Kohti kriisien syöksykierrettä

Suomen valtion johdossa on istunut kaikkien aikojen vasemmistolaisin ja taloutemme kannalta tuhoisin hallitus. Se ei ole äänestäjien syytä, sillä kansa valitsi eduskuntaan selvän oikeistoenemmistön vuonna 2019.

Vasemmistoenemmistöisen hallituksen muodostamisesta voi syyttää Keskustaa, joka suostui vihervasemmiston tilkkeeksi, ja Kokoomusta, joka ajoi itsensä oppositioon suostumatta yhteistoimintaan Perussuomalaisten kanssa.

Vihervasemmistolainen hallitus ei ole laittanut valtion menoja tärkeysjärjestykseen, vaan se on riidellyt vasemmistopuolueiden, Vihreiden ja Kepun kesken rahankäytöstä. Hallituspuolueet ovat ratkoneet erimielisyyksiään hyväksymällä toistensa esittämät menojen lisäykset ja laittamalla laskut valtion velkapiikkiin.

Julkisen talouden tuhoisa velkaannuttaminen on johtanut Suomen koko tulevaisuuden häikäilemättömään miinoittamiseen. Missään muussa pohjoismaassa valtiontalouden tila ei ole yhtä huono, ja kyseisestä tuhopolitiikasta voi syyttää vain ja ainoastaan vihervasemmistolaista heppatyttöhallitusta, josta on tullut todellinen kansanvihollinen.

Koronakriisin ja euroalueen valuvikojen sekä todennäköisen romahduksen lisäksi edessä on kaikkien EU-maiden valtiontalouksien pysyvä rahoituskriisi, joka pilkistää esiin heti, kun globaali terveyskriisi saadaan väistymään.

Ei ole epäilystäkään, ettei jokin suuri tai pieni maailman mahtivaltio käyttäisi länsimaiden horjahtelevaa tilannetta hyväkseen aloittaakseen globaaleja voimasuhteita järkyttävän mullistuksen. Sellainen maa voi olla Venäjä, Kiina, Pohjois-Korea tai Iran, joilla kaikilla on turvanaan ja uhkanaan ydinase.

Kriisien päälle syntyvät kriisit johtavat ennen pitkää kriisien syöksykierteeseen, jonka tuloksena myöskään Suomi ei ole entisensä, ja hyvinvointi-Suomi on lopullisesti menetetty.

Suomi ei ole pitkään aikaan ollut valtio, jossa kansalaiset voivat hyvin. Hyvinvointivaltiossa hyvin on voinut vain valtio ja sekin hillittömän velanoton tuloksena. Vihervasemmiston tapa roiskia valtion varoja vieraiden kansakuntien hyväksi on ollut Pölhö-Kustaan politiikkaa ja Turmiolan Tommin talonpitoa.

Surkeinta ja säälittävintä on, että aikana, jolloin maassa olisi tarvittu tarkkaa taloudenpitoa ja vastuunottoa, valtiomme johdossa on ollut sotien jälkeisen ajan huonoin ja tuhlaavaisin hallitus.

Mikään moraali maailmassa ei velvoita auttamaan vieraita valtioita tai kansakuntia omaksi velaksi, mutta niin vihervasemmistolainen hallitus on tehnyt. Se on toiminut myös kansalaisten perusoikeuksien vastaisesti, kuten Salvador Allenden hallinto Chilessä, tunnetuin seurauksin.

Tuhopolitiikan edistämisessä on erityisesti kunnostautunut Vihreä Liitto, joka on rikkonut kansalaisten omaisuudensuojaa ekososialistisilla ja viherkommunistisilla velvoitteilla. EU-lähtöiset taksonomia-asetukset ja ympäristönsuojelulait on ajettu Suomessa läpi kansalaisten perusoikeuksien ja koko kansantaloutemme etujen vastaisesti.

Muutamien teollisuusalojen suuryritykset ovat asettuneet näyttelemään kiilusilmäisten viherfundamentalistien kupleteissa vain välttyäkseen vihreiden harjoittamalta maineterrorilta ja ollakseen hulluille mieliksi.

