Peace – piece by piece, please

Ukrainan rauhanväännössä on käynnissä todellinen piispliis.

Radiohiljaisuus pitää, mutta valoa näkyy junan etuikkunasta, eikä se tule nyt lähestyvästä junasta, vaan pakenevasta.

Medioiden meediona rohkenen ennustaa, että Euroopalla on edessään loistava tulevaisuus.

Mistä minä sen tiedän?

Siitä, että kaikilla osapuolilla on suuret motiivit saada sota taukoamaan.

Intressit sodasta irtautumiseksi ovat sen osapuolilla valtavat, vaikka eivät sitä taktisista syistä myönnäkään.

Kyse ei ole vain Ukrainan itsenäisyydestä, itsemääräämisoikeudesta, täysivaltaisuudesta, alueellisesta koskemattomuudesta, mahdollisista alueluovutuksista, rajoista, rauhanturvaamisesta ja turvatakuista vaan face workista: kasvotyöstä.

Sekä Ukrainan että Venäjän johdon pitää ilmeensä säilyttäen markkinoida huono sota ”voitettuna” omille kansalaisilleen. Siinä on rauhanpuurtajille tekemistä yhtä paljon kuin sotimisessa sinänsä.

Sodan ratkaisutaistelut käydään neuvottelupöydissä aina silloin kuin niitä ei käydä rintamilla.

Tämä sota ei ratkea ratkaisutaisteluissa rintamilla, joten rauhakaan ei tule antautumalla.

Sanoin jo Venäjän laajamittaisen hyökkäyksen alettua 2022, että sellaista kansaa, joka päättäväisesti laittaa vastaan, ei voitaisi lopultakaan hallita, joten sota tulisi epäonnistumaan, vaikka läpimurto saavutettaisiin. Venäjällä ei ollut alun alkaen mitään voitettavaa.

Olen eri mieltä kuin eräät valtioviisaat siitä, pitäisikö rauhanprosessiin liittää Ukrainan EU-jäsenhakemuksen käsittely ja hyväksyminen sekä NATO-jäsenyyden edistäminen. Perusteluni esitin täällä.

Lyhyt vastaus on, että kumpaakaan asiaa ei voida käsitellä, koska ei ole tietoa, missä Ukrainan rajat lopulta kulkisivat, jäsenyyskriteertit eivät täyty eikä NATO voi hyväksyä jäseneksi konfliktissa olevia maita joutumatta konfliktin osapuoleksi.

En pidä menestymiskelpoisena myöskään Hannu Himasen näkemystä, että alueluovutusten välttämiseksi rauhanprosessi typistettäisiin tulitaukoon, aselepoon tai välirauhaan, toisin sanoen taistelujen lopettamiseen nykyiselle rintamalinjalle, jolloin Venäjän valtaamat alueet jätettäisiin harmaalle vyöhykkeelle, vailla kansainvälistä tunnustamista olevaksi alueeksi.

Tällainen kompromissimainen ja diplomaattinen välirauha olisi hauras ja diffuusi ja ainoastaan uudistaisi Minskin sopimuksissa 2014 ja 2015 pedatun tilanteen, jossa Krim ja osia Donbasin alueesta jäivät Venäjän haltuun.

Paras tapa varmistaa Ukrainan suvereniteetti ja mahdollisuudet hakea EU:n ja NATOn jäseneksi tulevaisuudessa on piirtää karttoihin selvät valtiolliset rajat ja sementoida ne juoksuhautoihin ja bunkkereihin. Muussa tapauksessa sota jatkuu Venäjän jatkaessa Ukrainan syömistä piece by piece.

 

Miksi sääntöpohjaisuus häviää reaalipolitiikalle?

Jos pitää valita alueluovutusten ja itsemääräämisoikeuden välillä, kannattaa säilyttää täysi valtiollinen itsemääräämisoikeus, sillä Ukrainasta ei pidä tulla Suomen vuoden 1944 välirauhansopimuksen peiliä valvontakomissioineen, jota seurasivat YYA-sopimus, Pariisin rauhansopimuksen aserajoitukset ja valtiollisen itsemääräämisoikeutemme tallominen.

Harmillista alueluovutusten hyväksymisessä olisi kylläkin niiden ennakkotapauksellinen luonne, jolla luovutukset voisivat rohkaista rajojen muutoksiin sodalla myös jatkossa.

Esimerkin ennakolta vaikuttava voima ei olisi kuitenkaan kovin vahva, sillä kaikkihan tietävät, että rajoja muutetaan joka tapauksessa nimenomaan sodilla. Niin on ollut aiemmin, ja niin on todennäköisesti myös jatkossa.

Niin sanottu sääntöpohjaisuus häviää reaalipolitiikalle aina juuri siksi, että sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen säännöt tulevat reaalipolitiikasta, josta ne sanellaan vallalla ja voimalla. Tämä taitaa olla yllätys jopa tasavallan presidentille. 

Vaikka sääntöpohjaisuuden tueksi laitettaisiin ”arvopohjainen realismi”, sekin häviää voimaan perustuvalle reaalipolitiikalle, sillä arvot eivät ole koskaan reaalisia vaan metafyysisiä ideaaleja. Tämä tiedetään Hyvistä, pahoista ja rumista, jossa Clint Eastwood lausahti haudankaivajalle, että ”ihmisiä on kahdenlaisia: niitä, jotka kaivavat, ja niitä, joilla on ladatut aseet.”

Mitään Ukraina ei menettäisi, vaikka se pelaisi ”myönnytyksenä” neuvottelupöydässä EU- ja NATO-korttinsa pois, koska maa ei todellisuudessa ole EU- eikä NATO-kelpoinen. EU-kelpoista Ukrainassa on vain sen tunkkainen korruptoituneisuus (joka yhdistää maata tasavertaisesti myös Venäjään). 

Eräässä vaihtoehdossa länsimaat voisivat Ukrainaa tukiessaan astua kaikkien kompromissien yli ja vaatia Venäjää vetäytymään valtaamiltaan alueilta rauhan ehtona, tai muuten sota jatkuu. Voitaisiin myös tarjota porkkanaa Venäjän kansalle sekä kaiuttaa moskovalaisille, että saatte Ikean ja Coca-Colan takaisin, jos ja vain jos tarjoatte Putinille ja hänen esikunnalleen kyydin Haagiin.

 

Miten Ukrainan ja Venäjän sodassa käy Suomelle?

Ukrainan sota on paradoksaalisesti taannut rauhantilan jatkumisen rajoillamme. Runoilijan sanoin: ”On meidän rannoillamme rauhallista ja turvaisa on rinne tunturin.”

Venäjän solttujen paluu varuskuntiin ei välttämättä pahenna Suomen tilannetta, vaikka uhka siirtyy lähemmäksi.

Ei Kremlissäkään niin hulluja olla, että sieltä uutta sotaa avattaisiin lännen suuntaan, kun divisioonat saivat köniinsä Ukrainassa, ja Venäjän hasardinen hyökkäyssota epäonnistui kaikissa mahdollisissa merkityksissä vieden Venäjän maineen vuosikymmeniksi.

Venäjä ei käännä kanuunoitaan Suomeen, mutta Kaukasian maihin mahdollisesti kyllä. Suomessa ei ole mitään voitettavaa, ja lähin riskikeskittymä on Itämeri, jonne Ukrainan sota voi laajentua, jos Venäjä kokee öljykuljetuksensa ja rahahanansa vaarantuvan.

Itämeri voi jatkossakin olla – jos ei aseellisen sotilaallisen yhteenoton foorumi – niin muunlaisen sotilaallisen toiminnan, kuten hybridioperaatioiden, sabotaasien ja GPS-häirinnän kohde.

Venäjä ei lähde ylittämään Saimaan kanavaa eikä Saimaata, koska panssarit vajoaisivat sinne.

Ukrainan loppuun käyty sota todennäköisesti takaa rauhan pitkäksi ajaksi.

Miten sitten Suomessa muuten menee?

Alexander Stubbista poiketen en usko, että suomalaiset tarvitsevat siedätystä huonoon rauhaan. Kadunmiehet ovat oivaltaneet jo ajat sitten, ettei Ukrainasta mitään hyvää tulosta tule.

Konfliktin lauettua moni asia taloudessa lähtee nousuun myös ilman Venäjän hiilivetyjä ja muita höyryjä.

Rakennusteollisuus elpyy, vienti lähtee vetämään, suomalaisten pankkivarat alkavat liikkua, päiväkävelyllä olevat ihmiset poikkeilevat jälleen asuntojen myyntiesittelyihin, ja kiinteistöjen arvot vahvistuvat.

Näin käy, koska tätä on odotettu ja siihen on varauduttu, ja kysyntäkuolio jonakin päivänä purkautuu. Koska sen on pakko.

On loogista olla optimistinen.

Pessimismi yleensäkin on epäloogista jo siksi, että se ei ainakaan asioita paranna, ja surkeat arviot usein vahvistavat itseään.

Optimismiin on aihetta myös sen vuoksi, että pohja on jo saavutettu, ja alemmas ei kovallakaan työllä pääse myöskään Suomen valtion velkaannuttamisessa.

Ainoa suunta on ylöspäin.

Infrastruktuurimme ja tuotantokoneistomme on sentään ehjää, toisin kuin Ukrainassa.

Hillitsen positiivisia puheitani vain sen verran, että samalla kun nippuside nimeltä Venäjä väistyy puristamasta EU-maita yhteen, myös EU:n sisäinen harmonian havina katoaa, ja euroalueen suuret ongelmat pullahtavat jälleen esiin.

Yhteisen sävelen löytyminen euromaiden ja EU:n sisällä jää vain hetkelliseksi, ja kuvitteellinen yhtenäisyys alkaa rakoilla heti, kun ryhmäkoheesio sulaa pois yhteisen vihollisen taantuessa taka-alalle, ja Euroopan maat päätyvät jälleen tukkanuottasille keskenään.

 

Aiheesta aiemmin

Krokotiilin kanssa ei voi tehdä sopimuksia 

Ukrainan paikka ei ole EU:ssa eikä NATOssa – Miksi?

Kannattaako sotarikollisten kanssa tehdä sopimuksia?

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Krokotiilin kanssa ei voi tehdä sopimuksia

Kaikkien ihmisten (ja tietystä epäantropomorfisuudesta huolimatta myös Venäjän palkkasoturien) odottaessa Ukrainan sodan päättymistä Kremlin diktaattori Vladimir I julisti muina miehinä, että kyllä: hän saapuu neuvottelupöytään, kunhan Ukraina vetäytyy miehittämiltään alueilta ja valta Kiovassa vaihtuu hänen kannaltaan ”lailliseksi”.

Tämä on aitoa neuvostoaikaista Brezhnevin-ystävällisyyttä, jolla asiat käännetään kuin kaleidoskoopissa päälaelleen.

Tosiasiassa hyökänneen valtion pitäisi itse vetäytyä laittomasti valtaamiltaan alueilta ja korvata aiheuttamansa tuhot. Vastuutahot pitäisi saattaa tuomiolle kymmenistä tuhansista sotarikoksista, eikä niistä voisi noin vain kävellä pois, kuten ei koko hyökkäyssodasta, joka sinänsä on rikos.

Venäjä toimii despoottimaisesti siksi, että se voi. Sillä on vivuttamiseen tarvittava momentum, ja lännessä pohditaan pragmaattisesti, olisiko haitallisempaa tehdä valtaussotia tulevaisuudessa oikeuttava rauha vai jatkaa puolustussodankäyntiä.

Putin uhoaa Venäjän olevan valmis sotaan Eurooppaa vastaan ”nyt heti”, ja Ukrainan sota on vain ”kirurginen erityisoperaatio”. Tämä pitää paikkaansa sikäli, että maksimalistinen tavoite koko maan valtauksesta sodalla on sulanut pois. ”Kirurgeja” on tarvittu haavoittuneiden paikkaamiseen. ”Normalisoiminen” on tosiasiassa gulagia ja ”denatsifikaatio” venäläistä fasismia ja panslavismia. 

Donald Trumpin pitäisi ymmärtää, että diilin teko Putin kanssa on kuin tekisi sopimusta krokotiilin kanssa.

Trump oli kuitenkin armelias ja lähetti Moskovaan krokotiilinkesyttäjänsä, erityislähettiläs Steve Witkoffin, joka neuvoi krokotiilia, kuinka Trumpin kanssa olisi meneteltävä. Trump puolestaan selitti, että kiinteistökeinottelija Witkoffin pitäisi myydä Ukraina Venäjälle.

Nyt Witkoff palasi Washingtoniin toinen käsi poikki ja hame syötynä kuin Suomi-neidolta sodan jälkeen. Kuudeskaan käynti Putinin pakeilla ei johtanut todennäköisesti mihinkään.

Tämä on tangoa, jossa otetaan yksi askel eteen ja kaksi taakse. 

Tuloksettomuus turruttaa myös iltapäivälehtien lukijoita niin, että lehtijutut Kyllikki Saaren surmaajan etsinnästä alkavat kiinnostaa enemmän kuin Ukrainan sotauutiset. 

Trumpin olisi kannattanut pidättää krokotiili, kun se tuotiin Alaskaan, ja laittaa esihistoriallinen eläin häkkiin. Sillä krokotiililla ei ole etiikkaa, eikä sen kanssa voi tehdä diilejä.

Krokotiili myös olettaa, että kukaan ei voi syyttää sitä mistään, sillä krokotiili ei tunnusta lakeja, ja se vain toimii luontonsa mukaisesti. Krokotiilille on turhaa opettaa pöytätapoja.

Donald Trumpin liikemieslogiikka ja bisnesvaistot tulevat moraalisesta tyhjiöstä, jota naturalistit sanovat reaalipolitiikaksi. Oikeudenmukaista se on vain sattumalta.

Vihreät voisivat tosin vaatia krokotiilin suojelemista sitä paijatakseen, aivan niin kuin vihreät vaativat kaikkea muutakin utopistista omassa ulkopoliittisessa ja maahanmuuttopoliittisessa idealismissaan. 

Mikä pettymys krokotiilia ruokkiville iloisille kiinalaisille olisikaan, jos länsimaat alkaisivat tuomita made in China -pingpongsettien ostajia maanpetturuudesta?

