun muotivaatteisiin stailatut toimittajat kertovat hymyillen sotauutisia.

Totuus Venäjän läsnäolosta koostuu bunkkeripommeista ja betonipölyn sekaisista kellareista.

Olemme viettäneet niin pitkän ajan rauhan oloissa, että myös ammattisotilaat ovat voineet menettää kontaktinsa siihen, mitä sodankäynti merkitsee.

Suomalaiset eivät ole lainkaan orientoituneet sotien kaltaisiin katastrofeihin, vaan sanalla ”sota” on kielenkäytössä pelkkä diskursiivinen merkitys, jossa asiaa käsitellään kaukaisena abstraktiona, vaikka käytännössä sota on silvottuja ruumiita, räjähteleviä kehoja ja ilmassa lentäviä päitä.

Tämä merkitsee, että hyökkäyksen tullen suomalaiset eivät ehkä uskoisi olevansa sodassa, vaan he uskottelisivat itselleen olevansa räiskimispelin kaltaisessa simulaatiossa kysyen, miten videolaitteen voi kytkeä pois toiminnasta. Valmius aseellisen hyökkäyksen kohtaamiseen on luullakseni kelvottoman huono.

Suomen maasto on kyllä vaikeakulkuista, mutta meitä on täällä puolustamassa melko vähän, ja suuria asumattomia alueita on vallattavissa melko helposti. Samoin kaupungit ja väestökeskittymät ovat helposti pommitettavissa mäsäksi.

Suomi on yksi maailman pääkaupunkivaltaisimmista maista, joten Helsingin haltuun ottaminen tarkoittaisi pääsyä hallitsemaan koko Suomea. Lähes kaikki on täällä: hallinto, yritysten pääkonttorit, arkistot, tiedon solmukohdat ja älymystö muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Valtaosa Suomen ulkomaankaupasta kulkee Helsingin kautta.

Monetkaan eivät ilmeisesti tajua, miten haavoittuvassa paikassa maamme on, ja kuinka omituista on, että maa, jolle Natosta olisi ollut kaiken aikaa eniten hyötyä, on viimeisten joukossa, joka siihen liittyy.

Pidäkkeenä on ollut toinen paradoksi: on ollut epäviisasta riskeerata turvallisuus asialla, jonka tehtävänä on taata turvallisuus.

Suurimmassa vaarassa Suomi on ilman Natoa

Totuus on, että suurimmassa vaarassa olisimme, jos emme nyt liittyisi Natoon, sillä silloin Venäjän kannattaisi kääntää kanuunansa tänne a fortiori: sitä suuremmalla syyllä.

Sieltä, minne Venäjä aseellisesti pääsee, sitä on lähes mahdotonta saada pois. Tämä tullaan näkemään paitsi Krimillä, myös Itä-Ukrainan alueella.

Venäjän valloitus- ja tuhopolitiikka on joka tapauksessa sangen tyhmää, sillä valta ei perustu nykyisin pelkkään alueiden hallintaan. Informaatiosodan sekä taistelun ukrainalaisten poliittisesta hallinnasta Venäjä hävisi jo sodan alkumetreillä.

Kotikommunistien pystyttämä patsas kurottaa itään.

Ukrainassa sotimalla Venäjä on suorastaan työntänyt Suomen ja Ruotsin Natoon, ja niin se on tehnyt esittämällä naapureilleen vaateita oman turvallisuutensa takaamiseksi. Kun hyökkääjä on peloissaan omasta turvallisuudestaan, se on kuin varas huutaisi ”ottakaa varas kiinni!” Ja se on kuin Suomelle olisi tarjottu YYA-sopimusta uudestaan.

Voidaan sanoa, että Venäjä on yhdistämässä Suomen Natoon, kun suomalaisista itsestään ei ole siihen ollut.

Saattaa olla, että Venäjä ajaa tahallaan Suomea Natoon lavastaakseen itselleen vihollisen ja täyttääkseen sitä kautta oman viholliskuvaelmansa.

Mikäli Moskovasta tulee myöhemmin notifikaatioita Suomen myönteisestä Nato-päätöksestä, on ajopuuteoria jälleen käyttökelpoinen. Suomalaiset voivat sanoa, että ”venäläiset ajoivat meidät sotilasliittopoliittiseen erikoisoperaatioon”.

Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa on Suomen ja Ruotsin taannoiselle päättämättömyydelle osattu varmasti nauraa, kun hihat ovat nyt liekeissä.

Mutta ei Nato-jäsenyys Suomea ensi-iskun kohteeksi maalita (ei, vaikka Vasemmistoliitto laittaisi ”maalituksen” rikoslakiin). Niin väittävät Rauhanpuolustajissa toimineet hyödyttömät hölmöt, joiden isäntä on edelleen idässä. Päinvastoin: liittoutumattomana maana olemme Venäjän koekenttä, jossa Venäjä voi räjäyttää pelotteeksi vaikka ydinaseen joutumatta Naton vastauksen kohteeksi. 

Sen sijaan se on totta, että Naton jäsenenäkään rajamme eivät ole pyhät.

Suomalaisissa poliitikoissa ja kansalaisissa liikuttavaa on heidän hyväuskoisuutensa, jonka mukaan Naton jäsenenä olemme herran kukkarossa.

Tämä ei ehkä pidäkään paikkaansa tulevaisuudessa.

On muistettava, että Nato ei estä mitään maata hyökkäämästä jäsenmaiden alueelle. Se takaa vain yhteisen puolustuksen, jos niin käy, ja sitä kautta poliittisen peloteprevention.

Voidaan kuitenkin miettiä, miten käy, jos despoottinen Venäjä pelaakin upporikasta ja rutiköyhää ja hyökkää myös Nato-maahan tieten tahtoen, koetellen sotilasliiton kärsivällisyyttä ja luottaen siihen, ettei Nato aloita maailmansotaa Euroopan jonkin syrjäisen kolkan vuoksi.