Hirttoköyttä kansalaisten kaulan ympärillä on kiristetty polttoaineiden hinnankorotuksilla, hiilivoimasta luopumisella, kalliilla ja tappiollisilla investoinneilla tuulivoimaan ja vihreään siirtymään sekä ylimitoitetulla ympäristöpolitiikalla, jonka tuloksena suomalaisia pakotetaan hiilineutraaliuteen muuhun maailmaan verrattuna etuajassa. 

Palkkioksi tästä kilpailusta on luvassa ennennäkemätön energiakriisi ja sitä kautta myös talouden luhistuminen, ja kaikki tämä pelkästään sekopäisten vihervasemmistolaisten vuoksi, jotka eivät osaa pitää edes omasta taloudestaan huolta vaan jotka ovat yleensä julkisen talouden elätettäviä lähiöpultsareita ja muita urbaaneja ovelia.

Vihervasemmiston harjoittama vandalismi näkyy myös henkilökohtaisella tasolla, jolla kateutta, kostoa ja omaa häpeäänsä hautovat woke- ja cancel-aktivistit harjoittavat katalaa ja luokkakaunaista maineterroria. Siitä olen joutunut myös itse kärsimään vihervasemmistolaisen ja feministisen median pimputettua mandoliiniaan mediatutkimustani Totuus kiihottaa vastaan.

Vihervasemmiston punikkifasistit vihasivat kansallismielisyyttäni niin paljon, että he tekaisivat vasemmistolle tyypillistä dialektista merkitysten kääntöä soveltaen syytökseksi ”naisvihan”, jonka kautta he alkoivat projisoida omaa homovihaansa minua kohti.

Myös mediamoguli William Randoph Hearst kosti tunnetusti elokuvantekijä Orson Wellesille sen, että hän oli piirtänyt karrikatyyrin Hearstista elokuvassaan Citizen Kane. Wellesin ympärille lavastettiin seksiskandaali, joka näyttää olevan ajasta aikaan tehokkain tapa herättää kohua ja kytkeä yleisöjen aivot pois toiminnasta. Myös Julian Assagnen hyvää mainetta toden puhujana ja paljastajana yritettiin turmella seksuaalisuuteen liittyvällä skandaalilla.

Skandalisaatioiden ei olisi pitänyt liioin vaikuttaa minuun eikä asemaani, sillä olin jo itse skandalisoinut itseni ja käyttäytymiseni olemalla perussuomalainen homo. Sen sijaan sukupuoliargumentti oli vielä käyttämättä, joten vihervasemmistolainen media ja feministinen opetusministeriö tarttuivat siihen ja alkoivat syyttää minua ”naisvihasta”, kun en harjoittanut heteroseksuaaliselle normistolle tyypillistä naistenpalvontaa vaan sanoin totuuden siitä, kuinka kompleksisia naisten ja miesten suhteet ovat.

He veivät julkisen keskustelun omasta mielestään kenties kiihottavaan mutta brutaaliin raiskausten viitekehykseen peittääkseen tosiasian, ettei minua kiinnosta eikä tutkimustoimintaani liikuta vähääkään heterosällien ja -ämmien omassa kanssakäymisessään kokemat ongelmat.

Julkinen järjenkäyttö ja valtionpolitiikan tila kärsivät pahoin naisten ja miesten välisten suhteiden ristiriidoista. Jos tämän lausuminen on jonkun mielestä naisvihaa, siihen voi olla syyt naisissa itsessään.

Olen aina ajatellut, että filosofin tehtävä olisi esittää yhteiskuntakritiikkiä eikä noudattaa viranomaisten näkemyksiä ”tasa-arvosta” ja ”yhdenvertaisuudesta”.

Asemaani vahvistaa olennaisesti se, että myös kuninkaat ovat joutuneet laajalti median mudanheiton kohteiksi, joten ihmekös tuo, jos en minä. Paikkaansa pitänee Nietzschen ajatus, että vasta kun ihmistä on julkisesti kivitetty, hän istuu lujasti valtaistuimellaan.

