Norjan terrori-iskuja ei tuomittu tarpeeksi vahvasti

Helsingissä järjestettiin tänään mielenosoituskulkue Norjassa toissa viikolla sattuneiden terrori-iskujen tuomitsemiseksi. ”Me emme vaikene”, kiljuivat mielenosoittajat väittäen, ettei iskuja tuomittu mediassa, kansalaismielipiteissä eikä poliitikkojen lausunnoissa riittävän jyrkästi.

Merkille pantavaa onkin, ettei iskuja ole torjuttu sen enempää Norjassa kuin ulkomaillakaan yhtä voimakkaasti kuin esimerkiksi Aftonpostenin Muhammed-pilakuvia. Jos iskujen kohteina olisi ollut hallintorakennusten ja Norjan työväenpuolueen sijasta jokin maahanmuuttajaryhmä, teot olisi varmasti tuomittu paljon vahvemmin, ja niistä olisi voinut seurata vastaiskuja.

Sen sijaan nyt asiaa katsottiin läpi sormien monissa maissa, sillä väkivallan kohteena ja tekijänä olivat pohjoismaiset tahot itse. Surullista onkin, että maahanmuuton ongelmat eivät ole johtaneet vain kantaväestön ja maahanmuuttajien välisiin konflikteihin, vaan erimielisyys maahanmuuton seurauksista on ajanut kantaväestöön kuuluvat ihmiset toistensa kurkkuun ja tukkaan kiinni länsimaissa. Kansainvaellukset eivät synnytä nykyisin eripuraa ensisijaisesti maahanmuuttajien ja kantaväestön välille vaan erityisesti kantaväestöön kuuluvien ihmisten keskinäisiin suhteisiin.

Kuitenkaan itse ongelma ei ole kansallinen vaan kansainvälinen. Esimerkiksi Norjan terrori-iskut ovat olleet kannanottoja löyhänä pidettyyn maahanmuuttopolitiikkaan, joka puolestaan on kansainvälisen politiikan ilmiö.

Olen myös itse sitä mieltä, ettei kyseisiä terroritekoja tuomittu riittävän äänekkäästi. Poliitikkojen, median ja kansalaisten olisi pitänyt lausua paljon selvemmät surunvalittelunsa sen johdosta, että maahanmuuton tuloksena kansalaiset ovat ajautuneet toisiaan vastaan ja yhteiskunnallinen luottamus sekä oikeudenmukaisuuden kokemukset ovat heikentyneet.

Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja katsoi lausunnossaan, että ”veriteot oli suunnattu sosiaalidemokraattista hyvinvointiyhteiskuntaa vastaan”. Itse tulkitsen, että iskut oli suunnattu pikemminkin länsimaista yhteiskuntaa uhkaavia muutospaineita kohtaan. Omasta mielestäni länsimaisten yhteiskuntien hyvinvoinnin on vaarantanut erityisesti sosiaalidemokraattisten hallitusten leväperäinen suhtautuminen maahanmuuttoon, joka on syönyt leivän ensiksi nimenomaan työväestön omasta pöydästä.

Merkittävää vaikenemista on sekin, että oikeuden istunnot aiotaan järjestää suljetuin ovin. Mielenosoittajien tulisi vaatia myös tämän vaikenemisen lopettamista. Suuri osa vihanpurkauksista johtuu varmasti siitä, että maahanmuuttokriittiset tahot on pyritty vaientamaan niin tiedotusvälineissä, hallinnossa ja politiikassa kuin kaikkialla muuallakin.