Puolustusvastuista syntyvä eripura voisi riittää jopa hajottamaan Naton, joka on luotu kylmän sodan blokkien varaan ja jonka sisällä intressit ja ristiriidat ovat kasvamassa, kuten Euroopan unionissakin.

Mitkään sotilasliitot eivät ole ikuisia, ja liittosopimusten murentuessa millään maalla ei ole loppujen lopuksi muuta turvataetta kuin omat asevoimansa. Ei pidä myöskään tuijottaa vain Naton viidettä artiklaa, jossa puhutaan yhteispuolustuksesta, vaan myös kolmatta, joka velvoittaa jokaista jäsenmaata huolehtimaan oman alueensa puolustamisesta.

Siksi myös puolustusliiton jäsenenä on elettävä koko ajan als ob (ikään kuin) puolustusliittoa ei olisi.

Kaikkien näiden varaustenkin jälkeen on joka tapauksessa parempi olla liittokunnan jäsen kuin olla olematta.

Kannatan siis varauksetta Suomen liittymistä Natoon. Mutta hullua olisi kuvitella, että liittokunnan jäsenyys tuo apokalyptisen pelastuksen Suomea mahdollisesti uhkaavaa kadotusta vastaan. 

Myönteistä Naton jäsenyydessä on, että samalla kun saadaan sodanuhka loittonemaan, voidaan jälleen keskittyä torjumaan muita uhkia, kuten maahanmuuttoa, julkisen talouden romuttamista ja ilmastopoliittista oman haudan kaivuuta, joita vihervasemmistolainen hallitus on edistänyt tuhattaiturimaisesti.

Naton jäsenenä asemamme huononee vähemmän kuin muutoin

Suomen Nato-päätöstä ei tietenkään tehdä minkään komiteamietinnön perusteella vaan terveellä järjellä, niin kuin kuuluu. Poliittiset ja asiantuntijaprosessit on järjestetty vain muotoseikkojen tyydyttämiseksi ja vastuun jakamiseksi eri organisaatioille, joissa vastuun toivotaan hajoavan.

Tulos on päätetty luonnollisestikin ensin, niin kuin poliittisessa hallinnossa aina tehdään, ja viime ajat on käytetty sen asian pähkäilemiseen, minkälaisella prosessilla tuohon toivottuun tulokseen päästäisiin.

Kun Suomi kesän tullen jättää hakemuksen Natoon, on olo sen jälkeen kuin ohituskaistalla, ja siksi on huolehdittava kahdesta asiasta, ennen kuin olemme takaisin keskiviivan oikealla puolella.

Ensinnäkin (1): valtionrajamme on pidettävä koskemattomina Nato-kelpoisuuden säilyttämiseksi. On todennäköistä, että Venäjä yrittää aiheuttaa Suomessa vähintäänkin tuota separatismia ja voi tehdä sen Ahvenanmaalla jopa tehokkaammin kuin Anna-Maja Henriksson (aiheesta täällä).

Toiseksi (2): tärkeintä ei ole se, että ilmaistaan aie liittoutumisesta, vaan se, millainen sopimus loppujen lopuksi kirjoitetaan. Suomeen pitäisi saada Naton tukikohtia, joissa olisi pysyvästi muiden Nato-maiden joukkoja, sillä Natolla ei ole ratsuväkeä, joka karauttaisi paikalle kriisin yllättäessä.

On huomattava, että sinänsä sujuvasti edenneessä Nato-prosessissa on marssijärjestys ollut koko ajan nurinkurinen. Nyt ollaan ensin tekemässä kauppaa ja sitten miettimässä hintaa.

Vanha sanonta kuuluu: älkää katsoko vain taikurin sitä kättä, joka antaa, vaan myös sitä, mitä toinen tekee. Moniin Nato-maihin kelpaisivat kyllä Suomen hävittäjäkoneet, kenttätykistö ja muut maataisteluaseet.

Suomi on loppujenkin lopuksi tärkeämpi Baltian Nato-maille kuin Nato Suomelle.

Turvallisuutemme takeena ovat jatkossakin lähes 100-prosenttisesti omat Puolustusvoimamme, ja Nato antaa maanpuolustuksellemme vain poliittisen uskottavuuden ja potentiaalisen takeen. 

Nato-kihlauksessa on vaarana, että joudumme huolehtimaan oman maamme puolustamisen lisäksi myös muiden lähimaiden puolustuksesta, jossa riittää porsaan kokoisia reikiä.

On muistettava, että Romania, josta kaduillemme saapuu romanikerjäläisiä, on tyypillinen Itä-Euroopan Nato-maa, joka ei kuulu avustavien vaan avustettavien joukkoon. 

Tuleeko tästä sota?

Kun Suomi suurella todennäköisyydellä liittyy ja hyväksytään puolustusliitto Natoon, maamme saavuttaa lopultakin identiteettipoliittisen eheyden ja itsenäisyyden läntisten demokratioiden joukossa.

Kohtalomaista tässä itäisen napanuoran katkaisussa on traagisuus, jolla Suomi Venäjän omasta pyynnöstä ”varmistaa itänaapurinsa turvallisuuden” jäsenyydellä Natossa. Puolustusliittona Nato takaa Suomen hyökkäämättömyyden, vakauttaa ja tasapainottaa Pohjolan turvallisuuden sekä pitää Venäjän itsensä aisoissa. 

Nato-jäsenyys vie Venäjältä kyvyn kiristää ja pitää ideologisissa pihdeissään Suomea, joten ei ihme, että Moskovassa kiristellään hampaita, kun sotilaallinen uhka-ase poistuu Kremlin instrumenttien joukosta.