Hervotonta hohotusta

Olen huvin ja harrastuksen vuoksi seurannut ja kommentoinut Kristian Smedsin Tuntemattomasta sotilaasta syntynyttä keskustelua. Tämän päivän paperi-Hesari kertoi, että lehden toimittaja oli taluttanut valtiosihteeri Volasen oikein Kansallisteatterin penkille katsomaan kyseisen näytelmän. Näin tulee nähdyksi, mitä on tullut arvosteltua. Esityksen näkeminen on aivan keskeistä, sillä olennaista on, millä tavoin esimerkiksi kiistelyn kohteena ollut julkkisten ampuminen toteutettiin. Kyseessähän ei ollut roolihenkilöiden suora tulittaminen vaan heidän kuviensa räjäyttely sekä luodinreikien ampuminen esimerkiksi Suomen lippuun. Siitä ei puuttunut koomisiakaan merkityksiä.

En vieläkään ymmärrä Volasen kommenttia, että ”Suomen kuolemaa” koskeva laulanta viittaisi marxilaisten visioiden kuolemaan tekijöiden tajunnassa. Tämänhän myös ohjaaja itse kielsi. Tulkinnanvaraisuus on luonnollisesti eräs syy siihen, miksi filosofi voittaa aina taiteilijan: filosofi sanoo asiat yksiselitteisesti ja suoraan, kun taas taiteilija sanoo asiat vertauskuvallisesti ja epäsuorasti jättäen kaiken auki. Silti metaforallisuudessa on oma tehonsa. Tulkitsisin kohtausta niin, että se paheksuu pikemminkin kansallisvaltioiden murenemista ja arvonmenetystä globalisoitumisen keskellä.

Jokseenkin ymmärrettävältä sen sijaan tuntuu Volasen valittelu, että näyttämöllä ammuttiin demokraattisesti valitun valtion pääministeri, mutta niin on tapahtunut monta kertaa. Myös ampuminen on ollut toisinaan ”demokraattinen”. Esimerkiksi Eugen Schaumanin toimeenpanema Nikolai Bobrikovin murha oli attentaatti, jota suomalaiset juhlivat sankaritekona mutta jonka Matti Vanhanen sata vuotta myöhemmin tuomitsi Helsingin Sanomissa 15.6.2004 pitäen sitä ”terroristisena tekona”.

Suomessa, jossa poliittinen eliitti on aina katsonut kirkastavansa omaa kunniaansa kumartelemalla vieraalle vallalle ja ilkeilemällä oman maamme rahvaalle, olisi hyvä pyrkiä välttämään terroria panemalla juuri tuolle pakkokansainvälistämiselle suitset. Varsinkin monikulttuurisuuteen, globalisaatioon ja feminismiin liittyvä poliittisen korrektiuden ajaminen on jo nyt johtanut koko maamme intellektuaalisen elämän lähes täydelliseen lamaannukseen ja epä-älyllisyyteen.

On muuten ihme, kuinka paljon näkemyksilleen voi saada julkisuutta, kun sanoo jotain korkeasta virka-asemasta, ovatpa mielipiteet mitä tahansa. Ilman kyseistä teatteriskandaalia Volasesta tuskin tiedettäisiin mitään. Muutoin lopetan asian oman kommentointini tähän ja nauran asialle hervotonta hohotusta.

Totalitarismia?

Friedrich Nietzsche halveksui kriitikkona olemista, sillä arvostelijaksi alistuminen oli hänen mielestään pelkkää kommentaattoriksi ryhtymistä. Siksi hän karttoi myös sokraattista ajattelua. Sen mukaisesti ihminen tekee itsestään pelkän kinastelijan ja ehdollistuu toisille ihmisille eikä anna itselleen oikeutta puhua omalla äänellään, kuten Zarathustra.