Hymynaamaiset kiinalaiset voisivat halutessaan osoittaa, että Moskovan lemmikkikrokotiili on muovia, mutta sitä he eivät rahan kiilto silmissään tee.

Karttapallot katollaan ja moraalikato Brysselissä

EU on tottunut kiertämään periaatteitaan ja yhteispäätösmenettelyään aina, kun on ollut tarpeen kerätä rahastoja ja tukipaketteja. Hangoittelevien maiden yli on kävelty monta kertaa ja useissa asioissa, kuten Unkarin ja Puolan tapauksista tiedetään.

Nyt kun EU:n olisi pitänyt käyttää Venäjän ulkomaille jäädytettyjä pankkivaroja Ukrainan tukemiseen, EU ei saanut aikaan päätöstä, jolla venäläisten varat olisi luovutettu Ukrainalle tai jolla niitä olisi käytetty Ukrainalle myönnettävien sotakorvauslainojen vakuuksina.

Hangoittelija oli tällä kerralla Belgia, jonka pääministeri Bart De Wever pelkäsi venäläisvarojen haltuunoton heikentävän ”luottamusta” rahalaitoksiin. Hän arveli Belgian joutuvan korvaamaan Euroclear-arvopaperilaitoksessaan olevat varat Venäjälle pakotteiden mahdollisesti poistuttua. Tietenkin hän myös kavahti Venäjän ulkoministeriön kaiuttimen Marija Zaharovan ”ikuiseksi” luonnehtimaa kostoa, vaikka länsimaat olisivat voineet yhdessä langettaa Venäjälle vastavuoroisen faaraon kirouksen.

Näin siis tilanteessa, jossa Venäjä on hyökännyt ystävällismieliseen naapurimaahan, ottanut laittomasti haltuunsa suuren määrän Ukrainan maa-alueita, tappanut ja vammauttanut aloittamassaan sodassa vähintään kuusinumeroisen määrän sotilaita ja siviilejä, aiheuttanut satojen miljardien eurojen aineelliset tuhot ja tehnyt tämän kaiken ilman minkäänlaista hyväksyttävää syytä, selitystä tai oikeutusta.

Vähintä, mitä EU voisi tehdä, olisi luovuttaa Venäjän ulkomailla olevat varat suoraan Ukrainan puolustussodan rahoittamiseen ja tappioiden kuittaamiseen, mihin ne eivät tosin läheskään riitä.

 

Roistovaltio Venäjällä on laskunsa maksamatta ja eräpäivä on mennyt

Venäjän väkivaltamässäyksissään piehtaroiva hallitus on omasta puolestaan ottanut oikeudettomasti haltuunsa länsimaisten yhtiöiden Venäjälle tekemiä sijoituksia ja tuotantolaitoksia.

Bryssel-vetoinen EU-päätöksenteko kituu jälleen kuin kumolleen käännetty kilpikonna. Tuloksettomuus antaa näyttöä siitä, että organisaatiot muuttuvat sitä tehottomammiksi mitä enemmän niissä on jäseniä, vähän niin kuin YK.

Moraalikato EU:ssa on mahtavaa, kun siellä ollaan huolissaan ihmisoikeusrikoksia ja brutaalia sotaa jatkavan venäläishallinnon säästöpossuista sekä suojellaan Putinin korruptoituneesta kädestä lähtöisin olevia sijoituksia, jotka nekin ovat usein rikoksilla tuotettuja.

Oligarkkien varoja on takavarikoitu rahanpesun vuoksi Kyproksella jo ennen Putinin hyökkäystä Ukrainaan, eikä asiassa nähty silloin ongelmaa.

Nähdäkseni rahoitusmarkkinoiden ei pitäisi olla huolissaan diktaattorien eikä sotarikollisten pankkiasiakkuuksista. Juuri he tuovat multaa pankkisalien lattioille ja ryvettävät luottamusta rahoitusmarkkinoihin siinä missä huumekauppiaat ja veritimanttien metsästäjätkin.

Länsimaiden pankki- ja rahajärjestelmissä olevia venäläisiä varoja suojellaan nyt helläkätisemmin kuin Sveitsin pankeissa olleita natsikultaharkkoja ja juutalaisten hammasimplantteja.

Vaikuttaa kuin pankit olisivat ”valtioita valtioissa” tai jopa niiden yläpuolella, kuten Illuminati 1700-luvulla tai Rothschildit 1800-luvulla, jolloin pankkiirit rikastuivat ostamalla sotaa käyvien valtioiden kovakorkoisia haltijavelkakirjoja. Euroopan valtiot kavahtavat nyt kajoamasta rahoituslaitoksiin, sillä valtiot ovat korviaan myöten veloissa ja pankeista riippuvaisia, vaikka toisaalta pankit toimivat valtioiden ehdoilla.

Tämän kaiken tapahtuessa Venäjä valtaa Ukrainaa päiväkoti päiväkodilta ja aiheuttaa koko maailmantaloudelle valtavat taloudelliset tappiot, joihin verrattuna Belgian Euroclear-järjestelmässä ja länsimaiden pankeissa olevat noin 200 miljardin euron venäläisvarat ovat rikka rokassa. Niiden käyttäminen Ukrainan hyväksi joko suoraan tai sotakorvauslainan vakuutena olisi oikein.

Venäjä ryösti toisessa maailmansodassa alueita myös Suomelta ja pakotti suomalaiset maksamaan 226,5 miljoonan kultadollarin arvoiset sotakorvaukset roistovaltio Neuvostoliitolle, jonka KGB-kasvatti Vladimir Putin vaatii edelleen, että suomalaisten pitäisi kiittää venäläisiä sortokausien ja brezhneviläisyyden ajan ystävällisyyksistä.

Venäjä itse tuli tuominneeksi ulkomailla olevat varansa menetetyiksi aloittaessaan hyökkäyksen Ukrainaan. Luultavasti Kremlissä ollaan yllättyneitä tavasta, jolla länsimaat suojelevat nyt Venäjän varallisuutta, vaikka Venäjällä on satojen miljardien sotalaskunsa maksamatta.

EU:n pitäisi aloittaa perintä heti ja laittaa laskut ulosottoon. Niin toimisi oikeusvaltio. Jos konfiskointi sattuisi koskemaan venäläisten yksityishenkilöiden varoja, kuten on käynyt laitettaessa oligarkkien luksusveneitä jäihin, pakotelistalla olevien tulisi osoittaa valituksensa Putinin toimistolle. Maksakoon Putin sotansa seuraukset omasta lompakostaan myös kansalleen.

Jos minä olisin Belgian pääministeri, toivottaisin Putinin ja hänen hallintonsa tervetulleeksi Belgian Haagiin ilman ajallista takarajaa. 

 

EU:n kankeus kääntää kustannukset kansalaistemme kukkarolle

EU on jälleen pahassa jamassa. Bidenin Ukrainalle myöntämät tukivarat loppuvat tuota pikaa, eikä uusia ole Trumpilta luvassa. Koska sodankäynti ei ole Trumpille poliittista taistelua oikeudenmukaisuudesta vaan pelkkää liiketoimintaa, hän vaatii EU:ta maksamaan Ukrainan asehankinnat Yhdysvalloista. Sen lisäksi EU-maita taivutellaan maksamaan Ukrainan juoksevat sotakustannukset, joita kertyy vähintään 50 miljardia euroa vuodessa.

Tämän katsotaan velvoittavan EU:ta jälleen uuteen tukipakettiin, joka kaadettaneen EU-valtioiden velkapiikkeihin.

Kertomustalouden kannalta on tietenkin harmillista, jos sota Ukrainassa ei jatku, sillä silloin Venäjä voittaa sen, eikä televisioon enää saada jännittävää ajankohtaisohjelmaa.

Toisaalta on harmillista, jos sota jatkuu, sillä se kalvaa myös länsimaita, kun aina vain uudet ja entistä raskaammat pakotepaketit osuvat myös länsimaiden omaan nilkkaan ja murentavat tahtotilaa täällä.

Demokraattisissa länsimaissa syntyy helpommin eripuraa kuin totalitaristisella Venäjällä, jossa kansaa pidetään herran nuhteessa, ja venäläiset kestävät pakotteet kuin satiaiset, jotka uhrinsa orvaskettä ravinnokseen nauttien löytävät tiensä synkimmänkin laakson läpi. 

Tilannetta pahentaa, että EU-mailla on surkeat maavoimat muiden muassa Saksan ja Ruotsin ajettua alas yleisen asevelvollisuuden, ja Ukrainan tukeminenkin koostuu lähinnä kaukovaikutteisten aseiden toimittamisesta. 

Entä onko Ukrainan rahoittaminen jatkossa mahdollista EU:n kulumattomista kukkaroista? 

Asioiden suhteellistamiseksi on syytä hieman muistella. Monilta on ehkä päässyt unohtumaan, että Euroopan komission varsinainen sankaritar sosiaalidemokraattinen komissaari Jutta Urpilainen löysi vuonna 2022 EU:n noin 2000 miljardin vuosibudjetista vaivattomasti 150 miljardia euroa Global Gateway -nimiseen kehitysmaiden investointipakettiin (aiheesta täällä).

Sillä summalla Ukraina pötkisi ja pyörittäisi sotatalouttaan kolme vuotta.

 

Kehitysmaiden kiittämättömyys EU:lle ja tuki Venäjälle

Minua joka tapauksessa vaivaa kehitysmaiden, kuten Kiinan, Intian, Brasilian ja Etelä-Afrikan, kiittämättömyys Eurooppaa ja Yhdysvaltoja kohtaan.

Nämä niin sanotut BRICS-maat (ja monet muut maat) ovat nauttineet länsimaiden avokätisyydestä ja täällä tuotetun kulttuurin sekä tekniikan hedelmistä, joita noissa maissa itsessään ei ole alun perin ollut. Esimerkiksi Etelä-Afrikka on maanosansa kehittyneimpiä valtioita nimenomaan taannoisen brittivaikutuksen ansiosta, jota ilman niin tiet, koulut kuin satamatkin olisivat edelleen rakentamatta.

Myös Kiina ja Intia ovat nostaneet talouttaan länsimaisen kysynnän, sijoitusten ja tuotantotekniikan ansiosta.

BRICS-maat ovat osoittaneet kiitollisuuttaan tukemalla Venäjän hyökkäystä Euroopan suuntaan. 

Joten voidaan hyvin pohtia, kuinka viisasta tuo kehitysmaiden tukeminen on ollut. Siitä ei ole saanut vastineeksi kuin vainoriidan kyllästämää katkeruutta ja moitteilla marinoituja kolonialismisyytöksiä, joilla kehitysmaat koettavat oikeuttaa jatkuvaa kerjuuta ja avustusten anelua.

Tuloksena on ollut myös viattomiin länsimaihin, kuten Suomeen, kohdistettuja muistutuksia siirtomaaimperialismista ja luokkakaunaista rotupolitikointia, jota käytetään länsimaihin kohdistettavan linnoittautumisen verukkeena, kun kehitysmaat kokoavat Venäjän kanssa mannerlaattoja Euroopan ja Pohjois-Amerikan maita vastaan.

Voidaan pohtia, kuinka oikealla tiellä ovat myöskään arabimaat. Yhdysvallat ja Euroopan maat ovat maksaneet kymmenien vuosien ajan dollareilla ja euroilla Iranin ja muiden Lähi-idän maiden öljystä ja tehneet sen reilusti.

Kiitokseksi tästä kaikesta Iran tukee nyt avoimesti Venäjää ja toimittaa sinne ohjuksia, drooneja ja muuta aseistusta.

Kannattaa miettiä, minne rahansa lähettää, mitä niillä ostaa ja keneltä. Brasilian ja Etelä-Afrikan laittaminen banaanien ja kahvin tuontikieltoon ei maksaisi Euroopan maille ja Yhdysvalloille muuta kuin vaivan, mutta sen sijasta länsimaat tukevat kyseisiä maita taloudellisilla avustuksilla.

 

Vertailukohta ilmastoinvestoinneista 

Päälle päätteeksi tuossa kansainvälisessä ryvetyksessä käytetään vielä ilmastopolitiikkaa, jota yhdistetään nykyään kaikkeen. Kukaan ei ole vielä kehittänyt ympäristöystävällisiä hävittäjiä tai ekologisia, energiataloudellisia ja vähäpäästöisiä panssarivaunuja, mutta muutoin niitä kyllä rakennellaan hihat palaen lisää.

Myös ilmastopolitiikasta kannattaa huomata sen kaikenkattava järjettömyys. Yhden muistutuksen tarjoaa se, että Kiinalle annettiin Pariisin surkeassa ja epäoikeudenmukaisessa ilmastosopimuksessa oikeus jatkaa ja lisätä hiilidioksidipäästöjään vuoteen 2030 asti, vaikka toisaalla hiilivoimaloita on vaadittu kiinni. Niin on tehty myös Suomessa, jossa hitaasti tappavalla vihreällä ilmastopolitiikalla ollaan vetämässä jäihin Helsingin kaupungin kaukolämmön tuotanto ja koko talous.

Miten tämä liittyy Ukrainan sotaan ja sen rahoittamiseen? Siten, että oivallisen vertailukohdan Ukrainan tarvitsemille tuille voi löytää ilmastokokouksissa kehitysmaille jaelluista avustuksista ja lahjoitusten sekä myötäjäisten vuolaana valuvasta virrasta.

Esimerkiksi Egyptin ilmastokokouksessa vuonna 2022 löydettiin länsimaisten veronmaksajien kukkarosta miljardien varat köyhien maiden ilmastotoimien toteuttamiseen Suomen vihreän ilmastoministerin ja muiden kaukovarjostimen aaveiden kiitellessä.

Tuettavien kehitysmaiden joukossa ovat muiden muassa BRICS-maat, jotka puolestaan tukevat Venäjää sen hyökkäyksessä Ukrainaa ja muuta Eurooppaa vastaan.

Ingratitudo est merces mundi. 

---

Päivitys 19.12.2025: EU osoitti hajanaisuutensa ja voimattomuutensa taipumalla Belgian taipumattomuuteen Ukrainan rahoitusasiassa. Petteri Orpo hävisi äskettäin vaateensa EU-tukien saamiseksi droonimuurien rakentamiseen itärajalle, ja nyt hän hävisi vaateensa, että Ukrainan rahoittamiseen ei oteta yhteisvelkaa, vaan rahoitus katettaisiin Venäjän Belgiaan jäädytetyistä varoista.

