Yritysten kannattaisi kilpailuttaa johtamispalvelunsa

Ilta-Sanomat osoitti toimittaja Olli Wariksen kirjoittamassa jutussa 20.7.2022, miksi iltapäivälehtiä pitää olla olemassa. Hän analysoi, millaisia ansaitsemattomia ja työsuoritteisiin nähden kohtuuttomia palkkioita, palkkoja ja muita etuja Fortumin johdossa olleille Pekka Lundmarkille ja Sari Baldaufille sekä nykyiselle toimitusjohtajalle Markus Rauramolle on maksettu vuosina 2012–2022.

Valtionyhtiö on polttanut rahaa kaasulampulla maksaessaan johtajille noin kolmen miljoonan euron vuosipalkkoja ja palkkioita; Rauramolle vielä tämän vuoden huhtikuussa 423 000 euroa kannustinrahaa, ”jota perusteltiin strategisten prioriteettien edistymisellä sekä yhteistyöllä Uniperin kanssa”. Tosiasiassa Fortumin tytäryhtiö Uniper oli jo tuolloin ojan pohjalla sekä antoi tulosvaroituksen samassa kuussa, ja valtio oli joutunut myöntämään 8 miljardin euron tukipaketin Uniperille tammikuussa.

Sitä tosin Wariskaan ei muistanut, että valtionyhtiö Fortumia käytettiin rahastukseen jo 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, kun Percy Henrik Mikael Lilius -niminen patriisi kuittasi Fortumista optio-ohjelman kautta 11,3 miljoonan euron tulot. Samalla yhtiön tulosparannus kiskottiin sähkönkäyttäjien lompakosta ja työntekijöiden selkänahasta. Lilius puolestaan pakeni ”eläkkeelle” päätyen Mehiläistä omistavan luxemburgilaisen holding-yhtiön johtoon nautiskelemaan palvelusetelien ja terveydenhuollon yksityistämisen kautta ulkomaille kiertyvien veroverojen tuottamista tuloista.

Lopulta ei ole ihme, että eräs professorikin on keksinyt moittia Fortumin nykyisen ja entisen johdon. Uniper muun muassa teki kaasun toimitussopimuksia asiakkailleen kiinteään hintaan, mutta ei suojannut ostojaan Venäjältä, vaikka Krimin kriisi oli jo käynnissä.

Se oli maalaisjärjelläkin arvioiden tyhmää, sillä silloin tehtiin kauppa pohtimatta ensin hintaa. Kaikki ei ole ollut varmasti ”omistajaohjaajien” eli valtion ja sen kansalaisten edun mukaista.

Selvää on, että myöskään Fortumin tilanne ei ratkea Suomen julkisen talouden eikä valtio-omistajan eduksi, ellei Venäjä nyt ”osta” suomalaisia puolelleen työntämällä kanavat täyteen kaasua. Myös tämä vaihtoehto on huono, sillä siinä mestataan demokratian lehmä oligarkian alttarille.

Tuloksena Saksan valtion kanssa voi puolestaan olla jonkinlainen kompromissi, jolla tappiot suomalaisille veronmaksajille ”kohtuullistetaan”.

Selvää on sekin, että johtajien palkkioiden ja heidän aikaansaamiensa tulosten valtava epäsuhtaisuus ei sovitu julkisen talouden väliintulolla, toisin sanoen puskemalla lisää rahaa hornaan. Johtajille kannetut kahisevat eivät ole millään tavalla ”kohtuullisia” edes lainausmerkkeihin ripustettuina, vaan ne ovat jäätävän irvokkaita uhrilahjoja, joiden saajien kurkusta kaikuu kyyninen nauru.

Olen kirjoittanut johtajien palkitsemisesta aiemmin muun muassa kolumnissani ”Optioiden kirous”. Edelleen voidaan kysyä, mitä annettavaa tai vaihdettavaa Fortumin ja monien muiden suuryritysten johtajilla on ollut miljoonapalkkioidensa vastineeksi.

Ranskalaista Marcel Maussia pidetään yhteiskuntatieteiden klassikkona, sillä hän kehitteli sosiaalisen vaihdon teoriaa (kirjassaan Sur le don). Sen mukaan epätasapainoiseltakin näyttävän sosiaalisen vaihdon kirjanpito menee aina lopulta tasan, vaikka näyttäisi siltä, että arvokasta vaihtuu arvottomaan.

Mukana on nimittäin näkymätön jäännöstekijä, ja sosiologian tehtävä on selvittää, mikä tämä näkymätön tekijä yhtälössä on.

Onko tällaista näkymätöntä tekijää yrityspomojen ja heidän johtamiensa firmojen välisessä taloudellisessa vaihdossa?

Kenenkään liiderin työpanos sinänsä ei ole niin korvaamaton, että siitä pitäisi myöntää miljoonien eurojen vuosipalkkiot. 

Sielunsako he myivät rahojen vastineeksi? Ja kenelle he sen kauppasivat? Siinä olisi kuka tahansa ostaja tehnyt huonon kaupan.

Nähdäkseni yritysten kannattaisi ulkoistaa ja kilpailuttaa johtajapalvelunsa sekä valita halvemmat pomot. He voivat tehdä asiat paremmin. Ainakaan he eivät voisi epäonnistua huonommin. Merkkeinä siitä ovat Soneran tuho, Nokian puhelinten alasajo, Finnairin strategiset jättiläisvirheet, Stockmannin rauniot ja nyt Fortumin romutus.

---

Päivitys 26.7.2022: Perusteellisen listan Fortumin lehmänkauppojen kätilöistä julkaisi 26.7.2022 Iltalehti Mika Koskisen kirjoittamassa jutussa ”He kaikki olivat vastuuasemassa, kun Fortum teki kalliiksi käyneitä päätöksiä”,

 

Aiheesta aiemmin

Fortumista uusi Sonera

Finnairista uusi Nokia

Optioiden kirous

Stockmann-Suomi

Nokian kaappaus 

Johtajien moraali ja moraalittomuus

Venäläiset hävittäjät käyttivät Finnairin matkustajakoneita maaleina

Malaysia Airlinesin lennon MH17 alasampuminen herätti varsin vähän reaktioita Euroopassa ja muualla maailmassa, ainakin verrattuna teon häikäilemättömyyteen ja törkeyteen.

Aina kun Yhdysvallat on osallisena jossakin sotatoimessa, niin sanotut aktivistit kerääntyvät kyllä lähetystöjen eteen ja kaduille kiljumaan, kuinka paha Amerikka on. Mutta kun Venäjä miehittää Krimin ja antaa Itä-Ukrainan separatisteille aseet käteen, niin mielenosoittajat maailmalla ovat hipihiljaa.

Rikollisilla on usein profiili, eli ne toimivat saman kaavan mukaan. Venäjän edeltäjä Neuvostoliitto tulitti Korean Airin lentoa 902 jo vuonna 1978, jolloin kone joutui tekemään hätälaskun Louhen Korpijärvelle Venäjän Karjalaan. Hytisevät matkustajat siirrettiin tuolloin helikoptereilla Murmanskiin ja sieltä Helsinki-Vantaan kautta koteihinsa ympäri maailman, eikä siviilien ihmepelastumisesta pidetty sen suurempaa melua. Tapaus oli kuin Alistair MacLeanin trilleristä.

