Trump: syyllinen kaikkeen

Mikäli valtavirtamedian toimittajat antautuvat joskus pohtimaan, miksi esineet putoilevat, junat myöhästelevät, linnut jäätyvät kesken lennon talvella ja miksi sattuu niin sanottuja väkivaltaisia räjähdysonnettomuuksia, on syyllinen heidän mielestään varmasti – Trump!

Donald Trumpista on tehty syntipukki aivan kaikkeen.

MTV3 esitti äskettäin toimittaja Mari Karppisen tekaiseman dokumentin Trumpin Amerikka – Jakautunut kansa, jota Helsingin Sanomien toimittaja Tuomo Yrttiaho kiitteli arviossaan ”visuaalisesti tyylikkääksi”.

Mitään älyllistä ohjelmassa ei kiiteltäväksi ollutkaan. Omasta mielestäni ei ole myöskään kovin tyylikästä murjoa jatkuvasti Donald Trumpia Yhdysvaltain väitetyistä ”kahtiajaoista”.

Jokaisen pitäisi ymmärtää, että nuo paljon parjatut kahtiajaot niin Amerikassa kuin Euroopassakin eivät johdu kansallismielisyyden noususta eivätkä kansanvaltaisesti valituista johtajista.

Kansallismielisyyden nousu ei ole syy kahtiajakoihin vaan seuraus niistä. Syyt yhdysvaltalaisten jakautumiseen eri leireihin luotiin jo Obaman aikana. Pääsyy on Yhdysvaltoihin virrannut maahanmuutto, joka on jakanut mielipiteet kahteen leiriin myös kantaväestön piirissä.

Näin on toteutunut professori Robert Putnamin näkemys, että monikulttuurisissa yhteiskunnissa epäluottamusta ei synny vain kantaväestön ja maahanmuuttajien välille, vaan ennen pitkää myös kantaväestön omat rivit repeävät, ja yhteiskunnallinen luottamuspääoma sulaa pois.

Muita syitä kahtiajakoihin ovat pitkään jatkunut velkaantuminen ja taloudellinen kurjistuminen. Yhdysvaltain suurin velkoja on Kiina, joka on kaapannut myös suuren osan työpaikoista. Niitä on virrannut muihinkin Kaukoidän halpamaihin.

Ja nyt toimittajakunta syyttää kaikesta yhtä miestä: Donald Trumpia.

Trump ei ole oire eikä tauti vaan parhaimmillaan lääkäri. Hänen kaudellaan talous on saatu taas nousuun ja työttömyys laskuun, ja Yhdysvaltain etelärajaa tukitaan laittomalta maahantulolta ansiokkaasti.

Väitteessä, että Yhdysvaltain kahtiajako on Trumpin syytä, syiden ja seurausten suhteet menevät sekaisin kuin väitteessä kesäisen jäätelönsyönnin ja hukkumakuolemien keskinäisestä vaikutusyhteydestä. Mitä enemmän palokuntaa, sitä suuremmat vahingot.

Viidakkokuumetta kaislikossa

Mikko Mäkelän ohjaama A Moment in the Reeds (”Tämä hetki kaislikossa”) on merkitysten kääntöön perustuva jäljitelmä Nils-Erik Ekblomin ja Tom Norrgrannin elokuvasta Screwed (”Pihalla”). Molemmissa tarinoidaan kahden nuoren miehen ihastumisesta suomalaisessa maalaismaisemassa, ja kehuin Ekblomin keväällä 2017 valmistunutta ”Pihalla”-elokuvaa tässä.

Mäkelä puolestaan on pyyhältänyt kuvaajansa ja käsikirjoittajansa kanssa samanlaisessa viitekehyksessä, tarkemmin sanottuna erään suomalaisen pikkupaikkakunnan luonnonkauniissa mökkeilykesässä, mutta vaihtanut homomiesten pariutumisdraaman toiseen rooliin lähi-itäläisen maahanmuuttajan.

Nyt kaikki on ilmeisesti monikultturistien mielestä oikein. Mäkelän viime syksynä julkaisema elokuva kertoo ”Pariisiin muuttaneen” suomalaisen Leevin (Janne Puustinen) ja Tareq-nimisen syyrialaisen turvapaikanhakijan (Booni Kabbani) yllättävästä kohtaamisesta Leevin perheen kesämökillä, jota ”molemmat ovat päätyneet kunnostamaan Leevin isän johdolla”.

Tiedotteen mukaan ”elokuvan on tarkoitus hälventää pakolaiskriisin myötä kärjistyneitä ennakkoluuloja turvapaikanhakijoista” (elokuvan virallinen sivusto tässä).

Puhdasta propagandaa siis, jossa aseeksi on otettu homot. Ajatus on, että kotimaisen seksuaalivähemmistön selässä ratsastaen voitaisiin edistää väestöpoliittista mullistusta, vierasperäisen väestön invaasiota länsimaihin sekä islamin leviämistä, vaikka minkään näistä ei ole osoitettu olevan kotimaisille seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille hyväksi.

Elokuva hyödyntää ja kaupittelee virhepäätelmää, jonka mukaisesti mikrotason kanssakäymisissä saavutetuilla tai lavastetuilla ”onnistumisilla” koetetaan oikeuttaa valtionpoliittista makrotason johtopäätöstä, että rajat on avattava, tai muuten seuraa holokausti. Lyhyesti sanottuna: kansalliset vähemmistöt yritetään valjastaa ajamaan vierasperäisten ja eritaustaisten sekä erityisesti pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden etuja ja asioita. Sitä on tappiollinen poliittinen kaupankäynti, josta käytän ”kompensoivan suvaitsevuuden” nimeä.

Tosiasiassa homoväestö on kyllästynyt maahanmuuttoagendan, islamisaation, feminismin ja monikulttuurisuuden rummuttamiseen. Gay-klubien omistajia on aiheettomasti syyllistetty rasismiväitteillä heidän vaadittuaan ravintoloidensa ovilla henkilöpapereita myös ulkomaalaisilta.

Väitteet perustuvat vihervasemmistolaisten aktivistien sosiaalisessa mediassa aloittamaan vihapuheeseen. Orlandon terrori-iskusta, jossa ISIS-terroristi murhasi 49 homoravintolan asiakasta ja haavoitti 53 (eniten sitten 9/11:n), tiedämme että kontrolli on tarpeen eikä edusta rasismia. Tämän kontrollin tulisi toimia valtioiden rajoilla eikä levitä keskelle kansalaisyhteiskuntia. Turvapaikanhakijat eivät ole vain hakeneet turvapaikkoja vaan luoneet murhapaikkoja sekä tuoneet sodan ja väkivallan mukanaan.

Eurooppalaiset gay-klubit on nyt pakotettu ottamaan ohjelmistoonsa lähi-itäläisille suunnattuja illanviettoja, joilla homojen play groundit on modifioitu partavauvojen kilikali- ja pilipalitapahtumiksi. Hyväpoljentoisen trancen sijasta niissä soitetaan vaivaannuttavaa epälänsimaista R&B-läpsytystä, eikä intohimoja herätä edes myyttinen big black co...ffee.

On kieltämättä hieno juttu, että suomalaisia gay-leffoja viedään Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan ja että ne on otettu siellä kiitollisesti vastaan, kuten Dome Karukosken Tom of Finland -elokuvan ja Nils-Erik Ekblomin Pihalla-elokuvan reseptio osoittavat. Mutta maahanmuuttomyönteisen propagandan leviäminen antaa väärän kuvan maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä islamin miekkalähettiläinä tänne pyrkiville.

Savitaipaleella viime kesänä kuvattu ja viidakkokuumetta henkivä ”Tämä hetki kaislikossa” on ohjaajansa ensimmäinen kokoillan elokuva. Se on suomalais-brittiläistä yhteistuotantoa, ja tuottajina ovat toimineet ohjaajan lisäksi englantilainen James Robert Watson ja minulle niin ikään tuntematon Jarno Pimperi. Se ehkä selittääkin – jos ei aivan kaikkea – niin ainakin pikaisen valinnan Lontoon elokuvajuhlille.

Ikävä kyllä, tendenssielokuva ei sytytä vaan luo vaikutelman poliittisen agendan tuputtamisesta sekä laittaa jarruvalot loistamaan maahanmuuttoa vastaan. Poliittinen tarkoitushakuisuus peittää esteettiset arvot, eikä elokuva pääse lähellekään sellaista klassisen kauneuden esittämistä, joka on ominaista Suomen elokuvateattereissa parhaillaan pyörivälle ja Pohjois-Italiaan sijoittuvalle Oscar-ehdokkaalle nimeltä Call Me By Your Name.

Uutta ”Tuntematonta sotilasta” ei tarvita

Väinö Linnan romaaniin perustuva Aku Louhimiehen elokuva Tuntematon sotilas saa yleisöensi-iltansa tänään. En ole nähnyt elokuvaa, joten tämä kirjoitus ei ole elokuva-arvostelu eikä kannanotto sen enempää tekijöistä, elokuvasta kuin Suomen pelastajistakaan. Sen sijaan haluan ilmaista, että mielestäni uutta Tuntematonta sotilasta ei tarvita.

Suomessa on valmistauduttu itsenäisyyspäivän viettoon konetuliaseiden rätinällä koko talvi- ja jatkosodan sekä sen ”jatko-osan” eli Lapin sodan jälkeisen ajan. Trauman toistaminen osoittaa haavojen syvyyttä.

Suomen täyttäessä sata vuotta on ollut odotettavissa, että ”uutta” (nyt jo melko vanhaa) Tuntemattoman sotilaan filmatisointia seuraa tämä kaikkein uusin. Paikalleen jämähtämistä osoittaa se, että nykyaikanakin itsenäisyyttä yritetään osoittaa vanhoja sotamuistoja kaivelemalla. Voisi sanoa eräänkin elokuvarepliikin tavoin, että ”älkää te niitä vanhoja syntejä räknätkö, kun uusissakin olisi katumista”.

Tuntematonta sotilasta pyöriteltäessä unohdetaan tai salataan se, että itsenäisyyteemme liittyvää sotaa käydään koko ajan keskellä arkipäiväistä nykytodellisuutta. Suomeen ja muihin Euroopan maihin kohdistuva kehitysmaalaisten maahanmuutto on nykyisen hybridisodankäynnin muoto.

Sitä vastaan on kamppailtava, tai tulos voi olla pahempi kuin venäläisten valloittaessa maamme. Uhattuina ovat sekä hyvinvointimme, taloutemme että sosiaaliturvamme, ja vaaraan joutuvat myös kulttuuriset arvot, kuten kielemme, väestöpoliittinen yhteenkuuluvuutemme ja sosiaalinen sekä henkinen pääomamme.

Jankuttaessaan yli seitsemänkymmenen vuoden takaisista asioista kulttuuri- ja hallintoeliitti sekä heitä kritisoivat kansallismieliset tulevat siirtäneiksi päähuomion historiallisten aikaharppausten taakse. ”Tuntematonta” tässä nykytilanteessa on, että suuret yleisöt eivät tunne sitä, missä ne todelliset taistelut käydään ja ratkaistaan. Ne ratkaistaan kansallisvaltioiden puolustautuessa Euroopan unionista saneltavaa ylikansallista vallankäyttöä vastaan.

Unkari, Tšekki, Puola ja Itävalta tähän tilanteeseen ovat jo havahtuneet, ja meidänkin pitäisi. Nämä maat haluavat pitää itsenäisyydestään kiinni, ja ne ovat sulkeneet rajansa laittomalta maahanmuutolta Unkarin pääministerin Viktor Orbánin julistettua Itä- ja Keski-Euroopan maat ”siirtolaisvapaaksi alueeksi” ja katsoessaan, että EU ja sen jäsenvaltiot ovat joutuneet ”keinottelijoiden imperiumin” vangeiksi. Hän myös lähetti EU:lle 400 miljoonan euron laskun raja-aidan rakentamisesta, koska muut maat eivät pystyneet tai halunneet pitää ulkorajoja sovitusti kiinni ja koska ”taakan pitää olla jaettu”.

On parempi, että konfliktit ratkaistaan valtioiden rajoilla kuin että ne päästetään leviämään keskelle kansalaisyhteiskuntia. Nakke-nakuttajan on parempi laulaa rajoilta ulospäin kuin rajojemme sisällä.

Korostaessani nykytaistelujen tärkeyttä en tarkoita väheksyä tai mitätöidä Tuntemattoman sotilaan sankarien ja sotaveteraanien panosta itsenäisyytemme säilyttämisessä. Sen sijaan haluan osoittaa, mikä arvo nykyihmisten toiminnalla on tässä työssä. Niinpä huomio kannattaisi siirtää siihen, miten nykyisin parhaiten takaamme sen, ettei Tuntemattoman sotilaan kaltaisia tragedioita tarvitsisi toistaa meidän aikanamme.

Ituhippien, huvitteluliberaalien ja vihervasemmistolaisten ei pitäisi antaa johtaa Suomea ja Eurooppaa. Heidän ei pitäisi sallia pohjustaa tietä kohti katastrofia tavalla, jonka tuloksena joudumme katselemaan uutta Tuntematonta sotilasta lähietäisyydeltä arkipäivän nykytodellisuudessa. Idealististen poliitikkojen ja hyväuskoisten hölmöjen suosiman lapsellisen monikulttuurisuusmagian ei pidä antaa johtaa siihen, että saamme myös tähän maahan uusia sotaveteraaneja, sankarihautoja ja invalidisoituja terrorin uhreja, kun vanhojakin on vielä jäljellä.

Loistava suomalainen gay-leffa

Olen nähnyt vuosikymmenten aikana monenlaisia elokuvia, joissa homoseksuaalisuus on pääteemana. Ikääntyneimpiä leimaa aiheen synkistely, ja uudempia rasittavat uhriutuminen tai identiteettipoliittinen opettavaisuus.

Helsinki Pride -tapahtuman ohjelmasta riippumattomana ja QX-lehden järjestämänä näki Suomen ensi-iltansa Nils-Erik Ekblomin ja Tom Norrgrannin elokuva Pihalla, joka kertoo kahden nuoren miehen rakastumisesta suomalaisessa maalaismaisemassa. Kävin sunnuntai-iltapäivänä katsomassa elokuvan (toistaiseksi ainoan) Suomen-näytännön, ja omasta mielestäni elokuva on täysosuma.