Suomen Nato-jäsenyys parantaa rajaturvallisuutta, vähentää konfliktien todennäköisyyttä ja vahvistaa Suomen ja Venäjän yhdenvertaisuutta. Venäjän ei tarvitse jatkossa huolehtia länsirajansa turvallisuudesta lainkaan tietäessään, että rajan tällä puolella toimii kansanvaltainen oikeusvaltio, joka huolehtii oman tonttinsa puolustuksesta pelkästään defensiivisesti.

Entä onko Venäjän sotilaallinen aggressio silti mahdollinen? On, mikäli aggressori on hullu. Siksi vastauksena väliotsikon kysymykseen olkoon kapteeni Kaarnan vastaus alikersantti Lehdolle Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa: ”Ehei pojat, sota on kaukana, Balkanilla asti.”

 

Natoon liittymisen välttämättömyydestä:

Poliitikko, joka vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä, on Venäjän vaikku (2022)

Roistovaltion raunioilla – Venäläinen kleptokratia uhkaa itseään ja muita (2022)

Miksi eduskunta vitkastelee Nato-kannan muodostusta? (2022)

Ukrainan sodan uhat Suomelle – Pakolaisuus on hybridisodan hyppymiina (2022)

Nato-kysymys erottaa jyvät akanoista Suomen puolueissa (2022)

Venäjän johto kognitiivisessa tunnelissa – Nato-ovi auki Suomelle (2022)

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty (2022)

Putin herättää Wotanin (2022)

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa (2022)

”Jos Venäjä hyökkää” – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon (2022)

Suomen Nato-juna meni jo (2017) 

Putin tarvitsee tutin (2016)

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa (2016)

Ukraina ei saa unohtua (2016)

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!” (2016)

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta (2015)

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan (2014)

Nato-haukka – Mikä se on? (2014)

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa (2014)

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava (2014)

Kun apu on suurin... (2014)

Suomi liittyy jälleen Natoon (2013)

Nato – Otan (2008)

Natoon auringonpaisteessa (2008)

Natoon vai ei? (2007)

Suomelle ydinase?  (2007)

Nato-pimitys (2007)

Mitä on tieteen medioituminen?

Politiikan medioitumisella tarkoitetaan sitä, että poliitikot ovat tulleet riippuvaisiksi valtamedian suosiosta, ja tämän huomattuaan poliitikot ovat alkaneet myötäillä toimittajilla olevia käsityksiä saadakseen uralleen tärkeää myönteistä julkisuutta. Koska toimittajat orkestroivat julkisuutta, toimittajien käsiin on kasautunut paljon valtaa, jopa enemmän kuin vaaleissa valituilla poliitikoilla itsellään.

Minulta on tiedusteltu, mitä tarkoitan tieteen medioitumisella. Edellä kuvatunlainen asiantila pätee myös tieteissä. Tieteenharjoittajat tavoittelevat uralleen välttämätöntä näkyvyyttä valtamediassa, ja tämä on antanut toimittajille myös tiedepoliittista valtaa. Mediajulkisuutta hallitessaan valtamedian toimittajat pääsevät vaikuttamaan siihen, mitä pidetään yhteiskunnallisena totuutena etenkin mielipiteidenvaraisissa tulkintatieteissä, kuten historiatieteissä, oikeustieteessä ja yhteiskuntatieteissä.

Valtamedia siis ostaa tieteilijöiltä haluamiaan mielipiteitä ja palkitsee kellokkaansa julkisuudella tässä sosiaalista korruptiota edustavassa vispilänkaupassa. Samalla media pyrkii vaientamaan toimittajien kanssa eri mieltä olevat näkökannat tai antaa niistä harhaanjohtavan kuvan.

Tutkimuksessani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (Helsinki: Suomen Perusta, 2020) esitin asiasta laajan näytön. Esimerkiksi kirjani luvuissa 7.2.6. ja 7.2.7. (s. 149–156) todistelin, kuinka kansallisen historiamme vihervasemmistolaista uudelleenkirjoitusta harjoitetaan valtamedian osoittaessa suosiotaan.

Valtamedia tukee avoimesti ja puolueellisesti myös historiankirjoittajien henkilökohtaisia politisoitumispyrkimyksiä. Tämä näkyy selvästi Helsingin Sanomien 28.8.2020 julkaisemassa kokosivun jutussa ”Tutkija ja Suomen arvoitus – Oula Silvennoinen selvitti Suomen Gestapo-yhteistyön, joka vei yli 500 neuvostovankia tuhon tielle”. Verkkoversio oli otsikoitu astetta hyökkäävämmin ja jopa rotukorttia väläyttävin sanoin ”Tutkija Oula Silvennoinen on saanut rapaa päälleen lähinnä somessa mellastavalta äärioikeistoporukalta: ’Helpollahan minä olen päässyt, keskiluokkainen valkoinen mies’”.

Jutut olivat vaalimainoksia vihreitä edustavalle Oula Silvennoiselle, ja ne vahvistivat osaltaan todeksi sen, mitä sanoin tutkimuksessani: Helsingin Sanomat pyrkii medioimaan myös tieteen luomalla suosikeilleen heidän tarvitsemaansa myönteistä julkisuutta sekä pilaamalla arvollisten tieteenharjoittajien mainetta, kuten lehti teki viime keväänä antaessaan vääristelevän kuvan Suomen Perustan julkaisemasta kirjastani.

Oula Silvennoinen patsastelee juttujen kuvituksessa korkealla kukkulalla, katsoo alaspäin lukijoihin sekä pyrkii lavastamaan kriitikkonsa ”äärioikeistolaiseksi” ”jengiksi”, pahimmillaan yhdistämään kanssaan eri mieltä olevat ei-vihreät ja ei-vasemmistolaiset tutkijat natsismiin, fasismiin ja tietenkin sovinismiin.