Esimerkiksi Helsingin Sanomissa oli tänään jonkun naistoimittajan laatima koko aukeaman juttu siitä, kuinka pahaa ja väärin kaikki kansallismielisyys on ja miten kansallisen edun puolustaminen on muka rasismia. Toimittajan mielestä terroristi ei ole vain jotakin mieltä, vaan hän ”tietää”. Entä eivätkö muka monikultturistit ja maahanmuuton penääjät ole itse pyrkineet naamioimaan omia luulojaan ja mielipiteitään objektiiviseksi tiedoksi ja sen mukaiseksi näennäistieteeksi? Entä kommunistit, sosialistit, feministit ja koko vihervasemmisto? Juuri he ovat aina yrittäneet lavastaa poliittiset käsityksensä sellaiseksi ”tiedoksi”, joka ei tosiasiassa ansaitse tiedon eikä tieteen nimeä. Nämä oikeamieliset vuodattajat ja ammatikseen loukkaantujat pitävät sitten julkista keskustelua pelon vallassa.

Toivottavasti Norjan terrori-iskut opettavat ihmisille jotakin. Ellei niin olisi, monien ihmisten henki menisi hukkaan. He ovat uhreja pakkokansainvälistämisen vastaisessa sodassa, jota käydään maahanmuuton lietsojien ja oman maansa kansallista itsemääräämisoikeutta puolustavien välillä. Nyt, runsaan viikon kuluttua iskuista, suunta on toivottavasti jo Norjassakin parempaan päin.

Miksi normeja on tärkeää koetella?

Funktionalistisen normikäsityksen mukaan normeja on olemassa siksi, että niillä on tietty tehtävä yhteiskunnassa. Esimerkiksi liikennesäännöt ovat olemassa onnettomuuksien välttämiseksi. Toisaalta normien olemassaoloa eri selitetä funktionalismissa niiden tarkoitusperistä lähtien, sillä tarkoitushakuisuus edellyttäisi jonkin suuremman tai yleispätevän periaatteen, jollainen voisi olla esimerkiksi Jumala, evoluutio tai laki.

Funktionalistinen normikäsitys eroaa selvästi myös kantilaisesta etiikasta ja lakimoraalista, jonka mukaan normia pitää noudattaa sen itsensä vuoksi. Funktionalistinen näkemys on naturalistisempi. Sen mukaan normeja ennalta annettuina ei tarvitse edellyttää, vaan katsotaan, että normit tulevat tuotetuiksi käyttäytymällä jollakin tietyllä tavoin. Normit siis esiintyvät ihmisten toiminnassa käyttäytymiskonventioina.

Koska normit mielletään näin osaksi ihmisten elämää, ne voivat olla perin ideologisia, haitallisia tai jopa moraalittomia ja vääriä. Funktionalistinen käsitys sopiikin kuvaamaan nimenomaan kirjoittamattomia sosiaalisia normeja, ja siksi funktionalistista normikäsitystä sovelletaan erityisesti sosiaalitieteissä, kun selvitellään, millaisia yhteiskunnalliset normit ovat. En tosin kannata funktionalismia sinänsä, mutta pidän sen kautta avautuvaa näkökulmaa valaisevana, kun ideologisten normien luonnetta arvioidaan.

Funktionalistiset normit voivat olla kielto-, käsky- ja lupanormeja aivan niin kuin kirjoitetutkin normit. Mutta kirjoittamattomina ne ovat usein piileviä ja vaikuttavat ihmisten asenteissa ja elämässä epäsuorasti: lausumattomina. Siten ne ovat hyvin vaikuttavia. Kyseessä on eräänlainen näkymätön käsi, joka ohjaa, kaitsee, lupaa tai pakottaa. Niitä esiintyy paljon uskonnoissa ja politiikassa mutta myös kirjoitettujen lakien soveltamisessa ja säätämisessä. Filosofisesti kiintoisaa on, millä tavoin nämä näkymättömät säännöt ja normit saataisiin esiin.