Seitsemäntoistavuotias Miku (Mikko Kauppila) elää heterotodellisuudessa, johon kuuluvat kaveripiirin mukana pyöriminen ja suuret juhlat, kunnes hän erilaisten sattumusten kautta päätyy keskelle mökkielämää ja koivujen havinaa, jossa hän tutustuu itseään vapautuneempaan Eliakseen (Valtteri Lehtinen).

Tarinassa sinänsä ei ole mitään uutta. Vanhaa sanontaa viljellen voisi todeta, että kyseessä ”ei ole leimallisesti gay-elokuva vaan kertomus kahden ihmisen rakastumisesta”. Vertailukohtina mieleen tulevat Hettie MacDonaldin Beautiful Thing (1996) ja ”Cesc” Gayn Krámpack (2000).

Pihalla-elokuvan ansiot ovatkin elokuvallisella puolella. Ekblomin ohjaustyö hyödyntää suomalaisen realismin ja naturalismin perinnettä. Elokuvaa esitellessään ohjaaja myönsi hakeneensa kontaktien luomiseen ja dialogiin draamallisuutta muun muassa kaurismäkimäisestä ”syvästä katseesta”.

En ole naturalistisen filosofian suurimpia ihailijoita, mutta tässä homoteeman ympärille rakennetussa elokuvassa ote todellakin toimii – ehkä siksi, että homoseksuaalisuuden esittämistä ovat perinteisesti vaivanneet aiheen alistaminen valmiiksi nauretuille camp-parodioille tai homojen esittäminen pelkkinä friikkimäisinä sivuhenkilöinä vakavasti otettavissa elokuvissa.

Olen kiitollinen, että tässä elokuvassa on onnistuttu yhdistämään hienosti suomalainen elämänmuoto ja homoseksuaalien kasvutarina ja tekemään se tavalla, jota eivät vaivaa edellä mainitsemani Angstin aiheet, korostettu korrektius tai poliittinen tendenssimäisyys. Kaikki kunnia keväällä julkaistulle Tom of Finland -elokuvalle, mutta sitä samoin kuin monia muitakin uudehkoja tuotantoja, leimaa puolestaan historiallisuus. Synkistelyn perinnettä jatkoi pride-viikolla televisiossakin nähty Ang Leen Brokeback Mountain (2005).

Sen sijaan Ekblomin ja Norrgrannin elokuva ei ole katsojakokemuksena ahdistava eikä 2000-luvun taitteen elokuvien tapaan identiteettipoliittisesti opettavainen, vaan vapauttava ja hersyvän hauska. Huumori syntyy pitkälti onnistuneesta dialogista. Juonta paljastamatta voin kertoa, että nauruhermoja repivimpiä oli kohtaus, jossa selvisi, miksi äiti poikansa homouden tiedostettuaan sekä itki että nauroi.

En pidä elokuvaa silti ensisijaisesti komedisena. Dialogin uskottavuus nojaa käsikirjoittajan omakohtaisten kokemusten prosessoimiseen elokuvan ainekseksi ja toisaalta improvisaatiota hyödyntävään näyttelijäntyöhön, jossa on menty tapahtumat edellä, kamera perässä.

Ei ole ihme, että elokuva on saanut erittäin myönteisen vastaanoton Los Angelesissa, jossa elokuva oli koettu hurjan hauskaksi ja suomalaisen luonnon ja valoisuuden keskelle sijoitettuna myös eksoottiseksi. Ehkä juuri tämä kontekstualisointi erottaa elokuvan niistä kymmenistä, kenties jopa sadoista vastaavantyyppisistä elokuvista, joita maailmalla on julkaistu sekä suurempina että pienempinä tuotantoina.

Pidin monista elokuvan pienistä mutta teknisesti toimivista jipoista, kuten äänen pudottamisesta pois rakastelukohtauksen ajaksi. Kolmessatoista päivässä kuvatuksi pienen budjetin elokuvaksi tulos on häkellyttävän hyvä, mikä todistaa vanhan sananlaskun puolesta: se mikä elää hetkessä väkevästi, elää ikuisesti.

Ikuista rakkautta elokuvassa ei tosin nähdä, vaan rakastuminen. Elokuva jää tyylikkäästi ja dialektisesti kesken. Ikuinen rakkaus on nimittäin mahdollinen vain subliimina, saavuttamattomana ja katoavana pisteenä, joka ei koskaan toteudu, ainakin mikäli on uskominen Slavoj Žižekin tulkintaa Titanic-elokuvan loppukohtauksesta. Mikulle jää kesäisestä ensirakkaudestaan käteen hauras ja mureneva koivun lehti.

Elokuva on konstailemattomuudessaan kaunis.

Näytöstä seuranneessa keskustelutilaisuudessa tekijät jo lupasivat elokuvalle jatko-osaa. On luonnollista, että tuottajat innostuvat suosiosta, sillä yleisöt helposti ihastuvat päähenkilöihin ja toivovat tarinalle jatkoa. Jatkaminen voi ilmaan jättämisen sijasta kuitenkin madaltaa tuloksen, ja seurauksena on TV-sarja.

Tosin ei siinäkään mitään vikaa olisi. Queer as Folk oli pitkään ainoa televisiolle tehty sarja, jossa homot olivat pääosassa ja joka oli sävyltään ja yleisasenteeltaan elämänmyönteinen.

Pihalla-elokuvan heikkoutena voidaan pitää sitä, että elokuvan alkupuolella juopotellaan liikaa. Tämä suomalaiskansallinen klisee tosin toimii kontrastipintana sille, että päähenkilö löysi turhauttavan ja ikävän elämänsä tilalle jotakin parempaa. Ja sitten mentiin Pariisi-paita päällä suomalaisessa mökkeilymaisemassa...

Uskon, että elokuva tulee menestymään mainiosti ja että sille myönnetään vielä palkintoja. Pulmana on, miten saada onnistunut tuotanto markkinoille ja yleisöjen nähtäville, sillä kotimaiset elokuvateatterit ovat valtavirtoja suosivan Finnkinon hallussa, ja Yleisradiokin esittää yleensä vain sellaisia produktiota, joissa se on itse ollut mukana.

Suomalaisuuden saattokeikka

Elokuvateattereihin ilmestyi viime perjantaina Samuli Valkaman ohjaama elokuva Saattokeikka, joka kertoo nuoren kenialaisjuurisen pojan ja suomalaisen ikäihmisen kohtaamisesta. Elokuvan näennäisesti kauniin mutta tendenssimäisyydessään peittelemättömän elokuvan viesti katsojille on selvä ja suora.

Elokuvan pinnalle erottuva tarkoitus on se, jota Helsingin Sanomien kriitikko Pertti Avola kiittelee arviossaan ”Suvaitsevuuden ja ymmärryksen lisääminen on Samuli Valkaman ohjaaman Saattokeikan sanoma”. Hän kirjoittaa näin: ”Mukavaa tarinassa on se, että siinä pyritään näkemään maahanmuuttajat ja heidän täällä syntyneet lapsensa olennaisena osana suomalaista yhteiskuntaa.”

Yleisradion verkkosivuille kirjoittava toimittaja Päivi Puukka puolestaan avaa elokuvan juonta jutussaan ”Elokuvien Suomi on kokovalkoinen” näin: ”Saattokeikan Kamal on 17-vuotias maahanmuuttajataustainen poika Helsingin Mellunmäestä. Hän joutuu sattuman kautta kuskiksi Veikolle, vanhemmalle kantasuomalaiselle miehelle. Matkalla halki kesäisen Suomen auotaan molempien miesten elämän ja ihmissuhteiden solmuja. Kamalia esittää rap-muusikkona paremmin tunnettu Noah Kin, nigerialaisen isän ja suomalaisen äidin poika. Veikon roolissa nähdään Heikki Nousiainen.”

Lisään vielä kuin TV-kuuluttaja: Elokuvan on käsikirjoittanut somalialaistaustainen Khadar Ahmed. – En voi kuitenkaan toivottaa hyvää elokuvailtaa, sillä elokuvan metaviesti on kamala, aivan pöyristyttävä.

Suomalaiset raatoina hautaan

En voi parhaalla tahdollanikaan pitää elokuvan tarinaa ”hyväntahtoisena”, kuten edellä mainitut arvostelijat. Symbolisella ja metaforallisella tasolla elokuvassa kannetaan hautaan suomalaista kantaväestöä.

Meidän tilallemme pyritään juurruttamaan taustaltaan vierasperäistä maahanmuuttajaväestöä edustavaa tulevaisuuden ja toivon vertauskuvaa, jonka tehtävä on ilmeisesti korvata Eloveena-mainoksista ja Spes patriae -kokoelmista tutut kuvalliset esitykset.

Tuotantoyhtiö Solar Filmin sivuilla elokuvaa esitellään näin: ”Kamalin salainen haave on muuttaa isänsä luokse, koska Suomessa mikään ei tunnu oikein sujuvan. Ei edes kesäduunin löytäminen, jotta hän voisi kerätä rahaa matkustamista varten. Kamal tutustuu sattumalta lähiössä asuvaan vanhaan (70 v.) – vähän rasistiseen – mutta ennen kaikkea elämäänsä pettyneeseen kiukkuiseen valkoiseen mieheen Veikkoon. Tämä luulee Kamalia täysi-ikäiseksi ja lupaa maksaa tälle hyvät rahat, jos Kamal ajaa hänet juhannukseksi mökille. Matkaan pitää vaan lähteä heti. Kamal näkee tilaisuutensa tulleen ja ottaa kaikki säästämänsä rahat ja passinsa mukaan aikeenaan matkustaa pois heti, kun ukko on heitetty perille mökilleen. Matkan aikana Kamal ja vanha Veikko muuttuvat kuitenkin vähitellen vihamiehistä melkein ystäviksi ja Kamal päätyy auttamaan Veikkoa hänen ongelmissaan poikansa kanssa.”

Juonen kulku nojaa kliseiseen road movie -muunnelmaan, jossa ajellaan läpi Suomen kahden hieman vieraantuneen ja itsensä ulkopuoliseksi tuntevan henkilön kesken. Klassikolle tyypillinen keskisormen heristely Corollan ikkunasta on nyt vain korvattu pappaa kyyditsevän ajokortittoman mutta moraaliltaan nuhteettoman uutta sukupolvea edustavan rap-artistin kruisailukeikalla, joka näyttää kansainväliset käsimerkit – katsojille!

Tarkoituksena on esittää, että vanhan ja äreän miehen pahantuulisuus ja yksinäisyydestä johtuva epäluuloisuus sulavat pois, kun hän tutustuu omien, tosin toisenlaisten, ongelmiensa keskellä painiskelevaan etnistaustaiseen nuoreen.

Yleisölle tuputettava sanoma on seuraava: Vasta mikrotason kasvokkaisessa kanssakäymisessä ihmiset ovat pakotettuja oivaltamaan, kuinka tärkeää on avata maahanmuuton tulvaportit valtionpoliittisella makrotasolla. Sillä ainoastaan maahanmuuttajataustaisen ihmisen pyyteetön ja suomalaiselle tyhmälle vanhukselle antama terapeuttinen tuki riittää paljastamaan, että äijän sydänhän on puhdasta kultaa – juuri ennen kuin hän viimeisten kuolinkouristustensa keskellä murtuu ja antaa tukensa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden agendalle ennen kaatumistaan hautaan.

Saattokeikka ei ole hyväntahtoinen vaan pahantahtoinen elokuva, sillä se arvottaa suomalaiset valkoiset kantaväestöön kuuluvat mieshenkilöt väistyväksi kansanryhmäksi, jota elokuvan myötä hinataan hautaan multakokkareiden kopistessa arkun kanteen.

Tämän suomalaisten ihmisten kansanmurhaa etevästi kuvaavan produktion tuottamiseen on myönnetty 750 000 euroa Suomen Elokuvasäätiön tukea, joka kattaa tuotantokustannuksista lähes 60 prosenttia. Tuki on ollut luonnollisesti tarpeen, sillä elokuvan omilla ansioilla sitä olisi mahdotonta myydä yleisöille, ja yleensäkin poliittiset propagandaelokuvat on tuotettu veronmaksajilta pakko-otetuilla varoilla.

Lisäksi tekijät aliarvioivat katsojia uskomalla, että monikulttuurisuusagendaa voidaan tyrkyttää katsojille huumorin varjolla (elokuva pyrkii olemaan ”draamakomedia”). Käytännössä kyseinen raina närkästyttää ja jopa loukkaa katsojia sekä pystyttää seinän myös asenteiden muokkaukselle.

Yleisradion Päivi Puukka ei kuitenkaan peittele agendaansa. Hän hakee vertailukohtaa Hollywoodista ja kirjoittaa edellä mainitussa jutussaan: ”Tämän vuoden Oscar-gaalassa kävi lopulta hyvin. Palkituksi tuli useita tummapintaisia näyttelijöitä ja parhaan elokuvan Oscar-palkinto luovutettiin ’kokomustalle’ Moonlight-leffalle. Tätä pidetäänkin jonkinlaisena käännekohtana alalla.”

En tosin tiedä, mihin tuota käännekohtaa tarvitaan, koska elokuvia tehdään yleisöjen ehdoilla erilaisille yleisöille, ja varsinkin Yhdysvalloissa sekä elokuva- että musiikkituotanto on etnisesti erittäin jakautunutta. Nähdäkseni ei ole myöskään mikään itseisarvo nähdä valkokankaalla lisää mustaa väriä, sillä olen havainnut, että ainakin minun televisiossani puhuu entistä harvemmin kalpeanaamainen pohjoismainen ihminen.

Myös kansainvälisten lähetysten juontajakunta täyttyy näistä muutamista elvistelijöistä, jotka keekoilevat aikansa korskeissa vaatteissaan, kultakoruissaan ja mauttomilla kromivanteilla varustetuissa japanilaisissa driftausautoissaan, kunnes joku saa tarpeekseen heidän kotkotuksistaan ja pudottaa heidät lähemmäksi reaalitodellisuutta.