Tämän hän tekee Helsingin Sanomien voitelemana sekä käyttämällä Suomen Akatemian hänelle lahjoittamat 434 485 euron varat pitkävihaiseen ja kaunaiseen luiden kaiveluun sekä toisen maailmansodan aikaiseen natsismin lohikäärmeen metsästykseen (aiheesta täällä).

Sen ainoa tavoite lienee yhdistää nykyajan kansallismielisyys ja kansallisen edun puolustaminen toisen maailmansodan aikaiseen museorasistiseen nationalismiin, jolla oli ymmärrettävä selityksensä kommunistisen maailmanvallankumouksen vastareaktiona ja oikeutus sen pysäyttämiseksi.

Valiteltaessa neuvostoliittolaisten sotavankien kovaa kohtaloa Karjalassa unohdetaan kontekstualisointi kokonaan, muun muassa se, että suomalaiset sulkivat humaaniudessaan sotavangit useimmiten leireille, kun taas neuvostosotilaat teloittivat vangeiksi saamansa suomalaiset pikavauhtia tai toimittivat heidät Siperiaan ilman paluulippua. Venäläiset ilmeisesti ymmärsivät (toisin kuin Silvennoinen), että sodankäynnin ideana ei ole tarjota vihollisille hotellikohtelua, vaan eliminoida heitä.

Toisen maailmansodan aikaista kansallismielisyyttä moittimalla koetetaankin herätellä nykyajan suomalaisissa syyllisyydentuntoja ja pohjustaa tietä nykyiselle maahanmuutolle, jonka tuloksena maahamme virtaa suuria turvallisuusuhkia. Nationalismin jatkuva paheksuminen ei siis perustu mihinkään historiallisen totuuden etsintään tai tiedon itseisarvojen tavoitteluun, sillä nämä asiat jo tiedetään.

Uuvuttavalla ja raskaasti rahoitetulla kansallismielisyyden parjaamisella koetetaan katkaista selkäranka kaiken kansallisen edun puolustamiselta Suomessa, mikä tekee kyseisistä hankkeista pelkästään ideologisia. Sosiaalipsykologi Inari Sakin tavoin Silvennoinen syyttelee julkisesti, tieteen kaavussa ja historiaa vääristellen suomalaisia jonkinlaisista pahuuden teoista ja pelaa siten Putinin pussiin.

Myös nyky-Venäjällä on tullut tavaksi moittia suomalaisia ja muita neuvostovallan uhreja ”fasismista”. Silvennoinen ei poikkea putinisteista mitenkään parjatessaan suomalaisia sotasankareita ”fasisteiksi” ja ”mustan sarastuksen airueiksi”.

Silvennoisen, Roseliuksen ja Tikan teos Suomalaiset fasisit – Mustan sarastuksen airuet (WSOY 2016) on oman pesän likaamisen merkkipaalu, jonka tekijät hoilaavat samaa virttä kuin Venäjä-mieliset putinistit. Tämän propagandan levittämiseen on kyseisille historian juorutädeille myönnetty Suomen Akatemian toimikunnista satojen tuhansien eurojen rahoituksia, koska natsismin paheksuminen on ollut sodan voittaneen englanninkielisen kulttuuri-imperialismin edun mukaista.

Helsingin Sanomissa paheksutaan, että ”Silvennoinen on saanut rapaa päälleen – ei historiantutkijoilta, vaan lähinnä somessa mellastavalta äärioikeistoporukalta”. Näin jätetään huomiotta, että myös Hankamäki on saanut rapaa päälleen – ei suinkaan filosofeilta, vaan lähinnä Helsingin Sanomissa ja muualla valtamediassa mellastavalta äärivasemmistoporukalta. Sen sijaan historian professori Timo Vihavainen kiitti kirjaani arviossaan, joka kannattaa lukea, kuten Vihavaisen tekstit yleensäkin.

Hesari-jutun lopussa Silvennoinen valittelee asemaansa ”viherkommunistina” ja säälii itseään kritiikin kohteena, vaikka hänen oma puolueellisuutensa on ollut räikeää kuin retiisi ja on arvostelunsa ansainnut.

Helsingin Sanomat puolestaan hehkuttaa Silvennoisen asemaa vihreiden eduskuntavaaliehdokkaana ja sallii Silvennoisen julistaa, että hänen edustamansa tieteen politisoiminen on ”demokratian” mukaista.

Sillä tavoin ajateltaessa ei taaskaan kysytä, kuinka väärin on se, että sanottuani perustellun kritiikkini tieteen punavihreästä kallistumasta opetusministeriö kehtaa ahdistella kirjani kustantajaa Suomen Perustaa julkisten avustusten takaisinperinnällä ja media antaa teoksestani vääristellyn kuvan ennennäkemättömän röyhkeällä tavalla, jolle ei löydy vertailukohtaa sensuurin eikä henkisen pahoinpitelyn lähihistoriasta.

Tutkimustoimintaani ja mainettani yritetään myrkyttää vain siksi, että tilannetta tasapainottaakseni edustan itse Perussuomalaista puoluetta, joka on kansanvaltaisin kaikista mutta jota diskriminoidaan ja mustamaalataan aivan kaikkialla. Mikäli vihervasemmiston harjoittama sensuurin ja poissulkemisen politiikka on demokratian mukaista, kyseessä täytyy olla kansandemokratia. Demokratialla ja kansandemokratialla puolestaan on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla.

Miten suomalaisia orjuutetaan kolonialismisyytöksillä?