Rikkomus paljastaa normin

Useimmiten kirjoittamattomia normeja ei saada näkyville muutoin kuin rikkomalla niitä. Funktionalistisen normikäsityksen mukaan normit paljastuvat vasta, kun niitä rikotaan. Mahdollisen rangaistuksen kautta näkyy, minkälainen normi yhteiskunnassa vallitsee. Sanktio voi tietenkin olla myös palkitseva, jos normia on noudatettu yhteisössä vallitsevan käsityksen mukaan ”oikein”.

Toisinaan on siis tarpeen rikkoa normeja, jotta saataisiin selville, mitä tai millaisia ne ovat. Tieteessä ja muussa kulttuurielämässä tällaista kokeilua on harjoitettu tavan takaa. Esimerkiksi taannoinen Muhammed-pilakuvajupakka käynnistyi alun perin siitä, kun tanskalaisen Jyllands-Posten-sanomalehden kulttuuritoimitus päätti kokeilla sananvapauden rajoja. Toimituksen esimies Flemming Rose paljasti kuvien nostaman kohun jälkeen The Washington Post -lehdessä, että islamin varjolla tapahtuvaan sensuuriin kyllästyneenä lehti tilasi muutamilta piirtäjiltä valikoiman pilakuvia, jotka se laittoi sivuilleen nähdäkseen, mikä sananvapauden tilanne todella on, toisin sanoen, paljonko siitä on länsimaissa jäljellä. Sitä ei ollut kovin paljon.

Koe sen sijaan onnistui täydellisesti. Tällaiset kokeilut ovat hyvin tärkeitä, sillä ne tuottavat tietoa, jota ei muutoin voitaisi saada. Aivan samanlaisen kokeen voit itse tehdä esimerkiksi kävelemällä pomosi työhuoneeseen ja heittämällä jalkasi hänen pöydälleen. Näin ehkä paljastuu, että niin ei pitäisi (tai kannata) tehdä, vaikka kyseistä normia ei olekaan kirjoitettu minnekään. Vaikka näkymätön normi tulee tällä tavoin esiin ja sitä voidaan pitää sosiologisesti selitettynä, siitä ei tietenkään seuraa, että se lakkaisi olemasta voimasta. Päinvastoin: saat todennäköisesti teostasi jonkin rangaistuksen, ellet sitten ole sellainen viehättävä typy tai puppelipoika, jonka koipien heilautuksesta johtajasi on vain mielissään.

On myös mahdollista, että pomosi on fiksu ja oivaltaa tekoon sisältyvän juonen eikä ryhdy mihinkään toimiin. Rankaiseminenhan vahvistaisi normiston olemassaoloon liittyvän typeryyden mutta myös sen, että normin rikkoja itse asiassa hallitseekin tuota auktoriteettia, joka hermostuessaan menee alaisensa lankaan.

Normeja rikkomalla voi paljastua niiden järjenvastaisuus. Normien rikkomukset tuovat esiin uusia tapoja toimia. Jos normit osoittautuvat absurdeiksi, ne pitää kumota, ja rikkojaa pitää rankaisemisen sijasta palkita.

Vastaavanlaisesta norminrikkomuksesta oli kyse myös Jussi Halla-ahon viimeviikkoisessa oikeudenkäynnissä. Blogikirjoittaja oli rikkonut niin sanottuja hyvän tavan ja poliittisen korrektiuden normeja kysymällä kirjoituksessaan, miksi yhdestä kansanryhmästä saa sanoa asioita, joita toisesta ei saisi, ja väitti että viranomaiskäytännöt ovat tässä suhteessa kaksinaismoralistisia. Hänen väitteensä osoittautui todeksi jo siinä, että valtakunnansyyttäjänvirasto määräsi hänen provokaatiokirjoituksensa syytteen alle.