Kun kaikki on päinvastoin

Mutta etsitäänpä lopuksi toisenlainen vertailukohta ja siirretään Saattokeikan tarina erilaiseen merkitysyhteyteen. Mietitään, mitä tapahtuisi, jos katsojat vietäisiin keskelle tilannetta, jossa nuori amerikkalainen valkoisen väestön edustaja kohtaisi sattumalta vanhan, väsyneen ja väistymässä olevan australialaisen aboriginaalin. Erilaiset tekisivät hetken tuttavuutta, minkä jälkeen aboriginaali humahtaisi luut kolisten hautaan, ja elokuvantekijät hyppisivät ja pomppisivat riemusta kiljuen hautakummun päällä juhlien uuden sukupolven esiinmarssia ja valkoisen enemmistökulttuurin voittoa.

Kyllä olisivat puhelimet kuumina vähemmistövaltuutetun toimistossa, kun kaikenlaiset moraali-Minnit soittelisivat ”rasismista”, ja läski tummuisi Facebookissa.

Kaikkien maailmanhalauskokemusten keskellä on hyvä muistaa, että suomalaiseksi ei tulla ilmoittautumalla suomalaiseksi, sillä kansaan kuuluminen ei ole sosiaalinen konstruktio. Kansakunta ja kansalaisuus ovat poliittisia käsitteitä, ja niitä voidaan kieltämättä vaihtaa kuin tuote-etikettejä. Mutta kansaan kuuluminen on etnis-biologinen ja sellaisena pysyvä ilmiö.

Kansalle ominaiset piirteet ovat suureksi osaksi geneettisiä, kuten suomalaisille ominainen sovittelevuus ja yhteistyöhalukkuus, jotka perustuvat näiden ominaispiirteiden valikoitumiseen vallitseviksi kamppailussa yhteiseksi vastustajaksi osoittautuneita kovia luonnonoloja ja muita kansoja vastaan. Tämän populaatiota sisältä päin yhteen sitovan kulttuurikokonaisuuden jäseneksi ei voida integroitua pelkän juridisen passinmyöntämisen perusteella.

Miten tämä liittyy elokuvan viestiin tai sanomaan? Suomalaisten ihmisten alitajuinen yhteenkuuluvuuden tunne on lähes maagista, ja sen pohjalta suomalaiset voivat tunnistaa toisensa myös ulkomailla ollessaan. Tämän yhteisyyden pohjalta on syntynyt ainutlaatuinen samaan perheeseen kuulumisen elämys, joka on näihin päiviin asti saanut ilmaisunsa suomalaisten ystävällisessä suhtautumisessa toisiinsa, ihmisten katsekontakteissa, epäfanaattisuudessa, hallinnon luotettavuudessa, talvisodan hengessä, alhaisessa korruptiossa (jonka vaikea havaittavuus toisaalta johtuu kaiken yhteistyön täydellisestä harmonisuudesta) sekä avokätisessä sosiaaliturvassa ja hotellimaisissa vankilaoloissa. Kaikki nämä asiat ovat Suomessa hyvin.

Vasta maahanmuuttotulva on rikkonut tämän suomalaisen konsensuksen ilmapiirin. Niinpä on hyvin vaikea löytää perusteita elokuvan tarjoamalle metaviestille, että suomalaiset ovat kyräilevää, pahansisuista ja omiin myrkkyihinsä kuolemassa olevaa kansaa, jonka vasta kontakti maahanmuuttajien kanssa tekee muka oikeasti hyväksi ja toimintakykyiseksi.

Näyttää nimittäin siltä, että yhteiskuntarauha ja yhteiskunnallinen tehokkuus eivät ole suinkaan parantuneet, vaan ne ovat romuttuneet tämän kontaktihypoteesiksi sanotun olettamuksen kautta, jonka alun perin esitteli Gordon W. Allport paljon kritiikkiä saaneessa kirjassaan The Nature of Prejudice vuodelta 1954. Kehitysmaalaisten oma kopeus, uho, epäreiluus ja opportunistinen kiipijyys ovat saaneet myös suomalaiset olemaan luottamatta toisiinsa, missä toistuu Robert D. Putnamin teoksessaan Bowling Alone (2000) esittämä ajatuskulku epäluottamuksen leviämisestä yhteiskunnassa.

Näyttö eritaustaisten yhteisestä matkasta suomalaiseen kesämökki-idylliin puuttuu, ja sen paikalla on kantaväestöä jakava ja vastakkainasettelua lietsova maahanmuutto-ongelma, jonka tuloksena on lyöty lasit mäsäksi niin lähiöissä kuin kesämökeilläkin. Saattokeikka on itse oma saattokeikkansa ja kuuluu arkitodellisuudesta vieraantuneeseen Suureen Unelmaan.

Voiman pimeä puoli

Monet ajattelevat, että Tähtien sota -elokuvasaagan antagonisti (eli varsinainen pahis) on Darth Vader, toisin sanoen se mustakypäräinen, metallisella äänellä puhuva ja osittain kyberneettinen luomus.

Tosiasiassa elokuvasarjan varsinainen konna on sith-hahmo nimeltä Darth Sidious, muun muassa viimeisessä taistelussa esiintyvä huppupäinen hemmo, jolla on käärmeen silmät, jota lapset pelkäävät ja joka tunnetaan vuorosanoistaan ”Feel your angriness” ja ”I will show you the power of the dark side!”

Palautetaanpa mieleen, miten Darth Vader, eli oikealta nimeltään Anakin Skywalker, tuli pahaksi. Kaikkihan alkoi Galaktisessa Senaatissa, johon kuului kolme tuhatta senaattoriedustajaa Imperiumin eri laidoilta.

Wikipediassa kirjoitetaan sith Darth Sidiouksesta näin:

”Senaatin tehtäviin kuului säätää lakeja ja edustaa demokratiaa. [...] Senaattia johti ylikansleri, arvovaltainen mielipidejohtaja, joka nautti senaatin luottamusta. Vielä Galaktisen tasavallan kulta-ajalla senaatin toimintakyky oli mutkaton, mutta se alkoi heiketä byrokratian, korruption ja sithien juonittelun vuoksi. Kloonisotien seurauksena, vuosina 22 BBY – 19 BBY senaatti antoi poikkeusvaltuuksia kansleri Palpatinelle, luotetulle demokratian puolustajalle, jotta päätöksiä syntyisi nopeammin. Palpatine ei kuitenkaan ollutkaan niin lempeä kuin miltä vaikutti, ja hän uudelleenjärjesti koko Tasavallan Imperiumiksi senaatin edessä ja nimitti itsensä uuden järjestyksen galaktiseksi keisariksi. Vuonna 0 BBY, kun Uuden Toivon tapahtumat lähenivät, keisari hajotti, nyt Imperiumin senaattina tunnetun lainsäädäntöelimen. Tämän jälkeen oli viimeinenkin jäänne Tasavallan ajalta poissa.”

Palpatinen eli Darth Sidiouksen (englannin kielen sanasta ”insidious”, suom. ’kavala’, ’petollinen’) varhaisvaiheista tiedetään, että hän surmasi oman mestarinsa tämän nukkuessa nousten Voiman mustaksi valtiaaksi. Myöhemmin Palpatine ryhtyi poliitikoksi ja korruption suosijaksi, mikä raivostutti Kauppaliiton johtajat sillä seurauksella, että galaksin tasavaltalaiset ja Palpatinen kotiplaneetta ajautuivat kauppasaartoon.

Tavoitteidensa edistämiseksi Palpatine otti suojelukseensa nuoren jediritari Darth Vaderin, jota hän opetti käyttämään valosapelia aiheuttaen sepratismia jediritarien yhdyskunnan sisälle. Separtistinen toiminta johti ennen pitkää Kauppaliiton harjoittamaan piiritykseen koskien Imperiumin miehitettyjä osia.

Voima taas koostui ihmisen pimeästä puolesta, johon kuuluivat viha, pelko ja aggressio. Niiden varaan sith perusti valtansa, kun taas jediritarit onnistuivat muuntamaan ne ketteryydeksi.

Elokuvasarjan nähneet tietävät, miten kaikki päättyi, eli lopulta Darth Vader paiskasi sith Palpatinen reaktorikuiluun, josta hän päätyi Lotho Minorin jäteplaneetalle. Näin rauha ja vauraus palautuivat Kauppaliittoon ja tasavaltaan. Darth Vader puolestaan palautui takaisin hyväksi.

Kertomus herättää kysymyksen, mitä ihmisen persoonalle tapahtuu, kun hän saa poliittista valtaa. Millä tavoin ihmisen rooli yhdistyy hänen persoonaansa tai miten ihmisen persoona muuttuu, kun hän on vallassa pitkään? Kuinka valta muuttuu osaksi ihmisen minuutta ja identiteettiä? Psykologit ja sosiologit ovat tutkineet kysymystä melko vähän, samoin politiikantutkijat, vaikka ilmiö on yleinen ja arkipäiväinen.

Yleensä jo kymmenen vuotta vallan kahvassa riittää.

Parannukseksi voisi kelvata erään takavuosien ministerin muistutus: jokaisen poliitikon tulisi pitää mielessään esimerkiksi se, että vallan symbolina tunnettu virka-auto tulee aamuisin hakemaan aina sitä ministeriä eikä suinkaan itse henkilöä. Kuinka helppoa ja luontevaa nämä onkaan yhdistää, usein sillä seurauksella, että ennen pitkää ihminen ymmärtää roolinsa osaksi persoonaansa ja alkaa pitää asemaansa tai valtaansa henkilökohtaisena omaisuutenaan?

Luulen, että niin on nytkin päässyt käymään jossain päin maailmaa.

Ei-paha

Kuka on todellinen eurooppalainen intellektuelli?

Slovenialainen Slavoj Žižek on Euroopan tunnetuimpia nykyfilosofeja. Ylen Teema-kanava esitti eilen hänen ajatteluaan käsittelevän dokumentin nimeltä Žižek ja elokuvan kätketty ideologia. Oikeastaan kyseessä on kooste yksinpuhelusta, jossa Žižek suvereeniin tapaansa tulkitsee aikamme poliittisia tapahtumia muutamien klassikkoelokuvien ja niistä tekemiensä psykoanalyyttisten löydösten avulla.

Dokumentti alkaa Žižekin analyysilla John Carpenterin elokuvasta Pahan kehä. Siinä päähenkilö saa käyttöönsä silmälasit, joiden lävitse katseltuna maailma ja sen mainokset riisutaan alitajuntaan vetoavasta aineksesta ja jotka paljastavat mainosten kognitiiviset piiloviestit. Ihmetystä elokuvan katsojissa on herättänyt, miksi lasien omistajan on vaikea saada myös toisia ihmisiä katselemaan maailmaa niiden läpi.

Žižekin mukaan lasit poistavat ihmisiltä unelmat, eli toisella tavalla sanottuna vapauttavat ideologiasta. Žižekin käsitys on, että ihmiset eivät yleensä halua kamppailla ideologioita vastaan vaan osallistua niihin. Mikäli vallitsevan ideologian omaksuminen epäonnistuu, tuloksena saattaa olla väkivaltaa. Näin hän selittää muun muassa kahden vuoden takaisia Wall Streetin mellakoita ja Britanniassa samaan aikaan esiintynyttä rabulismia, katulevottomuuksia ja ryöstelyä.

Poliitikkojen osoittama moralisointi ja paheksuminen olivat luonnollisestikin yksinkertaistavia reaktioita, sillä tällaisissa ”kellopeliappelsiineissa” väkivalta oli ”sorrettujen kieltä”. Žižek saattaa näkemään, että kyse oli entisen työväenluokan eli nykyisen luokattoman väestön putoamisesta pois konsumismin ideologian piiristä. Kun ihmiset eivät pääse jäseniksi enää edes työväenluokkaan saati että he voisivat keskiluokkaistua kouluttautumalla ja kartuttamalla varallisuutta, he menettävät mahdollisuuden toteuttaa vallitsevaa Dolce & Gabbana -ideologiaa, joka voisi liittää heidät yhteiskuntaan.

Tämä tulkinta Pahan kehästä tulee nyt kuin tahattomana ja kohtalomaisena antiteesinä Pekka Himasen hymistelylle ”arvokkuudesta” ja ”hyvän kehästä”.


Ironinen etäisyys vai samastuminen yliminän ääneen?

Žižekin eräs suomennettu teos on nimeltään Ideologian ylevä objekti, ja siinä hän viittaa sublimaation ajatukseen. Žižekin mukaan aggressioita ei herätä vain se, että ihmiset eivät tavoita ideologisia unelmiaan. Vaarallista on myös se, jos ihmiset menettävät ironisen etäisyytensä tulkita todellisuuden tapahtumia. Suhteellisuudentajun menettäessään ihmiset samastuvat yliminän ääneen, ja heistä tulee helposti vain ideologian julistajia, mikä ei voi johtaa muuhun kuin konfliteihin todellisuuden karkeilla kohtaamispinnoilla.

Ehkä tässä on yksi selitys siihen, miksi Pekka Himasen eteeriset arvokkuuden unelmat herättivät kansalaisissa niin raivokasta vastarintaa. Ne eivät sopineet yhteen heidän todellisuuskäsityksensä kanssa luultavasti siksi, että unelmat eivät olleet heidän ulottuvillaan. Mutta myös toinen vaihtoehto toteutui: Himanen koettiin subliimin ideologian äänitorveksi, joka pikemminkin peittää todellisuutta kuin valaisee sitä hyvyyden julistuksillaan. Yliminän voitto realismista on ominaista myös monille uskonlahkoille ja niiden fataalille itsetuhoisuudelle.

Selvää on, että Žižekin kehittyneet filosofiset tulkinnat jättävät tavanomaisen poliittisen yhteiskuntatutkimuksen tekijät kauaksi taakseen. Hänen mielestään väkivalta, jota on nähty viime aikoina esimerkiksi Kreikan kaduilla ja kujilla, ei ole koskaan abstraktia, vaan se on suoraa puuttumista todellisuuteen.