Yhteisvelkaa siis joudutaan tekemään, eikä Venäjän varojen käyttö velan vakuutena auta, kun vakuus sinänsä ei ole takauskelpoinen. Venäjä on aiheuttanut hyökkäyssodallaan jäädytettyjä varoja olennaisesti suuremmat tuhot ja ryöstellyt Ukrainan alueita ja varallisuutta rosvoparonin tavoin, joten tuhojen kompensoiminen venäläisvaroista olisi oikein, mutta nyt Moskovassa iloitaan.

Kansainvälinen politiikka on mahdollisuuksien taidetta

Kuin syyttäjät seisomme aamussa ajan,

Ukraina ja Puola ja Suomi ja Viro,

tuli tuiskavi myös Lätin, Liettuan pajan,

yks meillä on yhteinen tunnus ja kiro,

me selvän nyt vaalimme raakuuden rajan,

kuin lieneekin valtioviekkaus sen siro,

näät Moskova pettää, on pettänyt ennen,

ja pettävi tuhanten vuosien mennen.

Eino Leino, Vapauden vilja, 1917 

 

Kansainvälinen politiikka on mahdollisuuksien taidetta, jossa ei sadassa vuodessa tapahdu enempää kuin viidessä päivässä, mutta viidessä päivässä voi tapahtua enemmän kuin sadassa vuodessa.

Katselin 18.8.2025 Ylen TV1:n suoraa lähetystä Washingtonista, jossa Donald Trump kokousti jälleen Volodymyr Zelenskyin ja eräiden Euroopan liiderien kanssa.

Trump levitti pari päivää sitten Alaskassa punaista mattoa vuosituhannen pahimmalle ryöstömurhaajalle Vladimir Putinille. Viime helmikuussa hän heitti Valkoisesta talosta ulos sodan uhrina ansiokkaasti sinnitelleen Zelenskyin lähetystöineen.

Ainoa syy, jonka vuoksi Euroopan poliittiset johtajat suostuvat Trumpin kanssa tällaiseen peliin, on että Trumpin poukkoilu ja kääntyily pelottaa heitä. Siksi he yrittävät olla mieliksi.

Katastrofien, pahimpien uhkakuvien ja yllätysten vältteleminen on johtanut nyt siihen, että rauhantunnustelut ovat lähteneet käsistä, ja ollaan olevinaan tyytyväisiä, jos ei käy hullummin.

Suomalaisten kansallista narsismia puhutteli varmasti se, että Suomen Alexander Stubb oli kelpuutettu Euroopan niin sanottujen suurvaltojen (Ranska, Iso-Britannia, Saksa, Italia) johtajien kanssa samaan pöytään.

Tätä pidetään suosionosoituksena Suomelle, mutta ei missään muualla kuin Suomessa. Kansainvälisestä näkökulmasta se on normaalia, ja pohjoismaita olisi voinut edustaa vaikkapa Tanskan pääministeri.

Trumpilla on kyllä Stubbiin hellyttävä isä-poika-suhde. Se on melkein samanlainen kuin Putinilla on Trumpiin, jolla on taipumusta kutistua Putinin rinnalla, vaikka Putin on päätä lyhyempi.

Alexander Stubb sai puhua pöydän ympärillä ollessaan viimeisenä. Välillä Trump hukkasi ”Alexanderin” kokonaan kuin jonkun avustajan, vaikka hän istui Trumpin edessä.

Trump sanoi Alexanderiaan ”nuoreksi ja voimakkaaksi”, ja Stubb kuittasi lupaamalla toistaa viestin vaimolleen.

Se olikin puheenvuorossa parasta.

Stubb liikkuu kansainvälisissä kehissä kuin kala vedessä, mutta en voi täysin torjua epäilystäni, kuinka viisasta Stubbin oli verrata Ukrainan asemaa Suomen tilanteeseen vuonna 1944. Stubb sanoi, että löysimme tuolloin ”ratkaisun”. Historiallinen tosiasia on, että emme löytäneet ratkaisua, vaan sen löysi Neuvostoliitto, toisin sanoen liitto, joka neuvoi ja lypsi sitten maatamme kuin naapurin lehmää.

On kieltämättä maireutta herättävää katsella televisiosta, kun joku suomalainen puhuu sujuvasti englantia Valkoisessa talossa. Mutta Stubbin rinnastuksessa taidettiin edetä tavalla style over substance, kuten I like ice cream -englannin kanssa usein käy. Kohteliaisuudesta lausutut rituaalipuheet voivat olla vaarallisia.

Vertailukohta oli suoraan sanottuna huono.

Suomi menetti viime sotien päätteeksi noin kahdeksasosan alueistaan. Sen sijaan Ukrainan sodan lopputuloksesta ei ole vielä päätetty.

Stubbin kannanotto voidaan helposti nähdä pohjustuksena sille, että rintamalinjat jäädytettäisiin nykyiselleen ja rauhansopimus solmittaisiin siten, että Venäjän valtaamat alueet liitettäisiin ja tunnustettaisiin osaksi Venäjää.

Erona Suomen ja Ukrainan välillä on, että Suomi oli toisen maailmansodan jälkeen yksin. Sen sijaan Ukrainalla ovat nyt tukenaan länsimaat, joten keskusteluja käydään vääristä asioista, kun puhutaan alueluovutuksista tai alueiden vaihtamisesta.

Venäjä pitää ilmeisesti koko Ukrainan aluetta omanaan ja katsoo voivansa ”vaihtaa” sen tyytymällä ”vain” Donetskin ja Luhanskin alueisiin, Krimiin ja maakäytävään Krimin alueelle. ”Alueiden” mukana menisivät tietenkin myös kulttuuri, ihmiset, eläimet, kodit, yritykset ja koko elämä.

Kyse ei ole pelkistä alueista. Venäjän peräämällä ”juurisyiden eliminoinnilla” on tarkoitus estää Ukrainan integroituminen länteen, mitätöidä Ukrainan valtiollinen suvereniteetti ja alistaa rajamaat omaan etupiiriin. Tarkoitus on myös kieltää rauhanturvaaminen Euroopan mailta. Kyse on valtavasta arvokonfliktista, joka ei voi ratketa edes piirtämällä karttoja uusiksi.

Tosiasiassa länsimaiden pitäisi vaatia Venäjää vetäytymään laittomasti valtaamiltaan Ukrainan alueilta kokonaan, Venäjän tuomitsemista kattaviin sotakorvauksiin ja Venäjän sotarikollisen hallinnon saattamista Haagiin tuomittavaksi.

Tämän pitäisi olla lähtökohta ja päämäärä, ja Yhdysvaltain antamien ”turvatakuiden” pitäisi varmistaa, että muussa tapauksessa Ukrainalle annetaan Moskovaan yltävät aseet.

Mikäli asiat etenevät nykyistä rataa, Venäjä katsoo voittaneensa sodan ja pitää sotatoimia jatkossakin kannattavina. Lihamylly pyörii, eikä länsimailla ole aavistustakaan, millainen vihollinen Putin on. 

Totuus on, että sodan voi lopettaa vain ja ainoastaan Venäjä, joka sen aloitti ja joka pitää sitä yllä, ja Ukrainan sotatoimet ovat pelkästään defensiivisiä tai preventiivisiä. Paikkaansa pitää lennokas huomautus, että Ukraina voi lopettaa sodan vain antautumalla, tosin niin ei ole järkeä tehdä.

Luultavasti Venäjä tekee vielä monta murhaavaa hyökkäystä ja parantelee asemiaan rintamilla sekä vaatii Ukrainan hallinnon vaihtamista, ennen kuin Putin tulee ulos bunkkeristaan. Venäjä ei suostu yhtään mihinkään, ennen kuin se häviää sodan ja sen on pakko.

Niin puolestaan käy vain, jos Kiina, Intia ja muut BRICS-maat vetävät Venäjältä tukensa. Kun on rahat loppu, tulee Putinillekin hoppu. 

Kremlissä luultavasti naureskellaan niin sanotuille länsimaille, joilla on ollut vaikeuksia saada ammutuksi rivinsä suoriksi. Putin on käynyt yhden miehen sotaansa Kiinan, Intian, Brasilian ja muutaman muun maan tuella, mutta eipä ole ollut sisäistä eripuraa.

Länsimaiden marssijärjestys on Trumpin pillipiiparoimana nurinkurinen. Yleensä tällaisia kokouksia ja tapaamisia valmistellaan diplomatian kulisseissa huolellisesti ja sana sanalta: perehtyen siihen, mitä on tarkoitus sopia. Päämiesten tapaaminen järjestetään lähinnä allekirjoituksia ja valokuvia varten.

Sen sijaan Trump luottaa omaan nerouteensa ja muutamaan kaveriinsa, koska haluaa keskittää valtaa itselleen ja näyttäytyä omnipotenttina sankarina. Hän haluaa Nobel-mitalin takkansa reunaa koristamaan, ja on ilmoittanut siitä.

Alexander Stubbissa on toki paljon hyvää hänen oivallettuaan Trumpin tavan viestiä. Uimalla Trumpin liiveihin Stubb voi pikkusormellaan ohjailla, mihin Trump puumerkkinsä pistää.

Mutta siinäkin mielessä kokoustaminen on lähinnä Diili-nimistä TV-showta. Viisaat sedät ja tädit koettavat keksinnöillään voittaa show-isännän luottamuksen ja suosion sekä tyydyttää aikuista vauvaa.

Trump näyttää olettavan, että kun kaksi ihmistä menevät samaan huoneeseen, he tulevat sieltä sopimuspaperi kädessään ulos. Myönteistä Trumpin rauhanaloitteissa on, että ne ovat parempia kuin ei mitään.

Walter Benjamin sanoi aikoinaan, että fasismi on politiikan estetisointia, eli tekemistä ”taiteelliseksi”. Se on sitä nykyäänkin. Taiteilijat puolestaan ovat hasardimaisia poliitikkoja. Sen tiesi jo Platon.

Pahimmassa tapauksessa Trump taiteilee Yhdysvallat irti sotilaiden lähettämisestä rauhanturvaajiksi Ukrainaan ja sysää vastuun Euroopan maille, jolloin Suomikin voi joutua lähettämään sotilaitaan slaavien väliseen aseiden kalisteluun, ja olemme korviamme myöten lirissä.

Suomen osallistuminen Ukrainan rauhanpyrkimyksiin alkaa olla tapissaan, ja kansallisen etumme mukaista on välttää joutumasta millään tavalla Ukrainan ja Venäjän välisen sodan osapuoleksi. 

Puola on kieltäytynyt lähettämästä joukkoja Ukrainaan, Saksan pääministeri sanoi Washingtonissa Saksan aikovan samaa, ja Putin ei hyväksy Nato-joukkoja Ukrainassa, tosin asiaa ei ole häneltä kysytty.

Kokouksen tulokseksi jäi, että Zelenskyillä oli parempi puku, Yhdysvallat aikoo taata rauhaa ”koordinoimalla” ja Venäjä on saatu sidotuksi rauhanprosessiin, josta perääntyminen tarkoittaisi, että Putin tulisi puijanneeksi Amerikan-setää.

”Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku”, sanotaan lasten lorussa. Tässä tapauksessa Trumpille tuli mielistelyn hunajakakku. Tilanne on vääristynyt jo siksi, että rauhan välittäjä on tehnyt itsestään keskushahmon.

Mitä Putin tekee voitollaan?

Taas on voitonpäivä, jolloin Moskovassa on totuttu esittelemään ydinohjuksia ja panssarivaunuja.

Voitonpäivä on muisto kevään koittamisesta Hitlerille; tosin liittoutuneita alusta asti varjostaneen eripuran merkiksi tuota tapahtumaa juhlistetaan Venäjällä ja Euroopan maissa eri päivinä.

Länsimaissa voitonpäivää vietettiin jo eilen, vaikka aurinko nouseekin idästä, ja yhdenaikaisuutta tavoitellen järjestyksen pitäisi olla päinvastainen.

Meillä suomalaisilla ei ole tuossa päivässä erityistä juhlistamisen tarvetta, sillä hävisimme liittoutuneille.

Mutta olemme olleet koko ajan historiankulun oikealla puolella. Voitonpäivän nimeäminen Eurooppa-päiväksi ei myöskään paljoa puhuttele. Minulle riittää juhlistaa Suomen itsenäisyyspäivää.

Kun Venäjän hirmuhallitsija ja vuosituhannen pahin ryöstömurhaaja Vladimir Putin on julistautunut kurjan ja hänen omalta kannaltaan täysin epäonnistuneen Ukrainan sodan voittajaksi, voidaan kysyä, mitä hän tekee voitollaan.

Sellaista kansaa tai kansan osaa ei voida hallita, jota on häväisty ja jolle on synnytetty suuri määrä tuhoa ja katkeruutta.

Putin on saanut myös maailman johtavien sivistysvaltioiden keihäät kääntymään Venäjää kohti. Hän on pilannut maansa, ei voittanut mitään.

Propaganda ja paraatit ovat samanlaisia kuin Neuvostoliiton aikana. Pioneerit tuovat kukkia Putlerille samalla kun Venäjän hyökkäyssodan lihamyllyssä jauhautuu arvioiden mukaan tuhat ihmistä silpuksi joka päivä molemmin puolin.

Kavereinaan Putinilla ovat Kiinan, Pohjois-Korean ja Valko-Venäjän sekä muutamien Kaukasian maiden liiderit.

Puheissaan Putin toisti vainoharhaiset väitteensä russofobiasta, natsismista ja denatsifikaatiosta, jotka ovat ainoat retoriset verukkeet, joilla hän voi yrittää puolustella omasta venäläisestä nationalismin muodosta eli panslavismista kumpuavaa hyökkäystään Ukrainaan.

Kuka on natsi? Putin itse on.

Nyt kaikki golfaamaan! Sukkuladiplomatialla rauhan poukamaan

Suomalainen poliitikko ei voi koskaan urheilla liikaa, ainakaan kilogrammoissa mitattuna.

Kekkosella oli tapana saunottaa ryssät ja hiihdättää kansalaiset.

Alexander Stubb on puolestaan kiertänyt maita kuin Bagdadin suutari. Ja pelannut golfia Donald Trumpin, hänen oligarkkiensa ja Washingtonin-haukkojensa kanssa.