Kun historioitsija Teemu Keskisarja totesi eräässä yleisöluennossaan, että Suomesta vietiin vuosina 1700–1721 käydyn Suuren Pohjan sodan kuluessa 20 000–30 000 ihmistä orjiksi Venäjälle ja että siltä pohjalta suomalaisilla ei ole suhteellisesti tarkastellen mitään moraalivelkaa afrikkalaisille Englannin, Ranskan ja Saksan harjoittamasta kolonialismista, Helsingin Sanomien vihervasemmistolainen toimitus ärsyyntyi asiasta niin, että se alkoi kaivella yleisöluentoa tikulla.

Triggeröityminen oli Helsingin Sanomien toimitukselta odotettavissa, sillä lehdessä on ymmärretty, että suomalaisten syyllistäminen siirtomaapolitiikan ajan veloilla on keskeinen keppihevonen, jolla vivutaan lisää maahanmuuttoa kehitysmaista Suomeen.

Niinpä lehti takertui määriin. Menivätkö arviot määristä ihan oikein, kun joku niitä tilaisuudessa kysyi? – No eivät tietenkään, kun esitelmöitsijää lonkalta pakotettiin vastaamaan. Suomalaisia kärrättiin Venäjälle orjiksi Keskisarjan kuvailema määrä, joka löytyy myös Kustaa Vilkunan tutkimuksista. Afrikasta kuitenkin kuljetettiin enemmän orjia Amerikkaan kuin Keskisarja muistinvaraisesti arvioi.

Lehden harjoittama yksityiskohdista ja määristä länkytteleminen ei kuitenkaan vesitä Keskisarjan argumenttia. Ja sehän on: suomalaisilla ihmisillä ei ole moraalivelkoja Afrikan eikä muidenkaan maanosien kehitysmaihin – ei myöskään mitään sellaisia, joilla voitaisiin oikeuttaa maahanmuuttoa. Öljystäkin maksettiin Lähi-itään valuutalla silloin 1970-luvulla, kun sieltä vielä öljyä Suomeen tuotiin.

Olen itse sanonut toistuvasti, että Suomi ja suomalaiset eivät ole koskaan harjoittaneet siirtomaaimperialismia eivätkä kolonialismia sen enempää valtionpolitiikkana, sotina, kapitalismina kuin joukkoliikkeenäkään. Tunnetaan muutamia tapauksia, joissa eräät suomalaiset utopistit ja yksityishenkilöt ovat pyrkineet perustamaan siirtokuntia Afrikan maihin ja Etelä-Amerikkaan, mutta tapaukset ovat täysin marginaalisia, eikä niillä ole yleispoliittisiin johtopäätöksiin oikeuttavaa merkitystä.

Olen huomauttanut usein samasta asiasta kuin historioitsija Keskisarja. Olen tähdentänyt, ettei myöskään väite ”suomalaisella tervalla tilkityistä orjalaivoista” anna aihetta suomalaisten syyllistämiseen. On muistettava, että Savossa ja Pohjanmaalla tuotettu terva riistettiin Suomesta pois ja myytiin (tapulikaupunkeja lukuun ottamatta) Tukholman tervamarkkinoiden kautta.

Suomi on ollut kahden suurvaltapolitiikkaa harjoittaneen valtion alusmaa ja astinlauta. Me suomalaiset olemme ”Pohjolan neekereitä”, joita pitäisi nyt etuoikeuttaa maailmanpolitiikassa positiivisen erityskohtelun keinoin!

Kun kommunistisen historiankirjoituksen kuoripojat Oula Silvennoinen, Aapo Roselius ja Marko Tikka julkaisivat historiaa vääristelevän syytöskirjansa Suomalaiset fasistit – Mustan sarastuksen airuet (WSOY 2016), Helsingin Sanomat tervehti suomalaisia syyllistävää läimäytystä iloiten ja tilasi SKP:n entiseltä jäseneltä, poliittisen historian professori Kimmo Rentolalta, kehuskelevan arvion, jonka mukaan vasta nyt suomalaisen äärioikeiston ja – voitteko kuvitella fasismin – historia on selvitetty.

Kustannuspäätös ja myönteinen arvio petasivat Silvennoiselle tietä 434 000 euron rahoituksen saamiseen Suomen Akatemialta (aiheesta täällä ja täällä). Akatemian halua rahoittaa vihreiden listalla olleen Silvennoisen toimintaa eivät vähentäneet edes hänen eräässä aiemmassa teoksessa tekemänsä raskaat ja lukuisat asiavirheet ja tahallinen historian vääristely (aiheesta täällä). – Jälleen näyttö tiedepolitiikan medioitumisesta ja vasemmistosissien suosimisesta tieteen bunkkereissa.

Pitkän linjan toimittaja Jyrki Vesikansa puolestaan kirjoitti Silvennoisen (et al.) fasismikirjan ilmestyessä Iltalehteen, että kirjoittajakolmikon mukaan Kekkonenkin oli fasisti ja että fasistileimalla ei saisi huiskia, kuten on tapana itänaapurissa. Totuus on, että ”mustan sarastuksen airuet” tulevat tänne nyt rajojemme takaa, muualta.

Helsingin Sanomien puolueellisuutta ja lehden jatkuvasti pakkosyöttämää propagandaa kuvaa se, että lehti tarttuu hanakasti tieteenharjoittajien esityksiin, kun he onnistuvat vaarantamaan vihervasemmistolaisen valtionpolitiikan tavoitteen, joka on lisätä maahanmuuttoa tai kiristää ilmastopolitiikkaa suomalaisia syyllistämällä.

Kun joku tieteilijä lyö särön tuohon tendenssitutkimuksen kitschiin pelkästään osoittamalla sen päämäärät tieteen ulkoisiksi, Helsingin Sanomat hermostuu ja reagoi töpselinokkaisten seminaarilaisten tavoin: takertumalla yksityiskohtiin ja kiljumalla ”missä lähteet, missä viitteet?” – Miksi lehti ei tee niin kaivellessaan vinksahduksia vihervasemmistolaisten tieteenharjoittelijoiden tuotoksista? Sillä niitä riittää, kuten näette täältä, täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä.