Žižekin tulkintojen mukaan nationalismin väkivaltaiset ainekset elävät jatkuvasti ihmisten sofistikoituneen pintakuoren alla. Esimerkiksi industrial metal -musiikkia soittavan Rammsteinin lavaesiintymiset tarjoavat ihmisille mahdollisuuden toteuttaa fasistista ideologiaa esi-ideologisella tavalla. Siten sen katsotaan toimivan fasismia vastaan; tosin kiintoisaa on, miten kauan tämä sublimaatio riittää pitämään aggressiot aisoissa, kun pöty loppuu pöydästä ja poliitikkojen puheista.


Kristinusko ateismia ateistisempaa

Stadionkonserttien vastaavuus fasististen tapahtumien kanssa on melko laajalti viitattu näkökohta, mutta mielenkiintoista marxilais-psykoanalyyttista dialektiikkaa sisältää Žižekin tulkinta Martin Scorsesen elokuvasta Kristuksen viimeinen kiusaus.

Žižekin mukaan kristinusko on ateistisempaa kuin ateismi, sillä ateistiset ja naturalistiset ajatussuunnat uskovat johonkin suureen kokonaisuuteen, joka antaa merkityksen elämälle, esimerkiksi evoluutio-oppiin. Sen sijaan kristinuskon sanoma kiteytyy Jeesuksen sanoissa ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” sekä hänen opetuksessaan jättää lähiomaisensa ja käskyssä seurata itseään.

Siinä, missä islam ja juutalaisuus markkinoivat uskoa Jumalaan, siinä kristinusko tarjoaa pelastusoppinsa kautta vapautta kaikesta ideologiasta. Niinpä Žižekin tulkinta on lähellä myös Jumalan poissaolon elämyksiä painottavaa modernia teologiaa.

Kristinuskon pyrkimys kahlita ihmisiä vapauden ideologialla puolestaan näkyy selvästi Robert Wisen elokuvassa Sound of Music, jossa eräs halujensa valtaan joutunut nunna odottaa saavansa nuhteita luostarin johtajalta, mutta tämä kehottaakin nunnaa antamaan intohimoilleen periksi ja kulkemaan juuri niitä polkuja, jotka hän itse havaitsee hyviksi.

Tällaisen double bind -rakenteen kautta kristinusko alistaa ihmistä käskyllä olla vapaa, jolloin ihmisen odotetaan itse rajoittavan itseään. Nietzschen sanoin: ihmisen vapaus luonnollisista vieteistä on vain pappien keksimä ovela juoni, jolla ihmiset voidaan asettaa vastuuseen ja syytetyn penkille omista sinänsä välttämättömistä teoistaan.


Vapauden näennäinen perverssiys

Edellä mainittuun syyllistämiseen liittyy myös ajatus, että vapaus on perverssiä (Žižekiä käsittelevän dokumentin alkuperäinen nimi onkin Pervert’s Guide to Ideology). Siksi niihin ihmisiin ja ryhmiin, joiden nähdään olevan vallitsevan ideologian ulkopuolella, liitetään usein oletus, että he tekevät jotakin pervoa, kuten viettävät salaisia orgioita tai syövät pikkulapsia pakastimesta. Ja tämä deluusiomainen harhakuva idättää tietenkin sekä kateutta, julkista paheksuntaa että mielenkiintoa.

Žižek ei käytä tätä esimerkkiä, mutta hänen analyysinsa tuo näkyville esimerkiksi sen, miten kompleksista seksuaalivähemmistöliikkeen harjoittama avio-oikeuden tavoittelu on ollut. Juuri sen kautta valottuu, kuinka homot ja lesbot antautuvat tavoittelemaan osuutta vallitsevasta ideologiasta, tässä tapauksessa kristillisestä avioliitosta, ja sitä kautta pyrkivät normalisoimaan itseään.

Näin paljastuu kristinuskon kiero tapa alistaa ihmisiä (1) torjumalla heidät ensin piiristään (aivan kuten luostarin johtaja suhtautui välinpitämättömästi nunnan esittämiin anteeksipyyntöihin ja katumukseen), (2) lavastamalla yhteisönsä sitä kautta tavoiteltavaksi sekä (3) taivuttelemalla ihmiset kerjäämään osallisuutta oman ideologiansa piirissä.

Kirkon myöhemmin osoittamassa suopeudessa on siis kyse pikkusormen ympärille kietomisesta, kontalleen ajamisesta ja eräänlaisesta kielletyn hedelmän houkuttelevaksi julistamisesta. Avioliittoinstituutioon sisältyvä elämäntapatarkkailu ei välttämättä tuota mielihyvää kirkon johtajille sen enempää kuin avioliittoon vihittävillekään, mutta se voi tuottaa perverssiä ja subliimia nautintoa valtasuhteen voimassa pitäjille.

Ehkä juuri siihen perustuu myös homoavioliittojen vastustus: avio-oikeuden pidättäminen ei luo seksuaalista mielihyvää (eikä toisaalta myöskään estä sitä), mutta se voi tuottaa sadomasokistista nautintoa avio-oikeuden kieltäjille. Žižekin oikeaoppisen psykoanalyyttisen tulkinnan mukaan mielihyvä on eri asia kuin nautinto, ja nämäkin tulkinnat lyövät teoreettisessa kehittyneisyydessään laudalta monien yhteiskuntatutkijoiden pelkästään normittavat ja arvottavat mielipiteet siitä, mikä on hyvää ja tavoiteltavaa.


Mielihyvän ja nautinnon pakko

Toisaalta Žižek poikkeaa perinteisestä psykoanalyyttisesta teoriasta suhteessa mielihyvän ja nautinnon tavoiteltavuuteen. Perinteinen psykoanalyyttinen näkemys on, että ihminen ei vapauta itseään tuntemaan mielihyvää tai nauttimaan, koska hän on sisäistänyt sosiaaliset kiellot ja kokee niiden rikkomisesta patologista syyllisyyttä. Käsitys on ollut, että psykoanalyysi vapauttaa ihmiset estoista tavalla, jolla mielihyvä ja nautinto tulevat mahdollisiksi.

Kenties tämä päti Freudin ajan Wienissä, jossa kieltoja ja rajoitteita oli paljon. Sen sijaan Žižekin näkemys on, että nyky-yhteiskunnassa vallitseva ideologia käskee ihmisiä tuntemaan mielihyvää ja nauttimaan niin, että ihmiset ovat alkaneet tuntea pahoinvointia tästä hyvinvoinnin velvoitteestaan. He ovat kuin kirkkoisä Augustinus, joka Tunnustuksissaan sanoo tunteneensa syyllisyyttä Karthagon villeinä vuosinaan – ei suinkaan liiallisista nautinnoistaan – vaan siitä, ettei pystynyt nauttimaan huveista ja yltäkylläisestä elämästä tarpeeksi!

Niinpä ongelma on, kuinka päästä eroon mielihyvän ja nautinnon pakkomielteestä. Žižekin mukaan ainoa tie siihen on oppia tuntemaan mielihyvää ja nauttimaan niin intohimoistaan kuin pakkomielteistäänkin sekä kaikista muista oireistaan, sillä niiden välttely, torjuminen ja kiistäminen johtaisivat vain takaisin lähtökohtaan: kurinalaiseen yhteiskuntaan, jossa ihmiset tuntevat syyllisyyttä mielihyvästään ja nautinnoistaan.

Näennäisesti suvaitsevaiseen yhteiskuntaan voikin sisältyä paljon vahvempia ideologioita kuin autoritaariseen. Esimerkiksi vanhoillisessa yhteiskunnassa vanhemmat saattoivat sanoa lapselleen: ”Me lähdemme nyt mummolaan, ja sinä tulet mukaan pidit siitä tai et!” Sen sijaan vapaamielisenä aikana liberaalit vanhemmat voivat sanoa: ”Tiedäthän, että isovanhempasi rakastavat sinua, mutta sinun pitää vierailla heidän luonaan vain jos haluat.” Jälkimmäisessä tapauksessa käsky on vahvempi, sillä sen mukaan ihmisen pitää, paitsi totella, myös tykätä siitä. Näennäinen vapaus sisältää siis ankaramman käskyn kuin suora määräys, ja sitä on myös vaikeampi tunnistaa ja kumota sen epäsuoruuden vuoksi.


Kuoleman voittaminen kuolemalla, tavarataivas ja ikuisen rakkauden myytti

Luokkastrategioiden kannalta huomionarvoinen on Žižekin tulkinta James Cameronin elokuvasta Titanic, jossa yleisön hyväksyntää yritetään ostaa sympatisoimalla alemmissa kerroksissa matkustavan työväenluokan ”rehtiä ja aitoa” elämäntapaa porvariston ohi. Žižek pitää tätä katsojien kosiskelua läpinäkyvän halpahintaisena ja naurettavana. Hänen mukaansa elokuva tosiasiassa toistaa vanhan myytin siitä, että porvaristolla ja kapitalisteilla on ”oikeus” silloin tällöin pelastaa itsensä ja koota identiteettinsä puristamalla mehut työväenluokasta.

Titanicissa tämä näkyi tavassa, jonka mukaisesti porvaristytölle annettiin tilaisuus ostaa köyhältä kulkuripojalta halvalla piirrätetty muotokuva, käyttää nuorta miestä seksuaaliseen mielihyvään sekä sulhasestaan irtautumiseen, ja lopulta erota ryysyläispojasta painamalla hänen päänsä pinnan alle veden varaan jouduttuaan. ”Mitä muuta tästä seikkailusta olisi voinut seurata kuin parin viikon romanssi New Yorkissa ja sen jälkeen bänät”, kysyy Žižek ja tulkitsee, että juuri traagisen katkeamisen kautta rakkaus ikään kuin julistettiin ikuiseksi.

Ilman rakkauden siirtymistä subliimiin ja eteeriseen tavoittamattomuuden avaruuteen sitä ei voisi olla olemassa. Ikuinen rakkaus onkin myytti, joka on mahdollinen vain kuvitteellisena, tavoittamattomien ja subliimien objektien kautta, toisin sanoen unelmina ja ideologioina.

Myös kuluttamisen ideologia on mahdollinen vain tavarataivaassa, jossa ihmiset elävät nenä konditorialiikkeen ikkunassa kiinni. Ottamalla haltuunsa esineitä ihmiset luovat vaikutelman omasta kuolemattomuudestaan ja muodikkaasti sanottuna ”voimauttavat” itseään. Samalla he imevät veret halpatuotantomaiden työvoimasta istuessaan Titanicin kansituoleillaan.

Toteamukseni ei ole moralistinen vaan  ymmärtämään pyrkivä. Myös Žižekin tulkinta on samansuuntainen: kapitalismi on voittanut sosialismin siksi, että sosialismi uskoi subliimiin hyvään ja unelmien utopiaan, mutta siltä puuttui käynnissä pitävä koneisto. Sellainen puolestaan sisältyy kapitalismin logiikkaan, sen tunnustamaan, hyväksymään ja vahvistamaan ihmiskunnan ahneuteen, joka lyö ajasta aikaan kuin jatkuvasti vedossa pysyvä kaappikello.

Klassisten sosiologien tavoin Žižek tunteekin aitoa hämmästystä kapitalismin itseään ruokkivan ikiliikkujan edessä. Nähdäkseni sen käynnissä pitävä voima juontaa juurensa ihmisluonnosta: ihmisen pyrkimyksestä selviytyä hengissä. Naturalismi ja utilitarismi (hyötyoppi) ovat kapitalismia käynnissä pitäviä ideologioita. Ne voi pysäyttää vain fundamentaalisempi kysymys siitä, mitä hyötyä on hyötymisestä ja mikä on elämän tarkoitus. Koska nämä ongelmat jäävät perimmiltään avoimiksi, niiden myötä myös kapitalistien leuat loksahtavat auki kuin pajatson rahakouru.

Filosofisesti katsoen elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin pitää itseään yllä, kun taas merkitys on tarkoituksesta erillinen henkilökohtainen asia. Ahneuden puolestaan voi selittää ihmisten potema kuolemankammo. Sen vuoksi rahakkaimmatkin ihmiset haluavat vielä sen yhdennentoista miljoonan, joka jää jäljelle jollekin paratiisisaarelle, mikäli sota, vallankumous tai kuolema vie kaiken alta. Ahneuden motiivi on takaraivossa kytevä menetyksen pelko, alitajuinen aavistus siitä, että jonakin päivänä pitää luopua kaikesta. Ahneuden motiivi on halu jatkossakin välttyä tekemästä rehellistä työtä, ja siksi ylenmääräinen varakkuus ja sen jatkuva tavoittelu yleensä vain lisäävät ihmisten ahdistusta ja pahoinvointia.


Suuren Toiseuden poissaolo

Teknillisen korkeakoulun ex-professori Heikki Hyötyniemi esitti eilisen blogikirjoitukseni kommenteissa, että suomalaisessa filosofiassa näyttää olevan nykyään ”ainakin kolme koulukuntaa: yliopistofilosofit, Esa Saarisen poppoo, ja Hankamäki!” Havainto saattaa pitää paikkaansa. Olen tosin yrittänyt välttää näkemästä filosofiaa koulukuntien klustereina, vastapuolten välisenä pelinä, jakona joukkueisiin tai puoluetoimintana (jota se tietenkin myös on).

Dialogisen filosofiani mukaisesti tunnustan perimmältään vain yksilöt, sillä tiedän, että jokaisella on joka tapauksessa omat itsenäiset ajatuksensa ja elämännäkemyksensä. Filosofien angstisuus johtuukin usein juuri liittoutumisen ja puoluepolitisoitumisen vaatimuksesta, pakosta hankkia itselleen jonkinlainen suojaväri. Tavallaan Heikin näkemys on oikeutettu ja kuvaava siksi, että hän sijoittaa minut erilleen puolueista. Sikäli en vastusta tulkintaa, sillä se vastaa näkemystäni filosofian henkilökohtaisesta olemuksesta. Vahinko vain, jos olen ainoa, jolla on filosofiassa itsenäiset käsitykset ja ajatukset!