Golf on kansanauto muttei kansan peli. Stubb aikonee vastata populismiin populismilla, vaikka golf luokin segregaatiota ja konfrontaatiota siinä missä kuuluminen Helsingfors Segelsällskapiin.

Joka tapauksessa Stubbilla on nyt ihan oikeasti tuhannen taalan paikka.

Sekavassa kansainvälisessä tilanteessa on oikein kaapata johtajuus ja näyttää taitonsa, jos niitä on.

Stubb on osoittanut oivallista johtajuutta (1) varoittaakseen Trumpia luottamasta Putiniin, (2) välittääkseen Euroopan maiden viestejä Valkoiseen taloon ja (3) toimiakseen Ukrainan puolesta.

Suomen kannalta vaarana on mielistelyyn taipuminen. Taipumusta mielistelyyn on, koska uutena NATO-maana me olemme paljon riippuvaisempia Yhdysvalloista kuin Yhdysvallat meistä (ei juuri ollenkaan).

Mielistellä sopii vain sen verran, että uskottavuus säilyy eikä mene pilkan puolelle.

Stubb on kyllä erittäin etevä kansainvälisissä yhteyksissä, ja hänellä on erinomaiset edellytykset kohota merkittäväksi liideriksi koko Euroopan mittakaavassa.

Esteitä sille ei ole, sillä muut ovat joko väistyviä tai osaamattomia. Suomelle välittäjän rooli myös sopii.

Toisaalta tasavallan presidentin ei kannata pyrkiä ylivallan presidentiksi, sillä etulinjaan heittäytyminen Ukrainan sodassa on epäviisasta Suomelle, joka jo muutoinkin on etulinjassa.

Onneksi Stubb ei ole enää Kokoomuksen jäsen (sikäli kuin hän on palauttanut jäsenkirjansa). Kokoomushan junaili hänet taannoin tylysti irti puheenjohtajuudesta ja katkaisi hänen poliittisen puolueuransa. Ei kelvannut työnantajaleirille, oli liian liberaali konservatiiveille ja liian konservatiivinen liberaaleille, liian fiksu kokoomuslaiseksi.

On mielenkiintoista nähdä, kuinka Stubbin sukkuladiplomatia onnistuu.

Tarvetta rauhan aikaansaamiseen on. Ei pidä ollenkaan paikkaansa se väittämä, että länsimaiden on tuettava Ukrainaa loputtomasti.

Kyseisen näkemyksen takana on olettamus, että ukrainalaiset haluavat ja jaksavat käydä loputonta sotaa. Näin ei ole. Tosiasiassa ukrainalaiset ovat täysin uupuneita sodan käymiseen mutta eivät voi sitä myöntää, koska se olisi tappion tunnustamista.

Ukrainan tilanne ei parane nykyisestä, vaikka länsimaat lähettäisivät apua tuhannen miljardin euron tai dollarin verran, sillä maalla ei ole ponnistusvoimaa sodan voittamiseksi ja vihollisen häätämiseksi. Se edellyttäisi lännen sotavoimien sekaantumista tilanteeseen. Juuri eskalaation välttäminen on ollut lännen kannalta sodan suurin onnistuminen.

Siksi tulitauolla, aselevolla ja rauhan aikaansaamisella on kiire. Siksi Stubb tekee oikein kiihdyttäessään tulitauon aikaansaamista ja asettamalla sille takarajoja. Olisi myös saatava Yhdysvallat lyömään raskaammalla talouslekalla, jos Kreml ei tulitaukoa hyväksy.

Tähän on turhautuneeksi väitetyllä Trumpilla sisäpoliittinen motiivi, sillä hänen on annettava näyttöä ulkopoliittisesta onnistumisesta Euroopassa, jotta voi keskittyä asioihin Yhdysvaltojen sisällä ja myös Kauko- ja Lähi-idässä.

Entä missä on aprillipäivän juttu?

Nykyisessä mediassa melkein jokainen juttu voi olla aprillipäivän pila.

Uutinen mahdollisista jäänmurtajatilauksista sopisi sellaiseksi, mutta se oli ennenaikainen, kuten ilo itsekin. Jäänmurtajia valmistaa Helsingin telakka, joka on kanadalaisessa omistuksessa, joten oikeasti Trump olisi tilaamassa murtajia Kanadasta, joka puolestaan on närkästynyt Trumpille eikä pian käy kauppaa eteläisen naapurinsa kanssa.

Minne murtajilla olisi tarkoitus matkustaa? Grönlantiinko, josta jäät sulavat muutenkin? Olen toki samaa mieltä siitä, että brittiläinen siirtokunta Kanada on yksi maailman turhimmista maista, ja hyödyllisimmillään se on vain jääkiekon vuoksi.

Ehkä kuulemme todesta otettavamman aprillijutun Donald Trumpin suusta.

Tosiasiassa epäilen aprillipäivän pilaksi Yleisradion toimittajan Ami Assulinin kirjoittamaa verkkojuttua, jossa haastateltiin Filippiineiltä, Sri Lankasta, Ukrainasta, Nigeriasta, Nepalista ja Venäjältä tulleita maahanmuuttajaperheitä ja valitettiin, että lapsensa laihtuvat, koska ei ole rahaa ruokaan.

Valetta jutussa on, että maahanmuuttajaperheen lapsi kärsisi Suomessa nälkää. Vastuu lapsen hyvinvoinnista kuuluu ensisijaisesti vanhemmille, ja varattomat vanhemmat ovat oikeutettuja toimeentulotukeen, joka kattaa kyllä avokätisesti pöydän maahanmuuttajille, itse asiassa huomattavasti paremmin kuin kantasuomalaisille, joiden toimeentulotuen saannin estää vähäinenkin varallisuus.

Toiseksi: jos lapsi on vaarassa, viranomaiset ovat velvollisia tekemään huostaanottopäätöksen, jolloin lapsi on turvassa.

Johtopäätökseni on, että kyseinen juttu antaa jälleen näyttöä Yleisradion valejournalismista, jota voidaan sanoa myös agenda- tai tendenssijournalismiksi. Härskiä on, ettei kyseinen puolueellisuus ole edes peiteltyä vaan julkeaa ja häpeämätöntä.

Paksuinta valetta on jutun väite, että tänne tulleita olisi petetty lupauksilla hyvästä elintasosta ja maailman onnellisimmasta maasta.

Jälleen kerran maahanmuuttajat esitetään uhreina ja suomalaiset syyllisinä. Niin sanottuja perjantaidokkareita tekevän ja 300 000 hermosauhua vetäneen toimittaja Ami Assulinin taustaan voi perehtyä täällä, täällä ja täällä.

Jonkin verran totuutta jutusta kuitenkin pilkistää esiin. Totta on rivien välistä paistava johtopäätös, että Suomeen ei kannata tulla. Työvoimapulaa täällä ei ole, eikä lisää väkeä tarvita.

Kannattaako sotarikollisten kanssa tehdä sopimuksia?

Oikeudellisessa ajattelussa erotetaan virallisen syytteen alaiset rikokset ja asianomistajarikokset. Jos joku tekee esimerkiksi murhan, se on virallisen syytteen alainen rikos, josta virallisen syyttäjän pitää nostaa syyte yleisen syyttämisvelvollisuutensa perusteella, eikä asiasta voida sopia.

Jos taas jotakuta epäillään vaikkapa tekijänoikeusrikkomuksesta, kyseessä on yksityisoikeudellinen riita-asia ja asianomistajarikos, josta osapuolet voivat sopia keskenään niin, ettei asiaa viedä tuomioistuimen ratkaistavaksi, vaan mahdollisesta korvauksesta sovitaan esimerkiksi välimiesoikeudessa. 

Välimiesmenettelystä onkin tullut kultakaivos monille juristeille, jotka taitavia sopimuksia kirjoitellessaan ovat pystyneet tarjoamaan riitapuolille palvelujaan – vielä kalliimmiksi käyvien ja tuloksiltaan epävarmojen oikeudenkäyntien välttämiseksi.

 

Mitä on tapahtumassa?

Filosofian näkökulmasta voidaan sotarikoksen käsitettä pitää ironisena, koska hyökkäyssota sinänsä on rikos.

Jokaiselle lieneekin tullut selväksi, että Venäjän aloittama sota Ukrainaa vastaan on ollut valtava ihmisoikeusrikos, jota tehdessään Kremlin hallinto on murhannut ja rampauttanut kuusinumeroisen määrän ihmisiä ja tuhonnut siinä sivussa mittaamattoman määrän immanenttia omaisuutta.

Virallisen syytteen alaisten rikosten ja yksityisoikeudellisten riita-asioiden ero näyttää unohtuneen Ukrainan sodan rauhanpyrkimyksissä kokonaan Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin alettua hieroa ”diiliä” sotarikoksista epäillyn Vladimir Putinin ja hänen hallintonsa kanssa.

Putinille ja hänen hallinnolleen kuulusi kyyti Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen ja tuomio tekojensa mukaisesti.

Mutta mitä tapahtuu?

Donald Trump pyrkii sopimaan Ukrainan sodan lopettamisesta ja Ukrainan ja Venäjän välisestä tulitauosta, aselevosta ja jopa rauhasta Putinin kanssa. 

Trump siis pyrkinee jonkinlaiseen välimiehen rooliin tavalla, joka on yleinen amerikkalaisessa oikeuskäytännössä. Se tunnetaan elokuvista ja TV-sarjoista, joissa esimerkiksi huumausainerikoksista epäillyille tarjotaan ”diiliä” ja syytteiden madaltamista sillä ehdolla, että epäillyt suostuvat yhteistoimintaan viranomaisten kanssa.

Tällainen lähinnä tapaoikeudellinen common law -menettely on ristiriidassa roomalaisperäiseen oikeuteen ja kirjoitettuun lakiin nojaavan säädösoikeudellisen perinteen kanssa. 

Ajatellaanpa hieman.

Jos joku ihminen vaikkapa pahoinpitelee toisen, niin eipä hätää. Apuun tulee Donald Trump, joka tarjoaa uhrille ”diiliä” ja epäillyn rahapussista suoritettavaa korvaussummaa – ja epäillylle puolestaan syytteestä luopumista, jos molemmat allekirjoittavat paperin.

Tämä ei kuitenkaan poista rikoksen rikosluonnetta, mutta on omiaan tekemään rikoksesta yleisesti hyväksytyn.

Jos taas jonkun ihmisen auto kolhitaan parkkipaikalla, hätään rientää Donald Trump, joka selittää, että minä tunnen tekijän ja tiedän, että hän vie kotterosi kokonaan, jos et suostu ”diilin” mukaiseen korvaukseen ja pitämään turpaasi sen jälkeen kiinni.

Tämä ei tarkoita, ettei omaisuusrikosta olisi tapahtunut ja ettei se sinänsä kuuluisi tuomittavaksi.

 

Ihmisoikeusrikokset ja sotarikokset eivät ole soviteltavissa

Roomalaiseen oikeusjärjestelmään kuuluvassa eurooppalaisessa oikeusfilosofiassa on ajateltu niin, että etenkään ihmisoikeusrikokset ja sotarikokset eivät ole soviteltavissa, vaan ne kuuluvat yksiselitteisesti tuomiolle.

Sama ajatus sisältyy suomalaisessa oikeuskäytännössä vallitsevaan kantilaiseen näkemyksen, joka nojaa kirjoitettuun lakiin ja sääntöpohjaiseen etiikkaan – erotuksena angloamerikkalaisesta tapaoikeuteen perustuvasta common law -tulkintakehyksestä.

Yhdysvaltain presidentinhallinnon näkemys kansainvälisen politiikan menettelytavoista polkee pahoin niin sanottua sääntöpohjaista maailmanjärjestystä, joka perustuu valtioiden välisiin ihmisoikeussopimuksiin, valtioiden suvereeniin toimijuuteen sekä rajojen, itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden kunnioittamiseen.

Donald Trumpin menettelytavat ovat järkyttäneet maailmaa juuri siksi, että hän näyttää ohittavan rikosten ja riita-asioiden välisen eron ja hieroo sopimuksia sellaisen hallinnon kanssa, joka on ryöstänyt noin viidesosan ystävällismielisen naapurimaan pinta-alasta.

Putinin oikea nimi on ryöstömurhaaja.

Ukrainan sodan rauhantunnusteluissa on sivuutettu kokonaan kysymys, onko mikään kestävä rauha Kremlissä vallitsevan hallinnon kanssa mahdollinen ja voidaanko tai pitääkö kyseisen regimen kanssa sopia yhtään mistään.

Moraalifilosofian näkökulmasta vastaus on: ei voida eikä pidä.

Miksi sitten niin koetetaan tehdä?

Siksi, että tappaminen, sotiminen ja muu väkivalta pitäisi saada loppumaan.

Kun asia en näytä ratkeavan taistelukentällä kummankaan osapuolen antautumiseen, juuri siksi neuvottelut näyttävät ainoalta tieltä sotatoimien keskeyttämiseen.

Jos sota päätetään tilanteeseen, jossa sotarikolliset jäävät valtaan, seurauksena on kuitenkin konfliktin jäätyminen, molemminpuolinen varustelukierre, seuraavaan sotaan varautuminen ja aselepo, jota vain sanotaan ”rauhaksi”.

Rauhanteko Putinin kanssa on kuin tekisi sopimuksen krokotiilin kanssa. 

 

Mitä siirtyminen sääntöpohjaisuudesta reaalipolitiikkaan merkitsee?

Donald Trumpin aiheuttama käänne ”maailmanpoliisina” toimineen Yhdysvaltain asennoitumisessa on mullistanut kansainvälistä politiikkaa siksi, että se on johtanut (mediassa usein toistettuun) sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen vaihtumiseen niin sanotuksi reaalipolitiikaksi.

Reaalipolitiikalla tarkoitetaan ”vahvemman oikeutta”, jonka mukaisesti asioita ratkotaan aseiden tai taloudellisen vallan antamalla voimalla.

Siirtyminen sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä reaalipolitiikkaan on pitkälti samanlaista kuin rikosten katseleminen sormien läpi ja sopimusten tekeminen vain sillä perusteella, kenellä on parhaat kortit, taloudelliset resurssit ja panokset piipussa.