Kun virallinen syyttäjä puolestaan arvosteli kirjoittajan pyrkimyksiä ”näennäistieteellisiksi”, olisi mielenkiintoista tietää, mikä syyttäjän oma tieteellinen pätevyys oikeastaan on. Vain äärimmäisen naiivi koehenkilö humahtaa noin sokeasti kirjoittajan kaivamaan kuoppaan. Filosofian näkökulmasta lakinormitkin ovat kirjallisia painotuotteita, joita voidaan arvostella kuin runokokoelmia. Ne voivat olla myös järjettömiä tai perusteettomia, niin kuin usein ovat. Yhteen aikaan ovat voimassa diktaattorin, toisena ajankohtana kansan enemmistön säätämät lait. Niiden perustus on yhtä kaikki mielipiteidenvarainen, suhteellinen ja kontingentti.


Kun vapaus on rikos

Sekä tieteen, yhteiskunnan että lainkäytön omia normeja pitää jatkuvasti koetella. Kaiken yläpuolella on kysymys, miksi ihmisten ylipäänsä pitäisi olla niin kauhean tottelevaisia. Yksilöiltä ei ole yleensä kysytty mitään lakeja laadittaessa, vaaleissa ei voida äänestää asiakysymyksistä vaan niissä valitaan vain henkilöitä, eikä yksilöillä ole mitään yleissopimustakaan yhteiskunnan kanssa. Libertarismi vastaa tähän, että sellaista velvoittavuutta ei ole. Yhteiskunnalla ei ole oikeutta pakottaa ihmistä varsinkaan hänen omaan tahdonmuodostukseensa liittyvissä yksityisasioissa eikä mielipiteiden muodostamiseen ja esittämiseen liittyvissä kysymyksissä. Sen sijaan yhteisön syntyperäisillä jäsenillä on oikeus alistaa yhteisesti voimassapidetyt laitokset palvelemaan haitattomasti jäsentensä etua.

Tieteenharjoittaja voi hyväksyä vain sellaisen, missä on järkeä. Asioiden pätevyyttä ei pidä tarkastella siltä kannalta, voivatko ne loukata jotakuta, vaan ainoastaan siltä, ovatko ne tosia tai perusteltuja. Tutkijan pitää tehdä normien perusteltavuutta koskevia kokeiluja joka päivä. Se on kaiken filosofisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tärkeää työsarkaa.

Mielenkiintoisia ovatkin sananvapauteen liittyvät normit. Myös tällä alueella kirjoittamattomat normit ovat lisääntyneet, ja liikkumatila alkaa käydä tukalan ahtaaksi. Sananvapautta ei pitäisi rajoittaa millään normeilla, sillä sananvapauden oma olemus on sama kuin tieteen: rajojen piirtäminen kumoaisi niiden oman idean.

Jos sananvapautta ei saa käyttää väärin, sitä ei ole. Jos sananvapautta ylipäänsä määritellään, se on jo syöty. Tästä seuraa, että sananvapaus sinänsä on kahlehtiva käsite.

Sananvapaus voi parhaimmillaan toteutua tieteellisessä anarkiassa, jossa kaiken voi sanoa ja asettaa koeteltavaksi ilman rangaistuksen uhkaa. Tavallaan jo tällaisen luvan asettaminen tai vaatiminen rajoittaa sananvapautta tai on merkkinä siitä, että sitä jollakin tavoin uhataan. Myös jälkikäteissensuuri kiertyy ennakkosensuuriksi pelästyttäessään ihmiset ja ohjatessaan itsesensuuriin. Siksi toivoisin, että pelon ja varpaillaan sipsuttelun aika olisi ohi.

Sananvapauden vihollisia

National-matkaradioni saneli tänään, että muslimit riehuvat taas kaduilla. Asian vahvisti Helsingin Sanomat, joka totesi, että islamistit ovat julistaneet kuolemantuomion ruotsalaisen lehden pilapiirtäjälle ja päätoimittajalle. Al-Qaida-verkoston johtajaksi esittäytyvä Abu Omar al-Baghdadi tarjosi islamilaisilla verkkosivustoilla 100 000 dollarin palkkion sille, joka surmaa ruotsalaisen taitelijan Lars Vilksin.