Toinen pudotus herätti enemmän huomiota. Monet muistavat, kun Neuvostoliiton ilmavoimat ampuivat Sahalinin saarten tuntumassa alas Korean Airin lennon numero 7 tappaen kaikki 269 koneessa ollutta ihmistä. Ronald Reaganin aikakaudella tapaus veti suurvaltojen suhteet pakastinlämpötiloja kylmempään huurteeseen.

Neuvostoliiton ilmatila oli tuohon aikaan pyhää, kunnes Finnairin koneet saivat lentoluvan alueen halki Japaniin, Kiinaan ja Kaakkois-Aasiaan. Onkin valaisevaa lukea, mitä viime vuonna edesmennyt lentokapteeni ja kauppatieteiden tohtori Heikki Urmas kertoo viimeiseksi jääneessä kirjassaan Voi maatamme! (2012). Yli 24 000 tunnin liikennelentäjä tilittää teoksessaan hiuksia nostattavalla tavalla, kuinka myös Finnairin jumbot saivat usein peräänsä neuvostohävittäjiä, jotka lähestyivät matkustajakoneita ja sopivalle ampumaetäisyydelle tultuaan kääntyivät pois.

Urmaksen tulkinta on, että neuvostoliittolaiset käyttivät Finnairin koneita elävinä harjoitusmaaleina. Matkustajille näistä tapauksista ei tietenkään hiiskuttu mitään, sillä olisihan ollut kauheaa, jos asiakkaat olisivat kaikonneet teuraiksi leimatuista koneista – tai jos tiedon julkitulo olisi pahoittanut diplomaattien mielen vahingoittaen maidemme ystävällisiä ja lämpimiä suhteita. Jeltsinin aikana liipaisimelle hakeutuminen loppui, mutta nykyään alueen halki lentää niin monen yhtiön koneita, että myös valinnanvaraa koemaaleiksi riittäisi.

Heikki Urmas toimi Helsingin kauppakorkeakoulun Mikkelin-yksikön rehtorina, joten tuskin hän puhui palturia (ja hän esittää kirjassaan myös mielenkiintoista eurokritiikkiä).

Totuus lienee se, että myöskään Itä-Ukrainan maitopartaiset separatistit eivät olisi kuuna kullan valkeana saaneet 33 000 – 40 000 jalan korkeudessa kiitävää konetta putoamaan ilman venäläisten tarjoamaa aseistusta. Sikäli asiaa koskeva tutkimus on pelkkää selvän asian selvitystä, jonka tehtävänä on vain kiistattomien todisteiden etsiminen. Aika kuitenkin työskentelee Venäjän hyväksi, sillä Krimin miehitys jatkuu ja kriisi pitkittyy.

Monet poliitikot ovat pyrkineet leimaamaan suomalaiset Venäjän-arvostelijat ulkopoliittisesti vaarallisiksi tai Nato-haukoiksi. Tämä osoittaa, millä tavoin Suomi on jälleen kulkemassa kohti suomettumisen aikaa. On oikein sanoa, että maalla, joka kiusaa naapureitaan informaatiosodalla tai sodan uhalla, sensuroi seksuaalivähemmistöjään ja ahdistelee omia toisinajattelijoitaan, on huono markkinointipäällikkö. Niinpä Suomi elää vaarallisen valtion naapurissa.

Venäjän väitteet suomalaisten osallisuudesta Itä-Ukrainan levottomuuksissa ovat selvää propagandasotaa ja sellaisena periaatteen ”hyökkäys on paras puolustus” toteuttamista. Suomalaiset puolestaan hukkasivat etsikkoaikansa kolmen edeltävän presidentin kaudella olemalla hakematta Naton jäsenyyttä. Mitään vaaraa Naton jäsenyydestä ei Suomelle olisi, ei myöskään Venäjälle, sillä Nato on nimenomaan puolustusliitto, eikä kukaan ole havainnut sen enempää Venäjän kuin sen edeltäjänkään nostaneen asettaan Kreikkaa, Turkkia tai muutakaan Nato-maata vastaan.

Itä-Ukrainan kriisi voi ratketa lähinnä kahta tietä. Länsimaiden pakotteet johtavat Venäjän kansakunnan taloudelliseen ahdinkoon, joka aluksi parantaa nykyhallinnon suosiota mutta johtaa aikaa myöten sen epäsuosioon ja väistymiseen joko sisäpoliittisen kumouksen kautta tai vaaleissa. Toinen mahdollisuus on, että Yhdysvalloissa virkaan astuu republikaaninen presidentti, joka laittaa kovat piippuun. Obaman lausunnot ovat olleet tähän asti pelkkiä lehmän henkäyksiä, eikä suurvallan asema auta, mikäli pamppu on pehmeä.

Venäjän aloitteenpito maailmanpolitiikassa jatkuu. On paljastavaa, että Venäjän auttava käsi on ollut aktiivinen kaikkialla, missä on tekeillä jotakin moraalitonta, kuten Syyriassa. Jo Neuvostoliitto tuki Syyrian arabisosialistista Baath-puoluetta, joka on vallassa edelleen. Tiivis suhde on jatkunut myös Venäjän aikakaudella, jolloin Syyria on saanut Venäjältä lainoja, aseita ja koulutusta.

Filosofi Mikko Yrjönsuuri kirjoitti taannoin teoksen nimeltä Roistovaltion raunioilla (2003), jossa hän arvosteli Yhdysvaltain vuonna 2003 Irakissa toimeenpanemaa freedom missionia. Yliopistoälymystön kertakaikkisesta tyhmyydestä kertoo se, että USA:ta haukkumalla hän sai palkkioksi professorinviran, vaikka todellinen roistovaltio on tuossa ihan kyljessä.

Finnairista uusi Nokia?

Sananlasku sanoo, että älä osta sen firman osakkeita, joka rakentaa uuden pääkonttorin. Kansallinen lentoyhtiömme Finnair on nyt saamassa Vantaan Aviapolisiin upouuden toimistobuildingin, vaikka vanhakin oli hyvä.

Finnairin uusi pääkonttori Aviapolisissa.

Suhdanneherkällä alalla, jolla kilpailu on kovaa, tällainen pullistelu ei taida olla viisasta. Sarkastista on, että teknokupla puhkesi ja Nokian alamäki alkoi vain vähän sen jälkeen kun yritys sai valmiiksi Keilaniemen pääkonttorinsa.

Myös Finnairilla on edessään suuria haasteita. Halpalentoyhtiöt uhkaavat jatkuvasti sen markkinaosuuksia. Tilanteessa, jossa kaikki muut etsivät säästöjä, Finnairinkin pitäisi. Helpoiten niitä löytäisi hallinnosta ja liiketoiminnan kannalta toisarvoisista asioista, kuten toimitiloista.

Sen sijaan Finnair on päättänyt säästää henkilökuntamenoista uhaten palkata matkustamohenkilöstöä Espanjasta, tietenkin suomalaisten ihmisten tappioksi.

Myös uuden rakennuksen tilaaminen tapahtui syheröisesti. Uuden pääkonttorin rakennuttaja on vakuutusyhtiö Ilmarinen, ja Finnair aikoo asettua taloon vuokralle. Tilauksen sai rakennusliike SRV ilman julkista urakkakilpailua. SRV:tä johtaa Finnairin entinen toimitusjohtaja Jukka Hienonen, ja Ilmarisen toimitusjohtaja Harri Sailas on myös Finnairin hallituksen puheenjohtaja.