Juuri tällaista ajattelutapaa Donald Trump on suosinut.

Sopimiseen väkivaltaisen ja rikollisen hallinnon kanssa ohjaa se, että sotaa ei voida jatkaa tappion uhan tai väsymyksen vuoksi.

Sopimisen varjopuoli on kuitenkin siinä, että samalla tultaisiin legitimoineeksi rikollisen hallinnon asema ja luotaisiin edellytykset uusille valloitussodille Euroopassa.

Moraalisen tappion kärsisi länsimainen oikeusjärjestys, joka vaatisi rikollisten saattamista tuomiolle.

Niin sanotun arvopohjaisen realismin tulisi nähdäkseni perustua realistiseen arvopohjaan, jollaista luonnosteli Köningsbergissä asunut preussilainen filosofi Immanuel Kant teoksessaan Zum ewigen Frieden (suom. Ikuiseen rauhaan).

Hänen mukaansa sotiminen on oikeutettua (1) puolustussodan käymiseksi ja hyökkäyksen torjumiseksi, (2) diktatuurin syrjäyttämiseksi ja (3) vielä suurempien vahinkojen välttämiseksi.

Ukraina on käynyt tällaista oikeutettua sotaa, ja myös NATO varautuu nimenomaan hyökkäykseltä puolustautumiseen.

Vertauskuvallisesti puhuttelevaa on, että myös Kantin kotikaupunki Köningsberg on nykyisin Venäjän valtaama ja nimetty ”Kaliningradiksi”.

 

Kansainvälisoikeudellinen perustattomuus

Siirtymää sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä reaalipolitiikkaan valaisee Harvardin yliopiston oikeustieteen professori David W. Kennedy analyysillään ”kansainvälisoikeudellisesta perustattomuudesta”.

Kansainväliseltä oikeudenkäytöltä puuttuvat viimekätiset fundamentit, joihin se voitaisiin ankkuroida. Vaikka sääntöjä ja sopimuksia onkin, niiden noudattamiselle ei ole juuri muuta kontrollia kuin pakotteiden ja voimakeinojen käyttö.

Jos säännöistä luovutaan, vain valtapoliittiset intressit määrittelevät asioiden laidan. 

Donald Trump on muuttamassa sääntöpohjaisen maailmajärjestyksen ”diiliksi”, jossa taloudellisilla intresseillä ohitetaan oikeudelliset velvoitteet ja pahimmillaan koko oikeusfilosofinen ajattelu.

Diilien teko rikollisten kanssa kuuluu gangstereiden maailmaan.

Se on tyypillistä moottoripyöräkerholaisten keskinäisille sopimuksille ja jengisodille sekä terroristijärjestöjen toiminnalle. 

Yhdysvallat aloitti sodan terrorismia vastaan George W. Bushin hallinnon aikana. Nyt USA on tekemässä sopimusta Venäjän kanssa, jonka EU on julistanut terrorismia tukevaksi valtioksi, ja samaa harkitsi myös Yhdysvallat vielä vuonna 2022.

Näkemykseni mukaan mikään kestävä rauhantila ei olisi Venäjän nykyisen hallinnon kanssa mahdollinen.

Sen asemasta, että tämä huomio olisi nostettu julkisiin keskusteluihin, on mediassa menty pitkälle asioiden edelle ja pohdittu jo rauhanturvaamisen yksityiskohtia, vaikka Ukrainan ja Venäjän välillä käydään täyttä sotaa, jossa pataljoonan tai jopa prikaatin verran sinibaretteja jauhautuisivat pikavauhtia palasiksi.

Kysymys Ukrainan sodan lopettamisesta on lähtenyt alusta pitäen väärälle raiteelle Trumpin mennessä sovittelemaan asioita Putinin kanssa, riippumatta Ukrainasta ja Euroopan maista.

Rauhantunnusteluilta on puuttunut koordinaatio täysin.

Toisaalta Trumpin ja Zelenskyin keskinäisessä epäonnistumisessa piilee mahdollisuus sikäli, että Euroopan mailla on nyt tilaisuus osoittaa päättäväisyyttä ja esitellä Yhdysvalloille oma rauhanhahmotelmansa, josta Trumpin ei kannata kieltäytyä.

 

Varustelukierre ei takaa rauhantilaa

Harmillista Euroopan maiden hätääntyneissä reaktioissa on ollut, että Trump näyttää saavan läpi sparraajan tavoitteensa: pelästyttää Euroopan maat varustautumaan hampaisiin asti.

Tämäkin noudattaisi Putinin pelikirjaa, sillä Venäjän toivehan on, että Euroopan maat ajautuisivat taloudellisesti ahtaalle ryhtyessään kilpavarusteluun Venäjän kanssa ja Atlantin takaista liittolaistaan tyydyttääkseen. Näin EU:n pakotepolitiikka kääntyisi nurin.

Kun EU:n pakotteet jäisivät vaikutuksettomiksi Yhdysvaltain osoittaessa ymmärtämystä Kremlille, Putin pystyisi pelastamaan asemansa, ja ainakin osa Euroopan maiden kansalaisista alkaisi vastustaa omaa elintasoamme huonontavia puolustusmenojen lisäyksiä.

Hyvinvointiyhteiskunnan rapautuminen synnyttäisi Euroopan maissa eripuraa ja Venäjä-mielisyyttä, josta on nyt näyttöä esimerkiksi Saksassa ja Unkarissa.

Juuri tähän tilanteeseen joudutaan, jos Euroopan maat lähtevät mukaan Donald Trumpin peräämään varusteluun ja jos Yhdysvallat vetää tukensa Ukrainalta, NATOlta ja Euroopalta.

Tämä kaikki sopii mainiosti Putinille, ja siksi myös kilpavarusteluun ajatumista kannattaa välttää, vaikka Euroopan maiden puolustusministerit ovat juosseet hihat palaen kiskomaan kansalaisilta miljardeittain varoja asevarusteluun. Jälleen suunnitellaan yhteisvelkoja ja tukipaketteja, vaikka Suomen nykyisen hallituksen piti tehdä niihin osallistumisesta loppu.

Monissa muissa Euroopan maissa kuin Suomessa puolustusmenojen lisäämiseen onkin tarvetta.

On kuitenkin perin virheellistä varautua Venäjän aseelliseen hyökkäykseen NATOa ja EU-maita vastaan. Asevoimansa kuluttanut Venäjä tuskin ryhtyy edes kokeilemaan NATOn viidennen artiklan toimivuutta. Sen sijaan ei-aseellisia sotilaallisiakin operaatioita voi tulla esimerkiksi tietoverkoissa.

Hopealuotipolitiikka ja aseellinen panssaroituminen ovat epäviisaita ja jopa itsetuhoisia menettelytapoja Euroopan maiden talouden ja hyvinvoinnin kannalta.

Suomessa suurimman Venäjä-uhan aiheuttaa Venäjällä mahdollisesti sattuva sisäpoliittinen kaaos, joka voisi tuoda rajoillemme miljoonittain venäläisiä turvapaikanhakijoita. Sarkastista onkin, että Putinin hallinnon jatkuminen voi olla Suomen kansallisten etujen mukaista, koska se pitää venäläiset herran nuhteessa ja poissa täältä.

Kestävään rauhaan tarvitaan aggressiiviseen valtioon kohdistuvat aseistariistuntasopimukset ja aserajoitusten valvonta, mikä näyttää nyky-Venäjän kanssa mahdottomalta, ja siksi tilanne on umpikujassa vielä pitkään.

Saattaa olla, että Trumpille itselleen avautuu tie ulos Valkoisesta talosta ennen kuin Putinille erääntyy eläke ja ennen kuin Ukrainaan syntyy rauhantilaa. 

Aiheesta aiemmin

Turvallisuuden turboahdistus: defensiivisyys taannuttaa

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Ukrainalla on nyt kaksi vihollista: Venäjä ja Yhdysvallat

Volodymyr Zelenskyin tapaaminen Donald Trumpin kanssa Valkoisessa talossa ei olisi voinut mennä pahemmin pilalle.

Rauhanvirittelystä ei tullut mitään eikä myöskään mineraalisopimuksesta, kun molemmat osapuolet ajautuivat jo lehdistötilaisuudessa sanaharkkaan, toistensa päälle puhumiseen ja keskinäiseen huutamiseen. 

Olen aiemmin arvostellut useita rauhantunnusteluissa vallitsevia ongelmia, joista yksi on se, että muut maat jakavat Ukrainan maita ja niiden alla piileviä varantoja keskenään, toinen se, että rauhaa hierotaan kapealla kauppiaan järjellä poliittisten arvojen ohi, ja kolmas: Ukraina ei täytä EU- eikä NATO-jäsenyyden ehtoja, mutta nämä asiat aiotaan nostaa neuvottelupöytään raakileina.

Rauhantunnusteluilta on puuttunut koordinaatio täysin, ja tulos näkyi viime perjantaisessa konfliktissa, joka oli ennennäkemätön katastrofi diplomatian maailmassa.

On vaikea sanoa, mikä tulos olisi ollut, jos näyttelijäntaidoistaan tunnettu Zelenskyi olisi laittanut päälleen Turot ja kehuskellut Trumpia ja Yhdysvaltoja mielistelyn merkiksi ja muutenkin käyttäytynyt kuin työnhakuhaastattelussa.

Yhtä selvää on, että sotaa käyvän Ukrainan johtajaa pitäisi kohdella ymmärtäväisesti, vaikka keskustelussa olisi hermoilun merkkejä.

Trumpin ja Zelenskyin henkilökemiat eivät sovi ollenkaan yhteen. Rouheilla äänenpainoilla artikuloiva slaavilainen ylpeys johti välittömään kipinöintiin pomomaisesti käyttäytyvän Trumpin kanssa heti, kun hänen varapresidenttinsä oli puuttunut puheeseen ja vaatinut Zelenskyiltä kiitollisuutta ja arvonantoa.

Dramaturgi Jouko Turkka sanoi aikoinaan, että ihmiset eivät vain näytä joltakin, vaan he ovat sitä, miltä he näyttävät.

Yhdysvaltoja johtavat siansilmäinen presidentti ja ilkeäkatseinen varapresidentti, joilta en ostaisi käytettyä autoa. Ukrainan kannalta voi olla onnekastakin, että Trump kaatoi omin toimin mineraalisopimuksen, joka olisi ollut suosiollinen Yhdysvalloille itselleen.

Trumpissa on kyllä paljon hyvää, sillä hän yrittää rauhan hyväksi enemmän kuin edeltäjänsä Biden. Mutta suurvaltaa ei pitäisi johtaa liikemiesmoraalilla eikä mielistelyyn ja matelemiseen kannustavalla Diili-shown käsikirjoituksella, kuten Trump. Hänelle sodankäynti näyttää olevan bisnestä eikä taistelua oikeudesta.

Zelenskyin kohtelu Washingtonissa oli läimäytys koko Euroopalle ja samalla hurja voitto Putinin regimelle Kremlissä. Montako kunnialaukausta Moskovassa ammutaan tämän johdosta?

Trumpin väite, että Zelenskyillä on huonot kortit, ansaitsee korjauksen, jonka Zelenskyi melkein ehtikin huutaa väliin: hän ei pelaa korttia vaan toimii sotaa käyvän maan presidenttinä.

Trumpin arvio, että Zelenskyi pelaa kolmannella maailmansodalla, toistaa Kremlin propagandaa eikä edelleenkään tunnusta Ukrainan käyvän nimenomaan puolustussotaa.

Ilmeisesti Putin on puhelimitse ripittänyt Trumpia uhkauksella, että jos Yhdysvaltain tuki Ukrainalle jatkuu, se voi rauhansopimisen sijasta johtaa Venäjän rauhankyyhkyjen ilmestymiseen myös Yhdysvaltain omille rajoille.

Trumpilla on kiire rauhanaloitteidensa kanssa, koska hän on todennäköisesti hävinnyt Putinin kanssa käymänsä puhelinkeskustelut ja päätynyt Venäjän kaulapantaan.

Ottelu T vs. Z oli arvovaltatappio Yhdysvalloille, josta voidaan nyt päätellä, että Valkoisen talon hallintoon ei voida luottaa.

Zelenskyin ainoa ”virhe” oli totuuden sanominen; tosin hän ei ollut ilmeisesti koskaan kuullut Paasikiven näkemystä totuuden puhumisen vaarallisuudesta.

Trumpin epäonnistuminen heikensi hänen uskottavuuttaan sekä amerikkalaisten että eurooppalaisten silmissä ja lisäsi paineita hänen omien rauhanlupaustensa lunastamiseen.

Koettu konflikti oli paljolti kiinni pelkästä asenteesta ja psykologiasta, jolla asioita lähestyttiin, ja tapaamisen tulos olisi voinut olla toisenlainenkin.

Maailman tuomio Yhdysvaltoja kohtaan on ollut selkeä. Lähes kaikki maailman maat ovat osoittaneet sympatiaa Zelenskyille ja hänen delegaatiolleen, joka käytännössä heitettiin ulos Valkoisesta talosta.

Lehtitiedoista poiketen en kuitenkaan usko Yhdysvaltain lopettavan kaikkea tukeaan Ukrainalle, sillä joku kansainvälisestä politiikasta jotakin ymmärtävä Washingtonin haukka todennäköisesti vetää hätäjarrusta.

Trumpin harjoittama rymistely jättää ennen pitkää Yhdysvallat itsensä yksin. Näyttää myös siltä, että Ukraina on joutumassa kahden rintaman sotaan: toisaalta Venäjää ja toisaalta Yhdysvaltoja vastaan.

Täällä Suomessa ei ilmeisesti voida luottaa muuhun kuin siihen, mikä on kaiverrettu Suomenlinnan Kustaanmiekalla sijaitsevaan Kuninkaanporttiin: Eftervärld, stå här på egen bottn och lita icke på främmande hielp.

Eteenpäin päästäneen Isossa-Britanniassa pian järjestettävässä Euroopan maiden kokouksessa, jossa Euroopan maiden on otettava johtajuus ja jossa myös Suomella on tilaisuus esittää rauhanhahmotelmansa.

Tällöin Trumpia ja Zelenskyiä ei pidä päästää samaan kehään, vaan heidänkin keskelleen tarvitaan rauhanvälittäjä.