Puolet vähemmän luvattiin maakuntalehti Nerikes Allehandan päätoimittajan Ulf Johanssonin murhaamisesta, ja mikäli Mikäli Vilks surmataan ”teurastamalla kuin lammas”, eli leikkaamalla kurkku, luvassa on peräti 150 000 dollarin palkkio. Syyn kaikki varmaan aavistavat: Vilks oli mennyt tekemään jotain niin kamalaa kuin raapustamaan lehteen pilakuvia, joissa koiralla oli profeetta Muhammedin pää.

Uskonnot ovat hirmuisia vallankäyttäjiä. Mikäli uskonnollista ja ideologista valtaa ei saa arvostella, menee pohja kaiken uskontokritiikin esittämiseltä. Silloin ovat vaarassa paitsi sananvapaus, myös tieteellisen ajattelun vapaus ja koko poliittisen järjestelmämme perusteet. Muslimien esittämät tappouhkaukset, joilla ahdistellaan eurooppalaisia ihmisiä heidän omissa kotimaissaan, antavat selvän näytön siitä, että islam ei ole pelkkä uskonto vaan osa laajempaa poliittista järjestelmää ja arvomaailmaa, joka ei sovi yhteen meidän järkiperäisen ajattelumme kanssa.

Kehnoa on, että islamistien kanssa kilpailevat kristityt ovat omassa sinisilmäisyydessään valmiita tukemaan myös ulkomaalaisten laitonta maahanmuuttoa. Esimerkiksi evankelisluterilaisten seurakuntien kirkkoherrat ovat valmiita rikkomaan Suomen lakia ottamalla viranomaisten käännyttämän turvapaikanhakijan suojelukseensa. Sen sijaan Paavo Väyrynen ilmoittaa punnittuun tapaansa, että hän ei edistäisi edes työperäistä maahanmuuttoa.

Samalla kun Väyrysen kannanotto ”tyrmättiin” (Helsingin Sanomien ilmaus) poliittista korrektiutta vaativien monikultturistien toimesta, vainottu taiteilija puolestaan joutui pakenemaan poliisisaattueessa maan alle, ja Ruotsin hallitus hyssytteli kieltäytyen tuomitsemasta al-Qaida-verkoston alulle panemaa uhkausta. Ei olekaan kummallista, että ”Muhammed-pilapiirtäjä ihmetteli hallituksen vaikenemista” samalla, kun ”muslimit kiihdyttivät painostusta paikallislehteä vastaan Ruotsissa”.

On väärin, että ihmisestä tehdään pakolainen hänen omassa maassaan ja että länsimaiden viranomaiset sekä kirkkojen papit hyysäävät muslimimaahanmuuttajia, vaikka heidän uskontonsa ja poliittiset käsityksensä ilmoittautuvat koko meidän järkiperäisen yhteiskuntajärjestyksemme vihollisiksi. Käsi kättä pesee, ja kristityt puolustelevat islamia vain voidakseen pitää oman irrationalisminsa.

Aika outoa on, että myös Paavo Väyrysen maahanmuuttokriittisten näkemysten vastustajat vetoavat edelleenkin ”työvoimapulaan” maahanmuuton perusteluissaan, vaikka he toisesta suupielestään tunnustavat, kuten hallituksen työelämän politiikkaohjelman johtaja Rauno Vanhanen: ”Maahanmuuttajista on työn perässä muuttaneita vain viidestä kymmeneen prosenttia. Olisi parempi, että huomattavasti suurempi osa olisi työperäisiä.” Ja samaan kuoroon yhtyivät tietysti myös vihreiden Tarja Cronberg ja SDP:n Maarit Feldt-Ranta. Eli maahanmuuttajia pitää saada, olipa heille asuntoja, työtä, toimeentuloa, tilaa, tarvetta, kysyntää, syytä, perustetta tai ei mitään niistä.