Korskeisiin tiloihin asettuminen on melkoista hasardia tappiollisessa yhtiössä. Finnairin pätäkkä tulee tätä nykyä pitkistä Kaukoidän lennoista, ja suuri osa Euroopan reiteistä on vain syöttöliikennettä. Kotimaanlentoja Finnair lennättää Fly Be:n vuoroilla ollen firmassa vähemmistöosakkaana.

Kaikkien munien laittaminen samaan koriin ei taida kuitenkaan kannattaa. Poliittinen mullistus Kiinassa tai talouden sakkaaminen Japanissa voi tehdä Finnairin toiminnasta kerta heitolla lopun.


Finnairilla edessään myös ympäristöuhkia

Myös ympäristönormit ovat koetelleet Finskiä, kun EU-maiden lentoyhtiöt liittyivät päästökauppajärjestelmään vuonna 2012. Se koskee kaikkia Euroopan unionin sisäisiä lentoja sekä kaikkia EU:n alueelta lähteviä ja sinne saapuvia koneita.

Päästökauppa ottaa huomioon yhteenlasketut kokonaispäästöt mutta ei päästöjä tuotantoyksikköä (esimerkiksi lennettyä kilometriä) kohti. Pitkillä lennoilla kokonaispäästöt ovat suuria, vaikka kilometriä ja matkustajaa kohti ne ovat pieniä. Niinpä päästökauppa tuottaa kuluja Finnairille heikentäen sen kilpailukykyä, vaikka hiili-intensiteetti eli tehokkuus onkin hyvä.

Tulos on, että EU:n päästökauppa avaa markkinat venäläisille toimijoille. Euroopasta Aasiaan 24 tunnin rotaatiolla suuntautuvat lennot voidaan alkaa tehdä Pietarista. Jotta päästökauppajärjestelmässä olisi järkeä, se pitäisi panna toimeen maailmanlaajuisena. Muutoin syntyy hiilivuotoa, ja toiminta siirtyy aina sinne, missä ympäristönormit ovat lepsuimmat.

Päästökaupasta pitäisikin siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, jollainen on käytössä jo autoilun maailmassa ja jota käsittelin tässä. Päästöjä arvioitaisiin tällöin suhteessa niiden kautta saavutettuihin hyötyihin. Myös kansalaisille jaettavat hiilidioksidipassit, joiden päästöoikeuksia voisi edelleen myydä vaikka naapureilleen, ovat eräs tulevaisuuden vaihtoehto.


Myydäänkö Finnair?

Finnair on tilannut optimistisesti yksitoista laajarunkoista A 350 -konetta, ja lisäksi se omistaa enemmistön nykyisistä kaukoliikenteen jumboistaan, A 330 ja A 340 -koneista. Ylimitoitetusta hankinnasta ei pääse eroon yhtä helposti kuin vuokratusta, paitsi alehintaan.

Onneksi apu on lähellä. Veli venäläinen yritti jo kaapata osia Finnairista islantilaisten pankkien kautta noususuhdanteen aikana. Myydäänkö Finnair tulevaisuudessa ulkomaille niin kuin Nokia? Ostajia turvallisuudestaan tunnetulle yhtiölle kyllä riittää Aeroflotista Swissairiin.

Valtion omistajaohjaus ei myyntiä pidättele, vaikka Finnair onkin määritelty strategisesti tärkeäksi. Valtio on tehnyt lehmänkauppoja ennenkin, muun muassa myymällä Digita Oy:n ulkomaille, mikä puolestaan viivyttää teräväpiirtolähetysten yleistymistä, kun Yle joutuu nyt pulittamaan rahaa jokaisesta bitistä. Kruununjalokivi (Telia)Soneran rippeitä taas kaupataan Solidiumin lohduttomasta salkusta.

Jyrki Katainen väläytti Finnairin myyntiä jo keväällä, ja lentämisvihamielinen Heidi Hautala oli luonnollisesti valmis pudottamaan valtion omistuksen alle enemmistöosuuden. VVM:ssä kannattaisi muistaa, että kertatuloilla ei voida rahoittaa pysyviä menoja. Joku viisas laski pari vuotta sitten, että Suomen valtiolla ei olisi lainkaan nettovelkaa, jos se olisi pitänyt kiinni yritysvarallisuudestaan. Olen myös itse tottunut ajattelemaan, että valtion omaisuus on kansallista rikkautta, josta kannattaa pitää kiinni.

Johtajien moraali ja moraalittomuus

Viime viikon lööppejä hallitsivat vapaamuurarit ja toimitusjohtaja Mika Vehviläisen lähtö Finnairista. Hän kuulemma siirtyy maallisempaan hommaan: johtamaan ”lastinkäsittelylaitteita” valmistavaa Cargoteciä, joka puolestaan muodostaa Koneesta erillisen toimialayhtiön. Ihme, ettei siirtynyt herrahissejä valmistamaan!

Vapaamuurareilla ja Vehviläisen tapauksella on yhteinen teema: yritysten moraali ja johtajien moraalittomuus. Vuosi sitten julkisessa sanassa kirjoitettiin, miten Vehviläinen myi asuntonsa työeläkeyhtiö Ilmariselle, joka osti sen vuonna 2011 toimitusjohtaja Harri Sailaksen suostumuksella 1,8 miljoonan euron kauppahintaan. ”Raimon veli” Sailas oli silloin myös Finnairin hallituksen varapuheenjohtaja ja Vehviläinen puolestaan Ilmarisen hallintoneuvoston jäsen. Vehviläinen jäi sittemmin luksuskämppäänsä asumaan Finnairin maksaessa asunnon 6 800 euron (!) vuokran. Lehtitietojen mukaan hän korjasi kaupasta 650 000 euron voiton saaden myös mahdollisuuden takaisinostoon Ilmariselta.

Asiassa tehtiin Finanssivalvonnan selvitys, poliisin esitutkinta ja eduskuntakysely. Lisäksi Vehviläinen oli valtion omistajaohjauksesta vastaavan ministeri Heidi Hautalan kuultavana (eli käytännössä kuulusteltavana).

Tapaus voidaan nähdä herrakerhoille tyypillisenä puliveivauksena. Vaikka lain kirjainta ei muodollisesti rikottaisi, asioita hoidetaan tyyliin ”manus manum lavat” (suom. ”käsi kättä pesee”). Firmojen hallintoelimissä ristiin istuvat johtajat tekevät itselleen edullisia kauppoja ja laittavat rahat taskuhinsa. Tuloksena on, että yritykset kärsivät taloudellisia tappioita. Lisäksi firmojen maine kärsii, ja vahinkoja tulee myös yrityskuvan ja kuluttajien luottamuksen heikentymisestä.

Suomessa korruptio ei ole ensisijaisesti taloudellista vaan sosiaalista. Juuri se on korruption pahin muoto. Sitä ei voida mitata euroina eikä sentteinä, ja siksi se jää myös kansainvälisiltä korruptiotutkijoilta huomaamatta.