Totuus lienee joka tapauksessa se, ettei Eurooppaa ja Suomea voida suojella puolustusmenoihin jatkuvasti esitetyillä lisäkorotuksilla ja asevarustelulla, vaan viisaalla diplomatialla.

Varustelukierteeseen ajautuminen on yhtä ajattelematon primitiivireaktio kuin presidenttien käytös ovaalihuoneessa. Jokaiseen kestävään rauhansopimukseen on liitettävä aserajoitussopimukset ja aseistariisunta. Muussa tapauksessa Venäjän hallinnon kanssa ei voida saavuttaa kestävää rauhantilaa (aiheesta täällä ja täällä).

Kaiken ulkopuolella on pidetty kysymystä, onko mikään sopimus sotarikollisen Putinin kanssa edes teoriassa mahdollinen.

Ukrainan paikka ei ole EU:ssa eikä NATOssa – Miksi?

Ukrainan rauhanaloitteissa on kolme outoa asiaa.

Ensinnäkin (1) rauhantekijät tai sellaisina esiintyjät jakavat Ukrainan mineraalivaroja hintana aiemmasta tuestaan, ikään kuin asiasta olisi kirjoitettu velkakirja tukia luovutettaessa. Ei tietääkseni ole, vaan apu on perustunut lainaamisen sijasta hyväntekeväisyyteen. Jos taas mineraalisopimus nähtäisiin korvauksena, sekin olisi outoa, sillä sotakorvauksista voitaisiin päättää eri osapuolten kesken vasta rauhansopimuksessa, ja maksajaksi kuuluisi aikamme merkittävin roistovaltio Venäjä ja tuomiolle tuhoisin murhaaja Vladimir Putin sekä hänen hallintonsa.

Toiseksi (2) rauhaa hierotaan kapealla kauppiaan järjellä, jossa mikä tahansa ”diili” nähdään oikeutettuna, kunhan se perustuu taloudelliseen tai sotilaallista voimaa koskevaan vaihtosuhteeseen. Näin ohitetaan se, että tähän asti sotaa on käyty etupäässä poliittisten järjestelmien ja arvomaailmojen puolesta. Nyt aloitetussa keskustelussa poliittiset arvot eivät vaikuta painavan mitään, kunhan rauhanteko kannattaa taloudellisesti ja silloinkin etupäässä Yhdysvalloille, Ukrainan ollessa selkä seinää vasten ja ikään kuin maan pitäisi antautua sekä länteen että itään päin.

Kolmanneksi (3) rauhantunnusteluihin on liitetty kysymys Ukrainan EU- ja NATO-jäsenyydestä. Ukrainan liittymistä molempiin on suorastaan perusteltu sillä, että Ukraina käy sotaa. Puutunkin nimenomaan tähän asiakohtaan.

Todellisuudessa Ukraina ei voi liittyä kumpaankaan juuri siksi, että Ukraina käy sotaa.

 

Ukraina ei täytä EU:n eikä NATOn jäsenyysehtoja

Euroopan maat ovat korostaneet julkilausumissaan, että Ukraina halutaan jäseneksi Euroopan unioniin.

Tämän on täytynyt olla pelkkä vertauskuvallinen tuen ilmaus, koska tosiasia on, että Ukraina ei täytä EU:n jäsenyysehtoja. Lainsäädäntöä pitäisi uudistaa ja korruptiota kitkeä vuosien ajan, jotta jäsenyysehdot täyttyisivät.

Ukraina ei täytä myöskään NATOn jäsenyysehtoja sen enempää teknisessä mielessä kuin turvallisuuspoliittisessakaan merkityksessä. Asia on kaukainen kuin Kaukasia itse.

On kysyttävä, miksi molempia jäsenyyksiä alleviivataan länsimaiden poliittisissa kannanotoissa, vaikka Ukrainan EU- tai NATO-jäsenyydellä ei ole toteuttamiskelpoista pohjaa lähitulevaisuudessa mahdollisesti aloitettavissa rauhanneuvotteluissa.

Kyse on ollut vain tuosta sympatian symboloimisesta.

Ainoa asia, jonka EU- ja NATO-maat voisivat tuoda rauhanneuvotteluihin (mikäli niihin päätyvät), on vaatimus, että Ukrainalla säilyy mahdollisuus hakea jäseneksi kumpaankin organisaatioon, mutta asiasta ei päätetä rauhanteon yhteydessä mitään muuta.

Sellaista päätöstä, että Ukraina (tai jokin muu maa) ei voisi hakea jäsenyyttä jossakin organisaatiossa, ei mikään organisaatio voi luonnollisestikaan tehdä.

Liitokunnat, valtioliitot, yhdistykset ja muut yhteenliittymät eivät yleensäkään tee negatiivisia päätöksiä, joilla jokin taho ennakolta suljettaisiin pois. Toisaalta mikään muukaan taho, kuten Venäjä, ei voi eikä sen pidä päättää siitä, mitä Ukraina, EU ja NATO päättävät keskenään, koska se merkitsisi – ei vain Ukrainan – vaan myös EU-maiden ja NATOn suvereniteetin menetystä.

Ainoa järjellinen poliittinen menettelytapa on siis ovien pitäminen auki tai ainakin lukitsemattomana, aivan kuten Suomen NATO-jäsenyyttä tavoiteltaessa.

 

Ukrainaa ei pidä naarata EU:hun eikä NATOon

Sitten on muutamia ratkaisevan tärkeitä kysymyksiä, joista ei ole konsensusta länsimaissa ja joita ei ole käsitelty paljoa sen enempää politiikassa, hallinnossa kuin medioissakaan.

Pitäisikö Ukranan ylipäänsä kuulua Euroopan unioniin tai NATOon tai molempiin? Millaisia EU ja NATO olisivat, jos Ukraina olisi niiden jäsen?

Putin ei varmasti olisi hyökännyt, mikäli Ukraina olisi ollut jäsen molemmissa tai jommassakummassa.

Mutta entä nyt? Pitääkö Ukrainaa houkutella tai aktiivisesti integroida Euroopan unioniin ja NATOon? 

Pohditaanpa hetken, mitä merkitsisi, jos huomattavasti ongelmattomampi maa Turkki olisi Euroopan unionin jäsen. EU on potenut suuria tuskia jo Unkarin ja Puolan jatkuvan hangoittelun takia. Kuinka vaikeaa päätöksenteko olisi, jos Turkki olisi jäsenenä EU:ssa omine vaatimuksineen ja visioineen?

NATOssa Turkki tunnetusti on. Turkki aiheutti lähes ylitsepääsemättömät vaikeudet Suomen ja Ruotsin NATO-tielle, vaikka maidemme asiat ovat paremmassa kunnossa kuin Turkin omat.

Organisaatioilla on taipumus tulla sitä tehottomammiksi ja toimintakyvyttömämmiksi mitä enemmän niissä on eripuraisia jäseniä. Juuri sellainen EU:sta on jäsenmäärän kasvun myötä tullut. Sama pätee NATOon. YK on oivallinen esimerkki paperitiikeristä, jossa edes turvallisuusneuvosto ei saa aikaan mitään, koska yksi vastustava maa voi työntää kapuloita rattaisiin.

Nähdäkseni EU ja NATO eivät tarvitse uusia jäseniä. Molemmat ovat vesittyneet ja väsähtäneet nimenomaan jäsenmäärien kasvun vuoksi.

Hullunkurista on, että molempien paisuttamista pyritään perustelemaan vaikutusvallan kasvattamisella, vaikka jatkuvan laajenemisen myötä päätöksenteko kangistuu ja organisaatio mätänee sisältä lahopuun lailla.

 

EU:n ja NATOn jäsenyysasiat eivät kuulu rauhanneuvotteluihin

Tämä voi kuulostaa kyyniseltä, mutta käsitykseni mukaan Ukraina ei olisi oikeassa paikassa ollessaan NATOssa – ja vielä vähemmän Euroopan unionissa.

Ukrainan kieli, kulttuuri ja poliittis-metafyysinen perinne poikkeavat olennaisesti eurooppalaisesta. Elämänmeno on erilaista lukuunottamatta maan läntisimpiä osia, jotka aikoinaan kuuluivat Puolaan.

Joku voi katsoa Euroopan itäisen rajan kulkevan Uralia pitkin, mutta hänellä täytyy olla kartantekijän kakkulat silmillään. Ukraina kuuluu ontologiseen Eurooppaan ja metafyysiseen luomukseen nimeltä Eurooppa yhtä vähän kuin Turkki.

Jos Turkki olisi EU:n jäsen, EU:n ulkoraja kulkisi Syyriaa, Irakia ja Irania pitkin. Eurooppa ei ole siellä. Eurooppa ei ole myöskään Ukrainan itäisillä rajamailla.

Nähdäkseni Ukrainan EU-jäsenyyttä ja NATO-jäsenyyttä ei tule pitää poliittisena tavoitteena.

Asian ei myöskään pitäisi kuulua mahdollisten rauhanneuvottelujen pöytään. Sodan päättämiseen ja rauhan solmimiseen ei voida eikä pidä liittää mitään sellaista lupausta, jossa Ukrainalle annettaisiin ikään kuin sitoumus jäsenyyden hyväksymisestä etukäteen. Toisaalta jäsenhakemusten tekoa ei voida eikä pidä etukäteen kiistää.

Menettely Ukrainan hyväksymiseksi EU:hun tai NATOon rauhanneuvotteluissa olisi juridisesti nurinkurinen. Ei mikään tuomioistuinkaan voi antaa tuomiota ennen syytettä ja oikeudenkäyntiä, eikä mikään viranomainen voi antaa ratkaisua ennen kuin nimenomaista ratkaisua on haettu.

Tässä mielessä on sangen omituista ja ristiriitaista, että Ukrainan EU-jäsenydestä ja NATO-tiestä on annettu pitkälle meneviä myöntäviä julistuksia, vaikka maa on sodassa, joka jo sinänsä estää jäsenyydet, ja olojen saattaminen lähemmäksi jäsenehtojen täyttymistä on vuosikymmenten työn takana.

Käytännön ongelmana on myös jäsenyysaloitteiden epämääräisyys. Nythän ei ole selvyyttä edes siitä, missä Ukrainan rajat kulkevat, joten EU- ja NATO-asioiden liittäminen mahdollisten rauhanneuvottelujen yhteyteen johtaisi välittömään konfliktiin tai syventäisi sitä.

Käsitykseni mukaan Ukrainan asema on parempi, jos maa ei kuulu EU:hun eikä NATOon. Ukrainan jäsenyys toisi nimittäin molempiin organisaatioihin paljon levottomuutta, joka heikentäisi EU:n ja NATOn toimintakykyä. Ukrainan jäsenyys kummassakaan ei parantaisi tosiasiallisia mahdollisuuksia auttaa Ukrainaa jatkossa.

 

Ukrainan EU- ja NATO-jäsenyys hajottaisi molemmat liitot

Muistellaanpa hieman lähihistoriaa. Jugoslavian hajoamissodissa syntyneet maat eivät ole vieläkään EU:n jäseniä, vaikka väkivaltaisuuksien päättymisestä on yli kaksi vuosikymmentä. Serbia on kyllä jäsenehdokas, mutta Bosnia-Hertsegovina ja Kroatia eivät ole.

Myös Ukrainan EU-tiestä tulisi hyvin pitkä. NATOon on voitu kelpuuttaa Kroatian, Montenegron ja Pohjois-Makedonian tapaisia horjahtelevia sirpalevaltioita, joten Ukrainan jäsenyys NATOssa voi olla ainakin periaatteessa lähempänä kuin EU-jäsenyys.

Asiassa olisi sekä EU:n että NATOn tehtävä perusteellinen periaateharkinta, joka koskee sitä, kaivataanko niihin enää lainkaan uusia jäseniä.

Omasta mielestäni (1) Ukrainan ei tulisi toistaiseksi kuulua kumpaankaan, vaan sen asema ja turvallisuus olisi järkevintä järjestellä omana erityistapauksenaan. Todennäköisesti näin myös joudutaan tekemään olosuhteiden pakosta.

Toisaalta (2) asiasta ei pitäisi tehdä Ukrainan tai EU:n ja NATOn omia käsiä sitovaa ja tulevaisuutta määräävää kielteistä eikä myönteistä päätöstä mahdollisten rauhanneuvottelujen osana.

Kolmanneksi (3) Ukrainan mahdollisuus hakea jäseneksi täytyy luonnollisesti pitää avoinna suhteessa tulevaisuuteen niin, että jäsenyysehtojen täyttyessä hakemus voidaan kyllä käsitellä.

Ukrainassa orientoidutaan länteen kunnianhimoisesti, ja maan perustuslakiin kirjattiin jo 2019 pyrkimys sekä NATOn että EU:n jäseneksi.

Ukrainan odottamaa kutsua jäsenyysneuvotteluihin ei kuitenkaan kuulunut NATOn Vilnan (2023) eikä Washingtonin (2024) huippukokouksissa, tosin viimeksi mainitun loppujulkilausumassa kirjattiin hyväntahdon eleenä Ukrainan olevan ”peruuttamattomasti” polulla kohti puolustusliiton jäsenyyttä.

EU:n jäsenyyttä Ukraina haki hädissään muutama päivä Venäjän laajamittaisen hyökkäyksen alettua 2022. Saman vuoden kesällä Ukrainalle myönnettiin ehdokasmaan asema, ja joulukuussa 2023 EU-johtajat päättivät jäsenyysneuvottelujen aloittamisesta. Liittymisneuvottelut alkoivat virallisesti 2024 kesällä.

Tiellään EU:n jäseneksi Ukraina on pitemmällä, ja Yhdysvallat ja Saksa lienevät oikeassa jo viime vuonna esittämissään kannanotoissa, että Ukrainan ei pitäisi kuulua NATOon.

Asioiden ollessa nykyisellä tavalla Ukrainalle pitäisi riittää passi Eurovision laulukilpailuihin, mutta maan kampeaminen vängällä väkisin länsiliittouman jäseneksi ei toisi maanosaamme rauhaa.

Pahimmillaan Ukrainan konfliktiherkkyys tulevaisuudessa voisi käynnistää Venäjän ja NATOn välisen aseellisen konfliktin tai sodan, jos ja ilmeisesti kun Putinin sotarikollinen hallinto jää rauhanteon yhteydessä valtaan.