Mitään ette menetä, vaikka jätätte Helsingin Sanomien tilauksenne maksamatta, sillä myös tässä kirjoituksessa viitaamani juttu on laitettu luettavaksi Sanomien sivuilta vapaasti, jotta kaikki varmasti omaksuisivat lehden tuputtaman propagandan.

Samaa pohjoisten kansojen orjuuttamista harjoittaa ideologisella manipulaatiollaan myös retiisinpunainen Yleisradio, joka pyörittää kanavillaan museorasismista muistuttavia ohjelmia. Tällä kertaa ruudussa pyörii ohjelmasarja ”Tanska orjavaltiona”, jonka mukaan ”Tanskan historian synkimmät luvut ovat täynnä inhimillistä kärsimystä ja rikkauksien haalimista.”

Filosofisesti katsoen on epämoraalista siirtää ”menneisyyden taakaksi” lavastettuja yhteiskunnallisia vääryyksiä nykyisin eläville sukupolville, joilla ei ole mitään syy-yhteyttä vuosisatojen takaisiin ratkaisuihin ja valintoihin. Kyseisellä vyörytyksellä yritetään kuitenkin jatkuvasti painostaa pohjoismaita ottamaan vastaan lisää siirtolaisia kehitysmaista, vaikka kaikille on selvää, että sillä menolla meidän oma tulevaisuutemme on ”täynnä inhimillistä kärsimystä ja rikkauksien haalimista” – pois meiltä itseltämme.

Suomalaisten kanssa ei suurvalta Tanskan imperialismilla ole edelleenkään tekemistä. Tanskaa ja muita siirtomaapolitiikkaa harjoittaneita merten suurvaltoja, kuten Hollantia ja Portugalia, voisi kiittää siitä, että nämä maat myös tuottivat kehitysmaihin teknistä edistystä, satamia, teitä ja muuta infrastruktuuria, jotka ilman länsimaita olisivat edelleen rakentamatta. – Ei onnistunut Helsingin Sanomien truuttaus, ei myöskään Yleisradion, tälläkään kertaa.


Kirjoituksiani tiedepolitiikasta

Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli
Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille
Rikastuttavaa maahanmuuttajataustaistatuttamista
Punamustat yliopistolla
Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia

Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli

Helsingin Sanomat paheksui jutussaan, että Perussuomalaisten eduskuntaryhmä on arvostellut Suomen Akatemian päätöstä rahoittaa ”holokaustitutkimusta”. Muiden muassa Ville Tavio (ps.) oli kysynyt Twitterissään, miten valetutkijoihin pitäisi suhtautua. Tässä tulee filosofin vastaus.

Suomen Akatemian rahoituspäätöksen kritisoiminen on täysin perusteltua, sillä suomalaiset eivät ole olleet osallisina mihinkään holokaustiin. Sana ”holokausti” tulee heprean kielestä ja tarkoittaa ’kokonaan polttaa’. Suomen sodanjohto ja hallitus eivät ole kuitenkaan pitäneet yllä tuhoamisleirejä, joten historioitsijana esiintyvän Oula Silvennoisen (vihr.) vihjaus holokaustiin on perin juurin harjaanjohtava ja virheellinen. ”Holokaustitutkimuksen” rahoittamisen motiivi onkin tieteen ulkoinen, siis poliittinen. Aihe on jo perin pohjin tutkittu eikä kaipaa uutta selvitystä.

Rahoittamisen poliittisena tarkoituksena on ilmeisestikin pitää yllä jatkuvaa natsitraumaa sekä taivutella suomalaisia ajattelemaan, että maahanmuuton rajoittaminen ja kansallisen edun puolustaminen muodostaisivat nykyään jonkinlaisen ”uuden holokaustin” –  ja että sen takia meidän muka täytyisi ottaa vastaan solkenaan pakolaisia ja turvapaikanhakijoita.

Samaa manipulaatiota on harjoittanut Suomen Akatemian jättiläismäisellä yli miljoonan euron rahoituksella aiemmin muiden muassa sosiaalipsykologi Inari Sakki.

Nyt kritiikin kohteena on Suomen Akatemian rahoituspäätöksen vuonna 2017 saanut Oula Silvennoinen, jonka toiminnasta olen esittänyt arvioni jo aiemmissa kirjoituksissani. Silvennoisen nauttima rahoitus on sekin poikkeuksellisen suuri: 434 485 euroa.

Akatemian rahoittaman hankkeen nimi on harhaanjohtavasti ja epähistoriallisesti ”Suomi ja Lopullinen ratkaisu: valtio, hallinto ja historiakulttuuri kansanmurhan periferiassa”.

Mitä kummaa? Suomalaiset muka tekemässä ”kansanmurhaa” ja ”lopullista ratkaisua” pitäessään vankileirejä jatkosodassa? Silvennoiselle tuskin on tullut mieleen, että ryssäthän toisessa maailmansodassa aikoivat tehdä suomalaisista selvää jälkeä ja lopettaa Suomen valtion olemassaolon hyökätessään ensin talvisodassa tänne!

”Kansanmurhan tutkimuksen” kanssa samaan grievance-aiheiden koriin menee vasemmistoliittolaiselle poliitikolle Veronika Honkasalolle myönnetty 287 966 euron rahoitus monikulttuurista seksuaalikasvatusta koskevaan projektiin. Käytännössä se kulutetaan sukupuolidysforian pois selittelyyn, jonka tarkoituksena on puolustella kaksiarvoisen sukupuolieron kumoamishanketta ja transsukupuolisten hoitamista mahdollisimman pian tytöistä pojiksi jo lapsina.