Myös vapaamuurarius on eräänlaista korruptiota. Senkään piirissä ei ehkä livautella setelitukkoja, mutta asioista päätetään yhteisissä rituaaleissa, saunaseuroissa ja muussa kanssakäymisessä. Eräs loosien suosima pelikenttä on asunto- ja rakentamispolitiikka – vapaamuurarien alkuperäisen toimintayhteyden mukaisesti. Poliitikot ja virkamiehet ovat vapaamuurarien toiminnassa kiinteästi mukana, sillä puolueille tonttipolitiikka on jo pitkään muodostanut hyvän tulojenlähteen.


Ahneuden perikuvat

Minua ei järkytä eikä yllätä se, että pomomiehet joutuvat silloin tällöin pinteeseen, kun heidän rötöksensä paljastuvat. Sen sijaan minua järkyttää se, että kukaan ei tunnu voivan mitään tälle käytännölle. Luultavasti rötöstelyä on vielä paljon enemmän kuin päälle näkyy.

Mikäpä Vehviläinenkään on muu kuin suuremman kokonaisilmiön eksponentti: sen yksi osatekijä ja ilmentymä? Hänen tapauksensa osoittaa, millä tavoin moraaliltaan kyseenalaistunut johtajisto pääsee kuin koira veräjästä, vaikka ei pitäisi. Yhdessä firmassa luottamuksensa menettänyt palkataan toisessa valmiiseen kaviaaripöytään noin 50 000 euron kuukausiliksalla, joka voi bonusohjelman vuoksi vielä kaksinkertaistua!

Kultaiset kädenpuristukset ja erorahaedut säilytetään useimmiten silloinkin, kun johtaja on tunaroinut tai epäonnistunut tehtävissään. Myös Finnair maksoi Vehviläiselle 180 000 euron korvauksen kannustinpalkkioiden menetyksistä jo hänen siirtyessään Nokia Siemens Networksista lentoyhtiön palvelukseen. Finnairissa hän jatkoi kevään 2012 jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut, kunnes siirtyi toiseen yhtiöön.

Useimpien mielestä 50 000 euron kuukausipalkka on varsin korkea, eikä sellaisia tuloja nauttivien moraalissa pitäisi olla moitteen sijaa. Ihmiset kokevat epäoikeudenmukaisena ja röyhkeänä sen, että piällysmiehet eivät maksa itse edes asumiskulujaan, vaikka tulonsa riittäisivät mainiosti. Sananlasku ”paha saa palkkansa” näyttää pitävän paikkaansa.

Imagonrakentajien kannattaisi ymmärtää, kuinka huonoa mainosta johtajien pröystäilevä elämä on firmoille. Minä ainakin ostaisin heti sellaisen firman tuotteita, jonka pääjohtaja ilmoittaisi elävänsä toimeentulotukea vastaavalla palkalla.

Todelliset suurjohtajat menettelevätkin Ingvar Kampradin (IKEA) mallin mukaan, elävät kitsaasti, ajavat japanilaisella perheautolla ja lentävät turistiluokassa ihan vain siksi, että kuluttajien olisi helppo identifioitua yhtiöön ja tuntea olonsa kodikkaaksi ja tervetulleeksi sen asiakkaina. Massakulttuurin markkinoilla tämä on välttämätöntä, vaikka jokainen asiakas ei olisikaan Kontulan sossuäiti.


Optiojärjestelmän moraalittomuus

Tiedän kyllä, että johtajuuden taakka on raskas. Sen tuloksena monet johtajat ovat jatkuvien syytösten ja epäilyjen kohteena. Mutta nyt ei olekaan kyse vain siitä.

Kaikki muistavat, kuinka vääränä ihmiset kokivat myös sen, että Fortumin toimitusjohtaja Mikael Lilius veti vuonna 2006 yli kymmenen miljoonan optiotulot valtionyhtiöstä. Firmaa saneerattiin, työntekijöitä hiillostettiin ja tuotantoa tehostettiin, ja lisäksi sähkön hintaa nostettiin käyttäen perusteena sähköpulaa. Jokainen osallistui tähän keräykseen sähkölaskullaan.

Optiojärjestelmän kirous on siinä, että systeemi ohjaa johtajia pumppaamaan osakkeen arvoa mahdollisimman korkealle aina siihen hetkeen asti, jolloin optiot laukevat. Kun optiot on vaihdettu osakkeiksi ja osakkeet rahaksi, yrityksen pörssiarvo saa johdon omasta puolesta romahtaa, sillä siihen mennessä pomot ovat jo pelaamassa golfia Meksikossa. Myös Lilius väistyi mielellään löytäen uskottavan syyn itse aiheuttamastaan kohusta.

Optiojärjestelmän kautta yrityksiin koetettiin ajaa vanhaa patruunahenkeä, kun johtajista yritettiin tehdä omistajia. Heidän tehtävänsä olisi palvella omistajia jo pelkän palkkansa vastikkeeksi, mutta laiskoiksi osoittauduttuaan heidät haluttiin laittaa kuriin tarjoamalla omistajuutta.

Sitouttava tarkoitus ei ole kuitenkaan toteutunut, sillä tutkimukset osoittavat, että pomot myyvät optiojärjestelmien kautta saavutetut osakkeensa niin pian kuin pääsevät niihin käsiksi. Lisäksi yrityksiin on syntynyt tuhoa ihmissuhteiden ja yhteiskuntasuhteiden heikkenemisen myötä. Optiotuotot maksatetaan antien yhteydessä vanhoilla osakkailla, joiden omistus yrityksestä pienenee.

Ja kukaan ei tunnu voivan mitään. Tarja Halonenkin totesi kyynisesti, että yhteiskunnassa tehdään parempia ja huonompia sopimuksia. Juristina hän ehkä ajatteli (Suomessa suositun kantilaisen lakimoraalin mukaisesti), että sopimusinstituution täytyy pitää (ikään kuin tärkeintä olisi instituutio eikä oikeudenmukaisuus).

Outoa on, että johtajien sitouttamista pidetään tärkeämpänä kuin asiakkaiden luottamusta tai työntekijöiden sitoutumista tehtäviinsä. Luulisi, ettei lisärahalla olisi paljoakaan arvoa sellaisille, joiden varallisuus ei kuluttamalla lopu. Mutta lisää pitää saada ja annetaan, loputtomasti. Ilmeisesti siksi, että kunnian ja maineen menetystä mikään raha ei riitä korvaamaan, eikä siitä ole apua myöskään eksistentiaaliseen ahdistukseen, jonka takana vaanii aavistus siitä, että jonakin päivänä kaikki lähtee alta.

Politiikan piiristä tunnetun esimerkin ovat tarjonneet Matti Vanhanen, Suomen Keskusta ja Kehittyvien maakuntien Suomi ry. Sosiaalinen koheesio oli vahvaa. Yhdistyksen käsikassarana toimineen Nova Groupin johdolle ostettiin jopa samanlainen BMW kuin pääministerillä oli virka-autonaan. Oikeustieteen professori Esko Riepula ja tutkija Petri Koikkalainen kirjoittivat tapauksesta teoksessaan Näin valta ostetaan (WSOY 2010), että kyseessä oli yritys rakentaa Suomeen systemaattisen korruption järjestelmä, jossa poliittisia päätöksiä ostettaisiin vaalirahoituksella.

Tämä tapaus ei saa koskaan unohtua, vaikka psykologisten tutkimusten mukaan ihmisen poliittinen muisti onkin vain kolmen kuukauden mittainen. Mitä merkitystä tällä märehdinnällä sitten on?