Kokonaisuutena tarkastellen Ukrainan sodan rauhantunnusteluilta puuttuu koordinaatio täysin. Ohitettu on lisäksi kysymys hyökkäyssodan käynnistäneen Venäjän hallinnon saattamisesta oikeudelliseen vastuuseen. Nyt sen kanssa hierotaan sopimuksia ja käydään kauppaa!

Putin ja hänen hallintonsa ovat tämän vuosituhannen ylivoimaisesti pahimpia ryöstömurhaajia ja rikollisia, joiden ei pitäisi voida paeta valtiokilven taakse. Kremlin regimelle kuuluisi kyyti Haagiin, asianmukaiset syytteet ja tuomiot niiden mukaisesti.

---

Päivitys: Ukrainalla näyttää olevan jatkossa kaksi vihollista, Venäjä ja Yhdysvallat, kun Donald Trump heitti Volodymyr Zelenskyin ulos Valkoisesta talosta neuvottelujen epäonnistuttua täysin. 

Sympatiani ovat edelleen Ukrainan puolella, ja arvopohjaisen realismin ohelle tarvittaneen myös realistista arvopohjaa. Sitä soisi erittäin epädiplomaattisesti toimivalle Donald Trumpille.

Lähettikö Trump Interfloora-kukkia Putlerille?

Antiikin Kreikasta tunnetaan tarina Alkibiadeesta, joka toimi sotapäällikkönä ateenalaisten puolella. Huomattuaan, että Ateena oli joutumassa tappiolle, hän livahti spartalaisten riveihin.

Monien käänteiden jälkeen loikkari koetti palata Ateenaan mutta joutui pakenemaan ja päätyi lopulta persialaisen satraapin suojelukseen.

Alkibiadesta pidetään relativismin, opportunismin ja arvottomuuden vertauskuvana.

Samanlainen on nyt Donald Trump. Myös hänellä olisivat käsissään ainekset moneen hyvään, mutta katkeruudellaan ja omahyväisellä itsekkyydellään hän on mullistamassa maailman turvallisuusarkkitehtuurin.

Mitä tehdä sellaisen ihmisen kanssa, joka on pohjimmiltaan hyväntahtoinen mutta samalla yksinkertainen?

Trumpilla on paljon hyviä aloitteita ja ihanteita, mutta hän rymistelee kuin norsu porsliinikaupassa. Kunpa hän olisikin siellä, mutta hän johtaa suurvaltaa.

Aikuinen vauva meni Ukrainan sodassa vihollisen puolelle. Törkeintä on yhtyminen Venäjän vaatimukseen, että Ukrainan pitäisi antautua sodassa, jonka aloitti Venäjä ja jonka uhri Ukraina on koko ajan ollut.

Trumpin toinen suuri virhe oli, että hän otti yhteyttä Putiniin yksin, neuvottelematta asioista ensin Ukrainan ja sitä tukeneiden maiden kanssa.

Kolmas tyhmyys oli lähettää edustusto keskustelemaan kahdenvälisesti Venäjän edustuston kanssa. Se kohotti sodan aloittaneen Venäjän tasavertaiseksi neuvottelukumppaniksi ja samalla ghostasi Ukrainan ja Euroopan maat täysin.

Puuttuu vain, että Trump huomisaamuna päättäisi aseavusta Venäjälle ja vilkuttaisi voiton päivänä Kremlin muurin yläpuolelta sotilasparaatille pioneeritytön ojentaessa kukkia Putlerille.

 

Uhrista vihollinen

Trump teki uhrista vihollisen ja mitätöi Ukrainan saavuttamat tulokset sodankäynnissä. Financial Timesin mukaan USA jopa vastustaa Venäjän sanomista hyökkääjävaltioksi. Tämä kääntää jokien kulkusuuntaa kuin muinaisessa Neuvostoliitossa.

Nimittämällä Zelenskyiä kaunaisesti ”Ukrainan diktaattoriksi” Trump käänsi konstellaation nurin, sillä Zelenskyi on nimenomaan puolustanut demokratiaa Ukrainassa ja koko Euroopassa. Lakimies-presidentin nimittely ”koomikoksi” toistaa Venäjän propagandaa, ja Trumpista tuli yhden puhelun aikana Kremlin kaiutin.

Näillä toimillaan Trump on myynyt myös oman maansa. Passivis-aggressiivinen vanhus on asettunut Euroopan maita, Nato-liittolaisiaan ja mahdollisesti myös muita Ukrainaa tukeneita maita, kuten Japania ja Australiaa, vastaan.

Pyrkimyksenä on palauttaa maanjakopolitiikka ja etupiiriajattelu samalla, kun maailman kehitys nojaa keskinäisriippuvaisiin tuotantoketjuihin, sivistykseen ja tiedonkulkuun.

Trump johtaa maataan saamatta vastustusta paikallisesta parlamentista. Hän jopa kutsui itseään ”kuninkaaksi” havaittuaan, että vastarintaa puuttuu niin demokraattien kuin republikaanienkin riveistä, ja Putin laittoi narsistisen miljardöörin povitaskuunsa.

Trumpin väite, että Zelenskyin kannatus on pudonnut 4 prosentin tasolle, ei mennyt läpi edes Kremlin propagandatoimistossa, vaan Dmitri Peskov antautui kiistämään Trumpin lausuman. Tämän hän teki ilmeisesti siksi, että kukaan ei huomaisi Trumpin hurahtaneen noudattamaan Putinin pelikirjaa, jonka tavoitteena on Ukrainan hallinnon vaihtaminen.

 

Kaikki muut leikkaavat, paitsi järki

Ukraina käy kansainvälisen lain oikeuttamaa puolustussotaa, jonka ansiosta Venäjä ei ole saavuttanut päämääriään: Ukrainan tuhoamista itsenäisenä valtiona ja kansakuntana, Kiovan hallinnon kumoamista ja Ukrainan täydellistä alistamista Moskovalle.

Tapahtumien kulku sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä reaalipolitiikkaan merkitsee, että moraalin mittana on pelkkä voima. Se taas tarkoittaa jatkuvaa sotajalalla oloa.

Jos Venäjä selvästi häviäisi sodan, se olisi loppu Putinin regimelle ja alku myös Venäjän sisäpolitiikan korjaantumiselle. Jos taas Putinin sallitaan jatkaa vallassa Trumpin tuella, se varmistaa Venäjän kanuunojen kääntymisen seuraavaksi Kaukasian maihin.

Pahinta on, että Trump voi heittää metron alle myös Suomen. Tähän viittaa Yhdysvaltain selänkääntö Natolle ja mahdollisesti myös DCA-sopimukselle ennen kuin muste on ehtinyt kuivua paperissa.

Mitään uutta Yhdysvaltain ja itänaapurimme liittoutumisessa keskenään ei olisi, koska taistelivathan suurvallat yhdessä myös toisen maailmansodan aikana Suomea vastaan ja lähes hävisivät. Mikäli Trump todella omaksuu Putinin narraation ”denatsifikaatiosta” Ukrainassa, joutuu muu maailma absurdin komedian todistajaksi.

Samalla, kun Petteri Orpo (kok.) vaatii 50 miljardin panostuksia Ukrainan tukemiseen, Riikka Purra (ps.) haluaa suomalaisilta vöiden kiristyksiä ja sosiaali- ja terveyspalveluihin leikkauksia.

Otettakoon Ukrainan tukirahat Venäjältä jäädytettyjen varojen pääomista ja koroista sekä niin sanotusta ”koronapaketista”, jossa on vielä noin 98 miljardia käyttämättömiä varoja ja jolla tuetaan nykyisin muun muassa Italian ja Espanjan valtiontalouksia ja ”energiaremontteja”.

EU on 135 miljardin euron avustuksillaan jo nyt tukenut Ukrainaa enemmän kuin Yhdysvallat.

 

Rauhaa ei tule varustelukierteellä vaan aserajoitussopimuksilla

Suomalaisten ei pidä kaataa lisää verovaroja aseisiin, sillä Suomen 2 prosenttia BKT:stä on 2 kertaa enemmän kuin Yhdysvallat itse on käyttänyt ja kymmenen kertaa se, minkä Espanja ja Belgia ovat käyttäneet puolustukseen BKT:stään.

Tosiasiassa kestävää rauhaa ei tule prosenteilla eikä asevarustelulla vaan aseistariisunnalla ja aserajoituksilla, joita tulisi liittää jokaiseen rauhansopimukseen (aiheesta täällä). Myös sotakorvaukset pitää tuomita hyökkääjän maksettaviksi.

On mahdollista, että myöskään talouden valonpilkahdukset korkojen laskuineen eivät johda Eurooppaa takaisin onnen aikaan, vaan Yhdysvaltain ja Venäjän uusimperialismi syövyttää pois kaikki merkit paremmasta huomisesta.

Kun euromaiden rahoituskriisi oli saatu jotenkin aisoihin runsailla tukipaketeilla, tuli koronakriisi, joka aiheutti valtavia tappioita ja vaati suunnattomia uhrauksia. Heti kun se alkoi väistyä, Putin päätti aloittaa hullun sotansa, joka synnytti energiakriisin, turvallisuuskriisin ja inflaation.

Ja EU-pakotteiden alettua vaikuttaa Trump ojensi auttavan kätensä Putinille juuri, kun Venäjän sotakassa alkoi olla tyhjä ja Putinin olisi pitänyt anoa armoa länneltä.

Kuinka onkin niin, että vähäisimpienkin myönteisten signaalien esiintyessä tulee aina joku, joka pilaa kaiken?

Eurooppa joutuu näköjään päättämään kahden vihollisen, USA:n ja Venäjän, välillä mutta olemaan valitsematta kumpaakaan. Tilanteen voi pelastaa vain se, että Washingtonin järkijaakot laittavat Trumpin tavalla tai toisella kaulapantaan tai joku hänen itsensä hyväksymä Esso-Veijo kuiskaa hänen lippalakkinsa alle totuuden Mariupolin piirityksestä ja Butšan verilöylystä.

Polttamalla siltansa Eurooppaan Trump ei voi parantaa suhteitaan Kiinaan, eikä myöskään Trumpin ja Putinin ystävyys kestä todennäköisesti pitkään. 

Tuloksena ei ole America first vaan America alone. Jos Trump jatkaa nykyisellä linjallaan, hän menee historiaan miehenä, joka häpäisi Yhdysvallat ja itsensä ja jolla on Alkibiadeen kohtalo.

Tähän on maailma tullut: ovat sovussa kahdet hullut, eikä hulluus ole kummassakaan tapauksessa välttämättä vain strategista.

Trumpin arvaamattomuus olisi arvattava paremmin kuin Trump itse.

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Kyynistä Ukrainan sodan rauhanponnisteluissa on, että myös keskinäisinä liittolaisina pidetyt ovat alkaneet katsella toisiaan alta kulmain.

Venäjän lisäksi Yhdysvallat ja lopulta myös EU-maat ovat iskeneet silmänsä Ukrainan arojen alla piileviin mineraaleihin toiveenaan päästä hyötymään tuestaan – täysin utilitarismin perusläksyjen mukaisesti.

Hyödyn tavoitteleminen on menetysten, tuhojen ja uhrausten vuoksi sangen ymmärrettävää samoin kuin syvästi inhimillinen vaihtokauppojen kyttäileminen.

Ne eivät kuitenkaan saisi johtaa kaivoskolonialismiin, joka on nyt meneillään Ukrainan rauhanvirittelyissä ja jota myös Suomen kaivoslain uudistamisessa haluttiin varoa.

Jeremy Benthamin klassiseen utilitarismiin liittyi ajatus, että hyötyjen täytyisi olla molemminpuolisia, ja jo Aristoteleen moraaliteorian mukaan kenenkään ei pitäisi edistää etujaan toisten osapuolten kustannuksella.

Paljonko eroa on ukrainalaisten kannalta sillä, ryöstääkö maan kallisarvoiset ja harvinaiset maamineraalit lopulta Venäjä, USA vai Euroopan unioni, jos kädet pitää nostaa ylös kaikkiin ilmansuuntiin?

Kuvaa ei kaunista se, että ukrainalaiset luopuisivat kansallisesta varallisuudestaan näennäisesti ”omasta aloitteestaan”, eikä myöskään toive vivuttaa varantoja sisältävät itäalueet takaisin lännen ahneella tuella.

Alexander Stubb briljeerasi Münchenissa

En pidä ollenkaan Kokoomuksen tavasta tilkitä Suomen valtiontalouden aukkoja suomalaisen keski- ja työväenluokan perusturvaleikkauksilla, mutta mielestäni Münchenin konferenssissa selkeimmät tilanneanalyysit esitti Kokoomuksen riveistä presidentiksi noussut Alexander Stubb, joka onnistui jättämään kokouspaikan näyttämölle melkoiset savut.

Stubb oli Euroopan liiderien joukossa lähes ainoa, joka piti päänsä kylmänä ja luonnosteli kirkkaan hahmotelman sille, missä järjestyksessä sodan lopettamiseen pitäisi tähdätä. 

Ensimmäinen asia on tulitauko, jonka aikana voidaan vaihtaa sotavankeja, keskustella pakotteiden purkamisesta, luoda väliaikaiset turvallisuusjärjestelyt, sopia aselevosta ja päättää rauhanneuvottelujen asialistasta, jolle ei pidä hyväksyä mitään, mikä kyseenalaistaisi Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin.

Toiseksi balanssi pitää siinäkin, että Stubb neuvoi Yhdysvaltoja olemaan luottamatta Putinin hallintoon, ja siinä, että hän ampui marssijärjestyksen suoraksi: Ukraina johtaa, Euroopan maiden pitää olla mukana, ja Yhdysvallat toimii perälautana pitämällä kovat piipussa.

Täysin epäluotettavana setämiehenä minäkin tiedän, että julkisuuteen kerrottavat neuvottelutavoitteet on syytä paljastaa vasta, kun on yhdessä sovittu todelliset salaiset neuvottelutavoitteet Venäjää vastaan. Nyt on Venäjälle paljastettu, että lännellä ei ole yhteisiä neuvottelutavoitteita, mikä merkitsee ajamista mopedilla rotkoon, eikä se ole suinkaan bluffi!