Kriitikkona olemisen varjopuoli onkin eräänlainen katsomoon asettuminen ja ilmiöiden kommentointi sieltä: sen arvioiminen, mikä miellyttää katsojaa itseään ja mikä ei. Kriitikon synneistä syvimpiä on se, että (1) hän pitäytyy kuvailemaan ja moralisoimaan ilmiöiden pintapuolta eli sitä, mitä hänen silmänsä näkevät, mutta ei pyri tulkitsemaan ilmiöiden merkityksiä. Niiden tajuaminen edellyttäisi asioiden läpi tai yli näkemistä. Toinen keskeinen kriitikon virhe on, että (2) kriitikko ei puhu arvosteltavista teoksista vaan omasta suhteestaan niiden käsittelemiin aiheisiin tai tekijöihin.

Yhteiskuntatieteiden tohtori Risto Volanen ei ole kriitikko, vaan hän on eräänlainen sihteeri, nimittäin valtiosihteeri. Kun sihteeri tarttui kynään arvostellakseen Kristian Smedsin ohjauksen Tuntemattomasta sotilaasta, hän vahvisti ja toteutti edellä mainittujen virheiden lisäksi kriitikon kolmannen (3) kardinaalivirheen: hän arvosteli teoksen sitä näkemättä! Jokaisen ihmisen pitäisi tietää, että jos ei ole nähnyt teosta, hänellä ei voisi olla siitä mielipidettäkään.

Volasen kardinaalimoka saattaisi olla ymmärrettävissä, jos hänellä ei ollut tarkoitustakaan puhua itse teoksesta vaan ilmaista omia poliittisia näkemyksiään tai jos jotkut korkeammat tahot olivat laittaneet hänet asialle, kuten pari päivää myöhemmin kävi ilmi. Joka tapauksessa juttu, jonka Helsingin Sanomat julkaisi maininnalla, että kirjoittaja esiintyy ”yksityishenkilönä”, kasvattaa nyt keskustelun karvasta kauraa lehden kulttuurisivuilla. Koska Volasen arvio ei perustu mihinkään, sen voisi ohittaa olankohautuksella, mutta sinänsä on teatterin päämäärien mukaista, että asiasta herää myös taustoja koskevaa keskustelua.


Verba volant

Oletettavaa on, että Volanen on Matti Vanhasen spokesman, sillä hän toimii valtioneuvoston kanslian päällikkönä. Kekkosmaiset eleet omaksunut Vanhanen puolestaan on pyrkinyt viime aikoina rajoittamaan median toimintavapauksia. Häntä varmasti harmittaa, että kansakunnan päänäyttämöllä esitetään Tuntemattoman sotilaan puolianarkistista tulkintaa, jossa poliittisen vallan legitimiteetti kiistetään poliittisesti epäkorrektilla tavalla.

Kun Volanen antautui kirjoittamaan teatterista otsikolla ”Totalitarismin nousu estettävä”, hän näytti tarkoittavan ”totalitarismilla” sellaista ajattelua, joka tosiasiassa on yksilöllistä. ”Demokratiana” hän pitää omia virkamiehen mielipiteitään.

Mielestäni on huolestuttavaa, että valtion virkamieseliitti koostuu henkilöistä, joilta ei irtoa ymmärrystä symbolista esittämistä eikä taiteellista monitulkintaisuutta kohtaan – ei myöskään näkemystä taiteiden kokonaisroolista yhteiskunnassa. Tästä todistavat Volasen valittelut, että Smedsin eräässä aiemmassakin ohjaustyössä esitettiin näkemys poliittisten murhien mahdollisesta ajankohtaisuudesta tulevaisuudessa. Tuulesta temmattu oli myös Volasen tapa yhdistää Tuntemattomassa sotilaassa esitetyt ampumiset Jokelan koulun välikohtaukseen.