Moraali on yrityksen pääomaa

Suomessa ei ole vielä oivallettu, kuinka tärkeää yrityksen moraali on sen taloudelliselle menestykselle. Monet kansainväliset suuryritykset ovat joutuneet muuttamaan strategoitaan ja toiminta-ajatuksiaan ekologisilla tai ihmisoikeudellisilla perusteilla.

Nyt on aika oivaltaa, että mikään yhtiö ei voi menestyä, jos sen keulakuvilla on tummat silmänympärykset kuin Karhukoplalla. Yrityksen johdon moraali on firman menestystekijä, jonka varassa yhtiöt joko pärjäävät tai kaatuvat. Moraali on sekä operatiivista tuotannollista pääomaa että sijoituspääomaa, sillä etiikalla on taipumus reifioitua eli esineistyä mainetekijöiksi, jotka ovat pysyviä sekä hyvässä että pahassa.

Kuluttaminen on demokratian muoto. On väärin olettaa, että ihmisjoukot eivät muka voi mitään firmoissa tapahtuvalle rötöstelylle. Kansalaiset voivat äänestää ostopäätöksillään ja asettaa huonosta maineesta kärsivien pomojen johtamat firmat boikottiin. Kyse ei siis ole höyryraudasta, jolla vain silitetään kostyymeihin syntyneitä ryppyjä, vaan todella vaikuttavasta toiminnasta.

Valitan, mutta minä en keksi tätä. Tämä on keksitty jo aikoja sitten muualla. Älkää siis repikö myöskään peliverkkareitanne, sillä ne on voitu valmistaa lapsityövoimalla!


Mikä Finskissä mättää?

En ihmettelisi, vaikka ihmiset kypsähtäisivät Finnairiin lopullisesti, sillä yritystä on johdettu kehnosti. Kyse ei ole vain mainetekijöistä vaan yrityksen tuotteista ja strategiasta. Lentokoneiden maalaukset ja logot on uudistettu toistuvasti, mikä on lisännyt kustannuksia (brändimarkkinoinnin tehottomuudesta tarkemmin tässä). Lentolippujen hinnat ovat korkeat, eikä yritys pärjää halpalentoyhtiöille Euroopan- eikä kotimaanreiteillä. Yhtä kalliit KLM ja Air France tarjoavat huomattavasti paremmat ateriat jenkkeihin matkustaville.

Niinpä Finnair on laittanut kaikki munat samaan koriin ja panostanut Aasian-liikenteeseen pyrkien ottamaan kaiken irti Helsinki-Vantaan sijainnista. Kenttä kun on lähes ainoa, jolta Euroopan ja Kaukoidän liikenne pystytään hoitamaan 24 tunnin rotaatiolla. Pääoma on tehokkaassa käytössä, kun koneille jää kääntöaikaa kummassakin päässä juuri ja juuri tarvittavat kaksi tuntia.

Euroopan-liikennettä Finnair pitäneekin yllä vain taatakseen sujuvan syöttöliikenteen Keski-Euroopan kaupunkehin ja kaupungeista. Kotimaanliikenteestä Finnair on pyrkinyt suorastaan eroon. Tätä osoittavat useat konekaupat ja yritysjärjestelyt, joissa ovat olleet osapuolina halpalentoja tarjonnut Finnairin ruotsalainen tytäryhtiö FlyNordic, alun perin suomalainen FinnComm, brittiläinen FlyBe (joka jakoi FinnCommin yhdessä Finnairin kanssa), sekä Finnairin noin 5-prosenttisesti omistama Norwegian.

FlyNordicin myynnistä saatujen Norwegianin osakkeiden arvo on kuitenkin laskenut kaupantekohetkestä ja seilannut pörssissä suhdanteiden mukaan. Ironista on, että pienellä rippeellä omistamastaan Norwegianista Finnair saanee vakavimman uhan sekä Euroopan että Pohjoismaiden markkinoille, sillä halpalentoyhtiö on päättänyt nelinkertaistaa laivastonsa tilaamalla koneita suuremmalla summalla kuin ovat Norjan yhteenlasketut investoinnit öljynjalostusteollisuuteen.

Toisaalta myös Aasian-liikenteeseen keskittävä strategia on Finnairille kohtalokas. Katastrofi Aasian taloudessa tai esimerkiksi Kiinan politiikassa töytäisee vuodesta toiseen tappiollisen Finnairin yhdellä iskulla konkurssiin.

Vikaa on lisäksi lentäjien ja lentoemojen muodostamien ay-liikkeiden tinkimättömyydessä ja penäämisen ilmapiirissä. Finnairin kannattavuus on kroonisesti huono, sillä palkat, edut ja työehdot on mitoitettu kilpailuttamattomalle entisajalle. Henkilökunnan ja hallinnon lompakko levenee tilipäivinä liikaa, ja yhtiön kannalta Vehviläisen ansiona voidaankin pitää sitä, että matkustamohenkilökunnan lakon yhteydessä 2010 hän sai työntekijät tinkimään jonkin verran eduistaan.

Sauli Niinistön ja Jyri Häkämiehen edustamien palkka-ale-esimerkkien mukaan hän olisi kuitenkin voinut johtaa porukkaansa edestä ja tinkiä eduistaan myös itse. Onkin varmasti helppo tinkiä palkkansa vaikka puoleen, kun ensin saa noin 15 000 euron korotuksen, aivan kuten Ilmarisen hallituksessa nykyisin istuva Häkämies, joka loikkasi hihat palaen Elinkeinoelämän keskusliittoon suoraan ministerinpallilta ilman karenssia tai vaadittua jäähyä. – Pukit kaalimaan vartijoina!

Kansallinen lentoyhtiömme olisi ansainnut tulla paremmin johdetuksi. Vaikka yhtiö on välttänyt SAS:in huonon kohtalon, alan suhdanneherkkyys merkitsee, että yksipuolisen strategiansa vuoksi Finnair on koko ajan kuilun partaalla. Sen ainoa ylivoimainen etu kilpailijoihinsa verrattuna on ollut se, että koneet ovat pysyneet ilmassa ja lähteneet sekä saapuneet täsmällisesti. Kiitos siitä lankeaa Ilmavoimien lentäjäkoulutukselle, jossa opitaan ajamaan lentokonetta pää alaspäin toisin kuin Porin ilmailuopistossa.


Vihreät Finnairin herhiläisinä

Heidi Hautala puolestaan on epäonnistunut valtion omistajaohjauksen toteuttamisessa. Vehviläisen hän päästi viime keväänä pelkällä ripityksellä ja tyytyi hänen luopumiseensa Ilmarisen hallintoneuvostopaikasta.

Vuotta myöhemmin Hautala vaati valtion omistuksen pudottamista Finnairissa 50 prosentin alapuolelle. Niin ei pidä tehdä. Totuus on, että Finnairin huono kannattavuus ei johdu omistajapohjasta vaan johdon ratkaisuista ja hirmuisista kuluista. Omistajapohjan laajentaminen voisi ohjata toiminnan tehostamiseen mutta samalla myös aktiiviseen omistajuuteen, jonka tuloksena Finnairin asema suomalaisia palvelevana yhtiönä raunioitettaisiin täysin.