 

Hold my beer, sanoi Trump

Hyppäämällä suoraan syvään päätyyn Trump ei voi saada aikaan enempää kuin Pohjois-Korean kanssa vuosina 2018 ja 2019. Ei siitäkään romanssia tullut vaan 180 asteen käännös ja uhkaus, jonka mukaan rakettimies on ottanut itsemurhatehtävän ja Yhdysvallat vie sen tarvittaessa loppuun.

Toisaalta ei pitäisi aliarvioida Trumpin esikunnan herättämiä shokkivaikutuksia, sillä niiden vuoksi kädet tärisevät myös Moskovassa.

On jokseenkin ymmärrettävää, että Trump haluaa neuvotella Putinin kanssa yksin, koska hän ei halua eripuraisia EU-lähetystöjä olkapäilleen kököttämään. Pakka on sekaisin nimenomaan Euroopan mailla, ei Yhdysvalloilla.

Stubbin vastaukset J. D. Vancen kohupuheeseen (jota itse pidän hyvänä kannanottona sananvapauden ja valtiollisen suvereniteetin puolesta) ovat olleet jämäköitä ja tunnustaneet sen, että Euroopan maiden on ryhdistäydyttävä ja paremmin varmistettava oma turvallisuutensa.

Tähän verrattuna Euroopan entisten ja nykyisten demarijohtajien kannanotot ovat keskittyneet lillukanvarsiin, kuten Sanna Marinin huoli naisten asemasta (vaikka sodassa on kuollut ja haavoittunut etupäässä miehiä). Sepä nyt kiinnosti Münchenissä kuin kolttasaamelaisten asia.

Entisen Yle-pomon Mikael Jungnerin käsitys, että suhteet Venäjän kanssa ”tulisi palauttaa”, oli strutsinmunan kokoinen pullautus viestinnän asiantuntijana esiintyvän suusta! Paluuta entiseen ei voi olla vuosikymmeniin eikä ainakaan niin kauan kuin nykyinen regime jatkaa Kremlissä.

Kohti 38. leveyspiiriä

Yhdysvaltain ja Venäjän edustajat kokoontunevat pulisemaan lähipäivinä Saudi-Arabiaan ja Euroopan maat Pariisiin. Tässä yhteydessä Ukrainan ja sitä tukevien länsimaiden olisi järjestäydyttävä ja paalutettava, että Euroopan yli ei kävellä eikä neuvotteluissa esitetä mitään Jaltan konferenssin, Molotov–Ribbentrop-sopimuksen ja sen salaisen lisäpöytäkirjan tai muun etupiirijaon tapaisia harhailuja.

Rauhan saa epäilemättä aikaan luopumalla omista tavoitteistaan ja alueistaan, mutta niin ei pidä tehdä, vaikka Trump siihen Ukrainaa taivuttelisi.

Tosiasia on, että Venäjän nykyhallinnon kanssa ei voi tulla kestävää rauhantilaa eikä edes rinnakkaiseloa mustepatruunakauppiaiden sopimuksilla. Kranaatteja putkeen pitää laittaa vielä pitkään Venäjän suuntaan, jotta nykyistä parempi neuvottelupositio, aseellinen momentum ja rauhanturvaaminen sekä muu harmonian havina ovat mahdollisia.

Tämän osoittaa Venäjän häikäilemätön isku Tshernobylin romuvoimalan suojakuoreen, jonka alta voi edelleen vapautua sellainen määrä radioaktiivista reaktorijätettä, että se ylittää valtavimpienkin ydinräjähteiden säteilyvaikutuksen.

Suhteellisen vähäiselle huomiolle jäänyt voimalaisku on koko sodan todennäköisesti vaarallisin toimenpide Zaporižžjan voimalaiskun jälkeen. Ydinvoimalasta leviävä polttoaine riittäisi tuhoamaan sekä Ukrainan että Venäjän viljapellot pysyvästi, ja ikkunat täytyisi sulkea myös Suomessa.

 

Aiheesta aiemmin

Rauha meidän ajallemme?

Turvallisuuden turboahdistus: defensiivisyys taannuttaa

Rauha meidän ajallemme?

”Itä on itä ja länsi on länsi, eivätkä kohtaa ne toisiaan, ennen kuin taivas on edessä Herran tuomion kohtaava maan.” Näin lausui Nobel-kirjailija Rudyard Kipling ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä.

Medioissa on viime päivinä kohistu Donald Trumpin ja hänen ministeriensä aloitteista Ukrainan sodan lopettamiseksi ja Gazan kriisin ratkaisemiseksi. Puiminen jatkuu tänään alkavassa Münchenin turvallisuuskokouksessa.

Paljon on valiteltu Trumpin tapaa ottaa yhteyttä Putiniin, ja on pelätty Yhdysvaltain yrittävän sopia neuvotteluista ja rauhan ehdoista yksinään Venäjän kanssa, Ukrainan ja Euroopan yli.

On kieltämättä noloa, että lännestä päin anellaan rauhaa Kremlistä. Rauhanaloitteiden syntyessä pakotteita asettaneilta länsimailta tullaan vahvistaneeksi Venäjän asemaa. Useimmat olisivat varmasti toivoneet Putlerin kumartavan länteen.

Jotta aloitteellisuudessa olisi järkeä, Trumpilla täytynee olla mielessään ”ota tai jätä” -tarjous: ota rauhanaloittesta koppi tai hylkää se ja kadu. Putinin kieltäytyessä Yhdysvallat voisi ainakin periaatteessa auttaa Ukrainaa valmistamaan jopa kansallisen ydinaseen, kuten on tapahtunut Israelissa.

Suomen ulkopoliittinen johto on vältellyt kielteisten kantojen esittämistä Yhdysvalloista, koska olemme tuore Nato-jäsen ja solmineet DCA-sopimuksen USA:n kanssa. Olemme enemmän riippuvaisia Amerikasta kuin Amerikka meistä. Tästä syystä Suomen ulkopoliittinen johto on asettanut sanansa varovasti, toisin kuin valtamedia, jossa on piesty Trumpia avoimesti.

Myös niin sanotut asiantuntijat ovat esiintyneet linjattomasti ja sekavasti, kuten kansainvälisen politiikan professori Teivo Teivainen, joka hoippui kummallisesti puhuessaan Donald Trumpin Ukraina-suunnitelmista Ylen A-studiossa 12.2.2025.

Jonkinlaista valon pilkahdusta suostui Trumpissa näkemään Risto E. J. Penttilä, joka laajemmassa keskustelussa rikkoi vakiohaastateltujen pyhän valan A-studiossa 13.2.2025 ja puhui ”toivon strategiasta” Ukrainan sodan päättämiseksi.

Medioiden pessimismi Trumpin tekemien avausten johdosta onkin erikoista.

Itse tilanne on joka tapauksessa hyvin yksinkertainen, ja sen kristallisoimisesta Trumpia voi kiittää.

Mikäli kaksi oppilasta tappelevat koulun pihalla ja opettaja sanoo, ettei voi puuttua asiaan vain, jotta oppilaiden itsemäärämisoikeus ei vaarantuisi, sellainen opettaja tekee armottomasti väärin.

Siksi on hyvä, että Venäjän ja Ukrainan pattitilannetta pyrkii aktiivisesti ratkaisemaan myös kolmas osapuoli tappelijoiden päiden yli. 

Neuvottelujen valtit ja riskit

Mitä ajatella Trumpin pöytään lyömistä korteista?

Jos neuvotteluvaluuttana on Ukrainan Nato-jäsenyys, sen tilapäinen menettäminen ei merkitse mitään, sillä kyseinen valuutta on arvoton. Ukrainahan ei täytä Nato-ehtoja edes teknisessä mielessä, joten kyseessä on tyhjä kortti, eikä asia ole ajankohtainen pitkään aikaan, paitsi optiona. Sen realisoitumista odotellessa Putinille erääntyy eläke.

Myös Ukrainan EU-jäsenyys on kiven takana. Ei sitäkään voitaisi toteuttaa näissä oloissa eikä muutoinkaan seuraaviin kahteenkymmeneen vuoteen johtuen jo lainsäädännön vaatimista muutostöistä ja korruption kitkennästä. Nato-jäsenyyden ja EU-jäsenyyden menetykset eivät olisi nykytilanteessa todellisia vaan imaginaarisia. Mitä selvemmin Venäjä kelpuuttaisi ne ”myönnytyksiksi” neuvotteluissa, sitä parempi Ukrainalle.

Useimmat varmasti tavoittelevat Venäjän valtaamien alueiden palauttamista Ukrainalle kokonaisuudessaan, sillä muuten Venäjän katsotaan voittaneen perinteisen valloitussotansa. Ideologisen sodan Venäjä on jo hävinnyt, eikä tästä sodasta tule ulos yhtään varsinaista voittajaa, kuten ei tullut 1800-luvun puolivälissä käydystä Krimin sodastakaan.

Mikäli Krim jää Venäjälle, Ukraina ei häviä siinäkään paljoa, sillä Krim kuului vuoteen 1954 asti Venäjälle. Hruštšovin aikana Kreml lahjoitti Krimin niemimaan Ukrainalle Neuvostoliiton sisällä eräänlaisena hyvän tahdon eleenä, kun Neuvostoliitto oli toisaalta tyhjentänyt Ukrainan viljalaarit holodomorin yhteydessä (aiheesta täällä).

Merkittävä häviäjä Venäjän ja Ukrainan aselevossa ja rauhanteossa voi olla Suomi, jonka rajan läheisyyteen Ukrainassa taistelleet Venäjän joukot palaavat. Siksi Ukrainan sotatappio tai neuvottelutappio voivat toimia vaarallisina esimerkkeinä, ja pelissä on sitä kautta paljon.

Toinen iso mutta vähän huomiota saanut riski on, että Yhdysvaltain selänkääntö Ukrainalle voi saada osan ukrainalaisista menettämään luottamuksensa kaikkiin länsimaihin, mikä saattaa johtaa eripuraan Ukrainan sisällä.

Kolmas pohdinnan paikka on, mitä merkitsee, että Putin voi lavastaa venäläisille selvinneensä sodasta suurimpana voittajana, Trump voi mainostaa itseään yhdysvaltalaisille hyvänä mineraalien kaivajana ja Zelenskyi vain pienimpänä häviäjänä.

Neljäs suuri ongelma on, jos Kremlissä innostutaan tekemään vastaesityksiä ja palataan regressiivisesti sotaa edeltäneeseen asetelmaan sekä vaaditaan Naton joukkojen vetämistä Itä-Euroopan maista ja paluuta etupiirijakoihin.

Mikäli sentapaisia maksimaalisia vaateita alkaa saapua neuvottelupöytään, kosahtavat rauhan haaveet karille jo aivan alussa.

Samettiseen rauhaan Venäjän nykyhallinnon kanssa en tietenkään usko vaan ainoastaan konfliktin jäädyttämiseen tavalla, jota voidaan sanoa ”rauhaksi”.

Pakkaako Trump matkalaukkunsa Norjan suurkäräjille?

Putinia ei pidä palkita siitä, että hän saa sodalla muutetuksi valtioiden rajoja, vaan realismin rinnalle tarvitaan tuota niin sanottua arvopohjaista realismia.

Arvopohjaista realismia Nato ja Suomi ovat osoittaneet äskettäisessä tiedonannossaan, jonka mukaan Naton maavoimajoukot sijoitetaan Suomessa Sodankylään ja Rovaniemelle.

Ihmisten tappaminen Ukrainassa on saatava joka tapauksessa loppumaan, eikä Ukrainan puolustus kestä pitkään. Voimaa alueiden valtaamiseksi takaisin sillä ei ole. Tilanne on pakkotilanne.

Samanlainen eksistentiaalinen kriisi vallitsee Gazan alueella. Kansainvälisen oikeuden puolestapuhujat ovat keuhkonneet alueella asuvien oikeudesta jäädä asumaan kaistaleelleen. Oikeus on tässäkin asiassa erilaista kuin todellisuus.

Jos oikeus on todellisuuden kanssa ristiriidassa, todellisuus voittaa, sillä kansainväliseltä oikeudenkäytöltä puuttuvat viimekätiset fundamentit, mihin liittyvästä ”kansainvälisoikeudellisesta perustattomuudesta” on harvardilainen David W. Kennedy puhunut paljon.

Koko Gazan alue on pommitettu asuinkelvottomaksi, eikä siellä voi asua, vaikka oikeus olisikin.

Donald Trump toimii realistisesti väittäessään, että asukkaat olisi siirrettävä lähialueen maihin ja alue olisi parasta luovuttaa Yhdysvaltain huomaan.

Tällainen päätös olisi voitto Yhdysvalloille, sillä USA saisi alueelle pysyvän jalansijan, joka korvaisi monta lentotukialusta. Mutta Yhdysvaltain läsnäolo rauhoittaisi myös muiden maiden tilannetta ja turvaisi kestävän kehityksen palestiinalaisvaltiolle.

Tämäkin aloite on niin hyvä, etten ihmettelisi, vaikka Norjan suurkäräjät päättäisivät tuikata Trumpille Nobelin rauhanpalkinnon.

Joidenkin mielestä Donald Trumpissa on myönteistä vain se, että hän on toimillaan saanut jopa Vladimir Putinin näyttämään viisaalta.

Väitteet Trumpin valeista ja huonoudesta neuvottelijana ovat usein olleet näsäviisaiden saivarteluja tai saivartelijoiden näsäviisautta. Muidenkaan poliitikkojen puheisiin ei suhtauduta millintarkalla puntarilla, vaan niitä pidetään automaattisesti linjojen, päämäärien ja tavoitteiden luovina ilmaisuina.

Diskurssien erot pitäisi ymmärtää myös medioissa.

---

Päivitys: Minulla oli hauskaa, kun Trumpin varamies J. D. Vance messusi Münchenissä EU-liidereille, että suurin uhka Euroopalle on sananvapauden rajoittaminen ja se, etteivät Euroopan kansakunnat ole saaneet äänestää maahanmuuttokysymyksestä, vaikka maahanmuuton rajoittaminen on mitä tärkein asia EU:n alleviivaamalle itsenäisyydelle, kansakuntien itsemääräämisoikeudelle, suvereniteetille ja turvallisuudelle.

Tuntuu kuin Yale-juristi Vance olisi opiskellut blogiani. Vasemmistolainen media tietenkin haukkui varapresidentin oma lehmä ojassa.