Yksinkertaisinkin ymmärtää, ettei mikään näytelmä voi olla kuvaamiensa tapahtumien syy – siitä huolimatta, että myös syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumat olivat kuin amerikkalaisesta elokuvasta. Sen sijaan väkivaltaisten sattumusten taiteelliset esitykset ovat kuin eräänlaisia etiäisiä, joita taiteilijat ovat nähneet kautta aikojen aavistellessaan asioiden ajautuvan yhteiskunnassa väkivaltaiseen suuntaan. Väkivallan kuvaaminen on siis eräänlaista yhteiskuntakritiikkiä, jonka sisältönä on valtaa pitäville suunnattu kehotus pidättäytyä poliittisista virheistä, jotta yhteiskunnassa ei ajauduttaisi avoimeen väkivaltaan.

Sen sijaan Volasen tapaiset korkeat virkamiehet, joita valtionhallinnossa ja politiikassa on runsaasti muitakin, ovat omassa moralismissaan itse tärkeimpiä syyllisiä siihen, miksi yhteiskunnassa viriää vihaa. Ensin he myyvät maamme internationalisteille, sitten kaventavat kantaväestön poliittisia oikeuksia pyrkimällä kuohimaan sananvapautta ja vaatimalla ”poliittista korrektiutta”, ja lopuksi nämä koko ikänsä puolueviroissa istuneet nostavat vielä kymmenentuhannen euron kuukausipalkkaa.

Volanen ei ole siis minun Suomeni sankari, vaan Tuntemattoman sotilaan roolijaossa hän kuuluisi ”linjaan, jossa pakokauhu paranee”. Sen sijaan kunnia kuuluu edelleenkin Antti Rokan kaltaisille tavallisille suomalaisille, joita on turha laittaa keräämään kiviä kenenkään polkujen pieliin.

Kun Volanen erehtyi vastauksessaan Smedsille vetoamaan siihen, että hänen mielestään ”tekojen seurauksetkin kuuluvat näyttämölle”, hän jatkaa samaa keskustalaista puusilmäisyyttä, joka on leimannut myös Matti Vanhasta. Jos näytelmässä ammutaan poliitikkoja, niin mikä itse asiassa on syy, ja mikä on seuraus? Seuraushan on se, mitä näyttämöllä jo esitettiin (poliitikkojen ampuminen), ja syyt ovat politiikanteossa! Samanaikaisesti lehti kertoo, että Mauri Pekkarinen ”tutkii alusvaatemainosten siveellisyyttä”.

Jos Volanen olisi lukenut (eikä kiirehtinyt tuomitsemaan) Nietzscheä, hän tietäisi, että ”ennen vaikutusta uskotaan toisiin syihin kuin vaikutuksen jälkeen” (Iloinen tiede, ajatelma 217). Mitäpä muuta Volasen kommenteille voisi siis kuin nauraa.


Kyse on taiteen vapaudesta

On huolestuttavaa, jos Smedsin soveltamaa yhteiskuntakritiikkiä ei saisi esittää, mikäli Nietzsche ja Heidegger aletaan nähdä valtionvihollisina ja heidän tavoillaan ajattelevat ihmiset uhataan ”haastaa”. Viranomaisvallan tarjoamat haasteet kun eivät ole koskaan älyllisiä vaan pelkästään juridisia ja normatiivisia. Normittava eetos jää kuitenkin ohueksi ja mitättömäksi, sillä se ei selitä eikä lisää ymmärrystä.

”Mitä teemme? Mitä teemme; sitä ei koskaan ymmärretä, aina vain kiitetään tai moititaan”, totesi Nietzsche (Iloinen tiede, ajatelma 264). Tämän mukaan taidettakaan ei ymmärretä taiteeksi, vaan kaikki vaihtoehtoinen hälytyskellojen soittelu tuomitaan Marilyn Monroesta Marilyn Mansoniin. Imaginaarinen eli kuvitteellinen ajattelu on kuitenkin tärkeää sellaisen poliittisen totalitarismin torjumiseksi, jota virkamiespoliitikot itse edustavat. Diktatuurissahan taide kuuluu vallassa olevalle puolueelle, kuten Suomessa Suomen Keskustalle. Jos taiteellisten ja muiden mahdollisten maailmojen kuvittelu kielletään, meidät pakotetaan yhden totuuden todellisuuteen, jossa saa julkaista vain hallituksen tiedotteita, kuten Pohjois-Koreassa.