Totuus on myös se, että Suomi on saari, jolta ei pääse pois kuin lentokoneella tai laivalla, paitsi entiseen Neuvostoliittoon, jossa homoseksuaalisuuskin on esityskiellossa. Siksi Finnair määriteltiin strategisesti tärkeiden valtionyhtiöiden joukkoon jo edellisen hallituksen aikana.

Sitä se on yhä. Venäläinen pääoma yritti Finnairin nurkanvaltausta jo viime vuosikymmenellä islantilaisten pankkien kautta. Kuinka hyvin sinivalkoinen yhtiömme kelpaisikaan venäläisille nyt, kun lentoliikenne pakotettiin liittymään Euroopan unionin päästökauppaan? Se koskee kaikkia Euroopan unionin sisäisiä sekä kaikkia EU:n alueelta lähteviä ja sinne saapuvia lentoja.

Finnairille tämä oli huono uutinen. Yhtiön pätäkkä tulee pitkistä Aasian ja Kaukoidän lennoista. Päästökauppa ottaa huomioon yhteenlasketut kokonaispäästöt mutta ei päästöjä tuotantoyksikköä (esimerkiksi lennettyä kilometriä) kohti. Pitkillä lennoilla kokonaispäästöt ovat suuria, vaikka kilometriä ja matkustajaa kohti ne ovatkin pieniä.

Niinpä päästökauppa tuottaa kuluja Finnairille ja kohtelee sitä epäoikeudenmukaisesti heikentäen yhtiön kilpailukykyä, vaikka hiili-intensiteetti eli tehokkuus onkin hyvä. Tämän kaiken on saanut aikaan vihreä ilmastopolitiikka, jonka edustaja Heidi Hautala saa nyt Finnairin huolet konkreettisina työpöydälleen.

Tuloksena huonosti harkitusta ympäristöpolitiikasta on ollut se, että EU:n päästökauppa on avannut markkinat venäläisille toimijoille. Jos Finnairin valtionomistus tulee myyntiin ja ostaja ilmaantuu idästä, Euroopasta Aasiaan suuntautuvat lennot alettaisiin tehdä Pietarin eikä Helsinki-Vantaan kautta.

Jotta päästökauppajärjestelmässä olisi järkeä, se pitäisi panna toimeen maailmanlaajuisena. Muutoin syntyy hiilivuotoa, ja toiminta siirtyy aina sinne, missä ympäristönormit ovat lepsuimmat. Päästökaupasta pitäisikin siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, jollainen on käytössä jo autoilun maailmassa ja jota käsittelin tässä. Vihreä ympäristöpolitiikka on yksi Finnairin tulevaisuudenmurheiden syy.


Jos yritysjohtajat tekevät itsestään korvaamattomia, sitä huonompi firmoille

Pahimmassa tapauksessa Finnairista tulee suomalaisen yritysmaailman Kodak. Pääasiassa filmejä ja valokuvauspaperia valmistava yritys joutui konkurssitilaan ja velkasaneeraukseen heti kun digitaalinen kuvaaminen oli yleistynyt. Samoin on käymässä mammuttiyhtiö Nokialle.

Minä ihmettelen, miksi yrityksiin palkataan filosofiattomia ja näköalattomia johtajia. Jo Vehviläisen edeltäjä Jukka Hienonen oli kauppamies ja tuli Finnairiin hienosta liikkeestä, Stockmannilta. Hän poistui rakennusliike SRV:n suuntaan. Ekonomit pyyhältävät firmasta toiseen ja pyyhkivät pöydän kaikkialla tuntematta edes sitä alaa, jolla toimitaan. Tärkeintä tuntuu olevan oma hyötyminen, ei yrityksen menestys. Aito commitment puuttuu.

Ihmettelen myös yritysjohtajien ja omistajien halua palkata tehtäviinsä konsultteja, sellaisia ”Hikka Pemasia”, jotka laativat todellisuutta ja sen realiteetteja ymmärtämättömiä visioita riehuessaan kalsarikännissä Eino Leinon patsaalla.

Heidän laskunsa yhteiskunnalle ovat järkyttäviä samalla kun kansalaiset kysyvät, kuinka kenenkään työpanos voi olla 50 000 euron kuukausipalkan arvoinen. – Ei se olekaan. Kyseessä on kansalaisille uskoteltu trikki, eräänlainen huijaus, jonka perusteeksi esitetään vain se, että ”kansainvälisissä yhtiöissä johdon palkkaus on kansainvälistä tasoa”. – Taitavat luokkayhteiskunta ja sosiaalinen vääryyskin olla kansainvälistä tasoa.

Siteeraankin lopuksi perheyrittäjä Peter Fazerin lausahdusta, joka löytyy Jörn Donnerin uudesta kirjasta:

”Helsingin hautausmaat ovat täynnä korvaamattomia yritysjohtajia.”

(Jörn Donner, Mammutti, Helsinki: Otava, 2013, s. 88).

Putinin Putki & Puutulli

Ennen: ”Paljon ehtii vettä virrata myllyssä, ennen kuin mitään tapahtuu.” Nykyään: ”Paljon ehtii Pietarin jätevesiä valua Suomenlahteen, ennen kuin asia korjataan.”

Finlandia-talossa äskettäin pidetty Itämeren suojelukokous järjestettiin lähinnä meren pohjaan suunnitellun kaasuputken vahvistusta varten. Hanke vaikuttaa niin suuruudenhullulta, että epäilin sen olevan poliittinen paperitiikeri, vaihtoehto, jonka tehtävänä on pehmittää Baltian maat hyväksymään omien maidensa läpi kulkeva energiansiirtolinja. Nyt putkea pukataan valmiiksi täyttä häkää. Suomen rooliksi jää sama kuin isoäidille, joka sanoi, että ”ota vaan”, kun keksipaketti oli jo puoliksi syöty.

Putki tehdään suomalaisten tahdosta riippumatta, joten ministerit koettavat miettiä, voisiko tilanteesta saada vielä jotakin hyötyä tai hyvitystä. Tämän he oppivat kaiketi niiltä Karjalan palauttamiseen tähtääviltä bisnesmiehiltä, jotka ovat luvanneet luopua putken tielle merenpohjaan tekemästään kaivosvaltauksesta, mikäli Venäjä suostuu palauttamaan Karjalan maa-alueita ja kiinteistöjä suomalaisille.

Hallitus on maltillisempi. Se haluaa vaihtaa putken pelkkään puutullisopimukseen. En tosin ymmärrä, mitä järkeä tässä on keskustan perinteisen kannattajakunnan eli MTK:n ja puuntuottajien kannalta. Jos tullit pysyvät alhaisina myös jatkossa, halpaa puuta riittää Venäjältä kotimaisten metsänomistajien harmiksi. ”Tuppeen sahaamatonta raakapuuta” taidetaankin tuoda lähinnä keskustalle suosiollisen huonekaluteollisuuden voitoksi.

Olen sitä mieltä, että Suomen teollisuuden pitäisi nostaa kotimaisen puun käyttö- ja jalostusastetta. Puutavaraa ei pitäisi päästää omasta maastamme lainkaan ulos korkeasti jalostamattomana. Pelkkä erikoishöyläys ei riitä.