Myös Žižek on tullut johtopäätökseen, että ihmisellä ei ole ideologioista vapauttavaa pelastusta missään yhteisössä. Ihmiset ja ideologiat keräytyvät milloin miksikin meemikomplekseiksi rahan toivossa, kerätäkseen sosiaalista pääomaa tai selviytäkseen paremmille päiville työelämässä. Siksi ideologioista irtautumisen hinta on yleensä kova, mutta se saattaa kannattaa, sillä muussa tapauksessa inflaation kita järsii myös filosofiaa. Žižekin käsityksen mukaan olemassa on lopultakin vain yksilö, mikä tuo etsimättä mieleen 1900-luvun eksistenssifilosofin, Jean-Paul Sartren.

Myös vapaudessa ja yksilöllisyydessä kelluminen on ahdistavaa sikäli, että ei ole olemassa mitään ”suurta Toista”, jolle vapautensa ja tarinansa voisi kertoa. Tässä mielessä Žižekin käsitys pitää yhtä Jacques Lacanin psykoanalyyttisen näkemyksen ja oman käsitykseni kanssa. Ketään ei loppujen lopuksi kiinnosta kenenkään toisten ihmisten asiat, paitsi sikäli kuin niistä voi olla jotakin hyötyä tai niillä on merkitystä omaa elämää ajatellen. Tämä raadollisuus näkyy esimerkiksi Žižekin raportoimassa tosiasiassa, että ihmiset suhtautuivat olankohautuksella Bosnian sodassa raiskattujen kertomuksiin, vaikka heillä olisi ollut kova tarina jaettavanaan. Sanat kaikuivat kuitenkin tyhjyyteen.


”Suomen Žižek?”

Huvittavaa on, että eräs tuttavani nimitti minua tänä aamuna ”Suomen Žižekiksi”. En pahemmin vastusta tätäkään tulkintaa, vaikka ajatuksen torjuminen olisi paljon helpompaa kuin ottaa vastaan epäilykset narsismista, joka johtuu mahtipontisen rinnastuksen hyväksymisestä.

Žižekin fanittaminen tai häneen samastuminen olisivat kuitenkin melko alkeellisia suhtautumistapoja jo siksi, että ne olisivat vastoin Žižekin psykoanalyyttista näkemystä, jonka mukaan hän on muodostunut psyykkisen transferenssin kohteeksi kaikille maailmantuskaa ja huolta poteville. ”Slavoj the Superstar” on siis tiedostanut toimivansa eräänlaisena itsen heijastuspintana ihailijoilleen, ja juuri siksi todellisen filosofian mukaista myös heille olisi kasvaa idolistaan irti. Luulenkin, että Žižekin Elvis-maineessa on aineksia klassisesta fani-ilmiöiden sosiodynamiikasta, jonka mukaisesti idoleista ei pidetä vain siksi, että he ovat sinänsä niin erinomaisia, vaan siksi, että kannattamalla heitä voi myös itse olla suositumpi ja saada prestiisiä uralleen.

Kaikesta sanotusta huolimatta minussa ja Žižekissa on toki jotain yhteistä: (muutamien mielestä) kärkäs esiintymistyyli, psykologisoivat politiikan ja filosofian tulkinnat, säästelemätön tekstintuotanto ja tietynlainen lahjomattomuus. Myös EU-kriittinen fraasini beethovenilaisen harmonian vastaamattomuudesta todellisuuden kanssa lienee yhteistä. Elokuvataidetta tosin tunnen varsin huonosti, enkä ole kovin suosittu.

Eniten poikkean Žižekistä luultavasti siinä, että pidän kansallisvaltioita ja kansallista itsemääräämisoikeutta hyvinvointiyhteiskuntien edellytyksenä, kun taas Žižek ja poliittinen vasemmisto yleensäkin ovat hoilanneet Internationaaliaan ja asettuneet siten samaan veneeseen kansallisvaltioita murentavan globaalin kapitalismin kanssa. Erona on myös ideologian käsitteen määrittely; omasta mielestäni ideologia on osallisuuden sijasta enemmänkin vain väärää tietoisuutta, jonka vallitsessa asiat muuttuvat vastakohdikseen (esimerkiksi vapaus riippuvuudeksi).

Voin kyllä yhtyä Žižekin käsitykseen, että ideologia ei ole mitään ulkoa päin asetettua – ei manipulaatiota, pakkoja eikä käskyjä – vaan jälkimodernissa yhteiskunnassa ideologia on tapa, jolla ihmiset spontaanissa todellisuussuhteessaan tavoittelevat vapautta, mielihyvää ja todellista minuuttaan. Žižekin sanoin: ”Ideologian traagisuus on siinä, että paetessamme ideologiaa unelmiin me vasta olemmekin ideologian kahleissa.” Niinpä ideologia ei ole myöskään savuverho, joka estäisi ymmärtämästä, millainen todellisuus on, vaan juuri sen vaikutuksesta me valitettavasti luulemme näkevämme todellisuuden ”selvemmin ja kirkkaammin”.


Ideologiat ja tulevaisuus

Žižekin ajattelu liittyy Suomessa meneillään olevaan tulevaisuuspohdiskeluun, sillä juuri sen kautta valottuu, että päämäärien ja tulevaisuuden määritteleminen on ideologioiden synnyttämistä puhtaimmillaan. Tulevaisuuden linjaaminen, rakentaminen ja pelkkä ennakoiminen ovat jokaista todellisuuskäsitystä ideologisempia, sillä vallitsevia näkemyksiä voidaan tarkistaa suhteessa todellisuuteen mutta tulevaisuusselvityksiä ei voida, kun vertailukohta puuttuu. Tulevaisuuden kartoittaminen myös muodostuu ideologiaksi välttämättä ja jää sellaiseksi, sillä ennusteen rooli on aina itseään toteuttava tai kumoava, kuten sosiologi Robert K. Merton aikoinaan totesi, ja siksi tulevaisuusselvitykset ovat ennakolta vaikuttavia: preventiivisiä tai motivoivia.

Ideologia liittyy läheisesti valtaan. Yhteistä niille on, että molemmat pyrkivät peittämään jälkensä. Ideologisen vallankäytön tärkein keino onkin vallan kätkeminen. Varmaan sen vuoksi jo Bismarck sanoi, että politiikassa on syytä uskoa asioihin vasta, kun ne on julkisesti kiistetty. Siksi ideologiakaan ei ole läpinäkyvää hämäystä vaan normaaliuden arkipäiväistä määrittelyä. Esimerkiksi koulumaailmasta tunnettu kasvatuksen käsite on läpikotaisin ideologinen, ja sellainen on erityisesti poliitikkojen suosima väite, että heidän päätöksilleen ”ei ole vaihtoehtoja”. Siten myös ihanteiden ja unelmien karsiminen voi olla perin ideologista.

Entä voiko ideologisuudesta päästä eroon? Žižekin ajatus on, että ideologiat ovat väistämättömiä, ja ne voidaan vain tiedostaa ja hillitä. Vahingollista onkin juuri vaihtoehtojen kieltäminen, konsensus, joka kiistää kenenkään olevan vallassa ja vastuussa. Myös filosofeista tulee viihdetaiteilijoita juuri silloin, kun he alkavat muodostaa auktorisoituihin ajattelijoihin ja teoreettisiin malleihin nojaavaa konstruktiivista systeemiä, aivan kuten Pekka Himanen ja monet muut. Toisaalta myöskään metafyysisten kertomusten kehittely ei kelpaa, sillä tarinoiden tavoittelijat koettavat saalistaa haaviinsa tuota poissaolevaa ”suurta Toiseutta”.

Sen sijaan filosofien pitäisi antautua ajattelemaan ja toimimaan ajassa ja paikassa. Tämä merkitsee, että filosofien tulisi toimia politiikan kriitikkoina, mikä vastaa omaa ajatustani dialogisesta filosofiasta. Filosofien pitäisi hyväksyä filosofian epämääräisyys ja oman identiteettinsä juurevuus sekä sen subjektiivinen rakentuminen. Pitäisi hyväksyä myös todellisuuden kaaosmaisuus, sillä kriisi on perimmältään luova tila: ainoa todellinen muutosvoima, joka pakottaa etsimään uusia ratkaisuja.

Niinpä myöskään tulevaisuutta ei pitäisi lähestyä eikä paeta sen enempää jatkamalla ideologioissa kuin pitäytymällä märehtimään epäonnistumisia, kuten vasemmisto on Žižekin mukaan tehnyt. Pitäisi myöntää kaaoksen suuruus ja kriisin syvyys sekä etsiä keinoja (vihdoinkin tunnustetussa) paniikissa. Siksi Žižek pitää hysteriaa ja siihen liittyvää levottomuutta perimmältään myönteisenä tilana, aivan niin kuin hän Walter Benjaminin estetiikkaan viitaten pitää kulttuurimme jätteitä ja kaatopaikkoja aitoina ja eniten paljastavina merkkeinä siitä, millaisia tuotanto- ja kulutusketjun alkupään palvotut tavarafetissit ovat todelliselta olemukseltaan.

Benjaminin mukaan emme koe historiallisina olentoina olemista silloin, kun asiat menevät eteenpäin. Vasta, kun näemme kulttuurimme jätösten palautuvan luontoon, saamme kuvaa historian merkityksestä. Žižekin mielestä myös katastrofielokuvien kuvauksilla tuhon jälkeisestä morbidista ja nekrofiilisestä tilasta voisi olla sama silmiä avaava merkitys. Tuhoutuneen elinympäristön, tyhjien katujen ja hylättyjen teollisuuslaitosten keskellä voi kokea sen, mitä psykoanalyyttinen teoria nimittää reaalisen inertiaksi. Sillä tarkoitetaan merkityksen ylittävää hiljaista läsnäoloa, jonka voi kokea esimerkiksi hylättyjen lentokoneiden autiomaassa, Mojavessa. Ilman tällaista aidon passiivisen kokemuksen hetkeä mitään uutta ei voi syntyä.


Mahdottoman politiikka

Tällaisessa tilanteessa periaatteellisiin muutoksiin tähtäävä poliitiikka voi olla vain mahdottomuuden taidetta, joka muuntaa koko sen kehyksen, jossa asiat toimivat. Olen usein sanonut, että esimerkiksi ihmisoikeudet eivät ole erillisoikeuksia, vaan ne toteutuvat vain, jos koko poliittista järjestelmää muutetaan liberaaliksi ja kansanvaltaiseksi niin kehitysmaissa kuin kehittyneissäkin maissa.

Sen sijaan nykyisin myös liberaaleissa demokratioissa poliitikot ovat ulkoistaneet moraalin kysymykset erillisryhmille, kuten luonnonsuojelijoille ja hyvinvointivaltion suojelijoille. Valtavirran poliitikot ovatkin sitä tyytyväisempiä, mitä vihamielisempiä ja epärealistisempia näkemyksiä nuo ”anarkisteiksi” ja ”ääriryhmiksi” mustamaalatut porukat esittävät, sillä silloin voidaan sanoa, että heidän vaihtoehtonsa ovat ”toteuttamiskelvottomia”, mutta demokratia on toteutunut, sillä heitäkin on kuultu!

Tästä johtuu, että yhteiskunnalliset vastakkainasettelut eivät ole niin tekaistuja kuin väitetään, vaan ne vallitsevat itse todellisuudessa. Ja siksi tarvitaan mahdottomuuden politiikkaa: tarttumista toimeen ja kykyä tehdä jotain, mikä on julistettu näennäisesti mahdottomaksi.

Omasta mielestäni politiikan keskeinen ongelma on, että nykyvasemmisto ei tunnista tautia oireiden takaa, ja oikeistolaisille kapinavoimille kaikki on vastakohta-asetelmien valossa liian kontrastinomaista, jyrkkää ja syyllistävää. Vasemmistolle on ollut vaikeaa tunnustaa, että se on hylännyt kansallisen edun puolustamisen, vaikka juuri kansallisissa erityispiirteissä on globaalin kapitalismin vastavoima.

Marxilainen näkemys ihmisten liittymisestä yhteen vastasi savupiipputeollisuuden ajan yhteiskuntaa, mutta reaaliaikaiseen pääoman ja työvoiman liikumiseen sekä tiedonvälitykseen perustuvassa globaalissa Internet-yhteiskunnassa se ei voi toimia. Marxismi, uusmarxismi tai jälkimarxismi ei voi vastata ongelmiin siksikään, että jokaisella kansakunnalla on väistämättä omaan itsemääräämisoikeuteensa perustuva oikeus määritellä maassaan valltseva yleinen hintataso ja työvoiman hintataso.

Spontaanisti syntyneet kansallisvaltiot ovat siis, paitsi luonnonoikeudellisesti legitimoituja ja välttämättömiä, myös tarpeellisia ja hyödyllisiä, sillä vain niiden piirissä kansalaisten tahto voi toteutua demokraattisesti. Kansallisvaltiot ovat hegeliläisiä Järjen työvälineitä konfliktien sovittamiseen, kansalaisten yhteisen edun löytämiseen ja hyvinvointiyhteiskunnan räätälöimiseen kunkin kansakunnan erityistoiveiden mukaiseksi.

Varsinkin hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisessä kansallisvaltiot ovat tehokkaita ja oikean kokoisia välineitä, sillä paikallistasolla pieni ihminen on usein voimaton, ja globaali sekä EU:n taso ovat liian etäisiä ja mittasuhteiltaan vääriä. Kansallinen toimintataso on tarpeellinen myös kansainvälisten hankkeiden toteuttamiseksi, kuten ilmastonmuutoksen torjunnassa, sillä kansallisvaltioita tarvitaan kansainvälisten sopimusten masinoimisessa teoiksi. Tältä osin katson, että Žižekillä riittää hyvää tahtoa, mutta häneltä puuttuu metodi.


Žižekin salaisuus

Žižekin ajatukset vetoavat moniin oikeudentuntoisiin ihmisiin, sillä hän itse on identifioitunut vahvasti oman yliminänsä ääneen. Arkkityyppisenä Sokrates-hahmona hän on riittävän vaaraton villitäkseen nuoria neitoja sen enempää kuin Väinämöinen nuorta Ainoa, ja nuorille heteromiehille hän on sopivan harmiton siksi, ettei hän muodosta varteenotettavaa kilpailijaa tai isähahmoa generoidakseen esiin oidipaalisia tunteita. Mihinkään kuulumattomuutensa ja jatkuvassa väli- ja rajatilassa olonsa vuoksi hän piehtaroi nyt kukkona tunkiolla ja kompensoi parhaan fyysisen teränsä menetyksen etevillä puheillaan.