Olen aavistuksen verran kyllästynyt maahanmuuttajien mellakointiin Euroopan kaduilla ja kujilla. Me emme tarvitse imaamien opetuksia siitä, että muslimien uskonnolliset tunteet ovat ”herkempiä” kuin esimerkiksi kristittyjen tai että uskonto on heidän ajattelussaan tiukasti sidoksissa elämäntapaan. Me suomalaiset olemme tottuneet elämään omassa kansankodissamme turvallisessa ja myönteisessä tunnetilassa, johon kuuluvat lämpö ja inhimillisyys. Siksi en halua, että maahanmuuttajat muuttavat maamme Lähi-idän kaltaiseksi takapihaksi, jossa väkivalta ja rikollisuus kukoistavat kaduilla.

Mikäli tähän ajaudutaan, konflikti länsimaisen yhteiskunnan kanssa on väistämätön. Tapporahan lupaaminen mielipiteiden esittämisestä ja sananvapauden käyttämisestä on terroria ja barbariaa, jota ei pidä hyväksyä. Mikäli nämä meille vieraat ainekset eivät osaa tai halua sopeutua järkiperäiseen yhteiskuntaamme, on vastauksen oltava: maasta pois.

Poliittinen paavi

Samalla kun islamilaisen maailman ja länsimaiden välinen sananvaihto on kärjistynyt, katolisen kirkon paavin vaihtoarvo on noussut politiikan markkinoilla. Nykyisen paavin Benedictus XVI:n edeltäjä Johannes Paavali II valittiin aikoinaan paaviksi osana kylmän sodan aikaista ideologista kamppailua. Tuolloin ajateltiin, että nimittämällä virkaan puolalaissyntyinen kardinaali voitaisiin lisätä katolisen kirkon painoarvoa vahvasti katolisissa mutta sosialismin alaisuuteen joutuneissa Itä-Euroopan maissa.

Viime viikonlopun puheenaihe oli islamistien hermostuminen paavin esittämien ja profeetta Muhammedia koskevien kannanottojen vuoksi. Pitäessään esitelmää Regensburgin yliopistossa Saksassa Benedictus XVI meni lausahtamaan muutamia kriittisiä kantoja islamiin liittyvästä väkivallasta. Paavi viittasi siinä yhteydessä Bysantin keisarin, Manuel II Palaiologosin, 1300-luvulta peräisin olevaan väittelyyn, jota tämä kävi persialaisen oppineen kanssa. Vaikka puhe pyrkikin paavin itsensä mukaan edistämään kristinuskon ja arabimaailman välistä vuoropuhelua, se ymmärrettiin arabimaissa tavalla, jonka tuloksena muutamat uskonoppineet antoivat jäsenilleen käskyn, että paavin saa tappaa.


Sanan- ja uskonnonvapauden tärkeys

Katolisen kirkon paavi on syyllistynyt moniin järkiperäisen ajattelun vastaisuuksiin, kuten kondomin käytön kieltämiseen ja homojen tuomitsemiseen, mutta hänen pohdintansa kristinuskon ja länsimaisen teologian suhteesta tieteelliseen tietoon olivat tällä kertaa perusteltuja. Luonnontieteen metodein ei voida perustella sen enempää etiikkaa, hyvää elämää kuin elämän tarkoitusta tai merkitystäkään. Toisaalta näitä asioita koskeviin kysymyksiin ei voida saada varmoja vastauksia myöskään uskonnoista, sillä vastauksia ei voida niiden oman luonteen vuoksi todistaa sen enempää oikeiksi kuin vääriksikään.