Outoa joka tapauksessa on, miksi elinkeinoelämää virkistävää kaasuputkea niin kamalasti jarrutetaan. Puhuihan sen puolesta Saksan liittokansleri Gerhard Schröderkin jo virassa ollessaan. Tätä nykyä hän propagoi asiaa Nord Streamin hallituksen puheenjohtajana 1,5 miljoonan euron vuosipalkalla. Myös putkea Ruotsissa tukenut entinen pääministeri Carl Bildt sai venäläisen energiayhtiön optioita, mikä mustasi turhaan putken mainetta ja käänsi huomiota väärään suuntaan niin, että rakennustyön merenpohjasta mahdollisesti nostamat myrkyt jäivät lähes kokonaan huomiotta! Ja Paavo Lipponenkin on tarpeettomasti peitellyt rooliaan Nord Streamin palkattuna konsulttina, sillä konsultinhan pitäisi olla esillä! Nyt hän on vain estänyt asiaa ”politisoitumasta”.


Finnairin joutsenlaulu?

Syvällä syvyyksissä on kuitenkin päätetty, että Putki tulee mutkista huolimatta. Sen sanelee Talous. Maakaasuputken ripeä valmistuminen lienee pitkälti kaasun ostajien eli saksalaisten ja hollantilaisten ansiota, sillä venäläinen ei käy tunnetusti edes paskalla ilman asianmukaista viisivuotissuunnitelmaa, prognoosia ja protokollaa. Ja pierua eli metaaniahan putken molemmissa päissä joka tapauksessa poltetaan.

Pikapuoliin tapahtuu myös muita lähiympäristöä koskevia mullistuksia, kun EU-maiden lentoyhtiöt liittyvät päästökauppajärjestelmään vuonna 2012. Se koskee kaikkia Euroopan unionin sisäisiä lentoja sekä kaikkia EU:n alueelta lähteviä ja sinne saapuvia koneita.

Finnairille tämä on katastrofi. Yhtiön pätäkkä tulee tätä nykyä pitkistä Aasian ja Kaukoidän lennoista. Euroopan sisäiset lennot ovat voitollisia lähinnä halpafirmoille, ja huonosti kannattavat kotimaanvuorot on luovutettu FinnCommin sekä kilpailijoiden haltuun.

Päästökauppa ottaa huomioon yhteenlasketut kokonaispäästöt mutta ei päästöjä tuotantoyksikköä (esimerkiksi lennettyä kilometriä) kohti. Pitkillä lennoilla kokonaispäästöt ovat suuria, vaikka kilometriä ja matkustajaa kohti ne ovat pieniä. Niinpä päästökauppa tuottaa kuluja Finskille heikentäen sen kilpailukykyä, vaikka hiili-intensiteetti eli tehokkuus onkin hyvä.

Tulos on, että EU:n päästökauppa avaa markkinat venäläisille toimijoille. Euroopasta Aasiaan suuntautuvat lennot aletaan tehdä Pietarin kautta. Jotta päästökauppajärjestelmässä voisi olla järkeä, se pitäisi panna toimeen maailmanlaajuisena. Muutoin syntyy hiilivuotoa, ja toiminta siirtyy aina sinne, missä ympäristönormit ovat lepsuimmat. Päästökaupasta pitäisikin siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, jollainen on käytössä jo autoilun maailmassa ja jota käsittelin tässä. Päästöjä arvioitaisiin tällöin suhteessa niiden kautta saavutettuihin hyötyihin. Myös kansalaisille jaettavat hiilidioksidipassit, joiden päästöoikeuksia voisi edelleen myydä vaikka naapureilleen, ovat eräs tulevaisuuden vaihtoehto.

Sen sijaan EU:n päästökauppa saattaa tehdä lopun Finnairista. Yhtiö on tilannut yksitoista laajarunkoista A 350 -konetta, ja lisäksi se omistaa enemmistön nykyisistä kaukoliikenteen jumboistaan, A 330 ja A 340 -koneista. Ylimitoitetusta hankinnasta ei pääse eroon yhtä helposti kuin vuokratusta, paitsi alehintaan.

Onneksi apu on lähellä. Veli venäläinen yritti jo kaapata osia Finnairista islantilaisten pankkien kautta noususuhdanteen aikana. Ehkä hanke tulevaisuudessa onnistuu. Ei pidä koskaan aliarvioida kilpailijaa. Aivan niin kuin Putin sanoi: venäläiset eivät halua tuottaa haittaa kenellekään, vain kehittää omaa maataan...


Kansallista etua edistävään politiikkaan

Näin päästäänkin tämänpäiväisen kirjoitukseni yhteenvetoon. Kuten huomaatte, useimmissa vanhoissa Euroopan valtioissa osataan puolustaa kansallista etua. Sen sijaan halkopinon takaa heränneitä suomalaisia vaivaa karitsamainen herkkyys.

Kun taloudella menee huonosti, Ranskan valtio puuttuu itsekkäästi ja ahneesti kaikkien niiden yritysten asioihin, joissa valtiolla on oma rautansa tulessa. Ranskalaiset kokevat kunnia-asiaksi olla isänmaallisia, ja he vaativat, että kansalliset instituutiot pelastetaan. Samoin saksalaiset yritykset lopettavat kaukana (esimerkiksi Suomessa) sijaitsevia yksiköitään ilman valtion vaatimuksiakin, ja tuotanto keskitetään pääkonttorin kotikulmille Saksaan. Venäläinen kansallismielisyys puolestaan näyttää olevan osa Putinin hallintoa. Näissä maissa, joista nationalismin nykyinen pelko on suurimmaksi osaksi lähtöisin, osataan toimia kansallisen edun edistämiseksi.

Sen sijaan Suomessa hallitus ei puutu edes strategisesti tärkeän puunjalostusteollisuuden tilaan vaan säätää valtion omistajuutta koskevat lait itseään rajoittaviksi sekä kieltäytyy puuttumasta sormellaankaan yhtiöiden johtamiseen, vaikka interventioon olisi talous-, työllisyys- ja sosiaalipoliittiset perusteet.

On syytä muistaa, että valtio ei ole omistajana samanlainen kuin kuka tahansa sijoittaja-omistaja, joka kyttää vain kurssi- tai osinkovoittoja. Valtio olemme me kansalaiset. Siksi valtiolla on aina myös sosiaalipoliittinen intressi, ja valtion tulee huolehtia kansantalouden kokonaisedun toteutumisesta. Niinpä Suomen poliitikkojen ei pitäisi pyyhältää ensisijaisesti Euroopan unionin edun, Venäjän edun, Saksan edun tai pelkän teollisuuden edun hyväksi, kuten tapahtuu puutulliasiassa, tapahtui Kemijärven sellutehtaan lopettajaisissa ja käy ehkä myös Nord Streamin ja Finnairin kanssa. Kyllä meidän pitäisi huolehtia myös siitä, että toimitaan suomalaisten ihmisten hyväksi.

Näistä asioista olisi toki paljon kerrottavaa, mutta jälleen tila uhkaa loppua. Sen sijaan jatkakaa te, kun olette minua viisaampia. Kyllä minä kuuntelen.

Vuoroin vieraita boikotoidaan

Suomessa ja ulkomailla on nähty viime aikoina dramaattisia tehtaiden sulkemisia. Aloitan elektroniikasta.