Žižekin taukoamaton puhe on huomionarvoista sekä vertauskuvallisesti että tosiasiallisesti. Myös nykyisen lacanilaisen psykoanalyyttisen käsityksen mukaan puhe ei vain ilmennä minuutta vaan toteutuu minän eri komponenttien välillä. Puhe ei ole sen enempää osa kehoa kuin ulkopuolisuuttakaan. Se ei ole myöskään tehoste vaan tulee libidon ja kuolevan kehon välitilasta.

Ihmisäänessä on siis yhtä aikaa vaikutteita sekä eteerisestä minuudesta että vieraudesta ja ulkopuolisuudesta. Se muistuttaa niin ihmisen henkisestä kuin fyysis-materiaalisestakin olemassaolosta ja todistaa parhaillaan tekeillä olevan tutkimukseni keskeisen väitteen puolesta: ihmisen minuudesta löytyvät osatekijät ovat looginen lopputulos oman puheen objektivoinnista ja vuorovaikutuksen prosessista, josta pitää erottua erikseen ”objektiminä” ja ”subjektiminä”.

Tätä kulttuurista skitsofreniaa ja siinä heilahtelua ilmentää koko puolelta toiselle huojahteleva Titanicimme. Toisaalta ihmisen dualistisen luonteen tunnustamisessa, dialogisuudessa ja (buberilaisittain sanottuna) esineellisen olemisen ja persoonallisen olemisen heilurimaisen liikkeen myöntämisessä voisi olla ainekset ideologioiden voittamiseen ja reaalitodellisuudessa elämiseen. Tässä mielessä Žižek on, paitsi omantunnon julistaja, myös kulttuurimme oireiden eksponentti.

Suuri osa nyky-Euroopan Sokrateen, Slavoj Žižekin, maineesta selittynee sillä, että hän on tehnyt filosofiansa vastaanottamisesta helppoa ankkuroimalla sen elokuvien tulkintaan. Populismiin Žižek ei ole tosin syyllistynyt, sillä hänen tulkintansa eivät ole koskaan yksinkertaistettuja eivätkä mielisteleviä. Mutta hän on löytänyt filosofialleen laajoja kansanryhmiä puhuttelevan formaatin; elokuva kun muodostaa tiedostumattomine merkityskerroksineen ihmisten tajunnassa vellovan kommunikaatiotason, joka on vain jäsenneltävä ja analysoitava auki.

Sophie Fiennesin ohjaama dokumentti, jossa Žižek puhuu yli kaksi tuntia taukoamatta, ei pitkästyttänyt minua koko aikana hetkeäkään, ja se on parinkin katsomiskerran arvoinen. Näkemään pääsee tästä.


Kirjallisuus

Žižek, Slavoj, Ideologian ylevä objekti. Suom. Heikki Kujansivu ja Janne Kurki, alkut. The Sublime Object of Ideology, 1989. Vantaa: Apeiron, 2005.
---, Pehmeä vallankumous – Psykoanalyysi, taide, politiikka. Suom. ja toim. Janne Porttikivi. Helsinki: Gaudeamus, 2009.
---, Tervetuloa reaaliseen autiomaahan – Viisi esseetä syyskuun 11. päivästä ja vastaavista päivämääristä. Suom. Janne Kurki, alkut.  Welcome to the Desert of the Real – Five essays on September 11., 2002. Helsinki: Apeiron, 2004.
---, Väkivalta. Suom. Janne Porttikivi, alkut. Violence – Six Sideways Reflections, 2008. Helsinki: Nemo, 2008.

American Vagabond on totta myös Suomessa

Elokuvaohjaaja Susanna Helke on saanut julkisuutta dokumentillaan American Vagabond, joka kertoo nuorten homoseksuaalien asunnottomuudesta Yhdysvalloissa. Elokuva valaisee, millä tavoin nuoret homot karkotetaan tai pakenevat kotoaan Yhdysvaltain ahdasmielisestä osavaltiosta. Sitten he etsivät onneaan suurkaupungista.

Täytyikö tämä elokuva Amerikassa tehdä? Pitikö elokuvatekijöiden siirtää kaikkialla – myös Suomessa – havaittava ilmiö toiselle puolelle maapalloa? Tässä suhteessa elokuva on vaarassa jäädä naiiviksi.

Minä tiedän kymmeniä nuoria homomiehiä, jotka kärsivät asunnottomuudesta Suomessa. Kukaan asuntoja omistava hetero ei myönnä heille vuokra-asuntoja, koska kiinteistöjen omistajat ja muut asuntokeinottelijat ovat yleensä ahdasmielisiä kristillisiä kapitalisteja. Sitten nämä maalta muuttaneet homot asuvat toisten nurkissa eli käytännössä taivasalla.

Maaseudulla pysyminen taas on homoille mahdotonta, koska siellä ovat vastassa yksinäisyys, sorto ja henkinen kuolema. Siksi moni homo muuttaa kehäkolmosen sisäpuolelle. Se on Suomessa ainoa legitiimi alue, jolla homo voi elää. Tiedän kokemuksesta, että 16-vuotiaasta asti maaseudulla asuvien homonuorten mielessä ei pyöri mitään muuta kuin se, ”miten täältä pääsee mahdollisimman nopeasti pois”.

Elokuva on kyllä oikeassa osoittaessaan, kuinka vaikeudet kasautuvat. Ensin seuraa pakkomuutto, sitten asuntokurjuus, ja lopulta opintohin ja leivän syrjään kiinni pääseminen pitkittyvät. Monet homot jäävät puotipuksuiksi ja köksäapulaisiksi koko iäkseen vain siksi, että valtakulttuuri sortaa homoja omalla arvomaailmallaan, jossa korostuvat heteroiden tärkeinä pitämät arvot.

Jos ei ole kiinnostunut jalkapallosta ja jääkiekosta tai antaudu heteroseksistisen eloonjäämiskamppailun, perheideologian ja lajinsäilytysstrategian mukaiseen riitelyyn kaikesta, seurauksena on ulkopuolisuus niin työelämässä kuin koulutuksessakin. Kunnallisissa asuntojonoissa etusijalle asetetaan epätasa-arvoisesti lapsiperheet, ikään kuin lapset olisivat homojen syytä.

Minä en ole juurikaan huolissani siitä, että homoilla ei ole heteroiden meille tyrkyttämää adoptio-oikeutta, jota suurin osa homomiehistä ei edes halua. Minua kiinnostaa vain perusasia: miten homopojat pääsevät mahdollisimman nopeasti pois henkilökohtaisesta helvetistään, maaseudulta.

Asunnottomuuden ohella kyse on paljon enemmästä: henkisestä kodittomuudesta. Yhteiskunnallinen vallanperimys siirtää sekä varallisuuden että virat ja tehtävät heteroarvoja ja -normeja toteuttavien hyväksi.

Juuri näistä syistä ovat syntyneet San Franciscon ja monien muiden kaupunkien homoghetot, jotka tarjoavat jossain määrin turvallisen mutta kalliin oman kulttuurin. Itse olen pitänyt hyvänä ratkaisuna kansainvälistä homovaltiota, joka koostuisi vain homoista ja rakentuisi meidän omalle arvomaailmallemme – hieman juutalaisvaltio Israelin tapaan. Esittelin sen teoksessani Enkelirakkaus.

Omalle saarelleen hakeutumista voidaan pitää merkkinä ympäristön kielteisyydestä, joten kovin onnekasta tällainen puolustuksellinen eristäytyminenkään ei ole.

Seksuaalivähemmistöjen maansisäinen pakolaisuus on Suomessa vähintään yhtä suuri ongelma kuin Suomeen ulkomailta suuntautuva pakolaisuus. Ei ole kenenkään edun mukaista, että homot ajetaan pikkukaupungeista asenteellisella ahdistelulla, kamppailemaan elinoloista pääkaupunkiseudun tukaluudessa.

Myös Venäjältä voi pikapuoliin pyrkiä ulos seksipakolaisia johtuen heteropropagandalaeista, joilla homoseksuaalinen esiintyminen kiellettiin ja joilla seksuaalivähemmistöjä vainotaan juutalaisvainojen tapaan.

Susanna Helke olisi voinut avata silmänsä tälle lähialueilla olevalle todellisuudelle eikä projisoida aihetta Amerikkaan asti. Dokumentin myönteinen puoli on, että se ohjaa ajattelemaan asioita myös täällä Suomessa.

Musta Marski ei toiminut draamana

Pidin Erkko Lyytisen elokuvaa Suomen Marsalkka alun perin hyvänä ideana, ja tätä mieltä olen edelleen. Nähtyäni sekä elokuvan että filmauksesta kertovan dokumenttisarjan, on muutaman johtopäätöksen aika.

Mustan Marskin idea on hyvä, mutta se on myös nopeasti käytetty. Aiotunlaisena draamana elokuva ei toimi ollenkaan. Tämä johtuu itse tuloksen kömpelyydestä, josta kertovat niin ohjaus kuin näyttelijäntyökin. Sen sijaan aihe olisi voinut toimia tahallisena tai tahattomana komediana. Se ei ollut kuitenkaan tarkoitus, sillä tekijät painottivat alusta asti olevansa tosissaan.

Lyytisen takoessa aikeidensa ”vakavuutta” minun oli pakko nauraa hänen tarkoitusperilleen pitkät naurut. Dokumenttia katsoessani ymmärsin Keniassa koheltamisen motiiviksi vain kreisikomedian laatimisen. Mikäli totisten aikeiden tavoitteena oli tuoda tahatonta komiikkaa elokuvaan, tulos onnistui kuin Plan 9:ssa. Jos taas mustaa Mannerheimia on syytä pitää tahallisen koomisena, se syö elokuvan uskottavuuden lähes yhtä tyhjiin kuin siinäkin tapauksessa, että elokuvaa tulkitaan rakkausdraamana.

Ymmärrän kyllä, että etäännytys voi joissakin tapauksissa myös toimia. Onhan Mannerheimin elämäntarinassa arkkityyppisen ja universaalin kertomuksen ainekset. Sikäli itse elokuvaan voi asennoitua vakavasti. Mutta – mutta, mutta.

Kenialaisten käsiin annetut käsikirjoitus- ja ohjaustyö poimivat Mannerheimin elämästä esiin hänen rakkaussuhteidensa traagisuuden. Minulle pahin pettymys oli se, että elokuva vaikeni täysin Marskin väitetystä homoseksuaalisuudesta. Naissuhteiden haaksirikkoutumista ”selitettiin pois” muun muassa sillä, ettei hänen vaimonsa synnyttänyt sotilaalle poikaa ja myöhemmällä jätetyksi tulemisella. Tekijät tulkitsivat naissuhteissa epäonnistumista seuraukseksi vain uran ja tunne-elämän ristiriidoista, minkä myös kertoja alleviivasi katsojille tarpeettoman korostetusti.

Elokuva olisi ollut parempi ilman Operaatio Mannerheim -dokumenttia, joka seurasi elokuvantekoa kuin hai laivaa. Varsinaisen elokuvan ilmoitetut kulut (20 000 euroa) oli piilotettu noin 150 000 maksaneen dokumentin hintaan, mikä herätti epäilyksen, että tarkoitus oli alun perinkin testata ja seurata, kuinka suurmiesmyytin rikkominen onnistuu – ja että itse elokuva oli haluttu jättää vain sivurooliin.

Dokumentissa Erkko Lyytinen kuitenkin piehtaroi pelonsekaisessa jännityksessä, täyttääkö elokuva hänen suuren unelmansa tehdä lopultakin ensimmäinen ”vakavasti otettava fiktiivinen draamaelokuva Mannerheimista”. – Dokumentista välittyneen hulabaloon valossa tällainen motiivi ei kuitenkaan tunnu uskottavalta.

Tietenkin kaikki kokeilevuus on luovaa ja sellaisena arvostettavaa. Mutta vitseiksi ymmärsin Lyytisen ja hänen tekijäryhmänsä kohtaamat ”suuret ja ylivoimaiset ongelmat”. Jos kerran olosuhteet ja ihmisten työskentelytavat ovat niin kaoottisia, onko pakko lähteä filmaamaan elokuvaa juuri Keniaan? Tämän toiminnan tarkoitusperät olivat pakosti muualla kuin lopputuloksena filmille piirtyneessä kuvassa ja äänessä.

Lyytinen ei myöskään saanut tuotetuksi toiveissaan siintänyttä ensimmäistä henkilökuvaa Mannerheimista. Matti Kassilahan ohjasi jo vuonna 1970 Ilmari Turjan jatkosotanäytelmään perustuvan elokuvan nimeltä Päämaja. Vaikka se ei ollutkaan nimenomaisesti Mannerheim-elokuva Markus Selinin ja Renny Harlinin kaavaileman suurtuotannon tapaan, sen pääosassa oli joka tapauksessa syntymäpäiviään viettävä Mannerheim.

Esittämäni negatiivissävytteiset ja -viritteiset arviot sekä epäilykset eivät toisaalta merkitse, että en arvostaisi ”postmodernia tekotaidetta”. Mutta tekijöiden pitäisi päättää, kuinka tosissaan he ovat, ja ennen kaikkea missä asiassa.

Kun puvustamiseen oli nähty vaivaa edes sen verran, että Marskille oli saatu asianmukainen suojeluskuntatakki, ja kun myös näyttelijä saatiin lopulta pysymään hevosen selässä, olisin voinut odottaa, että ihonvärillekin olisi pantu jotakin painoa. Nyt kasvoja ei ollut edes yritetty valkaista, vaan ilmeisesti ajateltiin, että monikulttuurisessa maailmassa Marskin ulkonäköä koskevat fysiologiset faktat ovat kiistettävissä ja katsojan pitää vain eläytyä näkemään musta valkoisena, niin kuin jäniksen voi nähdä ankkana Wittgensteinin kuuluisassa vaihduntakuviossa. Arvioni ei siis tarkoita, että minulla olisi mitään sen enempää mustaa kuin valkoistakaan väestöä vastaan, mutta aikamoista tiedostavuutta ja eläytymistä tähän elokuvaan syventyminen kyllä vaatii niin tekijöiltä kuin katsojiltakin.