Mikä historian vääristelyissä mättää?

Sosiaalipsykologi Sakki mainitsi Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksensa motiiviksi sen, että suomalaisten jatkosodassa pitämiä vankileirejä kauhistelemalla voitaisiin taivutella nykyihmisiä vastaanottavaisemmaksi maahanmuutolle. Sellainen metodologia, jossa tutkittavia ihmisiä pyritään syyllistämään toisten ihmisten toiminnassa nähdyistä vääryyksistä, on tieteelliselle tutkimukselle vieras. Suorastaan tieteen vastaista on taivutella tutkittavia henkilöitä poliittisiin kannanottoihin.

Anakronismia suosittaessa oli samalla unohdettu kontekstualisointi. Suomalaissotilaiden jatkosodassa ylläpitämät vankileirit olivat humaaneja verrattuna siihen, että neuvostovalloittajat lähettivät suomalaiset Siperiaan ilman paluulippua – lukuun ottamatta niitä, jotka he teloittivat suoraan niskalaukauksilla. On liian helppoa, yksinkertaistavaa ja vääristelevää paheksua suomalaisten tekemisiä ja unohtaa vihollisten aloittaman sodan todellisuus.

Inari Sakin toiminnan totesi mädäksi myös Turun yliopiston poliittisen historian professori Markku Jokisipilä useissa kirjoituksissaan. Mainittakoon, että Aamulehti poisti otsikolla ”Talttuuko muukalaisviha näyttämällä ihmisille oman maan synkkää historiaa?” julkaisemansa haastattelun verkkosivuiltaan oman epärehellisyytensä merkiksi. Paperilehdessä juttu julkaistiin Jokisipilän argumenttiin nähden täysin harhaanjohtavalla otsikolla ”Rasisti siedätyshoitoon”.

Oula Silvennoisen ja hänen kollegojensa harjoittamien historianvääristelyjen läpi on nähnyt vaikeuksitta myös Iltalehden toimittaja Jyrki Vesikansa pääkirjoituksessaan ”Fasisti-leimalla ei saisi huiskia”.

Silvennoinen sai Suomen Akatemialta mielenosoituksellisen rahoituksen julkaistuaan kirjan Suomalaiset fasistit – Mustan sarastuksen airuet (2016), jossa kommunistisen yhteiskuntateorian kuoripojat Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius ratsastavat museorasismilla ja toimivat natsinmetsästäjinä. Helsingin Sanomat tilasi kirjan mainostamiseksi luonnollisesti arvostelun SKP:n entiseltä jäseneltä, Helsingin yliopiston poliittisen historian professorilta, Kimmo Rentolalta.

Inari Sakin ja hänen kollegansa Katarina Petterssonin akateeminen toiminta puolestaan on ollut pelkkää perussuomalaisten parjaamista, kuten käy ilmi jälkimmäisen kirjoittamasta nippuväitöskirjasta ja muista artikkeleista, joissa haukutaan perussuomalaisia estottomasti. Käsittääkseni kyseiset ”vihapuheesta” ja ”äärioikeistolaisuudesta” syyttelevät tuotokset sekä nimenomaisesti muslimien maahanmuuttoa suorasukaisesti puolustelevat artikkelikasat olisi pitänyt hylätä tarkoitushakuisina eikä antaa tekijälle palkinnoksi lehtorinvirkaa Svenska socialist- och kommunisthögskolanista. 


Miksi tendenssitutkimusta ei pidä tukea?

Helsingin Sanomat tekee väärin yrittäessään varjella tieteen politrukkeja ja vedotessaan ”tutkimuksen riippumattomuuteen ja koskemattomuuteen” sekä ”työrauhaan”. Tieteen ei pidä olla myöskään poliitikkojen esittämän arvostelun ulkopuolella – vielä vähemmän silloin kun tutkijoiden harjoittaman tölvimisen kohteina ovat olleet poliitikot itse. 

On ymmärrettävää, että nykyaikana vihervasemmistolainen tieteilijäkunta ei juuri muuta teekään kuin selvittelee ”populismia” ja kansallismielisyyttä, sillä heidän oma maailmankuvansa horjuu ja on vastoin järjellisen ajattelun velvoitteita. Niinpä perussuomalaisuus kiehtoo heitä kuin karhua hunaja.

He voisivat kuitenkin osoittaa mielenkiintonsa muulla tavoin kuin projisoimalla vihansa sinänsä naurettavaksi sättimiseksi ja sodaksi meitä vastaan. Paha kyllä, se ei ole haitatonta vaan pois meiltä oikeilta tieteenharjoittajilta ja tieteen arvostuksesta. Yliopistolaitokselta katoaa luottamus, kun myös opetuksesta on tehty vihervasemmistolaista indoktrinaatiota.

Sakin, Silvennoisen ja muiden politrukkien toiminnan tendenssimäisyydestä on selvät näytöt saatu, joten Suomen Akatemia rikkoo tieteellisiä periaatteita tukemalla tuon tapaista agendatoimintaa.

Kunpa Perussuomalaisten kansanedustajat todellakin tietäisivät, kuinka häikäilemätöntä ja perusteetonta panettelua heistä esitetään yliopistollisten turvamuurien takana, ”tieteen” kaavussa, veronmaksajien rahoilla ja akatemian tiedepoliittiseen toimintaan suuntaamilla ”strategisen neuvoston” miljoonilla, mutta kun eivät tiedä.

Sen sijaan minä valitettavasti joudun tietämään, vaikka en yliopistojen tai akatemian palkollinen olekaan. Opiskelijoiden manipuloiminen on järjestelmällistä ja kuolettavaa, joten ei tarvitse ihmetellä, miksi yliopistonuoriso on nykyisin tavattoman kykenemätöntä älyllisesti, ja samalla myös dynamiittityhmäksi tehtyä.