Muslimit ärsyyntyivät paavin esittämästä lainauksesta, jossa väitettiin, että islamin varjolla on usein käytetty väkivaltaa. He kysyivät, eivätkö kristityt ole syyllistyneet ristiretkiin ja uskonnollisiin pakkokäännytyksiin. Jos reaktiot olisivat jääneet tähän, ne olisivat olleet ymmärrettäviä. Mutta Taleban-liikkeen mukaan paavin kommentit osoittivat, että kristityt länsimaat ”käyvät sotaa” muslimeja vastaan. Samoin ajateltiin arvovaltaisina pidetyillä viranomaistahoilla. Esimerkiksi Malesian pääministeri Abdullah Ahmad Badawi, joka johtaa 57 islamilaisesta maasta koostuvaa järjestöä, vaati paavia perumaan puheensa. Sunnimuslimien merkittävä edustaja, Kairon Al-Azhar-yliopiston johtaja Muhammad Sayyed, puolestaan totesi paavin osoittaneen islamia koskevaa ”tietämättömyyttä” ja katsoi, ettei puhe ainakaan paranna uskontojen välistä vuoropuhelua.

Mistä islamistien reaktiot kertovat? Muslimit ovat tulleet viime aikoina huolestuttavan herkkäkuuloisiksi kaikelle kritiikille, ja se heijastuu myös terrorismissa. Valitettavasti muslimiyhteisö tulee omilla aggressiivisilla reaktioillaan todistaneeksi oikeaksi juuri sen saman uskontokritiikin, joka sisältyi viime keväänä kohua nostaneisiin Muhammed-pilakuviin. Keskusteleva ja epäilevä tarkastelu näyttää olevan islamilaisille fundamentalisteille kauhistus, ja ainoa heidän hyväksymänsä suhtautumistapa islamiin vaikuttaa olevan palvonta. Sellainen uskonnollinen käsityskanta, joka uhkaa mielipiteiden esittäjiä kuolemalla, ei voi olla hyväksyttävä.

Mikäli arabimaailman vaatimukset puheiden perumisesta ja sananvapauden rajoittamisesta hyväksyttäisiin, menisi ennen pitkää pohja myös tieteelliseltä uskontokritiikiltä. Länsimaiseen oikeuskäsitykseen kuuluu uskonnonvapaus, joka kattaa sekä vapauden kuulua uskontokuntiin että oikeuden olla kuulumatta. Varsinkin jälkimmäinen vaihtoehto on tärkeä. Länsimaat eivät voi sallia nykyisen kaltaista ”vääräuskoisten” ja uskonnottomien rationalistien vainoamista. Emme voi hyväksyä myöskään muiden uskontojen tai ajattelutapojen kieltämistä muslimimaissa emmekä islamiin kytköksissä olevan ahdasmielisyyden leviämistä kulttuuriimme.


Elämää vapauden kynnyksellä

Paavin viittausta islamia keskiajalla kritisoineeseen tekstiin voidaan pitää provokatorisena, mutta myös muslimien vastavuoroinen viittaus ristiretkiin tulee myöhässä. Mitäpä muuta kilpailuasemassa olevan firman toimitusjohtaja voi nykyaikana tehdä, kuin markkinoida omaa tuotettaan käytössä olevin retorisin keinoin. Sen sijaan miekkalähetyksen katsotaan päättyneen jo Augsburgin uskonrauhassa vuonna 1555 periaatteeseen cuius regio, eius religio (kenen valtakunta, sen uskonto). Tämän mukaan myös uskonnolliset aluekoodit ovat tärkeitä, jotta voidaan välttyä valtakuntien sisäisiltä konflikteilta ja kiistoilta. Toinen mahdollisuus olisi, että uskonnoille ei myönnettäisi sellaista valtionuskonnon asemaa kuin kristinuskolle ja islamille, joiden kautta on aina käytetty myös poliittista valtaa.