Koomista oli myös tapa, jolla konfliktit ratkottiin Afrikassa. Melkein kaikista ristiriitatilanteista suomalaiset tulivat häviäjinä ulos, kun afrikkalainen tekemisen tapa oli lopulta todettu oikeaksi. Kunhan vain ensin opittiin ymmärtämään siihen sisältyvää neroutta.

Polla säteili myös muutamassa muussa dokumentin kohdassa. Esimerkiksi neljännessä jaksossa Lyytinen ihmetteli Kenian slummeissa vaeltaessaan, miksi ihmiset Suomessa potevat suuria ongelmia, vaikka hökkelikylien asukkaiden ongelmat ovat kokonaan toisella tasolla. – Nii-in. Miksi? Yksi syy on luullakseni se, että myös tämä maa on pullollaan pissiksiä, kuten asuntokeinottelijoita, koronkiskureita, hallintobyrokraatteja sekä muita ihmiskunnan vihollisia, jotka tekevät kaikkien toisen elämästä helvettiä. Siinä olisi Lyytisen pelkäämille savannien teurastajille töitä.

Tämäkään ei siis merkitse, että pitäisin Lyytisen elokuvaa huonona. Kyseisenlaisten tempausten arvo on yleensäkin tavassa, jolla ne herättävät itsestään pois viittaavia ajatuksia.

Mustan Marskin takana asuu luullakseni se ”musta Marksi”, ja kiintoisaa on nähdä, mitä seuraavaksi. Mannerheimko Yhdysvaltain presidenttinä?

Lopuksi Adolf Ehrnrooth kommentoi Mannerheim-elokuvaa.

Muslimit ja dialogisuus

Julkaisin vuonna 2003 teoksen nimeltä Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka (Yliopistopaino). Toimitin siitä vielä 2008 ajantasaistetun laitoksen (Books on Demand GmbH). Käsittelin kirjassani erilaisten kulttuurien kohtaamista, ja nykyään teos kuuluu Helsingin yliopiston kurssikirjoihin, eli kiitos ja olkaa hyvä.

Tänään muslimimaailma kuohuu sinänsä mitättömän YouTube-videon vuoksi, jossa jälleen kerran puhuttiin islamista islamistien kannalta sopimattomalla tavalla. Yhdysvaltain Libyan-konsulaattiin tehdyssä kranaatti-iskussa kuolikin joku.

Länsimaiden akateemisessa ja tieteellisessä perinteessä on totuttu suhtautumaan vieraisiin kulttuureihin kunnioittavasti ja pieteetillä. Korostin omassa kirjassanikin sitä, ettei länsimaiden taloudellisen valta-aseman tulisi tukahduttaa muita kulttuureita.

Mutta saman pitäisi päteä myös toisin päin. Dialogisuus on mahdollista vain, jos kaikki keskusteluosapuolet ottavat vastaan ja kestävät myös itseä koskevan arvostelun. Tämän pitää koskea myös muslimeja.

Miksi muslimeilla itsellään olisi yksinoikeus islamia koskevaan tulkitsemiseen? Miksi juuri heidän käsityksensä uskonnosta olisi se ainoa oikea? Dialogisuus ei ole mahdollista, jos joku taho katsoo omistavansa vallan avaimet oikeaan ja kiistattomaan tulkintaan.

Sama pätee moneen muuhunkin kysymykseen, joita käsittelin kirjassani, esimerkiksi feminismiin, seksuaalivähemmistöhin ja etnisyyteen. Sisältä päin tapahtuva tulkinta on oikeutettu ja tavallaan välttämätönkin, sillä kaikkihan me elämme jonkin kulttuurin sisällä. Mutta kaikkien edun mukaista on myös antautua laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja unohtaa omat ideologiset sitoumukset.

Esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen yhteydessä on nähty, että vapaa dialoginen keskustelu tekee kulttuureille yleensä hyvää eikä kivittämisestä ole mitään hyötyä. Yleensä kivittäjät ja pomminheittäjät ovat niitä, jotka käyttävät ideologista valtaa.

Myös muslimimaailman tulisi pyrkiä ymmärtämään länsimaisen rationalismin perusteita eikä pakottaa muita hyväksymään omaa tulkintaansa elämästä ja islamista. Vain näin aito dialogisuus on mahdollista, eikä myöskään muslimien tarvitse langeta jokaiseen eteen tulevaan trolliin ”provosoituakseen provokaatiosta” tai pelkän ”rituaalisen aggression” (Rom Harré) ilmaisemiseksi.

Eräs ongelma on tietysti se, jos itse kulttuuri ei tunne sanaa ”tulkinta”. On vain ”totuus”.

Miksi ”Puhdistuksesta” puhutaan?

Suomeen sopii vain yksi menestyskirjailija kerrallaan. Tällä hetkellä hänen nimensä on Sofi Oksanen.

Viro-kvartetin kolmas osa Kun kyyhkyset katosivat julkaisiin elokuun lopulla, ja Puhdistus-teoksen elokuvaversio ilmestyi teattereihin viime perjantaina. Puhdistusta onkin ehditty sovittaa jos johonkin muotoon; siivoustarvikkeita teoksen nimellä ei liene vielä ehditty markkinoida.

Myös uusinta teosta on myyty kirjakaupoista rekkalavoittain. Se, että varsinkin Puhdistusta on palkittu ja hehkutettu jokaisella foorumilla, on tietyt syynsä.

Puhdistuksen kautta on puhuttu alitajuisesti naisena olemisesta ja suomalaisten ihmisten sokeasta pisteestä, toisin sanoen siitä, mikä olisi ollut tämän kansakunnan kohtalo, jos rintamalinjat talvi- ja jatkosodassa olisivat pettäneet.

Molemmat puheenaiheet puhuttavat.

Suomalaiset lukevat Oksasen Viro-kirjoista omaa vaihtoehtohistoriaansa.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas oli eräänlainen defension muoto, kuvaus siitä, mitä puolustussodissa voitettiin.

Sen sijaan Sofi Oksasen Viro-kirjat antavat näyttöjä siitä, mitä tapahtuu, kun tiedostamaton murtautuu ihmisten tietoisuuteen, kommunismi keskelle kirkasta arkipäivää.

Siinä sitä riittää jynssäämistä ja pois hinkkaamista.

Kirjallisuuden puheenaiheet voisivat olla ajankohtaisempiakin. Nyky-Suomessahan ongelma on, että kapitalismi on tunkeutunut keskelle ihmisten arkielämää.

Otaksunkin, että Viro-kirjojen lukijat siirtävät omassa elämässään kokemiaan uhkia toisen maailmansodan aikaan, jossa niitä on psyykkisesti helpompi käsitellä, sillä ajatusmalli viholliskuvineen on jo luotu. Oksasen teosten hurja suosio voi selittyä myös näin.

Omasta mielestäni hienoimpia sukulaiskansakuntaan liittyviä kuvauksia tarjosi jo Emil Tode (oikealta nimeltään Tõnu Õnnepalu) teoksessaan Piiririik (suom. Enkelten siemen, 1993), jossa kuvataan ”halkopinon takaa” tulleen virolaismiehen elämää Länsi-Euroopassa.

Kirja on upeasti hengittävää, vapautunutta kieltä, joka kuvastaa parin vuosikymmenen takaista aikaa. Mutta tämän teoksen päähenkilöt ovatkin miehiä, joten se ei luonnollisestikaan kiinnostanut feminististä julkista sanaa ja profeministisiä kriitikoita yhtä paljon.

Sofi Oksanen on nuoresta iästään huolimatta saavuttanut lähes kaikki ulottuvilla olevat kirjallisuuspalkinnot, Nobelia lukuun ottamatta. Monen ansioituneen kirjailijan on täytynyt tehdä kokonainen elämäntyö yhdenkin tunnustuksen eteen.

En tarkoita arvostella Oksasta, mutta kirjallisuuskritiikin ja kulttuurielämän yksipuolisuus on ollut silmiinpistävää. Suorasuitsutuksen yhteiskunta- ja psykodynaamisia motiiveja tai mekanismeja ei ole vaivauduttu pohtimaan.

Arvostan toki Oksasen tapaa hankkia haltuunsa Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saariston julkaisuoikeudet ja tuottaa teoksesta uudelleenjulkaisu oman kustantamonsa kautta. Hänellä on siis missio.

Ennen kustantajat hankkivat rahaa tehdäkseen kirjoja – nykyaikana kustantajat tekevät kirjoja hankkiakseen rahaa. Myönteistä menestyskirjailijassa on hänen kustantajia kohtaan osoittamansa omapäisyys. Perinteisesti suurimman osan kirjan voitoista on kahmaissut kustantajien omistama kirjakauppaporras tai kustannusporras, kun taas vähiten on jäänyt kirjailijoille itselleen.

Yhden kirjailijan yksipuolinen jalustalle nosto osoittaa kuitenkin, että kansakunnan kaapin päällä on vielä tilaa.

”Musta Mannerheim” on kunniaksi Marskille

”Hoo, jos minä olen musta, olen minä kaikilta tunnettu!”

Pitihän se nyt arvata, että viimeisillä lupamaksujen rippeillä filmataan Mannerheimista oikein kunnon mustavalkoraina ennen Yle-veroon siirtymistä.

Se, että Mannerheimia esittää musta mies, ohjaajaa vaihdetaan 12 tuntia ennen kuvauksia ja että koko 20 000 euron produktio valmistetaan Suomi–Afrikka-yhteistyönä, sisältää jo sinänsä kaikki farssin tai kreisikomedian ainekset.

Olen itse varonut kommentoimasta mitään näkemättä lopputulosta. Siihen saavat toiset syyllistyä. ”Postmoderniin tekotaiteeseen” nimittäin kuuluu, että myös yleisö tulee osaksi taideteosta – tässä tapauksessa omilla kommenteillaan, joista huokuu talvisodan henki.

Kun Manneheimia esittää musta mies, kyse ei ole pelkästä casting-ratkaisusta. Kyse on tietenkin historiallisen totuuden muuntelusta. Valkoiseksi kalkittunakin elokuva tulee esittäneeksi Mannerheimin poikkeavalla tavalla.

Mutta Marskin persoonahan on institutionalisoitunut tavalla, joka sallii enemmän tulkintoja kuin kulttuurillamme on antaa. Joten miksipä se ei sallisi myös tämän tulkinnan?

Marski on esitetty esimerkiksi homona (muistattehan Katariina Lillqvistin animaatiosta nousseen kohun). Tulkinta ei oman arvioni ja monien henkilöhistorioitsijoiden mukaan ole kaukana totuudesta. Nyt Marskista haluavat osansa mustat, tai ainakin sitä heille tarjotaan.

Niin sanottu vapautuksen teologia on esittänyt myös Jeesus Nasaretilaisen eri peliverkkareissa.

On ollut muiden muassa musta Jeesus ja homo-Jeesus-tulkinta, jonka tunnemme Elisabeth Ohlson Wallinin valokuvista ja Jukka Hankamäen teoksesta Enkelirakkaus.

Miksi ei voisi olla myös ”musta Marski”, joka nostaa hänet lähes Vapahtajan tasolle?

Edelleenkin näkemättä valmista tulosta totean, että Marskin esittäminen mustana voisi aivan hyvin olla kunniaksi hänen persoonalleen.

Toisaalta liika kunnianteko voi olla kyseenalaista, sillä marsalkka ei ollut mikään pyhimys. Kun Marskille annetaan mustat kasvot, ratkaisu on vertauskuvallinen ja sisältää myös vihjeen, että Mannerheimilla oli pimeä puolensa.

Joka tapauksessa kansakunnan kaapin päälle nostettujen hahmojen esittämisessä on syytä varoa henkilöpalvontaa, pelkoa ja varovaisuutta.

On vaikea etukäteen sanoa, mitä produktio loppujen lopuksi sisältää. Tekijöiden mukaan kyseessä on ”rakkauselokuva”, joten kehyksiin mahtuu myös herkkä ja koskettava tulkinta. Vieraaseen ympäristöön siirtäminen toimii tässä valossa usein.

Mutta kenen suomalaisen itsetunto voi järkkyä siitä, että Marskia markkinoidaan Afrikassa mustan esittäjäkaartin voimin? Erkko Lyytinenhän ei ole elokuvan lopullinen tuottaja, vaan hän ainoastaan junaili 20 000 euroa kenialaisen tekijäryhmän käsiin ja antoi mahdollisuuden tehdä Mannerheimista afrikkalaisen tulkinnan.

On syytä muistaa, että marsalkka oli kosmopoliitti, joka taisteli Venäjän–Japanin sodassa, kävi sotaa Puolan, Itävalta–Unkarin ja Romanian alueella sekä osallistui ratsain tehtyyn tutkimusretkeen aina Aasiaan ja Kiinaan asti. Muistelmissaan hän kertoo heränneensä eräänä aamuna kukon lauluun Intiassa ja todenneensa, että ”kun olin ampunut sen, havaitsin, että kyseessä oli aivan samanlainen kukko kuin suomalainenkin, mutta pienempi”.

Marskin tekemällä tutkimus- ja tiedustelutyöllä kerrotaan olleen myös tieteellistä arvoa. Kahden vuoden aikana hän keräsi Kansallismuseon kokoelmiin lähes 1 200 esinettä ja otti noin 1 500 valokuvaa. Kai Donner kehui häntä valveutuneeksi löytöretkeilijäksi, tosin poikansa valittaa tulleensa ”hyväksikäytetyksi” puheena olevassa Erkko Lyytisen Mannerheim-tuotannossa, koska ei saanut haastattelusta haluamaansa taloudellista korvausta...

En tiedä, kävikö Marski koskaan Afrikassa. Mutta jos ei käynyt, nyt on hyvä aika laajentaa Mannerheim-tuntemusta myös siihen ilmansuuntaan.