Tieteen valtionrahoitus uudistettava kokonaan

Nähdäkseni Suomen Akatemian tulisi perua kyseinen rahoitus ja myöntää rahoitusta tekeillä olevaan suurtutkimukseeni, jossa paljastan valtamedian ja tiedepolitiikan kytkennät sekä osoitan tieteenä esiintyvän toiminnan vihervasemmistolaiset vääristymät yksityiskohtaisesti ja perustellusti.

Koska akatemia ei niin ole tehnyt vaan rahoittaa tieteen piirissä esiintyvien uustaistolaista propagandaa, ei myöskään akatemian toiminta ole nauttinut taholtani minkäänlaista arvostusta eikä luottamusta enää pitkään aikaan. Rahaa jaetaan avokätisesti erilaisille identiteettipoliittisesti pönkitetyille ”vääryystieteille”, kuten queer-teoriaa ja intersektionaalista feminismiä edustavalle tasa-arvon takomiselle.

Nähdäkseni akatemian koko rahoitusmalli pitäisi laittaa uusiksi pohjamutia myöten. Niin sanottujen asiantuntijoiden puolueellinen mielivalta tulisi korvata vaikkapa arpomalla resurssit kynnelle kykenevien välillä tai laittamalla varat kaikkien kesken tasan.

Sekin olisi parempi vaihtoehto kuin vertaisvartiointina tunnettu pastörointi, jonka läpi pääsee vain monikulttuuri-ideologiaa ja internatsismia edustavia tuotoksia. Myös priorisointi johtaa vain ”tiedepoliittisina linjauksina” tunnettuihin rajauksiin, joiden tuloksena lyödään ensimmäiseksi luu käteen kaikkein terävintä yhteiskunta-analyysia tekeville.

Omien havaintojeni mukaan akatemian rahoilla ei ole koskaan – siis koskaan – tehty mitään yhteiskunnallisesti merkittävää kriittistä tutkimusta, jolla olisi ollut jotakin konstruktiivista merkitystä tai jolla olisi osoitettu meneillään olevia poliittisia tendenssejä vahingollisiksi. Kirjallista arvoa tai mielenkiintoa akatemian varoilla tuotetuilla julkaisuilla ei ole ollut sen enempää niiden tullessa painosta kuin ajan patinoimina – toisin kuin yksityisesti julkaistuilla kirjoilla.

Parhaiten akatemia menettelisi, jos se myöntäisi rahoitusta niille hankkeille ja tutkijoille, jotka kansainvälinen arviointi on määritellyt epäsuositeltavimmiksi. Niitä voisivat olla esimerkiksi ilmastomuutoksen merkitystä kyseenalaistava tutkimus, kaksiarvoisen sukupuolieron kumoamisyrityksiä kritisoiva tutkimus, kansallismielisyyden vastaisuudesta varoittava tutkimus sekä tutkimus, jossa puhkaistaan Euroopan integraation, monikulttuuri-ideologian ja maahanmuuttoa lietsovan median ajatuskuplia.

Vihervasemmistolaisia – kuten nyt esimerkiksi Honkasaloa ja Silvennoista – ei rahoiteta tieteissä siksi, että vihervasemmistolaisuus olisi näyttö heidän tieteellisestä pätevyydestään. Heitä suositaan siksi, että tieteitä leimaa perinteisesti vihervasemmistolainen hegemonia ja värisuora, joka uusintaa itsensä kansainvälisissä arviointiprosesseissa.

Arvioijaksi päätyäkseen täytyy omaksua internationalistinen ja monikultturistinen ideologia, joten tieteestä muotoutuu automaattisesti internatsistista. Niinpä siinä ei ole sijaa minkäänlaiselle kansainvälisen pakotuksen kyseenalaistamiselle, monikulttuuri-ideologian kritisoimiselle eikä vihervasemmistolaisen banaaliuden ylittämiselle.

Suomen Akatemia käyttää myös omien muuriensa sisäpuolella suurta tiedepoliittista valtaa, kun erilaiset ”tiedeasiantuntijoiksi” sanotut (entiset tiedesihteerit) valikoivat, keiden käsiin he lähettävät pöydilleen saapuneet hakemukset joko raadeltaviksi tai hyväksyttäviksi. Akatemia on byrokratisoitunut kuten Yleisradio, ja hallintouran siellä ovat luoneet kaikenlaiset marja makarowit ja floora ruokoset sekä monet muut, joiden tyypillinen ominaisuus on, että he itse eivät ole pystyneet luomaan minkäänlaista tieteellistä tai kirjallista tuotantoa – eivät akatemian tuella eiväkä sitä ilman.

Kirjoitin jo aiemmin Suomen Akatemian tiedepoliittisena käsikassarana toimivan strategisen neuvoston vääristymistä, joiden tuloksena poliitikot ostavat tiedettä ja tieteilijät tuottavat ”hallitusta tukevaa tutkimusta”. Se on vain ja ainoastaan EU:n ongelmia kaunistelevaa, monikulttuuri-ideologiaa ja maahanmuuttoa pönkittävää sekä kaikin puolin kriittistä ajattelua vaimentavaa.

Onpa nähty avokätistä rahoitusta myös sananvapautta rajoittamaan pyrkivälle toiminnalle. Varoittava esimerkki löytyy täältä ja täältä, ja siinäkin oli sossupsykologien kuoro mukana.


Aiheesta aiemmin

Vihapuhetta valtiotieteellisessä 
”Vastuullisesta” journalismista ja tieteestä
Suomen Akat. ja tieteen alennustila
Taas uusi sananvapauden teloituskone