Sen tapainen politiikka, jonka edustajat ovat ilmoittaneet halustaan työntää Israelissa asuva juutalaisväestö mereen, ei voi olla perusteltua. Islamin varjolla tehtäisiin silloin samoja asioita kuin natsismin varjolla ennen. Kaikki muslimit eivät ole tietenkään terroristeja, mutta suurin osa aikamme terroristeista on valitettavasti muslimeja. Monet ääri-islamilaisten liikkeiden kannattajat ja rivijäsenet puolestaan eivät ole edes lukutaitoisia, joten heillä ei pitäisi olla mielipidettä myöskään paavin puheista.

Arabimaailma näyttääkin olevan juuri siinä psykoanalyytikko Erich Frommin kuvailemassa tilanteessa, jossa se on vapautumassa uskonnollisista kahleistaan maailman muuttumisen myötä. Mutta se ei ole vielä valmis elämään oman vapautensa kanssa. Tästä ristiriidasta syntyvät sitten nuo hermostuneet mielipiteiden ilmaisut ja halu turvautua auktoriteetteihin. Vastaavaan psykodynamiikkaan viitaten Fromm on selittänyt myös eurooppalaisen ihmisen alttiutta autoritaariselle johtajuudelle, kun ihmiset olivat vapautuneet katolisen kirkon alaisuudesta yhdeksännellätoista vuosisadalla.


Absolutismin diktatuuria

Rauhanuskonto islam elää tulta syöksevällä savurajalla, mikäli se ei kestä siteeraamista. Muslimit siteeraavat toki itsekin ja esittävät kärkeviä arvioita länsimaista. Ongelmana monissa arabimaissa on se, että media vääristelee totuutta ja antaa todellisuudesta sensuroidun tai yksipuolisen kuvan. Toisaalta myös länsimaissa media manipuloi julkisia keskusteluja. Esimerkiksi Muhammedin ympärille syntynyt pilakuvarieha oli alun perin provosoitu, ja se käynnistyi vasta median ärsytyskynnyksen kautta, kun lehtien toimittajat kyselivät mullaheilta heidän mielipiteitään pilakuvista. Suurin osa tavallisista muslimeista ei muistanut kyseisen konfliktin perusteista parin kuukauden kuluttua enää mitään.

Muslimien reaktioista on syytelty myös ”fundamentalismia”. Keskeinen kysymys on tällöin se, kuinka tärkeää on, että ihmiset pitävät jotain asiaa pyhänä ja kyseenalaistamattomana. Onko kiveen kirjoitettu usko hyväksi vai pahaksi, tai tuottaako se ihmisille joitain sellaisia arvoja, joita ei muuten saavutettaisi? Merkitsisikö fundamentalismin kiistäminen ja sen mukainen perustojen kieltäminen olennaista heikennystä ihmisten kykyyn saavuttaa onnellisuus tai totuus? Katolisen kirkon paavi on arvostellut käsitystä kaiken suhteellisuudesta ”relativismin diktatuuriksi”, jossa mitään kiinnekohtia ei tunnusteta. Tällöin paavi ei ole itse huomannut olevansa eräänlainen ”absolutismin diktatuuria” edustava vallankäyttäjä. Fundamentalismi on uskontojen yleinen ominaisuus.

Myös rationaalisena pidetyssä tieteessä on omat fundamenttinsa, kuten asiantuntijavalta, joka onkin yliopistolaitoksen Allah. Menepä ja kyseenalaista jonkun akateemisen asiantuntijan pätevyys tai tieteen itseään korjaavuuden periaate, niin tiedeyhteisö langettaa sinulle nopeasti fatwan! Halu tukeutua absoluuttisiin totuuksiin liittyy tiedostamattomana ideologiana myös relatiivisena pidettyyn tieteeseen. Pyrkimys oikeassa olemiseen saattaa olla yleisinhimillinen piirre, joka juontaa juurensa ihmisen halusta torjua omasta epävarmuudestaan johtuvaa ahdistusta. Joka tapauksessa oikeassa olijoita on meidänkin kulttuurissamme riittänyt, ja myös Vatikaanissa istuu tätä nykyä entistä poliittisempi paavi.