Marskia luonnehtii se, että hän oli yhtä aikaa sekä sotapäällikkö, historioitsija että poliitikko. Nämä roolit on nähty usein mahdottomiksi sovittaa yhteen, sillä historiallinen totuus tahtoo vääristyä poliitikkojen ja sotilaiden käsissä.

Erottuaan rauhanomaisesti Venäjän armeijasta Marski tavallaan perusti oman kansallisvaltion nimeltä Suomi, aivan kuten olen todennut teoksessani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa – Vähä katekismus filosofiselle anarkistille (2005). Hänessä oli siis anarkisteille ominaista omaehtoisuutta, päättäväisyyttä ja uhmaa.

Myös Hitler pelkäsi tai ainakin kunnioitti Mannerheimia. Luulen, että Marski itse pelkäsi vain sitä, että hän menettää kansansuosion eikä pysty kätkemään omaa elitismiään kansan syviltä riveiltä lähettäessään Suomen poikia rintamalle kuolemaan. Sen vuoksi Mannerheim pyrki peittelemään ja vähättelemään myös ruotsinkielisyyttään.

Marskia voisi luonnehtia Suomen Forrest Gumpiksi oman kaikkivoipaisuutensa puolesta. Näillä eväillä hän taipuu mainosti komedian tai satiirin aiheeksi.

Siinä, että jostakin historian mahtihahmosta väännetään omintakeinen tulkinta, ei ole mitään uutta.

Historiallinen Mannerheim on vaikea käsiteltävä aiheen kliseemäisyyden vuoksi. Kliseiden välttely taas on vaikeaa, koska poikkeuksellisesta tulkinnasta saa likasangon niskaansa.

Molemmissa tapauksissa tekijän osa on ”vaikea”, siis toivotun kaltainen ja helppo.

Mutta julkisuutta aiheella näköjään edelleen saa, ja sehän on tietysti tarkoitusikin.

Eiköhän sovita ”postmodernissa identitettipoliittisessa neuvottelussa”, että Mannerheim oli musta homoseksuaali pensasneuvostoliittolainen, joka oli samanaikaisesti myös transvestiitti punavihreä feministi mutta puhui kovaosaisten ja syrjäytyneiden, kuten väkivaltaisten keskivertoheteromiesten, puolesta!

---

En muuten usko budjetin pysyneen 20 000 eurossa. Jos taas talousarviossa on pysytty, sitä parempi, sillä kertynyt huomio on investointiin nähden suuri.

Päivitys 17.8.2012: Iltalehti kertoi tänään, että Mannerheim-draaman tekemisestä on valmistunut myös 180 000 euron kuusiosainen dokumentti, joten kokonaiskulut oli piilotettu käytännössä dokumentin tekoon.

Homonuorten elämästä

TV1 esitti eilen ohjelman, jossa kerrottiin homonuorten elämästä Suomen pikkupaikkakunnilla. Homokulttuuri onkin ollut turhan (pää)kaupunkikeskeistä, kuten myös asiaa koskeva tutkimus. Lähetyksen voi katsella tästä. Kati Juuruksen ohjaaman ”Kyllä homotkin siivoaa” -dokumentin ajoitus meni nappiin sikäli, että se osui luontevaksi jatkoksi jo pari viikkoa jatkuneelle keskustelulle siitä, mitä kristillisperäiset heteroksi käännyttämisen liikkeet saavat aikaan.

Dokumentista välittyi melko synkkä kuva siitä, millaista nuorten homojen ja lesbojen elämä on aivan tavallisissa suomalaiskodeissa. Uskon, että valosampiakin kokemuksia on olemassa, ja esittämisen kannalta aihe tavallaan karkasi ohjaajan hallinnasta siksi, että se pitäytyi liiaksi valittelujen toistamiseen. Toisaalta nuorten kohtaama kielteisyys kertoo heidän peruskokemuksistaan, jotka ovat varmasti todellisia.

Kun ohjelmassa keskityttiin lähinnä nuorten ja heidän vanhempiensa suhteisiin, huomiota herätti isien poissaolo. Tilannetta ei paikannut ohjelman jälkeiseen radiolähetykseen soittaneen 45-vuotiaan uskovaisen perheenisän kannanotto, jossa hän vakuutteli rakastavansa lesboksi osoittautunutta tytärtään mutta kieltäytyi hyväksymästä hänen seurustelusuhteitaan ja seksuaalista käyttäytymistään omaan raamatunluentaansa viitaten.

Psykologiatieteessä kyseisenlaisia alistusrakenteita sanotaan kaksoissidoksiksi (double bind), jotka puolestaan ovat muun muassa skitsofrenian eräs syntysyy. Kun ilmaisujen muoto ja sisältö ovat epätasapainossa, nuorille annetaan jo varhain ristiriitaisia viestejä, jotka vahingoittavat nuorten ihmisten minäkuvaa. Julminta henkistä väkivaltaa edustavatkin tässä suhteessa nimenomaan kristilliset piirit, jotka sokeroivat sanansa näennäisellä lähimmäisenrakkaudella mutta kieltävät toisesta suupielestään kaiken kuin laupiaat lampaat.

En voi olla päättelemättä, että kyseistä perhettä rasittavat edelleenkin vakavat ristiriidat, jotka odottavat ratkaisuaan. Tuollaisissa tilanteissa vanhemmat saattavat vedota ”omaan erilaisuuteensa” uskovaisina ihmisinä ja asettaa mielipiteensä kilpailemaan jälkikasvunsa ominaisuuksien kanssa. Kuitenkin jo ihmisluonnon vastustaminen joillakin ideologis-uskonnollisilla argumenteilla kertoo vanhempien tarkoituksellisen kielteisestä asennoitumisesta, toisin sanoen turhasta kamppailusta todellisuutta vastaan.

Asian surkuhupaisuutta valaisee, että samat perheenisät, jotka Ooppeleitaan vertaillessaan uskovat ”vain rationaalisiin argumentteihin” ja Tekniikan maailmaan, suhteessa omiin perheenjäseniinsä luottavatkin Raamattuun ja muuhun taikauskoon. Kulttuurimme on niin järkiperäistä kaikissa muissa suhteissa, että uskonnon tempaiseminen pääargumentiksi homoseksuaalisuudesta puhuttaessa on pelkkä veruke, joka tarjoaa kasan raihnaisia tekosyitä pelkkien henkilökohtaisten kaunojen ja kielteisyyden ilmaisemiseen.

Minun on muutoin hyvin vaikea ymmärtää, miksi samat ihmiset, jotka luottavat kaikissa muissa suhteissa loogisesti toimiviin tietokoneisiin, järkiperäisesti turvallisuusvarmistettuun lentoliikenteeseen ja koulutettuihin hammaslääkäreihin (mieluummin kuin esimerkiksi poppamiehiin), *simsalabim* homoseksuaalisuutta koskien luopuvatkin kaikesta rationalismistaan ja arvioivat asiaa vain jonkin muinaismuistoisen uskonnollisen tekstikorpuksen ja siitä tekemänsä henkilökohtaisen tulkinnan varassa.

On hämmästyttävää huomata, miten keskeisessä asemassa uskonto on monien vanhempien ihmisten mielipiteenmuodostuksessa. Se kertoo ajattelukyvyn kehittymättömyydestä laajemminkin. Uskonto on edelleen keskeinen syy homonuorten kokemaan kurjuuteen. Monet uskovaiset vetoavat käsityksissään ”Raamatun kirjaimeen” ymmärtämättä edes sitä, ettei Raamatun sanaa yksiselitteisenä ole olemassa, vaan jokainen luenta on väistämättä tulkinta, joka syntyy lopullisesti lukijan tajunnassa. Tulos riippuu siitä, mitä lukija ymmärtää tekstin syntyhistoriasta, ajasta, jossa se on kirjoitettu, ja omasta ajastaan, johon nähden sen merkitystä verrataan ja arvioidaan.

Homonuorten elämästä kertovassa dokumentissa mieleen jäävää oli erään nuoren miehen kertomus tavasta, jolla opettajat esittelivät seksuaalivähemmistöjä kouluopetuksessa. On suuri pedagoginen virhe, että opettajat ovat yrittäneet ostaa oppilaiden suosiota lyömällä asiat leikiksi ja vitsailemalla seksuaalivähemmistöjen kustannuksilla ihan vain oman huonon itsetuntonsa ja keskustelukyvyttömyytensä pönkittämiseksi. Herjan ei tarvitse tällöin osua keneenkään oppilaaseen henkilökohtaisesti, vaan ahdistavan ilmapiirin luomiseksi riittää, että asioista puhutaan kielteisesti yleisellä tasolla. Se tekee jokaisen homoseksuaaliksi itsensä tuntevan aseman vaikeaksi.

Muutoinkin dokumentti vahvisti lähes kaikki ne heteroseksuaalisen oletuksen sisältämät ahdistuksen aiheet, jotka ovat leimanneet vanhempien ja homonuorten suhteita ja joista kirjoitin jo noin viikon takaisessa kolumnissani. Väittipä muuan kommentaattori radio-ohjelman nettipalstalla, ettei homonuorten koulukiusatuksi joutuminen ole seuraus heidän homoseksuaalisuudestaan, vaan siitä, että he ovat muissakin suhteissa tarpeeksi huonoja kiusattaviksi! Noin ajatteleville tärkeintä taitaakin olla, että kiusaamista ylipäänsä esiintyy, vaikka sen syynä ei aina olisikaan esimerkiksi seksuaalinen erilaisuus.

Tässä valossa keskeinen kysymys on, miksi homonuorten on niin tärkeää saada hyväksyntää omilta vanhemmiltaan ja muulta ympäristöltään. Yksi syy on käytännöllinen: kun joutuu (usein vasten tahtoaan) asumaan erilaisten uhkien täyttämässä ympäristössä – ennen päätymistään seksipakolaiseksi, jolloin homonuori pelastautuu johonkin asenteellisesti vapaamielisempään kaupunkiin. Toinen syy on oman minäkuvan kehittyminen: on tärkeää kokea olevansa niiden ihmisten arvostama, joita on tottunut itse arvostamaan, vaikka ajan oloon nämäkin asiat punnitaan uudella tavalla.

Monelle homonuorelle olisi parasta riuhtaista itsensä kokonaan irti niistä ideologioiden pilaamista muodostelmista, joita sanotaan heteroperheiksi ja heteroseksuaaliseksi valtakulttuuriksi. Vanhempien ja ympäristön asenteisiin jää kaiken julki lausutun hyväksynnänkin jälkeen usein paljon epäsuoraa kielteisyyttä, joka näkyi myös tämänkertaisen dokumenttiohjelman puheenvuoroista.

Yksi pahimmista on vanhempien toive lapsenlapsista. Se voi kohdistua henkisenä painostuksena tietenkin myös heterojälkeläisiin. Kyseinen perheen ideologia onkin eräänlaista henkistä väkivaltaa ja merkki siitä, että vanhemmat kuvittelevat omistavansa jälkeläistensä seksuaalisuuden.

Todellisuudessa seksuaalisuus on voima, joka erottaa ihmiset lapsuudesta ja perheestä ja integroi ihmiset toiseuteen. Tässä mielessä jokainen ihminen omistaa itse seksuaalisuutensa, ruumiinvoimansa, henkiset kykynsä ja muut potentiaalinsa. Sen sijaan perheen ideologian vangiksi jääminen merkitsee sitoutumista henkiseen alaikäisyyteen. Se uhkaa kenties vielä pahemmin heteroita, sillä painostus jälkeläisten hankintaan voi olla tällöin suorempaa ja määrätietoisempaa. Toisaalta homoja puolestaan kiusataan syyllistämällä lisääntymättömyydestä, taivuttelemalla hankkimaan lapsia joko pinseteillä tai adoption kautta sekä vielä vihdoin toistamalla valittelut ”suvun sammumisesta”.

Käsittääkseni koko ihmislaji on yhtä suurta sukua, eikä ylikansoitetulla maapallolla ole toistaiseksi pulaa mistään muusta kuin elintilasta ja ehkäisyvälineistä.

Mutta jälkeläisyyteen liittyvät lisääntymisodotukset kertovat joka tapauksessa siitä, kuinka naiiveja monet vanhemmat ovat omassa ahneudessaan. Tämän dokumentin nähtyäni kehotan jokaista ympäristön asenteista kärsivää homonuorta pohtimaan, kenen elämää he oikeastaan elävät: omaansa vai vanhempiensa, sukunsa ja niin sanottujen kavereidensako? Paremmille päiville selvinneitä nuoria tuntevana uskon, että se oman elämän vaihtoehto voi olla ja todennäköisesti onkin paljon valoisampi ja onnellisempi.

Koska ihmiset tulevat (toisin kuin kodinkoneet) tähän maailmaan ilman käyttöohjeita, julkisessa hallinnossa puolestaan olisi mietittävä, pitäisikö neuvolapakettiin yhdistää jonkinlainen tietopohjainen ohjeistus lasten ja nuorten seksuaalisuutta koskien, jotta aikuiset ymmärtäisivät pitää yksipuolisen heteroseksistiset oletuksensa ja odotuksensa poissa nuorten elämästä.

Ja vaalien lähestyessä on syytä muistuttaa, että seksuaalivähemmistöjä koskevat asenteet kertovat myös siitä, kuinka järkiperäisesti, järjettömästi, empaattisesti tai kylmästi eri puolueet asennoituvat tämäntapaisiin poliittisiin asioihin yleensä, toisin sanoen, mikä puolueiden toimintakyky loppujen lopuksi on.

Äänestämisen helpottamiseksi Seta on avannut sivut, joilta voi tarkistaa ehdokkaiden kantoja seksuaalivähemmistöihin liittyen. Tarkoituksena ei ole suosittaa tai kieltää mitään vaan ainoastaan antaa tietoa siitä, mitä ehdokkaat ajattelevat asioista, jotta ainakin homot itse voisivat välttyä äänestämästä eduskuntaan periaatteellisia vastustajiaan esimerkiksi tietämättään tai vahingossa. Myös muutamia muita vaalikoneita pyörittelemällä pääsee asioista jyvälle.