Tiedän toki yliopistojen ja filosofian laitosten koostuvan kultaista keskitietä kulkevista demarifilosofeista ja muista pragmatisteista, jotka haluaisivat neutralisoida kaiken. Filosofin viran voi saada vain alistumalla myötäilemään valtaapitäviä ja heidän lakeijoitaan. Sama näyttää toistuvan myös poliittisessa hallinnossa. Demokratian ja harmonisen elämän haaveista hymiseminen on turhaa silloin, kun kotimainen ja Euroopan unionista lähetetty direktoraatti pyrkii kiistämään kansalaisten omien etujen toteutumisen.

Smeds puolestaan on oikeassa vastatessaan, että Volasen edustaman 70-lukulaisen pullamössösukupolven tulisi itse ratkaista omat ongelmansa suhteessa menneisyyteensä. Kyseinen virkamieskunta näyttääkin olevan tämän yhteiskunnan keskeisimpien ongelmien, kuten kalliiksi käyvän valtiobyrokratian tärkein syy. An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur!

Hyvin tunnettu sotilas

Kristian Smedsin ohjaama Tuntematon sotilas tarjoaa esimerkin siitä, mitä tapahtuu, kun kaikkien tuntemaan aiheeseen yhdistetään nykyaikaisen teatterin tehokeinoja ja symboliikkaa. Kaava on seuraava: klassinen aihe + uudet konstit = ”hyvää teatteria”. Ja olihan se, mutta ei siinä mitään tavatonta ollut. Kiintoisimpia olivat ehkä teoksen sisältämät metatason viittaukset omaan itseensä sekä Tuntemattoman sotilaan asemaan osana mediatodellisuutta. Ja tietysti lopun kohtaus, jossa ammuttiin ja räjäyteltiin julkkiksia.

Toisaalta nämä yhteiskunnalliset kannanotot irtaannuttivat esitystä Väinö Linnan teoksesta niin, ettei sillä ole paljoakaan tekemistä alkuperäisen tekstin kanssa. Tämä oli tietysti tarkoituskin, mutta kysyä voi, pitääkö kyseinen yhteiskunta-analyysi tai -kritiikki sitten esittää juuri Tuntemattoman sotilaan kautta. Eikö siihen olisi omaperäisempiä ja tuoreempia mahdollisuuksia? Ehkä ajatus on ollut, että tutun aiheen kautta viesti tavoittaa suuren määrän ihmisiä, vaikka vaarana on semioottinen sekamelska.

Tämä ei suinkaan merkitse, että pitäisin kokonaisuutta huonona. Se ansaitsee kouluarvosanaksi kirkkaan eximia cum laude approbaturin, joka tulee toteutuksesta: loppuun kaluttu ja sen vuoksi vaikea aihe oli herätetty onnistuneesti henkiin, ja symboliikka oli valittu venäläisiä sotilaita edustavista pesukoneista alkaen onnistuneesti.

Juonipaljastuksiin syyllistymättä voinen kertoa, että juonellinen Smedsin ohjaustyö ei ole. Tarinan sijasta se esittää valikoiman Tuntemattoman tunnetuimmista kohdista ja ristiinleikkaa ne tiettyihin nykypäivän ilmiöihin, kuten jääkiekko-otteluihin. Katsoja voi tätä kautta löytää Tuntemattoman sotilaan teemoja arkipäivästä, ja juuri tämä symboliikka ohjaustyössä koskettaa ja nostattaa tunteita. Eräs liikuttavimpia kohtia oli kuulusteluvangiksi saadun kapteenin esittäminen vammaisena, mikä toi mieleen muistumia turkkalaisesta teatterista. Samaa vaikutelmaa ruokki äärimmäinen fysiikan käyttö sekä kiroilu, joka aina ärsyttää osaa katsojista. Teatterityön lait olivat voimassa kaikessa ankaruudessaan.