Kun Nokia lopetti yhteistyönsä Siemensin kanssa ja sulkee nyt Saksassa tehtaan, asiasta nousi paikan päällä kauhea poru. Nokian puhelimia vaaditaan boikottiin, ja äidit ja isät surevat perheidensä kohtelun vuoksi. Siksi on hyvä palauttaa mieleen, miten kansainväliset suuryritykset toimivat Suomessa.

Kun Fujitsu-Siemens puolestaan lopetti tuotantolaitoksensa Espoossa, firman pomot pitivät luonnollisena, että Euroopan reuna-alueilla olevat yksiköt suljetaan taantuman sattuessa. Silti kukaan Suomessa ei kehdannut vaatia Fujitsun eikä Siemensin tietokoneita tai puhelimia boikottiin. Sitä olisi pidetty rasismina, ja suomalainenkin lehdistö olisi kirjoittanut moisen olevan ”protektionismia” ja ”väärää isänmaallisuutta”.

Tässä kuitenkin näemme, millainen maailma on. Tärkeäksi koetaan vain kansallinen etu heti, kun asiat ajautuvat konfliktiin ja seuraa erimielisyyksiä. Kansallisesta edusta on sen vuoksi järkevää huolehtia ajoissa olemalla siirtämättä tuotantoa ulkomaille ja välttelemällä luottamasta vieraaseen pääomaan Suomessa.


Kuka ohjaa?

Pahaa kieltä yritysten omistamiseen liittyvästä internatsismista kertoo myös ulkomaisen pääoman rynnäkkö suomalaisiin yrityksiin. Esimerkiksi Elisassa on jouduttu ottamaan pienomistajienkin äänestysliput käyttöön, jotta erään islantilaisen miljardöörin suunnittelemat kaappausyritykset saadaan kuriin.

Samaan tapaan venäläinen pääoma on tavoitellut hallitsevaa asemaa Finnairissa islantilaisten pankkien ja sijoittajapiirien kautta tehdyillä nurkanvaltauksilla. Toistaiseksi se ei ole onnistunut, sillä hallitus on ymmärtänyt, että valtion omistama kansallinen lentoyhtiö on Suomen kaltaiselle saarivaltiolle strategisesti tärkeä, vaikka Säkylän sokeritehdas sekä Summan ja Kemijärven (StoraEnso) ja Voikkaan (UPM-Kymmene) paperitehtaat eivät valtio-omistajan asemaa säätelevän uuden lain mukaan sitä olleetkaan. Uusi laki kun asettaa korkeimmaksi arvoksi vain taloudellisen tuottavuuden.

Entä onko valtion puuttumattomuus kotimaisten yksiköiden lopettamispäätöksiin pohjimmiltaan oikein? Olisiko oikein puuttua, ja saako omistaja ohjata? Ainakin presidentti ohjaa tai haluaisi ohjata ja niinpä Halonen muistutti eduskunnan roolista myös avajaispuheessaan.

Mielestäni on outoa, että asiassa pitää olla niin kovin varovainen. Muutamat patakonservatiivit tyrmäsivät Halosen puheen jopa lain vastaiseksi, sillä eduskunnan uusi linjaus ei salli valtiolle aktiivisen omistajan roolia muussa mielessä kuin sijoittajan intressien vaalimiseksi. Tosiasiassa valtion intressit sijoittajana ovat väistämättä erilaisia kuin yksityisen henkilön tai toisen yrityksen, sillä valtio olemme me kansalaiset. Siksi valtiolla on aina myös sosiaalipoliittinen intressi, jota uusi laki lyö korvalle pahan kerran.

Olen kyllästynyt suomalaisen taloudellisen eliitin selkärangattomuuteen ja haluun nähdä yritysten johtaminen pelkkänä fatalismina eli kohtalona, jolle on alistuttava. Sen mukaan kukaan ei voi mitään, vaan kaikkien pitää ottaa vastaan taloudellisten tekijöiden sanelema ikävä irtisanomisilmoitus. Rahapolitiikan mahdollisuus eli kyky säädellä devalvaatiolla tai revalvaatiolla suhdannevaihteluita, menetettiin jo aikaa sitten. Nyt valtion omistamat yrityksetkin ovat muka valtion ulottumattomissa eduskunnan säätämän valtio-omistajalain nojalla.

Silti tämä kaikki on politiikkaa eli seurausta tietyistä valinnoista. Kenet tämä politiikka tekee onnelliseksi? Tuskin ketään. Viisaammat kansakunnat, kuten saksalaiset, kantavat yhdessä korsiaan kekoon muun muassa Nokiaa vastaan. Jos suomalaisia yrityksiä ja hallintoa eivät johtaisi turvenuijat, samantapainen yhteisvastuullisuus ja kansallisen edun valvonta toimisivat myös Suomessa.


Poliittisesti korrektia protektionismia

Vaikka Summan ja Voikkaan nimet kuulostavat omassa ruudinkatkuisuudessaan sotilaallisilta ja tuovat mieleen Jatkosodan tulihelvetin, en ole niinkään huolissani suomalaisen duunarin kuin kulttuurityöntekijän asemasta. Kulttuurialan tekijöille ei ole eikä ole ollut Suomessa koskaan työpaikkoja. Ehkä myös paperityöläisten kannattaisi tinkiä palkkojaan kansainvälisesti kilpailukykyiselle tasolle siitä huolimatta, että Kemijärven tehtaan lakkauttaminen seurasi perimmältään muista syistä kuin työn kallistumisesta. (Taustalla olivat tunnetusti Jukka Härmälän johdolla tehdyt virheet, joiden vuoksi StoraEnso hävisi Pohjois-Amerikan kaupoissaan miljardeja.)

Voisivatko sitten kulttuurialan paperityöläiset auttaa asiaa omalla solidaarisuudellaan? Itse en jaksa lukea sen enempää Harry Pottereita kuin Tarua sormusten herrasta. Molemmat koostuvat magian kautta tuotetuista juonenkäänteistä, joten minuun molemmat saagat vaikuttavat yhtä puuduttavasti kuin kirjoista tehdyt pitkäveteiset elokuvatkin.

Onneksi Pottereiden kirjoittaja J. K. Rowling helpottaa kuitenkin tehtävääni ja tarjoaa yhden lisäperusteen olla lukematta teoksiaan. Sukupuolensa etukirjainten käytöllä peittävä Rowling (kuinka maskuliiniselta nimi kalskahtaakaan) on alkanut boikotoida suomalaista paperia kirjojensa painatuksessa! Siksi paperi joudutaan tuomaan Suomessa julkaistaviin Pottereihin ulkomailta tai painattamaan kirjat muualla.

Todellisuudessa suomalainen paperi on eettisesti tuotettua, vaikka suomalaiset puunjalostusyritykset eivät olekaan vetäneet nimeään muodollisiin ympäristösertifikaatteihin strategisesti tärkeistä syistä. Harva kirjailija haluaa kohdella yleisöjään yhtä ylimielisesti kuin J. K. Rowling. Itse jatkan Harry Pottereihin kohdistuvaa boikottiani, ja myös kustannusyhtiö Tammen kannattaisi harkita samaa, vaikka lapset ja nuoret rääkyvätkin Pottereita lukeakseen. Koska Tammi on ruotsalaisen Bonnierin vallassa, suomalaiselle paperille painaminen ei ole sille pyhä asia. Mutta kustantamo voisi katsoa, mitä se paperilleen painaa.