Asiassa kuultu Jouko Turkka oli luullakseni jälleen oikeassa kiteyttäessään, että teatteri oli ennen vanhaan arvovaltainen siksi, ettei se pyrkinyt miellyttämään ketään, ja siksi suuttunut katsoja olisi toivotumpi kuin pääsylippunsa maksamiseen tyytyväinen. Tässä suhteessa Smedsin teos on vain keskiradikaali mutta sellaisena virkistävä muistutus siitä, että jotain yleisöä härnäävää voidaan tuoda myös päälavoille.


Sotien kapseloitu tunnetrauma

Itsenäisyyspäivän kunniaksi voi pohtia, eivätkö nuo suomalaisten kärsimät sodat ole vieläkään ohi, kun äskettäin valmistui Lauri Törhösen elokuva Raja 1918 ja ensi-iltansa sai vastikään myös Åke Lindmanin Tali-Ihantala 1944, jonka ohjaajalle Ruotsin kuningas myönsi ritarimerkin. Pian valmistunee lisäksi Renny Harlinin elokuva Mannerheimista, ja siinäkin sotien käsittely saanee huomattavan osan. Sotiminen saa itsenäisyyspäivinä niin paljon huomiota, ettei itsenäistymistapahtumaa sinänsä muista enää juuri kukaan.

Ja on kai itsenäisyys muutakin kuin pelkkää väkivaltaa, vaikka oma maa onkin Suomen tapauksessa verellä lunastettu. Se, miksi sotien käsittely pysyy jatkuvasti elinvoimaisena, johtunee tosiasiasta, ettei niiden merkitystä ole vieläkään täysin ymmärretty, ja tähän puolestaan liittyy minun mielestäni kaksi tärkeää näkökohtaa.

Ensinnäkin: varsinaista kollektiivista surutyötä sodissa menetettyjen ihmishenkien vuoksi ei koskaan tehty, vaan sotien jälkeen ihmisten tunteet peittyivät joko hurmahenkiseen paatokseen tai pelkkään shokkiin. Ja talvi- ja jatkosodassa kuoli sentään 86 000 suomalaista ja vammautui noin 200 000. Lisäksi 420 000 joutui etsimään uuden kodin aluemenetysten vuoksi. Tähän katastrofiin liittyviä tunteita ei mikään elokuva tai näyttämöllepano ole onnistunut kunnolla välittämään, vaan tunteet kapseloitiin kahden sukupolven ajaksi, ja sotia käsitelleet työt ovat olleet joko poliittisia pasifismin manifesteja (kuten Linnan romaani) tai historiallisia teoksia.

Vasta meidän sukupolvemme hakee tapahtumista elämyskohtia ja pyrkii ymmärtämään sitä kipua ja tuskaa, joka omien isovanhempiemme elämän haavoittuvuuteen on liittynyt. Samanlainen prosessi on meneillään Saksassa, jossa Hitlerin viimeisistä päivistä kertovan Perikato-elokuvan myötä on oikeutetusti havahduttu pohtimaan Saksan kansan omia koettelemuksia sodan keskellä.

Toiseksi: kun pohditaan itsenäisyyden merkitystä nykyisin, ei siihen tarvita välttämättä mitään Tuntematonta sotilasta. En usko, että Suomi on mihinkään kuollut, vaikka niin laulettiinkin esityksen lopussa, sillä mikään kansakunta tai valtio ei ole onneksi sosiaalinen konstruktio vaan elää kulttuurina ja elämänkäytäntöinä sitkeästi, ja olemisen muodot vain muuttuvat. Ketään ei tarvitsisi myöskään ampua, ja siinä mielessä olisin minäkin ”optimistisempi”, aivan kuten Tarja Halonen esityksen nähtyään. Sen sijaan odottaisin, että globalisaation ja internatsisimin kysymyksistä keskusteltaisiin ajankohtaisemmin keinoin – myös teattereissa.